tiistai 18. tammikuuta 2022

Sinivaara Olli : Puut


 Paahteisen mäntykankaan haju/palaa aina, palaan sen luo,/ja se tapahtuu yhä uudelleen,/mäntyjen olemisen ihme,/miten männyt aina olivat ja ovat,/synty osaksi niitä, kasvu niiden kanssa.//Ihminen pääsee puiden muistiin asti,/kun kurottaa tarpeeksi pitkään ja hitaasti. s.20

Jo noista runon kahdesta ensimmäisestä säkeestä olin myyty. Niin elävänä muistan lapsuuden mäntykankaan kirkasvetisen järven rannoilla - ja hajun.

Marraskuussa sammalten vihreä/ on häikäisevin valonlähde, /häikäisevin aurinko,/joka keskellä synkkää päivää nousee, /kun lähtee metsän poluille. s.39

Kun tein  lupauksen paneutua tänä vuonna enemmän runoihin, en arvannut, millainen helmi tulisi heti vastaan. Olli Sinivaarasta sain vihjeen muistaakseni Hesarin kirja-arviosta, Olen proosaan keskittyvänä lukijana jäänyt tietämättömäksi nykyrunoudesta ja -runoilijoista. Tämä on 1980 syntyneen tamperelaislähtöisen runoilijan kuudes teos, kansiaan myöten kaunis. Enpä ihmettele, että tekijä on jo aiemmasta, vuonna 2007 ilmestyneestä Palava maa  runoteoksesta palkittu Kalevi Jäntin palkinnolla. 

Kirjan sisältökin on kaunis: siinä on valoa ja väriä, koivujen harsoa ja vihreää männyissä ja sammaleissa, tuoksuja ja kahinaa. Lukija pääsee kahlaamaan vaahteranlehdissä ja kulkemaan mäntykankailla, marraskuisessa ja talvisessa metsässä. Teoksen päähenkilöt, puut, ovat erilaisia eri vuodenaikoina. Metsäkin on. Vaan onneksi runoilija näkee puut metsältä.

Joka askeleella aukeaa/ aina vain enemmän vihreän hyökyjä,/ enemmän lehtien aavoja,/aina vain enemmän vaaleanvihreää valontäyttä,/välkkeen riemua./Toukokuun koivuilla/ei ole loppua. s.13

Olli Sinivaara : Puut. Teos, 2021. Ulkoasu Jussi Karjalainen. 41 sivua

Isomäki Risto: Atlantin kuningatar - Lauri Nurmi -trilleri

 


Entinen CIA:n agentti Lauri Nurmi, Lauri Greenfield, on päättänyt pysyä erossa suuremmista operaatioista ja varjella monta kertaa täpärällä ollutta henkeään - paljolti "naisensa" Katherinen toivomuksesta. Maailma kuitenkin kutsuu ja ilmastokatstrofin estäminen vaatii tekoja, joihin kokenut agentti on pian houkuteltu mukaan. Maailman suurin alus Atlantin kunigatar miehistöineen odottaa Portugalissa päästäkseen suorittamaan tehtäväänsä: jäätä Afrikkaan ja takaisin biomassaa sekä puuta kuivamaan. Lauria pyydetään turvamieheksi. Jo matka Portugaliin osoittautuu vaaralliseksi.Toimeksiantajan antamat saappaat pelastavat kuitenkin mahdottomasta tilantateesta. Lauri Nurmen taitavuus on myös vastustajien tiedossa. Lisää on luvassa, sillä tehtävää sabotoimassa on merirosvojoukkoja, joiden liikkeet ovat arvaamattomat.

Isomäki yhdistää tulevaisuudenskenaarioita ja tietoaan mahdollisista keksinnöistä jamesbondimaiseen tarinaan, joka etenee sujuvasti, juonivetoisesti ja helppolukuisessa muodossa. Miehet ovat tarinassa sankareita tai roistoja, vaikka kaikista ei ihan heti tiedäkään, kenen puolella he ovat. Autot ovat nopeita, vaikka kulkevat sähköllä ja latautuvat aurinkoenergialla. Miehillä on upeita naisia, joiden elämällä ei liene sen suurempaa agendaa olekaan.

