maanantai 27. kesäkuuta 2022

Smirnoff Karin: Lähdin veljen luo + Viedään äiti pohjoiseen


En kyennyt ajattelemaan ketään perheestäni rakastuneena. Me emme olleet rakastavaa sukua. Olimme vain geeninvälittäjiä. jotka synnyttivät jälkeläisiä ja tekivät sen mikä oli tehtävä. Usein ikävimmällä mahdollisella tavalla ja surkein tuloksin. LVL

 Mistä voit tietää mitä minä ajattelen ja miksi olin lukenut juuri ne kohat.

Pohdin hetken. Jussi kaatoi itselleen lisää kahvia ja minäkin otin.

Tulkitsin, että yritit tekstien kautta selittää minulle ettet ollut valmis suhteeseen minunlaiseni ihmisen kanssa. Jos sinä et ollut valmis en minäkään halunnut olla. VÄP

Syöksyin Smirnoffin kirjoihin suin päin ja jopa tarkistamatta kirjojen ilmestymisjärjestystä. Niinpä luinkin sitten ensin saatavilla olleen, jälkimmäisen osan suomennetuista Smirnoffin kirjoita, Viedään äiti pohjoiseen (VÄP). Hetken aikaa mietin, pidänkö oikeastaan siitä, että pilkkuja ei juuri käytetä ja nimet kirjoitetaan yhteen pötköön pienillä alkukirjailmilla tyyliin göranbäckström ja janakippo sekä bror. Kauan ei tarvinnut asialla päätään vaivata, sillä kertomuksen otteesta oli turha rimpuilla pois. Enkä halunnutkaan.

 Jana Kipon elämä kulkee kiivaasti tapahtumasta toiseen ilman hengähdystaukoja ja se on  rankkaa ja väkivaltaista trilogian ensimmäisestä osasta Lähdin veljen luo (LVL)lähtien. Tämän osan Smirnoff on aloittanut Lundin yliopiston kirjoittajakoulussa ja se on hänen esikoisromaaninsa.

Tapahtumat sijoittuvat kaksosten lapsuudenmaisemaan, pieneen kyläpahaseen, jonne Jana on saapunut pelastaakseen kaksoisveljensä Brorin alkoholin otteesta. Äiti on jo vanhainkodissa ja vasta siskoksi paljastunut Maria kuollut eikä kukaan tiedä tekikö sisko itsemurhan vai surmasiko joku hänet. Veli on sekoillut niin siskopuolensa kuin monen muunkin naisen kanssa, mutta rakkainta hänelle on kuitenkin alkoholi, vaikka hän vieroitushoitoon suostuukin. Jana tapaa vielä Johnin, joka elää yhteisön ulkopuolella ja on hänkin rakastanut Mariaa, kuten kylän miehistä puolet. Tämä ristihuulinen mies, jonka kasvojen toinen puoli on palanut, on Janan lailla taiteilija, vaikka molemmat ansaitsevat elantonsa muuten. Jana pääsee kotipalveluun töihin, sillä hän osaa siivota ja myös kohdata avuttomia ihmisiä, vaikka sosiaalisuus muuten onkin vaikeaa.

Sanotaan että kaikki ihmiset ovat hyviä jossain. Minä nautin siitä että sain nähdä saippualla kuuratun lattian puunsyiden tulevan esiin ja paneelien liimavärin puhkeavan taas loistoonsa. Nautin kun kiehuva vesi liotti irti rasvan ötökät ja muun sotkun joka oli  pinttynyt kovaksi kuoreksi kaakeleihin sekä jääkaapin ja ison ruokakomeron hyllyille....LVL

En rakasta siivoamista sanoin. Siivoan koska se helpottaa ahdistusta. Vaihdan sisälleni kertyneen saastan puhtaisiin lakanoihin ja lattioiden kuuraamiseen. VÄP

Ulkopuolisuuden tunne jonka olin onnistunut tukahduttamaan suostumalla mukaan työkavereitteni sosiaalisiin kuvioihin palasi loistaen polttomerkkinä otsassani. Seisoin lihavien ja ujojen keskellä. Niiden jotka valittiin aina viimeisinä. Polttopallosta ikuisuuteen. LVL

Jälkimmäisessä kirjassa Viedään äiti pohjoiseen (VÄP) äiti on jo kuollut, mutta hautausta varten hänet pitää toimittaa entiseen kotikyläänsä Suomeen, josta hän on aikoinaan pois lähtenyt ja johon häntä ei takaisin haluttu - ei ennen kuin omiin hautajaisiinsa. Uskonto on tässä kylässä vallassa ja asukkaat luokitellaan uskon mukaan hyviin ja huonoihin. Uskovat tekevät lapsia ja käyvät kirkossa, loput ryyppäävät itseään hengiltä. Veli Bror käännytetään ja Janan on taas jäätävä veljeä pelastamaan, nyt uskovien yhteisöstä. Samalla hän tulee pelastaneeksi muutaman muunkin, mm. synnyttävän alkoholistiäidin ja pari lasta. Uusi mies Jussi on myös mukana kuvioissa.

