keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Ahava Selja: Nainen joka rakasti hyönteisiä


Olen itselleni vihainen, kun en aikaisemmin ole lukenut Selja Anhavan teoksia niiden houkuttavista nimistä huolimatta: Eksyneen muistikirja (2010), Ennen kuin mieheni katoaa (2017), Taivaalta putoavat asiat (2016). Onneksi luin tämän kirjan 1600-luvulla eläneestä hyönteistutkijasta Maria Merianista. Sen myötä oivalsin, että kyllä nämä muutkin kirjat on luettava - niin vaikuttavaksi lukukokemus huipentui.

Kuitenkin aluksi taapersin kirjan kanssa, luin pätkän kerrallaan, en päässyt vauhtiin enkä imuun. Onneksi jatkoin. 

Maria elää aluksi saksalaisessa uskonnon hallitsemassa ja taikauskon leimaamassa yhteiskunnassa erilaisena toukka-akkana, jota aviopuoliso inhoaa ja ympäristö katsoo kieroon. Hän synnyttää kaksi lasta, joista tytär Thea jää eloon, mutta  ei kykene antautumaan äidin rooliin, vaan piirtää ja kirjoittaa hyönteisistä, perhosentoukista  ja siitä hitaasta muutoksesta, joka toukassa tapahtuu ennen kuin siitä tulee perhonen.

Vinttihuoneessa aloin kirjoittaa myös itsestäni. Ilmestyin hyönteisvihkojeni sivulle kuin huomaamatta. Ehkä ymmärrykseni hyönteisistä sai minut haluamaan ymmärtää myös itseäni, ja olihan minullakin omat muutoksen hetkeni, jotka koin tärkeäksi merkitä muistiin. s.64

Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on  tässä ja nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi.

Vaan ehkä juuri muutos on se, joka saa ihmiset kavahtamaans hyönteisiäJopa kaikkein tutuin voi käydä vieraaksi, eikä mikään maailmassa ole pysyvää. s.106

Maria uskaltaa aikanaan antautua seuraamaan omaa intohimoaan ja jättää miehensä, mitä mukaan otettu tytär ei anna äidilleen anteeksi. Maria uskoo  löytävänsä toukkien tarkkailua tukevan ympäristön Hollannista, Wieuwerdin Waldan kartanosta, mutta huomaa saapuneensa liian myöhään. Uskonto sanelee täälläkin sen, mitä tutkitaan ja tehdään eikä Jumala näyttäydy muille Marian tutkimuksissa.

Sitä paitsi, jos katsoo kaikkia kaikkia niitä olentoja, joita luoja on maailmaan luonut  ja joille Hän on antanut oman erityisen muotonsa, voisi jopa ajatella että Hän on rakastanut hyönteisiä aivan erityisesti. Niin monia ovat niiden muodot, niin täynään kauniita ja erikoisia yksityikohtia.

Mutta ihminen tutkii mieluummin kasvien kuvia ja opiskelee suuria eläimiä, joiden päitä hän voi sitten kiinnittää saliensa seinille maailmankarttojen viereen. Ehkä ihmisen aistit ovat vain laiskat. Hän kuulee sen, joka huutaa kovalla äänellä ja käyttää isoja sanoja, ja näkee sen, mikä loistaa räikeissä väreissä tai levittää pyrstönsä kuin riikinkukko.

Mutta Jumala kuiskaa minulle yksityiskohdissa. s.116

Minun mielenkiintoni heräsi täyteen mittaansa vasta Marian jätettyä Hollannin rannikon matkalla kohti Japania. Innostuksen matkaan Maria saa näkemästään taulusta, jonka yksityiskohtaa kirjan kansi  kuvaa. Marian vaiheet laivalla ja Japanissa sekä paluu toiselle vuosisadalle Berliiniin ovat täynnä kiehtovia tarinoita muuttumisesta, hyönteisistä, intihimosta ja lopulta kokemusta vanhuudesta. Ensin hän asettuu japanilaisen Tadan ja tämän puolittain eurooppalaisen  tyttären kotiin.

Koska Tadan hollanti ei sisältänyt aikamuotoja, minäkin luovuin pian menneistä muodoista, ja kielemme oli yhtä tässä hetkessä oloa.

Minulla on mies. Minun mieheni on kuollut.

