maanantai 26. helmikuuta 2024

Andrea Abreu : Pilvipeitto

 

Tarina oli mielestäni uusi ja kuitenkin vanha. Pilvipeitto kertoo kahdesta n.10-vuotiaasta tytöstä yhden kesän aikana. Toinen tytöistä on kertoja, joka ihailee ystäväänsä Isoraa ja yrittää miellyttää ja jäljitellä tätä. Vasta kirjan loppupuolella kertoja näkee Isoran toisin. Tapahtumapaikkana on Teneriffan turistisaari, mutta matkailu näyttäytyy kirjassa vain paikallisille tarjoamiensa ansiomahdollisuuksien kautta. Köyhyys on läsnä monin tavoin.

Isora asuu mummonsa kanssa, sillä hänen äitinsä on kuollut.  Tytön suru pilkahtaa, mutta siihen ei jäädä vellomaan. Mummo pitää kauppaa, jossa kyläläiset asioivat. Sieltä hankkivat ruokatarpeensa myös kertojan äiti ja mummo - usein velaksi. Kertojan äiti siivoaa hotellihuoneita ja matkailijoiden käyttämiä asuntoja. Hänen apunaan myös kertoja joutuu näkemään lian ja jätökset, joita kukaan ei kodissaan sietäisi.

Keskeistä kirjassa on tyttöjen ystävyys ja seksuaalinen herääminen. Kosketukset lipsahtavat tunnustelusta hinkkaamiseen ja fyysisen mielihyvän tavoitteluun. Ruoka ja syöminen ovat myös tärkeitä: eri värisiä mojo-kastikkeita syödään yksinkertaisen perusruuan kanssa. Isora on mummonsa mielestä liian lihava ja tämä yrittää laihduttaa tyttöä keittoruokavaliolla. Isora syöttää laihdutuskuurin aikana ystävälleen tekemäänsä kakkua, jota toinen ei millään saa nieltyä, mutta yrittää silti - ystävyyden nimissä.

Tytöt eivät tiedä, ovatko aikuisia vai lapsia. Barbit ovat vielä mukana tyttöjen elämässä, vaikka puheenparsi sisältää sanoja, joiden merkityksestä heillä on kenties vain aavistus ja telenovellat välittävät kuvaa aikuisten maailmasta. Koska Isoralta puuttuu äiti ja kertojan äiti on jatkuvasti töissä, tytöt tekevät näkemästään ja kuulemastaan omat johtopäätöksensä. Niiden avulla he hahmottavat maailmaa ja elämää, johon kasvavat. Kerronta on toteavaa ja paljasta ja juuri tämä kirjailijan käyttämä kieli tekee tarinasta kiehtovan. Lapsen kyky nähdä ja oivaltaa paljastaa heidän vanhemmistaan ja ympäristöstä enemmän kuin suora kuvaus.

Kuuntelin kirjan, jota en saanut paperikirjana käsiini paikallisesta kirjastosta. Helmet-kirjastojen lainatuimpien listalla tämä kirja on ollut jo viikkoja. On vaikea kertoa kuunnellusta kirjasta, koska luulen toisen ääneen lukeman tekstin vaikuttaneen luku-/kuuntelukokemukseeni. Fanni Noroila luki selkeästi neutraalilla, nuorella äänellä, mutta kaikki tekstissä vilahtelevat bitchit ja shitit korostuivat mielestäni suhteettoman paljon.  Välillä teksti vilahti korviin kuin nopeutettuna, jolloin tottumattomana kuuntelijana aloitin uudestaan. Nopeutettu kohta oli yhä tallella. (Ehkä se oli ilman välimerkkejä.) Muuten kirja sopi mielestäni myös kuunneltavaksi, vaikka tekstin ystävänä olisin halunnut palata taakse päin ja tarkistaa. Ja kyllä - pidin Abreun teoksesta. Se kannattaa lukea, olipa sitten Teneriffan-kävijä tai ei.

