sunnuntai 24. syyskuuta 2023

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

 


Nuorena, hyvin kauan sitten, leirikaverini masentui. Hän kärsi maailmantuskasta, sanoivat vanhemmat, jotka hakivat tytön pois kesken viikon. Minusta se oli hienoa ja olin vähän kateellinen. Elina Hirvosen kokemuksilla maailma on tuskineen läsnä kaiken aikaa. Hän on matkustanut ja saanut ystäviä niin monesta maasta, niin monenlaisista oloista, että näkee maailman lomamatkaajia laajemmin. Hän on kokenut ystäviensä kanssa iloja, suruja ja pitää heihin jatkuvasti yhteyttä. Tässä kirjassa maailma tarjoaa usein juuri ystävien kokemusten kautta pahoja asioita. 

Eikä ole minäkertojalla helppoa muutenkaan. Alakulo vaanii keskellä perhearkea, pakottaa itkemään hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistamien hauskojen juhlien jälkeenkin.

Kerron, että nautin yksinäisyydestä, mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta.

Teoksen aika kulkee syksystä 2019 läpi koronaeristyksen, Talibanin valtaannousun ja Afganistanin naisten eristämisen  aina helmikuuhun 2022, jolloin Venäjä hyökkää Ukrainaan. Uutiset muualta tulevat lähelle, koska joku ystävistä on paikalla, kokemassa. Hirvonen kirjaa lukujen otsikkoihin ajankohdat tarkasti, mainitsee säätilan, myös muualla kuin siellä missä itse on ja kulkumerkinnät, joita korona-aikaan ei juuri ole. Kuivuus ja kuumuus, toivo ja epätoivo ovat läsnä niin johdannoissa kuin tekstissäkin. Hirvosen tekstin vahvuus ja mielestäni myös sen tarkoitus on juuri tässä: hän kertoo yksityisestä, mutta näkee myös laajemmin. Olin hieman hämmentynyt minäkin Jukka Koskelaisen kritiikistä, jossa hän arvioi yksityiselämän sekoittamisen vakaviin maailmantapahtumiin koituvan kirjan tappioksi (HS 18.8.2023). Juuri tässä on mielestäni kirjan ydinajatus: oman yksityisen ilon ja surun, menneiden tapahtumien peilaaminen maailman tapahtumiin kerronta-ajankohtana, uutisten kantamiin uhkiin ja murheisiin.

"Maailmankaikkeudessa kaikki liittyy kaikkeen eikä yksikään muutos tapahdu ilman, että se vaikuttaa myös muihin," (Kesä, syksy 2021, Kulkumerkinnät)

Hirvonen osaa kirjoittaa ja hänellä on mielessään asioita, jotka ansaitsevat tulla kirjoitetuksi. Olin Hirvosen esikoisromaanista Että hän muistaisi saman (2005)poikkeuksellisen vaikuttunut. Se tuntui iskuna suoraan palleaan. Tämä kirja ei koskettanut minua läheskään yhtä paljon, vaan jäi kuitenkin sirpaleiseksi. Maailma tuli kyllä lähemmäksi ja erityisesti afganistalaisen naisen pelastamiseksi tehty työ kuvattiin hyvin ja konkreettisesti. Tai ehkäpä olen yhä vain kateellinen, koska kirjailija on kokenut sellaista, johon minusta ei ole ollut enkä minä pääse vieläkään lähemmäs hänen nyt tuntemaansa maailmaa.

Raskaina aamuina en pelkää tuntematonta vaan tuttua. En sitä, että tapahtuu jotain uutta ja pelottavaa, vaan että se, minkä yritän jättää taakseni, tapahtuu uudelleen.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja:romaani. WSOY, 2023. - Ulkoasu Elina Warsta. - 229 sivua


sunnuntai 17. syyskuuta 2023

Ia Genberg: Yksityiskohdat

 

Myönnettäköön, että hankin kirjan käsiini August-palkinnon innoittamana tuntematta kirjailijaa ennestään. Myönnettäköön myös, että olin jo heivaamassa ohutta kirjaa pois pitäsi-ehtiä-lukemaan -listaltani. Täydennystarve matkalukemisiin pakotti lukemaan. Onneksi!