Minulla on myös mies. Hän on kuollut.

Minulla on tytär. Hän asuu Saksassa.

Minulla on kaksi lasta. Ja yksi poika, on lääkäri, ei isää. Mies raiskaa minut. Kolme lasta, kaksi ja yksi. s. 199

Tämän preesensissä elämisen nostaisin kirjan vahvimmaksi sanomaksi - ainakin itselleni. Toinen keskeinen asia on muutos ja sen hyväksyminen. Kuten perhonen valmistautuu toukkana perhosen elämään suurimman osan ajastaan, voi ihminenkin tulla itsekseen vasta sitten, kun elämä jo lähenee loppuaan. Mariakin koki suuren rakkautensa vasta paljon avioliittonsa jälkeen.

Mutta ehkä olen ollut väärässä. Ehkä asioiden arvoa ja merkitystä ei voi mitata niiden kestolla. Ehkä elämä on ollut matkaa kohti tätä lyhyttä lentoa. s.264

Selja Ahava : Nainen joka rakasti hyönteisiä. -  Gummerus 2020.  351 sivua. 

lauantai 22. toukokuuta 2021

Strout Elizabeth: Olive, taas


"Tarkoitan vain, etten koskaan unohda mitä rouva Kitteridge sanoi meille vuosia sitten matematiikan tunnilla. Hän pysähtyi liitutaulun eteen kesken jonkin matematiikan probleemin selityksen ja kääntyi sanomaan meille: 'Te kaikki tiedätte keitä olette. Jos vain katsotte ja kuuntelette itseänne, tiedätte täsmälleen keitä olette. Älkää unohtako sitä!' s.285

Vaikka Olive on ollut vanha jo silloin, kun Elisabeth Strout esitteli hänet romaanissa Olive Kitteridge, on  hän tässä romaanissa vielä vanhempi. Yhä hänelle tapahtuu, yhä hän on vahva ja mielestään hyvinkin tietoinen siitä, mistä pitää ja mistä ei. Oranssitukkaista presidenttiä hän kammoaa, eikä suostu astumaan sellaiseen autoon, jossa on presidenttitarra.

 Olive on vuosikaudet opettanut matematiikkaa ja antanut oppilailleen myös elämänohjeita. Olive on hyvästellyt aviomiehensä Henryn, mutta löytää uuden elämänkumppanin Jackin, jonka kanssa solmittu avioliitto ihmetyttää vahvasti hänen poikaansa Christopheria. Poikakin pistäytyy perheensä kanssa kirjan tapahtumissa, mutta vierailusta ei oikein iloista perhetapaamista kehity. Isoäidiksi Olivesta ei oikein ole.

 Olive on vahva nainen, joka ei antaudu perinteisiin naisen rooleihin tuosta vaan. Vanhentuminen vie kuitenkin toisenlaisten tosiasioiden äärelle ja Olivekin joutuu pohtimaan, onko hän tyytyväinen itseensä. Erityisesti hän ihmettelee, kuinka eräs lääkäri voi pitää häntä hyvänä äitinä vain sillä perusteella, että poika käy häntä katsomassa sairaalassa usein. Itse hän ei koe sellainen olevansa. Kovin paljon Oliven ei tähän asiaan tarvitse paneutua, sillä poika perheineen asuu kaukana.

Olive, taas -kirjassa on kolmetoista kertomusta ihmisistä Mainen osavaltiossa Yhdysvalloissa Atlantin rannikolla. Tavalla tai toisella kertomukset liittyvät Oliveen, mutta joskus hän vain vilahtaa puheissa, kuten tämän tekstin alkuun lainatussa puheenvuorossa, jonka entinen oppilas lausuu vanhemmilleen yrittäessään selittää julkisuuteen tulevaa videota itsestään dominana. Vanhemmat eivät tätä ymmärrä. Jossakin kertomuksessa kilttiin pukeutunut mies vain vilahtaa ihmetyksen aiheena kadulla, toisessa kirjailija menee häntä lähemmäs. Ensin ajattelin lukevani Oliven tarinaa, enkä edes ymmärtänyt kirjaa novellikokoelmaksi. Sellaisena kirja oli kuitenkin helpompi hahmottaa. Oliven mielipiteet ja vanheneminen olivat kuitenkin keskiössä ja sitoivat tarinat yhteen.