Andrea Abreu : Pilvipeitto. Siltala, 2024. Espanjankielinen alkuteos Panza de burro. -Kääntäjä Sari Selander. E-äänikirja. -Lukija: Fanni Noroila. -  MP3. - Kesto 04:03:39.



lauantai 17. helmikuuta 2024

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

 

Ystäväpariskunta Maria ja Tuomas ovat olleet viettämässä perjantai-iltaa Aliinan ja Onnin luona. Seuraavana aamuna heidän lapsensa kanssa kotona ollut hoitaja soittaa ja kysyy  vanhempien saapumista. Ystävät ovat lähteneet yöllä taksilla kotiin. Onnin mieleen tulee ensin ajatus, että Maria ja Tuomas ovat häipyneet hotelliin hetkeksi, tehneet saman katoamistempun kuin joskus aiemminkin. Kuitenkin hän huolestuu, soittelee sekä samassa kaupungissa asuville Marian vanhemmille että Itä.Suomessa pikkupaikkakunnalla asuville Tuomaan vanhemmille. Hän yrittää soittaa myös Tuomaalle, mutta  puhelin on mykkänä ja niin on Mariankin puhelin. Lauantaina hän saa oudon soiton Tuomaalta: mies hyräilee : ...niin kaunis on maa..ja taustalta kuuluu veden tippumista ja luolamainen kaiku.

Etsiessään ystäviään Onni ja Aliina käyvät läpi elämäänsä heidän kanssaan, matkoja, joilla he ovat yhdessä olleet ja  Kertun syntymää. Maria ja Tuomas viettävät välillä pitkiä aikoja ulkomailla, joskus poistumatta hotellista juuri lainkaan. Heillä on varaa tarjota Aliinalle ja Onnillekin oleskelupaikka pariksi viikoksi  perityn omaisuuden ansiosta. Tuomas on toki ollut työssä, muttei ole tullut toimeen työkaveriden kanssa ja siirtynyt sijoitusalalle.

Ennen kuolemaansa se sanoi isoäidille että nyt on kyllä kasvanut kyy tähän kylään.

Tuomas kertoo lapsena kuulleensa tuon isoisänsä arvion hänestä. Kerronnan myötä Tuomaksen arvaamattomuus, raivonpuuskat ja kohtuuttomat vaatimukset muilta ihmisiltä palaavat niin Onnin kuin Aliinankin mieleen. Tuomas on kertonut lapsuudestaan ja kasvatuksestaan, mutta tuntuu, ettei mikään selitä miehen ylimielisyyttä, jota kirjassa verrataan muinaiseen Rooman keisarin Caligulan despotismiin. Kotikylän motto on mukaillut Janten lakia, eikä Tuomas sinne kaipaakaan:

"Kukaan ei ole parempi kuin toinen ja jos on, olkoon sitä jossain muualla."

Pariskuntien yhteisellä Egyptin matkalla Aliinan ja Maria kiinnostuvat eksymisen kirjasta. Siitä tulee tämänkin romaanin yksi teema, sillä Tuomasta etsiessään Onnikin harhailee eikä välillä tiedä, missä on tai kuka on.

Muutama päivä sitten Aliina oli sanonut ettei eksymisen vastakohta ole löytäminen vaan jotain salattua ja selittämätöntä.

Taitavasti Markku Pääskynen vetää lukijan mukaansa aavistelemaan, pelkäämään ja arvaamaan. Onnin pohdintojen viemänä paljastuu Tuomaan luonteesta asioita, joita ystävät tai kirjan lukija eivät ymmärrä tai ehkä haluakaan ymmärtää. Pahuus tihkuu esiin yksittäisistä muistoista ja tapahtumista. Se pelottaa myös lukijaa melkein ahdistukseen asti, mutta myös pakottaa lukemaan edelleen, etsimään selitystä.

