Anne Tyler : Palmikko

 

"Miksi sanotaan sitä pikkutyttöjen päälaelta alkavaa lettiä?" David kysyi Gretalta eräänä iltana, kun he olivat menossa nukkumaan.

"Päälaelta alkavaa lettiä?"

"Emily piti tukkaansa niin. Se lähtee ohimolta kahtena ohuena palmikkona, jotka yhdistyvät kahdeksi paksuksi letiksi."

"Ai ranskalinen palmikko", Greta sanoi.

"Nimenomaan. Kun Emily purki sen, tukka oli vielä monen tunnin päästäkin säkkärällä, pienillä jäännöskiharoilla."

"Niin..."

"Sitä vain, että perheet ovat samanlaisia", David sanoi."Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti."

Kirjoista löytää monesti palan itseään, omia käyttäytymismallejaan ja tunteitaan. Oivallukset, joita saan lukiessani, ovat usein sellaisia ajatuksia, jotka olen itse jo miettinyt, mutten ole osannut pukea sanoiksi ja lauseiksi. Ja sitten on niitä kirjoja, jotka vievät uuden äärelle.

Anne Tylerin Palmikko kuuluu ensinmainittuun, tutumpaan osastoon. Kerronta etenee verkkaisesti ja suuretkin tapahtumat, kuten kuolema tai ero kuitataan rauhallisesti kuvaten. Tyler ei osoittele tunteita ja tunnemyrskyjä tyynnyttää tässäkin kirjassa toinen romaanihenkilö, usein äiti tai hyvä puoliso. Ihmiset rakastavat toisiaan, välittävät, mutta kuitenkin unohtavat lähimmätkin sukulaisensa pitkiksi ajoiksi.

Kirjan päähenkilöksi nousee 1950-luvun Baltimoressa miehensä Robertin kanssa asuva Mercy, vaikka pieni kirja seuraa Garrettien suvun vaiheita kolmessa polvessa, osin neljässäkin. Mercy rakastaa miestään ja lapsiaan, hoitaa kotiaan ja perhettään, kunnes lapset tulevat aikuisiksi ja lähtevät kotoaan. Silloin lähtee Mercykin, vaikkei tee asiasta sen suurempaa numeroa.

Robin oli hyvä aviomies. Hän teki ahkerasti töitä ja rakasti Mercyä. Mercy puolestaan rakasti Robinia. Siitä huolimatta hän haaveili toisinaan kotoa lähtemisestä. Ei tosissaan, ei tietenkään. Ne olivat pelkkiä joutilaita, "sittenpä saat katua" -henkisiä kuvitelmia, joita varmaan jokainen nainen kehitteli mielessään siihen aikaan, kun vaimoa pidettiin itsestäänselvyytenä.

Kumpikaan (tyttäristä) ei kysynyt suoraan, mistä oli kyse. Kumpikaan ei kysynyt: "Oletko sinä muuttanut pois kotoa? Eroatteko te?" Ehkä he eivät halunneet tietää. Ehkä he eivät halunneet Shepardien tavoin nähdä kelloon kaiverrettuja nimikirjaimia. Davidilla taas ei ollut syytä kysyä mitään, koska hänen nähdäkseen mikään ei ollut muuttunut. 

Mercy ei katkaise välejään sen enempää mieheensä kuin lapsiinsakaan. Etenkin rakastumisesta toiseen hyppelehtivä Lily kaipaa tukea. Mercy on lastensa käytettävissä edelleen, mutta tärkeimmäksi asiaksi hänelle on noussut oma maalaaminen: hän tekee kotimuotokuvia, maalaa perheiden kodeista olennaisen kohdan tilauksesta.

Suoraan sanottuna Lily ei tunnistanut itseään Mercyn tyttäreksi. Tai pikemminkin hänestä ei tuntunut, että Mercy oli kenenkään äiti. Mercy oli kuin kissaemo, joka ei tunnista aikuisiksi kasvaneita poikasiaan.

Eniten Mercy välittää nuorimmaisestaan Davidista, mutta tämä häipyy Philadelphiaan opiskelmaan ja myöhemmin opetustyöhön. Vain elämän käännekohdissa David ilmestyy lapsuusperheensä luo. Sellaisia käänteitä ovat tulevan vaimon Gretan ja tämän tyttären Emilyn esittely perheelle ja Robertin Mercylle järjestämät yllätysjuhlat 50-vuotishääpäivänä.

Mihin kaikkeen perheenjäsenet olivatkaan valmiita,  jotta eivät pilaisi kuvaa siitä, miten asioiden kuului olla!

Paitsi Mercyn myöhään aloittamaa taiteilijauraa kirjan keskiöön nousevat  ihmisen omat ratkaisut ja perimmäinen yksinäisyys, joka joskus peittyy näennäisen sosiaalisuuden taakse. Siihen viitataan myös kirjan alussa, kun tyttärentytär palaa sulhasehdokkaan kanssa tämän vanhempien luota eikä tunnista varmasti serkkuaan tämän nähtyään. Pandemia-ajan eristys saa Davidin pohtimaan omaa käytöstään:

Ennen he olivat tavanneet aika ajoin muutamia hyviä ystäviä, työtovereita koulusta ja erilaisista teatteriprojekteista, mutta silloinkin hän oli havahtunut toisinaan kesken keskustelun kapinalliseen ajatukseen, joka oli niin itsepintainen, että hän oli pelännyt möläyttävänsä sen vahingossa ääneen: minä pidän teistä, mutta onko meidän pakko tavata toisiamme?

