Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta IV

 Enpä malttanut jättää neljättäkään osaa Solvej Ballen septologiasta lainaamatta ja lukematta. Kun ihmettelen, mikä minua vaivaa, kun aina lankean Tara Selterin mukana elämään marraskuun 18. päivää, huomaan muidenkin viihtyvän näiden Ballen kirjojen seurassa. Helsingin Sanomissa Arla Kanerva ylisti kahta ensimmäistä suomennettua osaa pari vuotta sitten ja nyt Vesa Rantama vertaa kirjasarjaa Marcel Proustin klassikkoon, vaikka toteaakin teosten olevan tyylillisesti varsin erilaisia: 

Kysymys ajasta ja sen kulumisesta on sekä Proustin että Ballen mammuttiromaanien ytimessä ja kestonsa myötä ne saavat aiheesta irti kierroksia, joita suppeammat opukset eivät kerta kaikkiaan tavoita

Tässä kirjassa marraskuisen päivän eläjien määrä kasvaa koko ajan ja he elävät yhteisössä, Bremenissä hylätyssä talossa. Sinne saapuu yhä uusia kohtalotovereita. Tietoa onkin levitetty julisteilla eri puolilla Eurooppaa ja talosta muodostuu omavarainen keskus päivään eksyneille. Lopulta heitä on nelisenkymmentä.  Jotkut tulevat vain käymään, toiset viihtyvät pidempään.

Huone täyttyi liikkeestä: aika kului kertomuksissamme, marraskuun kahdeksannestatoista päivästä muodostuvissa virroissa, kiiruhdimme päivien läpi, ja ennen pitkää oli ilta, ja siinä me istuimme, yhdeksän ihmistä takkahuoneessa, meidän äänemme ja lauseemme, kaikki mitä oli tapahtunut, kaikki yksinäiset alut ja kohtaamiset.

Meidät on yhdistänyt ajan arvaamattomuus, tai niin me ajattelemme, me olemme pudonneet maailmasta, jokainen on pudonnut erikseen mutta kokenut saman huimauksen. Meitä yhdistävät yksinäiset vaelluksemme marraskuun kahdeksannessatoista päivässä. Ja kohtaamisemme. Se, ettemme enää ole yksin. Kaikki se, mitä meidän ei tarvitse selittää.

Jotkut viihtyvätkin tässä päivässä. Sonia ja Peter ovat tavanneet päivän loppupuolella yökerhossa ja viettäneet yötä samassa sängyssä rakastelemassa. He voivat kokea tuon ihastumisen ja rakastumisen yhä uudestaan. Kunnes haluavat jotain enemmän. 

Niin sitä oppii tyytymään vähään, Sonia sanoi ja vilkaisi Peteriä. .  Sonia nyhti puusta lehden, taittoi sen ja haisteli murtumakohtaa. Peter ei sanonut mitään.  Toivottavasti heillä ei ole ongelmia, tässä talossa tarvitaan kaikki mahdollinen rakkaus. Siis jos haluamme säilyttää uskon rakkauteen.

Päivässä on sellaisiakin piirteitä, jotka antavat lupauksen tilanteen muuttumisesta ja sitten vetävät sen takaisin. Puiden siemenet voivat itää ja kukat tulevat nupuille, mutta eivät aukea tai tuota hedelmiä Kellariin pari naista perustaa ompelimon, sillä talon ruokavarastot on pian syöty. Henry liittyy huonekalujen huoltojoukkoihin, mutta haluaa suorittaa ruuanetsinnän yksin.

Hänestä tuntuu että me elämme suojatussa maailmassa, mutta torin vihanneskauppiaiden luona, ylijäämätuotteiden varastossa, maahantuojien pikku toimistoissa, valtavia maito- ja jugurttimääriä säilövissä kylmiöissä voi kokea yhteyden toiseen maailmaan. Silloin hänestä tuntuu että hän hyväksyy tappionsa. Ehkä juuri siksi hän haluaa tehdä sen yksin. Neuvotella menetetyn maailman kanssa.

Neuvotteluja töiden hoitamisesta ja työvuoroista tarvitaan yhteisössä elämiseen. Vaikka sama päivä alkaakin aina, tarvitaan mittausyksiköitä ajan mittaamiseen lyhyempinä pätkinä kuin aina karttuvana päivien lukumääränä. Päivään jämähtämisen voi nähdä myös helpotuksena.