Kustantaja lainaa Helsingin Sanomien tekstiä kirjan takakannessa: "Pääskynen on maamme taitavimpia prosaisteja."  Jälleen joudun häpeäkseni tunnustamaan lukeneeni kaiketi ensimmäisen kirjan, jonka hän on kirjoittanut, vaikka romaani oli tekijänsä yhdestoista. Palkintoehdokkuuksia on ollut useita, Kalevi Jäntin palkinto myönnettiin 2006 teoksesta Vihan päivä. Ei Pääskynen ole juuri lehtien palstoilla hymyillyt, mutta nimi on kuitenkin ollut mielessäni pitkään. Ehkä voin kääntää laiminlyöntini edukseni, sillä tämä kirja kannustaa lukemaan muitakin kirjailijan teoksia.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. Kansi: Laura Lyytinen, 184 sivua




maanantai 12. helmikuuta 2024

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä


Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Tämä on Harry-nimisen kirjailijan tavoittelema olotila Sydänhämärä -kirjassa. Kirja kertoo lapsiperheen elämästä silloin, kun se vaatii vanhemmilta paljon. Toinen lapsi on syntymässä, kun toinen lapsi sairastuu diabetekseen ja joutuu sairaalaan, ensin teho-osastolle. Vasta nyt minä luen tuosta elämänvaiheesta, jonka olen itsekin kokenut, vaikka olen viettänyt vanhan sukan tarpeetonta elämää jo vuosia. Vasta nyt minä luen palkitun ja arvostetun kirjailijan Harry Salmenniemen ensimmäisen kirjan, vaikka olen tiennyt hänen nimensä ja taitonsa jo vuosia. Esikoisrunokokoelma ilmestyi vuonna 2008.

Hän vartioi ja rakasti niin, että jalkoihin sattui.

Isänä kirjan päähenkilö joutuu ottamaan vastuuta enemmän kuin uskoo jaksavansa. Hän jää lapsensa seuraksi sairaalaan, koska äiti Maria valmistautuu synnytykseen. Hän valvoo, vaikka haluaisi nukkua. Hän ajattelee selviämistään, perheensä selviämistä, mennyttä ja tulevaa. Hän vertaa itseään ja työtään hoitohenkilökunnan työhön.

Nämä ihmiset tekevät työtä, jota heidän ei tarvitse oikeuttaa mitenkään. Kun he mainitsevat baarissa ammattinsa, kukaan ei kyseenalaista heitä. 

Lapsen sairastuminen ja perhettä koossapitävä huolenpito ja rakkaus muuttavat kirjailijan identiteettiä niin että hän määrittelee itsensä uusin termein, sairaalan luokittelun mukaan.

En ole enää ihminen.

Olen omainen.

Ja kuitenkin , sairaalakokemuksen ja synnytyksen jälkeen päähenkilö toteaa:

Meillä on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olemme onnellisia ihmisiä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sairaalaan ja kotiin. Sairaalassa selvitään hetkestä toiseen, rauhoitellaan lasta ja huolehditaan vaimosta, opetellaan pistämään ja mittaamaan lapsen sokeriarvoja. Kotona selvitään päivästä toiseen, huolehditaan lapsista ja laitetaan ruokaa perheelle. Sairaalassa ihmetellään sen järjestystä, riidellään hyökkäävän hoitajan kanssa ja yritetään selvitä eväillä. Kotona syödään linssikeittoa, juodaan kahvia ja haaveillaan lasillisesta viiniä ja kirjoittamisesta. Molemmissa paikoissa yritetään nukkua öitä - usein huonolla menestyksellä. Hämmästyttävän aidosti vanhempien pohjaton väsymys paistaa rivien ja sanojen välistä. Maailma kerrostaloasunnon tai sairaalahuoneen ulkopuolella on kadottanut merkityksensä ja sen ääriviivat piirtyvät vain muistoissa. 

Harry Salmenniemen lyhyet lauseet ja osuvat sanarinnastukset tuovat lapsiperhearjen niin lähelle, että minäkin tunnistan väsymyksen ja hädän, jonka itse koin vuosikymmeniä sitten. Haluaisin melkein lohduttaa kirjan päähenkilöä kertomalla, että tuosta kaikesta selviää kyllä ja tulee vaihe, jolloin voi olla ja elää kuin vanha, unohdettu sukka. Kirjailija muistaa itsekin lapsien kasvavan ja elämän helpottuvan. Huolen ja väsymyksen keskellä sitä on vain niin vaikea nähdä ja uskoa. 

Minulla ei ole kärsimyksestä opittavaa. Minä opin ilosta ja nautinnosta. Opin tasapainosta ja harmoniasta. Kärsimys ei opeta. Se ainoastaan alleviivaa.