Eikö riitä vain että ymmärtää että jumala on olemassa. Että jumala on aina ja kaikkialla sanoin.

Periaatteessa kyllä jussi sanoi mutta se olis liian helppoa. Uskon tarkoitus on muovata ihmistä. Muovattu ihminen pysyy lestissään. 

Synnyttää kymmenen lasta ja kuolee yhdennessätoista synnytyksessä sanoin. VÄP

Olisin saanut pitää muorin talon kokonaan itselläni. Siitä huolimatta viivyin jussin luona. Päivät kuluivat kuin kyljellään makaava kahdeksikko. Minulle tärkeimpiä olivat yöt. Kun jussi ja satu nukkuivat ja savi heräsi henkiin. Annoin ruskean massan täyttää käteni rauhalla. Savi halusi kuitenkin enemmän. VÄP

Viina, uskonto ja seksi hallitsevat elämää. Kuolema, väkivaltaisenakin on koko ajan läsnä ja samoin luonto, jota Jana tuntuu ymmärtävän paremmin kuin ihmisiä. Smirnoffin yksinkertainen kuvailu ja lyhyet lauseet paljastavat ja ilmaisevat enemmän kuin maalailevat tekstit.

Minun luontosuhteeni oli täysin päinvastainen. Meri. Metsä. Tunturit. Taivas. Luonnon silmissä en ollut mitään. Pelkkä maanmatonen muiden kaltaisteni joukossa. Luonto ei tarvinnut minua selviytyäkseen. Se ei asettanut vaatimuksia. Meri ei surisi jos hukkuisin. Metsä ei välittäisi jos eksyisin ja paleltuisin kuoliaaksi.

Ihmisten kohdalla tilanne oli toinen. Ihmisillä oli odotuksia toistensa suhteen. Ja kun odotukset eivät täyttyneet seurasi pettymys. VÄP

Henkilöiden keskinäiset suhteet ovat usein vaikeita, mutta trilogian eetokseen kuuluu toisesta ja erityisesti kaikkein heikoimmista välittäminen ja huolehtiminen, vaikka oman hyvinvoinnin uhalla. Kaksosten traumaattiset lapsuudenkokemukset tuntuvat työntävän heitä jatkuvasti ymmärtämään ja auttamaan niitä, jotka eivät itse osaa auttaa itseään. Eikä tätä työtä tehdä sädekehä kutreilla, vaan usein musta huumori pilkahtaa niin henkilöiden vuoropuhelussa kuin oivalluksina tekstissäkin.

En tunne ketään joka olisi opiskellut hän sanoi. Mitä alaa ajattelit.

En tiedä sanoin. Ehkä systembolagetin viini- ja viinalinjaa. Tai sikaarinrullajalinjaa kuubassa. Siellä on kuulemma hyvät opettajat. Itse aloitin nännipihakoulun seksilinjalla mutta jätin sen kesken kun lähdin diplomaatiuralle.

Siitä onkin kiertänyt juttua magda sanoi hihittäen tupakkayskänsä lomassa. Sinne oli kuulemma tosi alhainen pääsyraja. VÄP

Ennen puhuttiin maanisdepressiivisestä hän sanoi. Bipolaarinen kuulostaa siltä kuin punainen johto ja musta johto kytkettäisiin vääriin akunnapoihin niin että saadaan aikaan oikosulku. LVL

Tässä paikassa alkoholisti oli identiteetti ja oheisriippuvainen ammatti LVL

Suuntavaisto oli tuoretuote. Ymmärsin että sisäinen lapsuudenkarttani näytti erilaiselta kuin googlemaps. Puut olivat kosrkeampia. Kallionyppylöitä ilmestyi eteeni ilman ennakkovaroitusta. Sukeltaessani männikköön tuuheat oksat estivät kuunvaloa pääsemästä läpi. LVL

Niinpä. En ihmettele luonnehdintoja vuosikymmenen kirjallisesta tapauksesta, joita jo etukäteen odoteltiin. August-palkintoehdokkaaksikin esikoinen pääsi. Innolla odotan tarinaa Jana Kipon vaiheista lisää, sillä trilogian päätösosa ilmestyy suomeksi vielä tänä vuonna. Suomentajakin on loistava: Outi Menna.

Karin Smirnoff : Lähdin veljen luo.Tammi 2021 Alkuteos:Jag for ner till bror 2018, 294 sivua. Viedään äiti pohjoiseen. Tammi 2022. Alkuteos: Vi for upp med mor 2019. 332 sivua. Suom. Outi Menna. 








 



sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Sukegawa Durian: Tokuen resepti


Harvoin tulee tartuttua kirjaan sen jälkeen kun on nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. En nytkään tehnyt sitä tietoisesti, mutta heti alkusivuilla muistin näkemäni elokuvan. Elokuva oli nimeltään Kirsikkapuiden alla (ohjaus Naomi Kawase). Olin pitänyt näkemästäni, mutta enpä malttanut jättää kirjaakaan kesken. Molemmista olen nauttinut ja ne ovat liikuttaneet tunteitani ja auttaneet näkemään enemmän.

