Milla Härmä : Loma

 

Kiertelin ja kaartelin monen ylistämää kotimaista esikoiskirjaa. En uskaltanut tarttua romaaniin, koska en tuntenut kuuluvani kohderyhmään. Romaani kertoo lapsiperheestä, joka lähtee viikon lomalle johonkin itäeurooppalaiseen kaupunkiin, lähellä merta. Ehkä jossain kohdassa kirjaa mainitaankin Puola, vaikka kaikkia erisnimiä kirjailija käyttää säästeliäästi. Se antoi minullekin samaistumismahdollisuuden. Kertojan aviopuolisoa puhutellaan mieheksi ja keskusteluosioissa lasten kanssa isäksi. Lapset ovat yksitoistavuotias, kahdeksanvuotias ja viisivuotias. 

En aluksi osannut hahmottaa lasten sukupuolta, vaan eläydyin omiin muitoihini perheeni vuosikymmenten takaisilta Keski-Euroopan matkoilta. Toki aika oli toinen eikä matkustaja turhautunut tai saanut apuja puhelimen sovelluksita, mutta pettymykset palasivat yhtä aitoina mieleen kuin silloin ne koin. Hellemekot paljastivat kirjan kahden nuoremman lapsen sukupuolen toiseksi kuin omien lapsieni, mutta viihdyin kirjan äärellä ja tunnistin turhautumisen ja väsymyksen, kun asiat eivät suju niin kuin lomalla pitäisi ja sääkin pettää.

Minä maksan, ollaan nyt mukavasti, sanon, sillä on loma ja haluan, että meillä on ihanaa. He katoavat karkkihyllylle, yksitoistavuotias valitsee tikkarin jota uitetaan  poksuvassa jauheessa, viisivuotias ja yksitoistavuotias tikkarin, joihin voi viheltää.

Tuntuu siltä, että päivien tekemiset ja lasten tekemisistä huolehtiminen on  on pääosin kertojan vastuulla:

 Anteeksi, että olen äiti. Anteeksi, että yritän huolehtia, että homma pysyisi jotenkin  kasassa...

Oikeasti tämä äitikin kaipaa lopulta omaa aikaa mukaan ottamansa Hyryn Uunin kanssa, kutta kirjan lukeminen etenee hitaammin kuin uuninteko tuossa teoksessa. Lomailun oheen ripautellaan opettavaisia museokäyntejä, mutta maailmansodan aikainen museo osoittautuu painajaiseski, jota on vaikea selittääö lapsille.

Mikä sinulla kesti, sanoo yksitoistavuotias, söin teidän ruokia, sanon. Sinä olet ihan kuin mummo, hän sanoo. Miten niin, kysyn, no että kaikki pitää syödä jos on ostanut. Enkä ole, sanon ja nauran, sillä tiedän että hän on oikeassa. Myös mies nauraa, ja silloin sisälläni kuohahtaa.

Vanhemmat pelaavat kyllä samassa joukkueessa, mutta nainen kantaa vastuuta enemmän kuin mies, joka seuraa tyytyväisenä taka-alalla, kulkee mukana osallistumatta, vonkaa seksiä, (jota nainen välttelee) ja haluaa juoksulenkeille. Tekisi mieli sanoa kertojalle, että mies on valinnut paremman strategian, vaikka hän on vain valinnut sen helpomman. Helppohan minunkin on täältä vuosikymmenten päästä huudella. Tästä perhe-elämän puurosta, jota ei turisteille suositella, syntyy kuitenkin kaiketenkin se musta huumori, jota kustantaja takakannessa mainostaa. Minulle tämä oli totisinta totta yhä. Harvoihin kirjoihin samaistun näin, mutta lukusuosituksen uskallan silti jakaa. Hyvin kirjoitettu kirja onnen tavoittelusta ja kuvitelmien ylläpitämisestä.

