Wilhelmiina Palonen:Suolavedet

 

Kikki on tämän romaanin päähenkilö ja minäkertoja. Heti alussa hän muuttaa Turun rannikkovesille linnakesaarelle. Hän on ottanut vastaan työn päiväkodinjohtajana. Tämän pitäisi olla uusi alku, mutta mennyt painaa yhä ja taakse jätetty elämä muistuttaa itsestään, kun entinen kumppani Lotta soittelee. Eivätkä muutkaan enteet ole hyvät: yhteysaluksella saareen saavuttaessa Kikki tulee merisairaaksi eikä päiväkodinjohtajalle tunnu löytyvän asuntoa ennen kuin varuskunta-alueella yksi asunto viimein vapautuu. Miesten ja naisten maailmat tuntuvat erillisiltä ja naisilla on vastuu lapsista.

Yhteysaluksella myrskyn tuoman merisairauden kourissa Kikki tapaa Björnin, jolle meren tuulet ja myrskyt ovat tuttuja. Heti tässä vaiheessa lukijalle tarjotaan mahdollisuus rakkauskertomukseen, mutta mikään ei ole kuitenkaan niin itsestäänselvää kuin haluaisi olettaa.

Emme ole kaukana toisistamme. Miehen hengityksessä lemuaa alkoholi, vaikka vähemmän kuin viimeksi. Hän tuijottaa ja astuu lähemmäs. Vaikka koputin itse, en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja sittenkin tiedän. On riittävän myöhä ja riittävän pimeää.. Riittävän yksinäinen paikka. Riittävästi mekkalaa. Riittävän yksinäistä sielurievussa.

Yksinäisyys ja yksin selviämisen halu ja pakko on vahvasti läsnä kirjassa.. Asunnon löytymisen vaikeudet ja taakse jätetty elämä ovat koko ajan läsnä ja korostavat päähenkilön sopeutumisvaikeuksia.  Kikki kohtaa saaren naisissa itsensä kaltaisia yksinäisiä selviytyijiä, jotka jatkuvasti epäilevät selviytymistään. Kirjasta löytyy myös naisten keskinäistä solidaarisuutta ja avunantoa.

Minä petaan Didille sängyn lattialle. Pian jo makaamme molemmat pedeillämme. Uimme yksin ajatyksissamme. Kumpikin meistä omassa maisemassaan,joka jäisi aina muille tuntemattomaksi.

Juuri nämä elementit tuovat kirjaan voimaa ja kohottavat sen kokonaan viihteelisen rakkauskertomuksen yläpuolelle. Meri ja saari kirjan tapahtumaympäritönä tuovat kirjaan juurevuutta ja aitoutta sekä toimivat tarvittaessa henkilökuvauksen apuna. Matkat mantereelle esim. hammaslääkärikäyntiä varten tuovat konkreettisesti esiin saaristoelämän erillysyyden ja erityisyyden.

Vene ei liiku. Tai liikkuu, mutta aaltojen mukana. Björn kiroilee ruotsiksi tullessaan taas kannelle. Hänen perässään tulee Oskar, joka sanoo vain: Moottorivika. Ei mikään pieni? minä kysyn. Hän pudistaa päätään. Me katsomme ympärillemme. Maisema muuttuu heti, kun siitä puuttuu suunta. Väylä lakkaa olemasta.On aallokko ja luotoja, kiviin rikkoutuvia aaltoja. Ei muuta.

Vaikka kirjan teemat kallistavat vakaviin mietteisiin, on mukaan pienillä sattumuksilla tai huomioilla saatu humoristisia pilkahduksia, kuten kirjastokäynti.

Kirjasto ei ole varsinaisesti auki, mutta ovi ei ole lukossa. Oikeastaan kyse on vain huoneesta täynnä kirjoja. Ja seinillä on lappuja, kaikissa erilaisia ohjeita ja kieltoja. MERKITSE SINUN LAINAT VIHKOON. ÄLÄ TAITA SIVUJA. ÄLÄ TAITA SIVUJA!! Neuroottisen kirjastonhoitajan henki leijailee seuranani, kun tutkin hyllyjä. Tartun yhteen. Se on ikivanha opaskirja: Armeijan kokoamisesta: Jos se tapahtuu talvella, on liian kylmä, ja jos kesällä on liian kuuma. Niinpä sotajoukkoja ei voi koota sen paremmin talvella kuin kesälläkään.

