Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

 Kirja antaa juuri sen mitä nimi lupaa - eikä ollenkaan sitä. 

Aliisa, Ada, Anni ja Alma ovat sisarukset, joita vanhemmat valmistelevat onnelliseen ja menestykkääseen elämään ja yrittävät siinä sivussa ehtiä itsekin nauttia elämästä - ainakin kesällä, lomalla, saaressa. Kirjan ensimmäinen osa esittelee perheen ja erityisesti teini-ikäisten Aliisan ja Adan lomanviettoa ja tyttöjen maailmaa.

Aliisa on kaunis ja lahjaksa ja itsekin ilmeisen tietoinen viehätysvoimastaan. Ada, jonka näkökulmasta tämä osio kerrotaan, on vilpittömän kateellinen vuotta vanhemmalle sisarelleen. 

Aliisa Amanda. Voittamaton Aliisa. Kuvankaunis Aliisa. Aliisa, jota kukaan ei voi vastustaa.

Hänen osakseen on tullut hoitaa perheen pienempiä, sillä Alma on tuona viimeisenä saarikesänä vasta vauva. Viimeiseksi saarikesä jää Adan valheen ja sitä seuranneen tapahtumavyöryn takia, vaikka kesän tarinassa on paljon muitakin vihjeitä ja jännitteitä aviorikoksesta raiskaukseen asti. Mukaan tulee myös muita saaren kesäasukkaita, erityisesti filosofian opettaja vaimoineen, Kurt Cobainin kuolema hallitsee nuorten ajatuselämää ja määrittää ajanjakson 1990-luvun puoliväliin.

Toisen osan näkökulmahenkilö on Anni, jonka päiväkirjamerkinnät ja ajatukset vievät tarinaa eteenpäin. Keskiössä on ihailtu ja kokenut, rohkea ystävä Susanna, joka ottaa itsellen vapauksia, joita ei anneta eikä varsinkaan suositella. Tässä osassa käy myös ilmeiseksi kauniin Aliisan mielisairaus ja koko perheen kesäinen idylli on kaukana takana päin. Kolmas osa vetää tyttöjen kohtaloita yhteen 24-vuotiaan Alman aikuistumisen kautta.

Kun kuuntelin kirjaa, en tajunnut ensin kirjan jakaantuvan näihin osiin, vaikka näkökulmien ja ajan vaihtuminen tuli äänikirjassakin varsin selväksi. Luultavasti kuitenkin minulta menee paljon ohi kuunnellessani ja niinpä palailen kiinnostavien kirjojen paperiversioihin. Niin nytkin, sillä tämä Aino Kiven esikoisteos teki minuun vaikutuksen kuvauksellaan siitä, miten lupaavan ja lahjakkaan ihmisen elämä voi sortua hetkessä ja miten yhden perheenjäsenen sairastuminen vaikuttaa muuhun perheeseen, erityisesti sisaruksiin. Eräs heistä, Ada, kouluttautuu lääkäriksi.

Vähitellen me unohdimme Aliisan ja totuimme elämään, jonka kulkua hänen lomansa eivät rytmittäneet. Mutta Aliisa ei unohtanut meitä. Hän kulkee mukanai vaativampana kuin kumpikaan elossa olevista siskoistani

 Kiven kirjassa on toki paljon muutakin ja monet arvostelijat ja lukijat nostavat erityisesti tyttöjen murrosiän kuvauksen kirjan pääteemaksi. Mielestäni Kiven esikoiskirja on yhä kuuntelemisen ja lukemisen arvoinen, vaikka tuntuukin jääneen kirjaston hyllynlämmikkeeksi, kun tekijältä ei ole ilmestynyt uusia teoksia, jotka olisivat nostaneet hänet uudestaan julkisuuteen. Kirjailijan ura lienee jäänyt teatterityön  varjoon. Nyt minä kuitenkin odotan seuraavaa avausta, aihetta ja paneutumista. Innolla!

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö. - Into 2016, 327 sivua. -Äänikirja Saga Egmont 2018, Lukija: Elisa Salo, Kesto.11 h 21 min

Raija Oranen :Keltainen

 Tänään en ole maalannut, vaan piirtänyt skitsejä kerittävistä lampaista, kyllä niistä lähti villoja - ja villoja sain minäkin, ei niin, että piirustukset olisivat paljon arvoisia, mutta opin niitä tehdessä näkemään.

Kirjan nimi ja tieto siitä, että se kertoo naistaiteilijasta, jota en juurikaan tuntenut, houkuttivat. Ympärille noussut kohu epäilytti. Päätin antaa mahdollisuuden, vaikka ensimmäiset viisikymmentä sivua eivät juuri houkuttaneet. Jatkoin silti.