Kun tapahtuma-aika on seitsemän vuosikymmentä, mukaan mahtuu merkittäviä käänteitä ja eri henkilöt nousevat keskiöön vuorotellen. Perhe-elämä etenee kirjan kerronnan ulkopuolellakin: avioidutaan, erotaan ja lapsia syntyy. Ihmiset hakevat omaa paikkaansa maailmassa, mutta löytävät perimänsä piirteet ja ominaisuudet itsestään ja lapsistaan. Yli sukupolvien kantaa Lilyn tyttären kiinnostus maalaamiseen ja Mercyn hienotunteinen ohjaus eteenpäin taiteentekemisessä.  Kirjan loputtua lukija jää miettimään samoja asioita kuin Robert katsottuaan filminpätkiä jälkeläistensä lapsuusajoilta.

Kaikki meni ohi aivan liian nopeasti, hän mietti kun kuvaruutu muuttui mustaksi. Eikä hän tarkoittanut pelkästään elokuvaa.

Anne Tylerilta on suomennettu useita teoksia. Olen niistä muutamia lukenutkin vuosia sitten. Kaiketi kyllästyin, sillä en ole pitrkään aikaan tarttunut hänen kirjoihinsa. Onneksi tartuin Palmikkoon. 

Anne Tyler : Palmikko.- Otava, 2023. -Englanninkielinen alkuteos: The French Braid, 2022. -Suom. Markku Päkkilä. -Otavan kirjasto, 298. - 248 sivua

Meriluoto Aila: En minä vielä pääty - päiväkirja vuosilta 2008-2010

 

Koen olevani hankala esine, jota pitää siirrellä sinne tänne. Häiritsevä. Sellaista siis on vanhuus, tämä jo pitkälle mennyt. Ehkä ihminen ei kuole ennen kuin kokee elämänsä liian hankalaksi. Suostuu kuolemaan.

Tartuin Aila Meriluodon päiväkirjoihin vuosilta 2008-2010 sattumalta, kun näin kirjan esillä kirjastossa. Aiemmin muistan lukeneeni näin henkilökohtaista tilitystä häneltä kirjassa Peter, Peter, joka on puhtaasti kaunokirjallinen teos, avainromaani. Meriluoto on julkaissut aiemminkin päiväkirjojaan, mutta jostain syystä en ole niitä saanut käsiini.

Meriluoto on avoin näissä merkinnöissä kuten on ollut aiemminkin. Hän on myös utelias ja ahne elämälle ja ihmettelee sitä itsekin. Tässä kirjassa hän on myös vanha ja merkintöjen edetessä vanhenemisen traagisuus hiipii mukaan. Tämä päiväkirja jäi hänen viimeiseksi julkaisukseen sillä muistisairauden uuvuttama kirjailija menehtyi yli 90-vuotiaana 2019.

Minä tarvitsen näitä muutamia läheisiä ihmisiä, koska minun todellisuuteni kaikkia pieniä käytännöllisyyksiä myöten hupenee kummasti, jättää kuin keskelle metsää, josta ei löydy polkuja. Minne? Elämiseen. Todellisuuteen. Elämisen mahdollisuuteen. Miksi minä eläydyn näihin helkkarin sijaiselämiin? Kun minulla on aika hienoa elämää itsellänikin.Sisälläni. Unissani.

Näissä merkinnöissä löytää sekä naisen, vanhuksen ja runoilijan. Aila Meriluoto on vahvasti näitä kaikkia yhä yli 80-vuotiaana. 

Kuule kuule kuka lienet/anna mulle runoja, anna minun vielä olla/oivallusten punoja. (12.3.2010 keskiyöllä)

Kirjassa on mukana myös uusi mies, Antero, joka käy melkein päivittäin ja puhuu kuin ensimmäinen aviomies Lauri Viita aikoinaan. Meriluoto kuuntelee ja ihmettelee, miksei hän vieläkään saa miehiltä suunvuoroa. Silloin tällöin hän ottaa sen. Anteron käynnit muodostuvat pian rutiiniksi, jota ilmankaan ei haluaisi olla. Kesää Meriluoto viettää mökillään Takametsässä, jonne kokoontuu myös suuri joukko lapsia ja lapsenlapsia.

Voi että on jo laumoittain näitä minun lapsiani ja lapsenlapsiani joista on huolissaan, eikä se mitään auta.

Olen kyllästynyt rutiiniin ja pelkään sen muutosta.

Kirjailija ei välty pettymyksiltä. Panu Rajala on kirjoittamassa hänestä elämäkertaa. Meriluoto on avokätisesti antanut hänen käyttöönsä päiväkirjojaan, mutta katuu sitä, kun huomaa Rajalan käyttäneen niitä suoraan, paljastaen sellaista, jota Meriluoto ei olisi halunnut julkisuuteen.

Ihminen purkaa päiväkirjoihinsa tulikuumaa nykyisyyttään päästäkseen siitä irti, harmonisoituakseen.

Haavikko oli kuolemaisillaan oleva mies ja nyt minä kai olen kuolemaisillani oleva nainen - siis kutakuinkin luvallista saalista molemmat. Kun vain minäkin ehtisin kupsahtaa ennen kirjan ilmestymistä! (viittaus Mauno Saaren Haavikko-kirjaan ja Panu Rajalan elämäkertaan Aila M:sta)

Lopussa muisti tuottaa yhä enemmän ongelmia ja lasten, lähinnä vanhimman Ursula-tyttären apua tarvitaan yhä enemmän. Siitä huolimatta tämän kirjan pääsisältö on ihmettely ja luottamus elämään. Siitähän oiva nimikin kertoo.

 Mikä ura, mikä rohkeus, mikä elämä!

