Gaël Faye: Jakaranda

Kaihtelin tätä kirjaa, vaikka jo kansi houkutteli ja Antti Majanderin ylistävän arvion Helsingin Sanomista tavoitettuani tuntui melkein velvollisuudelta kirja lukea. Vaan miksi lukea Ruandan kansanmurhasta, kun maailman ja kotimaan tilanne muutenkin masentaa? Kirjan luettuani on pakko myöntää, että kannatti lukea. 

Ransakalainen Milan tapaa ikäisensä Clauden, joka on paennut Milanin äidin kotimaasta ja pojat asuvat hetken yhdessä. Kun Milanin vanhemmat eroavat, pääsee Milankin Ruandaan ja tapaa mummonsa. Selviää myös, että Claude on oikeastaan äidin veli, vaikka pojat ovat samanikäiset.

Yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa elämässäni, juureni aiheuttivat minulle päänvaivaa.  Kannoin sisälläni arvoitusta, joka haarautui ympäriinsä ja ruumiillistui tässä minulle vieraassa, pienikokoisessa naisessa kuin äkisti esille putkahtanut todistusaineisto.

 Äiti palaa ja jää Ranskaan, mutta Milanille Ruandasta tulee maa, johon hänen on pakko palata selvittämään, mistä oikein on kotoisin. 115-vuotiaan mummonsa äidin Rosalien tapaaminen ja tämän kasvattaman Stella-tytön myötä Ruandan todellisuus ja kansanmurhan jäljet vähitellen paljastuvat niin Milanille kuin lukijallekin. Clauden kanssa asuessaan  Milan tapaa myös Sartren, joka kerää ranskalaista kirjallisuutta menneisyyttään paljastamatta.

Turvatusta lapsuudesta keskelle jakautuneen kansan nykyisyyttä muuttaneen Milanin kautta kerrontaan tulee sävy, joka kertoo enemmän kuin uutiset tai dokumentti. Pojan kotona Ranskassa uutisten lukija varoitti Ruandan julmuuksista kertovista uutiskuvista ja kuitenkin äiti pippuroi tarmokkaasti perunamuusia ja isä kaatoi viiniä heti uutiskuvien häivyttyä.

Meillä herkkyys nieltiin kuin suullinen hiljaisuutta. Sain siitä hyvästä vatsapuruja.

Stellan äiti Eusebie on selvinnyt kansanmurhasta ja tekee tarmokkaasti töitä taatakseen tuleville sukupolville mahdollisuuden elää väkivallasta toipuvan ja kahtiajakautuneen kansan keskellä.

- Kuule, kansanmurhassa yli ymmärryksen ei käy väkivalta, vaan hengissä selvinneiden halu jatkaa elämää kaikesta huolimatta.

Stellalle tärkeää on puu, jonne Rosalie on sanonut kuolleiden henkien menevän. Stella viihtyy puussa, mitä hänen äitinsä ei ymmärrä.

- Tänä aamuna katsoin äitiä hänen etsiessään minua joka puolelta pihamaalta ja kadulta. Hän ei kertaakaan kohottanut katsettaan. Viime viikolla sama juttu. Hän näkee maailman vain omien silmiensä tasalta. Niin kuin tosi monet ihmiset. 

Vähään aikaan en ole lukenut mitään yhtä vaikuttavaa tai tärkeältä tuntuvaa. Olen jopa jättänyt kirjoja kesken, koska ne ovat tuntuneet merkityksettömiltä. Tämä kirja palautti luottamuksen siihen, että kirjallisuudella on sanottavaa ja merkitystä. Luulen, että kirjailijan näkökulma Milanin kautta teki viestistä vaikuttavan. Se toi kauhun ja ongelmat lähemmäs kuin uutiset voivat välittää ja kouraisi syvältä. Tai ehkä tässä on kyse siitä, mistä Olli Jalonen puhui Vinhan kirjajuhlilla pari päivää sitten. Fiktion totuus tulee sisältä päin, lauseista, joihin se on rakennettu. Minua se puhuttelee enemmän kuin faktat, joihin tämäkin teos nojaa.

