Johanna Forss: Pidot

 

Näihin pirskeisiin en olisi kuvitellut pääseväni. Niihin kaikki haluavat, sillä kutsujen järjestäjä Marianne, on tunnettu vaikuttaja, jonka suosiosta ja ystäväpiiriin pääsystä on syytä olla mielissään ja muistaa myös jakaa somessa tiedon tästä.  Myös lapsuudenystävä Maria on saanut kutsun juhlaan, vaikka kaksikon tiet ovat eronneet jo aikoja sitten. Marialla on oma työnsä ,Johannes ja lapset kun taas Mariannen tuttavapiiri koostuu silmäätekevistä toisista mediapersoonista. 

Lapsuudessa asiat olivat toisin. Molemmat kasvoivat maailman navaksi itseään nimittävässä pikkukaupungissa. Marianne piti huolta masennuksesta kärsivästä yksinhuoltajaäidistään ja Maria kasvoi ydinperheessä, joka sittemmin hajosi. Maria miettii , haluaako lainkaan osallistua entisen ystävänsä juhliin.

Millaista oli elää maailmassa ennen peilejä, kameroita? Kun omaa kuvaansa saattoi etsiä vain tyynen järven pinnasta ja muiden katseista. Oliko omien ajatusten virta silloin vuolaampi vai oliko se ennemmin kuin järvi, aava ja yhteydessä muihin?

Näissä juhlissa yhteydet hoidetaan osallistujien lisäksi ulkomaailmaan. Puhelimet välittävät kuvat ja tunnelmat välittömästi ja muiden saamaa huomiota tarkkaillaan tiiviisti. Luen kuvauksesta kritiikkiä jatkuvaa somejakamista kohtaan. Juhlissa ollaan läsnä vain oman kuvan kirkastamiseksi. Oma minä ja elämä piilotetaan tiukasti julkisen kuvan taakse.

Marianne on tietenkin kuviin halutuin kumppani. Maria löytää pari muutakin entistä koulukaveriaan ja tempautuu mukaan juhlatunnelmaan hyvän tarjoilun myötä.

Miia ja Piia alkavat tanssia kanssani, peilaamme toisiamme liikkeillämme, kellumme yhteisessä rytmissä. Katson heitä ja sydämeni on pakahtua. Tämän olemme osanneet siitä hetkestä lähtien kun ensimmäisen kerran tanssimme strobovalojen tuiskeessa.

Käänne ja petos tuovat kerrontaan loppupuolella vauhtia, mutta muuten juhlien kuvailu kaikkine some-kuvioineen tuntui välillä jatkuvan loputtomiin. Ihan tyytyväisenä poistuin kuitenkin näistä juhlista, vaikka ymmärränkin, ettei pitoja ollut tarkoitettu minulle.

Johanna Forss: Pidot. Tammi, 2026. Kansi: Markko Taina. - Kannen maalausAbrham Mignon, s.1669. -195 sivua

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

 

Pitäisikö perustella, miksi luin kirjan? Sehän palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla, mutta nimi ei houkuta, eikä kansi. Sisältö on vielä nimeäkin rajumpaa kamaa: sianruhojen keskellä kulkee kerronta läpi Esterin elämän. Nimihän jo paljastaa ammatin. Viihdyin kirjan parissa.

Ester on ainoa lapsi; kasvaa lihakaupassa, jota hänen vanhempansa pitävät. Hän on isänsä silmäterä, joka pelkää pimeyttä isän pallomaisen vatsan sisällä.

Pimeydestä kuuluu ääniä, pulputusta ja kurinaa, sydämen jyskettä. Mutta on myös täydellisen hiljaisuuden hetkiä. Ne ovat pelottavimpia. Hänen isänsä sisäinen maailma on hänelle tuntematon, piumeä ja hiljainen paikka. Ruumiin suljettu onkalo kuin luola täynnä salaisia tapahtumia. Pimeydessä piilee vaaroja. Sellainen kuin sydänkohtaus.

