sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Jokinen Elina: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi

 


Kevät on edennyt säikähdellen. Aina, kun se on ottanut askeleen, on se joutunut taas pysähtymään. Nyt pellonreunan koivuissa vihertävät kuitenkin jo hiirenkorvat ja pihapihlajassa lehtisilmut odottavat aukeamista. s.107

Tämän kevään pitkä odotus sai minut huomaamaan lauseen Elina Jokisen esikoisromaanissa, jolla oli pitkä ja vaikeasti mieleenpainuva nimi. Elina Jokinen on kirjoittanut romaanilleen myös rinnakkaisteoksen: Säröjen kauneus - sisäisen tarinasi voima. Jälkimmäinen on vähän kuin self help-kirjallisuutta, mutta siinä tulee esiin myös kirjallisuustieteilijän näkökulma. Kirjat ilmestyivät yhtä aikaa ja tekijä suosittelee niitä rinnakkain tai peräkkäin luettavaksi. Käsittelen tässä otsikossakin mainittua romaania, vaikka silmäilin tietokirjaakin.

Uusi elämä, "aika jälkeen", ehkä vain peitti näkyvistä sen, mitä "aika ennen" oli. Uudet tarinat korvasivat vanhat, jotka nekin toki pitivät paikkansa vain sillä tavalla kuin tarinat pitivät. s.164

Stella Julmala haluaa lapsen, uuden vauvan entisten kolmen pojan lisäksi. Lasten isä Antti on sitä mieltä, että heillä on vaikeuksia selvitä jo näiden kolmen lapsen kasvattamisesta. Stella saa tahtonsa läpi ja tulee raskaaksi, mutta elämä ei suju suunnitelmien mukaan. Stella ei saa lasta vaan hermoromahduksen, joka vaikuttaa niin aviopuolison kuin muidenkin läheisten elämään.

Tarina etenee ensin Stellan kertomana, sitten ääneen pääsee päiväkirjojensa kautta isoäiti Maaria, joka on asunut neljän tyttärensä ja aviopuolisonsa kanssa keltaista taloa. Tämä talo liittyy Stellan hyviin lapsuudenmuistoihin, vaikka äiti, Krista Julmala, ei halunnut lapsensa ensinkään olevan kosketuksissa isovanhempiensa kanssa. Päiväkirjat paljastavat isoäidin tarinasta monta säröä, jotka heijastuivat niin tyttären kuin tyttärentyttären elämään. Pahin niistä on aviomies, Armas Julmala, joka vetäytyy 'kuuriin' ryyppäämään ja hautomaan velkoja ja muita murheita. 

Krista , Stellan äiti, jää kerronnan taustaksi. Hän tekee uraa europarlamentissa ja pitää kotinsa kliinisen siistinä. Anttikin on aluksi taustalla, mutta saa puheenvuoron ja tarinanvetovastuun Maarian päiväkirjojen jälkeen. Hän on yes-yes-mies, joka niin työssään opettajana kuin aviomiehenäkin. Hän koettaa mukautua ja toimia niin, ettei kenellekään tulisi harmia.

Sillä kun hän hetkeä myöhemmin putoaa hankeen polvilleen ja hytkyy, ymmärtää hän viimein, että tähän asti elämässään  hän on sanonut "kyllä" aivan liian monta kertaa silloin, kun on tarkoittanut "ei". Hän suorastaan tuntee jokaisella solullaan sen, miten on myötäillyt kohteliaasti silloin, kun olisi halunnut vastustaa, ja uhrautunut silloin, kun olisi halunnut taistella vastaan. s. 191

Teoksen aika kulkee vahvasti nykyisyydessä, tällä vuosituhannella, vaikka isoäidin päiväkirjamerkinnät ovat 1970-luvun alusta. Nykytilanteessa isoäiti on kuollut ja keltaista taloa tyhjennetään. Stella saa käsiinsä isoäidin sängyn ja päiväkirjan, joka avaa ulospääsyä omasta katastrofista. Samalla paljastuu isoäidin 'hulluus', kyky nähdä outoja enteitä ja näkyjä, kuten huuhkaja aviopuolison olkapäällä.