Oranen osaa kirjoittaa ja on jo monta biofiktiotakin tehnyt. Olen lukenut niistä vain yhden Gösta Serlachiuksesta kertovan Iso -romaanin. Samanlaisen epäröinnin saattelemana silloinkin aloitin. Kirjailija paahtaa uusien ihmisten maailmoihin kritiikeistä huolimatta. Onneksi. Lukijalle jää mahdollisuus lukea tai jättää lukematta, mutta totta kai julkisuus vaikuttaa.

Alkuunlähtö oli kankeaa. Nuoren tytön replikointi tuntui tarpeettoman rehvakkaalta, vaikka Anita Snellmannista hyvin itseriittoinen nainen kasvoikin. Snellman lähti kesken lukion kotoaan ja pääsi Helsingin taideakatemiaan. Opinnot jatkuivat Tukholmassa ja sieltä maailmanvalloitus vei Pariisiin aistimaan Euroopan taide-elämää. Pienenä jarruna tässä kirjassa mainitaan aviottoman tyttären Terellan syntyminen, mutta Anitan äitiäkin tyydyttävä avioliitto solmitaan - ei kuitenkaan lapsen isän kanssa. Snellman kulkee Orasen kirjan mukaan taide edellä. Miehiä parveilee tyylikkään ja tyylistään tietoisen taiteilijan ympärillä ja moni heistä päätyy taiteilijan korkilla ja meriheinällä täytetylle patjalle. Hän ei voinutun sairastuminen aiheuttaa gynekologisen leikkauksen ja hedelmättömyyden ja poistaa raskaudenpelon. Kolmea pidempää suhdetta kuvataan tarkemmin, mutta niidenkin aikana Snellman asettaa oman taiteensa etusijalle. Tytär kulkee äitinsä mukana, mutta joutuu olemaan pitkiä aikoja, viikkojakin, hoidossa mm. nunnaluostarissa.

Espanjaan myöhemmin Ibizalle päädyttyään Snellman löytää valon ja  oman taiteilijanidentiteettinsä.

Hän katsoi lintukauppiasta tarkasti, ja äkkiä liikahtaa. Hän vain näki ja ymmärsi. Miehen kauppaamat linnut oli suljettu kaltereiden taa. Ne olivat vankeja. Samalla tavalla mies itse oli suljettu tuoliinsa. Hän ei pääsisi siitä ilman apua mihinkään.

 Parasta kirjassa olnkin mielestäni taiteilijan tarvitseman itsekkyyden tai itsenäisyyden kuvaus. Espanjan maisemat, alkukantainen asuminen, retket Pamplonan härkäjuoksun yleisöksi tai Barcelonaan saavat lukijankin hengästymään. Aurinko ja meri ovat kirjassa  vahvasti läsnä, mutta ennen kaikkea uimisen kuvaukset saivat minutkin tuntemaan meriveden kosketuksen. 

Kun hän antautui alastomana turkoosia ja sineä säkenöivän veden varaan, hänen olonsa huojentui, se elementti kantoi, ja mikä parasta, vesi yhdisti hänet maailmaan, katkaisi erillisyyden ja irrallisuuden aistimuksen. Meri antoi mielen olemassaololle, se yhdisti maan ja taivaan, avasi tien, teki tilan. Hän ui kauas kohti kohti ulappaa kiihkeään tahtiin, pyörähteli välillä kuperkeikkoja heittäen ja jatkoi taas, kääntyi kellumaan ja hengittämään ja suuntasi sitten laajaa kaarta tehden takaisin kohti rantaa. 

Oranen osaa kuvata ja kirjoittaa kaikille aisteille:

Kun Anitan kauniin kultaisiksi friteeratut boqueronit ja tuoksuvat vihannekset ja leipä tuotiin, Anita tilasi toisen lasillisen viiniä ja huomasi, että Paulin silmät viivähtivät hänen ruuassaan. - Maistuuko? Ole hyvä, syödään yhdessä, se sujuu oikein hyvin pelkillä sormilla, paitsi perunat, mutta me voimme käyttää haarukkaa vuorotellen. /Onko mitään kauniimpaa kuin sanoa toiselle: Syödään yhdessä?

Olen tyytyväinen lukemaani. Tiesin toki lukevani fiktiota, kirjailijan kirjoittamaa tekstiä, joka  pohjautuu taiteilija Anita Snellmanin elämänvaiheisiin. En halua paneutua lähdeviitteisiin tai niiden puutteisiin. Kirjaan on liitetty kuvia Snellmanin teoksista, joiden syntyä kirjan tekstissäkin kuvataan. Kahden taiteenlajin. kuvataiteen ja kirjallisuuden, yhteenliittymä toimii!