Gaël Faye: Jakaranda. Otava, 2026. Ranskankielinen alkuteos: Jacaranda 2024. - Suom. Einari Aaltonen. -Otavan kirjasto 328. - Kannen kuva: Riki Blanco. - 215 sivua

Pertti Sulasalmi: Vieras kaikkialla

 

Tässä on kirja suomalaisista Ruotsissa ja paluumuutosta takaisin Suomeen. Vaikka tarinaa kertovan päähenkilön nimi on Kimmo, on kyse autofiktiosta. Tarinat paremman toimeentulon perässä naapurimaahan 1970-luvulla muuttaneista suomalaisista ovat monelle tuttuja, mutta tämä kirja tuo siihen uuden näkökulman.  Nimen osoittelevaisuudesta huolimatta kirja kertoo pärjääjästä.

Kimmo  Saravuo on parikymppinen, kun hän houkuttelee tyttöystävänsä Sirkan lähtemään kanssaan Ruotsiin, jossa tällä asuu täti. Pelkän huhun ja uskalluksen varassa lähdetään, mutta työpaikka löytyy ensin tehtaalta ja lopulta Kimmo etenee linjaautonkuljettajasta heidän kouluttajakseen ja Volvolla palataan Suomeen yhdentoista vuoden kuluttua. Silloin tyttöystävä on saanut kaksoset, joiden isäksi Kimmo ei koskaan kasva, vaikka elatusmaksuja pitkään maksaakin. Mukana on uusi valloitus, Mirja, kuuma seksipakkaus, jolla on jo ennestään lapsia. Parille syntyy poikakin ennen muuttoa Porin lähelle Ulvilaan, jonne aletaan rakentaa omakotitaloa.

Pärjääjän tarinana kirja poikkeaa muista maahanmuuttajien kertomuksesta. Kimmolla ei ole houkutusta alkoholin käyttöön, hän oppii kieln, työn ja toimintatavat nopeasti. Naiset ovat hänen heikko kohtansa ja isyys Sirkan synnyttämille kaksosille jää tunnustamisen varaan. Omatunto saa jatkuvasti kirjassa vinotekstillä muotoiltuja puheenvuoroja, joiden merkitystä tai roolia en vähään aikaan ymmärtänyt. Luin äänestä myös jälkiviisautta. Vasta kun omatunto vaikenee Mirjan kanssa käydyn raha-/sukulointiriidan takia, aloin ymmärtää tekijän tarkoitusta.

Tiesin, että saatoin loukata, mutta ihmiselle oli hyvä sanoa ulos ajatuksensa. Elin itsekeskeistä elämää, kiitos siitä omatunto. Älä vaan kommentoi tätä.

Vaan kommentoitavaa riittää etenkin Kimmon naisasioissa. Hän on mielestään moderni mies, joka ei tarvitse papin aamenta naissuhteilleen eikä muutenkaan kunnioita instituutioita. Myös bändikuvioissa pystyvä rumpali etenee omien pyrkimystensä viitoittamaa reittiä, vaikka joutuukin jättämään kaverinsa pulaan.

Lopulta päädyin  ajatellemaan, ettei hänellä mitään hätää ollut, kaikki  meikäläiset olivat tottuneet lähtemään, tulemaan ja olemaan yksin.

Nuori mies pitää taipumustaan toteuttaa aina ideansa luonteensa vaikeana osana.

Jos olen saanut idean, en jätä sitä vakan alle. Päästän sen ilmoille vapaana ja villinä, pelkäämättä seurauksia.

Suomeen muuton ja omakotitalon rakentamisen jälkeen materialistiminä katoaa vähitellen ja tilalle tulevat monet muut ideat ja kokeilut, vaikka entisetkin säilyvät.: soittaminen, politiikka, työsuojeluvaltuutetun asiat ja radiohommat. Jo yksikin näistä olisi riittänyt perheen laiminlyömiseen bussinkuljettajan työn ohella. Kumppanilla on sanomista usein - syystäkin. Puolueen jäsenkirjan Kimmo ottaa vasta ay-toiminnan myötä, vaikka olikin jo Palmen valtakunnassa kasvanut demariksi.