Aila Meriluoto: En minä vielä pääty - päiväkirja vuosilta 2008-2010. Toim. Anna-Liisa Haavikko. - Siltala 2022. Graafinen muotoilu M-L Muukka. 186 sivua

Tuomainen Antti: Mies joka kuoli

 

Muistan toisen ajatuksen, se on joltakin filosofilta. Ajatus kulkee jotenkin niin, että on yhtä järkevää surra omaa tulevaa kuolemaansa ja koulleena olemista kuin on surra aikaa ennen syntymäänsä. Teoria ei tietenkään ole aivan aukotaon. Yksi heikkous on siinä, että ennen syntymääni minulla ei voinut olla kokemusta elämän elämisestä, kun taas seuraavan ikuisuuden koittaessa minulla sellainen on, ja se tekee tästä kokemuksesta luopumisen niin vaikeaksi. Vertailukohtaa elämälle on kiusallisen hankala löytää.

Tämän kirjan 37-vuotias minä-kertoja, Jaakko Kaunismaa saa alussa tietää, että hänellä ei ole elinaikaa jäljellä paljonkaan. 

-Päiviä, korkeintaan viikkoja, ilmoittaa lääkäri.

Miehen elimistö on tuhoutunut vähitelen, myrkyttymisen seurauksena. Lääkäri epäilee myrkyn tulleen elimistöön kenties sienten kautta, sillä laman jälkeen Jaakko ja hänen vaimonsa Taina ovat muuttaneet pääkaungista Haminaan, jonne he ovat perustaneen matsutake-sienten ympärille vientiyrityksen. Männyntuoksuvalmuskahan on Japanissa suurta herkkua ja Jaakko tietää, ettei se ole myrkyllinen.

Jaakko rientää ensimmäiseksi ilmoittamaan uutisen vaimolleen, mutta tapaakin tämän kotinsa puutarhakeinusta rakastelemassa firman autonkuljettajaan Petrin kanssa. Tämän järkytyksen jälkeen Jaakko vähitellen tajuaa tulleensa myrkytetyksi ja alkaa murhan selvittely.

Pieneen kaupunkiin on perustettu kesän alussa toinenkin sienialan yritys, jonka perustajien taustat ovat hiukan kyseenalaiset. Yksi on väkivaltarikollinen ja toinen käyttänyt huumeita. Jaakolla on oman murhaajansa selvittelyn lisäksi pohdittavanaan yrityksensä menestymismahdollisuudet kilpailijan toiminnan rinnalla.

Vaikka tartuin kirjaan lukupiirin siivittämänä, täytyy myöntää, että tartuin siihen useammin kuin töiltäni olisin ennättänyt. Tuomainen osaa kirjoittaa hyvin, mukaansatempaavasti ja kuvailevasti. Maut ja hajut tulevat lähelle, samoin kesähelle, joka pakottaa jatkuvaan jäätelönsyöntiin ja colan nautintaan. Kieltä ovat kehuneen muutkin aina Sofi Oksasesta lähtien. Hän puhuu etukannessa kielen runollisuudesta. Se on mielestäni  lyhytlauseista ja selkeää, vaikken suorastaan runolliseksi sitä mieltänytkään. Tuomaisen kirjoja on käännetty paljon ja tästä kirjasta tehdään televisiosarjaa. Mustaa huumoriakin niistä pitäisi löytyä, vaikken minä osannut paljon naureskella. Ehkä vatsaansa sisään kauniiden naisten lähellä vetävä mies ja oudot kuolemat omaan miekkaan tai saunan kiukaaseen olivat kohtia, joissa olisi pitänyt vetää suutaan hymyyn.  Jossain yhteydessä Tuomaisen mainitaan käsittelevän myös yhteiskunnallisia teemoja, mutta siitä en tässä kirjassa nähnyt jälkeä kuin startup-yrittämisen verran.

Dekkareita lukemalla keskittää ajatukset ratkomaan ongelmaa, mikä kaiketi tekee aivoille hyvää. Ehkä minunkin pitäisi ryhtyä lukemaan enemmän dekkareita

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli. - Like 2016. - 301 sivua 

Sarr Mohamed Mbougar : Miesten syvimmät salaisuudet

 Kohtasimme merkillisellä tavalla, kuljimme erikoisia oikopolkuja, mutta tapaamisemme tarkoitus on tämä kirja. Ehkä kaikki on sattumaa. Tai ehkä tämä on kohtalomme. Tosin ne kaksi eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia. Sattuma on vain kohtalo josta ei tiedetä, näkymättömällä musteella kirjoitettu kohtalo.

Tässä on kirja, joka pyörii toisen kirjan, kirjallisuuden ja kirjoittamisen ympärillä. Samalla se paljastaa yhden maan ja maanosankin historiaa, selvittelee Euroopan ja Afrikan suhteita ja kirjallisuuden suhdetta elämään. Eipä siis ole mitään pieniä asioita käsiteltävänä.

11. heinäkuuta 2018 

Päiväkirja, kirjoitan sivuillesi vain yhdestä syystä: kertoakseni, miten paljon Epäinhimillisyyden labyrintti on köyhdyttänyt minua. Suurteokset köyhdyttävät ja niiden kuuluukin aina köyhdyttää. Ne karsivat meistä kaiken turhan. Merkkiteosten lukemisen jälkeen olo on aina tyhjiin puristettu: lukija on rikastunut mutta häneltä on samalla viety jotakin.

Tuleva kirjailija on muuttanut Ranskaan ja debyyttinsä Tyhjyyden anatomian jälkeen päässyt afrikkalaisen merkkiteoksen äärelle. Hän seurailee Epäinhimillisyyden labyrintin ja sen kirjoittajan T.C. Elimanen jälkiä ja samalla hänelle selviää paitsi kirjallisuuden, myös oma merkityksensä kirjallisuuden kaanonissa ja kirjallisuuden merkitys historian saatossa.