Käsi tunnisti pensselin, pensseli maalin paletilta, ja sitten keltainen alkoi vyöryä jäseniä pitkin, se nousi sielusta ja pulpahteli suoniin, se täytti hänen lihaksensa ja alkoi vuotaa kädestä pensselin varteen ja sen karvoihin, se tarttui nopein liikkein kankaan pinnalle, hän maalasi umpimähkään, käden varassa, ilman ohjeviivoja, siinähän kannu kukkineen oli suoraan hänen edessään.....

Raija Oranen :Keltainen.- Otava, 2026. - 397 sivua

Jussi Seppänen: Suomirockin statistit

 

Tämä kirja on kirjoitettu farkkuliivit päällä, näppäimiä hakaten - - - ja ihan jumalattoman tosissaan, kertoo kirjailija esipuheessa. Viimeksi mainitun väitteen todistamiseen tarvitaan kyllä lisää novelleja musiikin maailmasta ja mielelläni niitä lukisin. Nämä tässä kirjassa osoittavat sellaista mielikuvituksen lentoa, joita en lähtökohtana olleista laulunsanoituksista ole huomannut ja monta kohtausta olen joutunut ääneen lukemaan halukkaille tai haluttomille kuulijoille, joita arvelen sanakäänteiden viihdyttävän.

Lähtökohtana kullekin novellille on joku laulu, ei välttämättä aina rokkibiisi, kuten nimi lupaa, mutta jo tuo sanoitus kertoo usein tarinan, jota novelli jatkaa - tai kääntää omaan suuntaansa. Lähtökohtana olevat laulut on painettu kirjaan ennen novellia, mikä oli minulle tarpeen, vaikka tuttuja lauluja mukana olikin. Lopussa laulut on lueteltu tekijätietojen kanssa: 16 biisitekstiä ja 16 novellia.

Rigor morkkis novellissa Jeesus nousee kuolleista istumaan, totisesti nousee - - - ja lähtee muina tyyppeinä kävelemään Pohjana on Juice Leskisen laulu, Jeesuksen mummu. Laulusta välittyy huolenpito niin maailmasta kuin lapsenlapsesta novellissa  enemmänkin keskitytään ihmettelyyn, vaikka pääsee muummukin kuvaan. Jos laulun sanoitus on priimaa, täytyy novellin mennä toisille apajille.

Inkeri-täti pääsee päärooliin novellissa, jossa sukulaisuussuhdetta käytetään hyväksi ja asia naamioidaan lahjan muotoon.

Oikeasta lahjasta ei neuvotella, se vastaanotetaan tai siitä kieltäydytään.Koska kyseessä oli kuitenkin lahjan irvikuva, siitä todellakin neuvoteltiin.

Inkeri yöpyy hotellissa ja antaa asuntonsa siskonpojan käyttöön, uskottelee reissaavansa lahjaksi saamallaan interrail-kortilla Keski-Euroopassa ostaa tuliaisen Tuomari Nurmion Herttua puhuu sanojen ohjaamana.

Uskotko yliluonnolliseen? -novellin riiuuaikeissa ollut nuori mies herää huonossa kunnossa pöydän kannen alta, eikä morsettamallakaan saa apua. Koska kuolemakaan ei korjaa, eikä minä-kertojan yliluonnollinen läsnäolo välity kenellekään ajatus lentää kiroamaan Agricolaa! 

Suurin harha-askel ihmiskunnan kehityksessä oli kirjoitus- ja lukutaidon syntyminen ja varsinkin minäkertojaan pohjautuvan kirjallisuuden keksiminen.  Ennen ihminen kykeni ajattelemaan ja vastaanottamaan mitä tahansa. Minunkin viestini olisi mennyt perille.

Eipä arvannut kaiketi J.Karjalainen näitä käänteitä tähtilampun alla telepatiasta laulaessaan!

Tiina Vaattovaaran Sunnuntaiaamu saa lisää väriä pullonkerääjän kokemuksista eri vuodenaikoina Turun kaduilla.

Juhannuksena ohitan takkinsa kanssa painivan miehen. Mies on sisukas ja jatkaa vääntämistä, vaikka takki on ahdistanut hänet nojaamaan Hämeenkadun Salen seinää vasten lähes vaakatasossa.

- Hyi, mies huudahtaa minulle. Äjäjeä aevaaae späijäe!

Koska puhun hyvin juoppoa, pysähdyn keskustelmaan. Hän tarvitsee kiskonta-apua, koska tiukahkon farkkutakin hihaan vängällä upotettu valtava viinapullo ei meinaa enää millään irrota juomaetäisyydelle.