Meidän ei tarvitse päteä, suorittaa, pitää puoliamme, kiihdyttää tahtia, päästä maaliin. Meiltä ei puutu mitään, meidän ei tarvitse kilpailla toisiamme vastaan työpaikoista, arvostuksesta tai paremmasta palkasta. Meidän ei tarvitse osoittaa statustamme tai rikkauttamme autoilla ja asunnoilla, vempaimilla ja hyvännäköisillä vaatteilla, sillä kaikki voivat saada saman. Jos haluavat.

En enää kiellä itseäni tarttumasta Ballen sarjan viidenteen osaan. Tiedän tekeväni sen kuitenkin .  Miksipä en sitä lukisi, koska Balle osaa viedä lukijan outoon maisemaan, josta haluaa tietää enemmän. 

Haluan lopuksi vielä tallentaa tähän yhden kirjasta löydetyn näkökulman kirjoittamiseen:

Ehkä kirjoitan juuri siksi. Ehkä se on minun tapani olla yksin. Ehkä paperi on minun oveni pois kuhinasta. Tapa suunnistaa toisiinsa sotkeutuvien ajatusten ja  äänien joukossa. Kun istun yksin paperin ja kynän kanssa, tiedän että on vain Taran käsi paperilla, pehmeä liike, että kerään käteeni äänet ja liikkeet, ajatukset ja selitykset, kaiken minkä jaamme, että meitä on monta, että olemme yhteisö, erikoinen seurue, ja silti: minun käteni yksinkertaisessa liikkeessä, kaikki mikä on tihkunut lauseisiini, käteeni, ja kirjoitan itseni kapealle polulle, lause lauseelta, liikun eteenpäin, hiivin ihan hiljaa. Yksin.

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta IV. -Kosmos 2026. -Tanskankielinen alkuteos: Om udregning af rumfang., 2022. Suom Sanna Manninen. - 174 sivua

Lisa Genova: Edelleen Alice

 

Tähän kirjaan en vain saanut tartuttua silloin, kun se ilmestyi  2007. Sen jälkeen siitä on tehty elokuvakin ja kirjan aihe, muistisairaus, on tullut yhä yleisemmäksi. Pitkään kaipasin tarinoita, jotka kertovat muistisairaudesta itse koettuna. Tämä on sellainen. 

Alice Howland sairastuu viisikymppisenä alzheimerin tautiin. Hän on kognitiivisen psykologian professori, kolmen aikuisen lapsen äiti, joka elää rikasta ja monipuolista elämää menestyneen puolisonsa kanssa. Hän pitää huolta kunnostaan juoksulenkeillä ja on pidetty opettajana.

Kirjan kuvaama ajanjakso alkaa syyskuusta 2003 ja päättyy 2005. Tuona aikana Alicen sairaus etenee vauhdilla satunnaisesta muistamattomuudesta tilaan, jossa hän ei voi lähteä yksin kodistaan lenkille , koska eksyy ja unohtaa syödä, koska näkee ruokaa etsiessään jotain muuta. Hän on laatinut itselleen diagnoosin saatuaan ohjeet, miten toimia, kun ei enää muista tiettyjä asioita. Nuo ohjeet hän säätää avattavaksi joka aamu tärinähälytyksen avulla.

Alice, vastaa seuraaviin kysymyksiin: 

1. Mikä kuukausi nyt on? 

2. Missä sinä asut? 

3. Missä työpaikkasi on? 

4. Mikä on Annan syntymäkuukausi? 

5. Miten monta lasta sinulla on? 

Jos sinun on vaikea vastata johonkin näistä kysymyksistä, avaa tietokoneesi kansio nimeltä "Perhonen" ja naoudat sieltä löytyviä ohjeita heti.

Alicen työelämässä ja aiemmassa elämässä hankitut taidot ja älykkyys kannattelevat ja pitävät hänet toimintakykyisenä pitkään. Hän ei kadota täysin aloitekykyään, vaan perustaa varhaiseen alzheimerin tautiin sairastuneiden ryhmän ja pitää jopa luennon asiantuntijoille omien kokemustensa pohjalta. Vaan toimiiko ohje sittenkään?

