Monika Fagerholm: Eristystila - Kapinoivia naisia

On ollut kovin vaikeaa asettua viimevuotisen Finlandia-voittajan ääreen, vaikka olen yleensä pitänyt tapanani nuo palkitut kirjat lukea ja olen muutaman Fagerholmin kirjan lukenut aiemmin ihan mielelläni. Julkisuudessa on nostettu esiin kirjan tapahtuma-aikaa 1970-luvulla. Kirjan takakansi ilmoittaa:

Vanhemmat ihmiset muistelevat tuota aikaa rauhan tyyssijana, mutta Alicen sukupolvi näkee sen toisin: kuuluu uutisia Saksan levottomuuksista, huhuja taisteluista, jotka lannistetaan säälittä, ja kapinallisesta naisesta, joka kuolee selliinsä. 

Kuulun kyllä tuohon vanhempaan sukupolveen, joka perusti perhettä ja hoiteli lapsia 1970-luvulla, eikä Ulrike Meinhofin elämä vaikuttanut minuun kuin chileläisten pakolaisten kohtalot 1960-luvulla. Nykyisessäkin maailmantilanteessa 1970-luvun tapahtumat vaikuttavat etäisiltä ja - pienmmiltä. Vaan totta tietysti on, että nuorena ihminen on vaikutteille altis ja tavoittelee ehdotonta oikeudenmukaisuutta. Kirjailijakin oli nuori 1970-luvulla. Ei tämä  autofiktio ole, mutta todellisuus on taustalla. 

Päähenkilöstä, Alicesta kasvaa kirjailija. Hän asuu ja käy koulua aluksi  äitinsä Friedan kodissa maaseudulla. Siellä kesäisiin tapahtumiin  vuonna 1976  liittyy tärkeitä ystäviä, kuten Honecker ja Timothy ja koko ajan myös jotain selittämätöntä ja salaperäistä, kuten Fagerholmin kirjoissa usein. Tapahtumat etenevät kohtauksittain ja henkilöitä on paljon - etenkin sitten, kun Alice muuttaa isänsä Maxin uuden perheen luo. Äitipuoli Siri on ymmärtäjä ja tekee kansainvälistä uraa pakolaisjärjestössä. Velipuolista vanhempi Michael on vastuuntuntoinen ja Prinssi hellitty ja lellitty hunsvotti, joka löytää vastaparinsa ja tyttöystävän Alicen sisarapuolesta.

Kirjallisuus on muutenkin vahvasti läsnä. Nuorten teatteriharrastus keskittyy Hamletiin ja Doris Lessingin Kultainen muistikirja ja Väkivallan lapset ovat yhtä todellisia kuin tähän kirjaan luodut henkilöhahmot. 

Suuri henkilömäärä vaikutti varmaan torjuntaani tai lukemisen epäröintiini. Vähitellen henkilöt saavat enemmän merkitystä ja luonnetta ja kirjan tapahtumat ottavat mukaansa. Yksi Alicelle tärkeä henkilö on kuitenkin vielä mainittava: maailmannainen Veronica Seger, joka ryhtyy nuoren tytön mentoriksi ja antaa Alicelle kirjoittamiseen liittyviä ohjeita:

jos on valittava totuus tai hyvä tarina, valitse hyvä tarina. Se antaa usein ytimen. Ydin on selkeyttä. Sinun on osattava antaa hahmo sille, mille haluat antaa hahmon, konkreettisesti kohtauksissa niin suorasti ja vastaansanomattomasti kuin suinkin.

Ja pois kaikki keikailu ja miellyttämisen halu, koko mieliksi olemisen vietti. Sinun täytyy nähdä. Ei kenenkään toisen silmin, vaan niin, että sinä näet. Ja sen jälkeen kirjoittaa kuin pieni eläin....

Eikä se ole mikään hauska vertaus. Pienellä eläimellä on maatuntuma, se elää maassa ja mullaassa hajujen keskellä, keskellä aistittavaa. Sieltä se ryömii esiin, ei mieti, miten käyttäytyy. Ei se ajattele, ei se miellytä ketään - vaan liikkuu, kuunnellen, katsoen, tuntosarvillaan aistien.

Olen yleensä puolensadan sivun jälkeen päättänyt, jatkanko kirjaa vai jätänkö kesken. Vain harvoin olen pakottautunut jatkamaan pidemmälle, kuten nyt. Otin avuksi äänikirjan, vaikken ole varma auttoiko se ajassa hyppelehtivän, tapahtumia kertaavan romaanin omaksumista. Loppupuolella tempauduin kuitenkin mukaan ja tunsin saaneeni lukuelämyksen ja -nautinnon sekä monta oivallustakin. Kannatti ehkä sittenkin lukea (ja kuunnella)!

Monika Fagerholm: Eristystila - Kapinoivia naisia. Teos, 2025.- Alkuteos Döda trakten - Kvinnor i revolt. - Suom. Hannimari Heino. Äänikirjan lukija : Mirjami Heikkinen. 395 sivua. - 14 h 36 min.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

 

Kotelo olin minä itse, minä ajattelin, kenties sentimenttaalisesti. Olin täynnä hellyyttä mutta tottunut sulkeutumaan kuoreeni.

Antikvariaatin pitäjä Lasse on käpertynyt itseensä ja omaan säännöllisen epäsäännölliseen elämäänsä eikä kaipaakaan enempää kuin päivittäisiä rutiineja kaupassaan ja silloin tällöin toistuvia ryyppyreissuja kavereiden kanssa. Sitten antikvariaattiin astuu nuoruuden rakastettu Marja. Marja on lähtöisin köyhistä oloista, mutta perheen perustaminen kasvavan kännykkäjätti yhtiön johtotehtävissä työskentelevän Jouni Vasamaan kanssa on taannut huolettoman elämän. Pariskunta on eroamassa, lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja vanha muisto johtaa  suhteeseen Lassen kanssa.

Tapahtumat kerrotaan Lassen näkökulmasta. Keski-ikäisen, vain itseään varten eläneen miehen maailman mullistaa rakastuminen entiseen tyttöystävään - hyvässä ja pahassa. Naisia on ollut toki ennenkin, satunnaisia tapaamisia ja petikavereita. Sellainen on ollut mm. huumeiden kanssa sekoillut Ulla, joka myöhemmin palaa hetkeksi uudestisyntyneenä kuvioihin ja esittelee poikansa mahdollisesti myös Lassen lapsena.

Gud ser inte genom betong. ...Gud såg mig. 

Uskonnolliset kokemukset palaavat kirjaan henkilöiden elämän merkityksellisissä käänteissä ja kirjakauppa-apulaisen Hanssonin taustan vuoksi - muuten niille ei anneta paljon painoarvoa. Hansson toimii Lasselle myös kuuntelijana, kun rakkaussuhteen käänteet vaativat purkamista. Hänelle puhuessaan Lasse tuntee olevansa eniten oma itsensä. Koska Marjan avioero on vielä meneillään, vaatii uuden suhteen rakentaminen peruuttelua ja keskusteluja, joita kuitenkin lykätään sopivaa hetkeä odotellen. Suhteen liima on kiima, ja hienot seksikuvaukset toistuvat kirjassa suhteen intensiteettiäkin seuraillen.

