Thomas Schlesser: Monan katse

 

...kyetäkseen tekemään hyvää ihmisen pitää olla vastaanottavainen: ottaa vastaan lähimmäisen hyväntahtoisuus ja pyrkimys olla mieliksi, ottaa vastaan se mitä ei vielä omista tai ole.

Tämän viisauden Monan isoisä välitti lapsenlapselleen Sandro Botticellin Venus ja kolme sulotarta -freskon äärellä. Isoisä on päättänyt korvata lapsen terapian taideteoksiin perehtymisellä Siihen onkin Pariisissa mahdollisuuksia: Louvre, Orsay ja Beaubourg, joka tunnetaan myös Pompidou-keskuksena. Yksi teos viikossa ja vanhemmilta salaa, sillä nämä luulevat isoisän vievän tytön terapiavastaanotolle.Terapian tarve on seurausta sokeutumiskohtauksesta, jolle ei löydy syytä. Isoisä on myös huolissaanissaan siitä, että jos Mona menettää näkönsä, hän ei ole ehtinyt nähdä mitään kaunista

Eräänlaiseksi terapiaksi näitä museokäyntejäkin voi sanoa ja samalla ne antavat lukijalle oppitunnin yhtä lailla kuin 10-vuotiaalle tytölle. Pariisissa käymätönkin tai ruuhkassa taidetta ahminut pääsee taiteen sisäpiiriin, sillä onhan teoksen kirjoittanut taidehistorioitsija ja professori. Kaikista teoksista on pienenpieni kuva liitteenä ja tarkka sanallinen kuvaus tekstin lomassa.

Monan isä pitää kirjakauppaa ja juo liikaa, mikä aiheuttaa murhetta niin tyttärelle kuin muillekin läheisille. Isoäiti on kuollut hiljan ja niinpä taide tuo terapiaa myös yksinjääneelle isoisälle. Teosten äärelle yhdessä pysähdyttäessä isoisä antaa opastusta taiteeseen ja elämään.

Ihmiskunta on painajaisia suoltava koneisto. Se on pelottavaa, mutta Goyan taide opettaa meitä hyväksymään sen, suhtautumaan pimeään puoleemme selvänäköisesti (Frances Goya: Asetelma)

Lukijana olin ensimmäiset sata sivua innoissani ja hyvin vastaanottavainen kirjan tarjoamille oivalluksille. Juuri näinhän taide minunkin mielestäni toimii: herättelee katsojaa näkemään taiteilijan teoksesta enemmän, ymmärtämään elämää laajemmin. Ensimmäisen ihastuksen jälkeen kehystarina rupesi vaikuttamaan liian opettavaiselta ja väkisin muokatulta. Tytön aikuismainen käytös ärsytti liian täydelliseksi kuvattuna. Joka tapauksessa on selvää, että taiteen ympärille viritelty tarina olisi yksinään liian naiivi.

Manet haluaa osoittaa, että kuvassa on lopulta vain vähän nähtävää. Siinä on pelkkä parsa ja arkinen pöydänreuna, hän teki anteliaisuudenpuuskassa aiheesta maalauksen ja antoi sen lahjaksi. Teoksen viesti on, että pienenpini tekee elämästä kiehtovaa. Jokin hyvin pieni voi tuoda elämään kipinää. (Eduard Manet: Parsa) 

 Välillä kerronta paneutuu perheen asioihin ja sisäisiin jännitteisiin, välillä kirjailija kertoo taideteosten välittämiä viisauksia isoisän kautta. Monan ja perheen tarina on vain kehys, jonka sisälle kirjoittaja on pakannut intohimoaan taiteeseen ja taideteosten välittämän tarinan. Lukija tuskin odottaa muuta kuin onnellista loppua.

Milloin ihminen lakkaa leikkimästä? Milloin, missä iässä tyrehtyvät ne tarinat, joita keksimme ja esitämme huolettoman spontaanisti? Missä vaiheessa meiltä katoaa kyky sukeltaa toisiin maailmoihin, loihtia ympärillemme linna, Villin lännen tasanko tai avaruusalus?