Sydänkohtauksen jälkeen isä on sairaalassa. ja palaa väsyneenä istumaan lihakaupan nurkkaan. Ester kasvaa aikuiseksi, opiskelee teurastajaksi. Hän haluaa isänsä neuvon mukaan lempeäkätisen miehen ja löytääkin viimein Keinosiementäjän.

He molemmat rakastavat työtään. Se on ihanaa. Sydän lyö Esterin rinnassa nopeammin kuin olisi sopivaa.

Hän kysyy: Onko tämä sitä?

Keinosiementäjä vastaa: On.

Koti on täydellinen, mutta lasta ei yrityksestä ja odotuksesta huolimatta kuulu.

Päivät Ester lappaa lihoja ja iltaisin kauhoo miestä syliinsä. Ne ovat pitkiä vuorokausia. Ester laskee jokaisen. Pitäisi yrittää kovemmin, he sanovat, ja aamiaispöydässä heidän on vaikea katsoa makkaravoileipiensä yli toisiaan silmiin.

Hedelmättömän vaelluksen ja sairastumisen jälkeen Ester hahmottaa kehonsa todellisen koon. Hänen sisäpuolensa on laajempi kuin ulkopuoli. Ulkopuoli on vain pintaa, sisäpuoli on hän kokonaisuudessaan.

Kirja hyvin lihallinen - kaikin mahdollisin tavoin. Esterin oma keho kypsyy lapsesta aikuiseksi hyvin lähellä sikojen ruhoja. Hän näkee siollakin sielut, jotka lentävät sian kuoltua taivaan liemikattilaan enkelten hämmennettäviksi. Kerronta on niin varmaa, että lukija haukkoo henkeään. Moni arvostelija käyttää kirjasta sanaa groteski. Varmaan sana on oikein, mutta Esterin tarina lihan ympäröimänä on myös hurja kasvutarina, joka alkaa riehakkaasti ja päättyy hieman apeampiin tunnelmiin. Kirja ei saarnaa eikä tuputa, vaan toteaa ja tarjoaa lukijalle omaperäisen tavan tarkastella maailmaa. 

Jos yritän luokitella kirjaa maagisen realismin tai satujen maastoon, tuntuu kirjassa aina olevan jotain enemmän tai vähemmän. Räväkkä kerronta tarjoaa lakonista huumoriakin ja lihakaupunki muistuttaa suomalaista tehdaspaikkakuntaa. Kirjailija mainitsi Luomiskertomuksessa YLE:llä lukevansa Olga Tokarczukin kirjoja mielellään. Niin teen minäkin, joten tässä yksi johtolanka. Analyysi tosin jää puolitiehen, mutta taatusti tulen lukemaan tekijän seuraavankin kirjan.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. Kosmos, 2025. 181 sivua

Monika Fagerholm: Eristystila - Kapinoivia naisia

On ollut kovin vaikeaa asettua viimevuotisen Finlandia-voittajan ääreen, vaikka olen yleensä pitänyt tapanani nuo palkitut kirjat lukea ja olen muutaman Fagerholmin kirjan lukenut aiemmin ihan mielelläni. Julkisuudessa on nostettu esiin kirjan tapahtuma-aikaa 1970-luvulla. Kirjan takakansi ilmoittaa:

Vanhemmat ihmiset muistelevat tuota aikaa rauhan tyyssijana, mutta Alicen sukupolvi näkee sen toisin: kuuluu uutisia Saksan levottomuuksista, huhuja taisteluista, jotka lannistetaan säälittä, ja kapinallisesta naisesta, joka kuolee selliinsä. 

Kuulun kyllä tuohon vanhempaan sukupolveen, joka perusti perhettä ja hoiteli lapsia 1970-luvulla, eikä Ulrike Meinhofin elämä vaikuttanut minuun kuin chileläisten pakolaisten kohtalot 1960-luvulla. Nykyisessäkin maailmantilanteessa 1970-luvun tapahtumat vaikuttavat etäisiltä ja - pienmmiltä. Vaan totta tietysti on, että nuorena ihminen on vaikutteille altis ja tavoittelee ehdotonta oikeudenmukaisuutta. Kirjailijakin oli nuori 1970-luvulla. Ei tämä  autofiktio ole, mutta todellisuus on taustalla. 