Luin tämän kirjan lukupiiriin ja vaikka lukeminen oli vaivatonta ja aihekin piteli hyvin mielenkiintoa yllä, pani jokin minussa vastaan. Etsin sanomaa, jotain sellaista, mitä kirjailija halusi kirjallaan välttämättä tuoda julki. Lukupiirin keskustelujen jälkeen tunsin saaneeni paljon enemmän kirjasta irti. Kirja jakoi sielläkin mielipiteitä - myös seksikuvausten suhteen. Henkilöiden käyttäytymisen motiivit tulivat kuitenkin kirjasta puhuttaessa selkeämmiksi ja niin koko kirja sai enemmän mieltä. Silti luulen kirjan jäävän siihen leveähköön marginaaliin, jossa mieleni säilyttää "pian luettuja  ja unohdettuja" kirjoja. Muistan kuitenkin kirjan lukeneeni.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. - Gummerus, 2025. -346 sivua

Helmi Kekkonen: Liv!

 

Vaikken ole erityisen kiinnostunut kirjan aiheesta, olen kiinnostunut Helmi Kekkosesta kirjailijana. Kuuntelin pienen kirjan, joka kertoo raiskauksesta ja totean sen, minkä aavistin: Helmi Kekkonen tuo paljon käsiteltyyn aiheeseen jotain uutta.

Tapahtumapaikkana on pieni, turvallinen saari. Tapahtumien keskiössä on perhe, jonka isä Harri asuu uuden naisystävänsä kanssa Tukholmassa. Saaressa äidin, Karoliinan kanssa ovat aikuiset tyttäret Telma, Ellen ja nuorin Liv sekä Telman pieni poika Teo, jota kaikki rakastavat. Perheen kesäpaikassa eletään kesän viimeistä, helteistä lomaviikkoa ja valmistaudutaan äidin syntymäpäivään. Tyttäret pohtivat, pitäisikö äidille kertoa isän uudesta suhteesta, vaikka Karo ei ole  vielä käsitellyt avioeroakaan kunnolla.

Kun Liv tapaa saarella tuntemattoman miehen, Paulin, hän tuntee vetoa mieheen ja hänessä syttyy yhtaikaa halu ja jonnekin taustalle myös pieni pelko. Halu ja kiihko voittavat ja hän sopii tapaamisen miehen kanssa. Kirja pohtii näitä asioita: epäröintiä ja uskallusta, halua ja pelkoa. Perheen elämää kuvataan monen henkilön näkökulmasta ja myös takautumin; vanhempien rakkautta, nuorimmaisen tyttären syntymää ja myös sisarten kokemuksia ja asemaa Livin elämässä. Kaupungissa Liv odottaa tapaavansa ystävänsä Iidan, joka myös pääsee ääneen teoksessa.

Aihe on arka ja paljon käsitelty, mutta Kekkonen pyrkii vastamaan heille, jotka katsovat miehen väkivaltaisen käytöksen olevan hänen pahoinpitelynsä kohteeksi joutuvan naisen syy. Kekkonen ei puhu liian lyhyistä hameista tai viekottelevasta kaula-aukosta, vaan käy läpi tapahtumaa itseään syyllistävän naisen näkökulmasta. Lukija voi olla iloinen Livin puolesta siitä, että tällä on ympärillään rakastavia naisia ja taustalla yksi rakastava mieskin - isä. Helmi Kekkonen osaa kertoa ja kuvittaa kertomansa niin, että juoni tai loppu eivät ole tärkeitä, vaan se, mitä hän kertoo henkilöistään.

Helmi Kekkonen: Liv!. - Siltala, 2024. E-äänikirja. - Lukija: Sari Paavola. - 3 h 45 min

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

 

Minä kuvittelin lukeneeni koko trilogian jo ennen sen suomentamista. Kuvittelin siitä myös kovasti pitäneeni. Kun sitten tajusin, että lukukokemukseni oli harhaa, tartuin trilogian ensimmäiseen osaan Lapsuus. Olin sitten lukenut enemmänkin, sillä kuunnellessani trilogian kakksososaa, Nuoruus huomasin lukeneeni senkin aiemmin ja jopa kirjanneeni kaikki lukukokemukseni tänne. Aikuisuutta pidetään kuitenkin Ditlevsenin trilogian tärkeimpänä teoksena. Nyt on sekin osin luettu ja osin kuunneltu. Viimein tiedän, kuka oli Tove Ditlevsen.

Olen autofiktioille allerginen. Se ei juurikaan vaivannut Ditlevsenin trilogiaa lukiessani. Arvelen syyksi sitä, että Ditlevsen vaikuttaa äärimmäisen rehelliseltä. Hänen kerrontatyylinsä on toteavaa, ei selittelevää. Erityisesti tämä tinkimättömyys tulee esiin tässä osassa. Aikuisuus kertoo Ditlevsenin avioliitoista ja  yhä pahemmaksi käyvästä lääkeriippuvuudesta. Avioliitojensa perusteita tai syitä Ditlevsen ei kaunistele. Ensimmäinen aviomies teki mahdolliseksi runoilijan uran alun. Toinen mies osaa rakastajan elkeet. 

Joskus vähän kyllästyn Piet Heiniin kun makaan hänen syleisyssään ja hän punoo puolestani tulevaisuudensuunnitelmia. Minua niin tympäisee kun hän haluaa myllätä ja muuttaa ja pilkkoa olemassaoloni siinä luulossa että olen täysin kykenemätön päättämään siitä itse.

Sitten tulee mies, joka tekee Ditlevsenistä äidin. Pahin on kuitenkin edessä, kun kirjailija kohtaa lääkärin, joka määrää hänelle kipulääkkeitä. Jo ensimmäisestä kerrasta Ditlevsen tulee riippuvaiseksi ja on valmis naimaan miehen, joka pystyy takaamaan resepteillä hänelle autuaallisen olotilan. Riippuvuutensakin Ditlevsen pystyy kuvaamaan selittelemättä, puolustelematta sen enempää itseään kuin lääkärimiestään. Tämä tyyli ja kerrotut asiat tuovat esiin tapahtumaketjun karuuden ja traagisuuden paremmin kuin mikään analyyttinen selvitys. Ditlevsen näkee oman riippuvuutensa sisältä päin, havaitsee ulkonäkönsä rapistuvan ja olemuksensa muuttuvan ja kertoo tuon kaiken lukijalle. Tämä on tragedia, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Vaikka valo ei juuri pilkistele tässä elämäkerrallisessa trilogiassa, joka paneutuu köyhän tytön vaiheisiin lapsuudesta aikuisuuteen ja kirjailijaksi, olen tyytyväinen lukukokemukseen. Aikuisuus erityisesti ja Lapsuus sekä Nuoruus ikään kuin pohjustuksena avasivat viimein oven merkittävän tanskalaisen kirjailijan maailmaan.

