Patchett Ann: Hollantilainen talo

"Mutta me levitämme menneisyyden nykyhetken päälle. Emme näe menneisyyttä ihmisinä, joita tuolloin olimme, vaan ihmisinä, joita olemme nyt, ja siksi menneisyys muuttuu radikaalisti." s.49

Tämä on tarina kahdesta sisaruksesta Maeve ja Danny Conroysta, joiden elämää leimaa hollantilainen talo tai oikeastaan kartano Philadelphiassa. Siellä on entisten, kuolleiden asukkaiden jättämät huonekalut ja muotokuvat, jotka tuijottavat seiniltä uusia asukkaita. Taloa ympäröi puutarha ja sisustuksessa on yksityiskohtia, joita muualle olisi vaikea kuvitella, kuten kello, jonka heilurissa on laiva, ikkunapenkit ja lasiset kuistin ovet. Kaukaa talo näyttää olevan kymmenen senttiä maan yläpuolella. Talossa on kolme kerrosta ja jyrkät portaat, joita talon ostaneen isän, kiinteistöbisnestä pyörittävä ja sillä rikastunut Cyril Conroyn on vaikea kulkea kipeän polvensa takia.

Tapahtumat ja muistot kertoo Danny, vaikka niin kansikuvassa kuin toisena päähenkilönä on vahvatahtoinen isosisko Maeve. Kun perheen äiti jättää perheensä ja talon, jonka hänen miehensä Cyril on hänelle ostanut, muuttuu elämä  kerralla. Taloudenhoitajat ja lastenhoitajat, jotka ovat palvelleet jo edellisiä asukkaita pitävät toki lapsista huolta. 11-vuotias Maeve ottaa kuitenkin tehtäväkseen huolehtia pikkuveljestään, vaikka hänen omaa elämäänsä rajoittaa noina vuosina puhjennut diabetes..

Huolenpito  onkin tarpeellista, sillä pian taloon muuttaa paha äitipuoli, Andrea, kahden pienen tyttärensä kanssa ja sisaruksilta katoaa entisen elämän kaikki ilot ja etuoikeudet. Uuden äidin itsekkyys ja pahuus jatkuu vielä lasten isän kuoleman jälkeenkin, sillä sisarusten ainoa perintö on  koulutuksen rahoitus. Tuossa vaiheessa matemaattisesti lahjakas Maeve on jo saanut kaupallisen koulutuksen, hankkinut työpaikan ja muuttanut talosta. Saadakseen mahdollisimman paljon pois Andrealta, Dannyn kohtaloksi valikoituvat lääketieteen opinnot, vaikka hän on oikeasti kiinnostunut siitä kiinteistöalasta, johon oli saanut isänsä kautta tutustua.

Niinpä päätin muuttua. Luonteeni ja ikäni huomioon ottaen muuttuminen saattoi tuntua mahdottomalta, mutta ymmärsin tarkalleen, mitä voisin menettää. Kemian kurssin opetus toistui taas. Olennaista ei ollut se, pidinkö siitä. Olennaista oli se, että asia piti hoitaa. s.304

Kirjassa Patchett kuvaa sisarusten ja heihin liittyvien ihmisten elämää pitkälle keski-ikään saakka. Pitkään muualla asuttuaankin sisarukset palaavat talon luo ja selvittävät sen outoja tapahtumia. Myös sisarusten äidin arvoitus ratkeaa. Tapahtumia on paljon ja vaikka ne tiivistettynä tuntuvat hyvinkin dramaattisilta käänteiltä, saa kirjailija kerrontaansa rauhallista kyllä-tästä-selvitään-eetosta. 

En oikein muista, minka sattuman kautta tartuin kirjaan. Hyvin sen parissa kuitenkin viihdyin. Kerronta oli sujuvaa, eikä turhiin tunnemyrskyihin tai pateettisuuteen sorruta. Vaikka kirjailija paneutui Conroyn sisarusten elämään perusteellisesti ja seurasi heidän kohtaloaan pitkään, jäi minulle kuitenkin sellainen olo, etten heitä tuntenut. Sankareita he olivat omassa elämässään ja toistenkin silmissä. Vahvojen tunteiden puuttuminen tai vääryyksiin sopeutuminen jätti minulle vähän haalean olon. En kyennyt samaistumaan, mutta ehkä se ei ollut tarpeenkaan.

