Malgorzata Lebda: Ahnaat

 

Perinteisen mallin mukaan rakennettu kirja ei ole mielestäni lainkaan perinteinen, vaan kerrassaan upeasti omanlaisensa. Luvuilla on nimet eivätkä ne ole kovin pitkiä, mutta ne vievät lukijan syvälle pieneen kylään ja yhteen taloon, jossa vanha nainen tekee kuolemaa. Hänen miehensä ei osaa suhtautua vahvan naisen sairauteen, vaan uppoutuu omiin puuhiinsa.Tyttärentytär kumppaneineen muuttaa taloon hoitamaan isoäitiä - ja kaikki kyläläiset haluavat heittää lyvästit. Jotkut heistä kokevat tehneensä jotain väärin ja haluavat sovittaa tekonsa ennen isoäidin kuolemaa.

Talo täyttyy laihoista ihmisistä, joiden suudelmista jää kasvoihimme tahmeita sylkivanoja. He hymyilevät. Taputtelevat meitä selkään. Käskevät saattaa itsensä isoäidin luo.

Huomenna tuon lisää sianposkea, Staszek sanoo. Voi olla, että olet jo maksanut velkasi. Sillä velalla ei ole loppua, Hän sanoo. Selvä, vastaan. En halua riistää mieheltä hänen katumustaan.

Isoäidin mieli tarrautuu elämään, jonka hän on elänyt ja maailmaan, jota hän on jättämässä. Syöpä vatsassa vaatii ravintoa. Tyttärentytär, jonka kokemana tarina kerrotaan, yrittää parhaansa mukaan täyttää isoäitinsä toiveet.

Sairastavalla isoäidillä on jos jonkinlaisia mielihaluja. Lisää maailmaa, hän sanoo. Niinpä luen hänelle runoja, ja viime aikoina olen lukenut myös lintukirjoja. Hän pitää kummistakin. Hän janoaa niitä. Hän vaatii runoutta. Hän vaatii tietoja linnuista, pyytää: ääntele kuin se lintu, josta luet.

Nälkäinen on isoäidin sairaus, kohta se on jo syönyt laakson kaikki kyyhkyset.

Kerronta on herkkää ja aihtivoimaista. Kertoja hakee voimaa isoäidin elämän kautta,tämän arvostamista asioista: maasta ja eläimistä, jotka ovat tyttärentyttärellekin lapsuudesta tuttuja. ja nyt niin lähellä. Kumppani, Ann, kuitenkin varoittelee joistakin luonnonilmiöistä, kuten tuulesta. Asiat esitetään niin yksinkertaisesti, että lukija pääsee helposti sisään mystiseen maailmaan, jossa mikä tahansa voi olla totta.

Sormien upottaminen multaan rauhoittaa kaiken, mikä minussa värisee.

Hän ei luota tuuleen, hän on kuullut siitä kauheita tarinoita. Jos tuuli valitsee jonkun uhrikseen, se alkaa puhaltaa hänen sisällään, Ann sanoo.

Kylän keskellä oleva teurastamo edustaa myös pahoja voimia. Niistä varoittaa isoäiti:

Teurastamo loistaa. Ne siellä eivät koskaan lepää, eivät kunnioita yötä, isoäiti sanoo, ja se on synti.

Vaikka kerronta käsittelee ympäristöä, puutarhaa ja metsää, kaikki tapahtuminen keskittyy kuitenkin isoäitiin, sairauteen ja sen etenemiseen ja niihin vaikutuksiin, joita sillä on talon elämään.

Sen koommin kun isoäiti sairastui, tässä talossa ei ole koputettu. Sairaus on avannut kaikki ovet. Joka paikkaan voi mennä sisään, täällä ei ole sijaa yksityisyydelle, emme voi sallia sellaista täällä. Kaikki on pantu näytteille. Kaikki tarklastelee kaikkea. Kaikki katsoo kaikkea. Kaikki on muuttunut yhteiseksi.

Remissiopäivien jälkeen tulee ahdistus siitä, että tämä kaikki loppuu joskus, ehkä hyvinkin pian, mutta myös ahdistus siitä, että tämä jatkuu ikuisesti.