Milla Härmä : Loma. WSOY, 2026. - 309 sivua

Alia Trabucco Zeran: Puhdas

 Tämä kirja kiinnosti minua, koska yleensä  Latinalaisen Amerikan kirjailijat tuovat näkyviin jotain sellaista, jota en itse tiedä tai näe ja heidän kerrontatapansa on minulle uusi ja tuore.   Kirjailijakin on Chilestä, joten hahmotan kirjan maantieteen sen maan mukaan.

Kirjan näkökulma on näkymättömän ihmisen, Estela Garcian, joka on äitinsä vastustuksesta muuttanut etelästä hyväosaisen perheen palvelukseen pohjoiseen Santiagoon.  Perheeseen syntyy tyttö, Julia, pian kotiapulaisen palkkaamisen jälkeen. Estelan tehtävänä on huolehtia tytöstä ja kaikesta muustakin taloudenhoidossa. Äiti menee pian töihin ja mies on koko ajan kiireinen. Aluksi huonosti, sittemmin liikaa syövää lasta kasvatetaan oppikirjojen mukaan ja kaksivuotiaana hänen on aika sosiaalistua ja mennä päiväkotiin. Tyttö ei halua.

Ajattelin lasta, hänen kynsiään, äkillisen aikuismaista elettä, tanakoita ja laiskoja käsiä, jotka olivat aina valmiina ujuttautumaan suuhun, tuhoutumaan hampaiden välissä. Minä en ole koskaan pureskellut kynsiäni, eikä ole äitinikään, Luulen, että sitä varten tarvittaisiin joutilaat kädet.

Isä päättää opettaa vettä inhoavan tytön uimaan ja menetelmä on raju: tyttö kannetaan yhä syvemmälle uima-altaseen, kunnes hän oppii liikehtimään ja pysyy pinnalla. Estela neuvottelee tytön kanssa ja saa tämän tottelemaan lahjomalla tv-ohjelmilla tai videopeliajalla. Tyttö ei ole helppo lapsi, ei varsinkaan palvelijalle.

Tytön ilme näyttää yhtäkkiä siltä kuin hän olisi kahdeksankymmenen. Eikä tuo tyttöä vanhenisi ikinä, koska hänen kasvonsa, hänen lapsenkasvonsa sisälsivät jo kaikki hänen tulevatkin kasvonsa.Välillä mietin, että hän kuoli juuri siksi. Hänellä ei ollut iulmeitä tulevaisuuden varalle.

Jo alussa annetaan vihjeitä siihen, että koko tämä romaani on eräänlainen puolustuspuhe. Lapsi on kuollut ja kotiapulaista syytetään tapahtuneesta. Tällä kertomuksella hän haluaa todistaa syyttömyyttään. 

Olen jo sanonut teille, että tällä tarinalla on monta alkua. Se alkoi sinä päivänä, kun saavuin ja joka päivä, kun en lähtenyt talosta.

Tuntemukseni kirja lukiessani vaihtelivat. Löysin mielestäni kirjasta oivalluksia ja kuvaavia ilmaisuja ja palvelustyttö kertojana toi räikeän luokkaeron ja epätasa-arvon ilmeiseksi. Puolustuspuheen sävy ei ollut nöyristelevä, vaan pikemminkin syyttävä tai ainakin paljastava. Palvelija näkee isäntäväkensä salaisuudet ja tuntee käytöksen röyhkeyden ja kylmyyden. Mielenkiintoni ei herpaantunut, enkä missään vaiheessa ajatellut jättäväni kirjaa kesken. Joku kuitenkin hämmensi ja häiritsi. Ehkä se oli täydellisen mustavalkoinen asetelma: isäntäväki oli kertojan mielestä paha ja syypää kaikkeen, myös lapsensa kuolemaan. Kertoja oli tehnyt vain yhden virheen: tullut taloon palvelijaksi ja samalla näkymättömäksi ympäristölleen. Ehkä puolustuspuheen muoto edellyttää tätä.

Luultavasti luen myös seuraavan Trabucco Zeranin suomennoksen, jos sellainen ilmestyy. Tämä kirja oli mielestäni lupaus, mutta vielä enemmän Booker-ehdokkaanakin olleelta kirjailijalta odotin.

