sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Shafak Elif: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

Hän (Sabotaasi) ei ollut koskaan arvostanut sanoja vaan odottanut, että ihmiset, joita hän rakasti, lukisivat häntä hänen hiljaisuuksiensa kautta. Kun hänen oli puhuttava avoimesti, hän usein vihjasi. Kun hänen oli paljastettava tunteensa, hän kätki niitä entistä enemmän. Kenties kuolema pelotti kaikkia, mutta vielä enemmän niitä, jotka tiesivät syvällä sisimmässään, että olivat eläneet teeskentelyn ja velvollisuuksien täyttämää elämää, jota ovat muovanneet muiden ihmisten tarpeet ja vaatimukset. s. 315

Tequila Leila on kuollut. Parhaassa iässään, vielä hyvässä työkunnossa, jos nyt ilotytön voi sanoa töitä tekevän. Hänet on murhattu ja heitetty roskalaatikkoon, josta jätteitä keräilevät pojat hänet löytävät. Vaan niin kuollut Leila ei vielä ole, etteikö muistaisi elämänsä tapahtumia, tuoksuja ja makuja kymmenen minuutin ja 38 sekunnin ajan, jonka tietoisuus pysyy ihmisessä sydämen pysähtymisen jälkeen. Sen ajan hän käy läpi elämäänsä ja toivoo ystäviensä lähtevän häntä etsimään. 

Myöhempi tutkimus oli osoittanut myös, että yli tuhat geeniä jatkoi toimintaansa ruumiissa päiviä sen jälkeen, kun henkilö oli julistettu kuolleeksi. Kaikki nämä löydökset kiehtoivat häntä. Ehkä ihmisen ajatukset selviytyivät pitempään kuin sydän, unelmat pitempään kuin haima, toiveet pitempään kuin sappirakko. Jos se oli totta, eikö ihmisiä tulisi pitää puolielävinä niin pitkään kuin muistot, jotka heitä muokkasivat, yhä väreilivät, olivat yhä osa tätä maailmaa? s.223

Leilan elämä ei ole ollut helppoa missään vaiheessa. Suku odottaa avioliittoa, mutta Leila itse tietää, että hän ei ole morsiameksi kelvollinen. Setä on käyttänyt tyttöä hyväkseen.

Kysymys "miksi minä" oli toinen tapa sanoa "miksei joku muu" ja hän vihasi itseään sen vuoksi. s.86

 Hän katsoo ainoaksi keinokseen karkaamisen kodista Istanbuliin etsimään toisenlaista elämää. 

Leilan ystäväpiiriin liittyy hänen lisäkseen neljä ystävää, joiden hän toivoo löytävän ruumiinsa aina tietoisuuden sammumiseen asti. Tämä viisikko on auttanut ja rohkaissut toinen toistaan elämän eri vaiheissa - miksei siis myös nyt.

 Hän oli usein ajatellut, että viisi oli erityinen numero. Toorassa oli viisi kirjaa. Jeesus oli saanut viisi kuolettavaa haavaa.Islamissa oli viisi uskon peruspilaria. Kuningas Daavid oli tappanut Goljatin viidellä pikkukivellä. Buddhalaisuudessa oli viisi tietä, kun taas Shiva paljasti viidet kasvot ja katseli viiteen eri suuntaan. Kiinalainen filosofia kiertyi viiteen elementtiin: veteen, tuleen, puuhun, metalliin, ja maahan. Oli viisi yleismaailmallisesti tunnustettua makua: makea, suolainen, hapan, karvas ja umami. Ihmisen havaintokyky perustui viiteen perusaistiin: kuuloon, näköön, tuntoon, hajuun ja makuun.Vaikka tiedemiehet väittivätkin, että niitä oli enemmän ja niistä jokaisella oli hämmentävä nimi, alkuperäiset viisi olivat ne, jotka kaikki tunsivat. ss.212-213

He olivat haavoittuvaisempia omillaan; yhdessä he olivat vahvempia. s.352

Ystävyksiin kuuluivat pulska Humeyra, Jameelah Somaliasta - kristityn äidin ja muslimi-isän lapsi, joka luulee pääsevänsä Istambuliin kodin- tai lastenhoitotöihin, mutta joutuukin bordelliin, Nalan, joka halusi olla nainen ja viimein tulikin sellaiseksi,  Zaynab122, (pituuden mukaan jälkiliite) - ennustaja, optimisti, uskova ja bordellin siivooja sekä lapsuuden ystävä-apteekkarin poika Sinan - Sabotaasi, jonka 

Äiti oli lempeä kuolleille, ei niinkään eläville. Mutta pojan mielestä eläville pitäisi olla vielä lempeämpi kuin kuolleille, sillä loppujen lopuksi juuri eläväthän ponnistelivat ymmärtääkseen tätä maailmaa vai mitä? Hän hiuksissaan voinokareita, se maalaisnainen kondomeja vatsassaan. (Koska aviomies ei ollut omalla kohdallaan suostunut ehkäisyyn, oli nainen ajatellut saavansa edes pienen hyödyn tästä ehkäisykeinosta nielmällä ostamansa tuotteet .)Kaikki vaikuttivat olevan hiukan eksyksissä, haavoittuvaisia ja epävarmoja itsestään, olivatpa he sitten koulutettuja tai eivät, uudenaikaisia tai eivät, itämaisia tai eivät, aikuisia tai lapsia. Sillä lailla tämä poika arveli asian olevan. Omasta puolestaan hän tunsi aina olonsa mukavammaksi sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät olleet millään tavalla täydellisiä. s.94 

Tärkeässä roolissa tässä teoksessa on myös Istanbul, nestemmäinen kaupunki, jonne kaikki haluavat, mutta joka pettää kaikki. Naiset jotka vaeltavat tänne eri puolilta Turkkia ja maailmaa, odottavat paljon, mutta päätyvät bordelliin. Vain Tequila Leila onnistuu pääsemään sieltä pois, vieläpä morsiamena. D/Ali, taiteilija, on Leilan suuri rakkaus.