Ahnaat on nelikymppisen runoilija-tekijänsä esikoisromaani ja se on löytänyt jo kääntäjiä ja lukijoita useista maista. Onneksi myös Tapani Kärkkäinen on sen suomentanut, kuten aiemmin Olga Tokarczukin tuotantoa. Jotain samaa näissä kahdessa kirjailijassa on yhteisen kotimaan lisäksi. Tokarczukin lausunto tästä kirjasta on painettu takakanteen: Elämä ja kuolema ovat Lebdan lyyrisessä romaanissa upeasti tasapainossa. Ja kustantaja, Kirjailija- ja kulttuuriyhdistys Särö on tehnyt taas kulttuuriteon!

Nautin jokaisesta hetkestä tämän kirjan parissa. Kuten usein silloin, kun löydän itseäni koskettavan kirjan, tuntuvat omat sanat ja niiden järjestys niin avuttomilta, että haluan käyttää kirjailijan tekstiä. Niinpä tässäkin on paljon lainauksia, jotka mielestäni ovat parasta ylistystä kirjalle.

Malgorzata Lebda: Ahnaat. - Särötär, 2026. - Puolankielinen alkuteos, Lakome, 2023. Suom. Tapani Kärkkäinen. - Ulkoasu: Sanna Saastamoinen. 278 sivua

Jyrki Kiiskinen: Kolme päivää, kolme yötä

Huoli isän pärjäämisestä äidin kuoleman jälkeen laittaa liikkeelle kirjan tapahtumavyöryn, jonka aikaperspektiivin otsikko rajaa. Oikeastaan tapahtumat ulottuvat muistoina nykyhetkeä kauemmas, aina lapsuuteen asti. Kerronta tapahtuu Kainin, veljeksistä vanhemman näkökulmasta ja muistikuvista käsin.

Kain on jo perheellinen mies, vaimo on viimeisillään raskaana ja huoli tulevasta lapsesta, jonka Kain ilman muuta olettaa pojaksi sekoittuu havintoihin isän haurastumisesta. Isä haluaa kuitenkin edelleen olla vahva auktoriteetti ja sanoa näkemyksensä omasta terveydentilastaan ja poikensa käytöksestä. Vähitellen selviää myös, kuinka isä on alusta asti tukenut Kainin nuorempaa veljeä ja kohdellut vanhempaa poikaansa käskyttäen ja moittien, epäoikeudenmukaisestikin pelolla kasvattaen. Tämän isän kasvatuksessa Raamatun opetukset ovat toimineet lyömävälineenä ja sen kirjailija tuo nerokkaasti esiin Kainin päänsisäisessä puheessa, jossa muistikuvat isästä sekoittuvat Jumalaan.

...Kainin kasettinauhuri ja kasetit ja kirjat olivat isän omaisuutta, koska ne olivat isän rakennuttaman talon sisällä ja sikäli osa kodin kokonaisuutta, yksi Jumala hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa läsnä, Kain ajattelee, ehkä säveletkin, jotka on vangittu kaseteille...

Kolmeen vuorokauteen mahtuu ihmiselämän ääripäiden tapahtumia, mutta tärkeimmäksi tässä kirjassa kohoaa Kainin lapsuusajan nöyryytys ja opit, josita ei aikuisenakaan pääse helposti irti. Kerronnan seesteisimmät osuudet liittyvät vaimon kanssa tehtyihin luontoretkiin ja syntymättömän liikehdintään vaimon kohdussa. Samalla myös tähän liittyy huolta Kainin valmistautuessa isyyteen.

Olen tuntenut Jyrki Kiiskisen vain runoilijana, mutta hän on kirjoittanut myös romaaneja aikuisille ja lapsille sekä kääntänyt runoja ja proosaa mm. ranskasta jas ruotsista. Turun kirjamessuilla Kiiskinen ei puhunut mitään kirjan omakohtaisuudesta, mutta hyvinkin todelliselta 1950-1960-luvun kasvatusperiaatteet tuntuvat.

Kiiskisen kirjoitustyyli oli jotakin runouden ja proosan välillä, asiat vyöryivät ajatusten päälle ja väliin työntyvät Raamatun lauseet toivat päähenkilön kokemukset niin lähelle lukijaa, että tuskan ja hädän tunsi itsessään. Kuuntelin tämän kirjan ja Antti Jaakkolan selkeä mutta kiihkeä lukutyyli tuki kirjan kerrontaa. Kokonaisuudesta tuli vahva ja kouraiseva taide-elämys. 