Olen tyytyväinen, että sain Sydänhämärän luettavakseni. Kerrankin voin tunnustaa viihtyneeni autofiktion äärellä. Sain kirjasta mukavan tönäisyn ja etsiydyn Salmenniemen muidenkin teosten pariin. 

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala, 2024. Kannen valokuvat:Mikko Rikala. - 215 sivua

 

maanantai 5. helmikuuta 2024

Cormac McCarthy: Matkustaja

 


Tapasin tänään Robert Western -nimisen miehen jonka isä yritti tuhota universumin ja jonka oletettu sisko osoittautui avaruusolioksi ja kuoli oman käden kautta ja miehen tarinaa pohtiessani tajusin että kaikki mitä pidin totuutena ihmisen sielusta saattaakin olla mitätöntä. Terveisin Sigmund.

Minä tapasin tuon samaisen miehen Cormac McCarthyn viimeiseksi jääneen kirjan sivuilla. Alussa hän oli sukellustehtävissä tutkimassa lentokonetta, jonka matkustajat ja miehistö ovat kuolleet. Syntyy epäily, että yksi koneessa olleista on pelastunut ja kadonnut. Sittemmin tapaan Bobbyksi nimitettyä päähenkilöä vaeltamassa eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaamassa tuttujaan ja mummoaankin. Lopulta vaellus muuttuu pakomatkaksi. Koko ajan Westerniä seuraa kuolleen sisaren muisto ja ikävä.

Westernin tapaamat tuttavat ovat mielenkiintoisia alkaen omillaan toimeentulevasta mummosta, joka  pitää aikuisesta miehestä huolta kuin lapsesta ja päätyen juoppoon , joka asuu siivottomassa asuntovaunussa yksin, mutta repeää alkoholia saatuaan hilpeän onnelliseen hiprakkaan eikä ajattelekaan muuttavansa elämäntyyliään. Siinä välillä syödään sattumalta tai tarkoituksella tavattujen kavereiden kanssa, kuten mm. Debussyn eli Debbien.

 Minä haluan olla nainen.Nuorempana kadehdin tyttöjä. Ihan vaan pimppasen verran. Siitä olen aika lailla päässyt. Tiedän että naiseus on ihmisyyttäkin vanhempaa. Haluan olla niin vanha kuin suinkin. 

Isänsä ja sisarensa tavoin Western hallitsee numerot ja fysiikan, jotkut hänen ystävistään taas osaavat järjestää sanoja. McCarthy tarjoaa dialogien keskellä oivalluksia ja huomioita, mutta minä lukijana kadotin välillä puhujan. Vuorosanat on pätkitty omille riveilleen, mutta muuten niitä ei ole erotettu tekstistä. Kerrontaan tulee alusta lähtien murheellinen sävy, vaikka keskustelut ovat usein hilpeää nokittelua. Paikat ja henkilöt vaihtuvat tiheään. Tavoitin päähenkilön uudestaan vasta kun hän oli majoittunut pieneen mökkiin meren rannalle ja silloin oltiin jo kirjan puolessa välissä. Sitten pääsinkin taas kerronnan imuun. Ehkä tämän kirjan sisarteos Stella Maris olisi pitänyt lukea ensin, vaikka Westernin sisar Alicia on tässäkin kirjassa paljon äänessä. Riittävästi jännitettä kirjailija on kuitenkin tekstiin ladannut, jotta lukija haluaa jatkaa kirjan loppuun asti.

Luultavasti päähenkilön nimi ei viittaa mihinkään, mutta minä näin silmissäni leveälierisen hatun alla kävelevän länkkärityypin, joka etenee bootsit jalassa yksinäisenä kohti auringonlaskua. McCarthyn kieli on minusta äijäproosaa, jota voisi vaikka lukea ääneen elämänsä iltaan ehtineiden miesten ravintolapöytien ääressä. Siinä on jotain kiehtovaa, mutta samalla se tönäisee pois ne, jotka eivät varauksetta antaudu kertojaa ihailevan myötäilyn linjoille.