Oikeastaan luin tämän kirjan selviytymistarinana, vaikka kieltämättä jännitteiset ihmissuhteet, jotka välillä repesivät seksuaaliseksi nautinnoksi toivat tarinaan ytyä. Wilhelmiina Palosen esikoinen 206 pientä sanaa oli Helsingin Sanomien kirjapalkintoehdokkaana. Toimittaja-kirjailijalla on ote kirjoittamiseen ja hän osaa käyttää tietämystään ja opintojaan taiten kaunokirjallisen kokemuksen tuottamiseen. Vaikka jouduin välillä jättämään kirjan kesken muiden lukemisten takia, oli sen pariin helppo palata. Suosittelen.

Sunzi sanoo, että pitää vaikuttaa heikolta silloin, kun on vahvimmillaan, ja vahvalta silloin, kun on heikko.

Wilhelmiina Palonen:Suolavedet. Gummerus, 2026. - 291 sivua

Anu Kolmonen: Paperijumalat

Ei multa ole ikinä kukhan kysyny, mitä mie tahon. Emmie ossaa semmosta aatella

 Anu Kolmosen kolmas kirja Paperijumalat kertoo köyhyydestä. Samaan aihepiiriin ovat pureutuneet etuliepeen tekstien mukaan myös kaksi edellistä teosta Partisaanivalssi ja Taapelitaivas. Ne ovat lukuelämyksinä vielä edessäni, sillä tämän kirjan perusteella odotan niiltä paljon.

Paperijumalat on muistisairaasta äidistään huolehtivan keski-ikäisen naisen tilitystä arjestaan sairaana työkyvyttömyys- ja toimeentulohakemusten keskellä. Päivät ovat toistensa kopioita, harmaita ja loputtomia. Ne ovat olleet sitä jo kauan, sillä köyhyys on ollut läsnä jo silloin, kun kertojan tytär on ollut lapsi. Näihin kokemuksiin palataan välillä, kunnes kerrionnan keskiöön nousee äiti, jota ei voi enää jättää yksin puhelinyhteyden varaan. Tytär pääsee opiskelemaan. Kertoja muuttaa äitinsä luo omaishoitajaksi. Köyhyys ei väisty, vaan eristää.

Tasa-arvo on aave, joka leijuu ala-arvoisten yläpuolella ja johon vetoamalla yläarvoiset voivat oikeuttaa oman ylemmyytensä kuvittelemalla seisovansa samalla portaalla teidän kanssanne. Eivät he seiso, eikä rappusten alimmalla askelmalla seisovilla ole edes kuvitelmia moisesta.

Eikä kyse ole pelkästään tasa-arvosta tai rahattomuudesta, vaan ne ovat juurisyitä siihen, että ystävät kaikkoavat ja sosiaalinen eristyneisyys kasvaa ja kasvattaa tyhjän tilan köyhtyneen ympärille. Se saa päähenkilön tuntemaan itsensä vielä suuremmaksi epäonnistujaksi. Turvamuurit pettävät joka puolella. 

Kun järkytykseltäsi  saat kysytyksi, miten sinä itse olet tämän aiheuttanut, ystävä nojautuu takakenoon tuolissaan, ristii kädet rintojensa alle , katsoo minua ivallisesti ja lakkaa olemasta ystäväsi. Sanoo, ettei sinulla ole jäljellä kuin köyhän ylpeys. Mielessäsi mietit, että jospa se onkin ihmisen ylpeys, että missä kohdassa loppuu ihminen ja alkaa köyhä.

ja edelleen:

Ajattelit, kuinka kaikki ne, joiden toivoisit sinua kaipaavan, tai edes yksi  niistä, huomaisi sinun olevan läsnä puhelimellasi ja kuinka hän luulisi sinun käyvän kiinnostavaa keskustelua jonkun toisen kanssa.

Äiti ei juuri olekaan osallistunut kertojan lapsuudessa kasvatukseen. Hän teki töitä hankkiakseen toimeentuloa. Lapsenkasvatuksesta vastasivat seitsemän naimatonta isotätiä. Heidät esitellään  kuin sadun seitsemän kääpiötä: yksi on muotitietoinen, toinen iloinen, kolmas hiljainen hissukka, emäntätyyppi, rohkeaksi kommunistiksi kasvattaja, reilua porvaria muovaava, missityyppi ja sitten hän, joka opetti hiihtämään ja kulkemaan luonnossa. 