Alia Trabucco Zeran: Puhdas. Tammi, 2026. -Espanjankielinen alkuteos: Limpia, 2022. - Suom. Emmi Ketonen. (Keltainen kirjasto, 562). - 241 sivua

Elizabeth Strout : Haluan kuulla kaiken

 

 "Kerro minulle kaikki. Haluan kuulla kaiken. Älä jätä mitään kertomatta."

Tämä on kirja, jonka parissa olen viihtynyt, kuten myös Stroutin aiempien teosten. Vaikka kirja on itsenäinen teos, on kirjailija ottanut mukaan melkein kaikki aiemmista teoksista muistamani henkilöt. He asuvat Mainessa Crosbyn kupungissa ja ovat jo vanhoja, Olive Kitteridge jopa yli 90 vuotta. He ovat rakastaneet ja eronneet, puolisoita on kuollut, lapsuus ja työtehtävät ovat vaatineet paljon. Vaan yhä he elävät siellä koronanjälkeistä aikaa ja minusta tuntuu kuin keskustelisin heidän kanssaan, kun luen kirjaa. Tapahtumat etenevät hitaasti, mutta pinnan alta purskahtelevat tunteet vaikuttavat minuunkin. 

Mukana on rankan lapsuuden elänyt kirjailija Lucy Barton, joka elää entisen miehensä Williamin kanssa. Hän käy säännöllisesti tapaamassa Olivea, ja eri-ikäiset naiset kertovat toisilleen tarinoita, joista parhaat Olive kertoo edelleen vanhalle ystävälleen. Lucy tapaa ihmisiä, keskustelee ja tarkkailee, mutta pysyttelee kuitenkin omassa yksinäisyydessään, koska:

Lucy kääntyi katsomaan häntä ja sanoi levollisemmin: "Minä pärjään hyvin yksinäisenä. Se on minun osani."

Lucy käy kävelyllä Bob Burgessin kanssa, joka on naimisissa Margaretin, papin kanssa. Bob ja hänen veljensä Jim esiintyivät kirjassa Burgessin pojat. Molemmat ovat lakimiehiä, Bob heistä inhimillisempi, Jim menestyneempi. Tässä kirjassa Jimiä koetellaan, mutta Bob on tukena. Hän ottaa myös huolekseen yksinäisen miehen puolustamisen. Mies on elänyt pitkään äitinsä kanssa, joka on nyt kuollut. Poikaa epäillään murhasta, mutta Bob huolehtii puolustuskyvyttömästä. Lucy kutsuu häntä synninsyöjäksi.

Mutta sitä sinä teet. Alkaen Jimistä, sinä olet syönyt hänen syntinsä - tietämättäsi luonnollisesti - ja - juuri sitä sinä teet. Otat kantaaksesi kaikkien synnit."

Välillä Bob tuntee kuitenkin olonsa hyljätyksi vaimonsa rinnalla. Hän polttaa salaa Lucyn seurassa ollessaan ja hätkähtää kuullessaan tämän kertovan narsistin luonteenpiirteistä.Sopivatko ne Margaretiin?

He voivat olla hurmaavia.He välittävät vain itsestään.He auttavat muita vain näyttääkseen itse hyvältä.Jos heitä arvostelee, he kääntävät sen sinua vastaan...

Vaikka Bobin tunteet ja elämä ovatkin tässä kirjassa keskeisiä, on tarinassa monta kertojaa, monta elämän ja maailman tarkkailijaa. He ovat kaikki erilaisia ja valmiita auttamaan toisiaan kuuntelemalla ja tulemalla avuksi, jos toinen sitä tarvitsi. Kaikki ovat myös jollain tavalla yksinäisiä myös aviopuolison kanssa eläessään. Kaikki ovat myös vanhoja.

Silti oli ihmeteltävä, millaisen veron joutui maksamaan kosketuksen puutteesta, halauksen puutteesta. Niin monet jäivät ilman sitä.