Toisaalta kirjassa eletään lähitulevaisuutta ja ilmastonmuutos on jo läsnä monin tavoin.  Etelä-Euroopasta tullaan Suomeen lomalle, koska kuumuus Espanjassa  on sietämätöntä. Jäätiköt sulavat ja metaanikaasut pulpahtelevat myrkyllisinä pintaan pohjoisilla vesillä. Malaria tarttuu huimaa vauhtia ja on leviämässä pohjoisiin maihin, joissa ihmisillä ei ole suojaa sitä vastaan. Tummaihoiset sopeutuvat valkoisia paremmin lämpenevään ilmastoon ja tauteihin. Ilmastonmuutosta hillitseviä keksintöjäkin on toki tehty: eristysaineita, aurinkopaneeleita ym. Koronaankin on jo monenlaisia rokotteita, erlaisia cocktaileja, joita tarjotaan agenteille "varmuuden vuoksi". -  Ja Sanna Marin on Suomen presidentti.

Minua kiinnosti tässä kirjassa se, miten tekijä upottaa tietämystään ympäristöasioista ja ilmastonmuutoksesta fiktiiviseen tarinaan. Trillerimuotoa vieroksun ja loppujen lopuksi minulle olisivat riittäneet tekijän jälkihuomautukset. Taitavasti Risto Isomäki kuitenkin istuttaa mielipiteensä mm. hävittäjähankinnoista sotapelien pelaamiseen kirjassa ja kuvaa metaanikaasuja pohjoisilla vesillä siten, että niistä tulee värisyttävän todellisia. Ehkä asian saa näin menemään paremmin perille, koska Lauri Nurmi seikkailee jo neljännessä kirjassa. Sitä aiemminkin Isomäki on tietopuolisten tekstiensä ohella kirjoittanut fiktiota samasta aihepiiristä. Sarasvatin hiekkaa oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Minua ei teksti innostanut, mutta kyllä se silti puoltaa paikkaansa ja löytää toivottavasti lukijansa.

Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. Into 2021. Kansi: Jussi Karjalainen. 394 sivua


sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Saisio Pirkko: Passio

 

Rubiini on oikeasti Kristuksen jäätynyt kyynel. Kristus itkee surusta, itkee verta, kun olet paha poika, mutta ilosta kun olet hyvä s. 69

Näillä sanoilla veli Francesco valisti Savinoa Firenzessä ja lähetti matkaan kivet, jotka eri muotoon upotettuna vaikuttivat kantajiensa, löytäjiensä ja palvojiensa elämään Firenzen lisäksi Venetsiassa, Wienissä, Krakovassa, Goluboje Selossa, Haapsalussa, Helsingissä..aina Solovetskin ojennusleirille asti. Siellä opitaan irti sielusta ja jumalista katedraalin ympärille rakennetulla ojentamisleirillä ja tehdään uusia ihmisiä.

Niin, häntä suren. Hänen tietoisuutensa on herätetty, se on ihan aidosti herännyt. Hänelle on kirkastunut se, että mitä ikinä hänestä sanotaankaan, se kaikki on totta, se että hän on väärässä, hän toimii ja ajattelee ja tuntee väärin, kunnes paikalle tulee joku, joka kertoo miten hänen pitäisi ajatella, tuntea, toimia ja millainen hänen tulisi olla. Hän uskoo sen kaiken, uskoo pääsevänsä vapaaksi Solovetskista ja itsestään, kunhan kuuntelee miten häntä neuvotaan ajattelemaan, toimimaan, tuntemaan. s.704

Vaarallisinta kuitenkin on olla seuraamatta intuitiotaan, ajatteli Tatjana Ranevskaja. Olla  kuulematta koivujen suhinaa, kellojen kuminaa ja pääskyjen kimeitä huutoja, siitäkin huolimatta, että ne vaarallisina aikoina soivat ainoastaan ihmisen omassa päässä. s.707 

Yli seisemänsadan sivun kirjasta en olisi sivuakaan halunnut jättää lukematta. Eri paikoissa kertomuksen henkilöt eivät liity toisiinsa muuten kuin muotoaan vaihtavan korun kautta. Arvokkaat kivet ovat vuoroin erimuotoisena koruna, krusifiksina, palvotun pyhimyksen kuvassa tai pelkkinä kivinä haltijansa taskussa tai sängyn alla. Aikakin vaihtuu 1500-luvulta 1900-luvulle. Joskus rubiinit antavat tarinalle sysäyksen heti alussa, joskus ne löytyvät vaikka taulun kehyksistä vasta tarinan loppupuolella.