Vanhenemisen ja voimien vähenemisen kirjailija kuvaa suorasukaisen rehellisesti vaipankäyttöjä myöten. Olive joutuu ottamaan vastaan apua ja näkee myös itsessään heikkouksia. Hän on lähestynyt kahvilassa entistä oppilastaan, jonka tietää saaneen mainetta runoilijana ja antanut luvan käyttää tapaamista runossa. Kun niin tapahtuu, ei tulos miellytä. Olive huomaa kuitenkin lähestyneensä nuorta naista vain tämän maineen takia, joten hän on itse syypää tapahtuneeseen. Vanhuus paljastaa uusia piirteitä, joita Olive kirjoittaa kirjoituskoneella paperille ymmärtääkseen.  

Vain muistelmia kirjoittaessaan hän tunsi, että kupu, jonka alla hän eli, nousi. s.336

Samalla hän oivaltaa, että hänenkin elämänsä loppuisi, kuten muidenkin inhimillisten olentojen.

Hänkin kuolisi. Se tuntui omituiselta, ihmeelliseltä. Hän ei ollut ikinä oikeasti uskonut, että niin kävisi. s. 352

En ole koskaan käynyt Amerikan mantereella, mutta amerikkalaisuus on ollut jo pitkään läsnä Suomessakin, usein epämiellyttävinä vaikutteina. Huolimatta epäluuloisesta asenteestani ilmiötä kohtaan, luen todella mielelläni joidenkin amerikkalaiskirjailijoiden teoksia. Elisabeth Strout on heistä yksi. Tämän kirjan luettuani tekee mieli sanoa, että hän on yksi parhaista. Hieno lukuelämys kerrassaan!

Elisabeth Strout: Olive, taas. Tammi 2021. (Keltainen kirjasto 514). -Alkuperäisteos Olive, again, 2019. Suom. Kristiina Rikman. 361 sivua


perjantai 7. toukokuuta 2021

Hakalahti Niina: Kaleidoskooppi


 Olen hyytelöä. Olen läpinäkyvää hyytelöä, joka tutisee ja tärisee pienestäkin kosketuksesta. Kukaan ei koskaan kertonut minulle, että jos tulee äidiksi, tulee myös hyytelöksi, josta kenen tahansa osoittava sormi menee läpi. s. 42

Niina Hakalahden uusin kirja Kaleidoskooppi menee ihon alle ja nostaa vielä palan kurkkuun. Päähenkilö Annin hätäännys ylivoimaisen kasvatustehtävän edessä saa lukijan ahmimaan sivuja ja toivomaan parasta. Loppuratkaisu olikin hieman yllättävä.

Anni ja Juho viettävät rakkaudentäyteistä ja turvattua arkea. Heidän elämäänsä kuuluu konsertteja ja matkoja, taidenäyttelyitä ja sukutapaamisia. Vain lapsi puuttuu. Kun Johannes sitten syntyy lapsettomuushoitojen jälkeen kauniina kymmenen pisteen poikana, täydentyy onni. Silloin ei kukaan vielä aavista, kuinka vaativa lapsi hän on. Sen enempää Anni kuin Juhokaan eivät osaa kuvitella elämänsä, päivärytminsä ja ystävyyssuhteidensa särkyvän lapsen epävakaan käyttäytymisen vuoksi. Vaikka Anni rakastaa lastaan, pojan raju käyttäytyminen vie kestävyyden äärirajoille.

Anni haluaisi oikeastaan vain jäädä Johanneksen kireäksi pedatulle sängylle. Hän tajuaa järkyttävän selvästi, miten paljon hän rakastaa Johannesta, miten puristavasti ja pakahduttavasti tätä rakastaa, ja että sellainen maailma, jossa olisi vain Johannes eikä muita häiritseviä tekijöitä, olisi helppo, silloin Anni saisi vain keskittyä poikansa rakastamiseen.

Jos ei olisi koulua, jonne pitää mennä ajoissa.

Jos ei olisi sukulaisia, joiden kanssa pitää seurustella sivistyneesti.

Jos ei olisi naapureita, joita pitää tervehtiä.

Jos ei olisi serkkuja ja muita nuoria ihmisiä vertailukohtana.