Tove Ditlevsen:  Aikuisuus. - S&S, 2022. - Tanskankielinen alkuteos Gift 1971.- Suom. Katriina Huttunen. - 222 sivua

Simukka Salla: Tästä kaikki alkaa

 Olin etukäteen niin kovin innostunut tästä kirjasta, että saatuani sen käsiini, tunsin itseni hieman pettyneeksi. Voiko kirja, jonka kerronnassa on mukana kauhuelementtejä erodraaman lisäksi olla näin ohut, alle parisataa sivua? Odotin pitkää nautintoa. Nyt kun olen kirjan lukenut, tiedän, että se on juuri sopivan mittainen, siihen mahtui kaikki tarvittava niin parisuhteesta kuin vähitellen kasvavasta selittämättömän pelosta.

Nova ja Isla ovat muutama vuosi sitten ostaneet talon maaseudulta, syrjäiseltä paikalta. Nyt heidän suhteensa on päättymässä, mutta Isla ei ota sitä uskoakseen. Molemmat naiset tekevät töitä kotona. Isla työstää väitöskirjaansa ja hän on matemaatikko. Nova on taiteilija, tekee mm. kuvituksia lastenkirjoihin ja etsauksia. Tarina kerrotaan Novan näkökulmasta. Nova tuntuu olevan herkempi ja heikompi osapuoli, Isla suhtautuu asioihin rationaalisemmin ja selittää Novan kokemat oudot asiat järkiperäisesti. Kaikenlaista outoa ilmestyy Novan maailmaan, keittiökoisia jauhopusseihin, tuleen syttyvä leivänpaahdin, kulunut matkalaukku, portaita ja vielä paljon muuta. Taitavasti Simukka rakentaa arkiympäristöön vihjeitä oudosta ja pelottavasta. Välillä lukija laittaa kaiken Novan unennäöksi tai mielenhäiriöksi, välillä mukana olevat vanhat tarut näyttävät toteutuvan.

Suljettu ovi ei myöskään enää sulkenut muuta maailmaa ulkopuolelle. Maailma huusi oven alta ja saranoiden raoista. Toisen ihmisen läsnäolo löysi pienen rakosen, joka oli jäänyt tukkimatta, ja tunkeutui sisälle.

Suljettu ovi oli syytös ilman todisteita.

Suljettu ovi oli turvapaikka ilman rauhaa.

Keskeiseksi kauhugeneraattoriksi muuttuu Islan ja Novan yhdessä hankkima talo, jonka aiempaa historiaa naiset eivät ole selvittäneet ostaessaan sen perikunnalta. Tässäkin kohtaa kirjailija tuo Novan tuntemukset lähelle lukijaa. Aikakauslehdet ja tv-ohjelmat kertovat, kuinka joku talo on heti tuntunut omalta ja taloa on käytetty myös oman minän symbolina. Novan tuntemukset ovat syvempiä.

Kun kiinteistönvälittäjä ja Isla olivat menneet syvemmälle taloon, Nova oli tarkoituksella jättäytynyt vähän jälkeen päästäkseen kuuntelemaan huoneiden hengitystä yksin. Hän oli painanut kämmenensä seinää vasten,  ja oli kuin talo olisi huoahtanut tunnistamisen merkiksi.

Sinä tulit. Minä olen odottanut sinua.

Kirjassa on läsnä myös  pandemia, tosin taustalla. Viruksen ja ydinsäteilyn uhat ovat samalla tavalla näkymättömia kuin mielen sisältä tulevat. Yhtä lailla niitäkin on vaikea käsittää ja tunnistaa.

Eihän kissan turkin silittäminen voinut olla vaaraksi, vaikka turkista olisi ollut mitattavissa järjettömän suuria säteilymääriä. Eihän uusien vaatteiden ostaminen voinut olla vaaraksi, vaikka vaatteen tuottaminen olisi kuluttanut kohtuuttomat määrät vettä. Eihän ystävän kanssa nauraminen kasvokkain voinut olla vaaraksi, vaikka jokaisen sekunnin aikana olisi hengittänyt sisäänsä valtavat määrät pieniä viruspartikkeleita. Eihän sota voinut alkaa tänään, kun ei se ollut alkanut eilenkään.

Ihminen ymmärsi kuolemanvaaran, jos aseen piippu osoitti häntä kohti. Entä silloin, kun ei ollut asetta eikä piippua eikä kättä pitelemässä?

Kun nyt kertaan lukukokemustani, huomaan edelleen halunneeni viihtyä kirjan parissa pitempään. Eikä tuo tarkoita sitä, etteikö kirja olisi tällaisenaan ollut hyvä lukukokemus. Enkä pidä suotta venytetyistä kirjoista. Kirjailija ilmeisesti hallitsee asiansa, tietää oikean sivumäärän. Onhan Simukka tehnyt jo useita maailmallakin menestyneitä nuortenkirjoja. Tässä oli kaikki olennainen ja siihen on minunkin tyytyminen. Hyvä kirja. Suosittelen.

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa. Tammi, 2022. Kansi Sanna Mander. -167 sivua.

O'Farrell Maggie: Varoitus tukalasta helteestä

Kuvitelkaa itsenne hänen saappaisiinsa, poliisi oli sanonut Grettalle, ja miettikää sitten: minne hän menisi? Ajatelkaa olevanne hänen päänsä sisällä. Mies oli taputtanut päälakeaan kuin näyttääkseen missä pää sijaitsi. Mutta totuus on, että vaikka Gretta on elänyt Robertin rinnalla kolmisenkymmentä vuotta , vaikka he viettävät nykyään koko valveillaoloaikansa yhdessä, Gretta ei pysty asettumaan Robertin saappaisiin yhtään sen paremmin kuin itse Englannin kuningattaren.

Kun mies yllättäen katoaa vuosikymmenten avioliiton jälkeen mitään ilmoittamatta, on edessä katastrofi , joka koskettaa vaimon lisäksi koko perhettä. Gretta oli kuvitellut tuntevansa miehensä, mutta kaikki näyttää katoamisen jälkeen toiselta kuin avioparin yhteiselämässä aiemmin.

Grettan kannalta heidän avioliitossaan on suurelta osin kyse puhumisesta: Gretta puhuu mielellään, Robert kuuntelee mielellään. Ilman Robertia Grettalla ei ole ketään kenelle osoittaa huomautuksensa, havaintonsa, lakkaamattomat kommenttinsa elämästä ylipäätään.

Isän katoaminen vaatii jo aikuistuneiden lapsien saapumista äitinsä luokse tätä auttamaan ja selvittämään mysteeriä. Lisäapujakin tulee paikalle, sillä irlantilaiset osaavat suhtautua katstrofeihin, vaikka asuisivatkin Lontoossa ja vuoden 1976 helleaalto koettelisi kaupunkia.

Irlantilaiset ovat hyviä kriisitilanteissa, Michael Francis ajattelee irrottaessaan tuorekelmua voileipätarjottimesta, jonka hänen tätinsä Bridie on jättänyt keittiöön. He tietävät mitä tehdä, millaisia perinteitä noudattaa; he tuovat ruokaa, vuokia, piirakoita, he kaatavat kaikille teetä. He tietävät, kuinka huonoista uutisista puhutaan: mutisten, päätä pudistellen, murre murheellisten tavujen ympärille kääntyen.