Mitä varten ihminen elää? Mitä varten?
Näitä minä kyselen Jumalalta, yritän täältä lakanoiden välistä katsoa häntä silmiin, viimeisillä voimillani yritän, mutta näyttää siltä, ettei hän juuri nyt katso tänne päin..
Yritän kysyä, mitä hän elämästäni ajattelee. menikö se niin hön olisi halunnut? s.132

Näin kyselee Pietro Calimani kuolinvuoteellaan pojaltaan Ludovicolta, Pitsipyllyltä, jota ei ole oikein edes osannut pitää missään arvossa ja jonka vaimokin pettää ja vie perintötimantit. Kuin huomaamatta arvokivet paljastavat ihmisten motiivit, hyvyyttä ja pahuutta, herkkyyttä ja kovaluontoisuutta. Tai sitten sen tekee kirjailija, mutta niin taitavasti, että lukija voi vain heittäytyä tarinan vietäväksi ja nauttia. Välissä on tarttuvaa riimittelyä, aika aikoin kerronta lähenee runoa. Toisaalla siitä puhkeaa filosofiaa elämästä ja sen merkityksestä, ihmisten yhdessä elämisestä, uskosta ja rakkaudesta. Ihmeitäkin tapahtuu.

Niin vahva on epätoivoisen toivo. s. 272 

Pienen pieni Agnietzka
kulki metsäpolkua
etsimäss Kristusta,
se pienen pieni Agnietzka.

Äiti Katarzyna seisoi keskellä kappelia ja lauloi ääntään tuntematta.
Hän näki kaiken, hän kuuli kaiken, eikä hän nähnyt mitään, ei kuullut mitään.

Suuren suuri soturi
rintamalta palasi.
Lähde mukaan Agnietzka,
saat multa kultaa, koruja. s.273



Leirillä metsätyöt, kivikuormat, savi, lapiot ja räntäsade, nälkä, ripuli, pelko ja särkevät jäsenet, kaikki se kutisti kuluvan ajan pelkäksi olemiseksi.
Olemiseen piti mennä sisään, sulkea ovi perässään, lakata ajattelemasta, ensin aikaa, sitten kaikkea muutakin.

Ja yhtäkkiä keväisen kurjen äkillinen, metallinen trumpetti, sen lento taivaalla, joka räjähti siniseksi ja ulottui äärettömyyteen, niin että hetkeksi paikka ja aika sulivat yhteen korkeaksi huminaksi, epätodelliseksi musiikiksi, ja silloin oleminen muuttui elämiseksi.

Ja eläminen sellaisen kurjenhuudon jälkeen säilyi kiihkeänä verenkiertona, uteliaisuutena, ilmaiseksi saatuna valona päivän ja yön yli seuraavaan aamuun.

Illat syksyisin ja talvisin, kun kamiina rasahteli, naukui ja väistämättä vähän savutti yhteissellissä, sellaiset illat olivat elämistä. s. 654

Vaikka luin kirjaa ahmien ja välillä piti pysähtyä hengähtämään, merkitsin mielestäni vain vähän lainattavia kohtia. Kun niitä rupesin tähän purkamaan, huomasin lainauksia olevan paljon. Onhan kirjakin toki paksu, joten näillä lainatuilla tekstinpätkillä ei kirja juurikaan tyhjene. Toimikoon ne pienenä houkutuksena kirjaan, jonka loppuunlukeminen tuntuu siltä kuin ystävä pitäisi jättää. Voi olla, että tämän jälkeen ei juuri mikään kirja tunnu miltään - vähään aikaan. 

-Uskotko sielun olemassaoloon, Jaan, Magdalena kysyi.
-Uskon, vastasi Jaan. -En ole varma. En tiedä.
- Niin minäkin, sanoi Magdalena. - Minä rakastan elämää, tuulta  ja epäröintejä, ihmisten silmiä. Vastasytytettyjä lyhtyjä, ne näyttävät silmiltä, vai mitä? Ja tähdet, ne eivät kysy, katsovat vain. Rakastan sumua ja hiljaista lumisadetta, se on kuin brysseliläistä pitsiä. Rakastan keväisen mullan ja pelloille levitettävän lannan lemua. Rakastan eläimiä, niiden vilpittömyyttä ja pahastumista, kun niitä kohdellaan julmasti. Lapsiani lakkasin rakastamasta, kun sain...se oli liian raskasta sen jälkeen kun...Rakastan rakastumista, sain sen liian myöhään. Mutta sain. Rakastan käsiäsi, Jaan, ne ovat kauneinta sinussa, tiesitkö sen? Rakastan ajatuksiasi, en tiedä niistä mitään. En ole valmis jättämään maailmaa. Auta minua. s.479