Jos ei olisi tavaroita, jotka niin helposti lähtevät lentoon. s. 130

Perhe-elämää seurataan Johanneksen syntymästä aikuistumiseen asti. Vähä vähältä lapsen ongelmat syrjäyttävät kaiken muun, Annin työn taidemuseossa, ystävyyssuhteet ja harrastukset. Parisuhde joutuu myös koetukselle ja ongelmia kasvattaa myös Johanneksen isovanhempien suhtautuminen lapseen. Juhon vanhemmat kieltäytyvät kanssakäymisestä pojanpoikansa kanssa, Annin äiti taas osaa rakastaa.

Hannele rakastaa Johannesta, rakkaus on selkeää ja kirkasta ja hyväksyvää. Hän ei lähesty Johannesta määrittelevät pihdit kädessään, vaan hän sanoo terve Johannes ja mitä kuuluu. s.118

Anni on ottanut opon ehdotukset kiitollisena vastaan. On siis paikkoja,joihin Johannes voisi päästä opiskelemaan. Mutta Juholla on tämän valinnan kanssa suuria vaikeuksia. Vaikeudet ovat samaa kokoluokkaa kuin hänen sukuaan hellivä varallisuus. s. 120

Jatkuva varuillaanolo muuttaa myös Annin käyttäytymistä niin, ettei hän enää halua kenenkään kiinnittävän itseensä huomiota.

Annista on tullut sillä tavalla arka, että hänellä ei ole varaa sanoa mielipiteitä tai olla millään tavoin näkyvä.

Arkuus on hiipinyt ja levittäytynyt Anniin vaivihkaa kuin jokin salakavala ihottuma.

Arkuus johtuu tietenkin siitä, että elämä on niin arvaamatonta, epävakaata ja ennustamatonta. ss.68-69

 Kuinka paljon onkaan kirjoja rakkaudesta, parisuhteesta ja äitiydestä. Tässä kirjassa on tuo kaikki ja vielä paljon enemmän. Juuri siksi kirja on tarpeen. Se kertoo siitä, mistä moni ei tiedä eikä aavista. Se kertoo jaksamisesta ja vahvuudesta. Jos joku on käynyt kirjan sisällön kaltaisia vaiheita ja tuntemuksia läpi, tämä kirja jäsentää ja valaisee, tarjoaa vertaistukea. Tärkeä kirja, joka on kirjoitettu eleettömästi, mutta on kuitenkin täynnä oivaltavia vastakohtia ja kielikuvia. Kannattaa lukea.

Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi. Karisto 2021. 188 sivua

lauantai 1. toukokuuta 2021

Ratinen Suvi: Hyvä tarjous


Minun kehoni on rakennettu tarjousruoalla ja mieli vähättelyllä. s.272

 Nelikymmppinen Kati on päättänyt ostaa itselleen talon.Avopuoliso ja tämän lapset ovat mennyttä elämää, jota on vähän ikävä.  Vanhemmat Aune ja Jouko ovat päättäneet muuttaa kerrostaloon, koska ovat liian vanhoja asumaan hirsimökkiä, jonka isoisän isä on rakentanut. Kati haluaa ostaa sen käypään hintaan. Tosin siihen hintaan on Katin taloudessa vielä matkaa, vaikka esimiesasema rautakaupassa nostaakin tuloja. Lainaa tarvitaan ja sen saamiseen tarvitaan tilille vähän lisää. Vaan Katipa osaa säästää. Sen taidon hän on perinyt vanhemmiltaan, jotka ovat hankkineet joulusuklaatkin aaton viimeisen tunnin tarjouksesta. Montakaan tuotetta ei talouteen ei ole hankittu ilman punaista tarjouslappua, joka kertoo viimeisen päiväyksen lähenevän. Toisaalta tarjouksia on käytetty laveasti myös silloin, kun välitöntä tarvetta ei ole ja ylimääräistä roinaa talossa riittää, vanhoja suklaitakin. Turhaa tavaraa on samojen periaatteiden mukaan kertynyt Katillekin, mutta nyt hän hankkii kirpparimyynnillä pankkitililleen saldoa lisää luopuen tarpeettomasta tavarasta. 

