Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa

 

Kaikki aina selittävät tehneensä kaiken vahingossa. Asiat tulee tehdä tarkoituksella. Jos toimii harkitsematta, joutuu maksamaan.  Asiat tulee tehdä tarkoituksella. Jos toimii harkitsematta, joutuu maksamaan. Järkevä toiminta on yhtä kuin järjestynyt kieli. Sellainen on olemisen kielioppi.

Jumalatar Anna In menee kaksoissisartaan tapaamaan hautaan - vahingossa tai seikkailunhalusta. Viimeistään kolmen päivän kuluttua hänen pitäisi palata maan päälle voidakseen ylipäänsa palata elämään, mutta kun niin ei käy hänen seuralaisensa Nina Subur lähtee etsimään apua hänen kolmelta isältään, jotka eivät ole halukkaita auttamaan seikkailunhaluiseksi katsomaansa tytärtä. Nina ei anna periksi, vaan etsii apua vielä Anna Inin äidiltä ja puutarhurilta, jonka kanssa Anna In on viettänyt häitä. Loppujen lopuksi apua saattaa löytyä, jos löytyy sopiva vaihdokas menemään hautakammioihin.

Ihmisten luominen on jotakin enemmän kuin eläinten luominen. Ihmiset ovat älykkäitä, mutta eivät viisaita. Voimakkaita, mutta vailla todellista mahtia. Itsevarmoja, mutta säikkyjä. Herkkiä, mutta eivät siinä määrin, että olisivat kyenneet raottamaan salaisuuksien verhoa.

Maanpäällisessä maailmassa jumalatkin käyttäytyvät ihmisten tavoin ja Nina kohtaa mahdollisuuksia, jotka raukeavat pelkoihin tai itsekkyyteen, joka naamioidaan vaatimattomuudeksi.

On olemassa eräs väkivahva lause, vahva kuin maailma, vahva kuin pommi. Se on loitsu. Se on löytö. Sen voi sanoa painavasti vain kerran elämässään, myöhemmin siihen ei enää usko. Sitä pidetään valheena, hurskaana toiveena, hassuna provokaationa tai unena.

Mielestäni Olga Tokarczukin lause on hänen arkisia asioita kuvatessaankin loitsumaista. Vahvaa se on tässäkin teoksessa. Aluksi minun oli vaikea päästä mukaan, koska hautausmaan tapahtumia ei mitenkään valmisteltu ja kirjailijan jälksanat ovat vasta kirjan lopussa. Niissä hän selittää teoksen lähtökohdan sumerilaisesta myytistä. Tuo tarina on säilynyt löydetyissä savitauluissa nuolenpääkirjoituksena ja on myös googlettamalla löydettävissä. Olga Tokarczuk on tuonut kertomuksen lähemmäs nykyaikaa ja samalla tehnyt siitä uuden, omanlaisensa kertomuksen kaikkine vivahteineen. Jo ennen Nobel-palkinnon saamista Tokarczuk taisi myyttisen kerronnan. Muistan sienirihmastojen kuvauksen Alku ja muut ajat -kirjassa, joten kirjailijan katse kääntyy muille outoihin suuntiin ja on aiemminkin viipynyt maanalaisissa kerroksissa. Tämä kertomus on mielestäni myös feminiinisen älyn ja voiman ylistys.

Vaikka alku oli hankalaa itselleni, avasi kirja kuitenkin uusia maailmoja ja olen tyytyväinen sen luettuani. Olga Tockarczukin suomentaja Tapani Kärkkäinen on tehnyt tässäkin hienoa työtä. Kustantaja on Särötär ja sama suomentaja on kääntänyt myös toisen, tänä vuonna WSOY:n kustantamana ilmestyneen kirjan. On kuitenkin aihetta kiittää Särötärtä, joka tuo myös kirjailijan vähemmän tunnettua (/myyvää?) tuotantoa lukijoiden saataville.  

Minä, joka selitän unia, minä, Anna Gesti, Gestianna, minä tiedän, miten ihmiset ovat sisältä rakentuneet, he muistuttavat kaupunkia: he näyttävät mahtavilta, laajoilta ja isoilta, mutta tosiasiassa ovat hauraita ja heikkoja, koostuvat pelkistä aukoista, puutteista, tyhjästä tilasta; he ovat tulitikkulinnoja. Huteria rakennelmia, hökkeleitä, jotka eivät tiedä mitä tuleman pitää. Heidän perustuksensa ovat pelkkää pelkoa, he kammoavat kipua, vanhuutta ja kuolemaa, he pelkäävät aikaa, omaa pimeyttään. Mutta jokaisella heistä on ruumiinsa sisällä, aivojensa labyrintissa kysymys, jota ei voi esittää.

Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa. Särötär, 2024. - Puolankielinen alkuteos: Anna In w grobowcach swiata, 2006. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - 169 sivua (sisältää kirjailijan jälkisanat)

Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney on irlantilainen, nuori menestyskirjailija, jonka teoksia ja niiden käännöksiä odotetaan. Hän kertoo usein nuorista ihmisistä ja esikoisesta Normaaleja ihmisiä tehtiin Suomessakin nähty tv-sarja.  Intermezzossa Rooney keskittyy kahden veljeksen keskinäisiin suhteisiin, mutta nivoo kirjaan paljon muutakin. 

Veljesten - menestyvänä asianajajana Dublinissa työskentelevän Peterin ja opintonsa juuri päättäneen Ivanin - välit kärjistyvät isän kuoleman jälkeen. Vanhemmat ovat eronneet, äidillä on uusi perhe. Peter on veljeksistä menestyneempi ja komeampi. Ivan hammasrautoineen, shakkiharrastuksineen ja epäsäännöllisine tuloineen vaikuttaa melkein luuserilta. Kuitenkin pedantti Peter tarvitsee alkoholia, lääkkeitä ja naisia pitääkseen maailmansa kasassa. Ivan yrittää  löytää koiralleen kodin, sillä alivuokralaisasuntoonsa hän ei voi sitä tuoda.

Ongelmat, joiden ympärille jännitteitä rakennetaan, liittyvät naisiin. Peterin suuri rakkaus on Sylvia, mutta pari on eronnut Sylvian onnettomuuden jälkeen ja nyt Peter tapailee satunnaisesti kymmenisen vuotta itseään nuorempaa Naomia, joka opiskelee ja asuu kommuunissa. Ivan löytää shakkiturnauksen jälkipuinnissa Margaretin, joka on eronnut alkoholistimiehestään ja asuu yksin pienessä kylässä. Veljesten ja heidän kumppaniensa ikäero tuovat kerrontaan lisäjännitteitä, salailua ja riitojakin. Mukaan tulee moraalisia ristiriitoja, joita ratkotaan niin uskonnon kuin yhteisön vaatimusten paineessa eri henkilöiden näkökulmasta.

Olisiko toisaalta oikein, että Margaret pistäisi tälle nyt lopun eikä tapaisi Ivania enää koskaan? Ivan palaisi elämäänsä, josta Margaret tietää hyvin vähän, eikä Margaretilla olisi enää koskaan pääsyä Ivanin ajatuksiin ja tunteisiin. Olisiko se oikein, olisiko se Jumalan tahto? Margaretista tuntuu epämääräisesti siltä, että sinä päivänä, kun hän ja Ivan tapasivat, he tekivät todeksi uudenlaisen suhteen, joka on myös uudenlainen tapa olla.

Minun on vaikea ymmärtää runsaan kymmenen vuoden ikäerossa niin suurta moraalista ongelmaa kuin Margaret tai Peter kirjassa. Margaretia painaa myös kyläyhteisön tapa olla ja elää, äidin oletukset. Peterkin tuomitsee naisen liian vanhaksi veljelleen, vaikka hän on itse huomattavasti Naomia vanhempi.

Nyt hän ymmärtää, että tällaisia tilanteita ilmenee vähitellen, askel ja sitten toinen, ja muutaman viikon tai kuukauden kuluttua oma elämä on muuttunut tunnistamattomaksi. Sitä tajuaa valehtelevansa melkein kaikille tuntemilleen ihmisille, välittävänsä liian intohimoisesti, liian syvästi ja ehdoitta ihmisestä, josta välittäminen on täysin epäsopivaa.

Sekä Peter että Ivan haluavat olla voittajia niin elämässä kuin sen mukanaan tuomissa haasteissa. Ivan haluaa voitta shakissa, Peter oikeussalissa.

Tietenkin hän ja Peter halusivat elämänsä olevan jatkuvaa voittamista ilman häviötä: samaa voisi varmaan sanoa kaikista. Ei kukaan halua hävitä. Ja silti Peterille ja Ivanille halu voittaa on ollut äärimmäisen tärkeää ja intensiivistä: he ovat halunnet voittaa joka kerta ja elätelleet naiivia, nuorille tyypillistä uskomusta, että sellainen elämä on mahdollista. Sittemmin elämänkokemus on tietenkin pilannut tuon naiivin uskomuksen.