Tokuen resepti on kertomus nuorena tyttönä lepraan sairastuneen tytön, Tokuen elämästä. Tai oikeastaan kertomus alkaa hänen vanhuudestaan, jolloin hän aloittaa paputahnan valmistuksen Sentaron apuna perinteisiä dorayaki-leivonnaisia kauppaavassa pienessä ravintolassa. Sentaro yrittää hukuttaa epäonnistumistaan elämässä ja muistojaan vankila-ajalta alkoholiin. Tokue on viettänyt lähes koko elämänsä eristettynä muiden lepraa sairastaneiden kanssa parantolassa, vaikka onkin parantunut lyhyen sairastamisen jälkeen. Lepra on jättänyt moniin ihmisiin näkyviä merkkejä ja Tokuen kädet ovat myös vaurioituneet. Hän osaa kuitenkin iloita nyt, kun eristykset on lailla purettu ja nauttii niin kyvyistään kuin niistä mahdollisuuksista, joita niiden avulla saa. Samalla hän tiedostamattaan vetää Sentaroa pois itsetuhoisesta tavoista. Sentaron ja Tokuen sekä asiakkaana käyvän teinityttö Wakanan välille syntyy side, joka auttaa löytämään merkityksen ja suunnan elämälle.

Usein olen lähes satunnaisesti löytänyt japanilaisesta kirjallisuudesta pieniä helmiä, jotka antavat enemmän kuin lupaavat. Tämä kirja kuuluu niihin. Jokin niiden eleettömässä kerronnassa puhuttelee ja ne paljastavat henkilöistä enemmän kuin moni juurta jaksain tunteita, ajatuksia ja aikomuksia vatvova teos. Ne ravistavat ja pudistavat lukijaa - ja saavat uskomaan ihmiseen.

Hänestä meillä ei ollut muuta tapaa elää kuin ryhtyä ikään kuin runoilijoiksi. Pelkkä todellisuus saisi meidät haluamaan kuolemaa. Päästäksemme aidan yli meidän oli elettävä sellaisella mielellä, kuin olisimme jo ylittäneet sen.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti. Sammakko 2020, Japaninkielinen alkuteos 2013, Suom. Raisa Porrasmaa. 196 sivua







sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Jokinen Elina: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi

 


Kevät on edennyt säikähdellen. Aina, kun se on ottanut askeleen, on se joutunut taas pysähtymään. Nyt pellonreunan koivuissa vihertävät kuitenkin jo hiirenkorvat ja pihapihlajassa lehtisilmut odottavat aukeamista. s.107

Tämän kevään pitkä odotus sai minut huomaamaan lauseen Elina Jokisen esikoisromaanissa, jolla oli pitkä ja vaikeasti mieleenpainuva nimi. Elina Jokinen on kirjoittanut romaanilleen myös rinnakkaisteoksen: Säröjen kauneus - sisäisen tarinasi voima. Jälkimmäinen on vähän kuin self help-kirjallisuutta, mutta siinä tulee esiin myös kirjallisuustieteilijän näkökulma. Kirjat ilmestyivät yhtä aikaa ja tekijä suosittelee niitä rinnakkain tai peräkkäin luettavaksi. Käsittelen tässä otsikossakin mainittua romaania, vaikka silmäilin tietokirjaakin.

Uusi elämä, "aika jälkeen", ehkä vain peitti näkyvistä sen, mitä "aika ennen" oli. Uudet tarinat korvasivat vanhat, jotka nekin toki pitivät paikkansa vain sillä tavalla kuin tarinat pitivät. s.164

Stella Julmala haluaa lapsen, uuden vauvan entisten kolmen pojan lisäksi. Lasten isä Antti on sitä mieltä, että heillä on vaikeuksia selvitä jo näiden kolmen lapsen kasvattamisesta. Stella saa tahtonsa läpi ja tulee raskaaksi, mutta elämä ei suju suunnitelmien mukaan. Stella ei saa lasta vaan hermoromahduksen, joka vaikuttaa niin aviopuolison kuin muidenkin läheisten elämään.

Tarina etenee ensin Stellan kertomana, sitten ääneen pääsee päiväkirjojensa kautta isoäiti Maaria, joka on asunut neljän tyttärensä ja aviopuolisonsa kanssa keltaista taloa. Tämä talo liittyy Stellan hyviin lapsuudenmuistoihin, vaikka äiti, Krista Julmala, ei halunnut lapsensa ensinkään olevan kosketuksissa isovanhempiensa kanssa. Päiväkirjat paljastavat isoäidin tarinasta monta säröä, jotka heijastuivat niin tyttären kuin tyttärentyttären elämään. Pahin niistä on aviomies, Armas Julmala, joka vetäytyy 'kuuriin' ryyppäämään ja hautomaan velkoja ja muita murheita. 

