Sanmao: Tarinoita Saharasta

 

Suomentaja Rauno Sainio on tehnyt tämän kirjan kanssa historiaa, sillä hän on suomentanut kirjan kiinan kielestä, ei käännöksistä. Tämä on Taiwanista lähtöisin olevan 1943 syntyneen kirjailijan Sanmaon (Chen Mao-ping) jo 1976 ilmestyneiden tarinoiden kokoelma, joka on saanut menestystä ja monta käännöstä maailmalla.

Tarinat sijoittuvat Saharaan, josta Sanmao on takakannen tekstin mukaan innostunut 1970-luvun alussa luettuaan lehdestä autiomaata käsittelevän artikkelin. Saharaan hän muuttaa sieltä töitä hankkineen espanjalaisen miehensä Josen perässä. Sanmao hoitaa pariskunnan pientä kotia, laittaa ruokaa ja tekee kotiaan viihtyisäksi. Hän yrittää ystävystyä ja ymmärtää naapureitaan pienessä tuppukylässä, El Aaiunissa. Aavikolla asuvia sahraweita yhdistää köyhyys ja uskonto, mutta he ovat valmiita ottamaan vastaan kaiken avun ja helpotuksen.

 

"..En vain enää kestä vastaan tulevia ihmisiä. Heistä ja heidän ongelmistaan on aivan liikaa vaivaa."  "Mistä ihmisistä oikein puhut? 

"No heitä nyt näkee tien poskessa harva se päivä. Etkö muka ole huomannut?"

"Mikset vain aja surutta ohi?"

"Kuka heitä auttaa, jos en minä?..."

Sanmao osoittautuu kielitaitoiseksi ja yrittää auttaa keinolla millä hyvänsä. Kiinan lisäksi hän puhuu espanjaa ja jonkun verran arabiaakin paikallisten kanssa. Hän saa mainetta lääketieteen alalla, vaikka apukonstit ovat joskus varsin kyseenalaisia, kuten hammasta kynsilakalla paikattaessa. Naapurit oppivat myös käyttämään Sanmaon hyväntahtoisuutta hyväkseen ja nuoren pariskunnan keskinäinen elämä häiriintyy monesti. Toisaalta kaikki kanssakäyminen alkuasukkaiden kanssa tuo sisältöä yksinäisiin päiviin - samoin kuin tarinoiden kirjoittaminen.

Erään kerran olin autoineni usean kymmenen kilometrin päässä kaupungista, kun huomasin edessäpäin vanhan miehen. Hän raahasi perässään vuohta ja eteni verkalleen raskain askelin. Käyntiä hidasti entisestään hänen raskas viittansa, joka pullisteli kuin purje hänen kulkiessaan vastatuuleen.

Pysäytin auton. "Ystävä", sanoin arabiaksi. "Tule kyytiin!"

"Entä vuoheni?" hän kysyi vaivaantuneena samalla kun piteli vuohesta tiukasti kiinni.

"Vuohi saa tulla mukaan!"

Autoilusta tulee San Maolle tärkeä viihdytys. Hän opettelee sitä omin päin ja suorittaa ajoneuvon kuljettamiseen vaadittavan kokeen vasta myöhemmin. Tämä aiheuttaa hämmennystä ja salailua, sillä kukaan ei saa tietenkään tajuta, että Sanmao on tullut ajokokeeseen autoa ajaen.

Elämä aavikolla ei ole vaaratonta ja päähenkilö osoittautuu myös tavattoman kekseliääksi auttaessaan liejuun vajoavaa puolisoaan. Samalla hän oppii, etteivät kaikki ole yhtä avuliaita kuin hän itse on. Pahin on kuitenkin vielä edessä, kun naapurimaa haluaa liittää alueen itseensä ja syntyy sota. Se on vaikeaa erityisesti vallankumousta tukeville paikallisille ja maahanmuuttajille. Joskus on melkein mahdotonta elää ja valita oikein sekasortoisessa tilanteessa.

"Jos saamme itsenäisyyden, jään tänne. Jos alue menee jakoon, lähden pois."

"Minä luulin, että sydämesi kuuluu Espanjalle."