Pitkään aikaan en muista lukeneeni näin tiukasti otteeseensa kaappaavaa kirjaa. Olin valmis sietämään joitakin pieniä minua ärsyttäviä asioita, kuten sen, mikä onnettomuus oli oikeasti aiheuttanut Peterin ja Sylvian eron. Ehkä se oli yhtä tarkoituksellista kuin verbittömyys intensiivisissä rakastelukohtauksissa. Kirjailija ohjaa lukijaa omilla keinoillaan ja lukija tekee omat ratkaisunsa. Minä halusin lukea tämän hienon kirjan - yöunienkin kustannuksella.

Kyllähän kaikki tietävät ja hyväksyvät mielessään, että ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Pitäisi vain unohtaa, mitä ihmiset ajattelevat.

Sally Rooney: Intermezzo. Otava, 2024. - Englanninkielinen alkuteos: Intermezzo. - Suom. Christina Sandu. -(Otavan kirjasto; 316). - 444 sivua

Merja Mäki: Itki toisenkin

 Tuskin olisin ilman lukupiirin apua tarttunut näin hempeäkantiseen kirjaan. Tai ehkä olisinkin, sillä Merja Mäen edellisen kirjan pohjalta tehty näytelmä Ennen lintuja Seinäjoen kaupunginteatterissa vaikutti. Vielä enemmän puhutteli tämä kirja. Ja kansihan onkin kaunis!

Kirja ei ole jatkoa edelliseen kirjaan, vaikka tässäkin eletään sota-aikoja. Teoksen tapahtumat edeltävät sitä, mitä näyttämöllä näin. Aunuksen Karjala 1942 on Suomen valloittama maa-alue, jonka asukkaat yrittävät sopeutua miehittäjän vaatimuksiin ja samalla pitää yhteyttä neuvostoarmeijassa taisteleviin sukulaisiinsa.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Päähenkilö on nuori nainen, Larja, joka on palannut opettajakoulutuksesta Kanta-Suomen alueelta Suurmäkeen. Täällä hän on jo aiemmin toiminut opettajana Petroskoin teknikumin oppien mukaan, mutta nyt hänen tilalleen on otettu suomalainen Ruusa ja johtajaopettajana toimii asepuvussaan Veikko Ailio. Ailio kelpuuttaa Larjan vain apulaiseksi.

Tärkeämmän tehtävän Larjalle antaa kuoleva buabo, joka on ollut kylän voimallisin itkijä. Larjan sotaan menneen sulhasen Misan isä ja äiti toivovat Larjan asuvan luonaan, mutta Larja muuttaa kotiinsa buaboa hoitamaan siskonsa avuksi. Isä ja äiti on viety vankileirille Neuvostoliiton puolelle. Larja tuntee itsensä pieneksi tämän tehtävän edessä.

Enkä koskaan kykenisi sellaiseen kuin buabon kaltaiset suuret itkijät. En osaisi yhtä rauhallisella liikkeellä painaa vaaleaa itkuliinaa poskeani vasten. En yhtä riipaisevasti kumartaa ylävartaloani ja apeutua, itkeä tikahtumiseen asti. Virsittelyn laskevan sävelen osasin, mutta en riittävästi itkusanoja.

Olen vähän vierastanut karjalaista itkijäperinnettä, mutta tämä kirja toi kaiken minulle oudon esiin tyrkyttämättä, liikaa kerralla tunkematta. Siellä täällä vilahtelvat oudot sanatkin tuntuivat ymmärrettäviltä. Nuoren tytön kasvaminen tehtävästään tietoiseksi naiseksi oli selviytymistarinana kiehtova. 

Silloin sain tietää, mitä apeutuminen todella merkitsi. Se oli vajoamista tuttuun maailmaan, tuonilmaisiin, joka ei sijainnut korkealla vaan päinvastoin alhaalla. Tuntui kuin olisin ollut yksin tuuheassa metsässä ja pudonnut korkean petäjän oksien läpi.Notkeat oksat siirtyivät sivuun allani, mutta välillä ne raapivat selkääni, ja se sattui vähän.

Lopulta tunsin tipahtaneeni juurien kannateltavaksi., ja juurita virtasi elinvoima kaikkeen ympäröivään. Ikävä virtasi lävitseni eikä minun tarvinnut teeskennellä itkua. Yksi ohut juuri johti vainajien valtakuntaan, ja sille aloin itkuni.

Vähitellen elämä sujuu eteenpäin, vaikka Larja joutuukin luopumaan jatko-opinnoistaan Suomessa kylään jäädessään. Larja ei menetä itsetuntoaan eikä käsitystään siitä, mikä on oikein ja väärin. Hän luovii kahden erilaisen tehtävän välillä, itkijänä ja opettajana. Mukaan kuvioihin tulee myös rakkaus, vaikka asioita mutkistaakin kohteen kantasuomalaisuus.