En mielestäni ole järin ihastunut amerikkalaisuuteen ilmiönä ja hiukan karsastan U.S.A:ssa asuvia kirjailijoitakin. Silti muutamista  on tullut suosikkejani. Stroutin ohella Paul Auster ja John Irwing mm. Politiikkaa en kirjoista hae enkä usein löydäkään, mutta Strout on kommentoinut aiemminkin nykymenoa jonkin sivuhenkilön kautta. Nyt näin:

Kun Bob ajatteli maansa nykytilaa, hän kuvitteli jättimäisen traktorin, joka jyristi pitkin valtatietä ja jonka renkaat irtosivat yksi toisensa jälkeen.

Tapahtumat tuntuvat tulevan kirjan sivuille kuin salaa. Lukija ei pelästy, vaan seuraa jatkoa ja niitä kokevien henkilöiden toimia pystymättä keskeyttämään. Arvasin, että oloni tuntuu tyhjältä, kun saan kirjan luettua. Tyhjältä se tuntuu siksi, että joudun eroamaan tutuiksi käyneistä henkilöistä, heidän ajatuksistaan ja keskusteluistaan. Kirjailija on syntynyt 1956 ja hänen henkilönsä ovat ikääntyneet samaa tahtia kirjailijan itsensä kanssa. Toivoisin kuitenkin vielä saavani viettää muutaman hetken edes muutaman kanssa.

Olive oli hiljaa pitkään. Sitten hän sanoi mietteissään: "Kyllä maailma on mennyt kummalliseksi. Vuosikaudet minä ajattelin: kaipaan tätä kun olen kuollut. Mutta kun maailma nyt on mikä on, ajattelen että helkkarin hyvä, kun kuolen." Hän istui hetken hiljaa ja katsoi eteensä tuulilasin läpi. "Mutta jään kyllä kaipaamaan sitä.", hän sanoi.

Elizabeth Strout : Haluan kuulla kaiken. - Tammi, 2026. - Englanninkielinen alkuteos: Tell Me Everything, 2024. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto 563) 332 sivua

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta IV

 Enpä malttanut jättää neljättäkään osaa Solvej Ballen septologiasta lainaamatta ja lukematta. Kun ihmettelen, mikä minua vaivaa, kun aina lankean Tara Selterin mukana elämään marraskuun 18. päivää, huomaan muidenkin viihtyvän näiden Ballen kirjojen seurassa. Helsingin Sanomissa Arla Kanerva ylisti kahta ensimmäistä suomennettua osaa pari vuotta sitten ja nyt Vesa Rantama vertaa kirjasarjaa Marcel Proustin klassikkoon, vaikka toteaakin teosten olevan tyylillisesti varsin erilaisia: 

Kysymys ajasta ja sen kulumisesta on sekä Proustin että Ballen mammuttiromaanien ytimessä ja kestonsa myötä ne saavat aiheesta irti kierroksia, joita suppeammat opukset eivät kerta kaikkiaan tavoita

Tässä kirjassa marraskuisen päivän eläjien määrä kasvaa koko ajan ja he elävät yhteisössä, Bremenissä hylätyssä talossa. Sinne saapuu yhä uusia kohtalotovereita. Tietoa onkin levitetty julisteilla eri puolilla Eurooppaa ja talosta muodostuu omavarainen keskus päivään eksyneille. Lopulta heitä on nelisenkymmentä.  Jotkut tulevat vain käymään, toiset viihtyvät pidempään.

Huone täyttyi liikkeestä: aika kului kertomuksissamme, marraskuun kahdeksannestatoista päivästä muodostuvissa virroissa, kiiruhdimme päivien läpi, ja ennen pitkää oli ilta, ja siinä me istuimme, yhdeksän ihmistä takkahuoneessa, meidän äänemme ja lauseemme, kaikki mitä oli tapahtunut, kaikki yksinäiset alut ja kohtaamiset.

Meidät on yhdistänyt ajan arvaamattomuus, tai niin me ajattelemme, me olemme pudonneet maailmasta, jokainen on pudonnut erikseen mutta kokenut saman huimauksen. Meitä yhdistävät yksinäiset vaelluksemme marraskuun kahdeksannessatoista päivässä. Ja kohtaamisemme. Se, ettemme enää ole yksin. Kaikki se, mitä meidän ei tarvitse selittää.