Istanbul oli nestemäinen kaupunki. Mikään ei ollut pysyvää täällä. Mikään ei tuntunut asettuneelta. Se kaikki oli varmasti alkanut tuhansia vuosia sitten, kun jäätiköt sulivat, merenpinta kohosi, tulvavedet hyökyivät ja kaikki tunnetut elämänmuodot tuhoutuivat. Pessimistit luultavasti pakenivat alueelta ensimmäisinä. Optimistit olisivat päättäneet odottaa ja katsoa, kuinka tilanne kehittyisi. Nalanin mielestä yksi ihmiskunnan historian päättymättömistä tragedioista oli se, että pessimistit selvisivät hengissä optimisteja paremmin, mikä tarkoitti, että johdonmukaisesti ajatellen ihmiskunta kantoi niiden ihmisten geenejä, jotka eivät uskoneet ihmiskuntaan. s.352

Ei ole turhaan kirjan kanteen laitettu mainostusta Booker-ehdokkuudesta. Brittiläis-turkkilaiselta kirjailjalta on ennen tätä kirjaa suomennettu viisi teosta. Jo näissä on todistetta kertojanlahjoista, jotka vakuuttivat minutkin. Feministinen tendenssi häiritsi minua ehkä pikkuisen, mutta missään vaiheessa en kuvitellutkaan jättäväni kirjaa kesken. Tekijä on vahvasti sorrettujen puolella ja antaa kirjassaan äänen heille, joita ei kuunnella. Se tuo kirjalle merkityksen ja lisäarvoa. Etenkin, kun sen tekee näin hyvin.

 

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa  Gummerus 2021, Englanninkielinen alkuteos 10 Minutes 38 Seconds in this Strange World, 2019. Suom. Marja Erämaja. 359 sivua

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Myllymäki Maisku : Holly

Eva matkustaa Hollyn vieraaksi saareen, jonne tämä keski-ikäinen  näyttelijätär  on vetäytynyt asumaan yksinään. Eva on  Ihmisen luonto -lehden asialla juttua tekemässä ja harvinaisen linnun esiintyminen on Hollyn ohella jutun aiheena. Heti kärkeen näyttelijä ilmaisee pettymyksensä havaitessaan saarelle saapuvan lintututkijan naiseksi. 

Kirjan kerronta etenee pääosin Evan kuvaamana. Hän tarkkaa niin luontoa kuin Hollya ja itseään, omaa kehoaan, johon on tunkeutunut jotain ylimääräistä. Jotain sellaista, jota Eva ei halua. Hän haluaa päättää itse omasta elämästään ja tulla näkyväksi niin itselleen kuin muille, muttei oikein osaa. Hän tuntee itsensä huomaamattomaksi anteeksipyytelemättömän Hollyn rinnalla ja  tekee listoja paitsi siitä, mitä hänen tulisi kysellä Hollylta tekeillä olevaa juttua varten, myös omista häpeän aiheistaan.

Hän jättää sivulle tyhjää tilaa, sillä hän tietää, ettei lista ole kokonainen. Ei se ole koskaan kokonainen, aina tulee uusi hetki, jossa häpeä valuu kehoon. Jos ihminen eläisi yksin, katoaisiko häpeä? s.158

Holly on elänyt täysillä - etenkin sen jälkeen kun hänen aviomiehensä Frank kuoli. Nämä kaksi naista ovat toistensa täydelliset vastakohdat.Aviomiehen jälkeen Hollyn elämään tuli Robert, joka pistäytyy saaressakin. Robertin tapaaminen korostaa entisestään naisten eroja.

Holly ei varmasti koskaan ole tuntenut vierautta omasa lihassaan, päinvastoin. Holly on nainen, joka ajattelee vartalollaan, kun taas Eva ajattelee vartaloaan. s. 110

Keskeisessä osassa ovat linnut ja saaren luonto, joka näyttäytyy eri tavalla naisille. Evalle luonnolla on itseisarvo, Hollylle ja Evan äidille taas vain hyötyarvo.

 Helvetin hihhulit! Saahan sitä luonnossa viihtyä, mutta kiintyminen, se on lopun alkua. Luonto on parhaimmillaan untuvapeitossa, t-luupihveissä, uuninedustaljoissa ja selluloosassa. Äidin kiinnostus luontoa kohtaan oli samanlaista kuin varkaan kiinnostus arvoesineitä kohtaan. Äiti haluaa pitää tiukasti kiinni ihmisen ja luonnon välisestä jakolinjasta: hänelle luonto on tehdas, joka tuottaa kaikenlaista ihanaa ihmiselle. s.105

 Lopulta Eva tajuaa, että häntä käyttävät hyväksi niin äiti toimeksiantajana kuin Holly, joka on jutun pääkohde. Yllättävän paljon Evasta lopulta löytyy ytyä, vaikka hänen varautuva elämään suhtautumisensa ei paljon lupaa.

Tämä esikoiskirja oli mielestäni loistava! Sanat ja sanojen järjestys ovat tekijän hallussa ja  uusia kielikuvia on hauska poimia.

