Henna-Riikka Kuisma: Maaperä

 

Vaikuttaa siltä, että tänä keväänä minut on kutsuttu useampiinkin sellaisiin juhliin, joihin en ole ikinä kuvitellut osallistuvani. Johanna Forssin Pidot kertoivat ajan vaatimuksesta näyttäytyä oikeiden ihmisten kanssa koko ajan päivittyvässä somevirrassa. Hanna-Riikka Kuisman Maaperässä juhlat eivät tunnu loppuvan ensinkään ja niissäkin juhlijat haluavat päästä näkymään lähiöön muutaneen somepersoonan, Nanan tuottamassa livestriimissä. 

Hän on seuraillut Nanaa ulkona, mutta ei ole hahmottanut asiaa, vaan muistaa Nanan sellaisena kuin näki tämän ensimmäisen kerran, kultatukkaisena, säkevöivänä ihmeenä, jota hänenlaisensa Janteen lakiin kasvanut klassisesti oli opetettu vihaamaan.

Nämä juhlat ovat paljon edellisiä rähjäisemmät ja osallistujat maksavat yli kykyjensäkin alkoholit ja huumeet, joita kuvioihin tulee.Juhlijoista ei kukaan ole priimakunnossa, vaikka moni tarkoin laittautuukin; meikit repsahtavat ja hiuslisäkkeet roikkuvat, mutta biletys jatkuu. Tietenkin hinta tulee lopulta liian korkeaksi, mutta kun juhlat ovat menossa, siitä ei tiedä. 

Renen katse on kaikesta huolimatta täynnä auringonkukkasadetta, turkoosin meren kimmeltäviä kuohuja ja tyrmäävää lämpöä, joka värisee sisuksissa järistyksinä, maanvyöryinä ja tulvina niin, että omat silmät ovat kääntyä ympäri.

Tarina etenee useamman henkilön näkökulmasta. Lähiön asukkaiden menneisyys pyrkii pintaan paljastaen niin menneitä ystävyyksiä kuin onnettomuuksia. Lähiöön jääneet ovat yhtä lailla pettyneitä elämäänsä kuin sinne maailmalta takaisin muuttaneet. Kaikki etsivät uutta alkua. Kaikenlisäksi  lähiön kerrostalot on rakennettu epäilyttävälle maalle, kaatopaikan päälle ja siihen johtaneet politiikan kiemurat odottavat paljastumistaan.

Sivukorvalla on saanut kuulla ihmisistä, jotka ovat löytäneet pihoiltaan eläinten jäänteitä, outoja läikkiä ja vajoamia nurmikolla, sateen jälkeen esiin pistäviä jätesäkkejä täynnä romua. Vuosien varrella monet lapset ovat sairastuneet selittämättömästi, eläimet karttavat tiettyjä alueita. Samoja, joissa leikkimisen jälkeen hän ja kaverit oksentelivat jo lapsena.

Vaikka kerronta paljastaa lukijalle armottomasti henkilöiden avuttomuuden ja surkeat, jo ennalta tuhoon tuomitut yritykset parempaan elämään tai edes ystävyyteen, läikähtää kovastakin kohtalosta pintaan häpeän lisäksi inhimillisen lämmön ja yhteisöön kuulumisen tarve. Paljon valoa kirjailija ei kuvattavilleen tarjoa, mutta lukija viedään heikompien puolelle.

Sydänalaa puristaa. Miten monta kertaa saman ihmisen voi menettää? Kuinka voi menettää jonkun, jota ei koskaan ollutkaan?