"Tämä on minun maani. Isäni ja äitini on haudattu tänne."

Suomentaja on järjestänyt kertomukset niin, että loppua kohti kertomusten sävy muuttuu vakavammaksi. Kääntäjät ovat eri kielillä tehneet omat ratkaisunsa, mutta tämä suomalainen versio kyllä toimii. Lukiessani kertomuksia pidin näitä aluksi harmittomina välipaloina. Luin niitä Sanmaon viehättävän persoonan takia. Sanmao on juuri sellainen kirjoittaja, joka on elänyt kirjoittamisen arvoisen elämän. Hän on kirjan tekstien mukaan yhä rakastettu ja luettu Taiwanissa. Kirjan lopussa on suomentajan jälkisanat, jossa hän kertoo kirjailijan myöhemmistä vaiheista.

Minun oli vaikea ymmärtää, jonkun innostuneen yhdestä lehtiartikkelista niin paljon, että muuttaa hiekka-aavikolle. Ylipäänsä ehdoin tahdoin hiekka-aavikolle muuttaminen on minusta erkoista tai outoa. En ole koskaan käynyt Saharassa, en ymmärrä se kauneutta. Sanmao tiesi ehkä paremmin: 

"Ai mikäkö minua kiehtoo? Aavat maisemat, korkea taivas, kuumana porottava aurinko, hiekkatuulet. Yksinäinen elämä kaikkine iloineen ja suruineen. Jopa tämä tietämätön kansa ja sen ihmiset, heitä minä rakastan ja vihaan yhtä aikaa. Tai en minä  taida itsekään tietää! 

Sanmao: Tarinoita Saharasta. AulaCo, 2023. Kiinankielinen alkuteos: Sahala suiyüeh.- Suom. Rauno Sainio. - Kansi Sanna-Reetta Meilahti. - 385 sivua

Maria Peura: Esikoinen

 

Lapseni oli vaiettu.

Peura kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta: huostaanotetun/-annetun lapsen vanhempana olemisesta. Ennakkotietojen perusteella odotin hänen kertovan vain omasta äitiydestään ja oikeastaan siitäkin vain sen rankimaasta osuudesta: kuinka hän joutuu luovuttamaan esikoispoikansa laitokseen. 

Annan hänet pois, jotta hän ei menisi pois. Luovutan hänet saadakseni hänet. Lainaan häntä laitokselle, jotta en menettäisi häntä kokonaan.

Peura aloittaa kuitenkin siitä, millaista oli tulla äidiksi. Vaikka hän rakastaa tulevaa lasta ja haluaa olla tämän äiti, on jo raskausaika on täynnä pelkoa ja ahdistusta, sillä lapsen isä on äkkipikainen ja väkivaltainen, erityisesti humalassa. Käy myös ilmi, ettei lapsen isä ole kantasuomalainen, vaikka onkin omaksunut uusia tapoja tänne muutettuaan. Uskonnostaan hän ei ole luopunut.

Tyhjä mahalaukku ei valittanut nälkää, kohtu oli raskaana auringosta, auringosta. Äitiyden puin ylleni kuin kesän, vihreä ja lämmin oli raskauden vaate.

Kertoessaan  äitinä olemisesta ja siihen kasvamisesta tulee mukaan myös suhde omaan äitiin. Sekään ei tunnu mutkattomalta, vaan sisältää pelkoa ja hylkäämisenkokemuksia. Vanhemmat ovat jo kertojan äidiksi tullessa vanhoja, äidin muisti on kadonnut. Tytär muistaa kuitenkin sen, mitä ei ollut.

Etsin liinavaatekaapista lapsuudesta säilyneen reikäisen tyynyliinan. Pidän sitä kasvoillani, rukoilen, ettei äiti menisi pois. Ettei hän ottaisi minulta sitä, mitä minulla ei koskaan ollut. Ettei hän riistäisi minulta tyhjää kohtaa, jota ei täyttänyt.