Aika käy nimittäin armollisemmaksi, mitä pidemmälle ihmiselämä kuluu. Siinä missä näköharhat koetaan epänormaaliksi tilaksi 30-40-vuotiaana, 70-80-vuotias saa jo hukata todellisuutensa aivan rauhassa kenenkään pitämättä sitä kovin käsittämättömänä. s.215

Kirja on taitavasti kirjoitettu ja Stellan tarina näyttäytyy outoudestaan huolimatta uskottavana. Minusta Stellan näkökulma olisi riittänyt. Kun Maaria ja Antti saivat puheenvuoron, tuntui kuin samaa juttua jankattaisiin yhä uudestaan. Pitkästyin, en olisi viitsinyt enää lukea. Vasta rinnakkaisteos selitti mielestäni monen tarinan oikeutusta. Vasta sitten tajusin. Ilmeisesti muut ovat ymmärtäneet romaanin ansiot paremmin, sillä onhan Jokinen saanut kirjasta Ilkka-Pohjalaisen myöntämän pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon, jossa loppusuoran ehdokkaina oli mm. Antti Tuuri, Susanna Alakoski, Satu Vasantola ja Paula Nivukoski sekä muutamia muita nimekkäitä tekijöitä. 

Puhkiselityksen lisäksi minua haittasi tuo outo nimi: Julmala, vaikka sillä on varmaan tarkoituksensa. Kun en ollut vielä kirjaa lukenut, kuvittelin nimessä puhuttavan Jumalasta. Jumalakin on tässä kirjassa läsnä, sillä laestadiolainen usko häilyy kokemusmaailman taustana isoäidistä lapsenlapseen. Vain Krista-äiti on sanoutunut siitä irti. Julmalan nimi toistuu tekstissä jatkuvasti ja tekee vastakohtiakin, kuten isoisän Armas Julmalan, vakaasti uskovan miehen, jolla on salaiset paheet ja viha. Mutta että jopa Antista tulee Julmala, huh sentään! Kamala nimi sitä paitsi.

Ehkä tunne on hieman samankaltainen kuin hän olisi juossut henkensä edestä, selvinnyt voittajana maaliin ja huomannut sitten, että sai lopulta kiinni juuri sen, mitä itse asiassa oli koko ajan pakenemassa. s.231

Elina Jokinen: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi. tuuma 2020. Kansi:Satu Kontinen. 264 sivua


sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Strout Elizabeth: Voi William!


En käsitä, mikä Eizabeth Stroutin tekstissä viehättää minua. En ymmärrä, miten ensi riveiltä lähtien kirjailija kaappaa lukijansa ja pitää mukana viimeiselle sivulle asti. Olen lukenut Olive Kitteridgestä ja Lucy Bartonista. Itsestään selvää oli, että tartuin tähän kirjaan, joka kertoo myös Lucy Bartonista siihen tyyliin, että minun piti aluksi tarkistaa tekijä.
Lucy Barton on nimittäin myös kirjailija. Hän on lähtöisin köyhistä ja ankeista oloista. Lapsena häntä ja hänen sisaruksiaan on kuritettu ja äiti on jättänyt perheen selviämään keskenään. Yhden lapsen kuritukseen joutuivat osallistumaan sisaruksetkin. Näin vanhemmat säilyttivät jatkuvan pelon ilmapiirin.
  
Vanhemmiten olen ajatellut, että vanhempani toimivat vaistomaisen nerokkaasti velvoittaessaan meidät mukaan toimintaan; se piti meidät erossa toisistamme samalla lailla kuin se, mitä siinä talossa tapahtui, piti meidät erossa muista. s. 62

Otsikon William on Lucy Bartonin ensimmäinen mies ja hänen tytärtensä isä. Avioliitto on päättynyt vuosia sitten ja William on eronnut jo kolmannesta vaimostaan, jonka kanssa hänellä on yhteinen tytär. Lucyn mies David on kuollut. Ensimmäinen avioliitto on ollut molemmille merkityksellinen ja ystävyys on säilynyt lastenkin kautta.

On totta kun sanon, ettei minulla ollut kotia muuten kuin Williamin kanssa. s.77

Kun William saa tietää sisarpuolestaan, pyytää hän Lucya mukaan matkalle äitinsä lapsuuden maisemiin. Anoppi on ollut Lucylle merkityksellinen ihminen ja pysynyt kuolemaansa asti poikansa perhettä lähellä.

"Sinun anoppisi esitteli sinut ihmisille sanoen:'Tässä on Lucy joka ei ole mistään kotoisin. Mutta tiedätkö sinä, mistä hän oli kotoisin.' s.169

Kotinsa antamista huonoista lähtökohdista, epävarmuudestaan ja näkymättömyydentunteestaan huolimatta Lucy on elänyt menestyksellistä elämää kirjailijana. Hän on uskaltanut sanoa enemmän kuin useimmat muut koskaan kenellekään. Äitiys on hänelle tärkeää, sillä hän tietää, millaista on elää äidittömänä.