Tästä novellista löytää kirjailijan alter egon ja pientä kritiikkiä toimeentulon lähteitä kohtaan, sillä pulloja keräämällä saa  paremmat tulot kuin runoilijana.

Mukaan on päässyt iskelmiäkin, kuten Brita Koivusen laulama tarina Saku Sammakosta. Multavarpaistaan pilkattu Matias Myyrä tukee hulivili Sakua, kunnes tajuaa,

että ketään ei kannata auttaa pohjalle, vaan vasta paluupompusta, kun autettavalla on itsellään taas tahto uuteen suuntaan.

Juhannusfestarit pohjautuu J.Karjalaisen lauluun Laura Häkkisen silmistä. Festarileiriytyminen tapahtuu lähes 80-vuotiaan Markon ohjeistuksen mukaan.

Teltan sijainti oli Markon päättämä, se seisoi kuulemma "juhla-alueen psykomagneettisen energiakentän navassa, sen omalakisessa ytimessä, jossa olisi voinut käytännössä viettää koko tapahtuman syömättä ja juomatta, jos haluaisi, mutta eihän kukaan tietenkään halua". Markun perustelut kuulostivat haihattelelulta, mutta toteutus oli konkreettista. Kun lähdimme kävelemään leirintäalueen läpi kohti festarialueen sisääntuloportteja, ymmärsin teltan sijainnin moniaistillisen nerokkuuden: vessat olivat lähellä, mutta kusi ei haissut.

Monesta novellista pidin, toisista oikein paljonkin. Joku jäi huonommin mieleen. Kaikenkaikkiaan on riemulla todettava oivaltava kekseliäisyys ja verbaalinen kyvykkyys, joka pääosin naurattaa, vaikka tausta joskus tummana heijastuu.  Taide synnyttää taidetta - tässäkin tapauksessa. Jo oivallus ryhtyä tekemään novelleja tunnettujen tekijöiden sanoituksista ihastuttaa .

Jussi Seppänen: Suomirockin statistit. - WSOY, 2026. - 209 sivua

Anneli Kanto : Elämänlangalla - Kolmen sodan päiväkirja

 

Vaikka olen seurannut Anneli Kannon facebook-päivityksiä muutaman vuoden, antoi tämä kirja silti jotain uutta ja ennen kaikkea monipuolisen kuvan ihmisestä ja kirjailijasta. Kirjasto on sijoittanut kirjan kirjailijoiden muistelmien joukkoon, kuten otsikko ohjaakin. Kirjoittaja kertoo kuitenkin elämästään aihepiireittäin, jotka on kuitenkin järjestetty kuukausi kerrallan etenevän jatkumon muotoon kesäkuusta kesäkuuhun. Mielestäni tämä on viisas ratkaisu, sillä ovathan elämässä yleensä erilaiset teemat eri aikoina vahvemmin läsnä. Toki kirjassa seuraillaan myös tekijän ajankohtaisia tapahtumia, kuten Tukholman matkaa ennen-, siellä- ja jälkeen-tunnelmineen tai kissan kuolemaa sekä tietysti tekeillä olevia kirjallisia töitä, kuten Isoviha-oopperan librettoa ja romaaneista muokattujen näytelmäversioiden menestystä. Kaikenkaikkiaan kirja antaa tekijästään niin hengästyttävän monipuolisen ja kiireisen työteliään kuvan, että samanikäinen lukija ihmettelee, olisko itse koskaan moiseen pystynyt.

Löysin kirjasta tietysti myös itseäni koskettavia ajatuksia ja mietteitä, sillä ovathan tärkeimmät kiinnostuksen kohteeni samat kuin kirjoittajan. Etenkin lukemista ja kirjallisuutta koskevat oivallukset ja kommentit sekä järvessä uimisen ja kuvataiteen elvyttävä vaikutus on tullut itsellenikin todeksi. 

Mutta näkeekö lukija tekstin peilissä itsestään jotain, mitä ei ole aiemmin nähnyt? Toivon ja uskon niin, koska olen itsekin lukija. Joitakin kertoja kirjoja lukiessani olen melkein valaistumisenomaisesti tajunnut jotain omasta henkilöhistoriastani tai käyttäytymismallestani.

Kirjailin tapa kommentoida maailman tapahtumia ja kotimaan politiikkaa tuntuu kai läheiseltä siksi, että voin paljolti jakaa hänen mielipiteensä. Trump on saanut nimellään varustetun luvun toisen presidenttikautensa alkaessa, muutta sen jälkeen häntä kuvataan vähemmän imartelevilla nimityksillä tai vaikkapa Tikka Tuulispääksi. Taiteen rahoitus huolettaa ymmärrettävästi kirjailijaa, joka on päivittäin sen kanssa monipuolisesti tekemisissä joko tekijänä tai kuluttajana. Taiteen suosio on nähtävissä loppuunmyydyissä esityksissä ja esimerkiksi keskellä maaseutua sijaitsevan Serlachiuksen taidemuson täpötäydellä parkkipaikalla

Taide tuottaa. Se ei ole menoerä ja ylellisyyttä, johon meillä ei muka ole varaa.