-Sinusta saa joku vielä hyvän emännän. Mie opetan sulle kaikki tärkeimmät. Kiisselin suurustamisen, malvan  suolestamisen ja nyrkkipyykin pesun ainaski. Niilä jo vaimonpuoli pärijää pitkälle elämäsä ja avioliitosa.

Kolmosen kieli on aisteista rikas ja murteelliset repliikit tuovat siihen lisää sävyä - eivätkä vaikeuta lukemista. Kuvailu on niin monipuolista ja tarkkaa, että melkein tunsin nivelissäni ison pullataikinan vaivaamisen aiheuttaman kivun ja maut kielelläni, tuoksut ja hajutkin. 

Kuljen keittiöön, kaadan kilon pussillisen varhaisperunoita kattilaan, lasken vettä päälle ja heitän suolaa joukkoon, nostan kattilan keittolevylle, lämmön väännän täysille. Silppuan kolme uutta sipulia varsineen hienoiksi renkaiksi, sulatan varrellisessa pikkukattilassa kappaleen voita, kaadan sipulisilpun voihin pehmenemään ja lorautan päälle vesitilkan, sekaan ripautan suolahitusen. Napsautan liesituulettimen päälle ja avaan radion.

Mielestäni tämä kirja oli tavattoman tärkeä kaunokirjallinen puheenvuoro ja muistutus. Itselläni on ollut aina tarpeeksi ruokaa eikä vessapaperin ostoa ole tarvinnut pitkittää tilipäivään. Tiedän, että kaikilla ei ole näin. Kirjan myötä olen saanut aavistuksen siitä, miltä se tuntuu. Tähän pystyy hyvä romaani faktoihin perustuvaa tekstiä paremmin. Toivon kirjalle paljon lukijoita - etenkin päättävissä asemassa olevista. Kirjan sanoin:

Kivi sydämesi paikalla pyörähtää ympäri.

Anu Kolmonen: Paperijumalat. Aviador, 2026. 298 sivua

 

Pirkko Saisio: Ilmestyskirja

Kirjan takakannen tekstistä poimin sanan lähtöselvitys. Sellaisena voi lukea Pirkko Saision hyvin henkilökohtaista kirjaa, jonka lähtökohtana on syöpädiagnoosi. En yleensä ole tarttunut kirjoihin, jotka kertovat sairauksista. Pirkko Saision nimi ja tuntemani kirjailijanura vaikuttivat ja aloittamisen jälkeen ei enää tarvinnut pohtia jatkanko.

Taivas on räikeänsininen. Kesä tuhlaa nyt muitakin värejään sellaisella raivolla, että pohjoisen ihminen hullaantuu ja samantien kauhistuu. / Missään ei kuolema ole niin läsnä kuin tällaisessa ylettömyydessä, joka jo muutaman viikon kuluttua väistämättä lakastuu, kuihtuu, lakkaa olemasta.  

Vaikka ihminen vanhenee ja elää yhä lähemmäs kuolemaa, äkillinen sairastuminen vie kerralla niin paljon itsestäänselvyyksiä, että ne tajuaa ihmeiksi. Näitä ihmeitä meille on selitetty lapsesta asti.

Nyt maapallo nykii eteenpäin, mutta kuu on ruostunut kiinni metallilankaan, niin että meitä pyydetään kuvittelemaan miten se pyörii.

Kuoleman mahdollisuuden edessä on tehtävä selviksi välit Jumalan ja ihmisten kanssa, pohdittava menneet opetukset ja tehtävä johtopäätökset

Hänkään (Valentina Tereskova, avaruuslentäjä) ei ilmeisesti havainnut ilmakehän ulkopuolella Jumalaa, ainakaan Neuvostoliiton aikaan, sillä hän kutsui uskontoa hölynpölyksi.

Yhdentekevyys on lopettanut juhlansa, tekee mieli syödä.

Kirjailijan mieléen tulee muistoja  lapsuudesta, työelämästä, mieleenjääneistä kohtaamisista ja ihmisistä.