Talo kirjan päähenkilönä on mielenkiintoinen oivallus. Se ohjaa asukkaittensa elämää yhtä vahvasti kuin toiset ihmiset. Taloa pidetään kai usein oman minän kuvana. Tässä sen merkitys on enemmänkin menneisyyden selittäjä tai suoremmin rahan ja rikkauden kuvastoa. Mielenkiintoisia näkökulmia, kiinnostavasti kerrottu elämäntarina. Ehkä vähän viihteellinenkin, mutta ei liikaa kuitenkaan. Sillä tavalla sopivasti mukaansa tempaava, että sen jaksaa hyvin lukea.

Ann Patchett: Hollantilainen talo, romaani. WSOY, 2021. Alkuteos The Dutch House. Suom. Laura Jänisniemi. - Etukannen maalaus Noah Saterstrom. 343 sivua

Franzen Joonathan : Crossroads

Yli kuusisataa sivua papin perheen vaiheita kerrottuna eri perheenjäsenten näkökulmasta - siinä tämä kirja. Eikä kuitenkaan ole, sillä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuudensuunnitelmat vaikuttavat siihen, millaista romaanihenkilöiden elämä on nyt. 

Päivänä, jona ihminen syntyy, on vain yksi päivämäärä kalenterissa merkittävä, hänen syntymäpäivänsä, mutta sitä mukaa kuin hän elää elämäänsä eteenpäin nousevat muut päivämäärät pysyvästi suureen arvoon tai saavat ikuisen tahran: päivä jona hänen isänsä tappoi itsensä, päivä jona hän meni naimisiin, päivät jona hänen lapsensa syntyivät - kunnes kalenteri on tiheänään merkitystä. s.169

Nykyhetki romaanissa on 1970-luvulla Yhdysvalloissa, New Prospectissa, Wisconinin metsäisellä alueella. Siellä  Russ Hildebrandt tekee työtään apulaispappina ja elättää kuusihenkistä perhettään. Hän on  lähtöisin mennoniittakodista, eikä ole eläessään pyrkinyt eikä päässyt etäälle köyhyydestä. Hänen avukseen  tullut nuorisotyöntekijä Rick Ambrosella on parempi ote nuoriin kuin Russilla ikinä. Välirikko Rickin kanssa tapahtuu Russin kannalta häpeällisesti ja hän käyttäytyy sen jälkeen lapsellisen itsepäisesti. Seurakuntatyöhön osallistuu nuori leski, Frances Cottrell, jonka suosio tuo Russille lohtua ja houkutusta. Se ei jää muilta huomaamatta.

Crossroads on Rick Ambrosen luoma ryhmä nuorille. Sinne Russin tytärtä  Beckyä vetää soittajapoika Tanner, joka tosin on seurustellut bändinsä laulajan kanssa. Rickin ja Russin välirikon takia ryhmään osallistuminen merkitsee epäluottamuslausetta Beckyn isälle. Ryhmä toimii seurakunnassa, mutta sitä ei aina huomaa: kokoontumisissa ei välttämättä mainita Jeesusta, eikä Raamattua näy missään. Oman lisänsä juonikudelmaan tuo Beckyn äitinsä siskolta saama perintö, jonka antaja toivoo käytettävän Euroopan matkaan.

Marionin, papin vaimon, entinen elämä on piilossa hänen äidin roolinsa takana ja lihoneen vartalon sisällä. Hänen isänsä on tehnyt itsemurhan pahasti velkaantuneena ja Marion on joutunut ankaraan kasvatuskotiin, josta on lähtenyt pois heti kyettyään. Myöhemmin hän saa huomata, ettei oikein kyennytkään. Hän ei ole kertonut miehelleen totuutta suhteestaan vanhempaan,naimisissa olevaan mieheen eikä myöskään mielenterveysongelmistaan. Hän alkaa haikailla nuoruudenrakkautensa perään.