Juonta kuljetetaan henkirikoksen varjolla eteenpäin, mutta pääasiaksi nousee kuitenkin poliittisen pyrkyrin likaisia keinoja kaihtamaton toiminta ja sen aiheuttamat onnettomuudet. Henkilöitä oli minulle liian paljon ja kun näkökulma vaihtui ja kertojien nimetkin vaihtuivat somessa ja tosielämässä, putosin välillä kärryiltä kokonaan. Nopeasti minut vedettiin taas mukaan, sillä pyöritys kiihtyi loppuun asti.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut jo kahdeksan romaania, mutta tämä on ensimmäinen lukemani. On ehkä syytä paneutua myös hänen aiempaan tuotantoonsa, sillä tämä oli vahva näyttö osaamisesta ja uskaltamisesta. Ansioihin on  lisättävä vielä kirjailijan kyky kuvata  tarkasti ja ilmeisen asiantuntevasti ympäristöä ja valita kerrontaa tukeva näkökulma maan tasalta.

Pikkuhiljaa ihmismuurin sisin kehä ajautuu leikkipuiston ulkopuolelle uskaltamatta kuitenkaan koskea lahottajasienen ja homeen tärvelemiin aitapölkkyihin, joissa tupajäärät, hevosmuurahaiset ja puupistiäiset piileskelevät vaiti. Leikkipuiston sisällä vaahterassa kaarnakuoriaiset, sarvijäärät, nilurit ja muut puissa elävät ötökät painautuvat syvemmälle kuoren alle.

Henna-Riikka Kuisma: Maaperä. Like, 2026. -Kansi: Ninni Kairisalo. - 352 sivua

Jon Fosse: Aamu ja ilta

 Nobel-kirjailijaan tutustuminen oli kokonaan jäädä tekemättä, kun suomennoksina oli luvassa vain paksuja järkäleitä vieläpä septologiana.Annos tuntui liian vahvalta. Onneksi yksi lukupiirini tarttui tähän kapoiseen kirjaan, joka oli kaikkea sitä, mitä hyvältä kirjalta odotan ja paljon enemmän.

Kirjan ensimmäisessä, aamu-osiossa, syntyy poikalapsi vanhalle pariskunnalle, jolla on jo tytär. Isä, kalastaja Olai on hartaasti odottanut poikaa ja synnytys hermostuttaa, vaikka kätilö on ehditty hakea. Isä murehtii ja jännittää sekä vaimonsa että lapsen selviämistä. Luulin, että pääsanoma on tässä, mutta edessä olikin huikea matka syntyneen lapsen, Johanneksen elämän päätepisteeseen.

Johannes herää ja suunnittelee päivän puuhailuja. Hän valmistautuu lähtemään pyörällä länsipoukamaan, syö aamiaista ja miettii lähellä asuvan Signe-tyttärensä käyntiä.  Johanneksen vaimo Erna ja moni ystäväkin on jo kuollut. Hän miettii venettään ja päättää lähteä kalaan, koska sää on hyvä.  Kaverikseen hän saa vanhan ystävänsä Peterin. 

Jääköön kalasaalis ja päivän kulku muiden lukijoiden selvitettäväksi, mutta hienosti Fosse kuljettaa lukijaa elämän rajan yli. Kerrontaa katkovat vain pilkut ja välillä dialogi, mutta silti Fosse pystyy kertomaan tarinan , jonka lukija hahmottaa vasta vähitellen. Johanneksen muistot ovat hieman hataria ja hänen nykyisyytensäkin tuntuu hetkittäin epävarmalta.

Kuinka upean kaunis onkaan tämä kertomus! Fosse saa tekstissään välittymään lämmön ja vaatimattomuuden, jolla kalastaja on kulkenut läpi koko elämänsä tyytyväisenä siihen, mitä kohtalo on hänelle suonut. Vaimoaan hän yhä kaipaa, mutta tuntuu hyväksyvän kuoleman tämänkin kohdalla. Vaikka kirjan keskeisin sisältö on juuri lähestyvässä kuolemassa, jää lukijalle rauhallinen ja hyvä olo, kun kirja päättyy. Vahva suositus! Taidanpa sittenkin lähestyä septologian ensimmäistä osaa.

tänään ei ole samanlainen päivä, tänään on aivan omanlaisensa päivä, sellaista mitä ei ole joka päivä, Johannes ajattelee ja sitten hän säpsähtää, sillä eikö Peter olekin hänen edessään ilmielävänä vaikka onkin kuollut?