Michel Francis on itse ajanut itsensä avioeron partaalle omantunnontuskissaan, mutta ei muillakaan sisaruksilla elämä ole sujunut kitkattomasti. Vaikeinta tuntuu olleen Grettan ja Robertin nuorimmalla lapsella, joka ei koskaan ole oppinut kunnolla lukemaan. Itse oivalsin vasta Aoifen vaikeuksien kuvauksesta, mitä kaikkea ihminen menettää ja kuinka vaikeaa on elää, jos ei osaa lukea.

Mutta sitten, kaikken yllätykseksi, koulu ei sujunut Aoifelta ollenkaan hyvin. Hän tuli iltapäivisin kotiin kasvot nyreinä ja ilmeettöminä, mustetahraisina. Jos Gretta kysyi kenen kanssa Aoife oli leikkinyt välitunnilla, hän mulkaisi äitiään eikä sanonut mitään. .....

Aoife oli muuttunut melkein yhdessä yössä "vaikeasta" ja "nerosta""huolenaiheeksi". Hänen kynänpäänsä syötti kirjainjonoa ulos käsittämättömänä, hämähäkkimäisenä tuherruksena.  Hän  käytti umpimähkään milloin mitäkin kättä - hänellä ei näyttänyt olevan mitään käsitystä siitä, että hänen kuuluisi suosia toista toisen kustannuksella. Hän kirjoitti ässät takaperin, teet ylösalaisin. Sanojen väliset aukot puuttuivat tai osuivat satunnaisiin paikkoihin, keskelle tavua.

Tartuin tähän kirjaan luettuani saman tekijän uusimman, Hamnetin. Ihan yhtä paljon en innostunut tästä. Tosin lukemisolosuhteetkin olivat huonot: pääsin lukemaan vain joskus öisin ja välillä oli pitkiäkin aikoja, etten lainkaan tarttunut kirjaan. Siitä huolimatta pääsin joka kerta uudestaan kiinni juoneen, vaikka sitä kerrottiin eri perheenjäsenten näkökulmista.. Kirjailija osaa siis hommansa, kaappaa lukijan mukaansa ja tarjoaa aina vain uutta oivallettavaa siitä, miten vähän loppujen lopuksi tuntee ja tietää edes läheisistä ihmisistä. Eniten kosketti Aoifen tarina, mutta sen ohessa O'Farrell paljastaa ihmissuhteista ja paljastaa kuvattavistaan piirteitä, joista nämä itsekään eivät olleet tietoisia. Jokainen joutuu kohtaamaan itsessään sen, mitä ei halunnut tietää tai minkä oli unohtanut jo.

Kirja sivuaa monia ajankohtaisia teemoja. Vuoden 1976 kesän jälkeen on koettu  useampikin helleaalto Englannissa ja muualla. Huoli lukutaidosta on noussut toistuvasti esiin ja viime viikolla vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää lukutunteineen.  Toistan kyllä itseäni, mutta olen edelleen, tämänkin kirjan jälkeen sitä mieltä, että Maggie O'Farrell kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tekstien parissa viihdyn. Uskon monen muunkin niin tekevän.

Maggie O'Farrell : Varoitus tukalasta helteestä. Schildts&Söderströms, 2014. Englanninkielinen alkuteos Instructions for Heathwave. Suom. Maija Kauhanen. Kansi: Nina Leino. 287 sivua

Pyysalo Marketta: Kehrääjä

 

Olohuoneessa on miehen mentävä aukko. Se imee sisäänsä piirongit, aamupalat , ruohonleikkurin, matkan Ähtäriin, takapenkillä sarjakuvia lukevat lapset, illalliset ystävien kanssa, naurun ja rönsyävän puheen. Laitan viltin aukon päälle, mutta ei se auta. En osaa näitä remonttihommia. s.48

Mies tuskastui minun kynnyksiini, joita oli liikaa. Hänestä oli outoa, että minun talossani oli niin paljon kynnyksiä. Kynnys vaihtaa lamppu, kynnys täyttää veroilmoitus, kynnys kirjoittaa, kynnys soittaa puhelimella, varata hotelli, pyytää lapsenvahti, kynnys hymyillä, antaa anteeksi, unohtaa, muistaa, herätä. s. 40 

Aviomies haluaa aikalisän, kertoja lisäaikaa. Takana on parinkymmentä vuotta avioliittoa, lapsia ja yhteisiä matkoja, suunnitelmiakin. Lähtökohta on shokki ja suru, mutta käsittelytapa on omaperäinen ja tässä tapauksessa tuolla sanalla on vain myönteisiä merkityksiä. Kertoja ei jumiudu itsesääliin, vaan kampeaa itseään näkemään enemmän, uudistumaan ja oivaltamaan sanojen, etymologian,  myyttien ja huumorin avulla.

Suuntani on kateissa. Tämä on kai nyt se hukkatie, koska susia liikkuu varjoissa ja varjojen ulkopuolella. Yksi niistä tulee eteeni kukkahattu päässä ja siteeraa Oidipuksen Teiresiaa: "Seis! Tai löydät itsesi." Varoitus on aiheellinen, sillä hukkatie on se, mistä itsensä useimmiten löytää. 

Oikeastaan hukassa oleminen ja sieltä pois pääseminen on tohtori Hippokampuksen heiniä. Odottelen, että hän saa paperinsa järjestykseen. s.43

Mutta jumallista väliintuloa ei tullut. Ihmeellistä peliä. Pitääkö minun muka rakentaa Deus ex machina itse? Kuinka se rakennetaan? Deus ex machina oli antiikissa eräänlainen nosturilaite, jolla hilattiin jumala lavalle, kun asiat menivät umpisolmuun. Tutkin vähän nosturiasiaa,  mutta kyllä se on liian vaikeaa. Nostoliike väkipyöriä käyttämällä ei tule onnistumaan minulta. Osaan vain poljeksia rukkia yhteensuuntaan. s. 63

Oli tämä kirja huikea lukukokemus, vaikka aloitinkin Pyysalon Kehrääjän ihan väärin. Luin sitä ensin kuin mitä tahansa juonikertomusta, jossa käsitellään avioeroa ja siitä selviämistä. Merkitsin - tapani mukaan - oivalluksia tekstistä muistettavaksi ja edelleen tähän kirjattavaksi. Sitten huomasin, että minun pitäisi oikeastaan toistaa koko kirja; niin ovat pienen kirjan sivut täynnä ajatuksia, jotka johtavat toisiin ajatuksiin ja johtopäätöksiin. Paljon kuitenkin  tähän liitän, koska tiedän kirjailijan sanojen vaikuttavan omiani tehokkaammin. Maailma kääntyy ylösalaisin ja sanat heittävät kuperkeikkaa. Eikä sitä juonta kannata tavoitella, vaikka mielestäni onkin kysymys selviytymistarinasta.