Perry on Marionin suosikkipoika, älykäs ja innostuva. Perryn huumeongelmat jäävät Marionilta huomaamatta pitkään. Clem on perheen vanhin poika, joka on saanut lykkäystä asevelvollisuudesta opiskelujen vuoksi. Koska asevelvollisuus merkitsee Vietnamin sotaan osallistumista, vaatii Clem itseään ilmoittautumaan kutsuntalautakunnalle, kun opinnot eivät edisty.

Melkoista henkilöjoukkoa kirjailija kuljettaa kirjan sivuilla. Lukija pysyy hyvin mukana, vaikka kirja välillä jäisi keskenkin ja henkilöiden näkökulmat vaihtuvat. Teoksen loppupuolella on kertomus seurakuntaretkestä, jota olisn toivonut lyhyemmäksi. Toisaalta tuo oli käännekohta, jolloin henkilöt oivaltavat jotain muista ja ennen kaikkea itsestään.

Oli kyse siitä, että hän oli kuullut Marionin suusta ajatuksen, joka oli ollut hänen mielessään piilevänä mutta jota hän ei ollut kyennyt pukemaan sanoiksi. s.473

Kirjan henkilöt ovat kaikki jollain tavoin yhteydessä Jumalaan, Clemia lukuunottamatta. Perry kuvittelee tosin itsensä Jumalaksi huumehöyryissään, jotka  kuvataan aidon tuntuisesti. Usko ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys muillekaan, vaan jokaisen on tehtävä erehdyksiä ja yrityksiä useamman kerran löytääkseen oman itsensä ja tapansa elää. Se löytyy yllättävienkin kokemusten ja tuntemusten kautta.

Maa Marionin jalkojen alla oli tukeva. Jumalan langettama rangaistus teki hänen olonsa turvalliseksi. s.567

Seksi on niinikään kirjassa keskeistä ja liittyy toimintaan usein motiivina. Sen kuvaus on luonnollista ja kaunistelematonta. Seksi ja uskonto rinnakkain tuovat henkilökuvaukseen syvyyttä ja rehellisyyttä.

To bow and bend, we will not be ashamed. Laulun yksinkertaisissa sanoissa piili niin syvä ilo, ettei sen juuria voinut erottaa surun juurista, ja surun laukeaminen oli vielä ihanampaa kuin eräs toisenlainen laukeaminen. s.571

Tästä kirjasta voi hyvällä syyllä sanoa, että se on lukuromaani. Se on juuri sellainen kevyt, mutta painava kirja, jota ei malta jättää kesken. Hämmästyttävän vähän poimin siitä lainauksia, mutta silti kirja vaikutti. Luettuani sen luulen taas ymmärtäväni enemmän elämästä - tai ainakin amerikkalaisen papin perheestä.

Jonathan Franzen: Crossroads. Siltala 2021. -Englanninkielinen alkuteos 2021. Suom Raimo Salminen. 626 sivua

Viikilä Jukka : Taivaallinen vastaanotto

Menestyminen kirjailijana on häpeä. Jokainen menestynyt, joka ei heti korjaa väärinkäsitystä siitä, että ansaitsisi menestyksensä, häpäisee kirjailijakunnan ja tukahduttaa herkkyyden, joka on kaiken kirjallisuuden ytimessä. Turvallisuus sallivuus, hyväksyntä. Ei kilpailu, vahingonilo, sääli. SELINA s.24

Tämä pohdinta on poimittu Jukka Viikilän vuonna 2021 Finlandia-palkinnon voittaneesta kirjasta. Kun tekijä on kirjoittanut kaksi kirjaa, jotka molemmat on palkittu Suomen arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, on menestymisen pohdinta ymmärrettävää. Olkoonkin, että pohdinta on jo kirjassa ennen jälkimmäistä voittoa. Helsingin Sanomien helmikuun kuukausiliitteessä Jouni K. Kemppainen otsikoi Viikilästä kertovan juttunsa 'Palkintosonni'. Olikohan se paikallaan?