Jos on Epäinhimillisyyden labyrintin juoni ja toteutus erikoinen, on myös sen vaiheissa ihmettelemistä. Kirja pohjautuu ennustukseen kuninkaasta, joka haluaa maassaan absoluuttisen vallan, jonka ehtona on vanhusten tuhkat. Se sisätää plagiaatteja maailmankirjallisuudesta ja kun tämä on käynyt ilmi, painos tuhotaan ja jäljelle jää vain joitakin kappaleita.

Nuorta kirjailijaa johdattavat kirjan ja kirjallisuuden äärelle seksi ja toiset kirjailijat, jotka pakottavat hänet pohtimaan myös elämän ja kirjoittamisen suhdetta.

 -Katso nyt, mietit lauseita juuri tällä hetkellä. Huono merkki. Jos haluat kirjoittaa hyvän romaanin, unohda se toistaiseksi.Haluatko naida? Haluat. Tässä minä olen. Ajattele vain sitä. Minua.

Kaikkein eniten minua kuitenkin yhdisti Musimbwaan sama epätoivoinen usko korkealentoisuuteen, jota meille edusti kirjallisuus. Emme lainkaan uskoneet, että kirjallisuus pelastaisi maailman, sen sijaan uskoimme, että kirjallisuus oli ainoa tapa pelastautua siltä.

Kerronta kulkee monessa eri tasossa, monessa ajassa ja eri maissa ja maanosissa. Välillä on hankala pysyä kertojan mukana, sillä kirjassa on paljon sisäkkäisiä kertomuksia ja minä-kertoja vaihtuu varoittamatta, pohjustamatta. Ihmeellisesti kirjailija kuitenkin palaa alkuperäisiin teemoihinsa, joita pakottaa lukijan pohtimaan eri henkilöiden tuomien näkökantojen kautta. Käännöksen lukija jopa löytää melko varmasti itsensä armottomasta yleisökategorisoinnista, jonka ryhmä nuoria kirjailijoita kirjassa esittää.

aluksi (tyrmäsimme) osan afrikkalaisista lukijoista, jotka kivitimme kuoliaiksi sanallisella tuomiollamme, se on nimittäin maailman huonointa lukijakuntaa, se ei lue, se on laiskaa, kuin suoraan pilakuvista, jyrkkää niin kuin vain vähemmistö voi olla, aina halukas olemaan edustettuna vaikka sitä ei millään voi edustaa; sen jälkeen kuultavaksi marssivat länsimaiset lukijat (uskalletaan nyt sanoa että valkoiset) joista monet lukivat afrikkalaista kirjallisuutta samasta syystä kuin harrastetaan hyväntekeväisyyttä, he pitivät siitä että afrikkalaiset kirjailijat viihdyttivät heitä tai kertoivat suuresta maailmasta afrikkalaisille ominaiseen värikkääseen tapaan, afrikkalaisilla kun on rytmi kynässään ja taito tarinoida leirinuotiolla, afrikkalaiset eivät mutkista asioita, afrikkalaiset jotka osaavat yhä koskettaa sydämiä liikuttavilla tarinoilla, afrikkalaiset jotka eivät vieläkään ole sortuneet itserakkaaseen oman navan tuijottamiseen niin kuin monet ranskalaiset kirjailijat, voi voi noita ihania afrikkalaisia joiden teoksista pidämme kovasti.....

Lukijat eivät ole ainoita, joilta kirja riisuu tekopyhyyttä ja näennäistä arvovaltaa. Myös kirjallisuuden merkitystä ja sen mahdollisuuksia muuttaa maailmaa pohditaan ja se kiistetäänkin.

ystävyys - rakkaus x kirjallisuus/politikka = ? (Kolmas kirja, Ensimmäinen osa, alaotsikko)

Ajattelin, ettei maailma ollut täysin mennyttä kalua, koska yhdestä kirjasta osattiin väitellä vielä tuntikausia; toisaalta tiesin, että kirjallisuudesta kokonaisen illan ja yön keskustelevat ihmiset olivat omalla tavallaan koomisia, joutavanpäiväisiä ja ehkä jopa vastuuttomia. Maailmalla sodittiin, maapallo tukehtui, ihmisiä kuoli nälkään ja janoon, orvot katselivat vanhempiensa ruumiita, oli kasapäin pikkuruisia elämiä, mikrobeja, rottia, viemärikansaa jolle oli luvassa pelkkää haisevaa elämää surkeiden tukkeutuneiden viemäreiden kanssa. Oli todellisuus, oli kaikki tuo valtava paska ulkomaailmassa, ja me afrikkaliset kirjailijat, joiden kotimaanosa ui nimenomaan siinä paskassa, me puhuimme Epäinhimillisyyden labyrintista sen sijaan että olisimme taistelleet konkreettisin keinoin siitä ulos pääsemiseksi.

Siga D. ei ole sen koommin käynyt kotonaan. Hän tuskin palaa maahansa ennen kuolemaansa. Mutta vaikka hän on löytänyt uusia näkyjä, kuvia ja intohimoja, hänen tuotantonsa sydämessä ovat kuitenkin hänen kotimaansa näyt, kuvat ja intohimot.

Vetävän juonenkuljetuksen ja näiden merkitysten hakemisen lisäksi kirja sisältää myös pohdintoja kirjoittajaksi kasvamisesta ja kirjailijaksi tulemisesta. Nuori kirjailija saa kautta koko teoksen vanhemmilta kollegoilta, toisilta kirjailijoilta syyn pohtia, miksi hän on ruvennut kirjailijaksi ja miten säilyttää itsensä ja työnsä merkityksellisenä elämässä ja kirjallisuudessa.