Tarkoitan tällä sitä, että ihmiset ovat yksinäisiä. Monet eivät pysty sanomaan edes hyvin tuntemilleen ihmisille sitä mitä oikeasti haluaisivat sanoa. s.115

En minä tappaisi itseäni. Minä olen äiti. Vaikka tunnenkin olevani näkymätön, olen äiti. s.155

Kirjan tapahtumat jäävät vähäisiksi. Vain matka Williamin äidin lapsuusmaisemiin ja muutamat juhlat edustavat liikettä nykyhetkessä. Päähenkilöt ovat jo eläkeiässä, lapset aikuisia, rahahuolia ei ole. Tapahtumat ovat jo muistoja, joita palaa mieleen. Pään sisällä nuo asiat vielä elävät ja vaikuttavat siihen, mitä tapahtuu nyt, tässä kirjassa. Stroutin tapa kertoa on näennäisen asiallinen ja toteava. Siinä ei ole mitään liikaa, muttei myöskään liian vähän. Joka sana ja lause on pakko lukea ja vaikeaa on edes hetkeksi laskea kirjaa käsistä. Tiedän, etten ole ainoa tässä ihailevassa ja ihmettelevässä joukossa, mutta pureekohan Stroutin kerrontatapa kaikkiin. Olispa mielenkiintoista tietää! Niin bonuksena vielä   Kristiina Rikmanin  tekemä takuuvarma käännöstyö ja  kaunis kansi, jossa Lucyn rakastamia tulppaaneja. Minäkin niistä pidän.

Elizabeth Strout: Voi William!. - Tammi, 2022. - Englanninkielinen alkuteos Oh William! 2021. -Suom.Kristiina Rikman. Päällys:Laura Lyytinen.-(Kuvat Instockphoto). 224 sivua. -Keltainen kirjasto 524)


keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Lindeblad Björn Natthiko: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä

 


Harvemmin enää tartun tämäntyyppisiin elämänohjeistuksiin, joissa tekijä on löytänyt elämälleen poikkeuksellisen suunnan ja tarjoaa sitä muillekin. Tämän kirjan nimi oli kuitenkin houkuttavan anteeksipyytelevä ja kiittäviä mainintoja tuli kavereilta ja lehdistäkin.

Ruotsalainen nuori mies vetäytyy 17 vuodeksi thaimaalaiseen luostariin, metsämunkiksi. Hän elää ihmisten almujen varassa ja harjoittaa buddhan oppien mukaista elämää. Siihen kuuluu mm. sopeutumista yhteisöön, kieltäytyminen nautintoaineista, vaeltaminen paljain jaloin viidakossa, mietiskelyä ja oivalluksia ja Jumalan palvelemista buddhan oppien mukaan. Tarinoiden avulla hän antaa muillekin mahdollisuuden oivaltaa enemmän. Hän mm. kertoo miehestä, joka on putoamassa rotkoon, mutta saa viime hetkellä kiinni rotkon seinämässä törröttävästä puunkarahkasta. Voimien hiipuessa tulee Jumala mieleen.

"Haloo? Jumala? Kuuletko minua? Tarvitsisin hieman apua, jos todellakin olet siellä."

Taivaasta kantautuu jyrisevä basso: "Jumala tässä. Voin auttaa sinua. Mutta sinun on tehtävä, mitä minä käsken."

Mies:

"Totta kai, rakas Jumala, teen mitä tahansa!"

Jumala: "Päästä irti."

Mies on vaiti muutaman sekunnin ja sanoo sitten: "Öö...olisiko siellä ketään toista?" ss.74-75

Epäluuloni munkin elämäntapaa kohtaan ei kirjan myötä hälvennyt. En vieläkään ymmärrä, miksi joku vetäytyy luostariin, kieltäytyy paljosta ja kärsiikin kieltäytymisensä vuoksi. Natthiko kärsi nälkää, sillä munkit saivat syödä vain kerran päivässä. Silloinkin ruoka oli almuina annettuja ja erilaiset ruuat laitettiin sekaisin jaettavaksi. Minusta kieltäymyksillä pitäisi olla joku muita ihmisiä palveleva tai hädänalaisia hyödyttävä tarkoitus. Metsämunkkien toiminta vaikutti itsekeskeiseltä. Heidän toimintansa keskiössä oli Jumala, ei ihminen. Huolimatta tästä perustavanlaatuisesta epäilystäni, löysin kirjasta ja sen myötä kai buddhalaisuudesta oivalluksia tähänkin lainattavaksi. Kuten: 