Luulin että suojatie on oikotie, mutta se tekikin hirveän mutkan ja lisäksi vei ohi monien tärkeiden asioiden. Sillä aikaa kun elämä tapahtui muualla, kuljin minä suojatiellä ja yritin olla astumatta viivalle. Jos astuu viivalle, jotain pahaa tapahtuu. Mutta vaikka en astunut viivalle, jotakin pahaa tapahtui: mitään pahaa ei tapahtunut. ss.110-111

Miksi pelätä luopumista, sillä se tulee kuitenkin. Viiden viikon tai viidenkymmenen vuoden päästä. Siihen ei voi valmistautua. Sillä kukaan ei ole käynyt eron takana, tullut takaisin ja kertonut, miltä maisema näyttää. Että älä kuitenkaan ota tuota palosammutinta mukaan, ota uimapuku. s.115

Hankkikaa, lukekaa, nauttikaa joka sanasta ja lauseesta!

Marketta Pyysalo: Kehrääjä. Teos, 2021. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.  120 sivua 

Teir Philip : Neitsytpolku

Philip Teir
Neitsytpolku
Otava 2020
Ruotsinkielinen alkuteos Jungfrustigen
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Kansi Sanna Mander
221 sivua

Toimittaja-kirjailija Richard tapaa kustantajan juhlissa itseään vanhemman Paulan, johon rakastuu. Richard on onnellisesti naimisissa Sonjan kanssa ja heillä on kaksi lasta, William ja Nelly. Rakastumisesta seuraa vähitellen avioero ja muuttaminen yhteen uuden rakastetun kanssa. Kitkatta se ei käy, sillä etenkin nuorempi lapsista William pistää hanttiin Paulan kasvatusyrityksille ja myös Richardin Suvi-äiti haluaa pysytellä Sonjan puolella. Rahatkaan eivät oikein riitä.

Siisti paketti, hyvin kirjoitettu ja kuvattu. En taida kuitenkaan vähään aikaan tarttua autofiktioon, sillä niin haalean jäljen lukukokemus jätti minuun. Kiva kansi kirjassa.

Työ rauhoitti häntä ja tuntui, että jos hän vain järjestäisi kaiken oikealla tavalla, heidän elämänsä olisi pian tukevalla pohjalla. Mutta samalla tuntui kuin hän olisi noudattanut ennalta määrättyä järjestystä, jotain mihin ei voinut itse vaikuttaa. Avioero, yhteinen asunto...kaikki tuntui kulkevan omaa ennalta määrättyä rataansa, dramaturgia oli selvä, kaikki pyrki eteenpäin kohti tilanteen vakiintumista, kuin äkisti uhan alle jäänyt ekosysteemi, joka ponnisteli päästäkseen tasapainoon. s.178

Ferrante, Elena: Kadonneen lapsen tarina

Enpä tiedä, jaksoinko kuitenkaan innostua niin paljon Ferranten Napoli-sarjasta loppuun asti. Ensimmäisessä osassa oli kerronta sujuvaa, vähän jankkaavaa tosin. Toinessa osassa kerronta lähti lentoon kuten nuoruudessa elämä yleensä - sehän kertoi nuoruudesta, lapsuuden jättämisestä. Kolmannesta osasta en muista paljonkaan eikä neljäs osakaan minua ihan tavoittanut. Voisin tietysti syyttää äänikirjaa, mutta Erja Manto on lukijana loistava. Ensimmäistä osaa lukuunottamatta olen kuunnellut kaikki kirjat puuhatessani kotihommia. Ehkä otan  vastaan helpommin sanomaa lukijan kuin kuulijana.

Tai sitten vika on todellakin siinä, ettei tämä teksti puhuttele minua tarpeeksi. Kertoja on Elena, Lena, joka ponnistaa köyhyydestä kirjailijaksi. Vaikka koti ei kannusta, kannustavat opettaja, anoppi ja aviomies. Hän opiskelee sitkeästi, kirjoittaa sitkeästi - ja on jatkuvasti kateellinen ystävälleen Lilalle, joka tuntuu ylivoimaiselta niin lahjoiltaan kuin rohkeudeltaan ja kauneudeltaankin. Lila ei saa niitä mahdollisuuksia kuin Elena, vaan jää Napoliin, kotikortteleihinsa. Hän solmii hyvin nuorena avioliiton, jossa ei viihdy, eroaa ja hankkii itselleen toimeentulon keksiliäisyyden, uskalluksen ja lahjakkuutensa avulla.  Juuri tämä ystävyyden kuvaus on mielestäni romaanin kantava voima. Erityisesti nuoruudessa tyttöjen suhde kärjistyy, kateus ja ystävättären arvaamattomuus Elenan kuvaamana tulevat lähelle omia tuntoja.

Tämä viimeinen osa kuvaa Elenan avioeroa ja suhdetta nuoruuden rakastetun Ninon kanssa. Hyvin sekin on kuvattu: pettymyksen tunteet ja halu uskoa edelleen  pettävään rakastettuun ja jatkuva anteeksianto, kunnes sekin riittää. Kuunneltuna tässä nousi kuitenkin päällimmäiseksi toisto, joka meni lähelle jankkaamista. Eikö Elena ikinä opi? Eikö hän todellakaan tajua, miten Nino pettää, miten Lila toimii? Tai no , enpä taida minäkään tajuta, vieläkään. Lila on arvaamaton ja yllätyksellinen, Elena vakaa, vaikka horjuukin rakkauksiensa heiteltävänä.

Kun olen tässä yrittänyt selittää Napoli-sarjan jättämää jälkeä minussa, huomaan kuitenkin olevani tyytyväinen, että jatkoin kirjasarjan parissa. (Eipä minulle tosin tullut mieleenkään jättää kesken. Sarjan saama julkinen kiitostelu vaikuttaa kai sekin.)  Minä peilaan lukemassani myös itseäni ja jonkin häivähdyksen piilotetusta minuudesta tämäkin kirja paljasti.

Kirjastopalvelun äänite alkoi edellisen osan lopun kertauksena ja loppui ikäänkuin kesken. Täytyy vielä tarkastaa "oikeasta kirjasta".

Ehkä kuitenkin päädyn suosittelemaan lukemista tai kuuntelua.

Elena Ferrante
Kadonneen lapsen tarina
Napoli sarja, Neljäs osa
Italiankielinen alkuteos: Storia della bambina perduta
Suomentanut Helinä Kangas
Äänikirja: Kirjastopalvelu Oy
Lukija: Erja Manto
Laajuus 1 mp3-cd-levy, 18 h 23 min
Alkuperäinen kansi: Matti Ruokonen
Päällyksen kuva: Ruby Del Angel /Arcange

Cusk Rachel: Siirtymä

Rachel Cusk
Siirtymä - romaani
Kustantamo S&S 2019
Englanninkielinen alkuteos Transit 2016
Suomentanut Kaisa Kattelus
218 sivua

Tässä kirja, jota on kehuttu kovasti.Se on trilogian toinen osa, mutta hyvin pääsee mukaan, vaikkei olisikaan lukenut Ääriviivat -nimellä suomennettua ensimmäistä osaa. Cuskin tyyli kirjoittaa on miellyttänyt Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkoa Antti Majanderia niin, että hän sanoo sen olevan esikuvana , jos hän itse joskus kirjoittaa kirjan.