-Minulle ei heitetty palloa. Eikä näytetty merkkiä. Sen takia sanon, että minun kirjailijuuteni taustalla on lukeminen, niin ainakin luulisin.

Missä sinun tulesi palaa? Olen sinulle vihainen siitä, että käyt asioiden ja ihmisten läpi niin kuin aaveet astuvat seinien läpi. Sinuun kiintyy, ja vähän aikaa näyttää siltä, että sinäkin olet kiintynyt. Jonakin yönä sitten häivyt, me heräämme ja paikka vierellämme on viileä emmekä tiedä miksi ja minne lähdit. Tiedetään vain, että takaisin sinua on turha odottaa. Ihmiset eivät ole kokeiluja varten, he eivät ole koe-eläimiä, minä en ole mikään helvetin labrarotta, Diegane. Ihmiset eivät ole kirjallista aineistoa joka on aina saatavilla, he eivät ole osa tulevaa lausetta jota sommittelet mielessäsi ironinen hymy naamalla.

Hän siteerasi minulle tsekkirunoilija Vladimir Holania: "Tie luonnoksesta teokseen kuljetaan konttaamalla." Siihen hän lisäsi: Ja se tie on luoputon. 

Sarrin kirjan suomennoksen nimi on puhututtanut ja käsittääkseni tulos on ollut lopulta kustantajan ratkaisu. Toinen kääntäjistä olisi valinnut toisin. Ranskankielinen hommes voi tarkoittaa miesten lisäksi myös ihmisiä. Asiallisesti jälkimmäinen suomennos on mielestäni oikeampi, sillä miesten salaisuudet tuo mieleen rakkauselämää tai seksifantasioita eikä niitä tässä kirjassa paljonkaan käsitellä. Olin jopa ennakkoluuloinen aloittaessani kirjaa juuri tuon nimen takia enkä aavistunut, millaisiin pohdintoihin kirjoittaja lukijan vie.

Kun kuuntelin Tulusto&Kylmälän Sarrin teosta käsittelevää lukupiiriä Areenasta (1.11.2022) kirjan jo luettuani, tuntui aluksi siltä kuin olisin lukenut tyystin eri kirjan kuin puhujat. He kuvailivat teosta raikkaana ja hauskana. Itse en olisi sitä luonnehtinut hauskaksi, vaikka nuoren miehen halut ja himot johdattavatkin paikoin tapahtumia vakavasta pyrkimyksestä sivupoluille. Kirja tarjoaa paljon ajatuksia elämästä ja  kirjallisuudesta, mutta sen lukeminen ole yhtään samanlaista kuin tämän tekstin suuresta lainausmäärästä saattaisi päätellä. On oikeastaan hämmästyttävää, miten hyvin monisäikeinen juoni pysyy kasassa ja vielä ihmeellisempää on, että lukijakin pysyy mukana - ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta. Tätä voinee pitää merkkinä hyvästä kirjallisuudesta ja kirjailijasta. Eipä ihme, että sengalilainen, Pariisissa asuva Sarr on Goncourt-palkittu kirjailija ja World Literature Prize -voittaja. Teosta on myyty ja käännetty paljon. Merkkiteos on suomennettu. Kiitos siitä!

Jokaisen ihmisen on etsittävä omaa kysymystään, jotta hän pääsee hipaisemaan valtavaa mysteeriään, joka on hänen kohtalonsa ytimessä: sitä ei koskaan selitetä hänelle, mutta sillä on silti keskeinen asema hänen elämässään.

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet. - Gummerus, 2022. - Ransakankielinen alkuteos La plus secrete memoire les hommes. Suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen. Kansi: Jussi Karjalainen. - 464 sivua

Turtschaninoff Maria: Suomaa

2000-luku : Vain yksi seikka varmaa/on täällä päällä maan:/ se, mikä kerran päättyy, se alkaa uudestaan./Sä vaikka vanhenetkin/ja vaientuu sun huulet,/niin silti jostain kaukaa/jo uudet äänet kuulet./Mikael Wiehe

Olen toistamiseen lyhyen ajan sisällä tarttunut episodiromaaniin.  Sellaiseksi kutsuisin tätä kirjaa, jossa kerrotaan saman talon ja sen asukkaiden vaiheista 1700-luvulta 2000-luvulle. Samaan tapaan oli rakentunut Ahvenanmaalle sijoittunut Karin Erlandssonin Koti -kirja. Molempia sitoo yhteen paikka ja erityisesti tässä kirjassa osittain myös sukulaisuus. Molemmat kirjoittajat ovat suomenruotsalaisia, lähtöisin Pohjanmaalta.

 Yritin seurata Suomaa-kirjan henkilöiden yhteyksiä toisiinsa, mutta alkupuolella kirjaa putosin toistuvasti kärryiltä. Kun sitten jollakin tavoin luovutin ja seurasin kulloinkin lukemaani tarinaa sain enemmän irti kirjasta: täyden lukunautinnon. Sellaisen ohjeen tuo 2000-luvun alkuun teemaksi sijoitettu Wiehen runokin (Turkka Malin suomennoksena) mielestäni antaa. Sitten - melko pian luovuttamiseni jälkeen - yhteydet rakentuivatkin kuin itsestään ja sukupolvet asettuivat luontevaan jatkumoon Nevabackan mailla ja Skogsperän torpassa, koko kylässä.