Kirjoittaja tuntuu kirjoittavan itsestään, mutta pääosassa ovat minä-kertojan kohtaamat ihmiset, joiden mukaan luvutkin on nimetty:  kannustava Johanna, sekasortoinen ja hyvin toimeentulevasta kodista lähtöisin oleva Niki, Alejandro, jonka kanssa "minä" löytää yhteyden ja rakkauden sekä viimein hän, Birgitte, jota ilman kertojaa ei olisi olemassa.

Totuus on yksityiskohdissa, todistavat monet, mutta Ia Genberg tekee sen kiehtovan paljastavalla tavalla. Mukana ovat sairastumiset, jotka palauttavat mieleen menneet taudintuntemukset ja silloin läsnäolleet ihmiset. Myös kirjat palauttavat mieleen tietyt ihmiset. Johannan kanssa minä on vaeltanut Paul Austerin ja Siri Hustvedtin kotitalolle edellisen New York-trilogian innoittamana. Nikin kertoja muistaa muovipussissa uimapuvun kanssa muhineesta Birgit Trotzigin Liejukuninkaan tyttärestä. Tämä houkuttaa lukijaakin etsimään nuo kirjat käsiinsä ja laajentamaan tämän kirjan yksityiskohtia. 

Vaikka kirjoittavaa minää kannustava Johanna lopulta kieltääkin Austerista koskaan pitäneensä, on hän saanut kertojan oivalluksen äärelle.

En ymmärtänyt kirjoittamisesta juuri mitään, mutta yhden asian minä tiesin - prosessin piti pysyä umpinaisena kuin keitoksen hellalla tötterön muotoisessa peltisäiliössä, jokainen vuoto merkitsi loppua, taika katoaisi, jos alkaisin laverrella, mitään ei saanut sanoa ennen kuin työ oli valmis.

Kertojan elämässä on henkilöitä, jotka ovat lopullisesti kadonneet elämästä eikä heihin enää saa yhteyttä. Kirjailija on syntynyt 1967 ja kertojan tavoin elänyt ajan, jolloin paperiset puhelinluettelot vahvistivat ihmisten olinpaikan - jos nimi sieltä löytyi. Vain muistiin piirtyneitä henkilöitä kirjailija luonnehtii kertoen muutamalla lauseella olennaisen.

Hän oli päivätöissä eduskunnassa, puoluetoimistossa, missä laati mielipidekirjoituksia, puheita, yleisönosastokirjoituksia "järkyttyneiltä kansalaisilta", ehdotusten luonnoksia, lehdistötiedotteita ja blogipostausksia kansanedustajille, ja oli siis kampanjoiden ja mielipiteiden mies, hän hallitsi omat ja muiden vaihtelevat mielipiteet, tulevaisuuden mielipiteet ja sellaisetkin mielipiteet joita kukaan ei vielä tiennyt puoltavansa.

Kaikki kirjan henkilöt eivät ole kertojan rakastettuja eikä heistäkään aina heti tiedä, onko kyseessä mies vai nainen - rakastetuistakaan. Rakkauden ehdottomuuden kirjailija sanoittaa mielestäni vastaansanomattomasti:

Olin täysin minä ja kuitenkin kuilun partaalla, ja samalla kun olin kääntynyt täydellisesti sisään päin, löysin äkkiä hänet itsestäni, omasta lihastani, ja oli kuin olisimme aina odottaneet vain toisiamme ja kohta olivat hiki ja limakin yhteisiä.

Osuvimmat ja samalla tylyimmät luonnehdinnat löytyvät kirjan viimeisestä luvusta. Siinä kertoja puhuu äidistään, jota kuitenkin jatkuvasti yrittää rakastaa. Teksti alkaa kuin kenestä tahansa ystävästä kerrottaessa, mutta lukijakin ymmärtää, miten tärkeän asian äärellä ollaan.

Birgitte kykeni sopeutumaan ja sopeutuikin niin, että hänen silmiinpistävin piirteensä oli piirteiden puuttuminen. Hän viihtyi hyvin joukkoliikkeissä ja seitsemänkymmentäluvulla. "Olin kuin kala vedessä", hän sanoi, "kuin kala parvessa", minä ajattelin.