Päähenkilö on keski-ikäinen, vastikään eronnut nainen, jolla on kaksi lasta. Hän muuttaa uuteen asuntoon, joka vaatii paljon remonttia, mutta on hyvällä asuinalueella. Alakerran naapurit ovat erittäin hankalia, valittavat jokaisesta kolhduksesta ja suhtautuvat suorastaan agressiivisesti yläpuolella asuviin.

Olin unohtanut, sanoin, miten huojentavalta kaupungin nimettömyys saattaa tuntua. Täällä ihmiset eivät alituiseen selittele tekemisiään, kaupunki oli vaivaton käyttöliittymä, eräänlainen inhimillisen käyttäytymisen leksikko, joka purki minuuden koodeja niin, että oli mahdollista kommunikoida pelkistetysti ja nopeasti. Entisessä asuinpaikassani maalla jokainen yksilö oli ollut omien tekojensa ja tavoitteidensa ainutlaatuinen, usein käsittämätön ilmentymä. Kun pitää selittää omaa itseä, sanoin, paljon jää ymmärtämättä ja paljon ymmärretään väärin, moni olettamus jää vaille perustetta ja moni sana vaille olennaista merkitystä. s.20

Päähenkilö on kirjailija, joka rakentaa itseään uudelleen eron jälkeen. Hän ei kerro itsestään, vaan kohtaamistaan ihmisitä ja näiden sanomisista ja tekemisistä. Näiden kohtaamisten kautta kerrotaan tarina, josta Majander oli innostunut.

Minä en yhtään innostunut kirjasta. Minulle se oli tyhjänpäiväistä ja harmaata luettavaa. Jätin sen kerran keskenkin, mutta jatkoin myöhemmin. Loppuun lukeminen ei kohdallani auttanut. Yhtä vaisuksi jäi lukukokemukseni silti. Muutamia oivalluksia kirjasta poimin, mutta kokonaisuutta ne eivät pelastaneet.

Poikani sanoivat heitä peikoiksi, kerroin. Pojat olivat vielä niin nuoria, että näkivät moraalin, oikean ja väärän, hahmoina, sanoin, niin kuin lapsuuden sadut ovat opettaneet. He pyrkivät edelleen antamaan pahuudelle identiteetin
...Olin ajatellut viime aikoina pahuutta, jatkoin, ja olin alkanut oivaltaa, ettei sitä tuottanut tahto vaan päinvastoin antautuminen. Se edusti yrittämisestä luopumista, itsekurin hylkäämistä halun vuoksi. s. 164

Kun hän äsken oli sanonut, ettei ollut kiinnostunut Hartleyn maalauksista, hän oli yrittänyt ilmaista, ettei ollut kiinnostunut niistä objektiivisesti, taideteoksina. Ne olivat pikemminkin kuin ajatuksia, toisen ihmisen päässä olevia ajatuksia, jotka hän näki. Niiden näkeminen sai hänet tajuamaan, että nuo ajatukset olivat hänen omiaan. s.113

Kuten sanoin, kirja on saanut loistavia arvioita ja siitä on pidetty. Ehkä siihen kannattaa tarttua vaikkapa Kirsin arvion perusteella.

Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta

Henna Helmi Heinonen

Pala omaa taivasta
Tammi 2018
548 sivua

En mitenkään suostu käsittämään, etten ole bongannut yhtään arviota tästä kirjasta valtakunnallisessa mediassa. Olisi tämä kirja toki sellaisen huomion ansainnut. Pidin kirjasta ja elin sen henkilöiden, kolmen erilaisen naisen kanssa lukemisen aikana niin, että välillä heidän murheensa ja huolensa sekoittuivat omiini. Naisten romaani tämä on ja kertoo naisista, jotka ovat vahvoja tai löytävät vahvuutensa, kukin omalla tavallaan.

Minulle läheisimmäksi ja vahvimmaksi naiseksi nousee Ansku, lähihoitaja, joka ainaisessa rahapulassa elää Isossakyrössä. Hän haaveilee häistä Harrin kanssa, vaikka mies on vähän juoppo, saamaton ja mustasukkainen. Hän vihaa juoppoa ja väkivaltaista isäänsä ja anoppiaan ja haaveilee lähtemisestä - pois.

Mihin se on itse syyllinen? Mikä sille on tullut annettuna, kiveen hakattuna, jota se ei voinut muuttaa? Jos Ansku on menneisyytensä uhri, kaiken kokemansa kasvattama, ehkä sitä on isseekin. s.516

Samassa Helka kääntyy häneen niin liki että hän erottaa sen ihohuokoset.
"Moon sanonu Harrille, että ryhtyy tilalliseksi", se tiuskaisee niin kuin ennustaisi tulevaa. "Jaakko tarttoo apua ja son Harrille passeli homma."
Anskun silmiä alkaa kirvellä. Äkkiä hän näkee sen kaiken. Elinikä tässä talossa. On kuolemanhiljaista niin kuin kaikissa taloissa täälläpäin. Vanhan talon nurkat narisevat kevättuulessa ja toisesta huoneesta kuuluu vaimeaa lapsen kuorsausta, lapsenlapsi varmaan, lapsenlapsenlapsi ehkä. Hän harmaapäisenä ja polvet sonnankannosta tohjona, säästäen ruokarahasta salaa uuteen työhaalariin. Elinikä tässä kunnassa, sikalaan sidottuna, eläviin olentoihin, jotka eivät tunne sairaspäiviä tai -lomia. Joskus harvoin lomittaja, joka päivä varhain ylös ja myöhään vielä sikalalle. Elämä yhden tien varressa, työ, koti ja turmio. s.37

Turpa kiinni, Harri mutisee, antaa sanojen kirskua hampaitten välissä kuin pikkukivet. "Menen kun jaksan."
Ansku inhoaa näitä hetkiä, kun tuntuu kuin olisi vankina. Jos vielä sanoo, se suuttuu. Jos menee vaan pois ja antaa olla, se ei ehkä mene ollenkaan (töihin) ja hänen vikansa se on kuitenkin. Hän on vankina kahdessa vankilassa, jotka ovat jotenkin toistensa sisällä. Kun yhdestä pääsee ulos, toinen tulee vastaan, eikä taistelu kannata. s.69

Anskun oma tila käy ahtaaksi monenlaisten ulkoapäin tulevian paineiden keskellä. Ei hän voi jättää Pohjanmaata, koska äiti tarvitsee häntä. Eikä hän voi jättää työtäänkään, koska on avioliiton myötä sidottu sikalan velkoihin - ja äiti jäisi yksin.

Ja se on se oikea syy, miksei hän voi ikinä lopettaa tätä työtä, vaikka Harri haluaisi. Jos hän alkaa tilalliseksi, kuka äiteestä huolehtii? Käy siellä kotipalvelu, niin kuin hän nyt, joku toinen ihminen hänen vaatteissaan, hänen puhelimensa kaulassaan. Antavat lääkkeet, vievät vessaan, katsovat makuuhaavat ja kysyvät, mikä päivä tänään on. Jos sen tietää, se  riittää niille niin kuin hänelle muiden luona. Kukaan ei sitä peittele eikä varmista, että se saa nähdä Kauniit ja rohkeat. Ei ehdi. Ei ehdi, kun on taas kolme uutta kotiutettu ja lounasaika pukkaa päälle, että yliajalla mennään jo tässä kohteessa. Kaatumishälytys kun paukkaa vielä päälle jostain osoitteesta, niin jää äitee käymättä kokonaan, eikä se näe koko päivänä ketään.s.127

Joanna on kauppatieteen maisteri ja kotiäiti, joka pitää säntillisesti huolta kodistaan, kunnostaan lapsistaan , teini-ikäisestä Stellasta ja nuoremmasta Aleksista sekä miehestään Petristä, vaikka tietää tämän olevan uskoton. Hänelle tärkeintä on se, että kaikki näyttää hyvälle.