Yhteistä meillä oli vain se, että työskentelimme ihmisten edessä.. Mutta opettajana minä peittelin, itkijät avasivat.

Kaikenkaikkiaan juoni on koukeroinen ja tapahtumia on paljon. Luulin, etten pitäsi rakkauskertomuksena mainostetusta kirjasta, mutta siirappimaisuus pysyy loitolla ja pääasiaksi nousee sodasta selviytyminen.

Tuntui helpottavalta kohdata suru arkisessa luokkahuoneessa eikä ainoastaan yövalvojaisissa, joihin se kuului. Tuomas oli näyttänyt, että vaikka itkettäisiin yhdessä eikä kumpikaan kykenisi sanomaan mitään, toisesta oli silti lohtua. Opettajan hillitty rooli sai toisinaan murtua itkijän herkkyydeksi, sotilaan miehen suruksi, eikä tärkein tehtäväni ollutkaan ehkä opettaa oppilaita käyttäytymään järkevästi ja puhumaan maltillisesti.

Kirjan pääteemaksi nousi epätietoisuus siitä, mille puolelle kuuluu, kun vanhemmat olivat Neuvostoliitossa, sulhanen taisteli puna-armeijassa, mutta miehittäjät vaativat uskollisuutta Suomen hallitukselle. Tätä epävarmuutta Mäki kuvaa niin, että lukija pystyy elämään päähenkilön tuntemuksissa mukana.

Ehkä pahin vihollinen oli aina sisäpuolella, omassa mielessä.

Ehkä ruusutarha oli äidin ja isän kapinaa sitä vastaan, ettei rajan yli enää päässyt, kolhooseja vastaan, työleirituomioita vastaan. Kumpikin oli saanut käydä koulua pari vuotta oppiakseen lukemaan, ja ehkä he lukemalla olivat oppineet ajattelemaan itse.

Kirjassa oli sopivasti kaikkea: oli (minulle) uutta kiehtovaa perinnetietoa, vetävä juoni, sopivasti pohdiskelua, tarkkaa ympäristön kuvausta, selviytymistä vaikeissa olosuhteissa - ja rakkautta. Suositus!

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus, 2024. Kansi: Jenni Noponen. - 415 sivua

Maisku Myllymäki: Valvoja

 Miten mukavasti Masku Myllymäki pyörittääkään kirjan juonta ja miten hän kerta toisensa jälkeen nykäisee maton  lukijan alta ja kääntää tarinaa hieman toiseen suuntaan. Innostuin tästä  kertomisen taidosta jo Myllymäen esikoisen Holly-kirjan kohdalla. 

Kirjan nykyhetken tapahtumaympäristö on rajattu päähenkilön työpaikkaan, taidemuseoon. Luvut seuraavat nuorehkon taidehistorioitsijan ja museonvalvojan Maian työpäivää minuutin tarkkuudella. Veistosnäyttely on museossa esillä viimeistä päivää. Rakkaus Peteriin on kestänyt saman ajan kuin näyttely on ollut esillä eli kahdeksan kuukautta. Maia on ollut suhteessa mukautuva osapuoli ja mies näyttäytyy itsevarmana komistuksena, joka kohtelee Maiaa ja mahdollisia muita kumppaneitaan välinpitämättömästi, mutta kuitenkin huomaavaisesti läsnäollessaan. Suhteesta tulee nopeasti riippuvuussuhde, joskin merkityksellinen.

Kuukauden intensiivinen ajanjakso voi jättää muiston, joka ei haalistu koko loppuelämän aikana.

Yksi riippuvuussuhteen syistä tai ainakin sivutuote on uni. Maian on vaikea saada unta. Hän valvoo kaikki yöt säikähdettyään oveaan keskellä yötä hakannutta häirikköä. Vain Peterin läsnäollessa ja nukkuessaan tämän sylissä Maia saa unta ja nukkuu hyvin. Usean valvotun yön jälkeen maailma muuttuu sumuiseksi. Vain uneton voi ymmärtää hyvin nukutun yön arvon.

Ja joka ilta he toivovat, että tämä olisi se yö, jolloin he saavat kunnon unet. Vain unettomalle tulee mieleen toivoa jotain tuollaista.

Museo työympäristönä tarjoaa tarkkailupaikan valvojalle, joka istuu syrjässä. Hän huomaa vähitellen erilaisia tapoja tutustua taiteeseen.