Kirjassa on vain 159 sivua, mutta se ei ole niin vähän kuin numerot kertovat. Ilmaisu on loppuun asti mietittyä ja hallittua. Hyvän kirjan lopetettuaan jää usein kaipaamaan jatkoa. Tämä teksti vaikutti minuun niin syvästi, että en olisi pystynyt lukemaan heti yhtään mitään jatkoa - muista kirjoista puhumattakaan. Lukukokemus nostattaa yhä kyyneliä melkein silmiin asti. Jos kirja koskettaa, se paljastaa usein jotain myös lukijasta. Minulle kävi näin. Ei ole August-palkintoa annettu vuonna 2022 turhalle kirjalle!

Ia Genberg: Yksityiskohdat. Johnny Kniga, 2023. - Ruotsinkielinen alkuteos: Detaljerna, 2022 - Suom: Jaana Nikula. - Kansi:Sara R.Acedo. - 159 sivua

sunnuntai 10. syyskuuta 2023

Valerie Perrin : Vettä kukille


Onnellisuus tyhmentää ihmistä. Aivan kuin olisimme vaihtaneet maailmaa, syntyneet aivan äsken jossain toisaalla, sokaisevassa valossa.

Tässäpä lienee kirja, jota voi hyvällä syyllä kutsua lukuromaaniksi. En ole varma, mistä tieto kirjan ilmestymisestä kulkeutui tietooni, enkä sen enempää ymmärrä, mistä virisi halu se lukea. Ehkä jokin kirjallisuusryhmä mainitsi sen tarpeeksi usein, kirja kuvattiin tarpeeksi kiinnostavasti.  Olen melko varma, etten ole mitään virallista arvostelua lukenut. Kirjan luin, välillä ahmienkin.

Juonessa on monta mutkaa ja kerronnan taustalla yllätyksiä, jotka vähitellen kerrotaan. Henkilöitä on valtava määrä, sillä tapahtumapaikkana on hautausmaa, jonka vartijana/hoitajana päähenkilö-kertoja Valèrie on. Hän ei tiedä äidistään, isästä puhumattakaan, mutta on kasvanut yritteliääksi ja toimeliaaksi nuoreksi naiseksi. Pahaksi onneksi tielle osuu komea tyhjäntoimittaja ja häntäheikki Philippe Toussaint, jonka kanssa Valèrie tekee tyttären, Leoninen. Äiti huolehtii lapsestaan ja elättää perheen aluksi puominlaskija/junanvartijana, sittemmin hautausmaan vartijana. 

Vaikka pääjuonen avaus on tuossa, on kirjassa dramaattisia käänteitä ja siinä seurataan  moniakin sivujuonteita, joista yksi intohimoinen rakkaustarina  ylitse muiden. Se vaikuttaa myös Valerien elämään. Hautausmaan kävijöistä ja sinne haudatuista irtoaa paljon kerrottavaa, mikä välillä pudottaa tarkkaamattoman lukijan kärryiltä. Kirjailija nappaa kuitenkin jokaisen mukaansa ja taas mennään.

 Noina muutamina päivinä tunsin olevani valepuvussa. Joku aivan muu, jonkun toisen naisen vaatteissa. Mietin pitkään, olinko tosiaan valepuvussa vai olinko löytänyt itseni, tavannut ensimmäistä kertaa.

Ilmaisu on jotenkin epätasaista. Välillä tunteet ovat pinnassa, välillä taas joku henkilö päästelee suustaan hyvinkin karkeaa ja karskia kieltä. Tulin lukiessani oudon varovaiseksi sivuja käännellessäni. Juonen käänteet veivät aivan odottamattomiin syvyyksiin; välillä oltiin ihmeiden äärellä, välillä naitiin kunnolla. Mustasukkaisuutta, intohimoa, rakkautta ja kuolemaa - rikollisuuttakin mahtuu tähän kirjaan.