Oma suhtautumiseni Viikilän viimevuotiseen voittoon oli melkein aggressiivinen. Ehdolla oli paljon hyviä kirjailijoita ja kirjoja, joille olisin mielelläni palkinnon suonut, kuten Liksomin Väylä ja Saision Passio. Olen lukenut Viikilän edellisen romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista ja pidin sitä 'ihan hyvänä', mutta erityistä lukujälkeä se ei jättänyt. Pidin etukäteen täysin mahdottomana  Zaida Bergrothin valintaa ja tartuin Taivaalliseen vastaanottoon pakkolukemisena, koska lukupiirimme ohjelmaan Finlandia-voittajat automaattisesti kuuluvat. Kirja otti minut silti.

Viikilän kirja kertoo tekijänkin kokemasta avosydänleikkauksesta, kuoleman läheisyydestä, kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisen opetuksesta, menestyksestä,lukemisesta ... Hirvittävä määrä aiheita on sirpaleina nivottu yhteen. Päähenkilö on Jan Holm, joka opettaa Kriittisessä korkeakoulussa, työskentelee teatterissa ja muistuttaa muutenkin Viikilää. Lisäksi kirjassa pääsee ääneen lukuisa määrä muita, nimettyjä henkilöitä, joiden keskinäisiä suhteita ei kuvata. He puhuvat itsenäisesti omissa puheenvuoroissaan, joskus muistiinpanoissa. Mielenkiintoisimmat ääneen päässet on minusta Minttu, joka ilmeisesti on Jan Holmin oppilas Kriitisessä korkeakoulussa ja Rauno, taksinkuljettaja. Mietelmät, ajatukset ja kiteytykset tuodaan tekstiin luonnosteluina, muistikirjan merkintöinä tai paljaina pohdintoina. Lisäksi kirjassa on katkelmia Jan Holmin teoksesta Taivaallinen vastaanotto ja sen luonnostelua. Teoksen ajassa kyseinen Jan Holmin kirja on jo ilmestynyt. Tapahtumapaikkana on selkeästi Helsinki, mikä paljastuu erityisesti Raunon liikkumisissa, mutta myös Meilahden sairaalassa tapahtuvassa sydänleikkauksessa.

Millaista on elämä kuoleman eteishuoneissa?

Taivaallisen vastaanoton mukaan puheliasta. Miehet, jotka on tuotu kuoleman rajalta, Kampin metroasemalta, Forumista, puhuvat taukoamatta. Kun yö laskeutuu ja miehet nukahtavat, puheensorina jatkuu. Jokainen meistä on juuri havahtunut siihen, mitä elämä voisi olla, miten se pitäisi elää. Kaikki ovat lopettaneet tupakoinnin joitakin tunteja sitten. Ruumis ja mieli ovat sekaisin, täynnä selittämätöntä uutta, ajallisuuden iloa ja suunnatonta rohkeutta. Toiset piereskelevät estoitta, nauravat heti kun vain aiheen saavat.RISTO s.33

Negatiivisen lukijanotteen säilytin pitkään. Yleensä jätän kirjan, jos se ei viimeistään sata sivua luettuani ala kiinnostaa. Joskus heitän kirjan käsistäni jo 50 sivun jälkeen. Tämä kirja antautui vasta sitten, kun lukumatkaa oli taitettu lähes parisataa sivua. Siihen mennessä olin poiminut kirjasta vaikka kuinka monta irrallista ajatusta, joista vain osan olen tähän toistanut. Tuossa vaiheessa kuvittelin ymmärtäväni teoksen kokonaisuutena enkä vain aforismikokoelmana.