Museossa yhdessä kulkevat ihmiset katsovat taidetta aina toistensa läpi.

Jotkut museokaupan läpi näyttelyyn kulkeneet ajattelevat nähneensä teoksen jo kortista, joka kaupassa on ollut esillä, eivätkä tuhlaa aikaansa varsinaisen työn ääressä. Sosiaalinen media on tärkeässä osassa niin rakkaussuhteen alussa, sen kehittymisessä kuin näyttelyvieraiden käytöksessä.

Kaksikko pyöriskelee salissa ympäriinsä. He eivät varsinaisesti katsele veistoksia, he katselevat tulevien valokuviensa mahdollisia somistuselementtejä.

Näyttelyssä, lasikopissa työskentelee myös ilmielävä taiteilija, Klara, joka katsoo myyneensä itsensä. Rahan vuoksi näyttelykaluksi suostuessaan hän on menettänyt työnilon. Klarasta tulee myös merkityksellinen henkilö tarinan käännekohdissa.

Kirjailija antaa vihjeitä, joiden avulla niin päähenkilö kuin lukijakin suuntavat ajatuksiaan - ja kääntääkin sitten tarinan vallan toiseen suuntaan. Lukija kuvittelee tajuavansa Maiaa enemmän Peterin luonteesta ja teoista, vaikka juuri Maia toimii kertojana.

Peter oli ihminen, joka väitti olevansa oikeassa vielä silloinkin, kun oli jo aikaa sitten tajunnut olevansa väärässä. Hän väitti puhuvansa taotta, vaikka hänen täytyi tietää valehtelevansa.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Myllymäen tapa kehitellä tarinaa on koukuttava, vaikkei hän käytä mitään kovin räikeitä keinoja. Hän osaa annostella ja sijoitella tapahtumia ja vihjeitä sopivasti, jotta mielenkiinto säilyy läpi kirjan. Taidenäyttely tapahtumaympäristönä ja jopa lukujen otsikkoina oli myös kiehtova. Myllymäen päähenkilökertojat näyttävät olevan vähän reppanoita, mutta ottavatkin sitten äkkiä ohjauksen haltuunsa ja tuottavat yllätyksen lukijallekin. Toivon kirjailijanuralle hyvää jatkoa ja lukijoille lisää näitä elämyksiä!

Maisku Myllymäki: Valvoja. - WSOY, 2024. - Kansi Anna Makkonen. - 302 sivua

Tarja Lindholm : Mummo kumossa ja muita kertomuksia

 

Olen aina pitänyt arvossa sitä, että kirjailija antaa äänen heille, jotka eivät pysty itse saamaan ääntään kuuluviin. Näissä 18 novellissa ääneen pääsevät muistamattomat ihmiset, jotka yrittävät elää paremmin muistavien joukossa, heidän rinnallaan, heistä eristyksissä tai apua ja hoitoa tarvitsevina. Tarja Lindholm tekee usein näkymättömiksi, työläiksi ja rasittavaksi koetut muistamattomat vanhukset inhimillisiksi ja tunteviksi olennoiksi, joilla on menneisyys ja oikeus elämään omilla ehdoillaan ja kyvyillään, vaikka yhteiskunta luo järjestelmiä, joissa tämä yhä kasvava väestönosa halutaan raivata syrjään.

Mutta idea onkin se, että ihmiset tulee vapauttaa töistä muihin töihin. Kaikkialla missä ihmisen työ voidaan koneella korvata, niin tulee toimia, ja vähintäänkin vanhusten huollossa. Vanhukset ovat nopeasti uusiutuva luonnonvara. Heitä on paljon. He tarvitsevat siten hoitajiakin paljon ja ihmistyö on kallista.

TUOTTAVUUS, TALOUDELLISUUS, JOUSTAVUUS, NOPEUS, TEHOKKUUS... (Meeri ja Aaretti)

Novellissa Ikkuna mummon elämä on rajattu kerrostalokotiin ja sieltä avautuvaan ikkunanäkymään. Seurana hänellä on papukaija, kissa ja yksinäisyys. Kasvattipoikakin on lakannut käymästä, mutta tilaa sentään ruokapalvelun kautta ruuat - aina samat - äidilleen. Pihan tapahtumat tuovat vähän vaihtelua ja niiden kuvaukseen käytetyt sanat olkoon esimerkkinä siitä värikkäästä ilmaisusta, jota lukija sujuvasti etenevän juonen matkassa pysähtyy maistelemaan. Pitkäpartainen, viinaanmenevä mies töntterehtii ja hänen kulkunsa on leveäraiteista ja holjakkaa. Vaan miten kääntyy yksinäisen vanhuksen elämä, kun hän näkee ikkunastaan jotain niin kauheaa, että tämäkin viihdyke on lopetettava? Ja mitä hän näkee? Kyllä Lindholm osaa tarinoihinsa käänteitä punoa.