Jon Fosse: Aamu ja ilta. WSOY, 2024. - Uusnorjankielinen alkuteos: Morgon og kveld, 2000. Suom. Katriina Huttunen. - 119 sivua

Jari Järvelä: Raiteet

 

Tuntuu melkein mahdottomalta liki viisisataa sivuisen järkäleen ja kolmen eri ajanjakson jälkeen eritellä lukukokemustaan. Tekijällä on ollut vielä paljon mittavampi urakka kirjan kanssa, mistä Järvelä jälkisanoissaan kertookin: vuosikymmenten työ, mittava lähdeaineiston keruu ja sitten vielä tarina, jossa ei juuri sovi erehtyä yksityiskohdissa. Ihailin Markus Nummen Käräjiä tosipohjaisen tarinan sommittelusta yhteen mielikuvituksen kanssa, mutta tämä on ollut nähdäkseni vielä vaativampi työ. Onhan tarinoitakin kolme.

Ensimmäisessä tarinassa tehdään rataa  Hämeenlinnasta itään nälänhädän vuosina 1867-1868. Nälkiintyneet ihmiset pestautuvat raskaaseen työhön pitääkseen itsensä hengissä. Kaikki eivät siinä onnistu ja rataa kutsutaankin Luuradaksi, koska kuolleet on haudattu radan alle notkokohtia täyttämään.. Tarinan kokijoita ovat muun perheensä menettäneet keskenkasvuiset sisarukset Ilmar ja Amanda, joiden mukaan on lähtenyt myös perheensä menettänyt ontuva August. Välillä toimittja Matias Mattson, Taskumatti, kehii omaa versiotaan radan rakentamisesta lehtiin rakennuttajien ja valtiovallan mielen mukaanja ristiriita on herättelevä.

Yhtenä yönä oli ryöpyttänyt sakea lumituisku, pyry oli haudannut lumen alle suuren osan kaivamastamme montusta. Meidän piti lapioida lumi pois ennen kuin pääsimme siirtämään maata. Ja kun aurinko lämmitti vastasataneen lumen, se pehmeni sohjoksi. Kahlasimme märissä  kinoksissa munia myöten. Sohjon alla odotti sitten palkkioksi routainen maa, ja routa ulottui syvälle. August mittasi illalla rautakankea ja sanoi, että se oli selvästi lyhentynyt.

- Kauhia lumimyrsky reuhasi näillä seuduilla viime maanantaina, jonka takia junatkin seisahtuivat. Maanantaiaamulla lähtevä juna pääsi tuskin Turenkiin. Se kauhia onnettomuus sattui siinä, että eräs työmies, joka monen muun seurassa oli lunta luomassa Harvialan kohdalla, tarttui vaatteistaan vaunujen astinsiltaan. Hän oli seisahtunut, kuten muutkin työmiehet nojaten lumiseinään junan ohitse mennessä. Lokomotiivi kyllä meni koskematta, mutta vaunujen porras tarttui ja vei miehen . Hän seurasi laahaten junaa aina Turenkiin, kauhialla tavalla rääkättynä repaleiksi.

Toinen osa kertoo Amandan pojantyttärestä, punakaartilainen Amalia Kuutamosta, joka on panssarijunassa kuularuiskun käyttäjänä. Panssarijuna toimii aluksi postinkuljetuksessa ja saattoi myös Uralilta viljaa  Suomen työläisille toimittavia vaunuja.