 Välillä tuntui kuin olisin ollut palapelin äärellä. Leonine mainitaan muutaman kerran jo ennen kuin hänen syntymänsä kerrotaan. Muitakin takautumia on - runsaastikin.  Kun henkilöt sijoitetaan aikaansa päivämäärän tarkkuudella, rupeaa lukija sommittelemaan yhtenäistä tarinaa. Minä en saanut kaikkia palasia kohdalleen, mutta ei se haitannut. Puutarhurin toimet ja kukkienhoito antavat sopivasti taustaa tälle ranskalaiselle kirjalle.. Ei tämä mikään turhake ole, jos nyt ei ehkä Nobeliakaan tavoittele. Jotain palkintoja se on kuitenkin lukijoilta ja lehdistöltä Ranskassa saanut - ja menestystä. Tarttukaa vaan  kirjaan, kyllä se lukemisen kestää!

Isoäiti opetti minulle jo varhain, kuinka tähtiä poimitaan: riittää kun laittaa yöllä vadillisen vettä keskelle pihaa, niin siinä ne heti ovat, aivan jalkojen juuressa.

Valerie Perrin : Vettä kukille. WSOY, 2023. - Ranskankielinen alkuteos Changer lèau des fleurs, 2018. -Suom. Saara Pääkkönen. - 470 sivua. - Päällys: Emmi Kyytsönen 

keskiviikko 30. elokuuta 2023

Julie Phillips : Katoava maa

 Kaksi lasta, siskokset Sofia ja Aljona,ovat matkalla kotiin, mutta he pysähtyvät auttamaan nilkkansa loukannutta miestä. Palkinnoksi auton luo auttamisesta mies tarjoaa heille kyydin kotiin. Isosisko Aljona punnitsee vaihtoehtoja, bussimatkan hitautta ja hankaluutta verrattuna autokyytiin. Tyttöjä on varoitettu luottamasta tuntemattomiin. Helpompi ja mukavammalta tuntuva vaihtoehto voittaa.

Tästä alkaa tarina, joka koskettaa monen ihmisen elämää. Tästä alkavat kertomukset hyvin erilaisista ihmisistä, heidän elämästään ja valinnoistaan, kohtaloistaan. Tapahtumia tarkastellaan neljän perheen jäsenten ja viranomaisten näkökulmasta. Ympäristönä on Kamtsatkan niemimaa Koillis-Venäjällä, kirjailija on amerikkalainen tutkija ja toimittaja. Luvut on otsikoitu kuukauden mukaan, alkaen elokuusta, jolloin tytöt katoavat. Huhuja liikkuu, ajan kuluessa etsinnät muuttuvat naaraukseksi merestä, sillä tyttöjen ei enää uskota pysyneen hengissä. Jotkut uskovat yhä, toiset muistavat vanhempaa tyttöä, joka on kadonnut samoilta seuduilta aiemmin. Lilian uskottiin kuitenkin karanneen, sillä hän oli villi ja sellaisessa iässä. Eikä häntä edes etsitty niin paljon kuin kadonneita sisaruksia. Johtuiko se siitä, että hän kuului niemimaan alkuperäiskansaan, eveeneihin, joita venäläinen valtaväestö ei pitänyt itsensä arvoisena?

Vaikka kerronnan painopiste on kadonneissa lapsissa ja heidän etsinnöissään, tuo Phillips taitavasti näkyviin luokkien väliset rajat, naisten aseman heikkouden etenkin silloin, jos he huolehtivat lapsistaan yksin, köyhyyden ja etnisen eriarvoisuuden. Tämän kaiken ja mittavan henkilömäärän hän pitää taitavasti kasassa ja luo kirjaan jännitteen, joka vangitsee lukijan ja saa kustantajan mainostamaan kirjaa lyyriseksi trilleriksi. Ihan oikea mainos mielestäni! Kirja oli vuoden 2019 National Book Award -finalisti ja kuuluu New York Timesin arvion mukaan kymmenen parhaan vuonna 2019 ilmestyneen kirjan joukkoon.

Tämän jälkeen lienee turhaa lisätä, että minäkin pidin kirjasta, suorastaan ahmin sitä. Harrastin jopa hybridilukemista(!) ts. kuuntelin ja luin vuorotellen sen mukaan, mitä pystyin eri tilanteissa tekemään. Molemmin tavoin kirja toimi, vaikka en ole paljonkaan kuunnellut kirjoja. Välillä oli vain vaikea saada kiinni oikeasta kohdasta. Kannattaa silti kokeilla, muttei ihan kaikkien kirjojen kanssa. 