Joskus käänteet tapahtuvat vain ihmisen mielessä. Reipas marjankerääjä eukko harmittelee aviopuolison tasaisuutta - ja laiskuutta. Puoliso ei taas ymmärrä syytä jatkuvaan vattupensaissa ravaamiseen. Vaan toisiaan täydentävä pari löytää kuitenkin sopusoinnun ja ymmärryksen pitkään yhteiseen taipaleeseen.

Jo alkoi oman ukon arvo kohota aatoksissa. Ei tainnut tuo hassumpi ollakaan. Jos nyt ei ihan parasta laatua ollut, niin ei huono kumminkaan. Vaikka verkkainen, niin kiltti ja tasainen. Sellainen turvallinen mörökölli ja mörönpelotti. (Mörönpelotti ja marjankaristaja)

Halusin pyyhkäistä pois sen, mitä kirjailija kertoo kirjan alussa enkä edes lukenut kirjan esipuhetta, jonka on kirjoittanut geriatrian emiritusprofessori Jaakko Valvanne. Mielestäni tein oikein, sillä nämä kertomukset ovat kirjallisuutta eivätkä tapauskertomuksia. Yksittäisten ihmisten tarinat vaikuttavat siten kuin novelli voi:  leikkaavat pois rönsyt, joita jokaisen elämään tulee kun elämää kuvataan alusta loppuun tai sairaskertomuksena. Novelli paljastaa juuri sen, mikä on olennaista juuri tuossa vaiheessa elämää. Itse en voi pyyhkäistä pois tietoa siitä, että tekijä on työskennellyt muistisairaiden vanhusten parissa, mutta voin ihmetellä ja iloita kerronnan oivalluksista ja lämmöstä, joka siitä huokuu kuvattavia kohtaan. Luulen muidenkin löytävän väylän suurempaan ymmärrykseen ja oivallukseen näiden kahdeksantoista kertomuksen kautta.

Tarja Lindholm : Mummo kumossa ja muita kertomuksia . Basam Books, 2024. Esipuhe: Jaakko Valvanne. - Kannen kuva Peter Herrmann. - 107 sivua

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

 

Kun aloittaa Statovcin viimeisimmän kirjan, alkaa hengittää kiivaammin, kirjan tahdissa. Mukana on seurattava, sillä teksti vangitsee. Mukana on pysyttävä, vaikka henki salpautuu välillä. Pitkät, vain pilkulla erotetut virkkeet eivät päästä otteestaan. Miten ihmeessä Statovci tämän tekee?

Kirjan tapahtumat liittyvät Kosovoon jätettyyn kotiin ja sukuun, jota Suomeen muuttanut perhe käy tapaamassa. Erityisesti keskiössä on  perheen lisäksi isoisä, joka haluaa opettaa jotain miesten maailmasta teoksen minälle, kirjailijalle, joka on laiha ja harrastaa asioita, joita isoisä ei pidä miehekkäinä. Isoisän opetukset kääntyvät tragediaksi, kun lehmä synnyttää epämuodostuneen vasikan, jolle isoisa ei anna arvoa, vaan käyttäytyy raakalaismaisesti. Menneisyys ja sen traumat kohtaavat 1990-luvun Kosovossa eivätkä päästä helpolla päähenkilöä tai lukijaa.

Isoisäni maalla  asiat jaetan hyviin ja huonoihin. Hyviä asioita ovat oma talo, oma sato, oma lehmä, omat kanat, oma terveys. Hyviin asioihin lukeutuvat myös tottelevaisuus, ahkeruus ja usko jumalaan, joka ei varsinaisesti ole uskomista, vaan sen pelkäämistä, että lakkaa uskomasta.

Sukupolvien erilaiset maailmankuvat tulevat esiin myös kertojan ja hänen äitinsä suhteessa. Menestynyt kirjailija ei ymmärrä äitinsä tyytyväisyyttä tavalliseen arkeen. Äiti on elänyt vuosia väkivaltaisen miehensä pelossa ja kokee miehen kuoltua löytäneensä uuden mahdollisuuden. 