Jos romaanikirjailija pelaa unohduksella - luottaa siis siihen, ettei lukija muista kaikkea ja luo näin avaruuden tunnun - runoilija tekee saman vaikeaselkoisuudella: kun runo ei parhaillakaan tulkintavälineillä aukea kaikilta osin, avaraa tilaa jää ymmärryksen takapihoille. Tämä avara on kirjallisuus itse. MIRVAN MUISTIKIRJA (MUOTOILU MAHDOLLISESTI JAN HOLMIN) s.51

Paksulla kirjalla on itseisarvoista vakuuttavuutta. On eri asia pidellä ehdokaskuvassa seitsemänsadan sivun punnusta kuin vihkoa. Vähäisyyttä on turha selitellä aforistisuudella tai elliptisyydellä. Toimittajat ja valokuvaajat kerääntyvät ilmiön ympärille. Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan. Sen takia se saa varmuuden vuoksi taivaallisen vastaanoton. Lukemattoman kirjan uskoo paremmaksi kuin se onkaan. Järkevät taideprosaistit jättävät viimeiset kaksisataa sivua viimeistelemättä. Kukaan ei tulisi selviämään sinne asti. Siitä alkaa tutkimaton erämaa, jossa kaikki on toisin. PETRUS s.66

Olen uupua kaiken teoksesta poimimani minua koskettaneneen ajatusvyöryn alle. Samalla epäilen itseäni, kykyäni ymmärtää kirjoittajan tarkoitusta. Tuntuu kuin Viikilä - ehkä vähän pilkallisesti hymyillen - tuijottelisi minua ja valvoisi reaktioitani, lukukokemustani. Kuitenkin hän antaa lukijalle varsin vapaat kädet ja tavat perehtyä kirjoihin.

(mahdolliset alkusanat, luonnostelua)

Voit käydä sisälle romaaniin haluamastasi kohdasta ja lukea sitä haluamasi verran. Nykyinen järjestys perustuu yhden editorin näkemykseen tapahtumista. Selailemalla puolet siitä ajasta, minkä romaanin lukeminen tavallisesti vie, kirjasta saa täydellisen kuvan. Mutta jos teoksen ilmapiiri ei miellytä, sen voi katsoa luetuksi lyhyenkin lehteilyn jälkeen, Silloinkaan kirja ei ole jäänyt kesken. Joskus pelkkä tieto kirjan olemassaolosta kommunikoi sen sisällönriittävin osin.MIRVAN MUISTIKIRJA s.275

Toki Viikilä antaa myös täsmällisempiä lukuohjeita, kirjoihin yleensä ja ehkä tähänkin teokseen. Erityisesti tähän liittämäni Iriksen puheenvuoro vie pohjaa omalta lukutavaltani. Olenhan aina halunnut poimia lukemastani sen, minkä jo mielestäni tiesin, mutta kirjailija sanoo paremmin. On minun kuitenkin myönnettävä, että etsin myös uutta. Alla olevan, Saritan nimissä julkaistun tunnustuksen tiesin heti oikeaksi. Olin lukemassa Jonathan Franzenin Crossroads-kirjaa. Se on paksu, mutta kevyt kirja, jos mikään.

Silloin en vielä ymmärtänyt, että jokainen romaani sisältää kaikki ajatukset, jotka painavat lukuhetkellä mieltäni. En myöskään ymmärtänyt, että päästäkseni sisälle kirjaan, minun olisi jätettävä juuri itseäni koskeva aineisto sivummalle ja mentävä kohti vierasta. En halua olla lukija, joka siivilöi kirjasta oman versionsa, vaan toivoisin voivani avartaa mielikuvitustani ja maailmani rajoja. IRIS s.127

Paksut, mutta kevyet kirjat ovat hienointa, mitä tiedän. Suomalaiset kirjat ovat harvoin sellaisia. SARITA s.178

Taivaallisen vastaanoton sivuilla on paljon yksinäisiä ja haavoittuvia ihmisiä, jotka yrittävät löytää kykynsä ja paikkansa yhteisössä. Tekstin takaa huokuu mielestäni kirjailijan myötätunto, ymmärrys ja auttamisenhalu jokaista esiteltyä pohtijaa kohtaan.

Olen usein onnellinen itsestäni, omasta selkeydestäni. Mutta seurassa pienenen ja kaikki menee sutuksi. Palatessani tapaamisista sätin itseäni.