Holly katsoo häntä pää kallellaan, huvittuneena, ja Evan läpi hulahtaa häpeään sekoittuva vihan aalto, se tuntuu siltä kuin hänen sisällään kulkisi vetoketju häpyluusta ruokatorveen ja tuota ketjua rullattaisiin hitaasti ylös alas. s.194

Juonta ei ennalta pysty arvaamaan ja kerronta etenee vaivattomasti. Henkilöt ovat lumoavia. Kiinnyin kovasti sekä Hollyyn että Evaan. Molemmat ovat omalla tavallaan voimakkaita ja heikkoja, Molemmat tuntevat itsensä, mutta lopulta Eva kaikkinen solmuineen ja komplekseineen osoittautuu valmiimmaksi tarttumaan uuteen mahdollisuuteen.

 Ihan on pakko varmaan lukea myös Iris Murdochin Meri, meri -kirja, joka tässä usein mainitaan. Ja heti perään Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut....

Joku sanoi joskus - se saattoi olla Murdoch tai sitten se oli joku ihan muu - että avioliitto on valli elämää vastaan, ja se on kyllä helvetin totta. Pitkässä suhteessa alat väistämättä muistuttaa sitä toista, alat katsoa maailmaa hänen silmin, kadotat ne piirteet, jotka aikoinaan tekivät sinusta sinut. s.185

Ehdottomasti vahva lukusuositus. Tämä kirja ei ole mikään tavallinen esikoinen, jossa tekijä tilittää oman elämänsä solmukohtia, vaan  avaa lukijalle paljon laajemman näkymän.

Maisku Myllymäki: Holly. - WSOY 2021.-  Kansi Anna Makkonen. -255 sivua



maanantai 30. elokuuta 2021

Itäranta Emmi: Teemestarin kirja

 Katson taivasta ja katson valoa ja katson maan muotoa, jotka ovat samoja kuin heidän maailmassaan eivätkä kuitenkaan ole, eikä vuotaminen koskaan lakkaa. s.30

Teemestarin kirja on kertomus ajasta, jolloin elämä on muuttunut ihmisen tässä ajassa tekemien päätösten ja tekojen takia. Vesi on niin arvokasta, että sitä varastetaan ja lähteitä salataan. Suolavedestä puhdistetun veden maku on tyystin erilainen kuin lähdeveden. Sotilaat etsivät vesirikollisia, joiden oveen maalataan sininen ympyrä eivätkä he pääse poistumaan talostaan. Maasta löytyy muovijätettä, joka ei ole maatunut. Hyönteiset kiusaavat pölyisessä ja kuumassa maassa eläviä ihmisiä. Teemestarin kirja on dystopia ilmastonmuutoksesta.

Tarina kertoo, että vedellä on ymmärrys, että se kantaa muistissaan kaikkea, mitä maailmassa on tapahtunut, aina ajalta ennen ihmisiä tähän hetkeen, joka piirtää itsensä muistiin jo kuluessaan. Vesi tuntee maailman liikkeet ja tietää, milloin sitä etsitään ja missä sitä tarvitaan. Toisinaan käy niin, että lähde tai kaivo kuivuu ilman syytä tai selitystä. On kuin vesi pakenisi pois omasta tahdostaan, vetäytyisi maan kätköön etsimään uutta uomaa. ss.94-95

Kertoja on Noria. Hän on teemestarin tytär, josta itsestäänkin tulee teemestari juhlallisessa ja  huolella valmistellussa seremoniassa, jossa hän vannoo teemestrin valan: 

"Minä olen veden vartija. Minä olen teen palvelija. Minä olen muutoksen vaalija. En kahlitse sitä, mikä kasvaa. En takerru siihen,minkä on murennuttava. Teen tie on minun tieni." s.106

Sitä ennen hänen äitinsä on lähtenyt tutkijaksi Xinjingiin. Hän on houkutellut tytärtäänkin sinne. Noria ei kuitenkaan halua luopua kutsumuksestaan - eikä ystävästään Sanjasta, jolla on myös pikkusisko huolehdittavanaan äidin lisäksi. Kun tilanne käy yhä vakavammaksi, tytöt pääsevät Menetetyn maan jäljille ja alkavat salaa valmistella matkaa sinne.

Hiljaisuutta ei tarvita kesyjä asioita kahlitsemaan. s.137

Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä.

Jos päästämme toisen siihen tilaan, jonka salaisuus on meihin tehnyt, emme enää ole yksin. s.171

Olisihan tämä kirja pitänyt lukea jo silloin, kun se voitti Teoksen scifi-romaanikilpailun ja ilmestyi. Itärannan esikoisteos on kaunis ja surumielinen, mutta julistaa juuri tällä tavalla tehokkaammin kuin mikään propaganda. Kuvaus on tarkkaa ja siinä on outojen käsitteiden, kuten vesirikos, helivaunut, ja sinilummekakut, lisäksi paljon sellaista kuvausta, josta nykyihminen saa kiinni: mintunlehtiä, karviaispensaita, c-kasetteja muovihaudassa. Mustavalkoiseen kerrontaan Itäranta ei sorru, sillä salaisen vesilähteen käyttäminen omiin tarkoituksiinon on toisaalta  petos muita, janoisia ihmisiä kohtaan - olkoonkin, että lähde ehtyy suuremmassa käytössä. 

Pinnalla mikään ei liikahda, mutta hitaasti elämämme etsii muotoa niiden asioiden mukaan, joista emme voi puhua kenellekään. s.171

Itäranta kertoo toteavasti ja eleettömästi, mutta juoni etenee kuitenkin sujuvasti. Kirjaa on helppo lukea ja taitava ja yksityiskohtainen kuvaus vie lukijan mukanaan ensisivuilta lähtien. Olen iloinen, että viimein tartuin tähän kirjaan. Nyt tiedän, että luultavasti pidän myös kahdesta muusta kirjasta, jotka Itäranta on kirjoittanut: Kudottujen kujien kaupunki (2015) ja Kuunpäivän kirjeet (2021). 


Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. - Teos 2012.- 266 sivua

maanantai 23. elokuuta 2021

Wells Benedict: Yksinäisyyden jälkeen

 


Ihmettelen omaa suhtautumistani tähän kirjaan, joka houkutti ensin kansikuvallaan ja nimellään. Kielsin kuitenkin pitkään kirjan itseltäni, koska en tuntenut kirjailijaa enkä kustantajaakaan. "Maailmalla miljoonia myynyt"-mainoslause ei purrut minuun. Helsingin Sanomissa Vesa Rantama nimitti kirjaa laatukirjallisuudeksi 10.7.2021 ja silloin annoin itselleni luvan hankkia sen lukupinooni. Vielä lukiessani (tai ahmiessani) kirjaa yritin vähätellä ja varoa innostumasta tarinasta, jossa oli rakkautta, ikävää, surua ja haikeutta. Onhan minun nyt kuitenkin viimein myönnettävä, että pidin kirjasta mahdottomasti. 

Nyt olen hiukan silmännyt myös kirjailijan taustoja, eikä tämä ollutkaan Wellsin omaelämäkerta eikä esikoisteos, kuten arvelin. Kirja on jo neljäs, tosin ensimmäinen suomennettu. Hiukan yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään kirjan tarinassa on, mutta aika tavalla tapahtumia ja henkilöitä on etäännytetty ja muutettu. Hyvä niin, mielestäni.

Kirjaa lukiessa mieleen tulee väistämättä LeoTolstoin lause: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Onnellisen lapsuuden jälkeen sisarukset Liz, Marty ja Jules menettävät vanhempansa auto-onnettomuudessa.

Siihen asti elämäni oli ollut suojattua, mutta ilmeisesti oli olemassa näkymättömiä voimia ja virtauksia, jotka pystyivät muuttamaan kaiken yhdellä iskulla. s. 28

 Ensijärjestelyjen jälkeen sisarukset sijoitetaan internaattiin. Nuorin Jules, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan, joutuu erilleen vanhemmista sisaruksista. Hän tuntee joutuneensa eristetyksi eikä syrjäänvetäytyvänä löydä ystäviä. Kiusaajia ilmaantuu kyllä. 

Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Ikinä ei tiedä, milloin se iskee. s.125

Miten olinkaan ruvennut vihaamaan tätä erakkomaista olemassaoloa, tätä kykenemättömyyttä ottaa osaa elämään. Olin aina ollut unimaailmassani, en koskaan todella hereillä. Katso itseäsi, ajattelin: miksi kaipaat seurassa niin usein yksinoloa, kun tuskin edes kestät sitä? s.147

Huolimatta vahvasta keskinäisestä yhteydestä, sisarukset ovat hyvin erilaisia. Liz elää hetkessä ja tarttuu rohkeasti elämään ja sen mahdollisuuksiin. Hän haluaa näyttää muille ja olla rohkea, mikä johtaa välillä eksyksiin.

Liz vain pudisti päätään. Hän oli tuntunut aina tuntunut elävän pelkästään nykyisyydessä ja unohtavan monet asiat, kun taas minusta oli mukava ajatella kokemuksiani vielä pitkään jälkeenpäin ja miettiä, mihin lokeroihin ne olisi parasta sijoittaa. s.66

Hän oli aina nauttinut hetkestä ja luopunut elämässään aina kaikesta ollakseen vapaa, ja nyt hän oli melkein tyhjin käsin. s.268

Martylla on vielä aikuisenakin pakkotoimintoja. Hänen täytyy varmistella asioita ja kulkea tarkistellen mm. liukuportaissa. Siitä huolimatta hän tietotekniikkaa opiskeltuaan perustaa menestyvän firman, avioituu ja rikastuu.

Onnettomat vuodet internaatissa tuntuivat vahvistaneen hänen tahtoaan, ja hän oli rakentanut menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta kolmiaskelmaisen portaikon, joka oli viemässä häntä suoraan ylöspäin. s.81

"Olitko vahva jo ituna? kysyimme toisiltamme.. s.66

Jules on pohdiskeleva ja muisteleva, hiljainen olento, jonka elämän kiinnekohdaksi sisarusten lisäksi tulee Alva, joka istahtaa hänen viereensä koulussa, kun molemmat ovat teini-ikäisiä. Vaikka Alva pyörii jatkuvasti Julesin ajatuksissa, ei varsinaista romanssia heti synny. Alva opiskelee, muuttaa vuosiksi Venäjälle ja avioituu kirjailija A.N. Romanovin kanssa. Vuosia myöhemmin hän kutsuu Julesin Sveitsiin, pariskunnan vuoristomajaan. Oleskelun pidentyessä Jules löytää vähitellen idullaan olleen kirjoittajan itsestään.

Tärkeää ei kuitenkaan ollut kirjoittaminen sinänsä vaan se, että olin katsonut sisimpääni. Oli asioita, joita en voinut sanoa, saatoin vain kirjoittaa ne. Puhuessani nimittäin ajattelin, ja kirjoittaessani tunsin. s.212

"Todellisen minänsä löytääkseen ihminen joutuu asettamaan kyseenalaiseksi kaiken, mitä hänessä on ollut jo syntymähetkellä. Ja myös menettämään yhtä ja toista, sillä usein ihminen vain tuskaa kokiessaan oppii, mikä on todella osa häntä.... Ihminen tunnistaa itsensä aina kun jokin hänessä murtuu." s. 251

Kirjan tapahtuma-aika ei kulje kronologisesti vuodesta 1980 vuoteen 2014, kuten otsikoidut luvut ensin antavat ymmärtää. Jo alussa Jules heräilee koomasta moottoripyöräonnettomuuden jälkeen. Hieman epäselväksi jää, oliko onnettomuus itsemurhayritys. Vaikka kirja jossain vaiheessa tuntuu seurailevan vuosia tarkoinkin, kyseenalaistaa minä-kokija ajan kulun ja todellisten tapahtumien merkityksen sisäisen maailman rinnalla.