Lapsuudestaan alkaen Kati ja Sari-sisar ovat joutuneet vertaamaan itseään serkkuunsa Ninan, jolla on aina ollut kaikkea. Nytkin onni tuntuu Ninaa seuraavan, sillä hänellä on ura valtionhallinnossa, tehtäviä Brysselissä ja kaiken huipuksi vielä mies ja lapsetkin. Heillä on ollut varaa matkustaa  ja  myös toteuttaa ilmastoystävällistä ruokavaliota, joka ei oikein Aunen säästäväiseen ajatusmaailmaan mahdu. 

Niin me ei syödä mitään eläinkunnan tuotteita niin kuin maitoa tai juustoa tai kananmunia, ja lihaa nyt ei varsinkaan, Nina  alkaa selittää ja ojentaa tyttärensä tyhjän lautasen tälle takaisin. Hän irrottaa otteensa isosta lusikasta, laskee sen juustokuorutetulle lohelle, joka höyryää uunipellillään hyväuskoisena ja viattomana sen ympärillä käytävään keskusteluun. s. 236

Huumori on vaikea laji, mutta jos kirjailijalla on jotain sanottavaa, se toimii. Jos hän osaa käyttää sanomaansa sellaisia keinoja, jotka saavat lukijan oivaltamaan jotain itsessään samalla kun hymähtelee kirjan päähenkilölle, toimii humoristinen kerronta vielä paremmin. Kukapa ei olisi innostunut joskus ostamaan jotakin tarpeetonta pelkästään siksi,  että sen saa halvalla? Ratinen kärjistää toki, mutta minä-kertojan kautta niin hellävaraisesti, että köyhäilyyn on helppo samaistua.  Kustantajan takakannen mainosta "hulvattomasta perhetarinasta" en ihan allekirjoita, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen, hyvä kirja tämä on.

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous. Otava, 2021. 286 sivua


sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Hauru Hanna: Viimeinen vuosi


 Sattumalta käsiini aikoinaan osuneesta Utopiasta lähtien Hauru on kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden kirjat olen lukenut aina heti, kun ne ovat ulottuvillani. Haurun teksti on viimeisteltyä ja ilmaisu niukkaa. Romaanit ovat pienoisromaaneita. Novellikokoelmia Hauru on julkaisuut kaksi. Aiheet ovat rankkoja eikä tunnetta kirjoissa paljon vilahtele. En osaa sanoa, miksi nämä houkuttavat minut lukemaan. Ehkä koen Haurun kuvauksesta löytäväni enemmän totta kuin maalailevasta tekstistä. Tai sitten kyseessä on kieli; osuva, kekseliäs ja täynnä hienoja kuvia.

Viimeinen vuosi kertoo pohjoisessa viime vuosituhannen puolivälissä yksinasuvasta kirjailijasta, joka saa kerätä kaiken rohkeutensa lähteäkseen kauppa- tai postiasioille. Vaikka miehellä on jo tunnustettu kirjailijan asema ja uraa takana, ei sen mukanaan tuoma julkisuus ole yhtään helpompaa kestää. Viinaryyppyjen avulla kaikki kanssakäyminen ja yksinäinen olokin helpottuu välillä, joskin krapulainen ankeus syventää kaipuuta. Kirjailijalla on ikävä naista, erityisesti Liisaa, jonka kanssa on elämää aloiteltu. Nainen häipyi kuitenkin kaupunkiin sihteeriopistoon ja jäi sille tielleen. Merkitys miehen elämälle tulee kirjoittamisesta, mutta rahaa se ei tuo tarpeeksi köyhyyden karkoittamiseen, vaan ruokaa on välillä kerjättävä ja pantattava kirjoituskone. Väistämättä lukija hakee päähenkilölle esikuvaa Haanpäästä, vaikka kirjailija hänet nimeääkin Ilmari Rustailijaksi (!).