Krista , Stellan äiti, jää kerronnan taustaksi. Hän tekee uraa europarlamentissa ja pitää kotinsa kliinisen siistinä. Anttikin on aluksi taustalla, mutta saa puheenvuoron ja tarinanvetovastuun Maarian päiväkirjojen jälkeen. Hän on yes-yes-mies, joka niin työssään opettajana kuin aviomiehenäkin. Hän koettaa mukautua ja toimia niin, ettei kenellekään tulisi harmia.

Sillä kun hän hetkeä myöhemmin putoaa hankeen polvilleen ja hytkyy, ymmärtää hän viimein, että tähän asti elämässään  hän on sanonut "kyllä" aivan liian monta kertaa silloin, kun on tarkoittanut "ei". Hän suorastaan tuntee jokaisella solullaan sen, miten on myötäillyt kohteliaasti silloin, kun olisi halunnut vastustaa, ja uhrautunut silloin, kun olisi halunnut taistella vastaan. s. 191

Teoksen aika kulkee vahvasti nykyisyydessä, tällä vuosituhannella, vaikka isoäidin päiväkirjamerkinnät ovat 1970-luvun alusta. Nykytilanteessa isoäiti on kuollut ja keltaista taloa tyhjennetään. Stella saa käsiinsä isoäidin sängyn ja päiväkirjan, joka avaa ulospääsyä omasta katastrofista. Samalla paljastuu isoäidin 'hulluus', kyky nähdä outoja enteitä ja näkyjä, kuten huuhkaja aviopuolison olkapäällä.

Aika käy nimittäin armollisemmaksi, mitä pidemmälle ihmiselämä kuluu. Siinä missä näköharhat koetaan epänormaaliksi tilaksi 30-40-vuotiaana, 70-80-vuotias saa jo hukata todellisuutensa aivan rauhassa kenenkään pitämättä sitä kovin käsittämättömänä. s.215

Kirja on taitavasti kirjoitettu ja Stellan tarina näyttäytyy outoudestaan huolimatta uskottavana. Minusta Stellan näkökulma olisi riittänyt. Kun Maaria ja Antti saivat puheenvuoron, tuntui kuin samaa juttua jankattaisiin yhä uudestaan. Pitkästyin, en olisi viitsinyt enää lukea. Vasta rinnakkaisteos selitti mielestäni monen tarinan oikeutusta. Vasta sitten tajusin. Ilmeisesti muut ovat ymmärtäneet romaanin ansiot paremmin, sillä onhan Jokinen saanut kirjasta Ilkka-Pohjalaisen myöntämän pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon, jossa loppusuoran ehdokkaina oli mm. Antti Tuuri, Susanna Alakoski, Satu Vasantola ja Paula Nivukoski sekä muutamia muita nimekkäitä tekijöitä. 

Puhkiselityksen lisäksi minua haittasi tuo outo nimi: Julmala, vaikka sillä on varmaan tarkoituksensa. Kun en ollut vielä kirjaa lukenut, kuvittelin nimessä puhuttavan Jumalasta. Jumalakin on tässä kirjassa läsnä, sillä laestadiolainen usko häilyy kokemusmaailman taustana isoäidistä lapsenlapseen. Vain Krista-äiti on sanoutunut siitä irti. Julmalan nimi toistuu tekstissä jatkuvasti ja tekee vastakohtiakin, kuten isoisän Armas Julmalan, vakaasti uskovan miehen, jolla on salaiset paheet ja viha. Mutta että jopa Antista tulee Julmala, huh sentään! Kamala nimi sitä paitsi.

Ehkä tunne on hieman samankaltainen kuin hän olisi juossut henkensä edestä, selvinnyt voittajana maaliin ja huomannut sitten, että sai lopulta kiinni juuri sen, mitä itse asiassa oli koko ajan pakenemassa. s.231

Elina Jokinen: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi. tuuma 2020. Kansi:Satu Kontinen. 264 sivua


sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Strout Elizabeth: Voi William!


En käsitä, mikä Eizabeth Stroutin tekstissä viehättää minua. En ymmärrä, miten ensi riveiltä lähtien kirjailija kaappaa lukijansa ja pitää mukana viimeiselle sivulle asti. Olen lukenut Olive Kitteridgestä ja Lucy Bartonista. Itsestään selvää oli, että tartuin tähän kirjaan, joka kertoo myös Lucy Bartonista siihen tyyliin, että minun piti aluksi tarkistaa tekijä.
Lucy Barton on nimittäin myös kirjailija. Hän on lähtöisin köyhistä ja ankeista oloista. Lapsena häntä ja hänen sisaruksiaan on kuritettu ja äiti on jättänyt perheen selviämään keskenään. Yhden lapsen kuritukseen joutuivat osallistumaan sisaruksetkin. Näin vanhemmat säilyttivät jatkuvan pelon ilmapiirin.
  
Vanhemmiten olen ajatellut, että vanhempani toimivat vaistomaisen nerokkaasti velvoittaessaan meidät mukaan toimintaan; se piti meidät erossa toisistamme samalla lailla kuin se, mitä siinä talossa tapahtui, piti meidät erossa muista. s. 62

Otsikon William on Lucy Bartonin ensimmäinen mies ja hänen tytärtensä isä. Avioliitto on päättynyt vuosia sitten ja William on eronnut jo kolmannesta vaimostaan, jonka kanssa hänellä on yhteinen tytär. Lucyn mies David on kuollut. Ensimmäinen avioliitto on ollut molemmille merkityksellinen ja ystävyys on säilynyt lastenkin kautta.