Olen kuvitellut seuraavani ajankohtaisia kirjoja, mutta tällainen helmi oli päässyt lipsahtamaan ohi huomaamatta. Suomeksi se on ilmestynyt jo 2021! Lieneekö paljon muitakin lukemattomia kirjoja lukemattomien joukossa? 

Julie Phillips : Katoava maa.Siltala, 2021. Alkuteos Disappearing Earth. Suom. Hilkka Pekkanen. - 318 sivua. E-äänikirjan lukija Sanna Majuri. Kesto 12 h 15 min

maanantai 28. elokuuta 2023

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede

Krissie ja hänen Miehensä ottavat brittiläisyytensä hyvin tosissaan.

Alma on kirjoittajaopintojaan rahoittaakseen hankkiutunut au pairiksi suomalaisen bloggaajan Kristiina-Marien luo. Hänen tehtävänsä on hoitaa kaksivuotiasta Adaa ja opettaa tälle suomen kieltä. Isovanhempien takia on tärkeää, että lapsi oppii suomea, vaikkakaan Lontoossa asuva äiti ei sitä lapselle puhu. Kukka-Marian elämä on yhtä kiillotettua kuin hänen bloginsa ja kaunista ja hehkuvaa kuin hänen peilikuvansa.

Alma näkee asunnon pastellisävyjen lähellä rujon, palaneen Tornin, jonka helposti syttyvät rakennusmateriaalit ovat aiheuttaneet kodinmenetyksen monille. Hän näkee kulissien taakse, näyttää Adallekin, muttei pysty kuitenkaan auttamaan apua tarvitsevia kerjäläisiä sen enempää kuin  itseään. Hän yrittää kuulua johonkin, mutta tuntee itsensä jatkuvasti falskiksi ja vääränlaiseksi. Yläluokkaa hän halveksii, muttei löydä itsestään sen parempaa ihmistä, vain loputtoman syyllisyyden.

Lakanat tarttuvat ihooni hikisinä syntisyydestä. Tämä on akuutti fyysinen reaktio itsestään eksymiselle.

Löydämme silti tilaa tiivistää, kun vaunujen välinen ovi kolahtaa, tunnelin viima purkautuu keskellemme ja koditon hyppää kuoleman yli meidän keskuuteemme.

Kun Kukka-Maria saa selville Alman retket Tornin luo, hän antaa tytölle potkut. Onnenpotkuna Alma aluksi pitää italialaisen ravintolan irlantilaisen tarjoilijan tarjoamaa asuntoa kommuunissa, kunnes sopeutuminen tähänkin yhteisöön osoittautuu vaikeaksi. Yhteisö syyllistää viestiryhmän kautta muita ja Alma kerää syyllisyydet hanakasti niskaansa, vaikka tietää olevansa syytön valituksen aiheisiin.

Hoitaja on usein vihainen. Tämän viikon aikana hän on ollut vihainen kolme kertaa, huutanut isoilla kirjaimilla ja liiallisilla välimerkeillä Talon viestiryhmässä ja iskenyt askeleensa niin, että tajuamme syntimme.

Koko ajan Alma kirjoittaa näytelmää, jota eri yhteiskuntaluokista koostuva opintoryhmä työstää ja arvioi. Opintoryhmän kommentit vievät kirjan eetosta välillä eteen päin antiikin näytelmän keinoin. Repliikit ruotivat arkielämää luokkayhteiskunnassa ja asettavat kuoron totuuden vastakkain etuoikeutetun Theon puheenvuorojen kanssa. Almakin kokee itsensä etuoikeutetuksi , mutta myös kyvyttömäksi selviytymään, mikäli luopuu mahdollisuudesta tulla tarvittaessa sukulaistensa auttamaksi. Siivooja Marthan ja uudessa toimistotyössään teatterilla tapaamansa Cathyn tuttavuuden kautta hän tavoittaa realismia ja rohkeutta, jota soisi itselleenkin.  