 "Teidän pitää panna luottamuksenne Jumalaan", kappalainen sanoo, ja samalla hetkellä hänen suuhunsa leviää kummallinen , karvas maku. Hän nieleskelee ja lipoo saadakseen maun katoamaan. "Elämää täällä maan päällä ei hallitse ihminen, vaan Herra Jumala." Kieltä jo suorastaan polttaa. Kappalainen nousee, menee vesisangon luo ja juo napollisen vettä huuhtoakseen maun pois. Vieraat seuraavat häntä katseellaan. Lapsi makaa silmät kiinni äitinsä sylissä ja imee rintaa puoliunessa. (Kappalainen,1700-luku)

 1700-luvun isoviha ja ryssän teot ajavat kyläläiset Pohjanmaalla vaimonsa ja lapsensa menettänyttä pappia myöten metsään piileskelemään. Apua pyydetään kaikkialta, niin Jumalalta kuin metsänväeltä, jonka olemassaolon pappi kieltää, vaikka kyläläläiset muuta kertovat. Kertomuksessa perheensä menettänyt kappalainen luopuu peloistaan vieraita uskomuksia kohtaan, ymmärtää oman lohdutuksensa ulkokultaisuuden ja löytää viimein oman totuutensa.

Hän ymmärtää, että hänen pitää löytää sanat sisältään. Ei kirjoituksista. Ei Agricolalta eikä Raamatusta. Sanojen pitää olla hänen omiaan. Ja niiden pitää olla ehdottoman totta. (Kappalainen, 1700-luku)

Jumala ja uskonto näyttäytyvät  tuomitsevina ja uhkaavina ja heitä edustavat usein kylän juoruämmät, kuten Metsäsiskot kertomuksessa, jossa äiti synnyttää Ingridille pikkuveljen, jota aikuiset pitävät rangaistuksena, mutta Ingrid hoivaa - yhdessä mielikuvitussiskonsa kanssa. Kylältä tulee paha, metsästä hyvä!

"Nyt on myöhäistä rukoilla Jumalalta armoa ja syntien anteeksiantamusta", Walborg sanoi. "Lapsesta näkee, kuinka paatunut äidin sydän on. Tuo on rangaistus hänen synneistään."(Metsäsisko)

Metsä on ystävä ja sen voimaannuttavaa ja tervehdyttävää vaikutusta korostetaan kautta koko kirjan. Talonpito ja elannon hankkimiseen tehtävä työ vaativat veronsa niin voimista kuin mieleltäkin, mutta metsä antaa lohtua ja iloa.

Työ, iänikuinen työ. Talo, joka oli aina kaikista tärkeintä. Toki Sofia tiesi, että heidän elantonsa riippui siitä, mitä maa antoi. Siitä huolimatta hän oli alkanut jollain lailla vihata Nevabackaa.(Katkeria yrttejä, 1800-luku)

Metsässä oli viileää ja hiljaista, viimein Sofia sai jättää talon taakseen. Talon, joka vaati, edellytti ja otti. Metsä, hän mietti, metsä oli hänen oikea kotinsa. (Katkeria yrttejä, 1800-luku)

Metsä pärjää omillaan. Se ei tarvitse häntä huolehtimaan, järjestämään, hoitamaan. Se ei vaadi häneltä mitään. Ei niin kuin talo, niin kuin maatila. Hän omistaa talon, ja talo omistaa hänet. Mutta metsä ja hän, he voivat olla vapaita suhteessa toisiinsa. (Inventointi, 2000-luku)

Jälleen kerran lapsen ja vanhuksen näkökulmista kerrotut tarinat vetosivat minuun ehkä eniten. Koskettava oli etenkin Ottilian ja hänen vaarinsa suhteesta kertova tarina Vahinkoeläimet, jossa lapsi yrittää pärjätä äidittömänä tajuten koko ajan olevansa erilainen, jotenkin hävettävä. Hän rinnastaa itsensä käenpoikaan aikuisten puheiden perusteella. Tupakkirullaa hyräilevä vaari tietää onneksi enemmän tyttärensä, Ottilian äidin menetyksistä ja osaa hiljaa rakentaa Ottilian itseluottamusta ja selviämiskykyä.

 

Vaari puristi Ottilian rintaansa vasten. Ottilia antoi käsivarsien kiertyä ympärilleen ja nojasi päätään vaarin paitaan. Pistävän hajun alla, jonka Ottilia nyt tiesi tulevan linnuista, oli haju joka ehkä ihan pikkiriikkisen toi mieleen äidin. (Vahinkoeläimiä 1900-luku)

Karttoja -kertomuksen Ant rakentaa maailmaa piirtämiensä karttojen avulla. Hän on voimakas nuori mies, joka on kiinnostunut menneistä asioista, mutta kovin ujo ja hiljainen seurassa. Rakkaus ei kuitenkaan kulje ohi, vaan Annista jää jälki myös Antin karttoihin.

 Erikoisin Antin kartoista esitti talven teitä. Ei pitäjäläisten talvisia kulkureittejä vaan reittejä, joita talvi käytti tullessaan ja lähtiessään. Missä tuli varhain kylmä ja missä oli  hallaa ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Missä lumipeite pysyi pisimpään, joskus touko- tai kesäkuulle saakka. Jos oli oikein vaikea vuosi. Talvikartan jälkeen Ant piirsi kartan keväästä ja sitten kesässtä ja sitten syksystä. Hän tutki, miten kartat suhtautuivat toisiinsa, missä saattoi olla kevät silloin kun toisaalla oli yhä talvi. (Karttoja, 1900-luku)

Antin karttoihin kuuluvat marjakartat, eläinten reitit, metsäpalot, kaadetut puut ja niiden vetoreitit kotiin, ikivanhat kummittelupaikat, vanhat surmapaikat, mutta myös tavalliset kiintopisteet:kirkko, pappila, silta, osuuskauppa, tie naapuripitäjään, järvet, koulun ja - höyhen siihen missä oli nähnyt Annin  ensimmäistä kertaa.