Luulen, että tämä kirja on aukaissut tietä muille muistisairauksista kertoville kirjoille. Alicen elämää diagnoosin jälkeen on kuvattu koskettavasti, riipaisevasti ja yllättävän tarkasti. Lisa Genova on neurotieteiden tohtori, joka on tutkinut Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden sekä aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen molekyylisiä syitä.Tämä oli hänen esikoisromaaninsa ja sen jälkeen on ilmestynyt kaksi teosta, joita ei ole käännetty suomeksi. Minusta tämä on edelleen tärkeä kirja ja se vei minut Alicen pään sisään. Tunsin voimattomuutta ja masennusta, kun Alicekin niin tunsi taitojen kadotessa. 

Minulla on ikävä itseäni.

Tunsin huolta ja syyllisyyttä Alicen lailla lapsien tulevaisuudesta, kun tauti todettiin perinnölliseksi. Tähän tarinaan ei voi kuvitella onnellista loppua, mutta tärkeä kirja tämä on edelleen, vaikka suomennoksessa toistuva kommunikaattori-sana paljastaa ilmestymisajankohdan jo jääneen menneisyyteen. Tieteellistä ajankohtaisuutta en pysty arvoimaan, tunteen tasolla tämä toimii.

Lisa Genova: Edelleen Alice. - WSOY, 2010. -Alkuteos: Still Alice, 2007. - Suom. Leena Tamminen. - 284 sivua

Henna-Riikka Kuisma: Maaperä

 

Vaikuttaa siltä, että tänä keväänä minut on kutsuttu useampiinkin sellaisiin juhliin, joihin en ole ikinä kuvitellut osallistuvani. Johanna Forssin Pidot kertoivat ajan vaatimuksesta näyttäytyä oikeiden ihmisten kanssa koko ajan päivittyvässä somevirrassa. Hanna-Riikka Kuisman Maaperässä juhlat eivät tunnu loppuvan ensinkään ja niissäkin juhlijat haluavat päästä näkymään lähiöön muutaneen somepersoonan, Nanan tuottamassa livestriimissä. 

Hän on seuraillut Nanaa ulkona, mutta ei ole hahmottanut asiaa, vaan muistaa Nanan sellaisena kuin näki tämän ensimmäisen kerran, kultatukkaisena, säkevöivänä ihmeenä, jota hänenlaisensa Janteen lakiin kasvanut klassisesti oli opetettu vihaamaan.

Nämä juhlat ovat paljon edellisiä rähjäisemmät ja osallistujat maksavat yli kykyjensäkin alkoholit ja huumeet, joita kuvioihin tulee.Juhlijoista ei kukaan ole priimakunnossa, vaikka moni tarkoin laittautuukin; meikit repsahtavat ja hiuslisäkkeet roikkuvat, mutta biletys jatkuu. Tietenkin hinta tulee lopulta liian korkeaksi, mutta kun juhlat ovat menossa, siitä ei tiedä. 

Renen katse on kaikesta huolimatta täynnä auringonkukkasadetta, turkoosin meren kimmeltäviä kuohuja ja tyrmäävää lämpöä, joka värisee sisuksissa järistyksinä, maanvyöryinä ja tulvina niin, että omat silmät ovat kääntyä ympäri.

Tarina etenee useamman henkilön näkökulmasta. Lähiön asukkaiden menneisyys pyrkii pintaan paljastaen niin menneitä ystävyyksiä kuin onnettomuuksia. Lähiöön jääneet ovat yhtä lailla pettyneitä elämäänsä kuin sinne maailmalta takaisin muuttaneet. Kaikki etsivät uutta alkua. Kaikenlisäksi  lähiön kerrostalot on rakennettu epäilyttävälle maalle, kaatopaikan päälle ja siihen johtaneet politiikan kiemurat odottavat paljastumistaan.

Sivukorvalla on saanut kuulla ihmisistä, jotka ovat löytäneet pihoiltaan eläinten jäänteitä, outoja läikkiä ja vajoamia nurmikolla, sateen jälkeen esiin pistäviä jätesäkkejä täynnä romua. Vuosien varrella monet lapset ovat sairastuneet selittämättömästi, eläimet karttavat tiettyjä alueita. Samoja, joissa leikkimisen jälkeen hän ja kaverit oksentelivat jo lapsena.

Vaikka kerronta paljastaa lukijalle armottomasti henkilöiden avuttomuuden ja surkeat, jo ennalta tuhoon tuomitut yritykset parempaan elämään tai edes ystävyyteen, läikähtää kovastakin kohtalosta pintaan häpeän lisäksi inhimillisen lämmön ja yhteisöön kuulumisen tarve. Paljon valoa kirjailija ei kuvattavilleen tarjoa, mutta lukija viedään heikompien puolelle.