Vain harvat ihmiset saavat minut arvostamaan itseäni. Vain harvojen seurasta poistun kasvaneena, kevein askelin. Niin usein tunnen oloni kehnoksi ja raskaaksi, että vietän aikaani mieluiten yksin. Kuuntelen omia ajatuksiani, yleensä jonkin kirjan kautta. Rakastan kirjoja niin paljon, että haluan antaa niille parhaan itsestäni. Olla virkeä, utelias ja tarkka. Koskaan ei tiedä miten kauniin olennon me milloinkin synnytämme. ARIANA s.115

Mitä vanhemmaksi ja vahvemmaksi mies tulee, sitä haavoittuvampi hän on ja sitä helpompi hänet on häpäistä. Mies, joka on kasvanut niin vahvaksi. Mies joka on kasvanut niin vahvaksi, että hänen itsetuntonsa kestää mitä vain, on jo häpäissyt itsensä. Hänestä on tullut niin vanha ja vahva, ettei hän tajua enää omaa tilaansa. s.119

Haluaisin mieluummin suoran uhkauksen väkivallan käytöstä kuin sen, että joku alistaa minua sosiaalisessa tilanteessa, jossa en osaa reagoida.

Alistaminen on tiedostamatonta, siksi siitä on jälkikäteen vaikea puhua. Riehakkaat ja iloiset, maailman kanssa sinunkaupat tehneet ihmiset polkevat huomaamattaan toiset alleen. MINTTU s.261

s.44 Hevosen annettiin valita ruoan ja toisen hevosen seuran väliltä ja hän valitsi toisen hevosen seuran. s.266

Onpa minun tietenkin pakko liittää tähän vielä ajatuksia kirjoittamisesta - juuri ja ainoastaan sen takia, että ne koskettivat minua - olivatpa sitten joskus jo mielessä pyörineet tai epäröinkö vielä. 

Lakkasin vuosia sitten kirjoittamasta päiväkirjaa, koska jokainen päivä oli edellisen kaltainen. Leivänteko, ostojen ja myyntien kirjaaminen. Kaikki ovat tärkeitä toistuessaan oikeassa elämässä, mutta eivät kirjan sivuilla. On erityinen taito saada vähäaineksinen elämä tuntumaan kiinnostavalta. s.181

Kirjailijaksi tuleminen on lopulta vain suostumista tyhmyyteen. Aloitteleva kirjoittaja, jos on lahjakas, on kaikessa oikeassa. Hän näkee tarkasti kuluneet ilmaisut, tuntee herkästi sanojen tehottomuuden. Ymmärtää kirjailijan epätoivon ja teeskentelyn.. Miten paljon suostumista ja alentumista tarvitaankaan, jotta voi kirjoittaa tavallisen suomalaisen romaanin. MIRVAN MUISTIKIRJA s.193

On vaiettua, miten paljon käytämme toisten epäonnea inspiroitumiseen. Niin kuin tomaatit kasvavat parhaiten veressä, me kukimme toisten kärsimyksistä. MINTTU s.205

Saat hyödyntää kirjoituksissasi sen verran kärsimystä kuin olet saanut sitä osaksesi.

Älä käytä sanoja ennen kuin olet maksanut niistä. KENTAURI S.221

Kirja jätti epämääräisen surullisen olon eikä sen lukeminen - etenkään aluksi- nostattanut hymyä. Kuitenkin kirjasta löytyy myös hauskoja oivalluksia. Suosikkini on seuraava mokkapalaoivallus.

MOKKAPALAT eivät ole ruoka vaan suoritus. Niitä ei tehdä sen enempää rakkaudesta ruokaan kuin lapsiinkaan. Kukaan ei pakota tekemään mokkapaloja, mutta ne valmistetaan niin kuin olisi pakko, kiirettä teeskennellen. Mokka palat syödään ohimennen, maistamatta, nauttimatta, tekaistujen velvollisuuksien välissä. Teeskennellään, että lastenhuoneessa pitäisi juuri nyt käydä häiriköimässä. Puolihuolimattomasti tungetaan samalla mokkapala suuhun. Lapsia ei tarvitsisi halveksua keskinkertaisilla herkuilla, eikä elämää täyttää hölmöllä touhuamiseslla. Lemmikitkin tunnistavat korkeatasoisen makkaran. Syötyään laadukkaasti ne keskittyvät tarkkoihin uniinsa koko iltapäiväksi. s.307