Olen tässä katsellut sua, kirjailija,kun siinä puhut. Ja sanoisin, että jollakin tavalla sä tunnut olevan syntymähypnoosissa. Ton syvemmälle hypnoosiin sun ei ehkä kannattais pyrkiäkään, se vois olla terveydelle vaarallista.

Sairaalan tupakkapaikalla tapaavat kirjailija, alakuloinen ja pyörätuolinainen:

Tämä on osattomuuden ja surun juhla, tarjoilu juhlassa yletön.

Huonetoverille sairaalassa:

Vakuutan, että kun pohjakosketus on saavutettu, alkaa irtoripsi-ihminen nousta pintaan, yhdentekevyys katoaa, vähitellen tai ...olen sanomaisillani ilmestyksen omaisesti, mutta sanonkin yhtäkkiä, sanon: tosta vaan.

Muistot ovat illuusioita, yhteiset muistot monenkertaisia illuusioita.

Nimeään ja kansikuvaa myöten onnistunutta kirjaa en pysty juuri erittelemään muuten kuin Saision oman tekstin kautta. Siispä tyydynkin vain toteamaan, että se kannattaa lukea - sitä suuremmalla syyllä, jos oman lähtöselvityksen aika on lähellä.

Pirkko Saisio: Ilmestyskirja. Siltala, 2026. - 229 sivua

Rosa Liksom : Talo - pastoraali

Rosa Liksom ei lukijaa mukaansa anele, vaan aloittaa heti omalla kielellään. Lukijalle tarjotaan kartta ja sanasto sekä kirjassa esiintyvien tunnettujen henkilöiden nimien selitykset.  Liksom osaa käyttää kieltä/murretta niin, että tekstiä on helppo seurata eikä sanasto minulle paljon uutta antanut.

Lukija viedään heti Aalen, ison talon halvalla saadun huutolaispojan pään sisään. Teinivuosiaan lähestyvä poika tutkailee omaa heräävää seksuaalisuuttaan ja miettii tuntemuksiaan talon Leila-tytärtä ja renkiä kohtaan. Aalen kanssa samanikäiselle talon pojalle asiat ovat selkeämpiä. Tämä, Piruksi nimetty, ilkuu ja kiusaa  huutolaispoikaa ja haluaa innokkaasti sotaan, jonne vanhempi veli, toinen kaksosista tuntuu jääneen. Ainoa saatavilla oleva ohjeistus tulee taloon tilatusta aviisista, jota käytetään myös Vanhamännän kihdin hoidossa kääreenä, sekä Raamatusta.

Kiesuksella oli eestä melkein auki retkottava kaapukläninki, parran kasuamista ei näkyny eikä rintakarvoja. Kiharainen, pitkä tukka hulmusi.Sen pläsi oli kolmion muotone niinko mullaki on. Mie kuvittelin sille somat pyöreät tissit kaavun alle, Leilan kovettuhneet nännikki.Piru istu minun vieressä ja mie viisasin kuaa sille.Piru syynäsi sitä visusti ja viskutteli minun korhvaan, että Kiesus on salvottu mies. Jäin miettihmään, onko Jahveki salvottu ko Signe on praatanu, että Vanhan Piplian Jahvessa ja Uuen Piplian Jumalassa on ilmaantuneena sekä isä, että äiti.

Eletään Lapin sotaa edeltävää kesää 1940-luvulla. Leila on mieleltään moneen kertaan järkyttynyt, hullujenhuoneellakin käynyt ja esittelee hetkittäin estottomasti looraansa pihapiirissä saaden Aalen ongelmiin kärsänsä kanssa. Taloon muuttanut renki pääsee Leilan suosioon, mutta töihin hänestä ei ole eikä sitä häneltä vaaditakaan. Aalen simissä renki näyttäytyy kaikinpuolin komeana ja kärsäkin reagoi. Vaikka ihmiset esiintyvät teoksessa usein ilman nimiä, kuten renki ja Vanhaemäntä, on kaikilla kotieläimillä ihmisten nimet. Alkuun ihmettelin Vappua ja Pekkaa uusina henkilöinä, kunnes oivalsin, kuinka tärkeitä eläimet ovat - etenkin Aalelle.  Myös Liksomin edellisessä teoksessa Väylä lehmät olivat sotaa pakenevalle tytölle tärkeitä.