Sydänalaa puristaa. Miten monta kertaa saman ihmisen voi menettää? Kuinka voi menettää jonkun, jota ei koskaan ollutkaan?

Juonta kuljetetaan henkirikoksen varjolla eteenpäin, mutta pääasiaksi nousee kuitenkin poliittisen pyrkyrin likaisia keinoja kaihtamaton toiminta ja sen aiheuttamat onnettomuudet. Henkilöitä oli minulle liian paljon ja kun näkökulma vaihtui ja kertojien nimetkin vaihtuivat somessa ja tosielämässä, putosin välillä kärryiltä kokonaan. Nopeasti minut vedettiin taas mukaan, sillä pyöritys kiihtyi loppuun asti.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut jo kahdeksan romaania, mutta tämä on ensimmäinen lukemani. On ehkä syytä paneutua myös hänen aiempaan tuotantoonsa, sillä tämä oli vahva näyttö osaamisesta ja uskaltamisesta. Ansioihin on  lisättävä vielä kirjailijan kyky kuvata  tarkasti ja ilmeisen asiantuntevasti ympäristöä ja valita kerrontaa tukeva näkökulma maan tasalta.

Pikkuhiljaa ihmismuurin sisin kehä ajautuu leikkipuiston ulkopuolelle uskaltamatta kuitenkaan koskea lahottajasienen ja homeen tärvelemiin aitapölkkyihin, joissa tupajäärät, hevosmuurahaiset ja puupistiäiset piileskelevät vaiti. Leikkipuiston sisällä vaahterassa kaarnakuoriaiset, sarvijäärät, nilurit ja muut puissa elävät ötökät painautuvat syvemmälle kuoren alle.

Henna-Riikka Kuisma: Maaperä. Like, 2026. -Kansi: Ninni Kairisalo. - 352 sivua

Jon Fosse: Aamu ja ilta

 Nobel-kirjailijaan tutustuminen oli kokonaan jäädä tekemättä, kun suomennoksina oli luvassa vain paksuja järkäleitä vieläpä septologiana.Annos tuntui liian vahvalta. Onneksi yksi lukupiirini tarttui tähän kapoiseen kirjaan, joka oli kaikkea sitä, mitä hyvältä kirjalta odotan ja paljon enemmän.

Kirjan ensimmäisessä, aamu-osiossa, syntyy poikalapsi vanhalle pariskunnalle, jolla on jo tytär. Isä, kalastaja Olai on hartaasti odottanut poikaa ja synnytys hermostuttaa, vaikka kätilö on ehditty hakea. Isä murehtii ja jännittää sekä vaimonsa että lapsen selviämistä. Luulin, että pääsanoma on tässä, mutta edessä olikin huikea matka syntyneen lapsen, Johanneksen elämän päätepisteeseen.

Johannes herää ja suunnittelee päivän puuhailuja. Hän valmistautuu lähtemään pyörällä länsipoukamaan, syö aamiaista ja miettii lähellä asuvan Signe-tyttärensä käyntiä.  Johanneksen vaimo Erna ja moni ystäväkin on jo kuollut. Hän miettii venettään ja päättää lähteä kalaan, koska sää on hyvä.  Kaverikseen hän saa vanhan ystävänsä Peterin. 

Jääköön kalasaalis ja päivän kulku muiden lukijoiden selvitettäväksi, mutta hienosti Fosse kuljettaa lukijaa elämän rajan yli. Kerrontaa katkovat vain pilkut ja välillä dialogi, mutta silti Fosse pystyy kertomaan tarinan , jonka lukija hahmottaa vasta vähitellen. Johanneksen muistot ovat hieman hataria ja hänen nykyisyytensäkin tuntuu hetkittäin epävarmalta.

Kuinka upean kaunis onkaan tämä kertomus! Fosse saa tekstissään välittymään lämmön ja vaatimattomuuden, jolla kalastaja on kulkenut läpi koko elämänsä tyytyväisenä siihen, mitä kohtalo on hänelle suonut. Vaimoaan hän yhä kaipaa, mutta tuntuu hyväksyvän kuoleman tämänkin kohdalla. Vaikka kirjan keskeisin sisältö on juuri lähestyvässä kuolemassa, jää lukijalle rauhallinen ja hyvä olo, kun kirja päättyy. Vahva suositus! Taidanpa sittenkin lähestyä septologian ensimmäistä osaa.

tänään ei ole samanlainen päivä, tänään on aivan omanlaisensa päivä, sellaista mitä ei ole joka päivä, Johannes ajattelee ja sitten hän säpsähtää, sillä eikö Peter olekin hänen edessään ilmielävänä vaikka onkin kuollut?

