Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

 

Kun aloittaa Statovcin viimeisimmän kirjan, alkaa hengittää kiivaammin, kirjan tahdissa. Mukana on seurattava, sillä teksti vangitsee. Mukana on pysyttävä, vaikka henki salpautuu välillä. Pitkät, vain pilkulla erotetut virkkeet eivät päästä otteestaan. Miten ihmeessä Statovci tämän tekee?

Kirjan tapahtumat liittyvät Kosovoon jätettyyn kotiin ja sukuun, jota Suomeen muuttanut perhe käy tapaamassa. Erityisesti keskiössä on  perheen lisäksi isoisä, joka haluaa opettaa jotain miesten maailmasta teoksen minälle, kirjailijalle, joka on laiha ja harrastaa asioita, joita isoisä ei pidä miehekkäinä. Isoisän opetukset kääntyvät tragediaksi, kun lehmä synnyttää epämuodostuneen vasikan, jolle isoisa ei anna arvoa, vaan käyttäytyy raakalaismaisesti. Menneisyys ja sen traumat kohtaavat 1990-luvun Kosovossa eivätkä päästä helpolla päähenkilöä tai lukijaa.

Isoisäni maalla  asiat jaetan hyviin ja huonoihin. Hyviä asioita ovat oma talo, oma sato, oma lehmä, omat kanat, oma terveys. Hyviin asioihin lukeutuvat myös tottelevaisuus, ahkeruus ja usko jumalaan, joka ei varsinaisesti ole uskomista, vaan sen pelkäämistä, että lakkaa uskomasta.

Sukupolvien erilaiset maailmankuvat tulevat esiin myös kertojan ja hänen äitinsä suhteessa. Menestynyt kirjailija ei ymmärrä äitinsä tyytyväisyyttä tavalliseen arkeen. Äiti on elänyt vuosia väkivaltaisen miehensä pelossa ja kokee miehen kuoltua löytäneensä uuden mahdollisuuden. 

Äitini suurin unelma on ollut saada ja kasvattaa terveitä lapsia ja elää ilman puutetta ja nälkää, muuta hän ei ole koskaan halunnutkaan, ja omien sanojensa mukaan hän voi nyt vihdoin nauttia koska on täysin vapaa ja kahleeton, ja tästä minä olen hänelle hieman kateellinen, en kykene olemaan samalla tavalla kiitollinen elämästä, vaan olen aina vailla jotakin ja oloni on jatkuvasti jollain lailla viallinen ja syyllinen, en tiedä mitä tahdon mutta kaipaan silti jotain, en halua perhettä mutten elää yksinkään, minua ei haluta mennä elämässäni eteenpäin mutten osaa jäädä paikoilleni, en millään jaksaisi enää nähdä asioiden eteen vaivaa mutten viitsi heittäytyä toimettomaksikaan, en tahdo ottaa mistään vastuuta mutta haluan silti tuntea itseni tärkeäksi.

Tämä vertailu tulee entistä konkreettisemmaksi, kun kirjailija vertaa työtään lapsensyntymään - tai sitten on kysymys huonosta itsetunnosta, joka on istutettu syvään uuteen kotimaahan sopeutuvan lapsen mieleen.

...kirjoittaminen ei ole yhtä tärkeää kuin kyky luoda elämää, mitään kovin katastrofaalista tuskin tapahtuisi jos kirjailijat lakkaisivat kirjoittamasta, mutta jos lapsia ei enää syntyisi, maailma tulisi nopeasti päätökseensä..

Kyse ei ole vain isoisästä, joka on tehnyt kauheita asioita syyllisyyttä tuntematta, vaan myös kertojan isä on yhtä syyllinen ja niin ovat myös lapset maahanmuuttajan uudessa koulussa. He eivät hyväksy muualta tullutta joukkoonsa, mutta ei opettajakaan helpota tilannetta.  Hän varoittaa maahanmuuttanutta yrittämästäkään pärjätä muita paremmin tai edes yhtä hyvin, antaa tehtäviä, joissa pojan on vaikea olla lojaali sekä isälleen että täyttää koulutehtävä opettajan vaatimalla tavalla. 