Sairastetusta keuhkotaudista huolimatta Aale haluaa todistaa itsensä mieheksi etenkin rengin ja isäntäväen silmissä. Kerta toisensa jälkeen hänet kuitenkin sivuutetaan kaikessa muussa paitsi työtehtävissä - ohi mitääntekemättömän rengin ja Pirun.

Kata kaffet kolmelle, meille miehille, Isäntä sannoo ja tarkottaa sanat mulle, vaikka ei etes vilkase minun suunthaan. Se laskee Pirunki mieheksi. Se kirmasee.

Tekstissä vilahtelevat ruuat  ja juomat näyttäytyvät kuin ohimennen maisteltavaksi tai koettaviksi, kuten  kekäleitten päällä kypsynyt suolattu  lahna, joka on kääritty Rajaseuvun Sanomiin tai renki, jonka askelissa on runssaasti viinaa.

Tämä kirja päättyy siihen, mistä Väylä alkoi. Väylästä pidin kovasti, mutta tämä kirja ei koskettanut minua samalla tavalla. Liksomin vuolaana virtaava ja osuvasti kuvaileva kieli piti minut kuitenkin tiukasti kirjan äärellä ja nyt jälkikäteen kirjaan palatessani huomaan saavani siitä yhä enemmän irti. 

Kirjan loppu tarjoaa Aalelle tilaisuuden ja lukijalle monta yllätyskäännettä ja -paljastusta, joita olisin ehkä kaivannut jo aiemminkin. Herkällä kirjailijan vaistolla Liksom kuvaa nuoren pojan kasvua olemattomin eväin kohti aikuisuutta ja elämää. Onneksi matkalla tulee vastaan hyväntahtoisiakin opastajia, kuten oikeudenmukainen Vanhaemäntä tai välillä töissä käyvä maankiertäjä.

Se pruukaa sanoa herkäst, että hänen kantapäitten takana on tyhjää, samoten eessä. Ja että ihminen koostuu neljästä halusta: nälästä, janosta, naimisesta ja hunteeraamisesta.

Kirjan alaotsikko, pastoraali, jää minulle ehkä hieman arvoitukseksi. Varsinainen paimenidylli tämä ei ole, mutta rakkaudentunnetta ja miesten välistä kilpailua on riittämiin Aalen mielessä. Kääntyy se paikoin valitukseksikin lajin määritysten mukaan. Joka tapauksessa vastahankainenkin lukija vaikuttuu lopulta Aalen kokemusten ja ajatusten myötävaikutuksella.

Tiän, että pääsen päivien myötä täysilä elämän kyythiin takasin. Niin on käyny ennenki, ja silloin syänalassa on tillaa kaikele, mitä elämä tuopi tullessansa. 

Rosa Liksom : Talo - pastoraali. Like, 2026. - 261 sivua

Matti Lainema: Robert McClure -Läpi luoteisväylän - Hinnalla millä hyvänsä

 

Tartuin minulle outoon, nimessäänkin jo paljon määrittelemään pyrkivään kirjaan epäluuloisesti, lukupiirin ehdotuksen työntämänä. Otsikkoon kirjatut nimet täydentyvät vielä viimeisellä sarjanimekkeellä: Unohtumattomat arktiset löytöretket. Eikä mikään noista nimistäkään vetoa minuun. Ajattelin lukea puolensataa sivua.Vaan en malttanutkaan jättää kesken.

Vaikka tarina on nopeasti tarkistettavissa muista lähteistä, on kirjoittajan näkemys avartava. Kirja kertoo intohimosta löytää Tyynen valtameren ja Atlantin yhdistävä meritie Kanadan pohjoispuolelta. Laivan kapteeni on kunnianhimoinen britti Robert McClure, joka on valmis panemaan peliin itsensä - ja myös laivan miehistön saadakseen kapteenin arvon ja nimensä historiaan. Virallisesti Investigator -alus lähti etsimään Franklinin vuonna 1845 kadonnutta retkikuntaa tai tietoa sen kohtalosta. mutta alusta asti kapteenin kunnianhimo kävi selväksi: tärkeintä oli löytää Luoteisväylä.