Jo kirjan alkupuolella Peura puhuu kertomiensa asioiden henkilökohtaisuudesta. Kirjan minä on kirjailija. Peura ei säästä itseään, muttei myöskään ryvetä itseään syyllisyydessä. Hän sivuaa nuoruuden räyhävaihetta useimmiten todeten  lopettaneensa viinanjuonnin kokonaan jo vuosia sitten, mutta kertoo myös toisenlaisista kokemuksista.

Kallo menettää painonsa ja ääriviivansa, hampaat ajattelevat hilpeitä ajatuksia ja suun muisto nauraa niille, lempeästi se ilkkuu ala-asteen luokkahuoneen liimatuubeja ja monistusnestekanistereita, joiden tarjoama unohdus kesti vain pari silmänräpäystä.

Kuten nuo hilpeitä ajattelevat hampaat edellisessä lainauksessa osoittavat, on Peuran kieli tavattoman kekselisästä ja kaunista, lähestyy paikoin runoa. Minua miellytti myös alkuun kerrottu varoitus jättää tuoreeltaan henkilökohtaiset asiat käsitelemättä kirjassa. Autofiktio on vaikea laji, jollei anna itselleen oikeutta selitää ja puolustella (mikä taas ei minua lukijana innosta). Aika hyvin Peura mielestäni tässä kirjassa selviää - ehkä juuri tuon hetkittäin purskahtavan runokielen ansiosta. Kirja kosketti minua. Voin suositella.

Pelon hajusävy on neutraali. Taaskaan en ehdi ryömiä pois sen alta. Se leviää huoneessa kuin häkä, se yllyttää minua ahdistumaan tarpeettomista. Tiedän altistuneeni vasta kun olen pyörtymäisilläni.

Maria Peura: Esikoinen. Otava, 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Nikola Bradonijic/Stocksy. 320 sivua

Iida Turpeinen: Elolliset

 Kieleen saapuu uusi, hirveä sana, sukupuutto, extinction.

Eivät kaikki esikoiskirjailijat kirjoita ensimmäiseen romaaniinsa omaa tarinaansa. Iida Turpeisen Elolliset kertoo tarinan stellerinmerilehmästä, jo 1700-luvulla sukupuuttoon kuolleesta eläinlajista, joka sai nimensä löytäjänsä, tutkijan ja tutkimusmatkailijan Georg Wilhelm Stellerin mukaan.

Suomeksi jo viimeinen meressä kellunut merilehmä on kohdannut sukupuuton. Sen suonissa kiertää veri, ja hermosto lähettää raajoille yhä sähköisiä viestejään, mutta sen kiertäessä poukamasta toiseen etsimässä lajitovereitaan se on jo kohdannut syvimmän mahdollisen yksinäisyyden, sukunsa puutteen, ja sen laji on lopussa jo ennen kuin luoti lävistää silmän.

Steller on mukana kapteeni Vitus Beringin johtamalla tutkimusmatkalla. Kapteeni on toteuttanut Pietari Suuren unelmaa meritien kartoittamisesta Aasiasta Amerikkaan, mutta työ on hallitsijan elinaikana jäänyt kesken ja uusi retki on tarpeen. Tuolle vuosien mittaiselle retkelle lähtee mukaan tutkijoita eri aloilta, mutta porukan riitaannuttua ja kyllästyttyä matkan vaivoihin heidät korvaa luonnontutkija ja teologian tohtori Steller, joka ei piittaa ulkoisesta komeudesta, vaan omistautuu intohimoisesti tutkimustyölleen. Hänen tehtävänsä on kartoittaa Kamtsatkan niemimaan eläimet, kasvit ja kivet.Tuntemattomat meret erottavat retkikunnan laivoja ja vähentävät varustusta, mutta tuntemattoman jättiläiseläimen, jota merenneidoksikin sanotaan, kohtaaminen vie Stellerin mielenkiinnon.

Kirja alkaa ja päättyy Luonnontieteelliseen museoon Helsingissä. Turpeinen kertoo halunneensa selvittää, mitä tapahtui sillä välillä, kun stellerinmerilehmä kuoli sukupuuttoon ja sen luut päätyivät suomalaiseen museoon. Aikaa kului kolme vuosisataa. Kirjailija kuvittaa hurjaa tarinaa alkeellisiin oloihin muuttaneista ihmisistä,  jotka eivät pelkää tarttua uusiin haasteisiin tai matkata tehtäviensä perässä jopa perheensä kanssa tuntemattomille seuduille outojen kansojen pariin.