Kerronta on vauhdikasta ja sujuvaa. Lukija pidetään mukana Kimmon puuhissa yksityiskohtaisen kuvauksen ja repliikkien vuorottelulla. Vaikka sivumäärä on melko mittava, riittää tavallisessa arkielämäss käänteitä ja mutkia, jotka antavat jälkiviisaalle omatunnon äänelle kommentoutavaa. Kuitenkin jää tunne, ettei se ihan noin hienosti voi mennä kenenkään kohdalla, kuten autofiktioissa usein minusta tuntuu. Tässäkin olisin kaivannut enemmän pohdiskelua ja ajatusten erittelyä, mutta tarina eteni sellaisella vauhdilla, ettei moiseen jäänyt tilaa. Pidän kuitenkin kirjaa kasvukertomuksena, vaikka välillä päähenkilö tuntuukin seikkailevan menestyksestä toiseen, kun muut vain seuraavat sivusta. Luen sen myös kirjan ansioksi, sillä onhan tässä toisenlainen näkökulma Ruotsiin muuttaneisiin suomalaisiin, joita usein kuvataan pettyneinä luusereina. Tekijältä onkin julkaistu jo neljä aiempaa minulle tuntematonta kirjaa. Kaikenkaikkiaan kelpo ajankuvaus!

Pertti Sulasalmi: Vieras kaikkialla: eräs nuori mies päättää tulevaisuudestaan Momentum, 2025. - Kansi: Timo-Erkki Varpainen. - 398 sivua

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

 

Tämän kirjan etuliepeessä puhutaan kulttikirjailijasta ja toden totta huomaan minäkin lukeneeni yhden Wolffin kirjan aiemmin. Tämä tässä käsittelemäni kirja valikoitui luettavaksi jotenkin sattumalta, mutta alitajunta saattoi muistaa aiemman lukukokemuksen, Lihan aika .

Kaksi sisarusta, Peggy ja Jolly elävät syrjässä, nyrjähtäneellä paikkakunnalla, itsekin hyljeksittyinä ja halveksittuina. Paikkakunnalla joka puskassa lymyää pedofiilrjä ja pervoja ja paikkakunnalle mainetta niittänyt kirjailijakin on murhattu. Seudun rasistisuus ja väkivaltaisuus on hallitsevaa - ja kerronnan myötä huomaa sen olevan myös ilmeisen tarttuvaa. Mieleen tulee etsimättä jokin aika sitten lukemani Henna-Riikka Kuisman Maaperä.

Itse haluaisin sanoa, että kotiseutuni on kuin  pahaa unta, mutta pahaa unta joka on totta, ja kuten kaikki tietävät, siinä mikä on totta on jotain puhuttelevaa, sama se, millä tavalla jokin on totta. Jos viha on puhdasta. Jos kurjuus on todellista. Jos haavat vuotavat yhä verta. Tässä paikassa on jotakin synkkää ja pimeää, jotakin mikä virtaa syvällä ja mitä ei voi aistia, koska sen kätkee pinta, jonka läpi te ulkopuoliset ette näe.

Jolly kertoo tarinaa ja Peggy kokeilee kasvatti-isän hermoja ja rajojaan, kunnes käy juuri niin huonosti kuin ankara isä on ennustanut: tyttö raiskataan ja tuloksena on paljon murhetta, pelkoa ja raskaus. Siitä huolimatta sisaruksista juuri Peggy kokee luokkanousun. 

- Mutta sinä Peggy, joka osaat selvittää sen sotkun, sinä voit käyttää kerrontaa aseena Leifin ja ehkä koko maailman raivoa vastaan.

Ja juuri niin Peggy teki. Hän kertoi satuja, joita oli kuullut koulussa tai lukenut Dragon kirjoista, tai sitten hän vain sepitti tarinoita samalla kuin kertoi. Joskus hän antoi sijaisisän tehdä kertomuksista hienoja, muiden paikkakuntalaisten arvostamia asioita. Peggy kehitti sijaisisästä eräänlaisen sankarin, joka rakensi kotirouville pyöräteitä ja nuorille futiskenttiä, maalaissankarin, joka kävi ostoksilla osuuskaupassa ja tervehti aina vastaantulijoita, pysäytti tappajaetanoiden vyöryn maanrajaan viritetyllä piikkilangalla ja vaihtoi naapureiden tuulilaudat, kun ne kuivina kesinä halkeilivat.