Kylmät väreet kulkevat iholla, kun luen kuvauksia julmuuksista, joihin vanhemmat tai opettaja syyllistyvät. Statovci kuvaa kaiken eleettömästi, liioittelematta, kauhistelematta, mutta tarkoin kertoen. Sen vuoksi kuvaus vaikuttaa, puistattaa, kauhistuttaa, itkettää. Tunteet ovat pinnassa koko ajan, vaikka kirjailija ei kirjoita kyyneliä herutellen. Samalla mieleen nousee häpeä, sillä edustanhan itsekin etuoikeutettua valtaväestöä Suomessa ja juuri valtaväestö kohtelee sotaa paenneita ylemmyydellä ja epäinhimillisesti.

Ehken kerro kirjasta enempää, enkä ylistä sen vaikuttavuutta. Parempi on, jos mahdollisimman moni kokee tämän kirjan tarjoaman lukuelämyksen. Statovci on palkintonsa ja käännöksensä ansainnut.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava, 2024. -Kannen suunnittelu Piia Aho ja Mirella Mäkilä.- 277 sivua

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

 

Muisti on laskostunut täyteen tapahtumia ja kuvia. Niin monia asioita näki ensimmäistä kertaa. Ensimmäiset kerrat painuvat mieleen.

 Olisihan se ollut iso harmi, jos tämä kirja olisi jäänyt lukematta - ja pelkästään sen takia, etten yleensä lue elämäkertoja. Tässä kirjassa oli kaikki kohdillaan: hyvä kirjoittaja ja mielenkiintoinen kohdehenkilö. Olenhan toki nauttinut Martti Suosalon tekemisistä niin teatterissa kuin elokuvissakin. Johanna Venho on puolestaan osoittanut kykynsä paneutua toisen elämään jo fiktiivisissä teoksissaan mm. Sylvi Kekkosesta ja Tove Janssonista. Lukupiirissämmekin kirja sai varauksettoman suosion.

Kronologinen järjestys helpottaa lukijan mukaanpääsemistä. Itse innostuin (ja vähän samaistuinkin) lapsuuskuvauksiin kovasti, mutta joku lukupiiristämme piti sitä osiota turhana. Osa lukupiiristä kritisoi minäkerronnan katkaisevien tarinapätkien käyttöä, vaikka erilainen fontti erotti ne selkeästi muusta tarinasta. Minä pidin siitäkin.

Vaikka Martti Suosalo oli nuorena omien sanojensa mukaan ujo perässäkulkija, hän tiesi jo varhain kutsumuksensa. Hän sanoi syntyneensä näyttelijäksi. Oulun nuorisoteatteri antoi mahdollisuuden päästä kokeilemaan työtä ja kutsumusta.

Hän avaa suunsa. Äänen pitää kuulua salin taakse asti. Pitää sanoa eri lailla kuin kukaan muu. Se tuntuu heti oikealta, vaikkei hän tiedä miksi. Ei pidäkään tietää. Pitää tanssia, nyt tulee tanssikohtaus.

Seuraava selkeästi tunnistettava käänne nuoren miehen elämässä oli teatterikorkeakouluun pääsy. Se ei tapahtunut ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan yrittämällä, vaan vasta sitten, kun Jouko Turkka oli tullut koulun johtajaksi. Suosalo on Turkan suosikki jalkapalloilijan taustansa ja fyysisen lahjakkuutensa ansiosta, mutta Turkan pelko säilyy hänelläkin vielä kouluaikojen jälkeen pitkään ja hän kuvittelee näkevänsä Turkan pään yleisön joukossa. Siitä huolimatta hän katsoo myös saaneensa opinnoistaan paljon.