Kun tunteet menevät lukkoon, leikkisyys, leppoisuus, huumorintaju ja spontaanius katoavat. Sitä muuttuu jäykäksi ja kulmikkaaksi. Minusta tuli todellakin juuri sellainen. Sen lisäksi sanoin itselleni, että minun ei pitäisi olla niin jäykkä ja kulmikas, mikä sai minut muuttumaan entistä jäykemmäksi ja kulmikkaammaksi. s.30

Lindeblad pukee vanhan totuuden hetkeen tarttumisen tärkeydestä laajempiin kielikuviin ja korostaa samalla epävarmuuden sietokykyä henkisen kasvun tavoitteena.

Me ikään kuin kannamme jatkuvasti mukanamme mukanamme kahta suurta, raskasta ja tärkeää laukkua. Toiseen on pakattu omaa menneisyyttämme koskevia ajatuksia, toinen taas on täynnä tulevaisuusajatuksia. Laukut ovat hienoja ja arvokkaita, ei siinä mitään. Kokeile kuitenkin, voisitko laskea ne käsistäsi aivan pieneksi hetkeksi. Kokeile, voisitko kohdata asiat suorempaan, tässä ja nyt. Kokeen jälkeen voit toki ottaa laukut uudelleen mukaasi. Jos haluat. s.112

Suuri osa henkisestä kehityksestä on yhteydessä  epävarmuuden sietoon. Kun kestämme sen, että emme voi tietää ja hallita kaikkea, löydämme reitin sisäiseen viisauteemme. Elämään takertuminen on kuin veteen takertumista. Virtaaminen on niiden molempien luonto. s. 118

Erityisesti itseään jatkuvasti syyttelevien ja huonosta itsetunnosta kärsivien olisi syytä paneutua Lindebladin ajatuksiin itsemyötätunnosta.

Tiedän monien jarruttelevan itsemyötätuntoa sillä perusteella, että  he pitävät itseään riittämättöminä ja puutteellisina. He eivät pidä itseään lempeän huolenpidon arvoisina. Mutta jos jää odottamaan sitä, että tuntee itsensä rakkauden arvoiseksi, että sellainen tunne vain ilmestyy jostain, saattaa odotus olla turhaa. s. 142

Tässä kirjassa minua viehätti se, että Lindeblad ei omasta vakaumuksestaan huolimatta tyrkytä mitään. Senhän paljastaa jo kirjan nimikin, joka on suomennettu täsmällisesti. Hän kertoo omia kokemuksiaan ja ujuttaa väliin ajatuksiaan. Oivallukset upposivat. Lindebladin elämä jatkui munkkivuosien jälkeen Ruotsissa. Hän solmi avioliiton, mutta sairastui sitten vakavasti. Kuoleman ei pitäisi vaikuttaa kirjan suosioon, mutta usein se tekee sen silti. Tällä kirjalla on muitakin ansioita kuin tekijän kuolema.

Björn Natthiko Lindeblad , Caroline Baker, Navid Modiri: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä. Aula&Co 2021. - Ruotsinkielinen alkuteos: Jag kan ha fel 2020. Suom. Teija Hartikainen.- 195 sivua.

tiistai 3. toukokuuta 2022

Tuuri Antti: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä

Leirille palattuamme teimme tulen, keitimme haukisoppaa ja paistoimme makkaraa. Puhelimme. Wahlroosin puheista sain sellaisen käsityksen, että hän oli elämäänsä hyvin tyytyväinen, vaikka hänen suunnitelmansa elämässä eteenpäin olivatkin aika epärealistisia. s. 35 

Tämä on juuri sitä tekemistä, jota Antti Tuuri harrastaa ensimmäisen vaimonsa pikkuveljen, Jukka Wahlroosin, kanssa. Wahlroos on syntynyt 1955 ja sairaalassa lääkäri kehottaa antamaan lapsen vajaamielistenlaitokseen. Sitä vanhemmat eivät kuitenkaan tee ja Wahlroos saa hyvän elämän, ystäviä, harrastuksia ja töitäkin.