Äitini suurin unelma on ollut saada ja kasvattaa terveitä lapsia ja elää ilman puutetta ja nälkää, muuta hän ei ole koskaan halunnutkaan, ja omien sanojensa mukaan hän voi nyt vihdoin nauttia koska on täysin vapaa ja kahleeton, ja tästä minä olen hänelle hieman kateellinen, en kykene olemaan samalla tavalla kiitollinen elämästä, vaan olen aina vailla jotakin ja oloni on jatkuvasti jollain lailla viallinen ja syyllinen, en tiedä mitä tahdon mutta kaipaan silti jotain, en halua perhettä mutten elää yksinkään, minua ei haluta mennä elämässäni eteenpäin mutten osaa jäädä paikoilleni, en millään jaksaisi enää nähdä asioiden eteen vaivaa mutten viitsi heittäytyä toimettomaksikaan, en tahdo ottaa mistään vastuuta mutta haluan silti tuntea itseni tärkeäksi.

Tämä vertailu tulee entistä konkreettisemmaksi, kun kirjailija vertaa työtään lapsensyntymään - tai sitten on kysymys huonosta itsetunnosta, joka on istutettu syvään uuteen kotimaahan sopeutuvan lapsen mieleen.

...kirjoittaminen ei ole yhtä tärkeää kuin kyky luoda elämää, mitään kovin katastrofaalista tuskin tapahtuisi jos kirjailijat lakkaisivat kirjoittamasta, mutta jos lapsia ei enää syntyisi, maailma tulisi nopeasti päätökseensä..

Kyse ei ole vain isoisästä, joka on tehnyt kauheita asioita syyllisyyttä tuntematta, vaan myös kertojan isä on yhtä syyllinen ja niin ovat myös lapset maahanmuuttajan uudessa koulussa. He eivät hyväksy muualta tullutta joukkoonsa, mutta ei opettajakaan helpota tilannetta.  Hän varoittaa maahanmuuttanutta yrittämästäkään pärjätä muita paremmin tai edes yhtä hyvin, antaa tehtäviä, joissa pojan on vaikea olla lojaali sekä isälleen että täyttää koulutehtävä opettajan vaatimalla tavalla. 

Kylmät väreet kulkevat iholla, kun luen kuvauksia julmuuksista, joihin vanhemmat tai opettaja syyllistyvät. Statovci kuvaa kaiken eleettömästi, liioittelematta, kauhistelematta, mutta tarkoin kertoen. Sen vuoksi kuvaus vaikuttaa, puistattaa, kauhistuttaa, itkettää. Tunteet ovat pinnassa koko ajan, vaikka kirjailija ei kirjoita kyyneliä herutellen. Samalla mieleen nousee häpeä, sillä edustanhan itsekin etuoikeutettua valtaväestöä Suomessa ja juuri valtaväestö kohtelee sotaa paenneita ylemmyydellä ja epäinhimillisesti.

Ehken kerro kirjasta enempää, enkä ylistä sen vaikuttavuutta. Parempi on, jos mahdollisimman moni kokee tämän kirjan tarjoaman lukuelämyksen. Statovci on palkintonsa ja käännöksensä ansainnut.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava, 2024. -Kannen suunnittelu Piia Aho ja Mirella Mäkilä.- 277 sivua

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

 

Muisti on laskostunut täyteen tapahtumia ja kuvia. Niin monia asioita näki ensimmäistä kertaa. Ensimmäiset kerrat painuvat mieleen.

 Olisihan se ollut iso harmi, jos tämä kirja olisi jäänyt lukematta - ja pelkästään sen takia, etten yleensä lue elämäkertoja. Tässä kirjassa oli kaikki kohdillaan: hyvä kirjoittaja ja mielenkiintoinen kohdehenkilö. Olenhan toki nauttinut Martti Suosalon tekemisistä niin teatterissa kuin elokuvissakin. Johanna Venho on puolestaan osoittanut kykynsä paneutua toisen elämään jo fiktiivisissä teoksissaan mm. Sylvi Kekkosesta ja Tove Janssonista. Lukupiirissämmekin kirja sai varauksettoman suosion.

Kronologinen järjestys helpottaa lukijan mukaanpääsemistä. Itse innostuin (ja vähän samaistuinkin) lapsuuskuvauksiin kovasti, mutta joku lukupiiristämme piti sitä osiota turhana. Osa lukupiiristä kritisoi minäkerronnan katkaisevien tarinapätkien käyttöä, vaikka erilainen fontti erotti ne selkeästi muusta tarinasta. Minä pidin siitäkin.

Vaikka Martti Suosalo oli nuorena omien sanojensa mukaan ujo perässäkulkija, hän tiesi jo varhain kutsumuksensa. Hän sanoi syntyneensä näyttelijäksi. Oulun nuorisoteatteri antoi mahdollisuuden päästä kokeilemaan työtä ja kutsumusta.