On totta kun sanon, ettei minulla ollut kotia muuten kuin Williamin kanssa. s.77

Kun William saa tietää sisarpuolestaan, pyytää hän Lucya mukaan matkalle äitinsä lapsuuden maisemiin. Anoppi on ollut Lucylle merkityksellinen ihminen ja pysynyt kuolemaansa asti poikansa perhettä lähellä.

"Sinun anoppisi esitteli sinut ihmisille sanoen:'Tässä on Lucy joka ei ole mistään kotoisin. Mutta tiedätkö sinä, mistä hän oli kotoisin.' s.169

Kotinsa antamista huonoista lähtökohdista, epävarmuudestaan ja näkymättömyydentunteestaan huolimatta Lucy on elänyt menestyksellistä elämää kirjailijana. Hän on uskaltanut sanoa enemmän kuin useimmat muut koskaan kenellekään. Äitiys on hänelle tärkeää, sillä hän tietää, millaista on elää äidittömänä.

Tarkoitan tällä sitä, että ihmiset ovat yksinäisiä. Monet eivät pysty sanomaan edes hyvin tuntemilleen ihmisille sitä mitä oikeasti haluaisivat sanoa. s.115

En minä tappaisi itseäni. Minä olen äiti. Vaikka tunnenkin olevani näkymätön, olen äiti. s.155

Kirjan tapahtumat jäävät vähäisiksi. Vain matka Williamin äidin lapsuusmaisemiin ja muutamat juhlat edustavat liikettä nykyhetkessä. Päähenkilöt ovat jo eläkeiässä, lapset aikuisia, rahahuolia ei ole. Tapahtumat ovat jo muistoja, joita palaa mieleen. Pään sisällä nuo asiat vielä elävät ja vaikuttavat siihen, mitä tapahtuu nyt, tässä kirjassa. Stroutin tapa kertoa on näennäisen asiallinen ja toteava. Siinä ei ole mitään liikaa, muttei myöskään liian vähän. Joka sana ja lause on pakko lukea ja vaikeaa on edes hetkeksi laskea kirjaa käsistä. Tiedän, etten ole ainoa tässä ihailevassa ja ihmettelevässä joukossa, mutta pureekohan Stroutin kerrontatapa kaikkiin. Olispa mielenkiintoista tietää! Niin bonuksena vielä   Kristiina Rikmanin  tekemä takuuvarma käännöstyö ja  kaunis kansi, jossa Lucyn rakastamia tulppaaneja. Minäkin niistä pidän.

Elizabeth Strout: Voi William!. - Tammi, 2022. - Englanninkielinen alkuteos Oh William! 2021. -Suom.Kristiina Rikman. Päällys:Laura Lyytinen.-(Kuvat Instockphoto). 224 sivua. -Keltainen kirjasto 524)


keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Lindeblad Björn Natthiko: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä

 


Harvemmin enää tartun tämäntyyppisiin elämänohjeistuksiin, joissa tekijä on löytänyt elämälleen poikkeuksellisen suunnan ja tarjoaa sitä muillekin. Tämän kirjan nimi oli kuitenkin houkuttavan anteeksipyytelevä ja kiittäviä mainintoja tuli kavereilta ja lehdistäkin.

Ruotsalainen nuori mies vetäytyy 17 vuodeksi thaimaalaiseen luostariin, metsämunkiksi. Hän elää ihmisten almujen varassa ja harjoittaa buddhan oppien mukaista elämää. Siihen kuuluu mm. sopeutumista yhteisöön, kieltäytyminen nautintoaineista, vaeltaminen paljain jaloin viidakossa, mietiskelyä ja oivalluksia ja Jumalan palvelemista buddhan oppien mukaan. Tarinoiden avulla hän antaa muillekin mahdollisuuden oivaltaa enemmän. Hän mm. kertoo miehestä, joka on putoamassa rotkoon, mutta saa viime hetkellä kiinni rotkon seinämässä törröttävästä puunkarahkasta. Voimien hiipuessa tulee Jumala mieleen.

"Haloo? Jumala? Kuuletko minua? Tarvitsisin hieman apua, jos todellakin olet siellä."

Taivaasta kantautuu jyrisevä basso: "Jumala tässä. Voin auttaa sinua. Mutta sinun on tehtävä, mitä minä käsken."

Mies:

"Totta kai, rakas Jumala, teen mitä tahansa!"

Jumala: "Päästä irti."