Saisio Pirkko: Passio. Siltala, 2021. 732 sivua 

sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Karjalainen Tuula: Outi Heiskanen - Taiteilija kuin shamaani

 


Outi Heiskasen ystävä, matkakumppani ja asuinpaikankin Juupajoella jakanut Tuula Karjalainen on pystynyt paneutumaan räiskyvän taiteilijapersoonan henkilöhistoriaan ja taiteeseen lämmöllä ja kuitenkin ulkopuolelta tarkastellen, kuten elämäkerrankirjoittajan tuleekin tehdä. Kirja avaa Heiskasen taiteellisia projekteja ja kyltymätöntä intoa tehdä itse ja saada muutkin mukaan tekemiseensä perusteellisesti. Olisi tehnyt hyvää lukea tai kuunnella tämä kirja ennen kuin kävin tutustumassa Ateneumin niinikään Tuula Karjalaisen kokoamaan näyttelyyn, joka esitteli Heiskasen elämäntyötä. Vaan tässä järjestyksessä tutustuminen avarsi sekin näkemystä.

Kirjan nimi kertoo paljon ja kansikuvakin Outi Heiskasesta runsaan, harmaan kiharapilven sisällä on tuttu. Itse olen kokenut hänen työnsä hiukan outoina ja grafiikka on vaatinut huolellista paneutumista. Ateneumin valokuvat performansseista, joissa Heiskanen esiintyy tekonännien kanssa ihmisten imeskeltävänä tai pyyhkii Ateneumin portaita hiuksillaan tuntuivat hurjilta tempauksilta. Ovatpa ne aikanaan herättäneetkin huomiota, kuten Karjalainen kirjassakin kertoo. Niin näyttely kuin kirjakin alleviivaavat nuoruuden raiskauskokemusta traumaattisena tapahtumana, joka vaikutti niin Heiskasen elämään kuin taiteeseenkin.

Karjalaisella on ollut käytössään Outi Heiskasen päiväkirjat, joista hän tekee suoria lainauksia. Ne piristävät puhekielisyydellään ja rehellisyydellään asiallista kerrontaa. Karjalainen oli itse mukana Heiskasen Nepalin matkalla, jonka tavoitteena oli kiipeäminen Kailakselle. Tämä oli Heiskasen suuri haave, sillä Tiibetissä ja Nepalissa hän tunsi läheisyyttä omaan itseensä ja sai etäisyyttä Suomen elämästä. Hän muistutti itse mielestään alkuperäisiä asukkaita ja oli siitä ylpeä. Matka oli vaikea huonokuntoisille 60-vuotiaille naisille, mutta Karjalaisen voimat vienyt kuume, peseytymismahdollisuuksien puute tai majoittumisen alkeellisuus ei saanut naisia lannistumaan. Kuvaus matkasta oli hurjaa kuunneltavaa.

Tämän kirjan kuuntelemisen oli mielenkiintoista ja helppoa, vaikka haluankin kirjani nauttia mielelläni paperiversioina. Kun ryhdyin raportoimaan kuuloaistillista kokemustani, alkoivat vaikeudet. En löytänyt kansikuvaa tähän tekstiin ja täsmämuisti ei oikein toiminut. Hain kirjastosta käsiini paperiversion ja huomasin jääneeni paitsi kaikesta kuvamateriaalista, joka kirjaan sisältyy. Onneksi olin käynyt katsomassa tuon Ateneumin retrospektiivisen näyttelyn. 

Karjalainen esittelee kirjassaan upean ja rohkean naisen ja taiteilijan, jolla ei liene katumista siinä, että olisi jättänyt jotakin haluamaansa tekemättä. Heiskasen opettajuus, professorin ja Vuoden Taiteilija nimitykset, viehtymys risumajoihin, sivupersoonat, elämän suuret käänteet ja rakkaudet tulevat vaihe vaiheelta käsitellyiksi. Vaikka kerronta pääpiirteittäin etenee niin kronologisesti, että sitä on helppo seurata, malttaa Karjalainen paneutua tärkeimpiin aiheisiin useammassakin luvussa. Lukemisen tai kuuntelemisen arvoinen kirja tosiaan.