Minulle on luonnollisesti selvää, että nämä fantasiat ovat lapsellisia. Olen kuitenkin varma, että tässä maailmankaikkeudessa täytyy olla paikka, josta katsellen molemmat maailmat ovat yhtä totta. Aito ja kuviteltu. Sillä kun kaikki on mennyttä ja unohdettua, kun aika on miljardien vuosien kuluessa pyyhkinyt yli kaiken eikä enää ole todistetta yhtään mistään, silloin on yhdentekevää mikä oli todellista. Silloin tarinat, jotka olen keksinyt päässäni, ovat ehkä olleet yhtä todellisia ja epätodellisia kuin se, mitä ihmiset ovat sanoneet todellisuudeksi. s.280

Kuten jo alussa sanoin, pidin kirjasta kovin ja tunnen saaneeni  paljon niin oivalluksia kuin tunne-elämyksiä. Kerronta on vähäeleisen toteavaa ja vättää alleviivauksia tai paisutteluja. Sekin miellytti minua. Omalle lukijaminälleni kirjan lukeminen oli pienoinen korvapuusti: vaikka elämä olisikin niin lyhyt, ettei huonoja kirjoja kannata lukea, voi silti seurata omia mieltymyksiään myös ohi ja yli arvostelujen.

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen. Aula &Co, 2021. Saksankielinen alkuteos Vom Ende der Einsamkeit, 2016. Suom. Raimo Salminen. Kansi: Laura Noponen. 321 sivua

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Mercier Pascal: Sanojen paino


 Jos saisit tietää sinulla olevan elinaikaa korkeintaan muutama  kuukausi, aloittaisitko mandariinikiinan  opiskelut? Simon Leyland aloitti, vaikka hän osasi jo aiemmin monta eri kieltä, mm. kaikki Välimeren rannalla olevien maiden kielet. Hän halusi löytää merkityksen elämälleen ja jäljellä olevalle ajalle. Hän aloitti siitä, minkä osasi parhaiten, kuten kielten opiskelu, oikeiden sanojen haeskelu ja  siitä, mistä piti eniten, kuten kirjat.

Seuraavien päivien aikana otin vielä kerran kaikki kirjani käteeni, joka ainoan....Äsken istuuduin television ääreen katsomaan iltauutisia. Tuskin olin nähnyt ensimmäisiä kuvia, kun tunsin: minua tämä ei enää kosketa. Se oli eräänlainen sittenkin - tunne kuin maailma luisuisi ulottumattomiini. s. 39

Mitä minun pitäisi tehdä ajalla, joka vielä oli jäljellä? Mikä oli vielä merkityksellistä? Ja mitä se minun tilassani voisi ylipäätään merkitä: merkityksellinen? Kun sitten jatkoin käännöksen työstämistä, tapahtui jotain kummallista: kaikki se toivoton epävarmuus, mikä kysymyksiini oli kätkeytynyt, väistyi, jokaisen käännetyn lauseen myötä yhä enemmän, ja jäljelle jäi levollinen ja selkeä tunne siitä, että nytkin kun elämäni pian päättyisi, oli tehtävä sitä mitä tein mieluiten ja minkä parhaiten osasin: oli jatkettava oikeiden sanojen etsimistä. s.196

Kääntäjänä työskennellyt Leyland on joutunut vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen ottamaan tämän johtaman ja omistaman kustantamon ohjat käsiinsä. Kustantamo sijaitsee Triestessä, joka on tullut perheen kotikaupungiksi Lontoon jälkeen. Vaikka vaimo Livia on kuollut jo vuosia sitten, on miehellä yhä suuri ikävä. Kun Leyland saa sairaskohtauksen ja hänelle luvataan vain vähän elinaikaa, hän rupeaa kirjoittamaan kirjeitä kuolleelle vaimolleen. Niissä hän selvittelee samalla itselleen saamansa diagnoosin merkitystä ja sen vaatimia toimia.

Cara, tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tosin se on pätenyt kaikkiin tähänastisiinkin päiviin. Aina oli se jäljellä oleva loppuosa, joka pieneni senhetkisen päivän myötä vähäsen. Mutta loppuosaan on tähän asti kuulunut avonaisuus, joka pohjautui siihen, etten tuntenut sen rajoja. Nyt on kuitenkin toisin: tiedän, missä raja on. s.92

Tällä hetkellä minusta melkein tuntuu kuin olisin koko elinaikani odottanut, että elämä vihdoin alkaisi. Kuin en olisi ikinä ollut täysin läsnä, täysin mukana omassa elämässäni. Mutta mitä oikein olen odottanut? Mikä laskettaisiin elämän alkamiseksi, hetkeksi, jossa olisin varauksetta valmis sanomaan: nyt elän, ja niin on hyvä? s.95

Eikö niin ole myös silloin, kun kirjoittaa päiväkirjaa? Silloinkin selittää ja lujittaa mielen sisältöä, niin kuin vain sanojen kautta voi. Eikä silloin kohdista sanojaan kenellekään muulle kuin itselleen, omien sanojensa lukijalle. Millä tavoin sinulle kirjoittaminen eroaa siitä? Ero on tarpeessani jakaa ajatuksiani kanssasi ja peilata niitä sieluasi vasten - vaikka se onkin vain hypoteettista ja mykkää peilausta s. 148

Tytär Susan ja poika Simon, opiskelijoita kumpikin ovat Leylandin tukena elämän käänteessä. Lääketiedettä opiskeleva Susan saa myös selville erehdyksen, joka on pakottanut Leylandin järjestelmään loppuelämää ja kuolemaa.