Päähenkilöstä, Alicesta kasvaa kirjailija. Hän asuu ja käy koulua aluksi  äitinsä Friedan kodissa maaseudulla. Siellä kesäisiin tapahtumiin  vuonna 1976  liittyy tärkeitä ystäviä, kuten Honecker ja Timothy ja koko ajan myös jotain selittämätöntä ja salaperäistä, kuten Fagerholmin kirjoissa usein. Tapahtumat etenevät kohtauksittain ja henkilöitä on paljon - etenkin sitten, kun Alice muuttaa isänsä Maxin uuden perheen luo. Äitipuoli Siri on ymmärtäjä ja tekee kansainvälistä uraa pakolaisjärjestössä. Velipuolista vanhempi Michael on vastuuntuntoinen ja Prinssi hellitty ja lellitty hunsvotti, joka löytää vastaparinsa ja tyttöystävän Alicen sisarapuolesta.

Kirjallisuus on muutenkin vahvasti läsnä. Nuorten teatteriharrastus keskittyy Hamletiin ja Doris Lessingin Kultainen muistikirja ja Väkivallan lapset ovat yhtä todellisia kuin tähän kirjaan luodut henkilöhahmot. 

Suuri henkilömäärä vaikutti varmaan torjuntaani tai lukemisen epäröintiini. Vähitellen henkilöt saavat enemmän merkitystä ja luonnetta ja kirjan tapahtumat ottavat mukaansa. Yksi Alicelle tärkeä henkilö on kuitenkin vielä mainittava: maailmannainen Veronica Seger, joka ryhtyy nuoren tytön mentoriksi ja antaa Alicelle kirjoittamiseen liittyviä ohjeita:

jos on valittava totuus tai hyvä tarina, valitse hyvä tarina. Se antaa usein ytimen. Ydin on selkeyttä. Sinun on osattava antaa hahmo sille, mille haluat antaa hahmon, konkreettisesti kohtauksissa niin suorasti ja vastaansanomattomasti kuin suinkin.

Ja pois kaikki keikailu ja miellyttämisen halu, koko mieliksi olemisen vietti. Sinun täytyy nähdä. Ei kenenkään toisen silmin, vaan niin, että sinä näet. Ja sen jälkeen kirjoittaa kuin pieni eläin....

Eikä se ole mikään hauska vertaus. Pienellä eläimellä on maatuntuma, se elää maassa ja mullaassa hajujen keskellä, keskellä aistittavaa. Sieltä se ryömii esiin, ei mieti, miten käyttäytyy. Ei se ajattele, ei se miellytä ketään - vaan liikkuu, kuunnellen, katsoen, tuntosarvillaan aistien.

Olen yleensä puolensadan sivun jälkeen päättänyt, jatkanko kirjaa vai jätänkö kesken. Vain harvoin olen pakottautunut jatkamaan pidemmälle, kuten nyt. Otin avuksi äänikirjan, vaikken ole varma auttoiko se ajassa hyppelehtivän, tapahtumia kertaavan romaanin omaksumista. Loppupuolella tempauduin kuitenkin mukaan ja tunsin saaneeni lukuelämyksen ja -nautinnon sekä monta oivallustakin. Kannatti ehkä sittenkin lukea (ja kuunnella)!

Monika Fagerholm: Eristystila - Kapinoivia naisia. Teos, 2025.- Alkuteos Döda trakten - Kvinnor i revolt. - Suom. Hannimari Heino. Äänikirjan lukija : Mirjami Heikkinen. 395 sivua. - 14 h 36 min.

Ian McEwan: Pähkinänkuori

 

Trudy odottaa Johnin lasta, mutta asuu lapsen isän veljen Clauden kanssa. Suunnitelmissa on hyljätä lapsen isä, kenties jopa tappaa. Tämän kaiken tietää kohdussa kellivä lapsi, jonka hyvinvoinnista äiti hädintuskin piittaa nauttiessaan rakastajansa kanssa elämän iloista: viinistä ja seksistä täysin rinnoin. Nämä kokee sikiökin ja huolehtii kohtalostaan muutenkin. Koko tarina kerrotaan hänen näkökulmastaan.