Kun Turkka puhuu, nuori mies on koko ajan oivaltamaisillaan. Hän on silmät auki ja näkee. "Kyllä Kullervon isältä saama puukko on hyvä, mutta yhtä traaginen on saippuapalan elämä."

Toinen hahmo, jonka suhteen oltiin varsin varuillaan, oli Suosalon teatteriuran ensi vuosikymmeninä vaikuttanut Helsingin Sanomien teatterikriitikko Jukka Kajava, joka lyttäsi tai ylisti estottomasti ja vaikuttavasti. Suosalo koki Ryhmäteatterin opettaneen hänet vasta lopullisesti näyttelijäksi, mutta Kajava ei ainakaan aluksi arvostanut Raila Leppäkosken ja Arto af Hällströmin johtamaa yritystä. Teatterin merkitys yhteiskunnassa avautuu kuitenkin Suosalolle juuri tämän tekijäryhmän kautta.

Teatteri on aikaan ja paikkaan liittyvää taidetta, ja tapahtuipa yhteiskunnassa mitä tahansa, yksi teatterin tehtävistä on muistaa hovinarrin merkitys. Sen tulee kyseenalaistaa rakenteita, kritisoida ja pilkatakin, näyttää normaaleina pidettyihin asioihin kätketty koomisuus eli tragiikka.

Vaikka teatteri on koko ajan kirjan keskiössä, kerrotaan välillä toki Martti Suosalon yksitysielämästäkin: nuoren miehen hanttihommista, rahattomuudesta ja kaljottelusta sekä sitten myös vaimon kohtaamisesta ja lasten syntymästä. Kaikki elämän kokemukset ovat Suosalolle materiaalia, josta voi ammentaa työhön tarvittavia elementtejä.

Mutta jäsennän asian niin, että vaisto ja intuitio ovat ikään kuin kaksi kirjastonhoitajaa pääni sisällä: he kutovat tai lueskelevat lehtiä ja odottavat hommia. Kun he saavat impulssin, he hakevat varastosta oikean kasetin, joka sitten tulee esiin suurena, nerokkaana ideana. Minut tämä pitää nöyränä siksi, että kasettien sisältö on maailmalta kerättyä.

Vaikken tuosta kirjastonhoitajan kutomisvertauksesta oikein innostukaan, innostuin kyllä kirjasta. Kaikenkaikkiaan tämä elämäkerta on tehty ajatuksella ja herkällä mielellä. Se ei kulje sensaatioiden perässä, vaan haluaa porautua näyttelijän työn ytimeen ja sen eri puoliin. Näin tehdessään se tekee näyttelijäntyölle kunniaa ja antaa sille merkityksen, joka on arvostelumenestystä isompi - lööppiotsikoista puhumattakaan.

Näytelmässä pitää aistia yleisö. Me teemme maaleja yleisölle, yleisö ei ole vastustaja, vaan osa meidän joukkuettamme. Mutta joskus on todettava, ettemme ole saaneet yheistä ponnistusta vielä aikaiseksi. Meidän tehtävämme ammattilaisina on avittaa yleisöä pääsemään jutun sisälle, samaan joukkueeseen. Juttu on se kuuma pallo, jonka näytelmäkirjailija on kirjoittanut ja jota yhdessä pompottelemme ja koetamme pitää ilmassa ja saada maaliin. Joskus se voi karata ikkunasta ulos ja silloin olemme kaikki ihmeissämme.

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä. - WSOY, 2022. - 491 sivua + 24 kuvasivua

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa

 

Saaret koostuvat metsistä            ja alueista joita ihmiset kutsuvat tonteiksi./ Tontilta poistetaan metsä/metsän tilalle istutetaan yksittäisiä puita/kuten tammi ja kaksi vaahteraa./Niiden alta voi suojassa katsella jäljelle jääneeseen metsään.