Kirjan tapahtumia kerrotaan kolmen ihmisen näkökulmasta. Ääneen pääsee itserakas ja omatuntoaan venyttävä kapteeni McClure, mutta paljon enemmän ja syvemmin tapahtumista kertovat laivalääkäri Amstrong ja eskimokielen tulkiksi opiskellut Miertsching. Nämä herrat eivät oikein tule toimeen keskenään ja juuri tästä syystä tapahtumat nähdään laajemmin kunkin päästessä vuorollaan ääneen. Eniten hiertävät McCluren ja Amstrongin välit, sillä laivalääkäri näkee miesten heikkenemisen ja keripukin oireet, jotka johtuvat paitsi rankoista olosuhteistä, myös kapteenin päätöksestä jäädä odottamaan talveksi jäiden sulamista.Ruokavarat vähenevät eikä metsästys aina antanut toivottua saalista, vaan ruoka-annokset pienenevät. Kapteeni luottaa kuitenkin Sallimukseen ja tulkki Miertsching Jumalaan, eikä kyseessä ehkä ole sama palvontakohde. Odotellessa myös yritetään pitää yllä yhteishenkeä edellä purjehtineiden mallin mukaan:

Metsästyksen ohella harrastettiin erilaisia ulkopelejä. Miehistön hengen nostamiseksi perustettiin koulu.Myös musiikilla oli tärkeä rooli. ...Perustettiin myös oma sanomalehti, joka ilmestyi säännöllisesti...Laivan teatteri esitti monia näytelmiä ja miehistön iloksi upseerit esittivät naisrooleja.

Vuorottelevat kerrontajaksot perustuvat säilyneisiin päiväkirjamerkintöihin ja alkavat aina kertojannimellä ja lyhyellä oivalluksella tai luonnehdinnalla puheenvuorossa käsiteltävistä asioista. Kuten:

Laivalääkäri Amstrong:Eskimot eivät tunnusta  omistusoikeuttamme (vaan varastavat tulijoiden tavaroita, koska nämä ovat heidän maallaan)

Tulkki Miertsching : Tähdet tuikkivat auringon talon rei'istä / 

 Eläinten nahkat kiedotaan vartalon ympärille pehmenemään

Olihan tämä hurja kertomus selviämisestä tai ainakin melkein selviämisestä. Rankat olosuhteet kuvattiin niin hyvin, että lukija hytisi lämpimien peittojenkin alla ja tarjolla oleva ruoka maistui erityisen paljon paremmalta, kun oli lukenut laivan miehistön huonoista ruoka-annoksista (jopa raa'an lihan syönnistä) ja alituisesta nälästä. Olen vilpittömän iloinen tästä kirjavalinnasta ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin.

Matti Lainema: Robert McClure -Läpi luoteisväylän - Hinnalla millä hyvänsä - Exclusive Business Services, 2025. (Unohtumattomat arktiset löytöretket) karttoja, kuvia . - 248 sivua

Maritta Lintunen : Halla

 

Tässä on kerrassaan upea vahvojen, kulmikkaiden ja periksiantamattomien naisten kirja.  Kirjan tarina kulkee 1700-luvun alusta isovihan ajoista nykypäivään ja keskittyy Hallan talon ympärille. Taloon tullaan ja sieltä lähdetään, välillä se seisoo tyhjillään, mutta odottaa jo seuraavaa tulijaa. Ensimmäinen vahva nainen on nykymittapuun mukaan tyttönen, 14-vuotias Pieta, joka pakenee venäläisiä Hallan talon suojiin. Isäntä hoitaa hänet kuntoon. Pieta synnyttää hänelle lapsen, ja siitä alkaa suvun tarina.

Ja Pietalle syntyi Matleena / ja Matleenalle Simo. Ja Simolle syntyi Lyyti, Lyytille Matti. / Ja Matille  syntyi Maria, Marialle Johanna. Ja oli vuoden 1853 tammikuu, kun Johanna synnytti/ kaksoset: Eliinan, joka tuli ulos hänestä kovasti kirkuen ja / ensimmäisenä,/ ja Reetin, joka tuli hänestä ulos jalat edellä, vaiti, / sinervänä ja miltei hengetönnä. /

Tämä sukuselvitys, esikoisten ketju saa vielä jatkoa myöhemmin taloa asuttaneista. Tarinassa pääosan saavat Pietan lisäksi Eliina, Tuomikki ja Hilja, joka viimeisenä poistuu talosta pettyneenä poikansa Juhon uusiin suunnitelmiin perintömaiden käytöstä.Hilja pääsee ääneen useimmin, myös suvun aiempien naisten tarinoiden välissä. Vaikka kerronta liikkuu vuorotellen eri aikakausissa, eri ihmsten tarinoissa, pysyy kirja hyvin koossa. Yhtenä apuna em. täydentyvä ja toistuva sukuriimi, lisänä otsikointi ja selkeä kerronta. Naisten ja talon lisäksi metsä on tarianassa vahvasti mukana.