Mies on vaiti muutaman sekunnin ja sanoo sitten: "Öö...olisiko siellä ketään toista?" ss.74-75

Epäluuloni munkin elämäntapaa kohtaan ei kirjan myötä hälvennyt. En vieläkään ymmärrä, miksi joku vetäytyy luostariin, kieltäytyy paljosta ja kärsiikin kieltäytymisensä vuoksi. Natthiko kärsi nälkää, sillä munkit saivat syödä vain kerran päivässä. Silloinkin ruoka oli almuina annettuja ja erilaiset ruuat laitettiin sekaisin jaettavaksi. Minusta kieltäymyksillä pitäisi olla joku muita ihmisiä palveleva tai hädänalaisia hyödyttävä tarkoitus. Metsämunkkien toiminta vaikutti itsekeskeiseltä. Heidän toimintansa keskiössä oli Jumala, ei ihminen. Huolimatta tästä perustavanlaatuisesta epäilystäni, löysin kirjasta ja sen myötä kai buddhalaisuudesta oivalluksia tähänkin lainattavaksi. Kuten: 

Kun tunteet menevät lukkoon, leikkisyys, leppoisuus, huumorintaju ja spontaanius katoavat. Sitä muuttuu jäykäksi ja kulmikkaaksi. Minusta tuli todellakin juuri sellainen. Sen lisäksi sanoin itselleni, että minun ei pitäisi olla niin jäykkä ja kulmikas, mikä sai minut muuttumaan entistä jäykemmäksi ja kulmikkaammaksi. s.30

Lindeblad pukee vanhan totuuden hetkeen tarttumisen tärkeydestä laajempiin kielikuviin ja korostaa samalla epävarmuuden sietokykyä henkisen kasvun tavoitteena.

Me ikään kuin kannamme jatkuvasti mukanamme mukanamme kahta suurta, raskasta ja tärkeää laukkua. Toiseen on pakattu omaa menneisyyttämme koskevia ajatuksia, toinen taas on täynnä tulevaisuusajatuksia. Laukut ovat hienoja ja arvokkaita, ei siinä mitään. Kokeile kuitenkin, voisitko laskea ne käsistäsi aivan pieneksi hetkeksi. Kokeile, voisitko kohdata asiat suorempaan, tässä ja nyt. Kokeen jälkeen voit toki ottaa laukut uudelleen mukaasi. Jos haluat. s.112

Suuri osa henkisestä kehityksestä on yhteydessä  epävarmuuden sietoon. Kun kestämme sen, että emme voi tietää ja hallita kaikkea, löydämme reitin sisäiseen viisauteemme. Elämään takertuminen on kuin veteen takertumista. Virtaaminen on niiden molempien luonto. s. 118

Erityisesti itseään jatkuvasti syyttelevien ja huonosta itsetunnosta kärsivien olisi syytä paneutua Lindebladin ajatuksiin itsemyötätunnosta.

Tiedän monien jarruttelevan itsemyötätuntoa sillä perusteella, että  he pitävät itseään riittämättöminä ja puutteellisina. He eivät pidä itseään lempeän huolenpidon arvoisina. Mutta jos jää odottamaan sitä, että tuntee itsensä rakkauden arvoiseksi, että sellainen tunne vain ilmestyy jostain, saattaa odotus olla turhaa. s. 142

Tässä kirjassa minua viehätti se, että Lindeblad ei omasta vakaumuksestaan huolimatta tyrkytä mitään. Senhän paljastaa jo kirjan nimikin, joka on suomennettu täsmällisesti. Hän kertoo omia kokemuksiaan ja ujuttaa väliin ajatuksiaan. Oivallukset upposivat. Lindebladin elämä jatkui munkkivuosien jälkeen Ruotsissa. Hän solmi avioliiton, mutta sairastui sitten vakavasti. Kuoleman ei pitäisi vaikuttaa kirjan suosioon, mutta usein se tekee sen silti. Tällä kirjalla on muitakin ansioita kuin tekijän kuolema.

Björn Natthiko Lindeblad , Caroline Baker, Navid Modiri: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä. Aula&Co 2021. - Ruotsinkielinen alkuteos: Jag kan ha fel 2020. Suom. Teija Hartikainen.- 195 sivua.

tiistai 3. toukokuuta 2022

Tuuri Antti: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä

Leirille palattuamme teimme tulen, keitimme haukisoppaa ja paistoimme makkaraa. Puhelimme. Wahlroosin puheista sain sellaisen käsityksen, että hän oli elämäänsä hyvin tyytyväinen, vaikka hänen suunnitelmansa elämässä eteenpäin olivatkin aika epärealistisia. s. 35 

Tämä on juuri sitä tekemistä, jota Antti Tuuri harrastaa ensimmäisen vaimonsa pikkuveljen, Jukka Wahlroosin, kanssa. Wahlroos on syntynyt 1955 ja sairaalassa lääkäri kehottaa antamaan lapsen vajaamielistenlaitokseen. Sitä vanhemmat eivät kuitenkaan tee ja Wahlroos saa hyvän elämän, ystäviä, harrastuksia ja töitäkin.