Tuula Karjalainen : Outi Heiskanen - Taiteilija kuin shamaani, E-äänikirja .Lukija Riitta Havukainen. Siltala 2021.Kesto 8:14:55

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Davis Lydia: Kafka valmistaa päivällistä - Valitut novellit

 


Luen tietyn runoilijan lausetta syödessäni porkkanaa. Sitten, vaikka tiedän lukeneeni sen, vaikka tiedän simieni kulkeneen sen yli ja tiedän kuulleeni sanat korvissani, olen varma etten ole todella lukenut sitä. Voi olla, että tarkoitan ymmärtänyt sitä. Mutta voi olla, että tarkoitan nauttinut sitä: en ole nauttinut sitä, koska söin jo samaan aikaan porkkanaa. Myös porkkana oli säe. s.148

Hiukan samalla tavalla kuin tuon lainauksen lukijalle kävi minullekin Lydia Davisin lyhyiden proosapätkien kanssa - ilman porkkanaa tosin. Aloittaessani olin vakuuttunut Davisin kyvyistä ja merkittävyydestä kirjailijana. Se motivoi. Silti ajatukseni putoilivat monta kertaa kirjasta muualle ja mietin jo välillä jatkanko ollenkaan. Onneksi joku aina tönäisi eteenpäin lukemisessa: Eleonoora Riihisen ylistävä kirja-arvio Helsingin Sanomissa 15.12.2021, Kulttuuriykkösen yhä Areenasta löytyvä Jakke Holvaksen juontama keskustelu tai  itse kirjasta saadut oivallukset, lukemisen tähtihetket.

 Se on kuitenkin varmaa, että tämä kirja vaatii keskittymistä ihan toisella tavalla kuin juonivetoinen tiiliskivi, jonka vietäväksi voi heittäytyä unta odotellessa tai junamatkalla. Toisaalta novellit ovat niin lyhyitä, että yhden tai kaksi ehtii lukea bussia tai perunoiden kypsymistä odotellessa. Minulle ainoa oikea tapa on olla tämän kirjan kanssa kahden - eikä samalla pureksia porkkanoita tai imeskellä suklaata.

 Lyhytproosaksi näitä pätkiä on kai nimitettävä, sillä usein teksti on vain muutaman rivin pituinen.Niitä on luonnehdittu myös termeillä flash fiction, short short fiction. KIrjailija itse puhuu tarinoista. Jotkut proosapätkät ovat toisiinsa sidoksissa ja lyhyistä, eri vaiheisiin ja elämän alueisiin keskittyivistä tiivistyksien kautta Davis kertoo Marie Curien elämäntarinan. Suomentaja Aki Salmela selventää tämän sikermän syntyneen Davisin käännöstyön yhteydessä. Hän oli poiminut käännöksestä söpöileviä ja älyttömimpiä lauseita, joista rakensi kollaasin. Toinen sikermä teoksen viimeisimmästä kokoelmasta käsittelee vauvalta saatuja oppeja. Viimesin oppi tiivistää näin: 

OMISSA RAJOISSAAN

Miten hän on utelias, oman käsityskykynsä rajoissa; miten hän koettaa lähestyä asioita, joita kohtaan tuntee uteliaisuutta, oman liikuntakykynsä rajoissa; miten itsevarma hän on, oman tieyämyksensä rajoissa; miten mestarillinen hän on, omien taitojensa rajoissa; miten hän saa iloa toisista kasvoista omiensa edessä, oman huomiokykynsä rajoissa; miten hän puolustaa tarpeitaan, omien voimiensa rajoissa. s.273

 Davis kertoo myös paljon itsestään, mutta autofiktioksi en noitakaan tarinoita nimittäisi. Rivien takaa tarkkailee itseään tylsänä pitävä yliopistonopettaja, joka on epävarma viehätyksestään, lastenkasvatuksesta, tunteistaan ja merkityksestään kenellekään toiselle. Hän kertoo naisesta, joka on älykäs ja kyvykäs ja ahkera, muttei muista tekemiään töitä ja pitää itseään mitättömänä. Itsestään kertoessaan hän tarjoaa samaistumiskokemuksia lukjialle.