McEwan osaa kertoa ja kuvailla, pitää yllä ja laukaista jännitettä sopivassa tahdissa. Nokkelaa oli näkökulman valinta Hamlet-tarinan omalaatuisessa versiossa.  Suurta sanomaa tai viisautta en kirjasta löytänyt. Luin lukupiiriin tietääkseni, mistä puhutaan. En innostunut, kuten jostain muusta McEwanin kirjasta muistan innostuneeni.

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Otava 2017, - Englannikielinen alkuteos : Nutshell, 2016. - Suom. Juhani Lindholm. - Otavan kirjasto, 261. - 200 sivua

Thomas Schlesser: Monan katse

 

...kyetäkseen tekemään hyvää ihmisen pitää olla vastaanottavainen: ottaa vastaan lähimmäisen hyväntahtoisuus ja pyrkimys olla mieliksi, ottaa vastaan se mitä ei vielä omista tai ole.

Tämän viisauden Monan isoisä välitti lapsenlapselleen Sandro Botticellin Venus ja kolme sulotarta -freskon äärellä. Isoisä on päättänyt korvata lapsen terapian taideteoksiin perehtymisellä Siihen onkin Pariisissa mahdollisuuksia: Louvre, Orsay ja Beaubourg, joka tunnetaan myös Pompidou-keskuksena. Yksi teos viikossa ja vanhemmilta salaa, sillä nämä luulevat isoisän vievän tytön terapiavastaanotolle.Terapian tarve on seurausta sokeutumiskohtauksesta, jolle ei löydy syytä. Isoisä on myös huolissaanissaan siitä, että jos Mona menettää näkönsä, hän ei ole ehtinyt nähdä mitään kaunista

Eräänlaiseksi terapiaksi näitä museokäyntejäkin voi sanoa ja samalla ne antavat lukijalle oppitunnin yhtä lailla kuin 10-vuotiaalle tytölle. Pariisissa käymätönkin tai ruuhkassa taidetta ahminut pääsee taiteen sisäpiiriin, sillä onhan teoksen kirjoittanut taidehistorioitsija ja professori. Kaikista teoksista on pienenpieni kuva liitteenä ja tarkka sanallinen kuvaus tekstin lomassa.

Monan isä pitää kirjakauppaa ja juo liikaa, mikä aiheuttaa murhetta niin tyttärelle kuin muillekin läheisille. Isoäiti on kuollut hiljan ja niinpä taide tuo terapiaa myös yksinjääneelle isoisälle. Teosten äärelle yhdessä pysähdyttäessä isoisä antaa opastusta taiteeseen ja elämään.

Ihmiskunta on painajaisia suoltava koneisto. Se on pelottavaa, mutta Goyan taide opettaa meitä hyväksymään sen, suhtautumaan pimeään puoleemme selvänäköisesti (Frances Goya: Asetelma)

Lukijana olin ensimmäiset sata sivua innoissani ja hyvin vastaanottavainen kirjan tarjoamille oivalluksille. Juuri näinhän taide minunkin mielestäni toimii: herättelee katsojaa näkemään taiteilijan teoksesta enemmän, ymmärtämään elämää laajemmin. Ensimmäisen ihastuksen jälkeen kehystarina rupesi vaikuttamaan liian opettavaiselta ja väkisin muokatulta. Tytön aikuismainen käytös ärsytti liian täydelliseksi kuvattuna. Joka tapauksessa on selvää, että taiteen ympärille viritelty tarina olisi yksinään liian naiivi.

Manet haluaa osoittaa, että kuvassa on lopulta vain vähän nähtävää. Siinä on pelkkä parsa ja arkinen pöydänreuna, hän teki anteliaisuudenpuuskassa aiheesta maalauksen ja antoi sen lahjaksi. Teoksen viesti on, että pienenpini tekee elämästä kiehtovaa. Jokin hyvin pieni voi tuoda elämään kipinää. (Eduard Manet: Parsa) 

 Välillä kerronta paneutuu perheen asioihin ja sisäisiin jännitteisiin, välillä kirjailija kertoo taideteosten välittämiä viisauksia isoisän kautta. Monan ja perheen tarina on vain kehys, jonka sisälle kirjoittaja on pakannut intohimoaan taiteeseen ja taideteosten välittämän tarinan. Lukija tuskin odottaa muuta kuin onnellista loppua.