Olen Anneli Kannon ikätoveri, kaikkialla liikaa olevien suurten ikäluokkien häntäpäätä ja pystyn jakamaan muistoja menneistä jouluista ja toivoa paremmaksi muuttuneista asenteista naisia kohtaan sekä toisaalta ihmetystä  somettajien maailmankuvaan. Silti minullekin hyvin tutun Runebergin runon Sotilaspoika olen oppinut tuntemaan vain isänmaallisena lauluna. Kanto avaa historiaa runon taustalta ja ravistaa siitä glorian. Kirjan alaotsikko viittaa taas tekeillä olevaan Isoviha-oopperaan sekä  sotiin Ukrainassa ja Gazassa.

Kauan eläneen ihmisen ympäriltä katoaa ystäviä eikä uusiin ole enää kovin helppoa tutustua. Välillä kirjailija tuntee koteloituvansa itseensä, kuten Franz Kafka, josta kertova tv-sarja kirjan käsittelemällä ajanjaksolla Suomessa esitettiin. Vanhat ystävät nousevat entistä tärkeämmiksi tukijoiksi yksineläjän taipaleella, vaikka uusiakin tuttavuuksia syntyy ja joskus ystävyyskin syvenee.

Ystävä, jonka olen tuntenut nuoresta asti, on ihmeellinen lahja. Vanhat ystävät ovat kallisarvoisia. Uusia ystäviäkin voi iäkkäänäkin saada ja on antoisaa ystävystyä itseään nuorempien kanssa, mutta vuosikymmeniä kestäneet ystävyydet on hankittu vuosikymmeniä sitten, eikä niitä ole jaossa enää.

Mielestäni kirjan rakenne on oivaltava ja lyhyitä lukuja ilman tarkkoja päiväyksiä oli helppo ahmaista. Otsikoidut ajatukset ja tuntemukset pääsivät mielestäni syvemmälle kuin päiväkirja merkinnät tapahtumista.  Kaikenkaikkiaan voi kirjan luettuaan yhtyä tekijän lausahdukseen etukäteen arveluttaneen reissun onnistuttua: 

Oli täysi mieli, kaikkea saanut, kylläinen.

Anneli Kanto : Elämänlangalla - Kolmen sodan päiväkirja. Gummerus, 2026. -459 sivua

Gaël Faye: Jakaranda

Kaihtelin tätä kirjaa, vaikka jo kansi houkutteli ja Antti Majanderin ylistävän arvion Helsingin Sanomista tavoitettuani tuntui melkein velvollisuudelta kirja lukea. Vaan miksi lukea Ruandan kansanmurhasta, kun maailman ja kotimaan tilanne muutenkin masentaa? Kirjan luettuani on pakko myöntää, että kannatti lukea. 

Ransakalainen Milan tapaa ikäisensä Clauden, joka on paennut Milanin äidin kotimaasta ja pojat asuvat hetken yhdessä. Kun Milanin vanhemmat eroavat, pääsee Milankin Ruandaan ja tapaa mummonsa. Selviää myös, että Claude on oikeastaan äidin veli, vaikka pojat ovat samanikäiset.

Yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa elämässäni, juureni aiheuttivat minulle päänvaivaa.  Kannoin sisälläni arvoitusta, joka haarautui ympäriinsä ja ruumiillistui tässä minulle vieraassa, pienikokoisessa naisessa kuin äkisti esille putkahtanut todistusaineisto.

 Äiti palaa ja jää Ranskaan, mutta Milanille Ruandasta tulee maa, johon hänen on pakko palata selvittämään, mistä oikein on kotoisin. 115-vuotiaan mummonsa äidin Rosalien tapaaminen ja tämän kasvattaman Stella-tytön myötä Ruandan todellisuus ja kansanmurhan jäljet vähitellen paljastuvat niin Milanille kuin lukijallekin. Clauden kanssa asuessaan  Milan tapaa myös Sartren, joka kerää ranskalaista kirjallisuutta menneisyyttään paljastamatta.

Turvatusta lapsuudesta keskelle jakautuneen kansan nykyisyyttä muuttaneen Milanin kautta kerrontaan tulee sävy, joka kertoo enemmän kuin uutiset tai dokumentti. Pojan kotona Ranskassa uutisten lukija varoitti Ruandan julmuuksista kertovista uutiskuvista ja kuitenkin äiti pippuroi tarmokkaasti perunamuusia ja isä kaatoi viiniä heti uutiskuvien häivyttyä.