Niin pitkästä viljajunasta olisi mielestäni kyllä vaunu jos toinenkin piisannut irrotettavaksi ja sisällön olisi voinut jättää radanvarren asukkien hoteisiin, mutta määräyksemme olivat ankarat. Kaikki kolmekymmentäkaksi viljavaunua oli määrä viedä Helsinkiin, sillä pääkaupungin nälkä oli komissaarin mukaan tärkeämpi kuin radanvarren kauppaloiden ja pitäjien

Amalialla on poika, Voitto, jota mummo hoitaa. Mummo ei ymmärrä isättömäksi jääneen lapsen äidin intoa parantaa maailmaa väkivaltaa käyttäen, vaikka on itsekin räjäytellyt kallioita nuorena rataa tehdessään.

Amanda oli tosin sanonut, ettei se räjäytä mitään tuhotakseen. Se oli aina räjäyttänyt vain rakentaakseen. Mummi ei ymmärrä, että paratiisin rakentaakseen pitää ensin tuhota helvetti.

Kolmannen osan tarina sijoittuu vuoteen 1944 ja se tapahtuu mitättömällä asemalla, jonka asemapäällikönä on Amalian poika. Poika on rampautunut eikä kelpaa sotatoimiin. Lapsena Voitto kuvitteli isäkseen Paavo Nurmea, koska oli niin kova juoksija.

Juoksin kauppaan, juoksin kouluun, juoksin marjametsässä, juoksin ohittavien junien perässä, juoksin toimittamaan jokaisen tehtävän joka minulle annettiin. Juoksin niin nopeasti, että kiusaajat saivat minut harvoin kiinni.

Nämä kolme erillistä tarinaa Järvelä on sitonut yhteen kolmen sukupolven erilaisten kohtaloiden ja rautatien kautta. Ratapölkkyjen tervan tuoksu on vahvasti läsnä ja kerronta etenee vaivattomasti huolimatta  raskaista vaiheista Suomen historiassa ja kuvattavien henkilöiden elämässä. Kirjailija kuvaa elävästi ja tarkasti niin räjähteiden valmistusta kuin höyryjunan toimintaa. Kertojana hän ei ota kuvattavien puolesta kantaa puoleen eikä toiseen, vaan antaa henkilöiden edetä omien ratkaisujensa mukaan. Tällä tavalla kirjoitetaan suuria kertomuksia ja nostetaan pieniä, näkymättömiä ihmisiä ja historian katveeseen jääneitä aikakausia näkyväksi. Olisin suonut kirjalle suuremman huomion Finlandia-mittelöissä. Toivottavasti lukijat löytävät sen!

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. - 479 sivua

Johanna Forss: Pidot

 

Näihin pirskeisiin en olisi kuvitellut pääseväni. Niihin kaikki haluavat, sillä kutsujen järjestäjä Marianne, on tunnettu vaikuttaja, jonka suosiosta ja ystäväpiiriin pääsystä on syytä olla mielissään ja muistaa myös jakaa somessa tiedon tästä.  Myös lapsuudenystävä Maria on saanut kutsun juhlaan, vaikka kaksikon tiet ovat eronneet jo aikoja sitten. Marialla on oma työnsä ,Johannes ja lapset kun taas Mariannen tuttavapiiri koostuu silmäätekevistä toisista mediapersoonista. 

Lapsuudessa asiat olivat toisin. Molemmat kasvoivat maailman navaksi itseään nimittävässä pikkukaupungissa. Marianne piti huolta masennuksesta kärsivästä yksinhuoltajaäidistään ja Maria kasvoi ydinperheessä, joka sittemmin hajosi. Maria miettii , haluaako lainkaan osallistua entisen ystävänsä juhliin.

Millaista oli elää maailmassa ennen peilejä, kameroita? Kun omaa kuvaansa saattoi etsiä vain tyynen järven pinnasta ja muiden katseista. Oliko omien ajatusten virta silloin vuolaampi vai oliko se ennemmin kuin järvi, aava ja yhteydessä muihin?