Milloin ihminen lakkaa leikkimästä? Milloin, missä iässä tyrehtyvät ne tarinat, joita keksimme ja esitämme huolettoman spontaanisti? Missä vaiheessa meiltä katoaa kyky sukeltaa toisiin maailmoihin, loihtia ympärillemme linna, Villin lännen tasanko tai avaruusalus?

 Thomas Schlesser: Monan katse. Otava, 2025. - Ranskankielinen alkuteos: Les yeux de Mona, 2024. - Suom. Lotta Toivanen. värikuvaliitteet+ 406 sivua

Anne Kaustio: Kaurapuurojättiläinen ja muita novelleja

 Kymmenen novellia,puolitoistasataa sivua.  Koska himoni novelleihin on yltynyt, hankin tämän kirjan luettavakseni.  Luin ja nautin hetkistä Anne Kaustion esikoiskirjan ääressä. 

Kukkulan kuningas kertoo ilmiselvästä luuserista, joka ei onnistu itseään voimakkaaman vaimon kanssa. Hän on kaiken lisäksi päätynyt yhteen aivan väärän naisen kanssa, sillä Tuula-vaimon ystävää Sofiaa hän oli tavoitellut. Kuinka ollakaan: lapsen ristiäiset vietetään suureellisesti seurakuntakeskuksessa, jossa Sofia hoitaa keittiötä.Melkein tarvitaan fantasiaa naisen valloitukseen, mutta onnistuuko ritari unelmiensa naisen kanssa - se jääköön tässä kertomatta. 

Arvioni mukaan noin kolmasosa kyläläisistä oli sukua Tuulalle. Itserakasta ja pitkövihaista porukkaa. Tiedän, mistä puhun, sillä kuulun itsekin vastaavanlaiseen sukuun.  Tiedän pelin hengen ja sen, miten oudoilta sen säännöt näyttävät ulkopuolisista, miten hankalia siirrot oppia. Tunnen näiden sukujen kunniakäsitykset, kirjoittamattomat ystävyys- ja avunantosopimukset, vaikenemisen lain ja verkostot seitsemännessä polvessa. Edellä mainituista syistä näihin kyliin on vaikea soluttautua ulkopuolelta ja ken sitä yrittää, pitäköön kielen keskellä suuta: serkkuja ja pikkuserkkuja on joka pöydässä ja jokaisen pöydän päässä.

Opettajakokelaan uskottavuus on koetuksella erityisesti luokan tyttöoppilaiden silmissä.novellissa Transalatiivi .

Työpäivän jälkeen tuntui usein siltä, että tuli taas heiluttua luokan edessä kuin kerjäläinen, katusoittajan Keravan rautatieaseman alikulkutunnelissa. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei halua kuunnella, kukaan ei tervehdi. Vaikka kuinka vingutat haitaria ja huikkailet huomenta ja helouta, ohikulkijat eivät halua nähdä sinua eivätkä tietää sinusta mitään. Ja jos näkevät, haluavat nopeasti unohtaa.

 Koulumaailmassa ollaan myös novellissa Vieraalle planeetalle, jossa veneäläislähtöisen äidin hyväkäytöksinen Juri-poika yrittää sopeutua suomalaiseen koulumaailmaan. Äiti Larissa rakastaa taidetta ja haluaa tarjota pojalleenkin parhaita mahdollisia kokemuksia. Hän pistää pojan tanssikouluun ja pukee kauluspaitaan ja prässihousuihin, jollaisia luokkatoverit eivät käytä.

Rakkaus taiteisiin virtasi valkosoluina Larissan veressä. Ilman niitä ihminen väsyi, surkastui ja kuihtui surullisena pois kuin kastelematta unohdettu ruukkukasvi.