Meillä herkkyys nieltiin kuin suullinen hiljaisuutta. Sain siitä hyvästä vatsapuruja.

Stellan äiti Eusebie on selvinnyt kansanmurhasta ja tekee tarmokkaasti töitä taatakseen tuleville sukupolville mahdollisuuden elää väkivallasta toipuvan ja kahtiajakautuneen kansan keskellä.

- Kuule, kansanmurhassa yli ymmärryksen ei käy väkivalta, vaan hengissä selvinneiden halu jatkaa elämää kaikesta huolimatta.

Stellalle tärkeää on puu, jonne Rosalie on sanonut kuolleiden henkien menevän. Stella viihtyy puussa, mitä hänen äitinsä ei ymmärrä.

- Tänä aamuna katsoin äitiä hänen etsiessään minua joka puolelta pihamaalta ja kadulta. Hän ei kertaakaan kohottanut katsettaan. Viime viikolla sama juttu. Hän näkee maailman vain omien silmiensä tasalta. Niin kuin tosi monet ihmiset. 

Vähään aikaan en ole lukenut mitään yhtä vaikuttavaa tai tärkeältä tuntuvaa. Olen jopa jättänyt kirjoja kesken, koska ne ovat tuntuneet merkityksettömiltä. Tämä kirja palautti luottamuksen siihen, että kirjallisuudella on sanottavaa ja merkitystä. Luulen, että kirjailijan näkökulma Milanin kautta teki viestistä vaikuttavan. Se toi kauhun ja ongelmat lähemmäs kuin uutiset voivat välittää ja kouraisi syvältä. Tai ehkä tässä on kyse siitä, mistä Olli Jalonen puhui Vinhan kirjajuhlilla pari päivää sitten. Fiktion totuus tulee sisältä päin, lauseista, joihin se on rakennettu. Minua se puhuttelee enemmän kuin faktat, joihin tämäkin teos nojaa.

Gaël Faye: Jakaranda. Otava, 2026. Ranskankielinen alkuteos: Jacaranda 2024. - Suom. Einari Aaltonen. -Otavan kirjasto 328. - Kannen kuva: Riki Blanco. - 215 sivua

Pertti Sulasalmi: Vieras kaikkialla

 

Tässä on kirja suomalaisista Ruotsissa ja paluumuutosta takaisin Suomeen. Vaikka tarinaa kertovan päähenkilön nimi on Kimmo, on kyse autofiktiosta. Tarinat paremman toimeentulon perässä naapurimaahan 1970-luvulla muuttaneista suomalaisista ovat monelle tuttuja, mutta tämä kirja tuo siihen uuden näkökulman.  Nimen osoittelevaisuudesta huolimatta kirja kertoo pärjääjästä.

Kimmo  Saravuo on parikymppinen, kun hän houkuttelee tyttöystävänsä Sirkan lähtemään kanssaan Ruotsiin, jossa tällä asuu täti. Pelkän huhun ja uskalluksen varassa lähdetään, mutta työpaikka löytyy ensin tehtaalta ja lopulta Kimmo etenee linjaautonkuljettajasta heidän kouluttajakseen ja Volvolla palataan Suomeen yhdentoista vuoden kuluttua. Silloin tyttöystävä on saanut kaksoset, joiden isäksi Kimmo ei koskaan kasva, vaikka elatusmaksuja pitkään maksaakin. Mukana on uusi valloitus, Mirja, kuuma seksipakkaus, jolla on jo ennestään lapsia. Parille syntyy poikakin ennen muuttoa Porin lähelle Ulvilaan, jonne aletaan rakentaa omakotitaloa.

Pärjääjän tarinana kirja poikkeaa muista maahanmuuttajien kertomuksesta. Kimmolla ei ole houkutusta alkoholin käyttöön, hän oppii kieln, työn ja toimintatavat nopeasti. Naiset ovat hänen heikko kohtansa ja isyys Sirkan synnyttämille kaksosille jää tunnustamisen varaan. Omatunto saa jatkuvasti kirjassa vinotekstillä muotoiltuja puheenvuoroja, joiden merkitystä tai roolia en vähään aikaan ymmärtänyt. Luin äänestä myös jälkiviisautta. Vasta kun omatunto vaikenee Mirjan kanssa käydyn raha-/sukulointiriidan takia, aloin ymmärtää tekijän tarkoitusta.

Tiesin, että saatoin loukata, mutta ihmiselle oli hyvä sanoa ulos ajatuksensa. Elin itsekeskeistä elämää, kiitos siitä omatunto. Älä vaan kommentoi tätä.