Toinen sattuma eli perinnöksi saatu talo Lontoossa johdattaa Leylandin kasvusijoilleen Englantiin, jolloin näpöpiiri avartuu hetkittäin kauemmas menneisyyteen. Samalla hän solmii  ystävyyssuhteen vastapäisen talon yksinäiseen mieheen, joka on apteekkioikeutensa menetettyään vetäytynyt yksinäisyyteen. Hitaasti kasvava luottamus ja ystävyys kannattelee ja ohjaa molempia.

Näinhän kävi toisinaan: että jonkin toisen toive auttoi ihmistä löytämään oman tahtonsa., koska toisen ihmisen päättäväisyys loi valoa omaan sisimpään. s.308

Kun Leylandin saama kuolemaantuomio osoittautuu vääräksi, on hän jo myynyt kustantamon. Hän on myös  saanut kantatrattoriansa tarjoilijalta Patilta lääkeannoksen, jolla olisi voinut päättä päivänsä ennen kuin ei siihen enää itse pystyisi. Irlannista lähtöisin oleva tarjoilija on yksi luotetuista henkilöistä, joiden oman elämän vaiheet liittyvät Leylandin elämän tapahtumiin. Leylandin oman suunnitelman lisäksi kirjan tapahtumat sivuavat henkilöitä, jotka ovat joutuneet käsittelemään armollista kuolemaa eri rooleissa.

Olin tuomari, joka oli passittanut hänet vankilaan. Miehen, joka vapautti vaimonsa ihmisarvolle sopimattomasta elosta.  Jäin eläkkeele tavanomaista aiemmin. Haluni tuomita toisten tekoja väheni vuodesta toiseen. s. 468

Huolimatta siitä, että Leyland tekee suunnitelmia loppuelämänsä varalle, on hän myös valmis toimimaan spontaanisti. Hän on valmis tekemään hyvää, auttamaan ystäviään antamalle heille aikaansa ja rahaa. Näin on ollut aiemminkin, sillä hän on avustanut vankilassa taposta istunutta miestä jaloilleen huomattuaan tämän kielitaidon ja yksinäisyyden. Vaikka hänellä on kustantamon myynnin jälkeen varaa auttaa rahallisesti, ei tuollaisen avun antaminen ole niin helppoa sittenkään. Saaja jää kiitollisuudenvelkaan, jota on vaikea hyväksyä tai paikata. Yritykset maksaa takaisin saatu apu tai osoittaa kiitollisuutta tulevat ehkä taakaksi paitsi avun saajalle, myös sen antajalle.

On vaikeampaa saada kuin antaa, se ei ole ollut minulle niin selvää aiemmin. Tulee helposti niin  riippuvainen ja kiusaantunut olo. Mutta paljon riippuu siitä, kuka on kyseessä. s. 402

Kirjassa on niin paljon teemoja ja henkilöitä, etten ole edes kuvitellut kaikkea tähän kirjaavani. Lisäksi kaikki liittyy kaikkeen ja asiat toisiinsa. Leylandin vaiheet ovat kirjan keskiössä, mutta myös muut henkilöt tulevat lähelle. Leyland selvittelee kirjoittamalla elämän merkityksellisyyttä, suhdetta aikaan ja ajan kulumiseen. Elämän tapahtumat ja mahdollisuudet, joihin hän tai joku muu kirjan henkilö tarttuu, paljastavat ihmisten välisen vuorovaikutuksen, ystävyyden ja rakkauden. Samalla aika saa uuden ulottuvuuden ja elämän merkitys muokkaantuu uudelleen.

Sitten hän alkoi kirjoittaa siitä, miten oli koko elämänsä elänyt itsensä ohi. Hän ei ollut koskaan vetelehtinyt eikä tärvännyt aikaa . Hän oli rakentanut uraansa määrätietoisesti ja antanut kaikkensa kuin pitkänmatkanjuoksija. Milloin hän oli viimeksi käynyt elokuvissa? Hän heitti kasoittain luentomuistiinpanoja menemään, poisti valtavan määrän tiedostoja."Elämäni ei mennyt hukkaan aihepiirien takia, vaan koneiston", hän kirjoitti,"tiedekoneiston." s.425

"..Se liittyi Warreniin, siihen, millainen hän oli. mutta myös intohimoon sanoja ja ajatuksia kohtaan. Sitä minulla oli liian vähän. Nykyään ajattelen, ettei ole mitään merkityksellisyyden arvojärjestystä, jota vasten kärsimystä ja pilkkuja voisi verrata. Merkityksellisyys - ei se ole mitään yhtenäistä. Se venäläinen voi miettiä pilkkujaan ihan rauhassa." (Burke, Warrenin naapuri ja ystävä)s. 215

Yhteinen tämänhetkisyys täytti päivät ja teki niistä kallisarvoisia, ja he kaikki tiedostivat, ettei sitä kestä ikuisesti. s.493

Kirjan kirjoittaja pohtii  Leylandin ja muiden henkilöiden kautta suhdetta kirjoittamiseen ja sanoihin, niiden merkityksiin. Nämä ovat minulle niin tärkeitä teemoja, että tämä kirjoitus on täynnä lainauksia kirjasta. Vaikka teksti tulee ehkä sekavaksi ja lainausten runsaus vaikeuttaa lukemista, haluan näitä oivalluksia kuitenkin tähän poimia itseänikin varten: muistaakseni ja löytääkseni ne yhä uudelleen. Onhan sitä paitsi kirjan teksti tärkeämpää kuin kirjaa käsittelevä teksti, vaikka jokainen lukija tekeekin omat löytönsä.