On selvää, että kirkko on laiminlyönyt tehtäväänsä, sadassa vuodessa vain muutama alkuasukas on hyväksynyt oikean uskon, eivätkä siirtokunnan asukkaat ole heitä parempia - tietävät, mikä on oikein, mutta valitsevat toisin.

Kuitenkin ennen kaikkea kirja kertoo intohimoisista tutkijoista, jotka konstruoivat luista eläintä, entisöivät särkyneitä linnunmunia ja huolellisista piirtäjistä, jotka jäljensivät hämähäkkejä. Se kertoo heistä, joille luonto on rakas ja joille tiede on rakas. Joskus näiden välillä on ristiriita, onneksi harvemmin.

Kuollut ja elävä yhdistyvät paperilla yhdeksi, tarkaksi kuvaksi, ja hänen silmiensä kautta von Nordmann näkee taas hämähäkin kaikessa loistossaan.

Monivaiheinen tarina on kerrottu vauhdikkaasti viipyilemättä tunnetiloissa turhan kauan. Henkilömäärä on hengästyttävä ja yksityiskohdat tarkkaan kuvattuja, mutta  stellerinmerilehmä pitää kerronnan koossa ja lukijan mielenkiinnon yllä. Ei tätä kirjaa syyttä ole kehuttu. Tekijän seitsemän vuoden työ ansaitsee käännöksiä ja tunnustusta. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto tuli jo. Tuleeko muutakin?

Iida Turpeinen: Elolliset. S&S, 2023. -Kansi Safa Hovinen, Merkitys, 296 sivua

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

 Tämä kirja osoittaa, kuinka paljon maailmassa on kertomisen arvoisia tarinoita. Onneksi esikoiskirjailijalla on taito kertoa niin, että lukija ymmärtää, kuinka haavoittavista asioista on kyse. 

Jällivaarassa asuvalla äidillä on todettu keuhkosyöpä, joka on levinnyt luustoonkin. Mitään ei ole tehtävissä, kasvaimia on paljon. Äiti tietää kuolevansa. Tämä on kerrottu ystävälle, mutta vaikeinta sitä on kertoa tyttärelle. Tilda opiskelee Tukholmassa ja Agneta matkustaa sinne, koska ei pysty kertomaan asiaa puhelimessa. Vastatustenkin sitä on vaikeaa kertoa. Etäisyys äidin ja tyttären maailmojen välillä tuntuu ja  näkyykin välimatkan haihtumisesta huolimatta.  Pohjoisessa kahvi juodaan mustana, Tukholmassa maidon kanssa ja samanlainen ero on ihmisten välillä. Kaupunkilaiset katsovat köyhiä ja maalaisia tyttären tavoin karsaasti eivätkä näe omia virheitään tai omituisuuksiaan.

Agneta näkee ikkunasta Tildan jurottavien kasvojen heijastuksen. Hän pudottaa viisikymppisen miehen mukiin ja antaa tälle vielä avaamattoman kokiksenkin, jota hän tarvitsee verensokerin tasaamiseen ja huimauskohtauksen varalta. Mutta miehellä ei ole mitään.

"Etkö sinä anna hänelle mitään?" Agneta kysyy ja tökkää Tildaa käsivarteen. Tilda kiskaisee kätensä pois katsomatta sen enempää miestä kuin Agnetaakaan.

  Paitsi äidistään Tilda on etääntynyt myös parhaasta ystävästään, joka on jäänyt Jällivaaraan. Äiti haluaisi olla varma, että tyttärelle jää joku, jolle puhua ja kertoa murheita.

Tilda oli liian ankara Heddalle vaatiessaan, että kaiken pitäisi jatkua ennallaan, vaikka oli selvää, että vauva muuttaa ystävyyssuhdetta. Agneta ei tiedä, tapahtuiko jotain, muutakin kuin vauva, mikä erotti heidät, vaikka he olivat olleet viisitoista vuotta kuin paita ja perse.