Kirjan miehet ovat fyysisesti voimakkaita, järkeviä tukipylväitä, kuten Hiljan pojan isä Hannes, josta Hilja ajattelee:

Hanneksen kautta asioista tulee ihmisen kokoisia. 

Maritta Lintusen kieli on voimakasta ja kielikuvat niin vahvoja, että Eliinan kaksoisveljen  kuvauksessa melkein aistii ruisleivän tuoksun, joka miestä houkuttaa kuolemaan asti. Toisella tapaa vesi nousee kielelle Hiljan valmistaman metsopaistin kuvauksessa.

hoviruokaa , toisteli Hanneskin hartaana, kun oli silmät ummessa nielaissut ensimmäiset palat voikylvyssä ja katajanmarjoissa kypsentämääni metson täkkälihaa, ja mutustanut lihan kupeessa kullertavan naurishaudikkaan, lusikallisen sileää perunavoita ja hipun kirpeää pihlajanmarjasosetta. Ne hetket vakuuttivat meidät siitä, että maa voi todellakin ruokkia ihmisen.

Hilja kantaa romaanin sanomaa selkeimmin lukijalle ja selventää samlla sitä myös itselleen. Vaikka kaupunkilaistunut poika tuntuu kaikkoavan yhä etäämmälle, pyrkii Hilja luomaan pojanpoikaan yhteyden.

Miten kaipasinkaan sitä mahdollisuutta, että olisin pitänyt kesällä Hallassa vierailevalle lapsenlapselleni "kukkakoulua" - samanlaista kuin Urho-isäni muinoin.

Romaanihenkilöiden ratkaisut elämänsä ohjailussa ovat erikoisia, eikä ketään heistä voi väittää pyhimyksekseksi tai edes toimivan aina moraalisesti oikein. Naisten vahvuus tulee kuitenkin voimakkaasti esille ja he seisovat omien ratkaisujensa takana.  Kaikki heistä ymmärtävät luonnon arvon elämää ylläpitävänä voimana.

Olen aina ajatellut, että ihmiset katoavat, mutta nämä jäävät: maa, vesi ja tuuli. Nyt on kuitenkin syntynyt sukupolvi, jolla on tekniikka ja tietämys siitä, kuinka alistaa kallio ja kahlita tuuli, kuinka suistaa radaltaan tähti ja muuttaa vesienkierto.

Todellakin suosittelen tätä paikoin vahvasti tunteisiinkin käyvää kirjaa ja toivon, että se palkinnoin nostetaan näkyväksi.

Maritta Lintunen : Halla. - WSOY, 2026. - Kannen alkuperäismaalaus Berndt Lindholm: Kesäilta/ valokuvaaja Daniel Nyblin. - 300 sivua

Tuire Krogerus: Kunnes valo palaa

 Kolmen naisen ja yhden keskenkasvuisen naisen romaani sijoittuu metsän keskelle rapistuvaan perintökartanoon ja "lasitaloon". Diana ja Bettina ovat äiti ja tytär, jotka ovat eläneet yhdessä, välillä riitaisinakin. Bettina on raivokkaan voimakastahtoinen ja eikä tytärtään yksin kasvattanut äiti tiedä kaikista kamppailuista, joita Bettina sisällään lapsena on käynyt. Samankaltaisessa ristiriidassa elää myös Bettinan tytär Venla, sillä kyläyhteisön kristilliset normit sanelevat käyttäytymismalli. Koulu noudattaa kirkon  oppeja eikä vaihoehtoja ole tai poikkeuksia hyväksytä. Lasitaloaan rakastava Bettinan ystävä Aino on taipuvainen myötäilemään enemmistön näkemyksiä, mutta kieltää samalla oman identiteettinsä. 