Tämä runopohdinta jatkuu vielä osuvalla vinoilulla kaupunkilaiselle, joka haluaa hallita metsää. Koska Välipakan kirjassa rivi- ja sanavälit merkitsevät lähes yhtä paljon kuin sanat, en raiskaa enempää, vaan oletan tämän tekstin lukijan hakeutuvan itse näiden runojen äärelle. Se nimittäin kannattaa.

Jo kirjan nimi houkuttaa ja koukuttaa arvoituksella. Saari on kesäpaikka, jossa isä on aina ollut läsnä. Nyt isää ei enää ole.

Isän saappaat jalassa   kahvikuppi kädessä/lompsottelen ympäri tonttia    niin monta kertaa/kuusenoksien ali jurien ja kivien yli/etten kompastu   vaikka valo katoaa. //Tottumus tarkoittaa asiaa jonka voi unohtaa.//Mitä ei voi unohtaa   siihen on totuttava.

Koko kirja on surutyötä. Merkitykselliset muistot palaavat mieleen, kuten autolla ajaminen pikku teitä pitkin. Silloin: ilo tuntuu uimiselta/ se kantaa kantaa kantaa. Isä on edelleen saaressa kirjoittajalle, vaikka tämän äiti suree aviopuolisoaan kaupungissa valokuvan ääressä. Tytär kävelee kuin isä, hänen ihonsa on kuin isän iho - sanovat muut. Tytär haluaa uskoa, että ei imperfekti sinua löydä vaikka krematorion liekit ympäröivät isän kallon.

Tämä on kaunis kirja, täynnä merkityksellisiä sanoja ja maisemia. Siinä on nokkelia sanakäänteitä ja synkänkauniita aukeamia. Kaltaiseni satunnainen runonlukija on viihtynyt kirjan ääressä pitkään - ja vaikuutunut, välillä tosin proosan ääreen luiskahtaen. Taas olen onnekseni löytänyt näiden runojen ääreen. Mielelläni palaan tähän järvimaisemaan.

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa. Siltala 2024. 113 sivua

Vigdis Hjorth: Toisto

 

Miksi kirjoitan minä kun tarkoitan sinä?

Näin kysyy norjalainen kirjailija Vigdis Hjorth kolmannen suomennetun kirjansa Toisto ensimmäisellä sivulla ja jatkaa tämän jälkeen kerrontaa ensimmäisessä persoonassa. Hän kertoo ilmiselvästi itsestään, vaikka minäkertoja on hädin tuskin 16-vuotias eikä peittele omakohtaisuutta. Sitä hän ei ole tehnyt aiemminkaan, sillä muutamat hänen kirjoistaan ovat nostattaneet kohun nimenomaan romaanin suhteesta todelliseen elämään ja yhä eläviin, läheisiin.

Pienen romaanin alku on hyvin samaistuttava ja ymmärrettävä. Kertojan äiti on ylihuolehtiva ja hermostunut ja pitää tytärtään kontrollissa, jota isä yrittää hiukan lievittää. Äiti ei hyväksy tyttären irtiottoja, vaan tiukkaa tarkoin, tuleeko ystävien tapaamiseen poikia, haistelee alkoholit ja tupakantuoksut ja pitää tiukat kotiintuloajat. Ehkä tämä oli vielä 1970-luvulla Norjassa mahdollista, vaikka yleensä kai sielläkin kuri oli löyhempää. Tytär haluaa elää normaalia nuoren elämää, tutustua poikiin ja seksuaalisuuteensa, mutta äidin ja ilmitulon pelko hallitsevat häntäkin.

Hän (äiti) pelkäsi orastavaa pelottomuuttani ja luultavasti myös kadehti sitä, ja pian saikin tuta että pelon ja kateuden yhdistelmä oli räjähdysaltis.