Kovin eri tavalla olisi elämäänsä  elänyt, jos hänen vanhempansa vuonna 1955 olisivat suostuneet lääkärin neuvoon, että lapsi pitäisi jo synnytyslaitokselta antaa vajaamielislaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Ja kovin erilainen ja monella tapaa kylmempi elämä olisi ollut meillä kaikilla, jotka Wahlroosin kuusikymmentävuotislounaalla hänelle maljan kohotimme. s.134

Äidinrakkaus on tietenkin aina suuri tunne, mutta Down-ihmistä kohtaan se on rajaton; rajaton on myös kehitysvammaisen lapsen rakkaus äitiinsä vielä aikuisenakin. s.70

Antti Tuurin kertomus ystävästään on täynnä lämpöä. Tuomitsematta ketään hän kertoo Wahlroosin tarinaa ja samalla työntää pois ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta, joka etenkin vielä 1950-luvulla ihmisillä ja yhteiskunnalla oli  'mongoloideja' kohtaan. Taitaa sitä olla vieläkin, mutta tällaisilla tarinoilla ja suhtautumistavalla ennakkoluulot haihtuvat. Kirjan koskettavin kohtaus mielestäni on kuvaus Antti Tuurin tyttären, Hannan, penkkariajelusta, jota Wahlroos työporukkansa kanssa on lähtenyt katsomaan.

Wahlroos on aina ollut hyvin ylpeä siitä, että on eno. Kun Hanna abiturienttipäivänä ajoi penkkariajelua, Aula-työkodin väki oli tullut ajoja katsomaan Kaivopuistonrantaan. Wahlroos vilkutti ylpeänä siitä, että oli yhden ajelijan eno, ja näytti sitä kaikille selittävän: Hanna muistaa taas olleensa ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen eno, joka oli hänestä ylpeä. Kaikki hänen luokallaan tiesivät, että hänen enonsa oli aulalaisten joukossa, ja aulalaiset saivat päälleen hurjimman karamelliryöpyn. s.108

Teos sisältää myös tietoa sekä Downin syndroomasta että niistä mahdollisuuksista, joita suomalainen yhteiskunta Down-ihmisille tarjoaa. Tämän vuoksi kirja luokitellaan kirjastoissa yhteiskuntatieteiden joukkoon. Onneksi media on huomannut julkaisun ja nostaa sitä esiin tietokirjojen joukosta, sillä lukeehan tätä kirjaa kuin romaania. Ja se todellakin kannattaa lukea!

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä. Otava, 2022. - 158 sivua



perjantai 29. huhtikuuta 2022

O'Farrell Maggie: Hamnet

 Kuinka voikaan viehättää tarina, jonka juonen tietää etukäteen ja jonka tapahtumat eivät edes kiinnosta. Tämä tarina  Shakespearen pojan kuolemasta 1500-luvun Stratfordissa oli kirja, jonka arvelin ehkä selailevani  tai mahdollisesti jättäväni kesken, mutta nyt haluan sitä oikein kunnolla hehkuttaa ja suositella muille. Helmi se on!

Kirjailija ei peittele teoksensa taustaa, vaan antaa faktat lukijalle jo ensi sivulla. Stratfordissa asuneella pariskunnalla oli kolme lasta: esikoinen Susanna ja kaksoset, joista poika, Hamnet, kuoli 1596. Isä oli latinanopettaja, myöhemmin teatterimies ja kirjailija. Äiti oli jotain ihan muuta, ja luulen, että tästä alkaa kirjailijan osuus. Shakespearen puolisosta Annesta on tullut Agnes.Tarina on ennen kaikkea hänen tarinansa ja alkaa jo nuoruudesta, jolloin hän eli äitipuolensa kanssa samassa kodissa omaa kuollutta äitiään ikävöiden.

Agnesilla on parantajan lahjoja ja kyky nähdä niin ihmisistä kuin asioista enemmän kuin muut. Hän viettää päivänsä keräten ja viljellen lääkeyrttejä, mikä ärsyttää äitipuolta. Onneksi hänellä on veli, joka ymmärtää sisartaan.