Novelleissa käsitellään vakavia aiheita huumorin välityksellä. Lapsen näkökulmasta kerrottuna tapahumat saavat lisää syvyyttä ja vielä koskettavamman sävyn. Ratsupoliisi King välittää tunnelmia erolapsen kokemuksista.  Poika oppii lukemaan jo viisivuotiaana istuessaan isän kanssa baarin tahmaisten pöytien ääressä lukemassa sarjakuvia ja Viisikkoja, Seuraa ja Mustanaamiota. Raamattuakin isä luettavaksi tarjoaa, mutta baarinpitäjä Ella kieltää moisen.

Ella oli perusdemari ja perusdemari suhtautuu Raamattuun kuin vävy hankalaan anoppiin: sietää hiljaa tarpeen tullen, mutta ei varmasti kutsu oma-aloitteisesti kylään. Niin isä sanoi.

Novelleissa on paljon reppanoita, jotka ovat jääneet asumaan tyhjentyviin syrjäkyliin ja pitävät yllä paikallista baarikulttuuria. Kirjailija on ilmiselvästi näiden usein hyväntahtoisten ihmisten puolella ja antaa tuomiota tai hyljeksintää harrastaville, itsensä paremmiksi kokeville ihmisille kyytiä. Lapsen maailmaan sijoittuvissa tarinoissa huumori melkein väistyy tragedian taakse, kuten niminovellissa Murretta on mukana hyppysellinen silloin tällöin ja se elävöittää sopivasti repliikkejä.

 Toivon todellakin, että novelleja aletaan taas arvostaa ja arvostella ja hankka enemmän kirjastoihin! Tämäkin kirja on tutustumisen arvoinen.

Anne Kaustio: Kaurapuurojättiläinen ja muita novelleja. Aviador,2025. - 144 sivua

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki

 

Hatoko palaa kotikaupunkiinsa Kamakuraan ja alkaa hoitaa perimäänsä paperikauppaa.Hän on kasvanut isotätinsä hoivissa tietämättä, kuka on hänen äitinsä. Kaupan myötä hän on perinyt myös kylän kirjurin tehtävät. Jälkimmäinen työ vaatii taitoa ja eläytymiskykyä. Kyse ei ole pelkästään kalligrafiasta, vaan pitää myös osata muokata kirjeitä erilaisille henkilöille erilaisiin tarkoituksiin.  Puodista oli tullut kirjaimerkkien sekatavarakauppa, vaikka olikin ulkoisesti vain paperikauppa.

Oikeastaan Hatokon tarina kehittyy hänen saamiensa työtehtävien myötä. Hänellä on kaunaa kasvattajaansa kohtaan ja paljon selvittämättömiä asioita, mutta kirjurin tehtävien avulla hän paneutuu monen asiakkaan elämäntilanteisiin ja arkoihinkin asioihin. Japanilainen kulttuuri, sen tavat, maisemat, ruuat ja juomat luovat oivan kehyksen tarinalle, joka polveilee sopivan mutakaisesti edeten paljastamatta kuitenkaan liikaa. Naapurissa asuva rouva Barbara on tuttu jo Hatokon lapsuudesta ja on tämän elämän uusissa käänteissäkin tiiviisti mukana.

Ehkä kirjan lajityypiksi voisi sanoa feelgood- kirjallisuuden. Ainakin minulle tuli hyvä mieli kirjaa kuunnellessani, enkä kuitenkaan löytänyt mitään liian siirappista tarinasta.  Vaikka kuuntelukokemus oli hyvä, olisi sittenkin pitänyt tarttua paperikirjaan ja nähdä kartta ja kirjeiden tekstit, joita kirjassa on kuvana. Ihana kirja luettuna tai kuunneltuna. Ja kuinka ollakaan: Raisa Porrasmaan suomentama. Minulle hänen suomennoksensa on kirjan laadun tae.

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki. - Kirjapaja, 2025. Japaninkielinen alkuteos 2016.- Suom. Raisa Porrasmaa -Japaninkieliset kirjeet Kayatani Keiko. Kansi Venla Poskela.Lukija: Anna Saksman - 268 sivua. - 7 h 21 min