Haluan kokea vääryyttä, jotta voin kirjoittaa vääryydestä. Turvattu asemani tekee minusta merkityksettömän.

Jos olisin nähnyt vain kirjan nimen tai kannen jossain, olisin tuskin tarttunut siihen. Onneksi Vesa Rantaman arvio Hesarissa (Epämukavia kysymyksiä 29.7.2023)  herätti katsomaan ohi otsikon. Löysin hienoa pohdintaa, tiukkaa analyysiä luokkayhtesikunnasta ja taitavan esikoiskirjailijan. Hänen nimensä kannattaa panna muistiin, sillä kirjailijalla on varmaan enemmänkin sanottavaa. Ja hän osaa sen kirjoittaa!

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede. Aviador 2023. Kannen ulkoasu: Satu Enstedt. 259 sivua

maanantai 31. heinäkuuta 2023

Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla

 


Yritän itselleni selittää, miksi Elizabeth Stroutin kirjat minua puhuttelevat, viehättävät, koukuttavat, pakottavat tarttumaan uuteen koukkuun, jos sellainen ilmestyy. Eihän kirjoissa tapahdu paljoakaan, ei ole mullistavia käänteitä ei räiskyvää dialogia. En ole edes kovin montaa post it-lappua sivuille liimaillut muistettavan oivalluksen merkiksi.

Tästäkin kirjasta tuli kiireisen kesän turva ja maailma, jonne saattoi luottavaisin  mielin palata. Jo aiemmista Stroutin teoksista tuttu kirjailijan alter ego Lucy Barton pakenee covid-virusta ex-puolisonsa Williamin kanssa New Yorkista eristyksiin Maineen, Crosbyn pikkukaupunkiin ja meren rannalle. Lukiessani huomasin, kuinka äkkiä olenkaan unohtanut maskit ja etäisyydet, jotka vielä runsas vuosi sitten tuntuivat välttämättömiltä. Kirjassa ne ovat vielä vahvasti läsnä, mutta pelkkää ajankuvaa Strout ei kirjoita. Hän kertoo kyllä ikävästä ja huolesta, joita eristys aikuisista tyttäristä ja Williamin uuden avioliiton lapsesta aiheuttaa. Samoin hän mainitsee muutamaan kertaan alakuloiset päivät ja pitkät kävelyt kohdattujen uusien tuttavien kanssa, tapaamiset ulkotiloissa, sitten rokotukset ja ensimmäiset kosketukset läheisiin. Tuon kaikenhan mekin Suomessa koimme vastikään! Mekin tarkkailimme maskin käyttöä, sen roikkumista leuan alla ja välitimme, huolehdimme, murehdimme. Lucy Bartonin silmillä ja ajatuksilla Strout kertoo arjesta, joka tuttuudestaan huolimatta oivaltaa ja paljastaa enemmän minusta itsestäni kuin arvasinkaan.

Lucy löytää arjestaan myös myönteisiä yllätyksiä, solmii uusia ihmissuhteita, löytää uuden yhteyden myös entiseen mieheensä ja lopulta uuden kodinkin. Auton tekaistujen rekisterikilpien vaihtuessa aitoihin Mainen alueen kilpiin Lucy on tavoittanut tyttäriensä kritiikistä huolimatta elämänsä uuden vaiheen, hyväksynyt vanhenemisensa ja toisen ihmisen tuoman kosketuksen, läheisyyden ja lohdun. Koko ajan hän oppii jotain uutta myös itsestään:

En ollut halunnut jonottaa pitkän jonon loppupäässä, niin kuin se nainen (joka oli antanut paikkansa huonokuntoiselle vanhukselle) nyt joutui odottamaan.

Opin jotain sinä päivänä.

Opin jotain itsestäni ja muista ihmisistä ja heidän itsekkyydestään.

En unohda koskaan mitä jätin tekemättä sinä päivänä.

Tämän kirjan äärellä minulle valkeni myös muutama taka-alalla pidätelty ajatus maailmasta ja sen tulevaisuudesta, jos nykyinen vastakkainasettelu ja eristäminen jatkuvat.