Äkkiä Anges tietää kaksi asiaa. Hänellä ei ylipäätään ole mitään käsitystä, mistä tietoa tulee, sitä vain tulee. Koskaan hän ei epäile oivalluksen hetkiään saati pohdi, kuinka tieto hänet saavuttaa. Jokaisen saamansa viestin hän ottaa vastaan kuin odottamattoman lahjan, hymyilee lämpimästi ja yllättyy mieluistasti. s.189

Yksi kohta Elizan(Agnesin käly) kädestä joutuu vahvojen näppien rusennukseen. Tuntemus hämmentää, aivan kuin hänestä vedettäisiin jotakin, tikkua ihosta tai tulehdusta haavasta, ja samalla sisuksiin ammennettaisiin jotakin muuta. Onko hän tässä antamassa vai saamassa? Tekee mieli sekä kiskaista käsi vapaaksi että jättää se nipistykseen. s.119

Kun Agnes tapaa vähän karsaasti ja halveksuen katsotun hansikkaantekijän pojan, joka osaa kirjoittaa ja lukea ja opettaa lapsia koulussa, ei hän epäile tuntemuksiaan. Pojan isä on velkojien armoilla ja näkee tytössä hyvien myötäjäisten antaman mahdollisuuden. Toki hän haluaa esiintyä hyväntekijänä antaessaan poikansa naida raskaana olevan tytön. Kun veli ihmettelee sisarensa naimakauppaa, paljastaa tämä nähneensä tulevan miehensä sisälle.

"Että kaikista tuntemistaan ihmisistä sinä kätket sisällesi eniten." s.170

Avioliitossaan hansikkaantekijän talon naapurissa Agnes jatkaa omaa elämäänsä parantajana ja tietäjänä. Hän synnyttää esikoisensa yksin, mutta hämmästelee, kun ei 'näe' toista lasta odottaessaan syntyvän lapsen sukupuolta. Appivanhemmat pakottavat Agnesin synnyttämään kotona ja lapsia tuleekin kaksi, tyttö ja poika.

Vaikka nuoren parin rakkaus kukoistaa, Agnes huomaa aviopuolisonsa viihtymättömyyden ja arvaa syynkin. Elämä vanhempien lähellä lannistaa ja nujertaa. Ovelasti hän saa miehensä lähtemään Lontooseen toteuttamaan kirjailijan ja teatterimiehen uraa. Suurkaupungissa pieni ullakkohuone tulee kirjailijan linnakkeksi ja mies löytää tehtävänsä.

Missään muualla hän ei pääse pakoon ihmisiä ja ympärillä hälisevää elämää, missään muualla ei saa antaa maailman kaikota, oman minänsä haihtua, olla vain musteeseen kastettua sulkaa pitelevä käsi ja katsella, miten sen kärjestä purkautuu sanoja. Ja kun sana toisensa jälkeen kiertyy esiin, hän saattaa erkaantua itsestänsä ja löytää rauhan, jonka suomaa lumousta, virvoitusta, suojaa ja riemua mikään ei voita. s.292

Vaan kestääkö avioliitto etäisyyden lisäksi sen tuskan, jonka oman lapsen kuolema tuo? Agnes muuttuu ja perhe muuttuu.

Paljon Agnes on kestänyt ja kestää, mutta oman lapsen tuska luhistaa. Hän kestää eroa, sairautta, iskuja, synnytyksiä, köyhyyttä, nälkää, vääryyttä ja yksinäisyyttä, muttei tätä: oman lapsen surua kuolleen kaksosensa ruumiin äärellä. s.280

Agnes ei ole entisensä. Hän on muuttunut perin pohjin. Hän muistaa olemisensa ihmisenä, joka koki varmuutta elämästä ja siitä, mitä se hänen eteensä tuo. Hänellä oli lapsensa, miehensä ja kotinsa. Ihmisten sisimpään kurkistaessaan hän näki, mitä tuleman pitäisi. Hänellä oli kyky auttaa toisia. Hänen jalkansa askelsivat maan kamaralla sutjakkaasti ja luontevasti.

Sen ihmisen hän on menettänyt ikiajoiksi. Ja se joka hänestä on tullut seilaa tuuliajolla eikä tunnista eämäänsä. Hän ajaelehtii irrallaan, hän on joutunut hukkaan. Hän on joku semmoinen, joka itkee, jollei löydä kenkäänsä tai kiehuttaa maidon vetiseksi tai kompastuu kattilaan. Mitättömät sivuseikat luhistavat hänet. Mikään ei ole enää varmaa. s. 309