Ant vältteli kaikkia naisia Dorista ja Lovisaa lukuunottamatta, vaikka kävi joskus tansseissa. Mutta harvoin hän haki ketään tanssimaan: hänestä oli mukava kuunnella musiikkia ja katsella iloisina pyörähteleviä pareja ja kenties ottaa jonkun taskumatista rohkaisuryyppy.(Karttoja , 1900-luku)

Jos liikutuin Ottiliasta lukiessani, tuli kyynel silmään myös Doriksen tarinaa seuratessani kertomuksissa Kesä Doriksen kanssa teini-ikää lähestyvän Stinan ihailemana ja sitten vanhuutta Rappio kertomuksessa. Wiehen sanoin: sä vaikka vanhenetkin,ja vaientuu sun huulet niin silti jostain kaukaa/jo uudet äänet kuulet.

Jos kertomuksia  haluaa lukea kilpailuna talonpidon ja metsän välillä, kyllä metsä aina voittaa ja ihmiset, jotka ymmärtävät sen ääniä, selviytyvät elämästä ehjempinä ja paremmin kuin muut. Vaikka kerronnassa on koko ajan läsnä jotain yliluonnollista, ihmisen pyrkimyksien yläpuolella olevaa, eivät oudot voimat ole liian hallitsevia. Ne vaativat ihmisiltä herkkyyttä ja rehellisyyttä ja tarvittaessa lohduttavat ja auttavat. 

Kuulemani radio-ohjelman perusteella (Kulttuuriykkönen 21.2.2023, Areena) kirjasta joko pidetään tai ei pidetä. Minä pidin!

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Tammi, 2022. - Ruotsinkielinen alkuteos Arvjord 2022, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.- Piirrokset: Sanna Mander. - 371 sivua.

Riel Ane: Pihka

 

Oliko Jens Haarder paha ihminen? Ihmisten kertomusten perusteella hän oli  pahan vastakohta. Ystävällinen, avulias, itse hyväntahtoisuus. Hyväntahtoisuuden takana hän oli kuitenkin silminnähden onneton kaksostensa menetyksen takia. .liko se pahuutta? Tosin hän oli vähäpuheinen ja umpimielinen, mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Eikö ihminen yleensä ollut pikemminkin peloissaan silloin kun hän eristäytyi ja asetti sielullisia ja fyysisiä esteitä, jotta ihmiset eivät tulisi liian lähelle?

Kun kirja alkaa lauseella: Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. ei lukemista hetkeen voi jättää kesken. Eikä tämän kirjan lukemista voi ensinkään jättää kesken. Eipä ihme että kirja on palkittu pohjoismaisella Lasiavain-palkinnolla 2016!

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä perhe-elämää Pää-nimisellä saarella eristyksessä muusta kylästä "rauhalliseksi ja rakkauden täyttämäksi". Liepeessä kirjaa kutsutaan trilleriksi. Rakkautta kirjassa on, mutta yhteiskunnan ulkopuolella elävän perheen selviäminen ei suju normaalikuvioin. Kerronta etenee usein Livin, perheen alakouluikäisen tyttären näkökulmasta, mikä tuo tapahtumiin ensilauseesta lähtien lisää dramatiikkaa. Lisäksi ääneen pääsevät tytön äiti Maria, jonka muodonmuutos kaunottaresta liikkumattomaksi ja myöhemmin puhumattomaksi lihakasaksi yläkerran sängyssä on yksi kirjan oudoista asioista. Isoäitikin saa välillä näkemyksensä esiin.

Jens Haarder opettaa tytärtään selviytymään saaren oloissa. Hän opettaa tätä myös varastamaan tavaraa huomaamatta ja ampumaan jousella. Lisäksi hän ilmoittaa tyttärensä kuolleeksi, kuten tämän kaksoisvelikin on. Tytär tietää tämän ja piileksii pihalla  kontissa, jos joku vieras ilmestyy saareen.

Tein kuten hän sanoi, vaikka en tiennytkään, miksi tein niin.

 Äiti opettaa tyttärensä lukemaan ja kirjoittelee tälle viestejä vuoteessaan. Tytär rakastaa vanhempiaan, mutta myös kuollutta veljeään, joka on aina lähellä. Kotitalo ja sen ympäristö ovat täynnä romua, jota jo Jensin isä  on kerännyt. Sotkuisen ympäristön kuvaus hajuineen ja haittaeläimineen on osa kirjan vaikuttavuutta:  sekasorto korostaa rakkauden outoja ilmentymiä.

Olen aina vaikuttunut kirjoista, joissa kerrotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta. Tämä on yksi vaikuttavimmista, sillä Livillä on kovin rajalliset mahdollisuudet rakentaa maailmastaan kokonaista isän opetusten varassa. Hän tekee kyllä päätelmiä itsekin, mutta isän opit hallitsevat, vaikka tytöllä on tarkat silmät.

Tämä kirja on ensimmäinen tanskalaiselta Ane Rieliltä suomennettu teos. Itse luin ensin Tiiman , josta pidin myös kovasti. Vaikka olenkin paatunut paperikirjan ystävä, kuuntelin tästä kirjasta alun, eikä sekään ollut hassumpi kokemus. Hyvin kerrottu ja hallittu kertomus toimii ääneenkin luettuna. Kumpaakaan teosta ei mielestäni voi suoraan luokitella trillereiksi tai dekkareiksi. Riel nivoo kerrontaansa niin paljon muutakin lukijaa koskettavaa. Tiimassa teemana oli vanhuus ja muistisairaus, jotka nekin nähtiin sisältä päin. Jotkut saatavat kokea kirjat ahdistavina, mutta minulle nämä ovat kirjoja, joiden kirjoittajan nimen pidän taatusti muistissa.  Tartun varmasti seuraavaankin suomennokseen.