"Tämä maa on todella suurissa vaikeuksissa. Koko maailma on. Ihan niin kuin-" William laski haarukkansa. "Ikään kuin maailam olisi järjestyksen kourissa ja minä luulen että varsinaiset vaikeudet vasta odottavat meitä. Me teemme toisistamme selvää jälkeä. Kuinkahan kauan meidän demokratiamme pysyy pystyssä." 

William hankkii Lucylle työhuoneen ja tekee mahdolliseksi Lucyn kirjallisen työn jatkumisen.

Illalla sanoin Williamille, joka luki kirjaa: "Minun tarinani Arms Emorysta kuvaa ymmärtävästi valkoista poliisia, joka piti edellisestä presidentistä ja joka syyllistyy väkivaltaiseen tekoon ja pääsee siitä kuin koira veräjästä. Ehkei minun kannata julkaista sitä juuri nyt."

William nosti katseensa ja sanoi: "Ehkä se auttaisi ihmisiä ymmärtämään toisiaan.Sen kuin julkaiset."

Olin pitkään vaiti ennen kuin sanoin: "Minulla oli tapana kehottaa oppilaitani kirjoittamaan vastakarvaan. Koska siellä kaikki kiinnostava tapahtuu."

Näiden yleiseen maailmantilanteeseen liittyvien keskustelujen lisäksi dialogit paljastavat vaivihkaa Lucyn karun ja köyhän lapsuuden vaikutuksen koko aikuiseen elämään.

Ihan simppeli juttu näin jälkikäteen katsottuina: hän oli kiinnostunut minusta ja sai minut tuntemaan itseni halutuksi silloin kun en pitänyt itseäni minään."

"Ethän sinä ikinä pidä itseäsi minkään arvoisena", Chrissy sanoi, mutta hän sanoi sen hiljaa eikä ilkeästi.

Kirja on minusta niin itsestään selvästi hyvä ja lukemisen arvoinen, etten osaa sitä enempää perustella. Toivon ja tiedän sen löytävän paljon lukijoita.  

Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla. - Tammi, 2023. - Alkuteos: Lucy by the Sea, 2022. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto, 538.)269 sivua



sunnuntai 23. heinäkuuta 2023

Emily St.John Mandel: Lasihotelli

Enpä olisi tarttunut varmaankaan tähän minulle tuntemattoman kirjailijan kirjaan, jos olisin etukäteen lukenut etuliepeen tekstin, jossa mainitaan finanssimaailma ja pyramidihuijaus. En edes muista, mistä sain vihjeen, joka johdatti teoksen äärelle. Huolimatta siitä, että kirja käsittelee rahaa ja liike-elämää, jotka tuskin minua kiinnostavat, tämä kirja kiinnosti. Vaikka juoni piti koko ajan lukijan kiinni kirjassa, en osaa välttää muutamia paljastuksia siitä, joten tämän lukija varokoon jatkamasta kolmatta lainausta pidemmälle.

Lasihotelli kertoo luksuselämästä, josta on mielestäni vaikea sanoa mitään kiinnostavaa, mutta siinä kerrottiin kaikki kokijoiden kautta pintaa syvemmältä- ja se teki siitä kiinnostavan. Kun nuori päähenkilö, nainen nimeltä Vincent kyselee uudelta ystävältään asumisen eroja Singaporessa ja Lontoossa, tämä vastaa:

"Tiedätkö, mitä olen oppinut rahasta? Kun mietin, miksi elämä Singaporessa tuntui suunnilleen samalta kuin Lontossa, tajusin että raha on oma maailmansa."

Vincent on lähtöisin köyhistä oloista ja rikkinäisestä perheestä. Hänen äitinsä on kuollut veneonnettomuudessa eikä Vincent ole aivan varma, oliko onnettomuus itse aiheutettu. Velipuoli Paul sortuu huumeisiin ja Vincent auttaa häntä nousemaan jaloilleen, järjestää siivoustöitä hotelliin, jossa itse toimii baarmikkona. Samaisessa hotellissa Vincent tapaa Jonathan Alkaitisin, miehen, joka pystyy ostamaan melkein mitä vain. Jonathanin vaimona esiintyminen näyttää Vincentille uuden maailman.