Tytär etenee vääjäämättä kohti  äidin mielestä "pahinta mahdollista". Hän kirjoittaa asiasta päiväkirjaan, mistä tulee ratkaiseva käänne romaaniin ja samalla vihje kirjoittajan mahdollisuuksista tulevaisuudessa.

Mutta kuvitelmani aiheuttama kauhistus opetti minulle jotain ratkaisevaa: kuvittelemalla voi olla suurempi merkitys kuin todellisuudella, merkitys voi olla aidompi.

En ole elämäkerroista  enkä varsinkaan autofiktioista erityisen innostunut. Olen aina löytävinäni niistä selittelyn sävyä, myötätunnon tai anteeksiannon kerjäämistä. Tämän kirjan alkupuolella olin kuitenkin varauksetta nuoren tytön puolella. Käännekohdan jälkeen vanha tympääntyminen pääsi minussa valloilleen enkä oikein edes ymmärtänyt kertojan sanomaa. En silti kadu, että luin kirjan, sillä hyvin kuusikymppinen kirjailija sanoitti teinitytön elämää. Saattaa kuitenkin olla, ettei tämä riitä, jotta jatkaisin tällaisten tunnustusten parissa. 

Vigdis Hjorth: Toisto. - S&S, 2024. - Norjankielinen alkuteos: Gjentakelsen 2023. -Suom. Katriina Huttunen. - Kansi: Elina Warsta. - 158 sivua

DIMEX - Pukineesta brändiksi - työvaatteen tarina

Enpä olisi uskonut lukevani yrityshistoriikkia ennen melkein kaikkia syksyn uutuuskirjoja - tai ylipäätään. Tämä työvaatteita valmistavasta yrityksestä kertova kirja oli kuitenkin mukaansatempaava , jopa jännittävä. Poimin sieltä myös ajatuksia, lainauksia, jotka voisin itse hyväksyä. 

Kyse onkin sellaisesta yrityksestä, jolla on inhimilliset kasvot, hyvät johtajat, tyytyväiset työntekijät ja asiakkaat - ainakin tämän kirjan mukaan. Lisää lähestymismahdollisuuksia tuo yrityksen tausta ja alku perheyrityksenä sekä kaikille ymmärrettävä tuote : työvaatteet. 

En ymmärrä juurikaan liike-elämästä ja paljon kirjan informaatiosta meni taatusti ohi. Kiinnitin ehkä huomiota pieniin asioihin, jotka on valittu mukaan selittämään itse asiaa. Olkoon niin - silti kiinnostuin. Ja se kiinnostus kantoi kirjan loppuun asti.

Vaatealan yritys perustettiin Leppävirralle 1982 Kuljettajapukineen nimellä. Mallasjuoma tuli pari vuotta myöhemmin yrityksen ensimmäiseksi suureksi asiakkaaksi. Yhden perustajan, Timo Krogeruksen veli Jukka tulee 1980-luvun puolivälissä yritykseen mukaan, myöhemmin  myös Timon ja Jukan vaimot ja tyttäret. Tätä yritystä saattoi todellakin kutsua perheyritykseksi. Historiikissakin toistuu sana kotikutoinen. Se ei kuitenkaan merkitse tässä mitään negatiivista, vaan pikemminkin helppoa lähestyttävyyttä ja työntekijöiden mukaanottamista ja myös ja ennen kaikkea heidän hyvinvoinnistaan huolehtimista - huolimatta siitä, että irtisanomisiinkin on joskus jouduttu menemään. Esimerkkinä Jukka Krogeruksen teini-ikäisen tyttären pyyntö saada Levikset, joita kavereillakin oli. Isä ei niitä luvannut, koska yrityksellä meni huonosti. Vaan sitten kun meni paremmin, sai tytär kolmet!