Olen vielä nykyäänkin kiitollinen siitä, että Peggyn mieleen pulppusi tarinoita ja että hän jakoi ne kanssani. Ne antoivat meille rohkeutta ja toivoa myöhemmin, kun tapahtui se kaikki muu. On lupaavaa paitsi meidän myös koko ihmsikunnan kannalta, että sellaisia ajatuksia ja kertomuksia voi kummuta mieleen tällaisella seudulllla kuin meidän, aikana, jota leimaavat väkivalta, kuolema, kylmyys ja suvaitsemattomuus. Jos me kuuntelemme sisintämme, oman luontomme meihin luomaa kaikupohjaa, voimme lootuksenkukan lailla nousta mudasta melkein tahrattomina.

 Jolly jää vanhaan kotiinsa sijaisisän kuoltua  selviytymään kylän tarjoamin keinoin - ja syömään rasvaisia savuankeriaita. Sijaisäiti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja jakaa oikeutta ja kuolemaantuomioita oman näkemyksensä mukaan. Maatilan yhteydessä toimiva romuttamo tarjoaa toimeentuloa ja kätkee myös ruumiit, joita ei haluta ulkopuolisille näyttää.Rikkinäisyys vetää puoleensa toisia rikkinäisiä ja maatilalle tulee kaksi chileläispakolaista, toinen entinen vanki ja toinen poliisi. 

Emme olleet koskaan kuulleet mitään vastaavaa emmekä tienneet, mitä piti sanoa, kun joku oli kertonut elämästään jotakin tällaista. Tai tiesimme sittenkin. Koska tarinassa oli tutulta tuntuvia elementtejä. Raudan haju, jonka tietää olevan veren haju. Sellainen kerrostuma. Toisen ihmisen kauhun kerrostuma, joka värähtelee samalla taajuudella kuin oma kauhun kerrostuma.

Wolfin kerronta ja kieli liikkuvat vaivatta ronskista herkkyyteen ja huumorista ahdistavaan murheeseen ja sisäiseen rikkinäisyyteen. Omalla tavallaan ja kielellään hän kertoo ihmisen hirmuteoista ja selviämisestä mahdottomiltakin tuntuvissa olosuhteissa  Huomaan nyt pomineeni tekstistä paljon tarinoihin ja niiden kerrontaan liittyviä sitaatteja, mikä ei anna oikeaa kuvaa kirjan kokonaisuudesta. Tekstissä kuvataan sijaisäidin raivopäisyyttä ja hulluutta ja nimitetään sijaisisän avuliasta työkaveria Jättikyrväksi. Ronskin kerronnan takaa pilkistävät haavat ja rikkinäisyys, jotka sinällään kerrottuna olisivat olleet lukijalle liian rankkaa. Vetävän juonenkuljetuksen lisäksi ehkä juuri tässä piilee kirjailijan taito. Palaan taatusti vielä vastakin Lina Wolffin teosten suomennoksiin.

Mutta miten ikinä juuret ja elämä ovat itse kutakin muovanneet, yksi on varmaa: ennen kuolemaa jokaisen pitäisi kirjoittaa tarinansa muistiin. Kertoa, ettei kaikki mennyt niin kuin oli tarkoitus mutta että tällainen minun elämästäni tuli.

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme. -Otava, 2026. - Ruotsinkielinen alkuteos: Liken vi begravde, 2025. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. - Kansi Jenni Saari (Otavan kirjasto 329). - 229 sivua

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Tässäpä kirja,  joka kertoo miehen varjossa eläneen naisen elämäntarinan. Lars Levi Laestadiuksen vaimosta Brita-Kajsasta ei tiedetä juuri muuta kuin viidentoista lapsen nimet ja syntymäajat. Katja Ketun romaanissa tuo tuntematon nainen pääsee kertomaan omallla äänellään ja murteellaan elämästä historiaan jääneen miehensä kanssa.

Tuo oli aika paljon sanottu fiktiivisestä, vaikkakin faktoihin nojaavasta tarinasta. Niin vaivattoman tuntuisesti Katja Kettu on kuitenkin vetänyt Brita-Kajsan nahkat ja ajatusmaailman ylleen, että lukijakin pystyy katselemaan 1800-luvun elämää Pohjois-Ruotsissa vaatimattoman mutta omaa ja miehensä puolta pitävän rovastinnan silmin ja tuntemuksin. Murteen käyttö ei häiritse, vaan se on olennainen osa kerrontatapaa. Ei minua myöskään häirinnyt sukuelinten nimeäminen kerronnassa, sillä olivathan mulukut ja iloset vitut usein keskeisesti toimintaa ohjaavia. Kettu on taas tavoittanut sellaisen tuoreuden ja reippauden, joka tuntui edellisessä teoksessa vähän olleen hukassa.