Agneta yrittää käyttää vaikean asian kertomiseen apuna kotitaloa, josta pitäisi pitää huolta, mutta se ei tytärtä kiinnosta.

"Talo...", Agneta jatkaa kuin ruohonleikkurirobotti, joka ei aavista suuntaavansa suoraan moottoritielle ja huomaa virheen liian myöhään.

"En minä halua sitä taloa, minä asun nyt täällä."

Kertoja muuttaa näkökulmaa välillä kokonaan ulkopuolelle puhuen äidistä ja tyttärestä. Välillä maailmaa katsotaan Agnetan näkökulmasta. Usein tytär vaikuttaa töykeältä ja tunteettomalta eikä äiti uskalla tunkeutua tyttären maailmaan muuten kuin ostamalla tälle kalliita vaatteita, joita tytär haluaa. Äidin avuksi ja turvaksi jää vain kahvi ja tupakka, jotka tekevät jo pahaa, mutta tarjoavat pysähdystaukoja.  Äidin ja tyttären välillä on kuitenkin vahva tunne, joka sitoo heidät yhteen : rakkaus. Sitäkin on niin vaikea sanoa ääneen.

Pieni kirja on täynnä vaikeita tunteita ja asioita. Tildan itsenäistymisyritykset tyrmäävät äidin kerta toisensa perään. Nuori esikoiskirjailija kuvaa taidolla ja rehellisenoloisesti mahdottoman eteen joutumista yllättäen. Hän ei suurentele eikä osoittele - ja juuri se tekee kirjasta hyvän ja lukukokemuksesta vaikuttavan.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana - romaani. - Johnny Kniga 2023. - Ruotsinkielinen alkuteos: Kaffe med mjölk, 2022. - Suom. Jaana Nikula.-Kansisuunnittelu: Sara R. Acedo. - 206 sivua

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

 

Minä kuvittelin lukeneeni koko trilogian jo ennen sen suomentamista. Kuvittelin siitä myös kovasti pitäneeni. Kun sitten tajusin, että lukukokemukseni oli harhaa, tartuin trilogian ensimmäiseen osaan Lapsuus. Olin sitten lukenut enemmänkin, sillä kuunnellessani trilogian kakksososaa, Nuoruus huomasin lukeneeni senkin aiemmin ja jopa kirjanneeni kaikki lukukokemukseni tänne. Aikuisuutta pidetään kuitenkin Ditlevsenin trilogian tärkeimpänä teoksena. Nyt on sekin osin luettu ja osin kuunneltu. Viimein tiedän, kuka oli Tove Ditlevsen.

Olen autofiktioille allerginen. Se ei juurikaan vaivannut Ditlevsenin trilogiaa lukiessani. Arvelen syyksi sitä, että Ditlevsen vaikuttaa äärimmäisen rehelliseltä. Hänen kerrontatyylinsä on toteavaa, ei selittelevää. Erityisesti tämä tinkimättömyys tulee esiin tässä osassa. Aikuisuus kertoo Ditlevsenin avioliitoista ja  yhä pahemmaksi käyvästä lääkeriippuvuudesta. Avioliitojensa perusteita tai syitä Ditlevsen ei kaunistele. Ensimmäinen aviomies teki mahdolliseksi runoilijan uran alun. Toinen mies osaa rakastajan elkeet. 

Joskus vähän kyllästyn Piet Heiniin kun makaan hänen syleisyssään ja hän punoo puolestani tulevaisuudensuunnitelmia. Minua niin tympäisee kun hän haluaa myllätä ja muuttaa ja pilkkoa olemassaoloni siinä luulossa että olen täysin kykenemätön päättämään siitä itse.