Luin kirjaa paljolti juuri perustajaveljesten ja heidän perheidensä tarinana. Vaikka työlle on annettu paljon aikaa ja voimia, ja veljekset ovat melkein kaikkia tehtäviä ompelemista ja leikkaamista lukuunottamatta yrityksessä tehneet, ei yritys ole silti lapsen asemassa. Se on työ, josta voi myös luopua, kuten molemmat veljekset ajallaan tekivät. Sitä ennen nämä toimitus- ja markkinointijohtajat ehtivät mm. toimia työvaatteiden mannekiineina ja Timo kiersi ympäri maata taksitolpilla ottamassa mitat tuotteiden loppukäyttäjistä. Nimikin kuitenkin jo kertoo, että kirjassa kerrotaan menestystarina, joka on vaatinut työtä ja paneutumista, tinkimättömyyttä sekä uusien asioiden opettelua ja käyttöönottoa. Elämäntyöstä ja menestyvän yrityksen johtopaikasta luopuminen ei nähdäkseni kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaan kuvittelen päätöstä vaikeaksi. Sitä suuremmalla kunnioituksella suhtaudun ihmisiin, jotka siirtyvät kokonaan syrjään, jopa muuttavat toiselle paikkakunnalle, kuten Jukka Krogerus on tehnyt. Irtipäästämisen palkkiona voivat olla elämän uudet mahdollisuudet.

Olen varsin tyytyväinen, että hiukan sain laajennettua näkemystäni ja tietämystäni yritysmaailman suuntaan. Tämän kirjan avulla se onnistui.

DIMEX - Pukineesta brändiksi - työvaatteen tarina. Dimex, 2023. Kirj: Teemu Järvitie ja Pia Valkonen. - Valokuvat: Jeff McCarthy, Jyri Laitinen. Pekka Mäkinen, Kari Pekonen, Raisa Taurinka, Dimex Oy:n arkisto, kirjan henkilöiden kotialbumit, Oulaisten ja Leppävirran kunnat. - 109 sivua

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta II

 

Vaikka heti ensimmäisen osan tästä septologiasta luettuani laitoin kahteen seuraavaan käännökseen varauksen kirjastoon, en edes kuvitellut enää niistä innostuvani. Luulin, että tarinaa marraskuun 18. päivästä yhä uudelleen elettynä ja päivä päivältä kerrottuna riittää vain yhteen kirjaan. Tuo ensimmäinen kirja minut oudosti lumosi.

 Toisin kuitenkin kävi: tämä kirja vakuutti ja lumosi vielä enemmän. Kirjailija paljastaa salaisuutensa tässä teoksessa:

Ensimmäistä kertaa ajattelen: Thomas on oikeassa sanoessaan, että minun täytyy etsiä ulospääsyä yksin. Sinun yksityiskohtien tajullasi, hän sanoi. En tiedä, onko ulospääsyä olemassa, mutta tarkkailen yksityiskohtia, ruumiinosia, ihmisten yksityiskohtia.

Tara Selter on pitänyt yhdessä miehensä kanssa antikvariaattia Ranskassa, Clairon-sous-Boisissa. Hän on juuttuunut viettämään marraskuun 18. päivää yhä uudelleen. Muut elävät päivää ensimmäistä kertaa ja vaikka Tara on kertonut miehelleen ongelmasta eikä mies kiistä vaimon kokemusta, on hän unohtanut kuulleensa Taran ongelman seuraavana päivänä. 

Ensimmäinen osa raportoi tutkimusta toistoista ja siirrettyjen esineiden mukana seuraamisesta  samanalaiseen päivään. Siinä Tara muuttaa pariskunnan talon päätyyn, koska ei halua jatkuvasti selittää miehelleen ongelmaa. Lopulta edessä on vain lähtö.

Minulla ei ole enää mitään asiaa tänne. Kävelen samoilla kaduilla, mutta minua kannattelevat ainoastaan rutiinit ja vanhat tottumukset. Minulla on aina ollut hyviä syitä olla täällä, mutta nyt tunnen itseni tarpeettomaksi.