Tunnen sinut. Tunnen tietyt lapsuutesi päivät. Kun melkein itkit yksinäisyyttäsi. Löysit tietyn kirjan kirjastosta ja puristit sen rintaasi vasten. Veit sen kotiin. Johonkin täydelliseen lukupaikkaan. Ehkä puun alle. Puron varteen. Vääränlaisia nuorukaisia sellaiset tietysti. Jotka viihtyvät parhaiten paperisessa maailmassa. Mutta mehän, Squire, tiedämme toisen totuuden. Totta kai moni näistä kirjoista on kirjoitettu, ettei tarvitsisi sytyttää maailmanpaloa - minkä kirjailija todellisuudessa olisi halunnut tehdä. Varsinainen kysymys on kuitenkin se, olemmeko me muutamat sukulinjan viimeisiä?Vaalivatko tulevaisuuden lapset kaipuuta johonkin mitä eivät osaa edes nimetä? Sanan perintö on voimastaan huolimatta hauras, mutta sinun kantasi on tiedossa. Tietyt ajat sitten kuolleiden miesten sanat eivät lähde sydämestäsi koskaan.

Cormac McCarthy: Matkustaja._WSOY, 2023. Englanninkielinen alkuteos The Passenger, 2022. - Suom. Kaijamari Sivill. Alkuperäinen päällys Stuart Wilson.- 472 sivua

torstai 25. tammikuuta 2024

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

 


Muuten siveltimesi jälki on hätäinen, värit ovat levottomia, mutta mustan olet laittanut paikalleen rauhallisesti, huolella - se on tyhjyyttä, joka reunustaa maailmaasi. (Kaivo)

Tiina Raevaaran novelleissa on paljon mustaa, synkkyyttä ja tuskaista ahdistusta, joka on ajaa lukijan nurkkaan heti ensimmäisessä novellissa Gordonin tarina. Siinä ollaan sairaalassa, jossa Gordon on riutumassa kohti kuolemaa. Hänen potilastoverinsa, vähän pienemmästä sotavammasta toipuva kuikka tarkkailee tilannetta. Lääkärit ja hoitajat ovat myös lintuja.

Kaivo -novellin synkkyys leviää taulusta ja sen väreistä. Usein lapsen näkökulma ja hänen yrityksensä hahmottaa tapahtumia tuo tragedian lukijaa lähemmäksi. Näin on novelleissa Nälkä ja Anobium pertinax. Kirjan loppua kohden synkkyys väljenee ja lukija pääsee kurkistamaan maailmaan, jossa olisi voinut mennä paremmin. Matildan kuolemassa sisar moittii Matildaa varoittavien merkkien huomiotta jättämisestä. Tästä selvittelystä on lähtöisin myös kokoelman nimi. Yliluonnolliset, absurdit asiat, syyt ja seuraukset, hiipivät kerrontaan vähitellen ja paisuvat usein ratkaisuksi.

Joissakin novelleissa pelottavat elementit ovat läsnä melkein alusta asti, ne ovat kertojassa itsessään. Näin on mm. itseäni eniten koskettaneessa Karhunköynnös -novellissa, jossa kertoja lähettää kirjeitä neuvokkaalle rakastetulleen, joka ei kutsusta huolimatta ole saapunut hänen syntymäpäivilleen. Muut vieraat ovat tulleet, mutta eivät pysty auttamaan päähenkilöä talossa, johon ilmestyy hallitsemattomasti ovia ja ulokkeita.

Kokonaan uutta sanastoa Raevaara käyttää erityisesti novellissa,Luojani, luomani : käskeytyä, törmäytyä. Näitä sanoja tarvitaan, sillä kerronta tapahtuu jonkinlaisen robotin näkökulmasta. Kertoja tarkkeilee luojaansa ja käyttäjäänsä oppiakseen toimimaan, mutta robotin tekijä kadottaa opettajan ja mallin kyvyt. Lopulta kyse on siitä, pystyykö kone luovuuden tekoihin.

"Luominen on sitä, että tekee jonkin asian jota ei aiemmin ole ollut olemassa."(Luojani, luomani)

Perintö -novellissa kertoja on haaveillut taiteilijan ammatista, mutta mukautunut vanhempiensa tahtoon. Vanhemmat jättävät perinnöksi tuolin, joka edustaa niin yksinäisyydessä koettua ikävää kuin omien haaveiden hylkäämistä.