Jotkut viihtyvätkin tässä päivässä. Sonia ja Peter ovat tavanneet päivän loppupuolella yökerhossa ja viettäneet yötä samassa sängyssä rakastelemassa. He voivat kokea tuon ihastumisen ja rakastumisen yhä uudestaan. Kunnes haluavat jotain enemmän. 

Niin sitä oppii tyytymään vähään, Sonia sanoi ja vilkaisi Peteriä. .  Sonia nyhti puusta lehden, taittoi sen ja haisteli murtumakohtaa. Peter ei sanonut mitään.  Toivottavasti heillä ei ole ongelmia, tässä talossa tarvitaan kaikki mahdollinen rakkaus. Siis jos haluamme säilyttää uskon rakkauteen.

Päivässä on sellaisiakin piirteitä, jotka antavat lupauksen tilanteen muuttumisesta ja sitten vetävät sen takaisin. Puiden siemenet voivat itää ja kukat tulevat nupuille, mutta eivät aukea tai tuota hedelmiä Kellariin pari naista perustaa ompelimon, sillä talon ruokavarastot on pian syöty. Henry liittyy huonekalujen huoltojoukkoihin, mutta haluaa suorittaa ruuanetsinnän yksin.

Hänestä tuntuu että me elämme suojatussa maailmassa, mutta torin vihanneskauppiaiden luona, ylijäämätuotteiden varastossa, maahantuojien pikku toimistoissa, valtavia maito- ja jugurttimääriä säilövissä kylmiöissä voi kokea yhteyden toiseen maailmaan. Silloin hänestä tuntuu että hän hyväksyy tappionsa. Ehkä juuri siksi hän haluaa tehdä sen yksin. Neuvotella menetetyn maailman kanssa.

Neuvotteluja töiden hoitamisesta ja työvuoroista tarvitaan yhteisössä elämiseen. Vaikka sama päivä alkaakin aina, tarvitaan mittausyksiköitä ajan mittaamiseen lyhyempinä pätkinä kuin aina karttuvana päivien lukumääränä. Päivään jämähtämisen voi nähdä myös helpotuksena.

Meidän ei tarvitse päteä, suorittaa, pitää puoliamme, kiihdyttää tahtia, päästä maaliin. Meiltä ei puutu mitään, meidän ei tarvitse kilpailla toisiamme vastaan työpaikoista, arvostuksesta tai paremmasta palkasta. Meidän ei tarvitse osoittaa statustamme tai rikkauttamme autoilla ja asunnoilla, vempaimilla ja hyvännäköisillä vaatteilla, sillä kaikki voivat saada saman. Jos haluavat.

En enää kiellä itseäni tarttumasta Ballen sarjan viidenteen osaan. Tiedän tekeväni sen kuitenkin .  Miksipä en sitä lukisi, koska Balle osaa viedä lukijan outoon maisemaan, josta haluaa tietää enemmän. 

Haluan lopuksi vielä tallentaa tähän yhden kirjasta löydetyn näkökulman kirjoittamiseen:

Ehkä kirjoitan juuri siksi. Ehkä se on minun tapani olla yksin. Ehkä paperi on minun oveni pois kuhinasta. Tapa suunnistaa toisiinsa sotkeutuvien ajatusten ja  äänien joukossa. Kun istun yksin paperin ja kynän kanssa, tiedän että on vain Taran käsi paperilla, pehmeä liike, että kerään käteeni äänet ja liikkeet, ajatukset ja selitykset, kaiken minkä jaamme, että meitä on monta, että olemme yhteisö, erikoinen seurue, ja silti: minun käteni yksinkertaisessa liikkeessä, kaikki mikä on tihkunut lauseisiini, käteeni, ja kirjoitan itseni kapealle polulle, lause lauseelta, liikun eteenpäin, hiivin ihan hiljaa. Yksin.