Sitten tulee mies, joka tekee Ditlevsenistä äidin. Pahin on kuitenkin edessä, kun kirjailija kohtaa lääkärin, joka määrää hänelle kipulääkkeitä. Jo ensimmäisestä kerrasta Ditlevsen tulee riippuvaiseksi ja on valmis naimaan miehen, joka pystyy takaamaan resepteillä hänelle autuaallisen olotilan. Riippuvuutensakin Ditlevsen pystyy kuvaamaan selittelemättä, puolustelematta sen enempää itseään kuin lääkärimiestään. Tämä tyyli ja kerrotut asiat tuovat esiin tapahtumaketjun karuuden ja traagisuuden paremmin kuin mikään analyyttinen selvitys. Ditlevsen näkee oman riippuvuutensa sisältä päin, havaitsee ulkonäkönsä rapistuvan ja olemuksensa muuttuvan ja kertoo tuon kaiken lukijalle. Tämä on tragedia, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Vaikka valo ei juuri pilkistele tässä elämäkerrallisessa trilogiassa, joka paneutuu köyhän tytön vaiheisiin lapsuudesta aikuisuuteen ja kirjailijaksi, olen tyytyväinen lukukokemukseen. Aikuisuus erityisesti ja Lapsuus sekä Nuoruus ikään kuin pohjustuksena avasivat viimein oven merkittävän tanskalaisen kirjailijan maailmaan.

Tove Ditlevsen:  Aikuisuus. - S&S, 2022. - Tanskankielinen alkuteos Gift 1971.- Suom. Katriina Huttunen. - 222 sivua

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

 

Katja Ketun aiempi tuotanto on  vakuuttanut minut. Hän osaa kertoa ja löytää kertomisen arvoisia aiheita. Hieman kuitenkin epäröin tähän kirjaan tarttumista, sillä kuvittelin tätä kertomukseksi keskenmenosta, joka on sattunut kirjailijalle. Sekin tässä kyllä kuvataan monenkarvaisine pettymyksineen, mutta on myös muuta. Kirjailijan kanssa ääneen pääsee Eeva, huutolaistyttö, joka löytää rinnalleen Mahten. Tällä on suuret haaveet tasa-arvosta ja kommunismista. Nuori pari muuttaa yhteen ja asettuu saareen kansalaisodan jälkimainingeissa. 

Silloin Mahte riisuu oman vasemman käden kintaansa ja ottaa Eevan kylmästä kädestä kiinni ja antaa lämmön virrata kourastaan.

Tässä kohtaa tahdon merkitä, että jos olen  koskaan todentanut ihmiseliöiden välistä rakkautta, tai sitä syvää kiintymystä ja ehdotonta anteeksiantoa jota kai antautumiselta vaaditaan, niin tuon hetken tahtoisin merkitä nähneeni tässä.

Eevan ja kirjailijan lisäksi äänessä on kissa, joka matkaa ajassa ja on läsnä niin Eevan maailmassa kuin 2000-luvulla kirjailijan pettymystä ja epätoivoa todistamassa.

Eeva on se joka tekee ja hoitaa kaiken, kiukuttelee kupeksuntaa ja raivoaa, mutta illan tullen se on Mahte joka pehmentää olon ja asumuksen.

Mahten epäluuloinen Helmi-äiti asuu lähellä nuorta paria. Hän häiritsee nuorten onnea jatkuvasti ja kun Mahte lähtee veljiensä perässä sosialismia rakentamaan Neuvostoliittoon, käy Eevan ahdinko vielä kovemmaksi.

Sie voit täällä ittiäs sääliä miten vain, Helmi minulle remelsi. Vaan pakko on elukoille heinää tehhä, ja kun on oma saari karrelle poltettu niin pittää lähtiä Valkeislammille. Ja vielä syyllisti, että koitanko mie vasitella avusta luistella, olenko muka muita paree, ko on poika saatu opin tielle.

Eevan elämää  seurataan päiväkirjamerkintöjen kautta lähelle kuolemaa, vuoteen 1979. Lukija saa hänestä rehdin, avoimen ja rakastavan vaimon ja äidin kuvan. Päiväkirjan murre tukee aitoa ja rehellistä vaikutelmaa.

Koko ajan tolkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä.Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eij ole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen vastuusa noile muile.