Hän teki kaiken niin kuin Stella ennusti. Miksi ei olisi tehnyt? Hän pitää rutiineista. Ne ovat järkeviä....Joanna voi luottaa siihen, että naapurit hoitavat pihansa autotiensä ja muistavat liputtaa oikeina päivinä. s.114

Tuo usko joka Petrillä on omaan ylivertaisuuteensa, sai joskus hänessä heräämään palon Petriin. Halu olla aina toista parempi, usko omaan mieheyteen, veti häntä puoleensa. Petri ei vain halunnut voittaa vaan hän voitti. Se teki hänestä jonkinlaisen miehen perikuvan, jossa kaikki oli kohdallaan ja Joanna ajatteli, että Petrin kanssa hän tietää mitä saa. Hän osaa ennakoida Petrin, koska Petri on miehen arkkityyppi, vastaa kaikkia ihanteita ja kaikkia velvoitteita niin hyvässä kuin pahassa. s.152

Lapset näkevät äidin, joka tietää, missä ovat kaonneet tavarat, ja vastaa haukkuihin, jos murot ovat lopussa. Petri näkee vaimon, joka on seissyt hänen vierellään niin pitkään, että on siihen jähmettynyt.
Joanna itse näkee naisen, joka kestää kaiken. s. 208

Pitkään Joanna uskoo valintansa kestävyyteen. Hän jopa viestittelee puhumattomalle teini-ikäiselle tyttärelleen huoneen sulkeutuneen oven läpi puhelimella, kun yhteys ei muuten toimi. Hän ei halua muuttua ennekuin on pakko, kun taas Ansku on ahdingonkin keskellä itsenäinen toimija.

Kun Joanna ei keksi enää muuta tekemistä, hän ottaa kaapista vehnäjauhoja ja vääntää uunin päälle. Jos aamulla tuoksuu tuoreilta sämpylöiltä, kaikilla on varmasti parempi mieli. s.227

Pääkaupunkiseudulla asuu myös Laura, joka etsii omaa onneaan rahasta. Hänen maailmaansa kuuluvat pitkät työpäivät ja rakastelut ilman rakkautta, veli tekemässä uraa jossain kaukana ja äiti maailmanympärysmatkalla. Isää hän ei tunnekaan, sillä tämä on poistunut kuvioista jo vuosia sitten. Ihan vaivihkaa ja suhteellisen myöhään käy ilmi, että isä on kotoisin Afrikasta. Tämä oli mielestäni hiukan epämääräistä, varsinkin kun samalla vihjataan rasisimiin, jota Laura on kohdannut. Se olisi voinut olla määräävämpi tekijä - tai sitten jäädä kokonaan pois. Laura punnitsee omia arvojaan lähdettyään Pohjanmaalle Anskun häihin. Hän on jo myynyt start up-yrityksensä ja saanut siitä niin paljon rahaa, että pystyy elämään riippumatonta elämää. Häissä Laura tapaa Jaakon, sikalan toisen osakkaan ja lempeän maalaismiehen.

Laura naurahtaa ääneen verratessaan uutta kotiaan Isoonkyröön, kerrostalossa on ehkä enemmän elämää kuin koko pienessä kunnassa. Helsingistä Isokyrö on sadasosa. Ei ole taloja tehty graniitista vaan puusta, ja silti siellä mennyt kestää paremmin kuin Helsingissä. Isossakyrössä ei ole raitiovaunuja tai edes bussiverkostoa, ei kontakteja, palaveritiloja tai hubeja, vaan siellä viljellään maata ja peruspalveluja, jalostetaan maan hedelmistä ruokaa ja juomaa suurempiin tarpeisiin, ja silti siellä eletään. Eletään hyvin, paremmin kuin Laura osaa.

Ajatus Suomen ääripäistä on väsyttävä, kuin aivopähkinä, jonka ratkaisemista Laura lykkää taas kerran tulevaisuuteen. Jäädäkö vai lähteä? Kummasta lähteä, kumpaan jäädä? s.355

"Jos ei ilmastointi pelaa, elikot kuoloo metaanikaasuihin. Samas menee rahatkin. Mutta johan se taas tästä. Pankki ottaa omansa, jos ei muuten ratkea."
Lauraa pyyhkäisee jokin kylmä. Paljonko hän lupasikaan sijoittaa Lassin uuteen liidiin? "Sanoitko sä, että ne kuolee?"
Jaakko ei ole kuulevinaan. "Et oo ehtiny kertoo siitä matkasta kunnolla. Millaasta oli?"
Laura aukoo suutaan, muttei saa sanoja ulos. Äkkiä hän tajuaa sen, minkä on tiennyt koko ajan. Tilillä se miljoona ei tunnu miltään, vaan pelkästään sen tavoittelulla on merkitystä: taistelulla, yrittämisellä, hetkillä joina melkein saavuttaa haluamansa, ensin näkee sen ja sitten koskettaa, lopulta saa omakseen. Ylämäillä on merkitystä ja viimeisillä askelilla huipulle. Huipun jälkeen, kun tavoite on sylissä tai laukun pohjalla, on vain alamäkeä.
Sitä Laura ei halua, ei alamäkeä vaan nousua. s. 390

Laura ihmettelee, miten Jaakko voisi jaksaa ottaa vastaan juopuneen miehen painon, mutta samalla hän näkee Jaakosta, että tämä kyllä jaksaisi. Se, hän tajuaa, on myös yhteistä Jaakolle ja Anskulle. He eivät kanna minkä jaksavat, vaan sen minkä täytyy. s.393

Poimin helmiä kirjasta ja niitä tuli aika paljon, kuten edellä näkyy. No, ehkä tässä ja myös kirjassa olisi ollut varaa tiivistää. Toisaalta oli kuitenkin antoisaa viettää aikaa kirjan kanssa pitempään, useampia öitä ja iltapuhteita.  Henkilöt oli erotettu toisistaan myös kielen avulla. Ansku puhui ja Anskulle puhuttiin pohjalaista murretta, kuitenkin vain sen verran, että murretta taitamatonkin pysyi mukana. Kyseessä ei ole tietyn seudun murre, vaan yleisempi pohjalaispuhe. Lauran kieli on kahviloista ja tietokonemaailmasta, Joanna yrittää välillä saada viestiä perille ruotsiksi. Kirjailija on kertonut, että kustantaja vaati mukaan kolmannen päähenkilön. Luulen, että Joanna on tämä viimeksi luotu hahmo. Ansku on hahmoista vaikuttavin ja vahvin, taatusti ollut mukana alusta asti. Aika tasapaksusti kerronta etenee, kun kullekin naiselle annetaan vuorotellen oma luku. Tämä käytäntö menee onneksi loppupuolella rikki eikä jälkikäteen jää liian kaavamaista mielikuvaa.