Agnesin hahmo on täyteläinen ja kiinostava. Lukija pääsee haistelemaan ja maistelemaan yrttejä ja keitoksia, ja saa aavistuksen parantajan ja selvänäkijän toimista. Lukija ei ymmärrä sen enempää kuin Agneskaan, mistä salattu tieto kumpuaa, mutta luottaa kirjailijan ohjaukseen. Yhtä lailla yltäkylläisesti O'Farrell kuvaa keskiaikaista elämää ja kaupunkia, niin Sratfordia kuin Lontootakin. Uudelleen lainauksia varten merkitsemiäni kohtia lukiessani mietin, oliko kuvailu ehkä liian rönsyilevää, toistiko kirjoittaja itseään liikaa? Vaan ei ja ei. Minä pidin tästä tyylistä ensi lukemalla ja yhä pidän. Se tekee tästä kirjasta houkuttavan ja antaa kerrontaan väriä ja mehukkuutta.  O'Farrellin kirjoille annan uudenkin mahdollisuuden. Muidenkin kannattaa mielestäni kokeilla.

Maggie O'Farrell on lähtöisin Irlannista, mutta asuu nykyisin Edinburghissa. Hänet on palkittu usein ja kirjat myyvät hyvin ja erityisesti Hamnet on ollut myös kriitikoiden ylistämä. Suomennoksiakin on jo ennen Hamnetia ilmestynyt kaksi: Varoitus tukalasta helteestä (2014) ja Käsi jota kerran pitelin (2013). Tätä kirjailijaa ei kannata ohittaa.

Maggie O'Farrell: Hamnet. -S&S,2022. - Englanninkielinen alkuteos: Hamnet, 2020. - Suom. Arja Kantele. - Kansi ja ulkoasu Laura Noponen. - 382 sivua


keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Bomann Ann Catherine: Agathe




 Miksi kukaan ei kertonut särkevistä nivelistä, löysästä ihosta ja näkymättömyydestä? Vanheneminen, ajattelin katkeruuden hyökyessä ylitseni, oli ennen kaikkea sen havainnoinnista, miten ero mielen ja ruumiin välillä kasvoi yhä suuremmaksi, kunnes jonain päivänä ihminen oli muuttunut itselleen täysin vieraaksi. s.20

Eläkepäiviään odotteleva psykiatri laskee asiakkaiden käyntikertoja ennen kuin hän lopettaisi vastaanottonsa. Hän on turhautunut työhönsä eikä näe sen merkitystä asiakkailleen. Hän tuntee toimivansa vastuullisesti, kun kieltäytyy ottamasta enää uusia asiakkaita.

En ollut koskaan ollut sellainen ihminen, joka poikkesi valitulta tieltä, ja vaikka minun puutarhaportiltani oli naapurin portille vain kaksitoista metriä, se oli kiertotie, jonne en koskaan kääntyisi. s.28 

Psykiatri/kertoja ei ole oikein koskaan osannut elää omaa elämäänsä, vaan on toiminut niin kuin hänen on oletettu elävän. Siihen hän on saanut mallin jo lapsena. Hän ei osaa nauttia edes vapaa-ajastaan muuten kuin kuuntelemalla yksin kotonaan klassista musiikkia. Mies tuntuu kaiken kaikkiaan tyytymättömältä elämäänsä ja kipuilee oman yksinäisyytensä ja sosiaalisen lahjattomuutensa kanssa.

On jotenkin yksinäistä, kun ei elä. Aivan kuin katselisi jalka paketissa muiden leikkiä sivusta. s. 48

"Tarkoitan, että tunnette olevanne täysin ainutlaatuinen ja samaan aikaan täysin yhdentekevä." s.69

Äkkiä muistin päivän jolloin itse ymmärsin, että soitin viulua ainoastaan isän vuoksi. Että olin harjoitellut vain jotta isä ei pettyisi minuun, että soittaessani hyvin en tuntenut muuta kuin helpotusta. s.75

Ihmissuhteissaan hän on hyvin arka eikä hänellä ole ystäviä tai tuttaviakaan. Tavallaan se häiritsee häntä, mutta hän kokee olevansa kykenemätön lähestymään muita ilman ammatin suomaa etäisyyttä tai asetelmaa vastaanottohuoneessa.

Miten   voi auttaa vierasta ihmistä hyväksymään kuoleman, kun ei edes osaa elää omaa elämäänsä? s. 64

Psykiatrin apuna vastaanotossa ja arkistoinnissa työskentelevä rouva päästää miehen vastalauseista huolimatta Agathen potilaaksi. Keskustelut Agathen kanssa saavat psykiatrin ymmärtämään paljon myös itsestään ja tajuamaan elämättömän elämänsä, yksinäisyytensä ja tarpeen muutokseen.