 Thomas Schlesser: Monan katse. Otava, 2025. - Ranskankielinen alkuteos: Les yeux de Mona, 2024. - Suom. Lotta Toivanen. värikuvaliitteet+ 406 sivua

Anne Kaustio: Kaurapuurojättiläinen ja muita novelleja

 Kymmenen novellia,puolitoistasataa sivua.  Koska himoni novelleihin on yltynyt, hankin tämän kirjan luettavakseni.  Luin ja nautin hetkistä Anne Kaustion esikoiskirjan ääressä. 

Kukkulan kuningas kertoo ilmiselvästä luuserista, joka ei onnistu itseään voimakkaaman vaimon kanssa. Hän on kaiken lisäksi päätynyt yhteen aivan väärän naisen kanssa, sillä Tuula-vaimon ystävää Sofiaa hän oli tavoitellut. Kuinka ollakaan: lapsen ristiäiset vietetään suureellisesti seurakuntakeskuksessa, jossa Sofia hoitaa keittiötä.Melkein tarvitaan fantasiaa naisen valloitukseen, mutta onnistuuko ritari unelmiensa naisen kanssa - se jääköön tässä kertomatta. 

Arvioni mukaan noin kolmasosa kyläläisistä oli sukua Tuulalle. Itserakasta ja pitkövihaista porukkaa. Tiedän, mistä puhun, sillä kuulun itsekin vastaavanlaiseen sukuun.  Tiedän pelin hengen ja sen, miten oudoilta sen säännöt näyttävät ulkopuolisista, miten hankalia siirrot oppia. Tunnen näiden sukujen kunniakäsitykset, kirjoittamattomat ystävyys- ja avunantosopimukset, vaikenemisen lain ja verkostot seitsemännessä polvessa. Edellä mainituista syistä näihin kyliin on vaikea soluttautua ulkopuolelta ja ken sitä yrittää, pitäköön kielen keskellä suuta: serkkuja ja pikkuserkkuja on joka pöydässä ja jokaisen pöydän päässä.

Opettajakokelaan uskottavuus on koetuksella erityisesti luokan tyttöoppilaiden silmissä.novellissa Transalatiivi .

Työpäivän jälkeen tuntui usein siltä, että tuli taas heiluttua luokan edessä kuin kerjäläinen, katusoittajan Keravan rautatieaseman alikulkutunnelissa. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei halua kuunnella, kukaan ei tervehdi. Vaikka kuinka vingutat haitaria ja huikkailet huomenta ja helouta, ohikulkijat eivät halua nähdä sinua eivätkä tietää sinusta mitään. Ja jos näkevät, haluavat nopeasti unohtaa.

 Koulumaailmassa ollaan myös novellissa Vieraalle planeetalle, jossa veneäläislähtöisen äidin hyväkäytöksinen Juri-poika yrittää sopeutua suomalaiseen koulumaailmaan. Äiti Larissa rakastaa taidetta ja haluaa tarjota pojalleenkin parhaita mahdollisia kokemuksia. Hän pistää pojan tanssikouluun ja pukee kauluspaitaan ja prässihousuihin, jollaisia luokkatoverit eivät käytä.

Rakkaus taiteisiin virtasi valkosoluina Larissan veressä. Ilman niitä ihminen väsyi, surkastui ja kuihtui surullisena pois kuin kastelematta unohdettu ruukkukasvi.

Novelleissa käsitellään vakavia aiheita huumorin välityksellä. Lapsen näkökulmasta kerrottuna tapahumat saavat lisää syvyyttä ja vielä koskettavamman sävyn. Ratsupoliisi King välittää tunnelmia erolapsen kokemuksista.  Poika oppii lukemaan jo viisivuotiaana istuessaan isän kanssa baarin tahmaisten pöytien ääressä lukemassa sarjakuvia ja Viisikkoja, Seuraa ja Mustanaamiota. Raamattuakin isä luettavaksi tarjoaa, mutta baarinpitäjä Ella kieltää moisen.