Brita-Kajsan elämää seurataan lapsuudesta Laestadiuksen hautajaisiin. Luvut on otsikoitu vuosilukujen ja tapahtumapaikan mukaan. Brita-Kajsa  hoivaa miestään ja tämän siittämiä lapsia. Lisäksi hän tukee ja ymmärtää miehensä ajatuskulkuja, luottaa silloinkin, kun mies ei luottamusta ansaitse, pettää jopa ystävänsä ennemmin kuin miestään. Hän auttaa miestään tämän tieteellisessä työssä kasvavan lapsilaumankin keskellä. Mies ei tunnu Brita-Kajsan uhrauksia tai mielipiteitä arvostavan, vaan toimii itsenäisesti ja itsepäisesti, välillä synnintunnossaan rypien ja katuen, kunnes tulee suuri katumus ja hurmos, jota vaimo seuraa ja katsoo sivusta juurikaan mistään toimistaan kiitosta saamatta.

Pelkkää vahinkoa tuo älyn liiallinen rasitus rasitus kristillisyydelle. Kattokaapa tuotakin herraa tikkuparrassaan, vai pitäisikö sanoa että paskassa on se tikku, ei sentään!

Laestadiuksen kristillisyys kulki synnillisyyden ja anteeksiannon kautta eikä vaimon ollut helppo seurata seurakunnan toimia. Syntiä piti tehdä, jotta olisi jotain, mitä pyytää anteeksi. Brita-Kajsa näkee myös uuden opin perusteavanlaatuisen tasa-arvon puutteen.

Niin siinä Taivaan portteja alako varrota kovin ihmeellinen porukka, ko eihän net akat ainuastaan nainehet ja salavuoteessa maannehet, vaan ne nytte niin hurskaat ukot halusi heitä syntiin houkutelleita naaraita vihtoa. Se oli raakaa minusta. Ja julukinen tunnustus olisi naisen tehtävä.

Kun mies toivoo huomiota ja tunnustusta ranskalaisilta tiedemiehiltä tai piispalta, näkee Brita-Kajsa, kuinka pienenä ja joskus häiritsevänäkin tekijänä Karessuannon rovastia pidetään, mutta on siitä huolimatta valmis tukemaan miehen pyrkimyksiä ja seuraamaan tätä asemapaikasta ja pettymyksestä toiseen.

Olen aina inhonnut lähtöjä. Niissä törmäävät inhasti kaksi aikaa, kautta ja lähtiessä jättää ittestään osan menneeseen.

Viimeinen muutto Pajalaan on Lars Levin mielestä ylennys, mutta vaimo näkee lopun enteitä, vaikka tällöinkin vielä lapsi muljahtelee vatsanpeitteiden alla "hyvän hetken" seuraamuksena. Näitä pitkän liiton aikana koettuja nautintoja kirjailija kuvaa kauniisti, vaikka käyttääkin joskus "rumia" sanoja. Ehkä Brita-Kajsasta tekisi mieli käyttää kuvausta luonnonlapsi, mutta ennemminkin hän on tervejärkinen ja rakastava vaimo, jonka rinnalla mies vaikuttaa rääpälemäiseltä hörhöltä. Kirjaa voisi siis lukea myös naisen vahvuuden ja viisauden ylistyksenä.

Kirjan lukeminen oli mukaansatempaava kokemus ja elämys, josta en olisi halunnut jäädä paitsi. Kiitos kirjasta!

Katja Kettu: Brita-Kajsa. - Otava, 2026. - 322 sivua

Petter Sandelin: Osuma

 

Olen oppinut myös kuuntelemaan äänikirjoja, vaikka yhä miellän lukemisen omaksi tavakseni tutustua teoksiin. Kuunnellut kirjat ohitan helpommin. Ne eivät useinkaan jää mieleen tai vaikuta mitenkään. Harvemmin tulee tarvetta kertoa niistä mitenkään muille, saati hankkia kirja paperisena tarkemmin luettavaksi. Eivätkä ole sotakirjat ominta lajia luettavaksi. Tuntemattoman sotilaan lisäksi en ole tainnut montakaan sellaista lukea. Nyt tein poikkeuksen tässäkin ja se kannatti.