Jon Fosse: Aamu ja ilta. WSOY, 2024. - Uusnorjankielinen alkuteos: Morgon og kveld, 2000. Suom. Katriina Huttunen. - 119 sivua

Jari Järvelä: Raiteet

 

Tuntuu melkein mahdottomalta liki viisisataa sivuisen järkäleen ja kolmen eri ajanjakson jälkeen eritellä lukukokemustaan. Tekijällä on ollut vielä paljon mittavampi urakka kirjan kanssa, mistä Järvelä jälkisanoissaan kertookin: vuosikymmenten työ, mittava lähdeaineiston keruu ja sitten vielä tarina, jossa ei juuri sovi erehtyä yksityiskohdissa. Ihailin Markus Nummen Käräjiä tosipohjaisen tarinan sommittelusta yhteen mielikuvituksen kanssa, mutta tämä on ollut nähdäkseni vielä vaativampi työ. Onhan tarinoitakin kolme.

Ensimmäisessä tarinassa tehdään rataa  Hämeenlinnasta itään nälänhädän vuosina 1867-1868. Nälkiintyneet ihmiset pestautuvat raskaaseen työhön pitääkseen itsensä hengissä. Kaikki eivät siinä onnistu ja rataa kutsutaankin Luuradaksi, koska kuolleet on haudattu radan alle notkokohtia täyttämään.. Tarinan kokijoita ovat muun perheensä menettäneet keskenkasvuiset sisarukset Ilmar ja Amanda, joiden mukaan on lähtenyt myös perheensä menettänyt ontuva August. Välillä toimittja Matias Mattson, Taskumatti, kehii omaa versiotaan radan rakentamisesta lehtiin rakennuttajien ja valtiovallan mielen mukaanja ristiriita on herättelevä.

Yhtenä yönä oli ryöpyttänyt sakea lumituisku, pyry oli haudannut lumen alle suuren osan kaivamastamme montusta. Meidän piti lapioida lumi pois ennen kuin pääsimme siirtämään maata. Ja kun aurinko lämmitti vastasataneen lumen, se pehmeni sohjoksi. Kahlasimme märissä  kinoksissa munia myöten. Sohjon alla odotti sitten palkkioksi routainen maa, ja routa ulottui syvälle. August mittasi illalla rautakankea ja sanoi, että se oli selvästi lyhentynyt.

- Kauhia lumimyrsky reuhasi näillä seuduilla viime maanantaina, jonka takia junatkin seisahtuivat. Maanantaiaamulla lähtevä juna pääsi tuskin Turenkiin. Se kauhia onnettomuus sattui siinä, että eräs työmies, joka monen muun seurassa oli lunta luomassa Harvialan kohdalla, tarttui vaatteistaan vaunujen astinsiltaan. Hän oli seisahtunut, kuten muutkin työmiehet nojaten lumiseinään junan ohitse mennessä. Lokomotiivi kyllä meni koskematta, mutta vaunujen porras tarttui ja vei miehen . Hän seurasi laahaten junaa aina Turenkiin, kauhialla tavalla rääkättynä repaleiksi.

Toinen osa kertoo Amandan pojantyttärestä, punakaartilainen Amalia Kuutamosta, joka on panssarijunassa kuularuiskun käyttäjänä. Panssarijuna toimii aluksi postinkuljetuksessa ja saattoi myös Uralilta viljaa  Suomen työläisille toimittavia vaunuja.

Niin pitkästä viljajunasta olisi mielestäni kyllä vaunu jos toinenkin piisannut irrotettavaksi ja sisällön olisi voinut jättää radanvarren asukkien hoteisiin, mutta määräyksemme olivat ankarat. Kaikki kolmekymmentäkaksi viljavaunua oli määrä viedä Helsinkiin, sillä pääkaupungin nälkä oli komissaarin mukaan tärkeämpi kuin radanvarren kauppaloiden ja pitäjien

Amalialla on poika, Voitto, jota mummo hoitaa. Mummo ei ymmärrä isättömäksi jääneen lapsen äidin intoa parantaa maailmaa väkivaltaa käyttäen, vaikka on itsekin räjäytellyt kallioita nuorena rataa tehdessään.