Ei mitään tarkoitusta, tehtävää, kutsumusta. Ei haaveita eikä unelmia. Ei edes pelkoja.(Perintö)

Suurin osa novelleista sijoittuu nykyaikaan, mutta Nälkä -novellin tapahtumat ovat selkästi sodan keskellä. Marjatta -lapsen lisäksi nälkää ja selviämisenhalua äärimmäisissä olosuhteissa tarkkailevat partiossa olevat suomalaissotilaat. Tarkkailun kohteena on vihollinen.

... Marjatta ajattelee niiden olevan pieniä ja ruskeita oravia, mutta paljon kiukkuisempia. Ryssät kuulostavat hänen korviinsa sihiseviltä ja vihaisilta. (Nälkä)

Vaikka säikähdin ensin kirjan armotonta synkkyyttä, jota tekijä ei juurikaan lieventänyt tai siloitellut, olen äärimmäisen innostunut kirjasta.  Tällainen aarre minulta olisi ilman lukupiiriäni jäänyt lukematta kokonaan. Yliluonnolliset elementit, hajut perintötuolista tai haamut menneisyydestä kuuluivat novelleihin saumattomasti ja paljastivat kokijoista ja maailmasta enmmän kuin realistinen kerronta tekisi. Kuvaus on hyvin visuaalista ja tarkkaa enkä ahmintahimossani havainnut epäjohdonmukaisuuksia. Tämän teoksen myötä hellitän vähän romaanihimoani ja päästän taas novellit maailmaani. Yksittäiset novellit haihtuvat kyllä mielestä romaaneja nopeammin, mutta parhaimmat ja koskettavimmat säilyvät. Tästä kirjasta aarteekseni jäi Karhunköynnös. Onneksi Tiina Raevaara ajattelee eri asioita kuin muut, vaikka heistä kirjassaan varoittaakin.

"semmoiset ihmiset voivat olla vaarallisia jotka ajattelevat eri asioita kuin muut" (Nälkä)

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni : novelleja. Teos, 2010.Graafinen suunnittelu: Timo Ketola. - 259 sivua, 14 novellia





maanantai 22. tammikuuta 2024

Satu Rämö: Hildur

 

Nyt olen minäkin Hildurini lukenut, vasta ensimmäisen osan. Piti itseään johdatella kirjan ääreen, sillä jo kerran jätin kesken. Nyt en enää tiedä miksi niin tein. Ehkä suunnaton ylistys saa minut kääntymään tyystin toisaalle. Johdattelin itseäni kuuntelemalla vuonna 2018 ilmestyneen Rämön kirjan Islantilainen kodinonni - perhelämää viikinkien malliin. Siinä islantilaisuus on pääosassa, sillä Rämö kertoo niin omasta perheestään kuin islantilaisista käytännöistä, jotka perheitä tukevat ja suosivat. Hän tekee sen hauskan pakinoivaan tyyliin, jota oli kiva kuunnella omia kotitöitä tehdessä. 

Islanti on melkein parasta Hildur -kirjassakin. Maisema tulee vahvasti esiin niin pitkillä automatkoilla, lumivyöryinä kuin Hildurin surffausharrastuksessakin. Maisemaa ei tyrkytetä, mutta se tukee dekkarin tapahtumia ja päähenkilöiden käytöstä.

Päähenkilöt ovat vahvasti omanlaisiaan, vahvoja ihmisiä, joilla on heikko kohtansa. Erityisesti heikkous tulee näkyviin Jakobin, Suomesta Islantiin poliisiharjoittelua suorittamaan tulleen miehen kautta. Hänellä on takanaan repivä avioero ja ikävä vaimon viemää Matias-poikaa. Hän tavoittelee uutta alkua ja on hakeutunut poliisikoulutukseen sen takia. Mielenrauhaa hän tavoittelee neulomalla islantilaisvillapaitoja, mikä tuo persoonallisen lisäpiirteen miehiseen hahmoon. Hildur on menettänyt kaksi sisarustaan nuorena, eikä katoaminen ole vieläkään selvinnyt. Hänen päänsä pysyy kunnossa hillittömällä urheilulla; juoksulenkeillä ja surffauksella ja hyvällä seksillä naapurissa asuvan voimistelunopettajan kanssa. Yhdessä Jakob ja Hildur ovat vahvoja ja selvittävät rikoksia, vaikka molemmilla on omaa elämää ja menneisyyttä selvitettävänä.