Petter Sandelinin Osuma oli kirja, joka poikkesi suuresta osasta muista kuuntelemistani äänikirjoista. Vaikka kirjasto oli sen sotaromaanien joukkoon lajitellut, antoi se paljon enemmän kuin taistelukuvauksia tai kertomuksia sankaruudesta.

Rintamalle lähtevät kuolemaan sellaiset kuin minä. En kuulu niihin jotka luulevat, että sodasta tulee seikkailu ja minusta sankari. Olen nähnyt vanhempien ikäluokkien harvenevan. Olen lukenut kaatuneiden listoja. He voivat kirjoittaa puheita isänmaasta ja Itä-Karjalassa saavutetuista voitoista, mutta he eivät voi lyhentää kaatuneiden listoja. Kuollut on kuollut.

Nuori kertoja sopeutuu jatkosodan vaatimuksiin, saa korsusta kuolleelta vapautuneen punkan ja sotaan sopeutuneita opastajia. Yksi heistä, Ståhl, nousee muita merkityksellisemmäksi. Hän ilmoittautuu aina ensimmäisenä, kun johonkin tehtävään pyydetään vapaaehtoisia. Sota on koko ajan läsnä.

Kun tulitus oli, ohi, me katsoimme toisiamme. Emme voineet käsittää, että olimme jääneet henkiin.

Pelko on niin ikään koko ajan läsnä rujona kaikenkattavana olotilana. Sen voittaa ja saa taka-alalle ainoastaan rakkaus. Rakkaus tuo  henkilöiden kasvukertomukseen uusia käänteitä - ja pelkoja. 

Mielestäni tämä kirja on sellainen sotaromaani, jota voi suositella myös lajia karttavalle. Ainakin itseeni se teki vaikutuksen koruttoman suoralla kerronnallaan. Kirjailija on syntynyt 1982, joten omia kokemuksia sodasta ei kerrata. Ehkä juuri se on  kirjan vahvuus: ei ole tarvetta näyttää sankaruutta. Vahva suositus!

Petter Sandelin: Osuma. S&S, 2024. Ruotsinkielinen alkuteos: Skott, 2024. Suom. Katriina Huttunen. . Äänikirjan lukija: Markus Järvenpää. -130 sivua. Kesto 3 h. 

Kristiina Wallin: Laituri

 

Taiteilijapariskunta - kuvataiteilija Hanna ja runoilija Einar - valmistautuu luopumaan rakkaasta talostaan meren rannalla. Heillä ei ole lapsia, eikä talosta huolehtiminen ole enää mahdollista, sillä molempien voimat ovat vähentyneet. Hanna on jo käynyt katsomassa asuntoa kaupungista. Einar on kadottanut sanansakin, mutta Hanna maalaa vielä itsensä väsyksiin motiivinaan retrospektiivinen näyttely.

Einar väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä hitaammin, yhä pidempiä päiviä.

 Hanna uikin usein, muutttuu osaksi vettä, maalaa vettä ja kaloja, näkee kuolleen äitinsä laiturin alla puhaltelemassa ilmakuplia ja sulautuu mereen hänkin.

Huoneisiin maalattu meri, painavat siveltimenjäljet. Ruumiiseeni maalattu meri, veden kohina luissa ja kudoksissa. Aaltojen liike sukupolvien ylitse, yhteisen muistin läpi.

Vaikka Hanna tuntuu olevan kertojana pääroolissa, pääsee Einarkin välillä ääneen. Hän näkee maailman ja Hannan hieman toisin, vaikka muistot ovatkin paljolti yhteisiä. Hannan äiti Sonja tuli kuin äidiksi Einarillekin, joka luki tälle runojaan.

Einar on aina lukenut runojaan ääneen, kuunnellut itsekin niiden rytmiä ja hengitystä. Hän on etsinyt sanojen eliöllisyyttä ja olentomaisuutta. / Tai kirjoittamisen tuntoisuutta, Einar ajattelee nyt, ajatusten yhteyttä ruumiilliseen.