Näissä juhlissa yhteydet hoidetaan osallistujien lisäksi ulkomaailmaan. Puhelimet välittävät kuvat ja tunnelmat välittömästi ja muiden saamaa huomiota tarkkaillaan tiiviisti. Luen kuvauksesta kritiikkiä jatkuvaa somejakamista kohtaan. Juhlissa ollaan läsnä vain oman kuvan kirkastamiseksi. Oma minä ja elämä piilotetaan tiukasti julkisen kuvan taakse.

Marianne on tietenkin kuviin halutuin kumppani. Maria löytää pari muutakin entistä koulukaveriaan ja tempautuu mukaan juhlatunnelmaan hyvän tarjoilun myötä.

Miia ja Piia alkavat tanssia kanssani, peilaamme toisiamme liikkeillämme, kellumme yhteisessä rytmissä. Katson heitä ja sydämeni on pakahtua. Tämän olemme osanneet siitä hetkestä lähtien kun ensimmäisen kerran tanssimme strobovalojen tuiskeessa.

Käänne ja petos tuovat kerrontaan loppupuolella vauhtia, mutta muuten juhlien kuvailu kaikkine some-kuvioineen tuntui välillä jatkuvan loputtomiin. Ihan tyytyväisenä poistuin kuitenkin näistä juhlista, vaikka ymmärränkin, ettei pitoja ollut tarkoitettu minulle.

Johanna Forss: Pidot. Tammi, 2026. Kansi: Markko Taina. - Kannen maalausAbrham Mignon, s.1669. -195 sivua

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

 

Pitäisikö perustella, miksi luin kirjan? Sehän palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla, mutta nimi ei houkuta, eikä kansi. Sisältö on vielä nimeäkin rajumpaa kamaa: sianruhojen keskellä kulkee kerronta läpi Esterin elämän. Nimihän jo paljastaa ammatin. Viihdyin kirjan parissa.

Ester on ainoa lapsi; kasvaa lihakaupassa, jota hänen vanhempansa pitävät. Hän on isänsä silmäterä, joka pelkää pimeyttä isän pallomaisen vatsan sisällä.

Pimeydestä kuuluu ääniä, pulputusta ja kurinaa, sydämen jyskettä. Mutta on myös täydellisen hiljaisuuden hetkiä. Ne ovat pelottavimpia. Hänen isänsä sisäinen maailma on hänelle tuntematon, piumeä ja hiljainen paikka. Ruumiin suljettu onkalo kuin luola täynnä salaisia tapahtumia. Pimeydessä piilee vaaroja. Sellainen kuin sydänkohtaus.

Sydänkohtauksen jälkeen isä on sairaalassa. ja palaa väsyneenä istumaan lihakaupan nurkkaan. Ester kasvaa aikuiseksi, opiskelee teurastajaksi. Hän haluaa isänsä neuvon mukaan lempeäkätisen miehen ja löytääkin viimein Keinosiementäjän.

He molemmat rakastavat työtään. Se on ihanaa. Sydän lyö Esterin rinnassa nopeammin kuin olisi sopivaa.

Hän kysyy: Onko tämä sitä?

Keinosiementäjä vastaa: On.

Koti on täydellinen, mutta lasta ei yrityksestä ja odotuksesta huolimatta kuulu.

Päivät Ester lappaa lihoja ja iltaisin kauhoo miestä syliinsä. Ne ovat pitkiä vuorokausia. Ester laskee jokaisen. Pitäisi yrittää kovemmin, he sanovat, ja aamiaispöydässä heidän on vaikea katsoa makkaravoileipiensä yli toisiaan silmiin.

Hedelmättömän vaelluksen ja sairastumisen jälkeen Ester hahmottaa kehonsa todellisen koon. Hänen sisäpuolensa on laajempi kuin ulkopuoli. Ulkopuoli on vain pintaa, sisäpuoli on hän kokonaisuudessaan.