Ella oli perusdemari ja perusdemari suhtautuu Raamattuun kuin vävy hankalaan anoppiin: sietää hiljaa tarpeen tullen, mutta ei varmasti kutsu oma-aloitteisesti kylään. Niin isä sanoi.

Novelleissa on paljon reppanoita, jotka ovat jääneet asumaan tyhjentyviin syrjäkyliin ja pitävät yllä paikallista baarikulttuuria. Kirjailija on ilmiselvästi näiden usein hyväntahtoisten ihmisten puolella ja antaa tuomiota tai hyljeksintää harrastaville, itsensä paremmiksi kokeville ihmisille kyytiä. Lapsen maailmaan sijoittuvissa tarinoissa huumori melkein väistyy tragedian taakse, kuten niminovellissa Murretta on mukana hyppysellinen silloin tällöin ja se elävöittää sopivasti repliikkejä.

 Toivon todellakin, että novelleja aletaan taas arvostaa ja arvostella ja hankka enemmän kirjastoihin! Tämäkin kirja on tutustumisen arvoinen.

Anne Kaustio: Kaurapuurojättiläinen ja muita novelleja. Aviador,2025. - 144 sivua

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki

 

Hatoko palaa kotikaupunkiinsa Kamakuraan ja alkaa hoitaa perimäänsä paperikauppaa.Hän on kasvanut isotätinsä hoivissa tietämättä, kuka on hänen äitinsä. Kaupan myötä hän on perinyt myös kylän kirjurin tehtävät. Jälkimmäinen työ vaatii taitoa ja eläytymiskykyä. Kyse ei ole pelkästään kalligrafiasta, vaan pitää myös osata muokata kirjeitä erilaisille henkilöille erilaisiin tarkoituksiin.  Puodista oli tullut kirjaimerkkien sekatavarakauppa, vaikka olikin ulkoisesti vain paperikauppa.

Oikeastaan Hatokon tarina kehittyy hänen saamiensa työtehtävien myötä. Hänellä on kaunaa kasvattajaansa kohtaan ja paljon selvittämättömiä asioita, mutta kirjurin tehtävien avulla hän paneutuu monen asiakkaan elämäntilanteisiin ja arkoihinkin asioihin. Japanilainen kulttuuri, sen tavat, maisemat, ruuat ja juomat luovat oivan kehyksen tarinalle, joka polveilee sopivan mutakaisesti edeten paljastamatta kuitenkaan liikaa. Naapurissa asuva rouva Barbara on tuttu jo Hatokon lapsuudesta ja on tämän elämän uusissa käänteissäkin tiiviisti mukana.

Ehkä kirjan lajityypiksi voisi sanoa feelgood- kirjallisuuden. Ainakin minulle tuli hyvä mieli kirjaa kuunnellessani, enkä kuitenkaan löytänyt mitään liian siirappista tarinasta.  Vaikka kuuntelukokemus oli hyvä, olisi sittenkin pitänyt tarttua paperikirjaan ja nähdä kartta ja kirjeiden tekstit, joita kirjassa on kuvana. Ihana kirja luettuna tai kuunneltuna. Ja kuinka ollakaan: Raisa Porrasmaan suomentama. Minulle hänen suomennoksensa on kirjan laadun tae.

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki. - Kirjapaja, 2025. Japaninkielinen alkuteos 2016.- Suom. Raisa Porrasmaa -Japaninkieliset kirjeet Kayatani Keiko. Kansi Venla Poskela.Lukija: Anna Saksman - 268 sivua. - 7 h 21 min

Tove Jansson: Taikatalvi

 