Amanda oli tosin sanonut, ettei se räjäytä mitään tuhotakseen. Se oli aina räjäyttänyt vain rakentaakseen. Mummi ei ymmärrä, että paratiisin rakentaakseen pitää ensin tuhota helvetti.

Kolmannen osan tarina sijoittuu vuoteen 1944 ja se tapahtuu mitättömällä asemalla, jonka asemapäällikönä on Amalian poika. Poika on rampautunut eikä kelpaa sotatoimiin. Lapsena Voitto kuvitteli isäkseen Paavo Nurmea, koska oli niin kova juoksija.

Juoksin kauppaan, juoksin kouluun, juoksin marjametsässä, juoksin ohittavien junien perässä, juoksin toimittamaan jokaisen tehtävän joka minulle annettiin. Juoksin niin nopeasti, että kiusaajat saivat minut harvoin kiinni.

Nämä kolme erillistä tarinaa Järvelä on sitonut yhteen kolmen sukupolven erilaisten kohtaloiden ja rautatien kautta. Ratapölkkyjen tervan tuoksu on vahvasti läsnä ja kerronta etenee vaivattomasti huolimatta  raskaista vaiheista Suomen historiassa ja kuvattavien henkilöiden elämässä. Kirjailija kuvaa elävästi ja tarkasti niin räjähteiden valmistusta kuin höyryjunan toimintaa. Kertojana hän ei ota kuvattavien puolesta kantaa puoleen eikä toiseen, vaan antaa henkilöiden edetä omien ratkaisujensa mukaan. Tällä tavalla kirjoitetaan suuria kertomuksia ja nostetaan pieniä, näkymättömiä ihmisiä ja historian katveeseen jääneitä aikakausia näkyväksi. Olisin suonut kirjalle suuremman huomion Finlandia-mittelöissä. Toivottavasti lukijat löytävät sen!

Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. - 479 sivua

Johanna Forss: Pidot

 

Näihin pirskeisiin en olisi kuvitellut pääseväni. Niihin kaikki haluavat, sillä kutsujen järjestäjä Marianne, on tunnettu vaikuttaja, jonka suosiosta ja ystäväpiiriin pääsystä on syytä olla mielissään ja muistaa myös jakaa somessa tiedon tästä.  Myös lapsuudenystävä Maria on saanut kutsun juhlaan, vaikka kaksikon tiet ovat eronneet jo aikoja sitten. Marialla on oma työnsä ,Johannes ja lapset kun taas Mariannen tuttavapiiri koostuu silmäätekevistä toisista mediapersoonista. 

Lapsuudessa asiat olivat toisin. Molemmat kasvoivat maailman navaksi itseään nimittävässä pikkukaupungissa. Marianne piti huolta masennuksesta kärsivästä yksinhuoltajaäidistään ja Maria kasvoi ydinperheessä, joka sittemmin hajosi. Maria miettii , haluaako lainkaan osallistua entisen ystävänsä juhliin.

Millaista oli elää maailmassa ennen peilejä, kameroita? Kun omaa kuvaansa saattoi etsiä vain tyynen järven pinnasta ja muiden katseista. Oliko omien ajatusten virta silloin vuolaampi vai oliko se ennemmin kuin järvi, aava ja yhteydessä muihin?

Näissä juhlissa yhteydet hoidetaan osallistujien lisäksi ulkomaailmaan. Puhelimet välittävät kuvat ja tunnelmat välittömästi ja muiden saamaa huomiota tarkkaillaan tiiviisti. Luen kuvauksesta kritiikkiä jatkuvaa somejakamista kohtaan. Juhlissa ollaan läsnä vain oman kuvan kirkastamiseksi. Oma minä ja elämä piilotetaan tiukasti julkisen kuvan taakse.

Marianne on tietenkin kuviin halutuin kumppani. Maria löytää pari muutakin entistä koulukaveriaan ja tempautuu mukaan juhlatunnelmaan hyvän tarjoilun myötä.

Miia ja Piia alkavat tanssia kanssani, peilaamme toisiamme liikkeillämme, kellumme yhteisessä rytmissä. Katson heitä ja sydämeni on pakahtua. Tämän olemme osanneet siitä hetkestä lähtien kun ensimmäisen kerran tanssimme strobovalojen tuiskeessa.