Kirja tempaisi minut mukaansa heti ensisivuilta. Imin sanoja ja lauseita ja tunsin ne heti omikseni, vaikken olisi itse pystynyt niitä kirjailijan tavoin järjestämään. Hannan uimiskuvaukset tulivat iholle ja kaunis, pelottava ja samalla turvallinen loppu jäi mieleen. 

Säännöstelin lukemistani viiteenkymmeneen sivuun kerralla ja luin kirjaa yöllä, jolloin häiriöitä ei ole. Annoin itselleni luvan merkitä post-it-lapuilla koskettavia kohtia ja niitä tuli paljon. Ainakin osan vielä tähänkin kirjaan.

Tässä muutamia tekstistä irroittamani poimintoja, itselleni tärkeitä, muitakin ehkä koskettavia :

Luopumisesta:

En jaksa enää kitkeä kuin heinän sieltä ja toisen täältä. /Ei puutarhasta luopuminen silti helppoa ole. Ei mikään luopuminen ole. Ei rajaaminen eikä keskittäminen, kun tahtoisin täyttyä ääriä myöten.

Einar sanoi aamulla, että kirjoittamisen lopettaminen oli kuin enne: ensimmäinen osanen siinä irti päästämisten ketjussa, jonka mittaa emme vielä tunne.

Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?

Vanhetessa on ollut pakko opetella sitäkin. Kohtuutta.

Kirjoittamisesta:

Nyt kun Einar on lopettanut kirjoittamisen, hän ajattelee kieltä pakonomaisesti. Hän kaipaa tietokoneen näytöllä kulkevia kirjaimia ja ajatuksen kiteytymistä näppäimistöllä. Jos ajattelu tapahtuu pelkästään puheessa, siitä tulee helpommin itseään kiertävä kehä: sen keskeneräisyys jatkuu jatkumistaan. Kirjoitus sen sijaan tihenee kerroksiksi, jotka täsmentyessään ja tarkentuessaan avartuvat eivätkä määrity umpeen. Sen keskipisteessä on ihmeellinen paradoksi: kieli tiivistyy, mutta merkitys laajenee. 

Keltakantisessa muistikirjassa hän (Einar) kirjoittaa, että musiikki, matematiikka ja runous avaavat ulottuvuuksia, jotka laajenevat täsmällisen muotonsa ylitse kohti ääretöntä.....Niiden kontroloitu tarkkuus sisältää suurimman mahdollisen vapauden irrottaessaan meidät arkiajattelusta.

Taiteesta:

Kun maalaan, muistan oman muistini ylitse./   On sukupolvimuisti./   Arpeutuminen ja ilon ruumismuisti.

Omakuva on aina enemmän kuin yksi, ei yksikön ensimmäinen persoona, vaan monikko.

Tähän poimimani helmet todistavat mielestäni runoilijan ja ihmisen ylivertaisuuden tekoälyyn verrattuna. Ihmisellä on muisti, jonka kerroksista irtoaa tunnekokemuksia aistien rinnalle. Tämän kaiken Kristiina Wallin on järjestänyt kirjaan kokonaisuudeksi, helposti luettavaksi ja nautittavaksi. Pidän hänen näennäisen yksinkertaisesta tavastaan kirjoittaa ja tarjota sitten yllättäen kiteytyksiä, jotka johtavat uuteen.  Myös kirjan aiheet koskettivat minua ja koskettavat epäilemättä monia muitakin. Kaikki eivät vain sitä ehkä vielä tiedä. 

Kristiina Wallin on tunnustettu runoilija, joka vasta viime vuosina on tarjonnut lukijoille pitkää prosaa. Ensimmäinen romaani Vaikeampaa on olla näkemärtä unia ilmestyi 2021. Tekisi mieli pohtia ja kysellä, liittyykö siirtymä ikääntymiseen, vaikka runoteoskin on välillä ilmestynyt.  Otan kuitenkin Wallinin kirjat joka tapauksessa ilolla vastaan. Vahva lukuelämys! Suosittelen.