Miksi käännyin kaikesta vastentahtoisuudestani huolimatta innostuneeksi kirjan lukijaksi? Tuskin kaikkea kirjasta ymmärsin , tuskin kaikkea omaksuin. Minulle jäi kuitenkin tuntuma, aavistus, oletus siitä, että tämän kirjan kirjoittaja on rehellinen. Hän on teoksessaan paljas, raadollinen ja kuitenkin yrittämässä - johonkin. Teksti tuli kuitenkin lähelle.

Jan Holmin tavasta kirjoittaa sanoisin, että on ihme, että hän on saanut lausettakaan paperille. Kaikkea kirjoitusta luonnehtii kireys, paisunut itsekritiikki, suoranainen vihamielisyys lauseenmuodostusta kohtaan, anti-flow.

Saan vaikutelman miehestä, joka siivoaa lyhyttä vierailua varten koko päivän. Kokeilee kolmea vaatekertaa ennen kuin uskaltautuu ruokakaupaan. On silti sotkuinen ja välinpitämätön.

Kirjasta voi lukea kuinka hän kaivaa kotiavaimet käteensä kaksisataa metriä ennen kotiovea. Tarkistaa bussipysäkillä toistuvasti, että lippu HSL-sovelluksessa on vielä voimassa. Opettelee jokaisen reittinsä Google Mapsista vähintään päivää ennen. On aina ajoissa. Ei unohda koskaan yhtäkään yli kahdestakymmenestä mukaan otettavasta esineestä. Katsoo mobiilipankista saldon ennen ruokakauppaan menoa. Jos kaupassa kestää odotettua pidempään, tarkistaa saldon vielä ennen kassaa. VELI-MATTI s.96

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto.- Otava 2021. Kannen kuva Anna Tuori, suunnittelu Piia Aho 379 sivua.

Murdoch Iris: Meri, meri

On ehkä ikääntymisen merkki että puuhailen kaiket päivät tekemättä todellisuudessa mitään. Tämä päiväkirja on seurannut perässä, se tuo minulle seuraa, illuusion siitä että teen jotain. s.521

'Parempi myöhään kuin ei milloinkaan' sopii perusteeksi tämän kirjan lukemiselle neljä vuosikymmentä sen suomenkielisen version ilmestymisen jälkeen. Tönäisyn siihen antoi Maisku Myllymäen Holly, jossa kirja usein mainittiin. 

Tunnettu ja maailmaa kiertänyt näyttelijä Charles Arrowby asettuu eläkepäiviään viettämään pieneen ja huonokuntoiseen taloon Keski-Englannin rannikolle. En päässyt selville tarkasta sijainnista, vaikka näyttelijän vanhempien yhteydessä mainitaan Warwickshire ja Carlisle. Jonkin verran Cornvallissa matkustaneena pystyn kuvittelemaan uimisen meressä, josta kalliot kohoavat jyrkkinä ja  kirjassa kuvatun Minnin Kattilan, jonne aallot nousuveden aikaan tunkevat vihaisina. Tai ehkäpä Murdochin kuvaus tuo sen kaiken näkyväksi, melkein todelliseksi? Sillä meri on tässä kirjassa läsnä useaan kertaan kuvattuna, tyynenä ja myrskyisänä, sumuisena ja auringonpaisteessa. Se oli minullekin tärkein asia kirjassa - nimikin sen jo sanoo.

Juoni olikin sitten mielestäni varsin pöhkö. Charles näkee merellä ja mökissään outoja ilmiöitä, joille miettii järkiselityksiä. Omituisinta kuitenkin on Charlesin nuoruudenrakkauden Hartleyn tapaaminen. Charles on kadottanut yhteyden rakastettuunsa, mutta näkee tämän nyt vanhentuneena ja lihoneena. Nainen elää mrs Mary Finchinä miehensä Benin kanssa bungalowissa samassa kylässä. Charles lähtee tavoittelemaan rakastettuaan varsin määrätietoisesti vakuuttuneena siitä, että haluaa pelastaa tämän onnettomasta avioliitosta. Hän kerää todisteita aviopuolison kaikinpuolisesta kelvottomuudesta.