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta IV. -Kosmos 2026. -Tanskankielinen alkuteos: Om udregning af rumfang., 2022. Suom Sanna Manninen. - 174 sivua

Lisa Genova: Edelleen Alice

 

Tähän kirjaan en vain saanut tartuttua silloin, kun se ilmestyi  2007. Sen jälkeen siitä on tehty elokuvakin ja kirjan aihe, muistisairaus, on tullut yhä yleisemmäksi. Pitkään kaipasin tarinoita, jotka kertovat muistisairaudesta itse koettuna. Tämä on sellainen. 

Alice Howland sairastuu viisikymppisenä alzheimerin tautiin. Hän on kognitiivisen psykologian professori, kolmen aikuisen lapsen äiti, joka elää rikasta ja monipuolista elämää menestyneen puolisonsa kanssa. Hän pitää huolta kunnostaan juoksulenkeillä ja on pidetty opettajana.

Kirjan kuvaama ajanjakso alkaa syyskuusta 2003 ja päättyy 2005. Tuona aikana Alicen sairaus etenee vauhdilla satunnaisesta muistamattomuudesta tilaan, jossa hän ei voi lähteä yksin kodistaan lenkille , koska eksyy ja unohtaa syödä, koska näkee ruokaa etsiessään jotain muuta. Hän on laatinut itselleen diagnoosin saatuaan ohjeet, miten toimia, kun ei enää muista tiettyjä asioita. Nuo ohjeet hän säätää avattavaksi joka aamu tärinähälytyksen avulla.

Alice, vastaa seuraaviin kysymyksiin: 

1. Mikä kuukausi nyt on? 

2. Missä sinä asut? 

3. Missä työpaikkasi on? 

4. Mikä on Annan syntymäkuukausi? 

5. Miten monta lasta sinulla on? 

Jos sinun on vaikea vastata johonkin näistä kysymyksistä, avaa tietokoneesi kansio nimeltä "Perhonen" ja naoudat sieltä löytyviä ohjeita heti.

Alicen työelämässä ja aiemmassa elämässä hankitut taidot ja älykkyys kannattelevat ja pitävät hänet toimintakykyisenä pitkään. Hän ei kadota täysin aloitekykyään, vaan perustaa varhaiseen alzheimerin tautiin sairastuneiden ryhmän ja pitää jopa luennon asiantuntijoille omien kokemustensa pohjalta. Vaan toimiiko ohje sittenkään?

Luulen, että tämä kirja on aukaissut tietä muille muistisairauksista kertoville kirjoille. Alicen elämää diagnoosin jälkeen on kuvattu koskettavasti, riipaisevasti ja yllättävän tarkasti. Lisa Genova on neurotieteiden tohtori, joka on tutkinut Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden sekä aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen molekyylisiä syitä.Tämä oli hänen esikoisromaaninsa ja sen jälkeen on ilmestynyt kaksi teosta, joita ei ole käännetty suomeksi. Minusta tämä on edelleen tärkeä kirja ja se vei minut Alicen pään sisään. Tunsin voimattomuutta ja masennusta, kun Alicekin niin tunsi taitojen kadotessa. 

Minulla on ikävä itseäni.

Tunsin huolta ja syyllisyyttä Alicen lailla lapsien tulevaisuudesta, kun tauti todettiin perinnölliseksi. Tähän tarinaan ei voi kuvitella onnellista loppua, mutta tärkeä kirja tämä on edelleen, vaikka suomennoksessa toistuva kommunikaattori-sana paljastaa ilmestymisajankohdan jo jääneen menneisyyteen. Tieteellistä ajankohtaisuutta en pysty arvoimaan, tunteen tasolla tämä toimii.