Jyrki Kiiskinen: Kolme päivää, kolme yötä. Teos, 2026. Kannen teos Antero Kahila 2013. - 179 sivua. -Äänikirja 5 h 9 min. - Lukija Antti Jaakkola.

Olivier Norek : Talven soturit - romaani Simo Häyhästä

 Kun ranskalaisen kirjailijan, entisen poliisin Olivier Norekin kirja Talven soturit vuosi sitten ilmestyi, sivuutin sen ajatellen, etten tule sitä koskaan lukemaan. En juuri lue sotakirjoja, eikä ranskalaisen näkemys suomalaisten käymiin sotiin tuntunut mitenkään tärkeältä. Onneksi lukupiirini päätti toisin.

Kirjan tapahtumat liikkuvat pääosin Kollaan rintamalla, mutta ääneen pääsee myös Suomen sodanjohto Mannerheimia myöten sekä vallanpitäjät Kremlissä ja venäläiset johtajat rintamalla. Simo Häyhä, isän ampumaan opettama vaatimaton, 152 senttinen nuori maalaimies Rautjärveltä nousee kirjan sankariksi ja hänen sekä muutaman hänen toverinsa vaiheita seurataan tarkasti. Kirjailija sanoikin Helsingin kirjamessuilla olleensa jonkinlaisessa kiitollisuuden velassa Häyhälle ja siksi kirjoittaneensa kirjan, josta tuli iso menestys Ranskassa.

 Olivier Norek on tällä fiktiivisellä kirjalla todistanut todellisuuden ja oikeasti eläneet ihmiset kuvitelmia ihmeellisemmäksi. Marokon Kauhu, kuutoskomppanjan komentaja luutnantti Aarne Juutilainen nousee juopotteluineen ja rähjäämisineen antisankariksi. Muille tappaminen on vaikeaa ja sitä  pitää opetella.

Mikään ei ollut valmistanut Onnia tai Pietaria iskemään puukkoa elävän ihmisen ruumiiseen. Ja siitä päätellen, että muutkin sotilaat heidän ympärillään empivät, kukaan ei ollut edes tullut ajatelleeksi, että heiltä joskus vaadittaisiin sellaista.

Juutilainen ja Häyhä ovat kirjailijan mielestä hahmoja, joita olisi vaikea keksiä. Häyhästä tulee piankin Juutilaisen luottoampuja, venäläisille Belaja smert, Valkoinen kuolema. 

 Lähettäkää sinne kaksi tarkkailijaa, Juutilainen päätti. - Kun se ampuja saadaan rastiksi kartalle, tiedän, kenet lähetän, ja silloin se pääsee takuulla hengestään. 

Raadollisen selvästi kirja tuo esiin olosuhteet, joissa kaikki käyttökelpoinen on käytettävä hyväksi, kuolleilta on riisuttava asepuvut elävien käyttöön ja on etsittävä ruumiille siviilivaatteet, jotka on topattu sanomalehdillä, jos joku ruumiinosa puuttuu. Talven kylmyyttä ja rintamaolosuhteiden karuutta lievittää hetkittäin saadun ruuan ja viinan lisäksi viihde, rintamalle saapunut Lapatossu, joka tietää kiistää myös venäläisten levittämän sotapropagandan. Venäläiset taistelevat mittavalla ylivoimalla, ja heillä riittää miehiä täyttämään kypärät, jotka vainajilta on jäänyt. Sielläkin huomataan epänormaali sisukkuus.

On eräs asia, jota epäilen ja eräs asia, josta olen varma, Timosenko vastasi. -Epäilen, että tämä sota on yhdistänyt Suomen ennennäkemättömällä tavalla, ja jos Suomesta on tullut linnake, me olemme se sementti. Ja olen varma, että meidän sotatoimiemme takia heissä on kuohahtanut pirunmoinen sisu.

Simo saa myöhemmin nuoren oppilaan, Yrjön. Hänelle Simo opettaa sotilaan taitoja, mutta karsii myös turhaa keikarointia. Poika haluaa näyttää taitojaan ja ampuu korpin.