Tässä toisessa osassa Tara luo itselleen vuodenajat ja juhlahetket matkustamalla: talven, kevään, kesän ja syksyn, pääsiäisen ja joulun.

Kukaan ei ollut kuollut eikä loukkaantunut. Aikaan oli vain tullut vika. Sanoin että olin tottunut ajatukseen. Että olin toinen. Että päässäni oli lakaistu polku, aurattu väylä, raivattu tiheikkö. Että yritin löytää tien, että halusin palata takaisin tavalliseen aikaan, mutta tarvitsin joulun jotta aika kuluisi, jotta en olisi ikuisessa marraskuun päivässä.

 Talven hän löytää Ruotsista ja Norjasta, kesän Espanjasta, pääsiäisen Cornwallista ja alkusyksyn Kölnistä - kaikki marraskuussa. Kuvauksessa on läsnä junassa, kaduilla ja hotelleissa nähtyjä ihmisiä. Vuodenajat tuntuvat iholla ja näkyvät vaatetuksen muutoksissa. Kevät tuo raparperit ja parsat, pääsiäinen karitsat. Kerronta on kirkasta, aistivoimaista ja yksityiskohtaista.

Matkustaminen vuodeaikojen perässä tuo alati samaa päivää viettävän naisen elämään päämäärän ja tarkoituksen. Vaikka hän jossain vaiheessa tajuaa sen valheelliseksi, mieleen pyrkivät yksityiskohdat ja kohdattujen ihmisten havainnointi luovat mielenkiintoa niin Taran elämään kuin tekstiinkin. (Huomaan itsekin katsovani ympäristöni pieniä asioita aiempaa tarkemmin tätä kirjaa lukiessani.) Selviytyminen päivästä toiseen marraskuun 18. päivään erilaisissa olosuhteissa antaa tähän kaikkeen syyn ja oikeutuksen.

Laukun ansiosta näytän siltä, että minulla on menoa. Olen jatkuvasti tiellä, mutta toisinaan löydän maailmasta kolkan, jossa voin istua hetken. Vedän henkeä. Pysyttelen rauhassa. 

Laukun katoamisen aiheuttama hätä tuo esiin probleeman, jota lukija on jo hiljaa ihmetellys mielessään: miten kirjakauppiaalla on varaa matkustaa koko vuoden? Koska muistiinpanoja sisältänyt muistikirjakin katoaa laukun mukana, tämä on ratkaiseva käänne.

Nyt olen aivan varma, että jatkan yhä tätä kiehtovaa tarinaa seuraavaan osaan. Kirjan lopussa oli koukku, jonka ratkeamista lukija jää kaipaamaan. Olisin kai muutenkin jatkanut. Enää ei tarvitse edes ihmetellä kirjan nimeä:

Pihalla istuessani tunnen, että aika on säiliö. Niin se on. Aika on päivä, johon voi laskeutua. Yhä uudelleen ja uudelleen. Se ei ole virta, johon voi kastautua vain kerran. Aika ei virtaa, se pysyttelee rauhassa, se on astia. Joka päivä lasken ruumiini marraskuun kahdeksanteentoista. Minä liikun, mutta reunan yli ei loisku mitään. Aika on tila. Aika on huone. 

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta, osa 2. - Kosmos, 2024. - Tanskankielinen alkuteos Om udregning af rumfang II. - Suom.Sanna Manninen. - 175 sivua

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut

Luin ukrainalaisen Kutznjetsovan ensimmäisen suomennetun kirjan Kysykää Mialta ja ihastuin. Oli itsestään selvää, että tartun toiseen suomennokseen. Nyt Eero Balk on käännöstyön tehnyt ja Tikapuut on saatavilla. Kysykää Mialta teoksen tavoin kirjailija vyöryttää valtavan määrän keskenään sukua olevia henkilöitä samaan taloon asumaan ja selviytymään yhdessä. Edellisessä teoksessa nuoret naiset hakivat isoäitinsä luona uutta alkua ja suuntaa elämälleen.Tässä kirjassa sukua kerääntyy Tolikin, n. 40-vuotiaan miehen taloon Espanjassa. 