Kovin eri tavalla olisi elämäänsä  elänyt, jos hänen vanhempansa vuonna 1955 olisivat suostuneet lääkärin neuvoon, että lapsi pitäisi jo synnytyslaitokselta antaa vajaamielislaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Ja kovin erilainen ja monella tapaa kylmempi elämä olisi ollut meillä kaikilla, jotka Wahlroosin kuusikymmentävuotislounaalla hänelle maljan kohotimme. s.134

Äidinrakkaus on tietenkin aina suuri tunne, mutta Down-ihmistä kohtaan se on rajaton; rajaton on myös kehitysvammaisen lapsen rakkaus äitiinsä vielä aikuisenakin. s.70

Antti Tuurin kertomus ystävästään on täynnä lämpöä. Tuomitsematta ketään hän kertoo Wahlroosin tarinaa ja samalla työntää pois ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta, joka etenkin vielä 1950-luvulla ihmisillä ja yhteiskunnalla oli  'mongoloideja' kohtaan. Taitaa sitä olla vieläkin, mutta tällaisilla tarinoilla ja suhtautumistavalla ennakkoluulot haihtuvat. Kirjan koskettavin kohtaus mielestäni on kuvaus Antti Tuurin tyttären, Hannan, penkkariajelusta, jota Wahlroos työporukkansa kanssa on lähtenyt katsomaan.

Wahlroos on aina ollut hyvin ylpeä siitä, että on eno. Kun Hanna abiturienttipäivänä ajoi penkkariajelua, Aula-työkodin väki oli tullut ajoja katsomaan Kaivopuistonrantaan. Wahlroos vilkutti ylpeänä siitä, että oli yhden ajelijan eno, ja näytti sitä kaikille selittävän: Hanna muistaa taas olleensa ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen eno, joka oli hänestä ylpeä. Kaikki hänen luokallaan tiesivät, että hänen enonsa oli aulalaisten joukossa, ja aulalaiset saivat päälleen hurjimman karamelliryöpyn. s.108

Teos sisältää myös tietoa sekä Downin syndroomasta että niistä mahdollisuuksista, joita suomalainen yhteiskunta Down-ihmisille tarjoaa. Tämän vuoksi kirja luokitellaan kirjastoissa yhteiskuntatieteiden joukkoon. Onneksi media on huomannut julkaisun ja nostaa sitä esiin tietokirjojen joukosta, sillä lukeehan tätä kirjaa kuin romaania. Ja se todellakin kannattaa lukea!

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä. Otava, 2022. - 158 sivua



perjantai 29. huhtikuuta 2022

O'Farrell Maggie: Hamnet

 Kuinka voikaan viehättää tarina, jonka juonen tietää etukäteen ja jonka tapahtumat eivät edes kiinnosta. Tämä tarina  Shakespearen pojan kuolemasta 1500-luvun Stratfordissa oli kirja, jonka arvelin ehkä selailevani  tai mahdollisesti jättäväni kesken, mutta nyt haluan sitä oikein kunnolla hehkuttaa ja suositella muille. Helmi se on!

Kirjailija ei peittele teoksensa taustaa, vaan antaa faktat lukijalle jo ensi sivulla. Stratfordissa asuneella pariskunnalla oli kolme lasta: esikoinen Susanna ja kaksoset, joista poika, Hamnet, kuoli 1596. Isä oli latinanopettaja, myöhemmin teatterimies ja kirjailija. Äiti oli jotain ihan muuta, ja luulen, että tästä alkaa kirjailijan osuus. Shakespearen puolisosta Annesta on tullut Agnes.Tarina on ennen kaikkea hänen tarinansa ja alkaa jo nuoruudesta, jolloin hän eli äitipuolensa kanssa samassa kodissa omaa kuollutta äitiään ikävöiden.

Agnesilla on parantajan lahjoja ja kyky nähdä niin ihmisistä kuin asioista enemmän kuin muut. Hän viettää päivänsä keräten ja viljellen lääkeyrttejä, mikä ärsyttää äitipuolta. Onneksi hänellä on veli, joka ymmärtää sisartaan.

Äkkiä Anges tietää kaksi asiaa. Hänellä ei ylipäätään ole mitään käsitystä, mistä tietoa tulee, sitä vain tulee. Koskaan hän ei epäile oivalluksen hetkiään saati pohdi, kuinka tieto hänet saavuttaa. Jokaisen saamansa viestin hän ottaa vastaan kuin odottamattoman lahjan, hymyilee lämpimästi ja yllättyy mieluistasti. s.189

Yksi kohta Elizan(Agnesin käly) kädestä joutuu vahvojen näppien rusennukseen. Tuntemus hämmentää, aivan kuin hänestä vedettäisiin jotakin, tikkua ihosta tai tulehdusta haavasta, ja samalla sisuksiin ammennettaisiin jotakin muuta. Onko hän tässä antamassa vai saamassa? Tekee mieli sekä kiskaista käsi vapaaksi että jättää se nipistykseen. s.119

Kun Agnes tapaa vähän karsaasti ja halveksuen katsotun hansikkaantekijän pojan, joka osaa kirjoittaa ja lukea ja opettaa lapsia koulussa, ei hän epäile tuntemuksiaan. Pojan isä on velkojien armoilla ja näkee tytössä hyvien myötäjäisten antaman mahdollisuuden. Toki hän haluaa esiintyä hyväntekijänä antaessaan poikansa naida raskaana olevan tytön. Kun veli ihmettelee sisarensa naimakauppaa, paljastaa tämä nähneensä tulevan miehensä sisälle.