Pienellä kirjalla on paljon sanottavaa huolimatta lähes olemattomista tapahtumista. Kerronta keskittyy kertojan päänsisäisiin liikkeisiin, jotka kirjailija kiteyttää välillä keskusteluissa, välillä ajatuksina. Näkymätön päähenkilö löytää viimein uskalluksen ja minuutensa. Hän uskaltaa lähestyä toista ihmistä omana, aitona itsenään. Siinä lienee tämän kirjan arvo. Näkymättömästä tehdään näkyvä. Luulen, että  sen kirjailija halusi todistaa. Ainakin minä luin ja ymmärsin tästä kirjasta juuri tuon viestin.

Ann Catherine Bomann: Agathe. Gummerus, 2022.- Tanskankielinen alkuteos: Agathe 2017. - Suom. Sanna Manninen.- Kannen kuvat Fine Pic/Schutterstock. - 122 sivua 



sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Enriquez, Mariana: Mitä liekit meiltä veivät


 Luulin tarttuvani naisen asemaa käsittelevään novellikokoelmaan, mutta  tulinkin lukeneeksi kaksitoista kauhunovellia ja suomentajan jälkisanat. Minä onneton luen usein yöllä, joten hetkittäin unet kaikkosivat kokonaan rankan kuvaston takia. Piti yrittää lukea seuraavaa novellia rauhoittumisen tarkoituksessa, mutta siinä tuli vielä rankempia juttuja. 

Vaan mitäpä rankasta kuvastosta, kun teksti on maagisen lumoavaa ja kerronta kiihkeää. Oikeasti ne kuuluvat yhteen ja Enriquezia onkin luonnehdittu goottilaisen realismin kuningattareksi novellistina ja kirjailijana. Nuestra parte de noche , Yö kuuluu meille -romaani on vienyt hänet espanjankielisen kirjallisuuden kärkinimeksi. (Uhka)rohkeasti kävin kirjaston sivuilla tekemässä siihenkin varauksen. Kirja ilmestynee suomeksi elokuussa, myös äänikirjana.

Onhan näissä novelleissa naisasiaakin.  Argentiinan oloissa ja näissä novelleissa naiset joutuvat kestämään enemmän ja  pärjätäkseen olemaan vahvoja ja sitkeitä. Usein pärjääminen ei onnistu, kun väkivalta, huumeet tai hulluus tavoittaa. Vain harvoja rationaalisesti toimivia naisia on päähenkilöinä, mutta heitäkin on, kuten slummialueelta lähtöisin oleva syyttäjänä toimiva Marina, joka yrittää selvittää poliisin tekemää henkirikosta novellissa Mustan veden viemää. Aika usein novelleissa käy jotenkin huonosti, mutta joskus naiset poistuvat voittajina - tosin ei ihan laillisin keinoin.Näin käy novellissa Hämähäkinverkko.

Minä vaikutuin kirjasta ja suosittelen sitä edelleen muille lukijoille. Huolimatta palovammojen polttamasta naisesta, joka hymyilee käärmeensuullaan, kun käy halaamassa maanalaisen matkustajia. Huolimatta löyhkäävästä Buenos Airesia kiertävästä joesta, jonne on heitetty kaikki roska teurasjätteistä alkaen. Huolimatta haamuna kolmioksi viilatuilla hampaillaan hymyilevästä pojasta, itseään viiltelevistä naisista, yksikätisistä tytöstä, joka katoaa jäljettömiin. 

Ehkä en voi suositella kirjaa ihan kaikille. Herkkähermoiset älkööt vaivautuko. Kerronnan lähtökohta on kuitenkin todellisuudessa, joka Argentiinan diktatuurissa ei ole kaikille yhtään helppo. Minä pidän juuri tällaisesta realismiin istutetusta harhasta, joka vie kerronnan ihan muihin maailmoihin. Etelä-Amerikassa tämä näyttää olevan suosittua tai ainakin maagisen realismin kärkinimet tulevat sieltä. Enriquezin kirjojen pelottavat elementit sopivat köyhään ja väkivaltaiseen ympäristöön. Niiden myötä kirjat sijoittuvat kokonaan toiseen genreen, nimitettäköön sitä sitten goottilaisuudeksi, kauhuksi tai maagiseksi realismiksi. Mariana Enriquezista tuli suosikkikirjailijani.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät. - WSOY, 2021. - Las cosas que perdimos en el fuego, 2016. Suom. Sari Selander. 255 sivua.