Lisa Genova: Edelleen Alice. - WSOY, 2010. -Alkuteos: Still Alice, 2007. - Suom. Leena Tamminen. - 284 sivua

Henna-Riikka Kuisma: Maaperä

 

Vaikuttaa siltä, että tänä keväänä minut on kutsuttu useampiinkin sellaisiin juhliin, joihin en ole ikinä kuvitellut osallistuvani. Johanna Forssin Pidot kertoivat ajan vaatimuksesta näyttäytyä oikeiden ihmisten kanssa koko ajan päivittyvässä somevirrassa. Hanna-Riikka Kuisman Maaperässä juhlat eivät tunnu loppuvan ensinkään ja niissäkin juhlijat haluavat päästä näkymään lähiöön muutaneen somepersoonan, Nanan tuottamassa livestriimissä. 

Hän on seuraillut Nanaa ulkona, mutta ei ole hahmottanut asiaa, vaan muistaa Nanan sellaisena kuin näki tämän ensimmäisen kerran, kultatukkaisena, säkevöivänä ihmeenä, jota hänenlaisensa Janteen lakiin kasvanut klassisesti oli opetettu vihaamaan.

Nämä juhlat ovat paljon edellisiä rähjäisemmät ja osallistujat maksavat yli kykyjensäkin alkoholit ja huumeet, joita kuvioihin tulee.Juhlijoista ei kukaan ole priimakunnossa, vaikka moni tarkoin laittautuukin; meikit repsahtavat ja hiuslisäkkeet roikkuvat, mutta biletys jatkuu. Tietenkin hinta tulee lopulta liian korkeaksi, mutta kun juhlat ovat menossa, siitä ei tiedä. 

Renen katse on kaikesta huolimatta täynnä auringonkukkasadetta, turkoosin meren kimmeltäviä kuohuja ja tyrmäävää lämpöä, joka värisee sisuksissa järistyksinä, maanvyöryinä ja tulvina niin, että omat silmät ovat kääntyä ympäri.

Tarina etenee useamman henkilön näkökulmasta. Lähiön asukkaiden menneisyys pyrkii pintaan paljastaen niin menneitä ystävyyksiä kuin onnettomuuksia. Lähiöön jääneet ovat yhtä lailla pettyneitä elämäänsä kuin sinne maailmalta takaisin muuttaneet. Kaikki etsivät uutta alkua. Kaikenlisäksi  lähiön kerrostalot on rakennettu epäilyttävälle maalle, kaatopaikan päälle ja siihen johtaneet politiikan kiemurat odottavat paljastumistaan.

Sivukorvalla on saanut kuulla ihmisistä, jotka ovat löytäneet pihoiltaan eläinten jäänteitä, outoja läikkiä ja vajoamia nurmikolla, sateen jälkeen esiin pistäviä jätesäkkejä täynnä romua. Vuosien varrella monet lapset ovat sairastuneet selittämättömästi, eläimet karttavat tiettyjä alueita. Samoja, joissa leikkimisen jälkeen hän ja kaverit oksentelivat jo lapsena.

Vaikka kerronta paljastaa lukijalle armottomasti henkilöiden avuttomuuden ja surkeat, jo ennalta tuhoon tuomitut yritykset parempaan elämään tai edes ystävyyteen, läikähtää kovastakin kohtalosta pintaan häpeän lisäksi inhimillisen lämmön ja yhteisöön kuulumisen tarve. Paljon valoa kirjailija ei kuvattavilleen tarjoa, mutta lukija viedään heikompien puolelle.

Sydänalaa puristaa. Miten monta kertaa saman ihmisen voi menettää? Kuinka voi menettää jonkun, jota ei koskaan ollutkaan?

Juonta kuljetetaan henkirikoksen varjolla eteenpäin, mutta pääasiaksi nousee kuitenkin poliittisen pyrkyrin likaisia keinoja kaihtamaton toiminta ja sen aiheuttamat onnettomuudet. Henkilöitä oli minulle liian paljon ja kun näkökulma vaihtui ja kertojien nimetkin vaihtuivat somessa ja tosielämässä, putosin välillä kärryiltä kokonaan. Nopeasti minut vedettiin taas mukaan, sillä pyöritys kiihtyi loppuun asti.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut jo kahdeksan romaania, mutta tämä on ensimmäinen lukemani. On ehkä syytä paneutua myös hänen aiempaan tuotantoonsa, sillä tämä oli vahva näyttö osaamisesta ja uskaltamisesta. Ansioihin on  lisättävä vielä kirjailijan kyky kuvata  tarkasti ja ilmeisen asiantuntevasti ympäristöä ja valita kerrontaa tukeva näkökulma maan tasalta.