Tolik on halunnut muuttaa mahdollisimman kauas äidistään ja alituisesti toisten asioihin puuttuvista sukulaisitaan: tädistä, pyörätuolilla kulkevasta isoenostaan, sisarestaan ja näiden eläimistä, joilla niilläkin on tarkoin määrätty sukulaisuussuhde keskenään: kissat ovat miniöitä ja anoppeja toinen toisilleen, vain koira Vladik on itsellinen olento. Tolik on ajatellut 4000 kilometrin riittävän omaan rauhaan, omien pelien kanssa vietettyyn aikaan ja siirtynyt uuden työnantajan palvelukseen Aurinkorannikolle. Hänen ostamassaan talossa on vielä edellisen asukkaan ristipistotöitä, Jeesuksia, Neitsyt Maria ja enkeleitä eikä Tolik ehdi niitä pois raivata, ennen kuin Putin hyökkää Ukrainaan ja sukulaiset pakenevat Harkovasta hänen luokseen turvaan.

Tolik pelkää sotaa, häpeää itseään ja pelkoaan ja samalla ahdistuu talossaan majailevasta joukosta. Tarjotessaan asuinpaikan hän ajattelee kuitenkin olevansa jollain tavoin hyödyksi eikä häpeä ole niin suuri. Täti haluaa taloon kanoja ja edessä olevaan suihkulähteeseen tomaatteja. Äiti murehtii Tolikin juoksuharrastusta ja pelkää sen laihduttavan liikaa poikaansa. Isoeno pelaa kellarikerroksessa Tolikin flipperillä. Tolik hankkii itselleen tikapuut, joita myöten pääsee huoneensa rauhaan tapaamatta sukulaisiaan.

Yksi kirjan päähenkilöistä on sota. Se on läsnä joka päivä, vaikka henkilöt ovat turvassa. Aamuisin puhelimesta tarkistetaan viimeisimmät uutiset. Tolikin työnantaja järjestää hyväntekeväisyystapahtuman ja yrittää suhtautua myötätuntoisesti sotaa paenneisiin. Hän yrittää olla ystävä myös sotaa karttelevia venäläisiä kohtaan, mutta näitä ukrainalaisten on vaikea hyväksyä. Koko ajan läsnä on hätä ja huoli tulevasta, koska kukaan ei tiedä, kuinka kauan tilanne jatkuu nykyisellään.

HAUTAAMATON HÄTÄ asettuu jonnekin tänne, sanoi Irusja painaen kätensä rinnan alle, - eikä anna hengittää.

Häpeä, murhe ja huono omatunto ovat koko ajan kerronnassa mukana. Limittäin ankean arjen ja epämiellyttävien tunteiden kanssa kukkii huumori, jota etenkin vanhemmat sukulaiset tuovat  tarinaan. Yhdessä bortskeiton kanssa lämpenee lukijakin, vaikkei kirjailija sen kummemmin vitsiä tyrkytä. Juuri tällainen ilo vakavien tunteiden rinnalla vetoaa minuun.

Pidin kirjasta. Ikään kuin hämätäkseen kirjailija on otsikoinut luvut kansakoulumaiseen ainekirjoitustapaan:Kalaretki, Häpeä, Wifi, Röh-röh.... Tarina kuitenkin etenee ja syvenee ja lukija pysyy helposti mukana. Jostain syystä en kuitenkaan innostunut tästä niin paljon kuin edellisestä suomennoksesta. Ehkä se toi sodan liian lähelle, vaikka juuri siinä on myös sen merkitys.

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut. Aula & Co, 2024. Ukrainankielinen alkuteos 2023. Suom. Eero Balk. Kansi Laura Noponen. - 203 sivua