Ei tavara häntä pitänyt tässä oudossa uudessa elämässä, rahan valtakunnassa, eivät vaatteet, esineet, käsilaukut ja kengät, ei kaunis koti eikä matkustaminen; ei myöskään Jonathanin seura, vaikka tämä aidosti mukava olikin; ei edes saamattomuus. Hänet piti tässä valtakunnassa olotila, joka oli ennen ollut täysin käsittämätön, se ettei hänen tarvinnut ajatella rahaa, sillä juuri sen rahalla saa: vapauden olla ajattelematta sitä.

Vincent saa Jonathanin vaimona eläessään uusia tuttavuuksia, mm. taidepiireistä Olivian, joka on maalannut Jonathanin kuolleen veljen muotokuvan. Alkaitisin menneisyydestä paljastuu myös muita murheellisia asiaoita, kuten Suzanne-vaimon syöpä ja kuolema. Työnsä ja sisäpiiriä lukuunottamatta myös työyhteisönsä Alkaitis pitää kuitenkin romahdukseen asti tiukasti erillään muusta elämästä, vaikka kalastaakin sijoittajia kaiken aikaa. Olivia on yksi heistä, joka menettää paljon Alkaitisin rikoksen myötä.

Jonathan Alkaitis muuttuu kuvaamisen kohteeksi oikeastaan vasta sitten, kun hän on saanut 173 vuoden vankeustuomion ja tietää istuvansa vankilassa lopun elämänsä. Hän pohtii menneisyyttään ja nykyisyyttä ja myös sitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Vain yksi huijauksesta tiennyt sisäpiiriläinen on paennut ja hänkin elää koko ajan varuillaan, pidätystä odottaen. Kirja käsittelee myös kaikki säästönsä menettäneiden ihmisten kohtaloa, kuten asuntovaunussa asuvien ja siellä täällä töitä tekevien Marien ja Leonin. Silloin puhutaan varjomaasta.

Varjomaassa joutui nukahtamaan niin voimakkaan pelon vallassa, että pelko tuntui elävältä olennolta, jolmalta hirviöltä joka vei maailmasta kaiken valon.

Jos ruumiillinen vastoinkäyminen ajoi ihmisen sairaiden maahan - jossa oli omat rituaalinsa, tapansa, perinteensä ja sääntönsä - niin alkaitisit ajoivat ihmiset epävarmaan maastoon, petettyjen maahan. Alkaitisin jälkeen mahdotonta oli jäädä eläkkeelle, hankkia vakituinen osoite, luottaa muihin kuin Marieen.

Vaikkakin raha on kerronnan keskiössä koko ajan, käsittelee kirja kuitenkin enemmän ihmisten suhdetta rahaan tai sen puutteeseen. Keskeinen teema on myös syyllisyys ja ihmisten reaktiot siihen, kun muut tietävät heidän toimineen väärin. Itseäänkin voi pettää pitkään, esittää mukavaa ihmistä niin kauan, että siitä tulee oma totuus, vaikka samalla tietää itsensä rikolliseksi.

Ei hän (Vincent) näyttele. Kyse on enemmänkin pragmaattisuudesta, jota hän toteuttaa tahdonvoimalla. Vincent on päättänyt, millainen haluaa olla, ja on saavuttanut päämääränsä."

Vincent on kerronnan keskiössä, muttei ryvety finanssimaailman viedessäkään. Hän on paitsi kameleonttimainen kokija, myös havainnoija, joka kokee elämää niin rikkaana kuin köyhänäkin. Yhtä päähenkilöä kirjasta on vaikea nimetä. Huijatut sijoittajat jäivät ehkä vähälle huomiolle, mutta kirjailija halusikin ehkä kertoa itsepetoksesta enemmän kuin petetyksi tulemisesta.

..vaikka Oskar tiesi, että Kaspersky oli oikeassa, hän olisi halunnut paiskata kenkänsä televisiota päin.. Miksi oikeamieliset olivat usein niin ärsyttäviä?
 

Emily St.John Mandel: Lasihotelli. Tammi, 2023. Alkuteos: The Glass Hotel. - Suom. Aleksi Milonoff. Keltainen kirjasto 540). 320 sivua