Kirja hyvin lihallinen - kaikin mahdollisin tavoin. Esterin oma keho kypsyy lapsesta aikuiseksi hyvin lähellä sikojen ruhoja. Hän näkee siollakin sielut, jotka lentävät sian kuoltua taivaan liemikattilaan enkelten hämmennettäviksi. Kerronta on niin varmaa, että lukija haukkoo henkeään. Moni arvostelija käyttää kirjasta sanaa groteski. Varmaan sana on oikein, mutta Esterin tarina lihan ympäröimänä on myös hurja kasvutarina, joka alkaa riehakkaasti ja päättyy hieman apeampiin tunnelmiin. Kirja ei saarnaa eikä tuputa, vaan toteaa ja tarjoaa lukijalle omaperäisen tavan tarkastella maailmaa. 

Jos yritän luokitella kirjaa maagisen realismin tai satujen maastoon, tuntuu kirjassa aina olevan jotain enemmän tai vähemmän. Räväkkä kerronta tarjoaa lakonista huumoriakin ja lihakaupunki muistuttaa suomalaista tehdaspaikkakuntaa. Kirjailija mainitsi Luomiskertomuksessa YLE:llä lukevansa Olga Tokarczukin kirjoja mielellään. Niin teen minäkin, joten tässä yksi johtolanka. Analyysi tosin jää puolitiehen, mutta taatusti tulen lukemaan tekijän seuraavankin kirjan.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. Kosmos, 2025. 181 sivua

Monika Fagerholm: Eristystila - Kapinoivia naisia

On ollut kovin vaikeaa asettua viimevuotisen Finlandia-voittajan ääreen, vaikka olen yleensä pitänyt tapanani nuo palkitut kirjat lukea ja olen muutaman Fagerholmin kirjan lukenut aiemmin ihan mielelläni. Julkisuudessa on nostettu esiin kirjan tapahtuma-aikaa 1970-luvulla. Kirjan takakansi ilmoittaa:

Vanhemmat ihmiset muistelevat tuota aikaa rauhan tyyssijana, mutta Alicen sukupolvi näkee sen toisin: kuuluu uutisia Saksan levottomuuksista, huhuja taisteluista, jotka lannistetaan säälittä, ja kapinallisesta naisesta, joka kuolee selliinsä. 

Kuulun kyllä tuohon vanhempaan sukupolveen, joka perusti perhettä ja hoiteli lapsia 1970-luvulla, eikä Ulrike Meinhofin elämä vaikuttanut minuun kuin chileläisten pakolaisten kohtalot 1960-luvulla. Nykyisessäkin maailmantilanteessa 1970-luvun tapahtumat vaikuttavat etäisiltä ja - pienmmiltä. Vaan totta tietysti on, että nuorena ihminen on vaikutteille altis ja tavoittelee ehdotonta oikeudenmukaisuutta. Kirjailijakin oli nuori 1970-luvulla. Ei tämä  autofiktio ole, mutta todellisuus on taustalla. 

Päähenkilöstä, Alicesta kasvaa kirjailija. Hän asuu ja käy koulua aluksi  äitinsä Friedan kodissa maaseudulla. Siellä kesäisiin tapahtumiin  vuonna 1976  liittyy tärkeitä ystäviä, kuten Honecker ja Timothy ja koko ajan myös jotain selittämätöntä ja salaperäistä, kuten Fagerholmin kirjoissa usein. Tapahtumat etenevät kohtauksittain ja henkilöitä on paljon - etenkin sitten, kun Alice muuttaa isänsä Maxin uuden perheen luo. Äitipuoli Siri on ymmärtäjä ja tekee kansainvälistä uraa pakolaisjärjestössä. Velipuolista vanhempi Michael on vastuuntuntoinen ja Prinssi hellitty ja lellitty hunsvotti, joka löytää vastaparinsa ja tyttöystävän Alicen sisarapuolesta.