Meinaatko sie syyä sen? Simo kysyi. Kaikki ylpeys valahti oppipojasta. - Mie en ammu ko maanpuolustuksen nimissä, Simo motkotti, - ja sen tähen, jotta ryssät tekkööt samlla viisii jos pystyyt. Muuten mie tapan vaan syyväksein. Nii että käyhän hakemassa se korppi, se on siun iltaruokais.

Murretta käytetään vain repliikeissä siellä täällä ja sen sommittelussa suomentajaa ovat auttaneet Kaisu Lahikainen ja Helena Anttonen.

Koska sotakirjojen lukemiseni on paljolti Linnan Tuntemattoman sotilaan ja muutaman Antti Tuurin kirjan varassa, paikkasi tämä kirja aukkoja huomattavasti. Yksityiskohtaisen realistinen kuvaus kävi myös tunteisiin siinä määrin, että rakennan niiden avulla yhteyttä sotaveteraanien kokemuksiin. Ranskalainen teki suomalaiselle isänmaallisen teon.

Olivier Norek : Talven soturit - romaani Simo Häyhästä. Otava, 2025. -AlkuteosLes guerriers de l'hiver, 2024.  Suom. Susanna Tuomi-Giddings.413 sivua

Wilhelmiina Palonen:Suolavedet

 

Kikki on tämän romaanin päähenkilö ja minäkertoja. Heti alussa hän muuttaa Turun rannikkovesille linnakesaarelle. Hän on ottanut vastaan työn päiväkodinjohtajana. Tämän pitäisi olla uusi alku, mutta mennyt painaa yhä ja taakse jätetty elämä muistuttaa itsestään, kun entinen kumppani Lotta soittelee. Eivätkä muutkaan enteet ole hyvät: yhteysaluksella saareen saavuttaessa Kikki tulee merisairaaksi eikä päiväkodinjohtajalle tunnu löytyvän asuntoa ennen kuin varuskunta-alueella yksi asunto viimein vapautuu. Miesten ja naisten maailmat tuntuvat erillisiltä ja naisilla on vastuu lapsista.

Yhteysaluksella myrskyn tuoman merisairauden kourissa Kikki tapaa Björnin, jolle meren tuulet ja myrskyt ovat tuttuja. Heti tässä vaiheessa lukijalle tarjotaan mahdollisuus rakkauskertomukseen, mutta mikään ei ole kuitenkaan niin itsestäänselvää kuin haluaisi olettaa.

Emme ole kaukana toisistamme. Miehen hengityksessä lemuaa alkoholi, vaikka vähemmän kuin viimeksi. Hän tuijottaa ja astuu lähemmäs. Vaikka koputin itse, en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja sittenkin tiedän. On riittävän myöhä ja riittävän pimeää.. Riittävän yksinäinen paikka. Riittävästi mekkalaa. Riittävän yksinäistä sielurievussa.

Yksinäisyys ja yksin selviämisen halu ja pakko on vahvasti läsnä kirjassa.. Asunnon löytymisen vaikeudet ja taakse jätetty elämä ovat koko ajan läsnä ja korostavat päähenkilön sopeutumisvaikeuksia.  Kikki kohtaa saaren naisissa itsensä kaltaisia yksinäisiä selviytyijiä, jotka jatkuvasti epäilevät selviytymistään. Kirjasta löytyy myös naisten keskinäistä solidaarisuutta ja avunantoa.

Minä petaan Didille sängyn lattialle. Pian jo makaamme molemmat pedeillämme. Uimme yksin ajatyksissamme. Kumpikin meistä omassa maisemassaan,joka jäisi aina muille tuntemattomaksi.

Juuri nämä elementit tuovat kirjaan voimaa ja kohottavat sen kokonaan viihteelisen rakkauskertomuksen yläpuolelle. Meri ja saari kirjan tapahtumaympäritönä tuovat kirjaan juurevuutta ja aitoutta sekä toimivat tarvittaessa henkilökuvauksen apuna. Matkat mantereelle esim. hammaslääkärikäyntiä varten tuovat konkreettisesti esiin saaristoelämän erillysyyden ja erityisyyden.