Kristiina Wallin: Laituri. S&S, 2026. 285 sivua 

Leena Krohn: Näköisyys

Lapsuudestaan asti herkästi palellut Horkka saa tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Itseriittoinen ja tunnettu taiteilijakollega Lysander antaa hänen maalata  tilausmuotokuvia, joita ei itse lomansa aikana ehdi/halua maalata. Jo ensimmäinen malli 101-vuotias isoäiti, entinen näyttelijä, joka haluaa tulla ikuistetuksi alastomana antaa vihjeen siitä, että vaatimaton ja kohtelias taiteilija saa  erikoisia malleja ja toimeksiantoja, jotka vuorottelevat. On kirjailija, palkkamurhaaja, tekoäly ja unettoman unen herra. Outoja olentoja riittää myös päivien muihin käänteisiin, kuten entinen bingoemäntä , joka pitää surkeaa kuppilaa Lysanderin ateljeen lähellä.

Miten tuo väritön, puolikuollut naishahmo Horkkaa kiehtoikaan! Hänen tappionsa, hänen elämäninhonsa imi Horkkaa puoleensa, houkutteli kuin katkera lupaus. Siitäpä juuri Horkka aikoi tehdä kuvan, ei Lysanderin ehdotuksesta vaan omasta valinnastaan.

Vaikka Horkka ei ole saavuttanut taiteilijana sellaista asemaa kuin kollegansa, hän on lapsesta asti halunnut nähdä ja ymmärtää maailmaa juuri piirtämällä.

Kerran kesälomalla matkalla maalle nuori Horkka oli katsonut auton ikkunasta ohikiitäviä puita ja yrittänyt ehtiä nähdä jokaisen erikseen. Ja Horkka halusi sanoa jokaiselle puulle: "Näen sinut! Ja sinut! Ja sinut" Niin kuin puilla olisi samnalainen tarve kuin ihmisillä tulla nähdyksi.

Influensserin muotokuvan maalaaminen osoittautuu hankalaksi, sillä hänen persoonansa on vahvasti sidoksissa tuotteisiin, joita hän myy ja mainostaa ja joihin hänen oma persoonansa kätkeytyy. Niinpä Horkka aloittaa taustasta.

Hän oli jo ottanut esiin violetin vahapastellin - kai kynsien värin vuoksi - ja tummentanut sen pitkällä sivulla influensserin taustan. Toistaiseksi henkilövetoisen itsepromoottorin kohdalla oli vain ihmisen muotoinen aukko, joka odotti täyttymistään.

Henkilöiden kavalkaadi ja heistä tekeillä olevat muotokuvat paljastavat Horkalle ja samalla kirjan lukijoille elämästä ja maailmasta paljon enemmän kuin kukaan haluaa tietää tai nähdä. 101-vuotiaan isoäidin pohdinnat vanhuudesta ja elämän kululusta saavat yleipätevää merkitystä:

Vanhuus on elämän ankarin testi, toisille lyhyt, joillakin se jatkuu ja jatkuu kuten minulla. Mutta kaikki hylätään. Nuorena ihminen kuvittelee, että nuoruus on jotain hänelle kuuluvaa. Mutta se on valeasu siinä kuin vanhuuskin. Nuoruutta ei halunnut riisua, vanhuuden haluaisi. Lapsena tiesin, että en ollut lapsi. Nyt tiedän, että en ole vanhus. Olen sama kuin olin silloin, minä itse.

Unettoman unen herra määrittelee olemassaoloa näin:

Harhoista syvin on uni elämästä, uni itsestä, uni maailmasta. Kas, se unohtuu eikä enää koskaan palaa, kun sen päättää uneton uni, kun ajan nielee ajaton, kun ääretön voittaa lyhyen yön.

Minua hävettää tavattomasti tunnustaa, että tämä oli ensimmäinen teos jonka luin Leena Krohnilta. Hänhän on kansainvälisestikin arvostettu, käännetyimpiä ja monesti palkittu kirjailija, kuten kustantaja takasivulla todistaa. Monesti olen kirjastossa pyöritellyt hänen kirjojaan käsissäni; ajatellut, että pitäisi, mutta jokin vaikeuden pelko on pidätellyt. Tästä kirjasta viehätyin kovasti. Nythän minulla on kirjailjan mittava tuotanto koskemattomana ja luulen kyllä viihtyväni hänen kirjojensa parissa jatkossakin. 

Leena Krohn: Näköisyys.  Teos, 2026. - 157 sivua