Mieltymys

Tunnemme mieltymystä johonkin tiettyyn ajattelijaan, koska olemme hänen kanssaan samaa mieltä; tai koska hän näyttää meille, mitä me jo ajattelimme; tai koska hän näyttää meille selkeämmässä muodossa sen, mitä me jo ajattelimme; tai koska hän näyttää meille, mitä olimme ajattelemaisillamme; tai mitä olisimme ennemmin tai myöhemmin ajatelleet; tai mitä olisimme ajatelleet paljon myöhemmin, jos emme olisi lukeneet sitä nyt; tai mitä olisimme saattaneet ajatella, mutta emme olisi koskaan ajatelleet, ellemme olisi lukenee sitä nyt ; tai mitä olisimme halunneet ajatella, mutta emme olisi koskaan ajatelleet, ellemme olisi lukeneet sitä nyt. s.155

Tämänkaltaisesta (kin) kieputtelusta syntyy paitsi kiistämättömän kestäviä novelleja myös huumoria, joka tunkee melankolian keskelle kuin sitä mitätöiden tai väheksyen. Rinnakkain ja päällekkäin ne kuitenkin kulkevat. Se tekee teoksesta hyvän, selvänäköisen ja sijoittaa tapahtumat ja ihmiset oikeisiin mittasuhteisiin. Davis ei jää vellomaan eikä valittamaan, hän näkee itsensäkin sivusta. Surullinen pohjavire kulkee läpi kirjan ja kertoja mitätöi itseään ja taitojaan, olipa hän sitten kirjailija itse tai esim. Kafka, joka suunnittelee päivällistä Milenalle. Yksinäisyyden kuvailu muuttuu mustaksi huumoriksi yhdellä virkkeelä, ja siinä onkin jo koko novelli. Oikein toimiminen muiden ihmisten kanssa on hankalaa, kun yrittää olla loukkaamatta ketään.

Kumppani

Istumme tässä yhdessä, ruuansulatukseni ja minä. Minä luen kirjaa ja se työstää lounasta, jonka söin juuri hetki sitten. s.169

Äitini loukkasi isäni tunteita suojellessaan tiettyjä isäni tunteita esittämällä, että hänellä itsellään oli jotain toisia tunteita, ja vaikka minun onkin vaikea kiistää isäni tiettyjä tunteita, jotka tiedän varsin hyvin, minun on vaikea olla ajattelematta, etteikö asia olisi voitu hoitaa toisin, niin ettei veljeni avuntarjousta olisi tarvinnut kieltää ja hänen tunteitaan loukata. s.257

Kokoelma sisältää novelleija viidestä kokoelmasta, jotka ovat ilmestyneet vuosina 1986-2014. Yhdysvalloissa elävä Lydia Davis on 74-vuotias ja palkinnoinkin arvostetun pitkän uran tehnyt kirjailija, kääntäjä ja esseisti. Jos hänen taiteestaan haluaa nauttia, on siihen varattava aikaa ja ajatusta. En suosittele hotkaisemaan suomennoksen novelleja, sillä kuten Harry Salmenniemi jälkisanoissaan sanoo, Davisin proosaa lukiessa tyhjää tilaa on mahdoton unohtaa. Teksteihin pääsee kyllä helposti sisälle, sillä Davis kuvaa tapahtumia ja tunteita realistisesti. Monesti hän nostaa esiin huomioita, joihin on helppo samaistuakin. Omalla kohdallani tämä kirja vaati paljon enemmän paneutumista kuin paksuhko romaani, mutta se antoi myös paljon oivallettavaa ja mietittävää, usein hauskasti ilmaistuna- enemmän kuin moni romaani. 

Ehkä onnelliseen muistoon ei voi kuulua ihmisiä, jotka ovat vieraita tai vaan satunnaisia tuttavia. Vanhuudessaan ja kivuloisuudessaan ei voi jäädä  yksin muistelemaan ainoastaan ihmisiä, jotka ovat unohtaneet sinut. Onnellisten muistojen ihmisten täytyy olla sellaisia, jotka haluavat sinut omiin onnellisiin muistoihinsa. s.198

Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä - Valitut novellit. Alkuteokset: Break it Down 1986, Almost No Memory 1997, Samuel Johnson Is Indignant 2001, Varietes of Disturbance 2007, Can't and Won't 2014. Valinnut ja suomentanut Aki Salmela. Jälkisanat Harry Salmenniemi - Siltala / Sanavalinta 2021. 356 sivua 


torstai 30. joulukuuta 2021

Kekkonen Helmi: Tämän naisen elämä

Olen jo aiemmin huomannut Helmi Kekkosen kirjoittajantaidot luettuani 2011 ilmestyneen Valinta -romaanin. Runeberg-palkintoehdokkaankin Kekkonen on  teoksillaan pariin kertaan ollut ja kirjoja häneltä on ilmestynyt kuusi. En ole vain tullut kaikkia lukeneeksi, vaikka tiedän, etten todennäköisesti pettyisi. Perheeseen, parisuhteeseen ja lapsettomuuteen/lapsiin keskittyvä aihepiiri on ja ei ole kirjallisuuden suuria teemoja. Ne koskettavat monia, mutta ..