Vene ei liiku. Tai liikkuu, mutta aaltojen mukana. Björn kiroilee ruotsiksi tullessaan taas kannelle. Hänen perässään tulee Oskar, joka sanoo vain: Moottorivika. Ei mikään pieni? minä kysyn. Hän pudistaa päätään. Me katsomme ympärillemme. Maisema muuttuu heti, kun siitä puuttuu suunta. Väylä lakkaa olemasta.On aallokko ja luotoja, kiviin rikkoutuvia aaltoja. Ei muuta.

Vaikka kirjan teemat kallistavat vakaviin mietteisiin, on mukaan pienillä sattumuksilla tai huomioilla saatu humoristisia pilkahduksia, kuten kirjastokäynti.

Kirjasto ei ole varsinaisesti auki, mutta ovi ei ole lukossa. Oikeastaan kyse on vain huoneesta täynnä kirjoja. Ja seinillä on lappuja, kaikissa erilaisia ohjeita ja kieltoja. MERKITSE SINUN LAINAT VIHKOON. ÄLÄ TAITA SIVUJA. ÄLÄ TAITA SIVUJA!! Neuroottisen kirjastonhoitajan henki leijailee seuranani, kun tutkin hyllyjä. Tartun yhteen. Se on ikivanha opaskirja: Armeijan kokoamisesta: Jos se tapahtuu talvella, on liian kylmä, ja jos kesällä on liian kuuma. Niinpä sotajoukkoja ei voi koota sen paremmin talvella kuin kesälläkään.

Oikeastaan luin tämän kirjan selviytymistarinana, vaikka kieltämättä jännitteiset ihmissuhteet, jotka välillä repesivät seksuaaliseksi nautinnoksi toivat tarinaan ytyä. Wilhelmiina Palosen esikoinen 206 pientä sanaa oli Helsingin Sanomien kirjapalkintoehdokkaana. Toimittaja-kirjailijalla on ote kirjoittamiseen ja hän osaa käyttää tietämystään ja opintojaan taiten kaunokirjallisen kokemuksen tuottamiseen. Vaikka jouduin välillä jättämään kirjan kesken muiden lukemisten takia, oli sen pariin helppo palata. Suosittelen.

Sunzi sanoo, että pitää vaikuttaa heikolta silloin, kun on vahvimmillaan, ja vahvalta silloin, kun on heikko.

Wilhelmiina Palonen:Suolavedet. Gummerus, 2026. - 291 sivua

Anu Kolmonen: Paperijumalat

Ei multa ole ikinä kukhan kysyny, mitä mie tahon. Emmie ossaa semmosta aatella

 Anu Kolmosen kolmas kirja Paperijumalat kertoo köyhyydestä. Samaan aihepiiriin ovat pureutuneet etuliepeen tekstien mukaan myös kaksi edellistä teosta Partisaanivalssi ja Taapelitaivas. Ne ovat lukuelämyksinä vielä edessäni, sillä tämän kirjan perusteella odotan niiltä paljon.

Paperijumalat on muistisairaasta äidistään huolehtivan keski-ikäisen naisen tilitystä arjestaan sairaana työkyvyttömyys- ja toimeentulohakemusten keskellä. Päivät ovat toistensa kopioita, harmaita ja loputtomia. Ne ovat olleet sitä jo kauan, sillä köyhyys on ollut läsnä jo silloin, kun kertojan tytär on ollut lapsi. Näihin kokemuksiin palataan välillä, kunnes kerrionnan keskiöön nousee äiti, jota ei voi enää jättää yksin puhelinyhteyden varaan. Tytär pääsee opiskelemaan. Kertoja muuttaa äitinsä luo omaishoitajaksi. Köyhyys ei väisty, vaan eristää.

Tasa-arvo on aave, joka leijuu ala-arvoisten yläpuolella ja johon vetoamalla yläarvoiset voivat oikeuttaa oman ylemmyytensä kuvittelemalla seisovansa samalla portaalla teidän kanssanne. Eivät he seiso, eikä rappusten alimmalla askelmalla seisovilla ole edes kuvitelmia moisesta.

Eikä kyse ole pelkästään tasa-arvosta tai rahattomuudesta, vaan ne ovat juurisyitä siihen, että ystävät kaikkoavat ja sosiaalinen eristyneisyys kasvaa ja kasvattaa tyhjän tilan köyhtyneen ympärille. Se saa päähenkilön tuntemaan itsensä vielä suuremmaksi epäonnistujaksi. Turvamuurit pettävät joka puolella. 