Yhtään pidempää katkelmaa en tähän voi kirjailijalta lainata, mutta oivallisia ilmaisuja kyllä, sillä Haurun kieli on tässäkin kirjassa omaa luokkaansa:

 kantavat juorujaan kuin vettä kaivosta. s.19..liian pitkälle vaeltanut uni särkee päätä s.31 Tuuli sipaisee selkääni kuin hameenhelma hiipii naisen nilkoissa. s.60, haikeuden haamu s. 67, Kiinnitän verhot pyykkipojalla toisiinsa niin, ettei silmälle jää pientäkään rakoa. Huomenna en ole kenellekään kotona. s.38,

Tuoksut tulevat melkein lukijan iholle:

äidin vanhoilta käsiltä tuoksuva salva s.45 Siellä tuoksuu ulos unohtuneen koiran turkki. s.47 Kuuraan itseni naisen hipaisulta toksuvalla saippualla, koska suopavesi saa minut haisemaan räsymatolta. s.153

Ajankulunkin Hauru osaa kuvata omalla tavallaan:

yön painaessa maailmaa unien alle s.17 Iltapäivä kuikuilee jo omaa vuoroansa..s.79..päivä oli jo asettunut illan alle odottamaan huomista. s.140

Niinkuin aiemmistakin, pidin tästäkin Haurun kirjasta kovasti. Vaikka jokainen kirja poikkeaa toisista, näyttää kirjilija osaamisensa kerta toisensa jälkeen.

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi. Like, 2021. 175 sivua. Kansi:Tuomo Parikka




torstai 8. huhtikuuta 2021

Soudakova Anna: Mitä männyt näkevät


Tämä mahtavan punaisen lipun alla elävä suuri kansa on tottunut viettämään elämäänsä kiskoilla.  Rautaiset pyörät vievät ihmissieluja Leningradista Vladivostokiin, Jäämereltä Uzbekistaniin. Uralin yli, rajattomien arojen halki, tundran poikki, Baikalin rantaviivaa pitkin ja kukkivien puuvillapeltojen läpi.Yhdeltä maailman laidalta toiselle. Ihmissielut matkaavat monta vuorokautta yhteisvaunuissa, kyykkivät  virtsaisissa vessoissa, nukkuvat sukkahien maustamassa ilmassa, syövät keitettyjä munia ja paistettua kanaa, juovat päivällä teetä ja yöllä vodkaa metallijalkaisista laseista, polttavat tupakkaa vaunusilloilla, joiden läpiveto puhdistaa syntisimmänkin sielun. Keinuvissa vaunuissa ihmiset tutustuvat toisiinsa, välillä kohtaamiset kestävät yhden pysähdysvälin, välillä koko elämän. ss.137-138


Anna Soudakovan esikoisirja kertoo tekijänsä isoisän tarinaa aina vuodesta 1936, jolloin Juri täyttää viisi vuotta. Tuohon asti Jurin elämä on ollut turvattua. Leningradissa asuvaan perheeseen kuuluivat pojan lisäksi opettajaäiti, insinööri-isä ja isosisko Maria. Turvallinen lapsuus katkeaa, kun vanhemmat vangitaan elokuisena yönä ja sisarukset jäävät isovanhempien hoivaan. Näiden kuoltua he joutuvat lastenkotiin Uzbekistaniin.

Stalinin vainojen ja perättömien ilmiantojen peruteella vangitut ja teloitetut ihmiset jättivät jälkeensä paljon murhetta jälkipolvien kannettaviksi. Rehabilitointi ei pelasta Jurin nuoruutta. Hän joutuu jatkuvasti selittämään olevansa vangittujen ihmisten lapsi. Se estää hänen pääsynsä sotilasuralle, mutta ilmiömäisen sitkeytensä ja määrätietoisuutensa ansiosta hänestä tulee viimein insinööri. Matkan varrella on paljon vastoinkäymisiä ja surua, epäinhimillistä köyhyyttä ja yrittämistä, mutta myös lämpöä ja rakkautta; avioliitto, lapsia ja lapsenlapsia.

Kotona on vastassa tattarin tuoksu. Karhea, imelä, ponteva ja kodikas. Hetkessä Juri huomaa nälkänsä. Hän jättää pakkasentuoksuiset ulkovaatteensa naulakkoon, pukee vielä tunnottomiin jalkoihinsa tohvelit ja käy pesemässä kätensä. s.157

Lopulta inkerinsuomalainen Juri muuttaa vaimoineen tyttärensä perässä Suomeen, Lausteen-lähiöön Turussa. Uuden elämän alku hyvinvointiyhteiskunnassa on yli 60-vuotiaalle ihmetyksen aihe, josta hän kirjoittaa opiskelutoverilleen Borikselle. Jurin kirje sivuilla 171-181 on sellaista tekstiä, joka avaa suomalaisen lukijan silmät huomaamaan suomalaisen elämän turvan ja helppouden Venäjän oloihin verrattuna. On hyvä asunto, vuokratukea, polkupyörät ja kirjastosta voi lainata ilmaiseksi kirjoja ja cd-levyjä. Vain kieli tuottaa hankaluuksia.