Bettinalla oli haaveita ja unelmia. Hän halusi ympäröidä itsensä kultivoituneilla yksilöillä; jotka joivat tanniinisia punaviinejä jalattomista chatoslaseista, joita sai ronskisti kolauttaa pöytään niitä särkemättä; jotka polttivat tupakkaa holkista katukahviloiden terasseilla ja keskustelivat intohimoisesti kyseenalaistaen taitavasti kaiken, jota pidettiin totena. Valitettavasti elämä ei toiminut niin. Siinä hän seisoskeli tyhjänpanttina.

Tapahtumat seuraavat vuoden kiertoa, kolmena vuotena ja palaavat katkelmina menneeseen. Alussa pohjustetaan tarinaa esittelemällä päähenkilöt ja heidän mielenmaisemansa. Kieli on runsasta, yllättäviä vertauksia vyöryy lukijalle niin paljon, että välillä jäin pohtimaan, mitä oikein sanottiin tai ihmettelemään uutta, kekseliästä sanontaa. 

Bettinan yksinäiset askeleet kuulostivat suudelmilta. Talven muisto hohkasi maaperästä. Bettinalle joka ikisen askelpainannan alle saattoi olla piilotettu loukku, jonka metalliset hampaat kiristyivät hänen nilkkansa ympärille, purisivat kiinni lihaan ja luuhun, kiroaisivat hänet ikuisesti jäämään.

tai: sateen parku, / tai: pakokauhu nousi poskionteloihin. /tai: Hänellä oli kohtu, jonne vauva mahtui asettua. Lasta ei saanut millään rahasummalla siirtymään lapsen isän mahaan. 

Kirjan teemaa tuodaan esiin niin Bettinan kuin Venlankin koulukokemusten kautta. Molemmat yriuttävät olla hyviä kristittyjä ja hakevat sitä kautta niin aikuisten kuin kaveripiirin hyväksyntää. Aino menee myötäilyssään vielä pidemmälle ja joutuu kieltämään seksuaalisen identiteettinsä. Bettinan kääntymys niin uskontoa kuin siihen liittyviä kyläyhteisön normeja vastaan jää hämäräksi, mutta Venlan näkemät möröt hän karkottaa äidin lempeydellä. Uskonnonvapaus ei toteudu koulussa eikä kirkon tarjoamia sukupuolinormeja kyläyhteisössä haluta rikkoa.

Mielsin tapahumat Itä-Suomeen, johonkin pikkukylään, vaikka niin kartano kuin lasitalo asuinpaikkana tuntuvat metsäisessä maisemassa oudoilta, samoin kuin vieraskieliset etunimet. Ympäristönkuvaus jääkin vähemmälle ja se toimii lähinnä henkilöiden tunteiden alustana. Henkilöt ovat toimijoita, sisäinen maisema jää lukijan arvailtavaksi. Bettinasta jäi ehkä turhankin riiviömäinen kuva. Kirjaa oli helppo lukea eikä tapahtumissa jääty vellomaan liian pitkään.Loppua lähestyttäessä kirjailija vie lukijan sellaiseen pyöritykseen, että kaikki ratkaisut näyttävät vuorollaan mahdollisilta. Lisää hämmennystä aiheuttaa Ainon sellistipoikaystävä, joka on kovasti myös Bettinan mieleen.

Sello suojeli häntä, oli luojan jatke, toi lohdun ja täytti hänet rehevällä vihreällä ja paksuilla punaisilla.

Moninaiset ainekset ja koristeellinen, yllättäviä metaforia ja ajatusloikkia sisältävä kieli veivät välillä huomion pois kirjan keskeisestä sanomasta, mutta erityisesti Venlan saamien ristiriitaisten viesten ja lapsen mielikuvituksen kautta sanoma selkenee. Venlaan verrattuina Diana ja Bettiinakin jäävät henkilökuviltaan ohuehkoiksi . 

"Minä lupaan olla kiltti tästä lähtien", Venla yritti.

Mutta ei hän edes tiennyt kaikkia sääntöjä ja käskyjä kunnolla. Raamattu oli kauhean pitkä kirja, sivut olivat ohuita, teksti pientä eikä sitä oikein yksinänsä edes ymmärtänyt, joten Venla ei pystyisi lupaustaan pitämään. Mustaa enkeliä ei pystynyt huijaamaan.

Tuire Krogerus: Kunnes valo palaa. Aviador, 2026. - Kansi ja taitto: Saara Hankama.- 255 sivua