Hildur laski käsistään puhelimen ja antoi katseensa lipua keittiön ikkunaan.Ulkona oli pimeää. Sitten se jälleen iski. Ikävän tuttu paino alkoi vähitellen kulkea hänen ylitseen kuin musta painava peitto. Tuijottaessaan ulos katuvalojen puhkomaan mustaan pimeyteen hän tiesi. Hän tiesi, että jotain ikävää oli matkalla, mutta hän ei pystynyt laittamaan sitä kartalle tai aikajanalle. Kaikki ei ollut kunnossa. Kaikki ei ollut kunnossa. Ehkä tämä päivä vain olisi syytä päättää raskaaseen juoksulenkkiin. Se hengästyttäisi ja auttaisi hengittämään paremmin.

Selvänäkemistä tai aavistuksia ei tyrkytetä liikaa, mutta siellä täällä ne putkahtelevat esiin, kuten vain satujen saarella  on mahdollista. Intuition varassa toimivat rikosetsivät ovat toki kirjallisuudessa tavallisempia ja niitä parhaita. Rikostarina sinänsä on mielestäni sopivan kekseliäs enkä ainakaan minä lukijana päässyt paljon etsiviä nopeammin maailiin.  Pienistä yksityiskohdista lukija voi etsiä mahdottomuuksia, mutta ei niitä  juuri löytynyt. Toki ihmettelin, kuinka Jakob pystyi puhellen rauhoittamaan puutteellisella kielitaidollaan hermostuneen ja väkivaltaisen lapsenkaappaajan. Tällä tavallahan  dekkari toimii: lukijankin pitää olla valppaana. 

En juurikaan lue dekkareita, mutta olen katsonut jonkin verran pohjoismaisia ja brittisarjoja televisiosta ja suoratoistopalveluista. Tämän kirjan juonenkuljetus on niihin verrattuna kelpo menoa. Jo kannen liepeessä kustantaja sijoittaa dekkarin ja sen jatko-osat nordic noir-käsitteen alle ja kyllä se sinne sopii: ovathan päähenkilöt toimintakykyvystään huolimatta melankolisia ja ainutlaatuista maisemaa on  hyödynnetty oivasti taustatekijänä.  

Kiva kirja. Hyvä, että luin sen.

Satu Rämö: Hildur. WSOY, 2022. Päällys : Ville Laihonen. - 364 sivua

maanantai 8. tammikuuta 2024

Agota Kristof: Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe


Onko se ainoa ero kuolleiden ja lähteneiden välillä. Että ne jotka eivät ole kuolleet, palaavat. (Todiste)

Vaikka jo otsikkoa kirjoittaessani tunsin olevani liian suuren haasteen edessä, kun yritän kolmea eri kirjaa käsitellä samassa kirjoituksessa, tartun haasteeseen. Unkarissa syntyneen Kristofin esikoinen oli trilogian ensimmäinen ja se ilmestyi suomeksikin jo 1988. Tarina jatkuu jälkimmäisissä osissa.

Kristof kertoo kaksospojista, jotka ovat eläneet varhaisen lapsuutensa ydinperheessä turvallisissa oloissa.

 Äiti lauloi päivät pitkät. Keittiössä, pihalla, keittiöpuutarhassa. Hän lauloi myös iltaisin huoneessamme nukuttaessaan meitä.

Isä ei laulanut. Joskus hän vihelteli pilkkoessaan hellapuita, ja kuulimme hänen kirjoituskoneensa, jota hän naputteli iltaisin ja jopa myöhään yöllä.

Se oli miellyttävä ja rauhoittava ääni, kuin musiikkia, kuin Äidin ompelukonen, astianpesun ääni, mustarastaiden laulu pihalla, tuulen kahina kuistin villiviinissä ja pähkinäpuun oksissa.