Kirjoittaessani olin aivan varma, että jos jollain ihmeellisellä tavalla saisin lisäaikaa, tekisin asiat aikaa hukkaamatta ja palavalla antaumuksella. Mikään ei tuntunut sen varmemmalta. Mutta nyt kun minulla olikin aikaa, asiat menettivät saman tien pakottavuutensa, aloin jahkailla, ja minun ja päämäärien väliin alkoi työntyä jotain muuta. s. 419

Kirjoittamisen pohtiminen, vaikkakin katkonaisesti ja järjestäytymättömästi, oli synnyttänyt hänessä uudenlaisen valvetilan. Oliko kirjoittaminen kuin heräämistä? s.510

Luin tätä kirjaa pitkän ajan kuluessa ja jouduin välillä keskeyttämäänkin antaakseni muille lukijoille mahdollisuuden. Kirjan tapahtumat ja etenkin sen herättämät ajatukset ovat niin runsaat, että vellovat mielessä pitkään. Se kaikki on kuitenkin hyvää liikettä ja kirjan anti on ollut minulle suuri. Toivottavasti muutkin pääsevät tämän tekstin lumoihin.

Pascal Mercier : Sanojen paino. Tammi, 2021. (Keltainen kirjasto 515). Sakasnkieline alkuteos Das Gewicht Der Worte 2020. - Suom.Tuulia Tipa. Päällys Markko Taina. s.570

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Mäkelä Hannu ja Piha Kirsi: Pimeän yli - Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtoa syksy 2019-kesä 2020



Kun kirjoittaa, ajattelee. Kun kirjoittaa, ymmärtää. s. 285 HM

Kirjoittaminen pakottaa tiivistämään ja kirkastamaan omaa ajattelemista. Lukeminen on toisenlaista. Se avartaa, laajentaa ja avaa maailmaa. s.294 KP

Kuulin radio-ohjelmassa Kirsi Pihan esittelevän tätä kirjaa, jossa käy kirjeenvaihtoa kirjailija Hannu Mäkelän kanssa vuoden verran. (Sähköposteja Piha ja Mäkelä toisilleen lähettävät, mutta viestinkulun nopeus on ainoa asia, joka poikkeaa perinteisestä kirjeenvaihdosta.) Ajattelin vilkaista kirjaa ja selata ehkä vähän, mutta niin vain tuli ahmaistua melkein sanasta sanaan lähes viisisataa sivua. Vain lopun korona-ajan tilityksiä en jaksanut täysipainoisesti lukea, kun nämä valittelut ja ongelmat ovat vielä lehdissä olleet niin hyvin esillä ja ikävästi tuoreessa muistissa.

Kirjeenvaihto alkaa Kirsi Pihan pyynnöstä, koska hän haluaa tavoittaa jotain isästään, jonka on menettänyt 7-vuotiaana. Isä on antanut hänelle Mäkelän kirjoittaman Herra Huu -kirjan ja siksi Mäkelä edustaa Pihalle henkistä yhteyttä  isään. Kaksi ennestään toisilleen tuntematonta löytää paljon yhteistä.

 Toki molemmat ovat tunnettuja henkilöitä: Kirsi Piha politiikasta ja Hannu Mäkelä pitkästä kirjallisesta urastaan. Molemmat ovat kiinnostuneita lukemisesta ja kirjoittamisesta. Kirsi Piha on pitänyt pitkään kirjallisuusblogia ja Hannu Mäkelä tehnyt uran myös Otavan palveluksessa. Nämä meriitit olivat minulle syy tarttua kirjaan, vaikka paljon muitakin asioita tekijät käsittelevät: suhdetta menetettyyn isään, avioliittoa, ystävyyttä, uskontoa, liikkumista, työntekoa, vanhemmuutta, luontoa, vanhenemista, masennusta, elämänhalua. Politiikkaakin sivutaan, mutta kirja ei ole mielestäni minkään agendan julistusta. Koronasta aiheena en ollut tässä kiinnostunut, mutta vähän hätkähdin Mäkelän tiukkaa kantaa hallituksen rajaustoimiin keväällä 2020.

Pihan viestit olivat todella pitkiä ja monipolvisia, Mäkelän viestit lyhyempiä. Luulin olleeni kiinnostunut lähinnä Hannu Mäkelän sanomisista, mutta jälkikäteen huomasin merkanneeni eniten Pihan kirjoituksista oivalluksia tai kiteytyksiä. Tässä muutamia eri aiheista:

Politiikasta lähtiessä oppi nopeasti myös, että se minkä kuvittelee politiikassa olevan maailman keskipiste ja kriisi, ei kosketa suurinta osaa ihmisistä kuin pinnallisesti. s. 57KP

Äidillä oli talouspäällikkönä hektinen tilinpäätösaika ja hän valitti kiireitään. Häpeäkseni muistan edelleen, mitä olen siihen sanonut: "Sulla ei ole kuitenkaan ole koko Suomen työttö  myyttä hoidettavana!" Politiikassa saattaa ottaa itselleen vähän liian ison taakan tai tulla tosikoksi ja toisaalta luulee vaikuttavansa asioihin enemmän kuin ehkä sittenkään vaikuttaa. s.58 KP