Kun järkytykseltäsi  saat kysytyksi, miten sinä itse olet tämän aiheuttanut, ystävä nojautuu takakenoon tuolissaan, ristii kädet rintojensa alle , katsoo minua ivallisesti ja lakkaa olemasta ystäväsi. Sanoo, ettei sinulla ole jäljellä kuin köyhän ylpeys. Mielessäsi mietit, että jospa se onkin ihmisen ylpeys, että missä kohdassa loppuu ihminen ja alkaa köyhä.

ja edelleen:

Ajattelit, kuinka kaikki ne, joiden toivoisit sinua kaipaavan, tai edes yksi  niistä, huomaisi sinun olevan läsnä puhelimellasi ja kuinka hän luulisi sinun käyvän kiinnostavaa keskustelua jonkun toisen kanssa.

Äiti ei juuri olekaan osallistunut kertojan lapsuudessa kasvatukseen. Hän teki töitä hankkiakseen toimeentuloa. Lapsenkasvatuksesta vastasivat seitsemän naimatonta isotätiä. Heidät esitellään  kuin sadun seitsemän kääpiötä: yksi on muotitietoinen, toinen iloinen, kolmas hiljainen hissukka, emäntätyyppi, rohkeaksi kommunistiksi kasvattaja, reilua porvaria muovaava, missityyppi ja sitten hän, joka opetti hiihtämään ja kulkemaan luonnossa. 

-Sinusta saa joku vielä hyvän emännän. Mie opetan sulle kaikki tärkeimmät. Kiisselin suurustamisen, malvan  suolestamisen ja nyrkkipyykin pesun ainaski. Niilä jo vaimonpuoli pärijää pitkälle elämäsä ja avioliitosa.

Kolmosen kieli on aisteista rikas ja murteelliset repliikit tuovat siihen lisää sävyä - eivätkä vaikeuta lukemista. Kuvailu on niin monipuolista ja tarkkaa, että melkein tunsin nivelissäni ison pullataikinan vaivaamisen aiheuttaman kivun ja maut kielelläni, tuoksut ja hajutkin. 

Kuljen keittiöön, kaadan kilon pussillisen varhaisperunoita kattilaan, lasken vettä päälle ja heitän suolaa joukkoon, nostan kattilan keittolevylle, lämmön väännän täysille. Silppuan kolme uutta sipulia varsineen hienoiksi renkaiksi, sulatan varrellisessa pikkukattilassa kappaleen voita, kaadan sipulisilpun voihin pehmenemään ja lorautan päälle vesitilkan, sekaan ripautan suolahitusen. Napsautan liesituulettimen päälle ja avaan radion.

Mielestäni tämä kirja oli tavattoman tärkeä kaunokirjallinen puheenvuoro ja muistutus. Itselläni on ollut aina tarpeeksi ruokaa eikä vessapaperin ostoa ole tarvinnut pitkittää tilipäivään. Tiedän, että kaikilla ei ole näin. Kirjan myötä olen saanut aavistuksen siitä, miltä se tuntuu. Tähän pystyy hyvä romaani faktoihin perustuvaa tekstiä paremmin. Toivon kirjalle paljon lukijoita - etenkin päättävissä asemassa olevista. Kirjan sanoin:

Kivi sydämesi paikalla pyörähtää ympäri.

Anu Kolmonen: Paperijumalat. Aviador, 2026. 298 sivua

 

Pirkko Saisio: Ilmestyskirja

Kirjan takakannen tekstistä poimin sanan lähtöselvitys. Sellaisena voi lukea Pirkko Saision hyvin henkilökohtaista kirjaa, jonka lähtökohtana on syöpädiagnoosi. En yleensä ole tarttunut kirjoihin, jotka kertovat sairauksista. Pirkko Saision nimi ja tuntemani kirjailijanura vaikuttivat ja aloittamisen jälkeen ei enää tarvinnut pohtia jatkanko.

