Rosa Liksom : Talo - pastoraali

Rosa Liksom ei lukijaa mukaansa anele, vaan aloittaa heti omalla kielellään. Lukijalle tarjotaan kartta ja sanasto sekä kirjassa esiintyvien tunnettujen henkilöiden nimien selitykset.  Liksom osaa käyttää kieltä/murretta niin, että tekstiä on helppo seurata eikä sanasto minulle paljon uutta antanut.

Lukija viedään heti Aalen, ison talon halvalla saadun huutolaispojan pään sisään. Teinivuosiaan lähestyvä poika tutkailee omaa heräävää seksuaalisuuttaan ja miettii tuntemuksiaan talon Leila-tytärtä ja renkiä kohtaan. Aalen kanssa samanikäiselle talon pojalle asiat ovat selkeämpiä. Tämä, Piruksi nimetty, ilkuu ja kiusaa  huutolaispoikaa ja haluaa innokkaasti sotaan, jonne vanhempi veli, toinen kaksosista tuntuu jääneen. Ainoa saatavilla oleva ohjeistus tulee taloon tilatusta aviisista, jota käytetään myös Vanhamännän kihdin hoidossa kääreenä, sekä Raamatusta.

Kiesuksella oli eestä melkein auki retkottava kaapukläninki, parran kasuamista ei näkyny eikä rintakarvoja. Kiharainen, pitkä tukka hulmusi.Sen pläsi oli kolmion muotone niinko mullaki on. Mie kuvittelin sille somat pyöreät tissit kaavun alle, Leilan kovettuhneet nännikki.Piru istu minun vieressä ja mie viisasin kuaa sille.Piru syynäsi sitä visusti ja viskutteli minun korhvaan, että Kiesus on salvottu mies. Jäin miettihmään, onko Jahveki salvottu ko Signe on praatanu, että Vanhan Piplian Jahvessa ja Uuen Piplian Jumalassa on ilmaantuneena sekä isä, että äiti.

Eletään Lapin sotaa edeltävää kesää 1940-luvulla. Leila on mieleltään moneen kertaan järkyttynyt, hullujenhuoneellakin käynyt ja esittelee hetkittäin estottomasti looraansa pihapiirissä saaden Aalen ongelmiin kärsänsä kanssa. Taloon muuttanut renki pääsee Leilan suosioon, mutta töihin hänestä ei ole eikä sitä häneltä vaaditakaan. Aalen simissä renki näyttäytyy kaikinpuolin komeana ja kärsäkin reagoi. Vaikka ihmiset esiintyvät teoksessa usein ilman nimiä, kuten renki ja Vanhaemäntä, on kaikilla kotieläimillä ihmisten nimet. Alkuun ihmettelin Vappua ja Pekkaa uusina henkilöinä, kunnes oivalsin, kuinka tärkeitä eläimet ovat - etenkin Aalelle.  Myös Liksomin edellisessä teoksessa Väylä lehmät olivat sotaa pakenevalle tytölle tärkeitä.

Sairastetusta keuhkotaudista huolimatta Aale haluaa todistaa itsensä mieheksi etenkin rengin ja isäntäväen silmissä. Kerta toisensa jälkeen hänet kuitenkin sivuutetaan kaikessa muussa paitsi työtehtävissä - ohi mitääntekemättömän rengin ja Pirun.

Kata kaffet kolmelle, meille miehille, Isäntä sannoo ja tarkottaa sanat mulle, vaikka ei etes vilkase minun suunthaan. Se laskee Pirunki mieheksi. Se kirmasee.

Tekstissä vilahtelevat ruuat  ja juomat näyttäytyvät kuin ohimennen maisteltavaksi tai koettaviksi, kuten  kekäleitten päällä kypsynyt suolattu  lahna, joka on kääritty Rajaseuvun Sanomiin tai renki, jonka askelissa on runssaasti viinaa.

Tämä kirja päättyy siihen, mistä Väylä alkoi. Väylästä pidin kovasti, mutta tämä kirja ei koskettanut minua samalla tavalla. Liksomin vuolaana virtaava ja osuvasti kuvaileva kieli piti minut kuitenkin tiukasti kirjan äärellä ja nyt jälkikäteen kirjaan palatessani huomaan saavani siitä yhä enemmän irti. 

Kirjan loppu tarjoaa Aalelle tilaisuuden ja lukijalle monta yllätyskäännettä ja -paljastusta, joita olisin ehkä kaivannut jo aiemminkin. Herkällä kirjailijan vaistolla Liksom kuvaa nuoren pojan kasvua olemattomin eväin kohti aikuisuutta ja elämää. Onneksi matkalla tulee vastaan hyväntahtoisiakin opastajia, kuten oikeudenmukainen Vanhaemäntä tai välillä töissä käyvä maankiertäjä.