Hän avaa suunsa. Äänen pitää kuulua salin taakse asti. Pitää sanoa eri lailla kuin kukaan muu. Se tuntuu heti oikealta, vaikkei hän tiedä miksi. Ei pidäkään tietää. Pitää tanssia, nyt tulee tanssikohtaus.

Seuraava selkeästi tunnistettava käänne nuoren miehen elämässä oli teatterikorkeakouluun pääsy. Se ei tapahtunut ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan yrittämällä, vaan vasta sitten, kun Jouko Turkka oli tullut koulun johtajaksi. Suosalo on Turkan suosikki jalkapalloilijan taustansa ja fyysisen lahjakkuutensa ansiosta, mutta Turkan pelko säilyy hänelläkin vielä kouluaikojen jälkeen pitkään ja hän kuvittelee näkevänsä Turkan pään yleisön joukossa. Siitä huolimatta hän katsoo myös saaneensa opinnoistaan paljon.

Kun Turkka puhuu, nuori mies on koko ajan oivaltamaisillaan. Hän on silmät auki ja näkee. "Kyllä Kullervon isältä saama puukko on hyvä, mutta yhtä traaginen on saippuapalan elämä."

Toinen hahmo, jonka suhteen oltiin varsin varuillaan, oli Suosalon teatteriuran ensi vuosikymmeninä vaikuttanut Helsingin Sanomien teatterikriitikko Jukka Kajava, joka lyttäsi tai ylisti estottomasti ja vaikuttavasti. Suosalo koki Ryhmäteatterin opettaneen hänet vasta lopullisesti näyttelijäksi, mutta Kajava ei ainakaan aluksi arvostanut Raila Leppäkosken ja Arto af Hällströmin johtamaa yritystä. Teatterin merkitys yhteiskunnassa avautuu kuitenkin Suosalolle juuri tämän tekijäryhmän kautta.

Teatteri on aikaan ja paikkaan liittyvää taidetta, ja tapahtuipa yhteiskunnassa mitä tahansa, yksi teatterin tehtävistä on muistaa hovinarrin merkitys. Sen tulee kyseenalaistaa rakenteita, kritisoida ja pilkatakin, näyttää normaaleina pidettyihin asioihin kätketty koomisuus eli tragiikka.

Vaikka teatteri on koko ajan kirjan keskiössä, kerrotaan välillä toki Martti Suosalon yksitysielämästäkin: nuoren miehen hanttihommista, rahattomuudesta ja kaljottelusta sekä sitten myös vaimon kohtaamisesta ja lasten syntymästä. Kaikki elämän kokemukset ovat Suosalolle materiaalia, josta voi ammentaa työhön tarvittavia elementtejä.

Mutta jäsennän asian niin, että vaisto ja intuitio ovat ikään kuin kaksi kirjastonhoitajaa pääni sisällä: he kutovat tai lueskelevat lehtiä ja odottavat hommia. Kun he saavat impulssin, he hakevat varastosta oikean kasetin, joka sitten tulee esiin suurena, nerokkaana ideana. Minut tämä pitää nöyränä siksi, että kasettien sisältö on maailmalta kerättyä.

Vaikken tuosta kirjastonhoitajan kutomisvertauksesta oikein innostukaan, innostuin kyllä kirjasta. Kaikenkaikkiaan tämä elämäkerta on tehty ajatuksella ja herkällä mielellä. Se ei kulje sensaatioiden perässä, vaan haluaa porautua näyttelijän työn ytimeen ja sen eri puoliin. Näin tehdessään se tekee näyttelijäntyölle kunniaa ja antaa sille merkityksen, joka on arvostelumenestystä isompi - lööppiotsikoista puhumattakaan.

Näytelmässä pitää aistia yleisö. Me teemme maaleja yleisölle, yleisö ei ole vastustaja, vaan osa meidän joukkuettamme. Mutta joskus on todettava, ettemme ole saaneet yheistä ponnistusta vielä aikaiseksi. Meidän tehtävämme ammattilaisina on avittaa yleisöä pääsemään jutun sisälle, samaan joukkueeseen. Juttu on se kuuma pallo, jonka näytelmäkirjailija on kirjoittanut ja jota yhdessä pompottelemme ja koetamme pitää ilmassa ja saada maaliin. Joskus se voi karata ikkunasta ulos ja silloin olemme kaikki ihmeissämme.

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä. - WSOY, 2022. - 491 sivua + 24 kuvasivua