Olen myös kuullut väitteen, että jos ihmisellä ei ole ns. lapsuudenystäviä, se todistaa jostain luonteen puutteesta. Mutta lapsuus ja kouluaikahan on voinut olla vaikka kuinka kurjaa. Miksi sieltä retuuttaa ketään mukanaan loppuelämäänsä. s.213 KP

Muutamat Pihan viesteissään  käsittelemät asiat ja lainaukset  ovat alunperin Hannu Mäkelän ajatuksia tai peräisin hänen tuotannostaan, kuten seuraavat:

Minulla kun oli tapana yrittää ratkaista runoa....analysoida, mitä runo oikeasti tarkoitti...  

runo on jokaiselle eri, sen tulkinta on oma asia, se ikään kuin lukiessa muuttuu lukijan omaksi, siinä kaikuu jotain, minkä omasta elämästä tunnistaa...(Mäkelän vastaus) s.236-7 KP

Pyri aina eteenpäin ja olet kulkiessasi kuin iloinen ilonen puro, joka vuorelta virtaa. (Suunnitelma loppuelämän varrelle/HM)  Moni turhaan tulkitsee eteenpäin menemisen ylenemisenä ja päätyy paikkaan, jossa puro ei enää virtaa vaan on vangittu KP s.256

Toki sain myös paljon tönäisyä ajatusmaailmaani Hannu Mäkelän suoraan tähän kirjaan kirjoittamasta tekstistä. Ennen kaikkea minua viehättää Mäkelän asenne kirjoittamiseen: Kirjoitan kuolemaani asti, ehkä sen ylikin. Asenne kirjoittamiseen ja lukemiseen heijastaa myös innostunutta ja aktiivista suhtautumista elämään laajemmin. 

 Minulle monet asiat ovat ilman jumalaakin silti pyhiä.  Hiljaisuus, rauha, rakkaus, luottamus, uskollisuus. Haluan uskoa ihmisessä hänen hyvyyteensä, yhä vain...s.51 HM

Olen myös sitä mieltä, että paras tapa oppia kirjoittamaan on lukeminen. s.303 HM

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka antaa ajattelemista ja lukuvihjeitä. Minä kaivoin/-autin vielä vanhat Anna-lehdet kirjastosta, kun sain tietää Pihan kolumneista siellä aiheena kirjallisuus ja lukeminen. Vielä on muutama artikkeli sieltä lukematta.

Kirsi Piha ja Hannu Mäkelä : Pimeän yli - Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtoa . WSOY 2020, 463 sivua.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Ditlevsen Tove : Lapsuus


 

Tiedän, että jokaisella ihmisellä on oma totuutensa, niin kuin jokaisella lapsella on oma lapsuutensa. s.24

Kun Suvi Ahola mainitsi Helsingin Sanomissa keväällä 2021 Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian, olin varma, että olen sen lukenut. Enpä ollut, sillä luen suomeksi, käännettyä tai alunperin kirjoitettua. Nyt vasta ensimmäinen osa 1960-luvulla ilmestyneestä kirjasta on käännetty. Oli jo aikakin.

Antti Majander (niinikään Helsingin Sanomissa 3.7.2021) ylisti Ditlevsenin ilmaisua karunkauniiksi ja sellaisena se minuun vetoaa. 1918 Kööpenhaminan työläiskaupunginosassa kaksiossa syntynyt, nopeasti pituutta kasvanut tyttö yrittää käsittää läheisiään ja maailmaa niiden vihjeiden perusteella, joita näkee ja kuulee. Hän oivaltaa, että isä lukee kirjoja ja se on äidin mielestä väärin kuten senkin, että oikea isä oli juoppo, muttei sentään sosialisti. Äiti on taas nuori ja pelokas, laulaa surullisia lauluja ja kasvattaa tytärtään toisin kuin tämän isoveljeä. Erityisen kauheaa olisi, jos tytär tulisi maha pystyssä kotiin kuten naapurin Gerda - ja vielä ilman miestä. 

Ihmiselämän nurja puoli ammottaa entistä avoimempana minua vasten, ja sitä on entistä vaikeampi kattaa niillä kirjoittamattomilla, vapisevilla sanoilla, joita sydämeni aina kuiskaa. s.59

Epävarman äidin epävarma tytär etsii tukea ystäviltä ja muilta sukulaisilta, mutta parhaimman tuen hän löytää runoista, joita kirjoittaa tarkoin piilottelemaansa kirjaan. Isoveli löytää sen ja nauraa runoille, mutta myöhemmin paljastaa niistä pitäneensä.

 Tulen iloiseksi hänen kehuistaan, eikä minua haittaa yhtään, vaikka runot olisivatkin valetta. Minä tiedän että välillä on valehdeltava, jotta totuus tulisi ilmi. s.83

Mieleen tulee hakematta kuvaus köyhästä lapsuudesta Napolissa Elena Ferranten kertomana. Jotain samaa kirjoissa mielestäni on, vaikka Ditlevsen kertoo vähemmillä sanoilla ja suoremmin. Ehkäpä pidän hänen kerrontatavastaan enemmän.

Kun lapsuuden loppu häämöttää, alkaa tarkoin rajattu, tuttu todellisuus näyttäytyä parempana kuin tulevaisuus.

Kun ajattelen tulevaisuutta, se on kuin minut ympäröivä korkea muuri, ja siksi haluaisin niin mielelläni venyttää lapsuutta pidemmälle. s. 108

 Lukijana jään kuitenkin innolla odottamaan trilogian seuraavaa osaa.

Tove Ditlevsen: Lapsuus. S&S, 2021. - Tanskankielelinen alkuteos Barndom 1967. Suom. Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta. 142 sivua.