Kirjallisuus on muutenkin vahvasti läsnä. Nuorten teatteriharrastus keskittyy Hamletiin ja Doris Lessingin Kultainen muistikirja ja Väkivallan lapset ovat yhtä todellisia kuin tähän kirjaan luodut henkilöhahmot. 

Suuri henkilömäärä vaikutti varmaan torjuntaani tai lukemisen epäröintiini. Vähitellen henkilöt saavat enemmän merkitystä ja luonnetta ja kirjan tapahtumat ottavat mukaansa. Yksi Alicelle tärkeä henkilö on kuitenkin vielä mainittava: maailmannainen Veronica Seger, joka ryhtyy nuoren tytön mentoriksi ja antaa Alicelle kirjoittamiseen liittyviä ohjeita:

jos on valittava totuus tai hyvä tarina, valitse hyvä tarina. Se antaa usein ytimen. Ydin on selkeyttä. Sinun on osattava antaa hahmo sille, mille haluat antaa hahmon, konkreettisesti kohtauksissa niin suorasti ja vastaansanomattomasti kuin suinkin.

Ja pois kaikki keikailu ja miellyttämisen halu, koko mieliksi olemisen vietti. Sinun täytyy nähdä. Ei kenenkään toisen silmin, vaan niin, että sinä näet. Ja sen jälkeen kirjoittaa kuin pieni eläin....

Eikä se ole mikään hauska vertaus. Pienellä eläimellä on maatuntuma, se elää maassa ja mullaassa hajujen keskellä, keskellä aistittavaa. Sieltä se ryömii esiin, ei mieti, miten käyttäytyy. Ei se ajattele, ei se miellytä ketään - vaan liikkuu, kuunnellen, katsoen, tuntosarvillaan aistien.

Olen yleensä puolensadan sivun jälkeen päättänyt, jatkanko kirjaa vai jätänkö kesken. Vain harvoin olen pakottautunut jatkamaan pidemmälle, kuten nyt. Otin avuksi äänikirjan, vaikken ole varma auttoiko se ajassa hyppelehtivän, tapahtumia kertaavan romaanin omaksumista. Loppupuolella tempauduin kuitenkin mukaan ja tunsin saaneeni lukuelämyksen ja -nautinnon sekä monta oivallustakin. Kannatti ehkä sittenkin lukea (ja kuunnella)!

Monika Fagerholm: Eristystila - Kapinoivia naisia. Teos, 2025.- Alkuteos Döda trakten - Kvinnor i revolt. - Suom. Hannimari Heino. Äänikirjan lukija : Mirjami Heikkinen. 395 sivua. - 14 h 36 min.

Ian McEwan: Pähkinänkuori

 

Trudy odottaa Johnin lasta, mutta asuu lapsen isän veljen Clauden kanssa. Suunnitelmissa on hyljätä lapsen isä, kenties jopa tappaa. Tämän kaiken tietää kohdussa kellivä lapsi, jonka hyvinvoinnista äiti hädintuskin piittaa nauttiessaan rakastajansa kanssa elämän iloista: viinistä ja seksistä täysin rinnoin. Nämä kokee sikiökin ja huolehtii kohtalostaan muutenkin. Koko tarina kerrotaan hänen näkökulmastaan.

McEwan osaa kertoa ja kuvailla, pitää yllä ja laukaista jännitettä sopivassa tahdissa. Nokkelaa oli näkökulman valinta Hamlet-tarinan omalaatuisessa versiossa.  Suurta sanomaa tai viisautta en kirjasta löytänyt. Luin lukupiiriin tietääkseni, mistä puhutaan. En innostunut, kuten jostain muusta McEwanin kirjasta muistan innostuneeni.

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Otava 2017, - Englannikielinen alkuteos : Nutshell, 2016. - Suom. Juhani Lindholm. - Otavan kirjasto, 261. - 200 sivua