YLE:n muumilukumaratonin innostamana tartuin Taikatalveen. Yksi junamatka meni hauskasti keskellä talvista maisemaa hyisen kylmien tunnelmien äärellä. Samalla tutustuin sellaisiinkin muumihahmoihin, joita olin vain mukeissa nähnyt. Yksi tuttavuuksista oli uimahuoneessa talvehtiva Tuu-tikki, jonka esikuva on kaiketi ollut Tuulikki Pietilä, Tove Janssonin elämänkumppani. Häneltä lainattua lausetta olen toistellut jo aiemmin - viime aikoina yhä useammin:

Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Muumipeikkojen esi-isä oli hauska tavata, vaikkakin lyhyesti. Opin myös tietämään Pikku Myyn isosiskon Mymmelin. Hemuli jäi edelleen vähän arvoitukseksi, sillä hänestä ei kukaan tuntunut oikein pitävän - ei muumipeikko eikä Tuu-tikki. Kuitenkin hän oli reipas, aamuvarhain heräävä seikkailija, joka kyseli hiihtokaveria mukaansa. Ehkä hän oli liian itseriittoinen ja toimi vain omilla ehdoillaan.Jäärouva oli vaikuttava ilmestys kauniine kasvoineen ja katseineen, jotka melkein tappoivat oravan.

Lukupiirikeskustelut avasivat lisää muumimaailmaa. Ehkä näiden kirjojen vahvuus onkin juuri henkilöhahmoissa, jotka ovat eläneet (kaupallistakin!) elämää kirjojen ulkopuolella. Tavoilleni uskollisena aion perehtyä kuitenkin kirjoihin, ehkä maratonin tai sitten paperikirjojen avulla. Paljastaahan henkilöiden käytös eri tilanteissa paljon enemmän kuin mukikuva. Niin kävi Tuu-tikinkin kohdallakin.

Tove Jansson: Taikatalvi. - WSOY,1987.-7.p. - Alkuperäisteos Trollvinter 1957. -Suom. Laila Järvinen. -Tekijän kuvittama. - 131 sivua 

 

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Yhden kesäpäivän mittainen romaani Helsingistä ja muutamista ihmisistä siellä. Yksi saapuu sinne aamujunalla kirves repussaan, poissa tolaltaan. Vanha neiti on kuolemassa. Teologin omatutunto puhuttelee  häntä monessa käänteessä ja perheen elättäminen toisaalle.

Hän oli koettanut heittäytyä pitkäkseen ruodittuaan haluttomasti savusilakan ja syötyään velvollisuuspuuronsa pienimmän itkiessä lohdutonta pikkulapsen itkua ja molempien vanhempien lasten kerjätessä pääsyä ulos. (Teologi Laurila)

Poikakoulua käyvä lukiolainen kamppailee myös uusien kansallismielisten aatteiden ja omatuntonsa ristipaineissa.  Poikakoulun rehtori tarrautuu sääntöihin ja kuriin.

Hänen on säilytettävä arvovaltansa horjumattomana, muuten hän on kelvoton kasvattaja. Hänen on upotettava poikiinsa tahto totuuden ja velvollisuuden täyttämiseen vähin äänin. Hänen on kasvatettava heidän nuorekkaan pehmeisiin mieliinsä henkinen selkäranka.

 Luokkatietoinen työläinen etsii rakkautta ja toimeentuloa. Pieni poika pääsee  sairaalasta pitkään siellä oltuaan. Menestyvä liikemies ajattelee bisneksiään ja omia nautintojaan. Kirjailija tavoittelee luomisvirettä. Melkoista ihmiskirjoa Waltari pyörittää ensin erikseen näkökulmaa vaihdellen ja sitten kietoo vähitellen kohtaloita yhteen satunnaisiin ja suunniteltuihin tapaamisiin.

Tämä oli kirjakahvilakirja, johon tartuin kuin läksyyn, mutta aika mukavasti kerronta kannatteli. Vieroksuin täydellistä sirpaleisuutta, etsin ajalle tyypillisiä kirjallisia virtauksia, mutta viihdyin ja totesin taas Waltarin kyllä osaavan - niin juonenkehittelyn kuin vastakkaisten henkilöhahmojen luomisen. Olihan tässäkin kirjassa ihmisiä monesta eri ammatista ja yhteiskuntaluokasta, ikäkirjo lapsesta vanhukseen. Tiheä ladonta pikkuisen ahdisti - olisin halunnut edes lukujen ja näkökulmien väliin loppusivun tyhjäksi. 