Olkoonkin naisten kirja, olkoonkin - taas kerran - kirja vahvoista ja vahvuutensa löytävistä naisista. Kyllä tämä kirja ansaitsee lukijoita Pohjanmaan ulkopuoleltakin.

Starnone Domenico: Solmut

Domenicuo Starnone

Solmut
WSOY 2018
Italiankielinen alkuteos Lacci
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Päällys Matti Ruokonen
191 sivua

Ensin ajattelin, että kirja on pelkkä avioliittodraama. Etten jaksaisi lukea alun petetyn aviovaimon purkauksia yhtään enempää. Onneksi sain suosituksen jatkaa. Nimittäin oikeasti ja varsinaisesti kirja alkaa vasta aviovaimon purkauksen jälkeen, kun pettäjäpuoliso saa puheenvuoron liki 30 vuotta myöhemmin. Vielä kolmaskin, yllätyksellinen, näkökulma draamaan tulee. Kirja tuli lähelle, kirjan henkilöt tulivat lähelle puutteineen ja vahvuuksineen.

Asetelma on klassinen. Mies muuttaa nuoremman naisen luo Roomaan ja jättää vaimonsa ja 8-12- vuotiaat lapsensa, tytön ja pojan Napoliin. Vaimo on hoitanut lapsia, kotia ja taannut miehensä hyvinvoinnin. Nyt hän jää taloudellisesti heikkoon asemaan, eikä lasten kasvatus isän äkillisen katoamisen jälkeen ole helppoa.

On olemassa etäisyys, jota ei mitata kilometreissä, ei ehkä edes valovuosissa: se on muutosten mukanaan tuoma etäisyys. Loitonnuin vaimostani ja lapsistani ja seurasin intohimojani: uutta naista, jota rakastin, ja uusia innostavia töitä, joita pukkasi näennäisen tasaiseen tahtiin ja jotka toivat minulle toinen toisensa perään pientä henkilökohtaista menestystä. Lidia piti minusta, kaikki pitivät minusta. Ja sillä välin tihenevä sumu peitti alleen menneisyyden, jossa olin tuntenut itseni kömpelöksi ja saamattomaksi. s.106

Millaiset jäljet välirikko jättää tilanteen eri osapuoliin, siitä kirja kertoo. Kirjailija on kirjoittanut tätä kirjaa ennen jo tusinan kirjoja ja häntä pidetään yhtenä Italian nykykirjallisuuden tunnetuimpanan nimenä. Hän siis osaa asiansa. Pitääkö vielä tämäkin mainita: puoliso on kääntäjä Anita Raja, jonka taas epäillään olevan Elena Ferrante - salanimen takana..

Heistä kahdesta vain äiti oli keskittynyt raha-asioihin. Hän on laittanut sivuun rahaa, kartuttanut säästöjä, heistä kahdesta hän halusi ostaaa tämän asunnon. Hän on aina painottanut meille joka ikisen kolikon tärkeyttä, hänen rakkautensa meihin lapsiin sai rahan muoon. Eikä hän koskaan haalinut rahaa itselleen saati isälle, vaan taatakseen meille kahdelle mukavan nykyisyyden ja turvallisen tulevaisuuden. s.171

En tiedä,voiko sanoa, että välirikosta selvitään, vaikka lapset kasvavat aikuiseksi ja alkavat elää omaa elämäänsä. Kolhuja ainakin jää. Nimi viittaa tietysti avioliiton solmuihin, mutta sillä on konkreettinen lähtökohta isän ja pojan samanlaisessa tavassa solmia kengännauhat. Näihin solmuihin kannattaa paneutua.

Kekkonen Helmi: Vieraat

Kekkonen Helmi
Vieraat
Siltala, 2016
191 sivua

Tämän kirjan luokse jouduin outoja teitä. Luin kirjailijan kirjoittaman artikkelin kirjan synnystä Image-lehdestä. (Image 2016/10), huomasin kirjan olevan pöydälläni muiden kirjastosta lainattujen joukossa, pyörittelin kaunista kirjaa hetken käsissäni ja aloin lukea.

Kekkosen kieli on kaunista ja herkkää kuin myös Elina Warstan tekemä kirjan kansi. Sääli, etten saa tähän kansipaperista kovin hyvää kuvaa, sillä kirjaston tarrat peittävät osan takakannesta.

Henkilöitä on paljon Senja haluaa järjestää miehensä Laurin kanssa illanistujaiset. Kaikki on valmista:salaatit ja viinit jääkaapissa. Lauri on lähetetty ostamaan kauniiseen kotiin kukkia. Senja pukeutuu ja ottaa vastaan ensimmäiset vieraansa. Naapurista tulee nuori äiti Ulla ja hänen pieni poikansa Toivo, Sitten tulevat Nelli ja Karen, jotka Lauri on sattumalta tavannut ja kutsunut mukaan. Senjan ystävä Alva tulee yksin, koska hänen kumppaninsa Daniel ei lupauksistaan huolimatta  ole lähtenyt mukaan. Senjan äiti Ulla tuo yllättäen mukanaan Sakarin, uuen miesystävänsä. Jopa Laurin Iiris-sisar on luvannut tulla, jos saa lentoliput Suomeen järjestettyä. Jokainen kutsuihin osallistuvista kantaa mukanaan omaa tarinaansa, jotkut suurta surua.

Hän halusi katsella Nellin huulten liikkeitä tämän puhuessa, kuunnella Nellin reunoilta käheää ääntä. Hän halusi sulkea silmänsä jaetussa hämärässä, sulkea maailman ulkopuolelle. Ja sitten palata omaan kotiinsa, yksin.
Ajatus on tänään, tässä hiljaisessa kahvilassa yhtä rauhoittava, yhtä surumielinen kuin aina. ss.72-73

 Hieman yllättävästi vielä kirjan loppuvaiheessa juoneen lisätään uusia, nimeltä mainittuja henkilöitä, mutta ymmärrän kyllä, ettei ilman heidän nimeämistään olisi loppuratkaisuun selvitty.

Kun olin lukenut tuon mainitsemani artikkelin, tarkkailin aluksi kerronnallisia ratkaisuja, jotka olivat vaatineet työstämistä ja keskusteluja kustannustoimittajan kanssa. Mielestäni lopputulos oli tällaisena onnistunut. Vähitellen kirjan toisiinsa löyhästi kietoutuvat tarinat ja etenkin Kekkosen runollinen kieli vaimensi analyyttistä lukemista ja annoin kirjan viedä minua. Ja se kuljetti: vuoroin hellästi, välillä hieman kylmäten ja vielä aiemmin pohjustetun, tylyn lopunkin jälkeen uuteen nousuun. Mitään aihetta ei käsitellä puhki, mutta henkilöt pääsevät kuitenkin tarpeeksi ääneen oman elämänsä solmukohtaa kertomaan.