Käänne ja petos tuovat kerrontaan loppupuolella vauhtia, mutta muuten juhlien kuvailu kaikkine some-kuvioineen tuntui välillä jatkuvan loputtomiin. Ihan tyytyväisenä poistuin kuitenkin näistä juhlista, vaikka ymmärränkin, ettei pitoja ollut tarkoitettu minulle.

Johanna Forss: Pidot. Tammi, 2026. Kansi: Markko Taina. - Kannen maalausAbrham Mignon, s.1669. -195 sivua

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

 

Pitäisikö perustella, miksi luin kirjan? Sehän palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla, mutta nimi ei houkuta, eikä kansi. Sisältö on vielä nimeäkin rajumpaa kamaa: sianruhojen keskellä kulkee kerronta läpi Esterin elämän. Nimihän jo paljastaa ammatin. Viihdyin kirjan parissa.

Ester on ainoa lapsi; kasvaa lihakaupassa, jota hänen vanhempansa pitävät. Hän on isänsä silmäterä, joka pelkää pimeyttä isän pallomaisen vatsan sisällä.

Pimeydestä kuuluu ääniä, pulputusta ja kurinaa, sydämen jyskettä. Mutta on myös täydellisen hiljaisuuden hetkiä. Ne ovat pelottavimpia. Hänen isänsä sisäinen maailma on hänelle tuntematon, piumeä ja hiljainen paikka. Ruumiin suljettu onkalo kuin luola täynnä salaisia tapahtumia. Pimeydessä piilee vaaroja. Sellainen kuin sydänkohtaus.

Sydänkohtauksen jälkeen isä on sairaalassa. ja palaa väsyneenä istumaan lihakaupan nurkkaan. Ester kasvaa aikuiseksi, opiskelee teurastajaksi. Hän haluaa isänsä neuvon mukaan lempeäkätisen miehen ja löytääkin viimein Keinosiementäjän.

He molemmat rakastavat työtään. Se on ihanaa. Sydän lyö Esterin rinnassa nopeammin kuin olisi sopivaa.

Hän kysyy: Onko tämä sitä?

Keinosiementäjä vastaa: On.

Koti on täydellinen, mutta lasta ei yrityksestä ja odotuksesta huolimatta kuulu.

Päivät Ester lappaa lihoja ja iltaisin kauhoo miestä syliinsä. Ne ovat pitkiä vuorokausia. Ester laskee jokaisen. Pitäisi yrittää kovemmin, he sanovat, ja aamiaispöydässä heidän on vaikea katsoa makkaravoileipiensä yli toisiaan silmiin.

Hedelmättömän vaelluksen ja sairastumisen jälkeen Ester hahmottaa kehonsa todellisen koon. Hänen sisäpuolensa on laajempi kuin ulkopuoli. Ulkopuoli on vain pintaa, sisäpuoli on hän kokonaisuudessaan.

Kirja hyvin lihallinen - kaikin mahdollisin tavoin. Esterin oma keho kypsyy lapsesta aikuiseksi hyvin lähellä sikojen ruhoja. Hän näkee siollakin sielut, jotka lentävät sian kuoltua taivaan liemikattilaan enkelten hämmennettäviksi. Kerronta on niin varmaa, että lukija haukkoo henkeään. Moni arvostelija käyttää kirjasta sanaa groteski. Varmaan sana on oikein, mutta Esterin tarina lihan ympäröimänä on myös hurja kasvutarina, joka alkaa riehakkaasti ja päättyy hieman apeampiin tunnelmiin. Kirja ei saarnaa eikä tuputa, vaan toteaa ja tarjoaa lukijalle omaperäisen tavan tarkastella maailmaa. 

Jos yritän luokitella kirjaa maagisen realismin tai satujen maastoon, tuntuu kirjassa aina olevan jotain enemmän tai vähemmän. Räväkkä kerronta tarjoaa lakonista huumoriakin ja lihakaupunki muistuttaa suomalaista tehdaspaikkakuntaa. Kirjailija mainitsi Luomiskertomuksessa YLE:llä lukevansa Olga Tokarczukin kirjoja mielellään. Niin teen minäkin, joten tässä yksi johtolanka. Analyysi tosin jää puolitiehen, mutta taatusti tulen lukemaan tekijän seuraavankin kirjan.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. Kosmos, 2025. 181 sivua