Aurinko, tuuli, yö, kuu, tähdet, pilvet, sade, lumi, kaikki oli ihmeellistä. Mikään ei pelottanut meitä. Eivät varjot  eivätkä aikuisten puheet. Puheet sodasta. Me olimme nelivuotiaita. (Kolmas valhe)

Sitten isä joutuu lähtemään sotaan ja äiti luovuttaa pojat isoäidin hoiviin paetessaan sotaa. Isoäiti on varsinainen noita ja hänen huhutaan tappaneen miehensä. Eikä hän kaksosiakaan kohtele hellin käsin vaan pakottaa työhön, moittii jatkuvasti heitä ja heidän äitiään. Sillä tavoin hän kasvattaa alle kouluikäiset lapset selviytyjiksi, jotka eivät missään kohtaa odota tai saa muilta apua. He eivät pääse myöskään kouluun, mutta opettelevat lukemaan ja muita tarpeellisia taitoja itsekseen.

Toisessa osassa kaksoset saavat nimet: Lucas ja Claus. Toinen heistä elää maassa, jossa kansalaisia ei hallita totalitaristisesti. Ensimmäisen osan asiat osoittautuvat valheellisiksi ja kaksosten identiteetti häilyy niin, ettei lukija voi olla varma, kummasta kerrotaan.

Kolmas osa ravistaa lisää. Maasta paennut veli palaa etsimään lapsuusseudulleen etsimään veljeään ja viipyy  niin kauan, että viisumi vanhenee ja hän jää kiinni.

Tämä oli ravistava lukukokemus, jota minun on vaikea tyhjentävästi selittää liikaa paljastamatta. Poikien myötä jouduin lukijana kokemaan sellaista, jolta haluaisin säästyä ja jolta toivoisin lasteni säästyvän. Silti en missään vaiheessa voinut kuvitellakaan jättäväni kirjojen lukemista. Pienet lapset kehittävät yksittäisiä selviytymiskeinoja mahdottomissa tilanteissa. He kouluttavat itseään kestämään kipua vähitellen niin, että yhä kovenevat lyönnit eivät satu. He kouluttautuvat tunteettomiksi ja pystyvät lopulta myös raakoihin ja pahoihinkin tekoihin. Lukija toivoo heidän selviytyvän, vaikka pahan kohtelun saavat lapset muuttuvat kylmiksi ja pelkäämättömiksi, hankkivat kaikin keinoin elantoa ja suojelijoita. Samalla he kuitenkin pitävät huolta heikommista ihmisistä, jotka eivät pysty tai uskalla. 

Kristof kertoo sodan hirveyksistä lyhyin, toteavin lausein. Hän kirjoittaa ranskaksi, joka ei ole Unkarissa syntyneen äidinkieli. Hän on paennut kotimaastaan kansannousun aikaan 1956 Sveitsiin. Kerronnassa on toteavuudesta huolimatta läsnä inhimillisyys, joka muljauttelee lukijan sielua ja sydäntä. Ehkä juuri kielenkäytön takia kirjat ovat niin vaikuttavia, tulevat lähelle ja vaativat näkemään.

Vaikka luin kaikki kolme kirjaa yhtä suurella innolla, jäi kolmas osa mielestäni kovasti kahta edellistä huonommaksi. Kahteen kertaan suomennettu Iso vihko oli mielestäni paras ja se onkin käännetty yli 30 kielelle. Kristof on kuollut 2011, mutta sitä ennen hän kirjoitti trilogian, josta tuli klssikko. Onneksi se on nyt kokonaan suomeksikin luettavissa.

-En ajattele. En voi sallia itselleni sellaista ylellisyyttä. Pelko on hallinnut minua lapsesta saakka. (Peter, Todiste)

Agota Kristof: Iso vihko, Tammi 2022 (ensimmäinen suomennos 1988), Ranskankielinen alkuteos La grand cahier ilm. 1986 Sveitsissä, tämän laitoksen suomentanutAnna Nordman, Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 531),198 sivua

Agota Kristof:  Todiste, Tammi 2023, Ranskankielinen alkuteos La Preuve 1988 ilm.Ranskassa. Suom Ville Keynäs. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 537),192 sivua

Agota Kristof: Kolmas valhe. Tammi 2023. Ranskankielinen alkuteos :Le Troisieme Mensonge ilm. 1991 Ranskassa, Ville Keynäs. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 542), 163 sivua