Se pruukaa sanoa herkäst, että hänen kantapäitten takana on tyhjää, samoten eessä. Ja että ihminen koostuu neljästä halusta: nälästä, janosta, naimisesta ja hunteeraamisesta.

Kirjan alaotsikko, pastoraali, jää minulle ehkä hieman arvoitukseksi. Varsinainen paimenidylli tämä ei ole, mutta rakkaudentunnetta ja miesten välistä kilpailua on riittämiin Aalen mielessä. Kääntyy se paikoin valitukseksikin lajin määritysten mukaan. Joka tapauksessa vastahankainenkin lukija vaikuttuu lopulta Aalen kokemusten ja ajatusten myötävaikutuksella.

Tiän, että pääsen päivien myötä täysilä elämän kyythiin takasin. Niin on käyny ennenki, ja silloin syänalassa on tillaa kaikele, mitä elämä tuopi tullessansa. 

Rosa Liksom : Talo - pastoraali. Like, 2026. - 261 sivua

Pirkko Saisio: Vastavalo

 

Vastavalo on Pirkko Saision omaa elämää seuraileva kirja, mutta päähenkilö on hän, joka kasvaa kohti aikuisuutta ja omaa itseään tässä kirjassa. Pienin yhteinen jaettava oli tätä edeltävä, lapsuutta käsittelevä kirja omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Kuuntelin kirjan ja Saision oma ääni lukijana teki kirjan todemmaksi, rehellisemmäksi, vaikka fiktiota kuuntelinkin. Hän seisoo yhä muistamansa takana.

Kommunisti-isän ja kauppa-apulaisäidin ainoa lapsi haparoi kohti tuntematonta ja ottaa vaikutteita sieltä täältä. Hän pääsee oppikouluun, vaikka isä pitää moista valistusta turhanpäiväisenä. Hän ei pärjää aritmetiikassa eikä oikein piirräkään hyvin, mutta ainekirjoitus tuottaa mielihyvää, vaikkei siitäkään saa kuin plussan kahdeksikon perään, mikä on kuin koiraa tapututtaisi selkään kohtalaisesta suorituksesta. Hän hämmästelee yhä Jumalaa, joka jo edellisen kirjan tapahtumissa lastentarhan tätien kautta on tullut päähenkilön maailmaan. Kotona tästä ei ole puhuttu. Tässä kirjassa lähes aikuisena hän melkein tulee uskoon, mutta kokemus jää lyhytaikaiseksi.

Oppikouluaikaisen tarinan kanssa vuorottelee kertomus ylioppilaskevään jälkeisestä, Sound of musicin inspiroimasta matkasta Sveitsiin pestalozzi-kylään töihin. Tuo kokemus kasvattaa häntä koulua enemmän ymmärtämään, kuka hän on ja miten maailmassa voi toimia, mutta oppi tulee vaikeimman kautta. Eletään 1960-lukua , eivätkä kylän johtajat, Kapteeni ja Kapteenitar edes tiedä, missä Suomi on. Lasten kanssa tehdään eväsretkiä, joilla Tante Dolores ja Tante Irma häipyvät tarkastamaan vadelmien kypsyyttä ja nuoremmat tytöt valvovat lapsia. Suomalaisen tytön perehdyttämisen ottaa vastuulleen Renate, joka opettaa myös olemaan poikien kanssa ja pitämään tupakoinnin salassa

En muista, miksi jätin Saision trilogian lukemisen aikoinaan ensimmäiseen kirjaan, mutta onneksi palasin nyt tarinaan. Ei tämä ihan perinteinen autofiktio ole ja se on hyvä. Tapahtumat Sveitsissä ja lapsuuskodissa Helsingissä etenevät palasina vuorotellen omassa ajassaan. Ihailen kirjailijan tervänäköisyyttä ja sitä hymyilevää kritiikkiä, jonka hän kohdistaa kertomuksen päähenkilöön, nuoreen itseensä, joka yrittää olla aikuinen ennen kuin on siksi kasvanut. Kirja antaa ikäiselleni paljon samaistumispintaa ja oivallusta omaan elämään. Kun kirjasta löytää myös itseään, se tulee lähelle ja kiinnostavaksi.

Pirkko Saisio: Vastavalo. WSOY, 2000. 252 sivua  Äänikirja, Siltala 2022. - Lukija : Pirkko Saisio, 5 h 49 min.