Tänä vuonna eilmestyneessä Tämän naisen elämä -kirjassa päähenkilö Helena työskentelee lastensuojelussa. Hän tapaa Eeron, jonka haaveena on kirjoittaa kirja ja nuoret rakastuvat. Eero on naimisissa tahollaan ja käy ilmi, että vaimo odottaa lasta. Kun lapsi menee kesken, Eero jättää vaimonsa ja muuttaa Helenan luo.

Rinnan Helenan aikuiselämän kanssa kerrotaan muistikuvina tarinaa Helenan lapsuudesta. Hän on ottanut vastuuta mielenterveysongelmista kärsivän äitinsä hyvinvoinnista ja syyttää itseään äidin itsemurhasta, vaikka kukaan muu ei syytä. Ahdistavat muistot rynnistävät päälle erityisesti, kun Eero ilmaisee halunsa saada lapsia. Samalla Kekkonen taitavasti käsittelee perinnöksi saatua taipumusta masennukseen.

Satunnaisesti harjoittelen edelleen äänikirjojen kuuntelua. Tämä kirja oli yksi kuunneltu kirja ja toimi Pihla Viitalan lukemana hyvin. Kuitenkin edelleen mietin, olisiko kirja ansainnut tulla luetuksi omilla silmillä ja paperiversiona. Ehkä ajatus on osoitus siitä, että edelleenkin pidän paperikirjaa "oikeampana" lukemisentapana. Tai sitten se toimii vain minulla paremmin.

Enpä kuitenkaan kadu kirjaan tarttumistani, vaikka sitten kuulokkeiden kautta. Siitä tuli kokonaisvaltainen taide-elämys: kaunista kieltä miellyttävällä äänellä tarjoiltuna ja koskettavaa kerrontaa. Hyvällä omalla tunnolla voin kirjaa suositella, vaikkei sillä palkintoehdokkuuksia napattaisikaan.

Kekkonen Helmi: Tämän naisen elämä. Siltala, 2021, E-äänikirja, lukija Pihla Viitala. 4:53:54.

sunnuntai 19. joulukuuta 2021

Knausgård Karl Ove: Aamutähti


Enkeli Lucifer, aamutähti, Kointähti, oli syösty taivaalta maahan. Nyt aamutähti loisti jälleen taivaalla. Mitä se merkitsi? (Egil) s.428

Tähän kysymykseen odotin vastausta koko Knausgårdin Aamutähti-kirjan ajan. En sitä mielestäni saanut, en ainakaan sellaista , jonka olisin ymmärtänyt. Silti tempauduin mukaan kirjan kerrontaan, jota Knausgård kuljetetti eteenpäin vaihdellen näkökulmaa vuorotellen eri henkilöiden kokemuksiin. Kaikilla heillä tuntui olevan jotain salailtavaa, häpeiltävää, kaduttavaa, vääriä tekoja tai laiminlyöntejä. Kaikki he näkevät helteisessä elokuussa aamutähden. Arne uupuu tasapainottoman vaimonsa rinnalta ryyppäämään. Emil vaihtaa päiväkodissa Liamin vaippaa, poika putoaa, mutta Emil salaa sen. Solveig kohtaa sairaalassa ala-asteen luokkatoverinsa, Ingen, jolla on myöhään havaittu aivokasvain. Leikkauksessa Inge todetaan jo kuolleeksi, mutta yllättäen hän herää eloon. Katherine on pappi, joka haluaakin olla yksin eikä palata matkaltaan kotiin miehensä valmistamaa ateriaa nauttimaan. Jostain on alkoholiinmenevä, pettynyt kulttuuritoimittaja, joka pääsee mielestään elämänsä skuupin jäljille kuullessaan metalliyhtyeen kadonneiden jäsenten löytyneen murhattuina. Hänen vaimonsa Turid on huolisaan pojastaan Olesta, johon ei saa kontaktia. Hän joutuu lähtemään yövuoroon hoitokotiin, jossa tulee päästäneeksi yhden asukkaan karkuteille tavoitellessaan rauhottavia lääkkeitä itselleen. Keskeiseksi hahmoksi nousee Egil, joka elelee avioeronsa jälkeen yksikseen mökissä, filosofoi, tutkii kirjoituksia ja auttelee välillä muita. Hänen elämänsä mullistaa oman pojan saapuminen - ja aamutähti. Egil tuo kirjaan paitsi lopputiivistyksen myös filosofisen puolen, jota ei voi sivuuttaa:

Usko taas merkitsi kääntymistä sosiaalisesta elämästä poispäin, uudelleen kohti sitä, mistä ei vielä tiennyt mitään. Niin Abraham teki noustessaan vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Hän oli täynnä isänrakkautta, ja usko johdatti hänet kuilun partaalle. Ehkä häntä vartioi siellä pelkkä tyhjyys, kammottava autius.. Hänen uskonsa kuitenkin ylitti, ja siksi se vaikutti niin epäinhimilliseltä, koska millainen ihminen hylkää ihmisyyden kääntyäkseen kohti tuntematonta, joka on kenties pelkkä kammottava autius? (Egil) s.392

Jokainen on varmasti jossain elämänsä vaiheessa kokenut vapaudenkaipuuta. Vapaudenkaipuu on kuin jousi jota painetaan kasaan, aina vain tiukemmaksi paketiksi, kunnes se saavuttaa pisteen jossa yhteen pakkautuneet voimat purkautuvat ja jousi ponnahtaa auki. Monille näin käy ensimmäistä kertaa seitsemän-kahdeksntoista vuoden iässä, jolloin muutetaan omilleen, ja toistamiseen neljänkymmenen korvilla, jolloin kaipuu hajottaa aikuisiän perheen. Mutta vapauden tarpeen lisäksi iän myötä muuttuu myös ymmärrys vapaudesta. Ajattelen yhteiskunnasta niin, että eri ryhmät ymmärtävät vapauden kaltaisen avainkäsitteen hyvin eri tavoin ja että murtumakohdissa, erojen välisessä hankauksessa syntyvät voimat ajavat yhteiskuntaa eteenpäin - tai taaksepäin jos se on suunta, tai kiertämään kehää. Aktualisoituva vapauden kaipuu johtaa murrokseen ja sen myötä johonkin uuteen. Eriytymiseen, irtautumiseen. Se, että uusi tilanne on usein sama kuin vanha, synnyttää vastakkaisia näkemyksiä, jotka elävät omaa elämäänsä. yhteiskunnassa vapaudenkaipuun, murrostahdon ja tulevaisuususkon rinnalla, ja niissä onkin aste-eroja lievästä pohjattomaan alistuneisuuteen, maltillisesta konservatismista täyteen pysähtyneisyysvaatimukseen. (Egil) ss.400-401

Mutta sen virheen me usein teemme, luulemme että ajatukset ovat eristäytyneitä yksikköjä, erillään paitsi tunteista myös ympäristöstä jossa ne ajatellaan. (Egil) s.410

Olin pitkään kovinkin innostunut kirjasta ja odotin, miten eri henkilöiden tarinat sidotaan yhteen, mikä on ratkaisu. Sitä ei tullut. Minulle tuli samanalainen olo kuin lapsena, kun joku oli tuonut tuliaiseksi karamellia, joka maistui ensin suklaalle, mutta sitten suuhun valahti kitkerää lientä. Knausgård osaa kertoa vangitsevasti ja luin kirjaa innolla eteenpäin. Sitten putosin kyydistä hyvin äkkiä. Se sattui. Luulen, etten tartu ilman erityistä syytä hänen kirjoihinsa. Olen pettynyt. Kirjan takakannessa sanotaan: 

Aamutähti ei ole romaani, jonka voisi selittää. Se pitää kokea herkin aistein ja avoimin mielin.VG

Niinpä. Yritin kuitenkin. Mutta:

 Ojentaminen on toisen yläpuolelle asettumista, sen viesti on että minä olen sinua parempi. (Turid) s.267 

Olen valmis ottamaan vastaan ojennusta, mutta myös toteamaan, ettei keisarilla ole vaatteita.

Knausgård, Karl Ove: Aamutähti, Like 2021. -Norjankielinen alkuteos Morgenstjernen 2020. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Kannen kuvat: Pexels. 666 sivua