Waltarin alkukauden teoksena tämä herätti suuria toiveita ja varmasti kelpasi tulenkantajien esikuvaksi juna-avauksineen ja kaupunkikuvauksineen - ja -kuvineen. Ensimmäinen ilmestymisvuosi 1936 ja uudestaan se on ilmestynyt vuonna 2008 Waltarin 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Taitavat nuo juhlakirjat koristaa  lukemattomina monen kirjaston varastohyllyjä, sillä ainakin oma kappaleeni vaikutti koskemattoman siistiltä. Aikansa Helsinki-kirja, vaikken ihan suurkaupungin sykettä nykypäivästä katsoen tavoitakaan.

Tunnet tämän kaupungin. Olet nähnyt sen talojen nousevan, joka päivä näet räjähdyslaukausten louhivan kalliota ja monet tornit ovat nousseet meren ja maan rajalle sinun aikanasi. Tunnet nämä kadut, nuo seinät kilpineen ja valokirjoituksineen ovat sinulle niin tutut, ette näe niitä enää ohikulkiessasi.

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki. WSOY, 2008. -1. p. 1936. kuvitettu valokuvin, - 177 sivua

 

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä - Kertomuksia naisista ja miehistä

 

Kolme novellia, runsaat sata sivua. Claire Keegan ei anna paljoa kerralla, mutta antaa laatua. Niin loppuun asti hiottuja olivat nämä novellit. Kuten ei Mozartin-kuuliakaan saa syödä montaa kerrallaan, ei pidä näitäkään kerralla hotkaista, vaikka mieli tekisi.

Niminovelli Aivan viime hetkellä kertoo työhönsä uppoavasta ja siitä lohtua ja unohdusta etsivästä Cathalista, jota eivät pomon kehotuksetkaan saa aurinkoiseen Dublinin kesäpäivään. Alussa jää hieman epäselväksi, odottaako Sabine-niminen nainen häntä vai ei. Samalla paljastuu miehen nuukuus, joka repeää vain sormusta ostettaessa.

Pitkä ja tuskallinen kuolema on kirjailijakuvaus. Naiskirjailija saapuu kahden viikon työrupeamalle taiteilijaresidenssiin, jossa Heinrich Böll on Kirjoittanut kirjaansa Päiväkirja vihreältä saarelta. Hän haluaa olla yksin ja nauttii jo etukäteen  omasta rauhasta. Sitä kuitenkin häiritsee pieni, vanha mies, joka tahtoo nähdä asumuksen.

Viimeinen novelli Antarktis on hurjin. Perheellinen nainen lähtee joululahjaostoksille toiseen kaupunkiin viikonlopuksi. Hän on päättänyt kokeilla, miltä tuntuisi rakastella toisen miehen kanssa ja sopiva mies ilmaantuu pubissa paikalle. Mies on puhelias ja keskustelut kulkevat menneistä kokemuksista helvettikuvitelmiin asti. Molemmat humaltuvat, mutta seuraavana aamuna nainen poistuu hotellihuoneeseensa. Vaan eipä novelli siihen vielä lopu.

Keskimmäisen novellin kuvaus oli kiehtovaa, mutta sen anti jäi itselleni hiukan käsittämättömäksi muuten. Täyttä, jännitteistä kerrontaa olivat kuitenkin kaikki kolme. Ehkä pienoisromaanit Kasvatti ja Nämä pienet asiat antoivat minulle enemmän, kokonaisen maailman. Novellit olivat vain pieni pala elämää, vaikka olisivat lipsauttaneet sen suuntaa täysin. Laadukasta työtä, laadukas Kristiina Rikmanin suomennos. Enempää ei tarvnne kehua - Claire Keegan on maineensa ansainnut.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä - Kertomuksia naisista ja miehistä. Tammi, 2025. -Alkuteos: So Late in the Day - Stories of Women And Men 2023. - Suom. Kristiina Rikman. - Keltainen kirjasto 561. - 108 sivua