"Että kaikista tuntemistaan ihmisistä sinä kätket sisällesi eniten." s.170

Avioliitossaan hansikkaantekijän talon naapurissa Agnes jatkaa omaa elämäänsä parantajana ja tietäjänä. Hän synnyttää esikoisensa yksin, mutta hämmästelee, kun ei 'näe' toista lasta odottaessaan syntyvän lapsen sukupuolta. Appivanhemmat pakottavat Agnesin synnyttämään kotona ja lapsia tuleekin kaksi, tyttö ja poika.

Vaikka nuoren parin rakkaus kukoistaa, Agnes huomaa aviopuolisonsa viihtymättömyyden ja arvaa syynkin. Elämä vanhempien lähellä lannistaa ja nujertaa. Ovelasti hän saa miehensä lähtemään Lontooseen toteuttamaan kirjailijan ja teatterimiehen uraa. Suurkaupungissa pieni ullakkohuone tulee kirjailijan linnakkeksi ja mies löytää tehtävänsä.

Missään muualla hän ei pääse pakoon ihmisiä ja ympärillä hälisevää elämää, missään muualla ei saa antaa maailman kaikota, oman minänsä haihtua, olla vain musteeseen kastettua sulkaa pitelevä käsi ja katsella, miten sen kärjestä purkautuu sanoja. Ja kun sana toisensa jälkeen kiertyy esiin, hän saattaa erkaantua itsestänsä ja löytää rauhan, jonka suomaa lumousta, virvoitusta, suojaa ja riemua mikään ei voita. s.292

Vaan kestääkö avioliitto etäisyyden lisäksi sen tuskan, jonka oman lapsen kuolema tuo? Agnes muuttuu ja perhe muuttuu.

Paljon Agnes on kestänyt ja kestää, mutta oman lapsen tuska luhistaa. Hän kestää eroa, sairautta, iskuja, synnytyksiä, köyhyyttä, nälkää, vääryyttä ja yksinäisyyttä, muttei tätä: oman lapsen surua kuolleen kaksosensa ruumiin äärellä. s.280

Agnes ei ole entisensä. Hän on muuttunut perin pohjin. Hän muistaa olemisensa ihmisenä, joka koki varmuutta elämästä ja siitä, mitä se hänen eteensä tuo. Hänellä oli lapsensa, miehensä ja kotinsa. Ihmisten sisimpään kurkistaessaan hän näki, mitä tuleman pitäisi. Hänellä oli kyky auttaa toisia. Hänen jalkansa askelsivat maan kamaralla sutjakkaasti ja luontevasti.

Sen ihmisen hän on menettänyt ikiajoiksi. Ja se joka hänestä on tullut seilaa tuuliajolla eikä tunnista eämäänsä. Hän ajaelehtii irrallaan, hän on joutunut hukkaan. Hän on joku semmoinen, joka itkee, jollei löydä kenkäänsä tai kiehuttaa maidon vetiseksi tai kompastuu kattilaan. Mitättömät sivuseikat luhistavat hänet. Mikään ei ole enää varmaa. s. 309

Agnesin hahmo on täyteläinen ja kiinostava. Lukija pääsee haistelemaan ja maistelemaan yrttejä ja keitoksia, ja saa aavistuksen parantajan ja selvänäkijän toimista. Lukija ei ymmärrä sen enempää kuin Agneskaan, mistä salattu tieto kumpuaa, mutta luottaa kirjailijan ohjaukseen. Yhtä lailla yltäkylläisesti O'Farrell kuvaa keskiaikaista elämää ja kaupunkia, niin Sratfordia kuin Lontootakin. Uudelleen lainauksia varten merkitsemiäni kohtia lukiessani mietin, oliko kuvailu ehkä liian rönsyilevää, toistiko kirjoittaja itseään liikaa? Vaan ei ja ei. Minä pidin tästä tyylistä ensi lukemalla ja yhä pidän. Se tekee tästä kirjasta houkuttavan ja antaa kerrontaan väriä ja mehukkuutta.  O'Farrellin kirjoille annan uudenkin mahdollisuuden. Muidenkin kannattaa mielestäni kokeilla.

Maggie O'Farrell on lähtöisin Irlannista, mutta asuu nykyisin Edinburghissa. Hänet on palkittu usein ja kirjat myyvät hyvin ja erityisesti Hamnet on ollut myös kriitikoiden ylistämä. Suomennoksiakin on jo ennen Hamnetia ilmestynyt kaksi: Varoitus tukalasta helteestä (2014) ja Käsi jota kerran pitelin (2013). Tätä kirjailijaa ei kannata ohittaa.

Maggie O'Farrell: Hamnet. -S&S,2022. - Englanninkielinen alkuteos: Hamnet, 2020. - Suom. Arja Kantele. - Kansi ja ulkoasu Laura Noponen. - 382 sivua