Pikkuhiljaa ihmismuurin sisin kehä ajautuu leikkipuiston ulkopuolelle uskaltamatta kuitenkaan koskea lahottajasienen ja homeen tärvelemiin aitapölkkyihin, joissa tupajäärät, hevosmuurahaiset ja puupistiäiset piileskelevät vaiti. Leikkipuiston sisällä vaahterassa kaarnakuoriaiset, sarvijäärät, nilurit ja muut puissa elävät ötökät painautuvat syvemmälle kuoren alle.

Henna-Riikka Kuisma: Maaperä. Like, 2026. -Kansi: Ninni Kairisalo. - 352 sivua

Jon Fosse: Aamu ja ilta

 Nobel-kirjailijaan tutustuminen oli kokonaan jäädä tekemättä, kun suomennoksina oli luvassa vain paksuja järkäleitä vieläpä septologiana.Annos tuntui liian vahvalta. Onneksi yksi lukupiirini tarttui tähän kapoiseen kirjaan, joka oli kaikkea sitä, mitä hyvältä kirjalta odotan ja paljon enemmän.

Kirjan ensimmäisessä, aamu-osiossa, syntyy poikalapsi vanhalle pariskunnalle, jolla on jo tytär. Isä, kalastaja Olai on hartaasti odottanut poikaa ja synnytys hermostuttaa, vaikka kätilö on ehditty hakea. Isä murehtii ja jännittää sekä vaimonsa että lapsen selviämistä. Luulin, että pääsanoma on tässä, mutta edessä olikin huikea matka syntyneen lapsen, Johanneksen elämän päätepisteeseen.

Johannes herää ja suunnittelee päivän puuhailuja. Hän valmistautuu lähtemään pyörällä länsipoukamaan, syö aamiaista ja miettii lähellä asuvan Signe-tyttärensä käyntiä.  Johanneksen vaimo Erna ja moni ystäväkin on jo kuollut. Hän miettii venettään ja päättää lähteä kalaan, koska sää on hyvä.  Kaverikseen hän saa vanhan ystävänsä Peterin. 

Jääköön kalasaalis ja päivän kulku muiden lukijoiden selvitettäväksi, mutta hienosti Fosse kuljettaa lukijaa elämän rajan yli. Kerrontaa katkovat vain pilkut ja välillä dialogi, mutta silti Fosse pystyy kertomaan tarinan , jonka lukija hahmottaa vasta vähitellen. Johanneksen muistot ovat hieman hataria ja hänen nykyisyytensäkin tuntuu hetkittäin epävarmalta.

Kuinka upean kaunis onkaan tämä kertomus! Fosse saa tekstissään välittymään lämmön ja vaatimattomuuden, jolla kalastaja on kulkenut läpi koko elämänsä tyytyväisenä siihen, mitä kohtalo on hänelle suonut. Vaimoaan hän yhä kaipaa, mutta tuntuu hyväksyvän kuoleman tämänkin kohdalla. Vaikka kirjan keskeisin sisältö on juuri lähestyvässä kuolemassa, jää lukijalle rauhallinen ja hyvä olo, kun kirja päättyy. Vahva suositus! Taidanpa sittenkin lähestyä septologian ensimmäistä osaa.

tänään ei ole samanlainen päivä, tänään on aivan omanlaisensa päivä, sellaista mitä ei ole joka päivä, Johannes ajattelee ja sitten hän säpsähtää, sillä eikö Peter olekin hänen edessään ilmielävänä vaikka onkin kuollut?

Jon Fosse: Aamu ja ilta. WSOY, 2024. - Uusnorjankielinen alkuteos: Morgon og kveld, 2000. Suom. Katriina Huttunen. - 119 sivua