Axel Åhman: Rääppöö

Jos tämän kirjan suomennosta siivittivät euroviisut, tuo suomennos kilpailulle plussaa - erityisesti Ruotsin karsinnoille, jotka nostivat KAj-yhtyeen parhaimmaksi viime vuonna. Viisi vuotta sitten Axel Åhmanin teos ilmestyi nimellä Klein ruotsiksi ja nyt Katriina Huttusen suomentamana osuvalla nimellä Rääppöö.

Rääppöö tarkoittaa pientä, vähäpätöistä, ressukkaa. Pohjalaismurteista löytyy sanalle muitakin kuvaavia synonyymeja, kuten pöyröö, köppääne, pöhölö, önkkööne, flataane, oikoone, pössöö, aneeton. En ole erityisesti kirjoitetun murteen ystävä, mutta näissä novelleissa sitä on käytetty taitavasti ja harkiten repliikeissä. Kääntäjän apuna on ollut kaksi Suupohjan murteentaitajaa: Katja Grannas ja Tuula Lahtinen. 

Novellien aiheet kuvaavat varsin usein mieheksi kasvamista ja niitä vaikeuksia, joita rääppööksi havaitun pojan kasvuvaiheisiin väistämättä tulee. Tosi miehen pitää ajaa viritetyllä mopolla, osallistua hirvijahtiin ja ryypätä viinaa, kunnes tulee humalaan. Tätä harjoitellaan heti rippikoulun jälkeen, vaikka kalja pahalta maistuukin Ripillepääsy-novellissa. Miehekkyyden mittaa otetaan myös Saunavaltaistuimella, jossa löylynheittäjä määrää löylynmäärän  ja rääppööt  ja alle 10-vuotiaat etsiytyvät alalauteille. Näkökulma on usein pienen pojan ja se tuo kerrontaan lisää väriä ja tunnetta. Kun maailma näytetään vahvojen ihmisten toimintakenttänä, on heikompien, pienempien ja osaamattomien pakko yrittää sopeutua ja pärjätä. Vai onko? Kysymystä ei esitetä, mutta lukija osaa sen aavistaa.

Mutta Peterillä ei ollut koskaan edes ollut sotakirvestä. Hän oli aina kääntänyt toisen poskensa niin nopeasti että ihme kun ei ollut venäyttänyt niskaansa.

Novellissa Voileipäkakku lapsuudessa koettu kiusaaminen pääsee purkautumaan vasta kiusaajan kuoltua. Tässä, kuten muissakin kirjan novelleissa kaiken hauskanpidon takaa pilkistää murhetta, joka kunnon pohjalaismiehen pitää kätkeä. Lukijalle juuri tämä antaa enemmän kuin iloittelu lupaa. Aikuisen miehen näkökulmasta on edellisen  lisäksi kerrottu Ruotsin-vieraat, Peruskunto ja Hyvä diili -novellit. Niiden pääanti on huumorissa ja etenkin viimeksi mainittu hautakiven ostoineen hehkuttaa kunnolla.

Innostuin nämä 11 novellia kuunneltuani niin, että palasin vielä paperikirjan ääreen ja sain yhden pohjalaismiehenkin innostumaan. Voin varauksetta yhtyä tekijän kiitoksiin alkulehdellä:

Äiteelle kiitos ku loppuuksi luovutit ja annoot mun lukia ruokapöyräs

Axel Åhman: Rääppöö. - S&S, 2025. -Ruotsinkielinen alkuteos Klein,2020. Suom. Katriina Huttunen, murrerepliikeissä konsultoitu Katja Grannasia ja Tuula Lahtista. -Äänikirjan lukija Antti L. J. Pääkkönen. 4 h 41 min.- 170 sivua

 näkökulmaa