Taivas on räikeänsininen. Kesä tuhlaa nyt muitakin värejään sellaisella raivolla, että pohjoisen ihminen hullaantuu ja samantien kauhistuu. / Missään ei kuolema ole niin läsnä kuin tällaisessa ylettömyydessä, joka jo muutaman viikon kuluttua väistämättä lakastuu, kuihtuu, lakkaa olemasta.  

Vaikka ihminen vanhenee ja elää yhä lähemmäs kuolemaa, äkillinen sairastuminen vie kerralla niin paljon itsestäänselvyyksiä, että ne tajuaa ihmeiksi. Näitä ihmeitä meille on selitetty lapsesta asti.

Nyt maapallo nykii eteenpäin, mutta kuu on ruostunut kiinni metallilankaan, niin että meitä pyydetään kuvittelemaan miten se pyörii.

Kuoleman mahdollisuuden edessä on tehtävä selviksi välit Jumalan ja ihmisten kanssa, pohdittava menneet opetukset ja tehtävä johtopäätökset

Hänkään (Valentina Tereskova, avaruuslentäjä) ei ilmeisesti havainnut ilmakehän ulkopuolella Jumalaa, ainakaan Neuvostoliiton aikaan, sillä hän kutsui uskontoa hölynpölyksi.

Yhdentekevyys on lopettanut juhlansa, tekee mieli syödä.

Kirjailijan mieléen tulee muistoja  lapsuudesta, työelämästä, mieleenjääneistä kohtaamisista ja ihmisistä.

Olen tässä katsellut sua, kirjailija,kun siinä puhut. Ja sanoisin, että jollakin tavalla sä tunnut olevan syntymähypnoosissa. Ton syvemmälle hypnoosiin sun ei ehkä kannattais pyrkiäkään, se vois olla terveydelle vaarallista.

Sairaalan tupakkapaikalla tapaavat kirjailija, alakuloinen ja pyörätuolinainen:

Tämä on osattomuuden ja surun juhla, tarjoilu juhlassa yletön.

Huonetoverille sairaalassa:

Vakuutan, että kun pohjakosketus on saavutettu, alkaa irtoripsi-ihminen nousta pintaan, yhdentekevyys katoaa, vähitellen tai ...olen sanomaisillani ilmestyksen omaisesti, mutta sanonkin yhtäkkiä, sanon: tosta vaan.

Muistot ovat illuusioita, yhteiset muistot monenkertaisia illuusioita.

Nimeään ja kansikuvaa myöten onnistunutta kirjaa en pysty juuri erittelemään muuten kuin Saision oman tekstin kautta. Siispä tyydynkin vain toteamaan, että se kannattaa lukea - sitä suuremmalla syyllä, jos oman lähtöselvityksen aika on lähellä.

Pirkko Saisio: Ilmestyskirja. Siltala, 2026. - 229 sivua

Rosa Liksom : Talo - pastoraali

Rosa Liksom ei lukijaa mukaansa anele, vaan aloittaa heti omalla kielellään. Lukijalle tarjotaan kartta ja sanasto sekä kirjassa esiintyvien tunnettujen henkilöiden nimien selitykset.  Liksom osaa käyttää kieltä/murretta niin, että tekstiä on helppo seurata eikä sanasto minulle paljon uutta antanut.

Lukija viedään heti Aalen, ison talon halvalla saadun huutolaispojan pään sisään. Teinivuosiaan lähestyvä poika tutkailee omaa heräävää seksuaalisuuttaan ja miettii tuntemuksiaan talon Leila-tytärtä ja renkiä kohtaan. Aalen kanssa samanikäiselle talon pojalle asiat ovat selkeämpiä. Tämä, Piruksi nimetty, ilkuu ja kiusaa  huutolaispoikaa ja haluaa innokkaasti sotaan, jonne vanhempi veli, toinen kaksosista tuntuu jääneen. Ainoa saatavilla oleva ohjeistus tulee taloon tilatusta aviisista, jota käytetään myös Vanhamännän kihdin hoidossa kääreenä, sekä Raamatusta.