Kirjailijan tarina ja murhe tuntuu heiveröiseltä siihen kaikkeen verrattuna, mitä Eeva saa kestää. Kuitenkin se on yhtä lailla kaikenkattavaa ja alleen murskaavaa tapahtuessaan, vaikka yksinäisyys on valinta ja kirous.Pelkkänä kirjailijan luomistuskan ja pettymyksen kuvauksena tämä teos olisi kuitenkin ollut torso. Eeva ja kissa toivat kerrontaan verta ja lihaa ja antoivat tarinalle juuret. Sen ansiosta tästä ei tullut itsesäälissä vellova tilitys, vaan napakka puheenvuoro naisten asemasta ja voimasta. Tämä on vahva ja hyvä kirja.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava, 2023. - Kannen suunnittelu: Piia Aho. -355 sivua

Kirjamessut Helsingissä 2023

 Omalla kohdallani en voi messuhulinoista puhua, sillä osallistun vain verkon kautta. Jäävät ostokset tekemättä, tutut tapaamatta ja viinilasit kallistelematta. Näkymäkin on rajatumpi, sillä verkkolipulla näkee ja kuulee vain Senaatintorin ja Hakaniemen lavan keskustelut ja haastattelut. On tässä valinnassa etujakin: rajattu tarjonta on katsottavissa vuoden loppuun asti ja siihen tulee keskityttyä ehkä paremmin kuin paikan päällä risteillessä.

Koska aikaa on vielä messuhulinointiin kotona eikä ihan kaikki edes kiinnosta, olen tähän mennessä katsellut vain muutaman keskustelun. Yksi parhaista oli messujen teemaan, valtaan, kiinteästi liittyvä Keiden äänet kuuluvat suomenkielisessä kirjallisuudessa. Erityisesti Pajtim Statovci havainnollisti teemaa pienestä, maailmalla tuntemattomasta maasta pienelle kielialueelle muuttaneen kirjailijan näkökulmasta loistavasti. Mielenkiinnolla kuulin myös keskustelua Elolliset &Hillasuolla kaikki on toisin, johon osallistuivat Niina Kivilä , Kati Saonegin ja Iida Turpeinen. Ville Sutinen haastatteli. Kuuntelin sen Elolliset -romaanin takia, mutta yhtä paljon kiinnostuin myös hillasuon ylistyksestä, joten voin ehkä fiilistellä silläkin kirjalla. Stellerin lehmä (Elolliset) kiinnosti edelleen niin paljon, että kuuntelin Iida Turpeista myös perjantain keskustelussa Ihmiskunta, mitä tuli tehtyä, joka oli ehdottomasti hauskin keskustelu tähän mennessä. Luultavasti ryhdyn Ulla Donnerin innostamana lukemaan sarjakuvaakin, ainakin Luonnollisen näytelmän verran. Hän on kuulemani mukaan löytänyt lajikatoon humoristisen näkökulman, vaikka suhtautuukin asiaan vakavasti. Minna Lindgrenin Sävelsinkö -kirja, jossa kerrotaan muistisairaasta säveltäjästä jäi myös kutkuttamaan - ehkäpä kirjailijan loistavan esiintymistaidon ansiosta.

En ole juuri koko ohjelmatarjontaa vilkuillut, koska vältän harmistusta, jos paljon tuntuu menevän ohi korvien.Tässä vaiheessa harmittaa, etten nähnyt Marja Peuran esiintymistä, koska se oli Töölö-lavalla. Seuraavaksi aion katsella Kjell Westön ja Katja Ketun haastattelut, vaikka olen heidän uusimmat kirjansa jo lukenut - tai sen takia juuri. Paljon muutakin on minulla vielä kirjamessuilla edessä.

Messutapaaminen käy siis näinkin aloituskappaleessa mainittuine puutteineen. Vältän ainakin ne vaarat, joista Niclas Storås kertoi  HS visiossa:

 VIIKONLOPPUNA on Helsingin kirjamessut. Pienenä vinkkinä vierailijoille: Metan Ray-Banit päässä esiintyjien puheita voi paeta huomaamattomasti mihin tahansa ASMR-äänimaisemaan. On toki toinenkin toimiva käyttöliittymä, jolla pääsee virtuaalitodellisuuksiin, mutta se ei kerää dataa yhdellekään digidiktaattorille: kirja. 

Vaikka messukäyntini on virtuaalinen, on pääosassa kirja.