Vaan kommentoitavaa riittää etenkin Kimmon naisasioissa. Hän on mielestään moderni mies, joka ei tarvitse papin aamenta naissuhteilleen eikä muutenkaan kunnioita instituutioita. Myös bändikuvioissa pystyvä rumpali etenee omien pyrkimystensä viitoittamaa reittiä, vaikka joutuukin jättämään kaverinsa pulaan.

Lopulta päädyin  ajatellemaan, ettei hänellä mitään hätää ollut, kaikki  meikäläiset olivat tottuneet lähtemään, tulemaan ja olemaan yksin.

Nuori mies pitää taipumustaan toteuttaa aina ideansa luonteensa vaikeana osana.

Jos olen saanut idean, en jätä sitä vakan alle. Päästän sen ilmoille vapaana ja villinä, pelkäämättä seurauksia.

Suomeen muuton ja omakotitalon rakentamisen jälkeen materialistiminä katoaa vähitellen ja tilalle tulevat monet muut ideat ja kokeilut, vaikka entisetkin säilyvät.: soittaminen, politiikka, työsuojeluvaltuutetun asiat ja radiohommat. Jo yksikin näistä olisi riittänyt perheen laiminlyömiseen bussinkuljettajan työn ohella. Kumppanilla on sanomista usein - syystäkin. Puolueen jäsenkirjan Kimmo ottaa vasta ay-toiminnan myötä, vaikka olikin jo Palmen valtakunnassa kasvanut demariksi.

Kerronta on vauhdikasta ja sujuvaa. Lukija pidetään mukana Kimmon puuhissa yksityiskohtaisen kuvauksen ja repliikkien vuorottelulla. Vaikka sivumäärä on melko mittava, riittää tavallisessa arkielämäss käänteitä ja mutkia, jotka antavat jälkiviisaalle omatunnon äänelle kommentoutavaa. Kuitenkin jää tunne, ettei se ihan noin hienosti voi mennä kenenkään kohdalla, kuten autofiktioissa usein minusta tuntuu. Tässäkin olisin kaivannut enemmän pohdiskelua ja ajatusten erittelyä, mutta tarina eteni sellaisella vauhdilla, ettei moiseen jäänyt tilaa. Pidän kuitenkin kirjaa kasvukertomuksena, vaikka välillä päähenkilö tuntuukin seikkailevan menestyksestä toiseen, kun muut vain seuraavat sivusta. Luen sen myös kirjan ansioksi, sillä onhan tässä toisenlainen näkökulma Ruotsiin muuttaneisiin suomalaisiin, joita usein kuvataan pettyneinä luusereina. Tekijältä onkin julkaistu jo neljä aiempaa minulle tuntematonta kirjaa. Kaikenkaikkiaan kelpo ajankuvaus!

Pertti Sulasalmi: Vieras kaikkialla: eräs nuori mies päättää tulevaisuudestaan Momentum, 2025. - Kansi: Timo-Erkki Varpainen. - 398 sivua

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

 

Tämän kirjan etuliepeessä puhutaan kulttikirjailijasta ja toden totta huomaan minäkin lukeneeni yhden Wolffin kirjan aiemmin. Tämä tässä käsittelemäni kirja valikoitui luettavaksi jotenkin sattumalta, mutta alitajunta saattoi muistaa aiemman lukukokemuksen, Lihan aika .

Kaksi sisarusta, Peggy ja Jolly elävät syrjässä, nyrjähtäneellä paikkakunnalla, itsekin hyljeksittyinä ja halveksittuina. Paikkakunnalla joka puskassa lymyää pedofiilrjä ja pervoja ja paikkakunnalle mainetta niittänyt kirjailijakin on murhattu. Seudun rasistisuus ja väkivaltaisuus on hallitsevaa - ja kerronnan myötä huomaa sen olevan myös ilmeisen tarttuvaa. Mieleen tulee etsimättä jokin aika sitten lukemani Henna-Riikka Kuisman Maaperä.

Itse haluaisin sanoa, että kotiseutuni on kuin  pahaa unta, mutta pahaa unta joka on totta, ja kuten kaikki tietävät, siinä mikä on totta on jotain puhuttelevaa, sama se, millä tavalla jokin on totta. Jos viha on puhdasta. Jos kurjuus on todellista. Jos haavat vuotavat yhä verta. Tässä paikassa on jotakin synkkää ja pimeää, jotakin mikä virtaa syvällä ja mitä ei voi aistia, koska sen kätkee pinta, jonka läpi te ulkopuoliset ette näe.