Kiesuksella oli eestä melkein auki retkottava kaapukläninki, parran kasuamista ei näkyny eikä rintakarvoja. Kiharainen, pitkä tukka hulmusi.Sen pläsi oli kolmion muotone niinko mullaki on. Mie kuvittelin sille somat pyöreät tissit kaavun alle, Leilan kovettuhneet nännikki.Piru istu minun vieressä ja mie viisasin kuaa sille.Piru syynäsi sitä visusti ja viskutteli minun korhvaan, että Kiesus on salvottu mies. Jäin miettihmään, onko Jahveki salvottu ko Signe on praatanu, että Vanhan Piplian Jahvessa ja Uuen Piplian Jumalassa on ilmaantuneena sekä isä, että äiti.

Eletään Lapin sotaa edeltävää kesää 1940-luvulla. Leila on mieleltään moneen kertaan järkyttynyt, hullujenhuoneellakin käynyt ja esittelee hetkittäin estottomasti looraansa pihapiirissä saaden Aalen ongelmiin kärsänsä kanssa. Taloon muuttanut renki pääsee Leilan suosioon, mutta töihin hänestä ei ole eikä sitä häneltä vaaditakaan. Aalen simissä renki näyttäytyy kaikinpuolin komeana ja kärsäkin reagoi. Vaikka ihmiset esiintyvät teoksessa usein ilman nimiä, kuten renki ja Vanhaemäntä, on kaikilla kotieläimillä ihmisten nimet. Alkuun ihmettelin Vappua ja Pekkaa uusina henkilöinä, kunnes oivalsin, kuinka tärkeitä eläimet ovat - etenkin Aalelle.  Myös Liksomin edellisessä teoksessa Väylä lehmät olivat sotaa pakenevalle tytölle tärkeitä.

Sairastetusta keuhkotaudista huolimatta Aale haluaa todistaa itsensä mieheksi etenkin rengin ja isäntäväen silmissä. Kerta toisensa jälkeen hänet kuitenkin sivuutetaan kaikessa muussa paitsi työtehtävissä - ohi mitääntekemättömän rengin ja Pirun.

Kata kaffet kolmelle, meille miehille, Isäntä sannoo ja tarkottaa sanat mulle, vaikka ei etes vilkase minun suunthaan. Se laskee Pirunki mieheksi. Se kirmasee.

Tekstissä vilahtelevat ruuat  ja juomat näyttäytyvät kuin ohimennen maisteltavaksi tai koettaviksi, kuten  kekäleitten päällä kypsynyt suolattu  lahna, joka on kääritty Rajaseuvun Sanomiin tai renki, jonka askelissa on runssaasti viinaa.

Tämä kirja päättyy siihen, mistä Väylä alkoi. Väylästä pidin kovasti, mutta tämä kirja ei koskettanut minua samalla tavalla. Liksomin vuolaana virtaava ja osuvasti kuvaileva kieli piti minut kuitenkin tiukasti kirjan äärellä ja nyt jälkikäteen kirjaan palatessani huomaan saavani siitä yhä enemmän irti. 

Kirjan loppu tarjoaa Aalelle tilaisuuden ja lukijalle monta yllätyskäännettä ja -paljastusta, joita olisin ehkä kaivannut jo aiemminkin. Herkällä kirjailijan vaistolla Liksom kuvaa nuoren pojan kasvua olemattomin eväin kohti aikuisuutta ja elämää. Onneksi matkalla tulee vastaan hyväntahtoisiakin opastajia, kuten oikeudenmukainen Vanhaemäntä tai välillä töissä käyvä maankiertäjä.

Se pruukaa sanoa herkäst, että hänen kantapäitten takana on tyhjää, samoten eessä. Ja että ihminen koostuu neljästä halusta: nälästä, janosta, naimisesta ja hunteeraamisesta.

Kirjan alaotsikko, pastoraali, jää minulle ehkä hieman arvoitukseksi. Varsinainen paimenidylli tämä ei ole, mutta rakkaudentunnetta ja miesten välistä kilpailua on riittämiin Aalen mielessä. Kääntyy se paikoin valitukseksikin lajin määritysten mukaan. Joka tapauksessa vastahankainenkin lukija vaikuttuu lopulta Aalen kokemusten ja ajatusten myötävaikutuksella.

Tiän, että pääsen päivien myötä täysilä elämän kyythiin takasin. Niin on käyny ennenki, ja silloin syänalassa on tillaa kaikele, mitä elämä tuopi tullessansa. 

Rosa Liksom : Talo - pastoraali. Like, 2026. - 261 sivua