Ane Riel: Pihka. - Aula & Co, 2017. -Tanskankielinen alkuteos Harpiks, Suom. Katriina Huttunen. - Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. - 248 sivua. Äänikirjan lukija Anni Kajos, MP3, Aula & Co 2017, kesto 7 :35 :54.

Erlandsson Karin: Koti

 

Karin Erlandssonin kirjassa Koti  tarkoittaa Ahvenanmaata, kotipaikkaa tai kotisaarta, jota ympäröi meri. Meri on kivien ja kallioden lisäksi läsnä koko ajan. Sillä on merkitystä kulkuyhteytenä ja elannon antajana, mutta se myös erottaa ja vie aviopuolisoita ja lapsia.

Romaani kertoo yhdeksän naisen tarinat alkaen 800-luvulla Saltvikissa eläneestä Liasta ja päätyen vuoteen 2019, jolloin Carolin seilaa Ahvenanmerellä työnään täyttää ja korjata laivan buffet-pöydän tarjoilu. Tuohon asti naiset ovatkin odottaneet kotona ja miehet lähteneet eikä naisen tehtävä ole ollut yhtä arvokas kuin miehen.

Maria tiesi, että isän luotsintaitoja kehuttiin, hän ei kuulemma koskaan ottanut riskejä. Mutta äitiä ja äidin rukouksia ei mainittu, ei sanaakaan sanottu siitä kuinka hän valvoi kykenemättä tekemään mitään muuta. (Maria, Geta 1902)

Kertomuksia sitoo löyhästi yhteen pieni kivi, joka kulkee päähenkilö-kertojien kädestä käteen - ei kuitenkaan annettuna, vaan jokainen löytää sen itse ja kiinnittää huomiota kivessä olevaan vaaleaan renkaaseen. Kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä ja selvittänyt eri paikkakuntien historiaa, mikä on mainittu myös lähdeaineistona kirjan viimeisillä sivuilla. Kirjan mottona on Ahvenamaalainen laulunsävelmä vuodelta 1909 (Sauvo Puhtilan suomentamana) : Ken vois tyynessä seilata,/ken vois airoitta soutaa? Siinä onkin sanottu jotakin kirjan sisällöstä - elämän arvaamattomuudesta ja ihmisten pyrkimysten epävarmuudesta sekä selviämiskeinoista.

Kun tilanne oli ollut pahimmillaan heti heidän äitinsä kuolemaa seuranneina päivinä ja Per oli kadonnut metsään, Karla oli ymmärtänyt, että piti elää vain hetki kerrallaan. Ja jos jonain hetkenä näki edes pienen valonpilkahduksen, se oli parempi kuin että kaikki hetket olisivat olleet pimeitä. (Karla, Sund 1714)

Hän sytyttäisi kunnon tulen ja kuuraisi, kunnes metsä olisi pesty pois jokaisen iholta. (Berta, Kumlinge 1808)

Joskus lähtijöinä on koko perhe, kuten 1700-luvulla isovihan aikaan, kun Venäjän armeija kuritti Ahvenamaan itäosia ja vei mukanaan naisia ja lapsia. Asukkaat pakenivat pienillä veneillä Ruotsiin, jos ehtivät.

Miten Per saattoi kuvitella, että lähteminen olisi Karlalle helpompaa? Kodin jokainen tuuma oli hänelle yhtä tärkeä kuin veljellekin, mutta ihmisen piti osata sopeutua silloinkin, kun elämän kiinnekohta katosi. (Karla, Sund 1714)

Taitavasti kirjailija sitoo ajankuvaa naisten elämään ja ajatuksiin. Nykyaikaa kohti mentäessä mukaan tulee uusia sävyjä naisten itsenäistyessä, vaikka kaikki kirjan naiset ovatkin olleet hyvin tietoisia merkityksestään kodille, lapsille ja miehille. 1970-luvulla Tuula hankkii itselleen toisen elämän miehen merilläoloaikana. Hän keräilee Ruotsin eri paikkakuntien matkamuistoja pyytäen niitä kirjeitse

Satamassa oli tolppa, johon hänellä oli tapana nojata, se oli juntattu tukevasti maahan. Hän tarvitsi nämä minuutit ennen kuin Bengt astui maihin. Niiden aikana se Tuula, joka kirjoitti ruotsiksi kirjeitä tuntemattomille, sai tehdä tilaa toiselle Tuulalle, joka kietoi käsivarret miehensä ympärille. Kumpikin Tuula oli koko ajan olemassa, he vain eivät eläneet rinnakkain. Hän tarvitsi tolppaa vuoronvaihtoon. (Tuula, Eckerö 1972)

Luin tätä kirjaa mielelläni. Kerronta oli sujuvaa, asioita ei alleviivattu liikaa, vaan tapahtumat etenivät omalla painollaan pakottamatta mitään liian kirjalliseen muottiin. Vaikka suru, köyhyys ja ikävä ovat kertomuksissa läsnä, ei tunteissa vellota, vaan henkilöt miettivät seuraavaa askelta, tulevaisuutta. Kirja on ollut ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja tekijä asuu Maarianhaminassa.

Karin Erlandsson: Koti, romaani. S&S 2022, - Ruotsinkielinen alkuteos Hem 2021 .- Suom. Katariina Kallio. - Kannen kuva Jonas Wilén Vägen hem (rajattu), Kannen suunnittelu Fredrik Bäck. - 286 sivua