Jolly kertoo tarinaa ja Peggy kokeilee kasvatti-isän hermoja ja rajojaan, kunnes käy juuri niin huonosti kuin ankara isä on ennustanut: tyttö raiskataan ja tuloksena on paljon murhetta, pelkoa ja raskaus. Siitä huolimatta sisaruksista juuri Peggy kokee luokkanousun. 

- Mutta sinä Peggy, joka osaat selvittää sen sotkun, sinä voit käyttää kerrontaa aseena Leifin ja ehkä koko maailman raivoa vastaan.

Ja juuri niin Peggy teki. Hän kertoi satuja, joita oli kuullut koulussa tai lukenut Dragon kirjoista, tai sitten hän vain sepitti tarinoita samalla kuin kertoi. Joskus hän antoi sijaisisän tehdä kertomuksista hienoja, muiden paikkakuntalaisten arvostamia asioita. Peggy kehitti sijaisisästä eräänlaisen sankarin, joka rakensi kotirouville pyöräteitä ja nuorille futiskenttiä, maalaissankarin, joka kävi ostoksilla osuuskaupassa ja tervehti aina vastaantulijoita, pysäytti tappajaetanoiden vyöryn maanrajaan viritetyllä piikkilangalla ja vaihtoi naapureiden tuulilaudat, kun ne kuivina kesinä halkeilivat.

Olen vielä nykyäänkin kiitollinen siitä, että Peggyn mieleen pulppusi tarinoita ja että hän jakoi ne kanssani. Ne antoivat meille rohkeutta ja toivoa myöhemmin, kun tapahtui se kaikki muu. On lupaavaa paitsi meidän myös koko ihmsikunnan kannalta, että sellaisia ajatuksia ja kertomuksia voi kummuta mieleen tällaisella seudulllla kuin meidän, aikana, jota leimaavat väkivalta, kuolema, kylmyys ja suvaitsemattomuus. Jos me kuuntelemme sisintämme, oman luontomme meihin luomaa kaikupohjaa, voimme lootuksenkukan lailla nousta mudasta melkein tahrattomina.

 Jolly jää vanhaan kotiinsa sijaisisän kuoltua  selviytymään kylän tarjoamin keinoin - ja syömään rasvaisia savuankeriaita. Sijaisäiti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja jakaa oikeutta ja kuolemaantuomioita oman näkemyksensä mukaan. Maatilan yhteydessä toimiva romuttamo tarjoaa toimeentuloa ja kätkee myös ruumiit, joita ei haluta ulkopuolisille näyttää.Rikkinäisyys vetää puoleensa toisia rikkinäisiä ja maatilalle tulee kaksi chileläispakolaista, toinen entinen vanki ja toinen poliisi. 

Emme olleet koskaan kuulleet mitään vastaavaa emmekä tienneet, mitä piti sanoa, kun joku oli kertonut elämästään jotakin tällaista. Tai tiesimme sittenkin. Koska tarinassa oli tutulta tuntuvia elementtejä. Raudan haju, jonka tietää olevan veren haju. Sellainen kerrostuma. Toisen ihmisen kauhun kerrostuma, joka värähtelee samalla taajuudella kuin oma kauhun kerrostuma.

Wolfin kerronta ja kieli liikkuvat vaivatta ronskista herkkyyteen ja huumorista ahdistavaan murheeseen ja sisäiseen rikkinäisyyteen. Omalla tavallaan ja kielellään hän kertoo ihmisen hirmuteoista ja selviämisestä mahdottomiltakin tuntuvissa olosuhteissa  Huomaan nyt pomineeni tekstistä paljon tarinoihin ja niiden kerrontaan liittyviä sitaatteja, mikä ei anna oikeaa kuvaa kirjan kokonaisuudesta. Tekstissä kuvataan sijaisäidin raivopäisyyttä ja hulluutta ja nimitetään sijaisisän avuliasta työkaveria Jättikyrväksi. Ronskin kerronnan takaa pilkistävät haavat ja rikkinäisyys, jotka sinällään kerrottuna olisivat olleet lukijalle liian rankkaa. Vetävän juonenkuljetuksen lisäksi ehkä juuri tässä piilee kirjailijan taito. Palaan taatusti vielä vastakin Lina Wolffin teosten suomennoksiin.

Mutta miten ikinä juuret ja elämä ovat itse kutakin muovanneet, yksi on varmaa: ennen kuolemaa jokaisen pitäisi kirjoittaa tarinansa muistiin. Kertoa, ettei kaikki mennyt niin kuin oli tarkoitus mutta että tällainen minun elämästäni tuli.

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme. -Otava, 2026. - Ruotsinkielinen alkuteos: Liken vi begravde, 2025. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. - Kansi Jenni Saari (Otavan kirjasto 329). - 229 sivua