En ole lukenut tästä kirjasta yhtään kielteistä arviota. Se on sujuvasti kerrottu, kuvaus on ilmeikästä ja siinä käytetään kaikkia aisteja. Tekstissä käytetään onomatopoeettisia ilmaisuja, jotka minusta tuntuvat hiukan hassuilta. Kirja käsittelee pitkän ja vaiherikkaan elämäntarinan melkein alusta loppuun. Välillä minusta tuntui, että asiaa oli liikaa. Jotkut dramaattiset vaiheet kuvattiin tarkoin, mutta lapsen syntymästä siirryttiin melko pian lastenlasten tekemisiin. Draaman kannalta oikea ratkaisu tietenkin, mutta tämä lukija jo sekosi hetkeksi. Kerronta vetoaa voimakkaasti tunteisiin. Tarina on murhetta ja surumieltä tulvillaan. Vaikka tiedän fiktion pohjautuvan vahvasti todellisuuteen, tämä tunteilu häiritsi minua. Sen vuoksi nostan tuon em. Jurin kirjeen kirjan parhaimmaksi anniksi omalla kohdallani.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena 2020. 244 sivua

Murakami Haruki : Värittömän miehen vaellusvuodet

 


Tazaki Tsukuru on lukiovuosinaan kuulunut kahden tytön ja kolmen pojan kaveriporukkaan. Kaikkien muiden ryhmään kuuluvien etunimet kuvaavat jotakin väriä, vain Tazakin nimi jää vaille sitä merkitystä. Hänen elämästään tulee niinikään väritöntä päivästä toiseen vaellusta. 

Kaveriporukka on luvannut pysyä yhdessä ikuisesti, mutta Tazaki lähtee opiskelemaan Tokioon muiden jatkaessa elämää kotikaupungissa. Hän tapaa kuitenkin lomilla ystäviään, kunnes nämä eivät halua enää tavata häntä tai edes puhua hänen kanssaan. Tästä ystäväpiirin hylkäämisestä tulee Tazakin elämän trauma. Hän valmistuu yliopistosta insinööriksi, ryhtyy suunnittelemaan asemia ja rakentaa elämäänsä murheen varjossa. Vasta tyttöystävä Sara saa Tazakin palaamaan menneisyyteensä ja selvittämään ystäväpiirin käytöksen syitä. Niitä selvitellessään hän matkustaa kotikaupunkiinsa ja Suomeenkin. 

Kiehtova kirja, kuten Murakamin teokset yleensä. Fantasian ulottuvuus puuttuu kokonaan, mutta silti kerronta on koukuttavaa ja kuulasta. Surumieli leimaa kirjaa kauniisti. Tazaki henkilönä saa miltei epäinhimillisiä ominaisuuksia alistuessaan ystävien hylkäämiseen ja yrittäessään rakentaa tulevaisuuttaan itsesyytösten varjossa. Sillä tavallahan ihminen reagoi hylkäämiseen: hakee syytä itsestään.

Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana, ilmeisesti jo toiseen kertaan, koska tuntui hetkittäin kovin tutulta. Oli ihan mukava kuunnella, mutta en minä siitä yhtä paljon mielestäni saanut kuin paperikirjan lukemisesta. En voi laittaa muistilappuja kirjan väliin, enkä siis palaa enää kirjan tuottamiin ahaa-elämyksiin. Olin lainannut paperisenkin version, mutta tuskinpa sitä lähden enää selaamaan. Kunpa oppisinkin käyttämään näitä kirjan eri muotoja rinnakkain: äänikirjaa, e-kirjaa ja vanhaa, kunnon paperista versiota. Adjektiivien määrästä voi päätellä suosikkitapani perehtyä kirjaan.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi 2014. - Japaninkielinen alkuteos Shikisai a motanai Tazaki Tsukuru. - Suom. Raisa Porrasmaa. - BTJ äänikirjat. Lukija Toni Kamula. 9 cd levyä, 9 h 10 min.