Titus sanoi mietteliäästi:"Tavallaan minä säälin häntä. Hänenkään elämänsä ei ole ollut kovin antoisaa, käyttääkseni teidän ilmaisuanne." s.284

 Charlesilla on varsin mittava rakkaushistoria eri näyttelijöiden kanssa. Ensin häntä puolet vanhempi Clement on opettanut häntä niin rakkaudessa kuin auttanut uran alkuun. Sitten on tullut muita: kiltti ja lempeä Lizzie, intohimoinen ja riidanhaluinen Rosina ym.ym. Nämä naiset ja miespuoliset näyttelijäystävät vierailevat Charlesin luona ja yrittävät saada häntä luopumaan rakkaushoureistaan nimittämällä Hartleyta partaiseksi naiseksi. 

"Hänen avioiliittonsa ei ehkä ole ollut onnellinen, mutta se on pysynyt hengissä varsin pitkään. Sinä ajattelet liiaksi onnea, Charles. Se ei ole niin tärkeää." s.366

"Anteeksi. Mutta vakavasti puhuen suhtaudu asiaan näin. Sinun rakkautesi tätä tyttöä kohtaan, silloin kun hän oli nuori tyttö, koki sinun järkyttyessäsi jonkinlaisen valekuoleman. Kun sinä nyt tapasit hänet uudelleen, järkytys herätti jälleen uudelleen henkiin kaikki sinun vanhat tunteesi häntä kohtaan. s.384

Lisäksi paikalle tulee Charlesin serkku James, jota tämä on kadehtinut aina ja Benin ja Hartleyn kadoksissa ollut aikuistunut kasvattipoika Titus. Charles pitää tapahtumista jonkinlaista päiväkirjaa, jossa erittelee tapahtumien lisäksi tuntemuksiaan. Tätä sepitettä lukijat pääsevät nyt lukemaan.

Henkilöitä riittää shakespearelaiseen malliin, mutta edelleenkin: meri on pääosassa. Niin Charles kuin Tituskin käyvät uimassa ja myös nämä kuvaukset maihinnousuvaikeuksineen kiehtovat.

Uin rauhallisesti ja katselin tuota erikoista 'uijan näkymää' merestä ja tunsin olevani jonkin aikaa sekä hallitsija että hallittu. Meri oli kiiltävä hivenen aaltoileva tasanko, joka liikkui hitaasti ohitseni ja ikään kuin kohotteli mietteliäästi olkapäitään samalla kun se hajamielisesti kannatti ihailijaansa. Suuria lokkeja joilla oli uskomattoman keltainen nokka kokoontui katsomaan minua. En ollut huolissani siitä miten selviäisin pois merestä, ja kun uin takaisin jyrkänteelleni, pystyin vaivatta tarttumaan kädensijoihin ja jalansijoihin ja vetämään itseni ylös vedestä. ss.155-156

"Täälläkö te uitte? Vesi näyttää loistavalta. Ja täältä voi sukeltaa. Minusta on vastenmielistä mennä uimaan muuten kuin sukeltamalla."

Ei ollut sopiva hetki ruveta esittämään ikäviä varoituksia. s.280

 Toinen tärkeä kuvauskohde ovat ateriat: ruoka ja juoma. Sen avulla Murdoch kuvaa oivasti myös tapahtumien etenemistä huolellisesti valmistettujen ateriakokonaisuuksien äärestä silkkaan ryypiskelyyn.

 Mistähän minä olen perinyt oivan gatronomisen älyni? s.15

 Minä söin kolme appelsiinia tänä aamuna. Appelsiinit pitäisi syödä yksinäisyydessä ja makupalana silloin kun tuntee itsensä nälkäiseksi. Ne ovat liian sotkuisia ja häkellyttäviä voidakseen kuulua osana tavalliseen ateriaan. s.99

Appelsiineilla herkuttelu ei heikentänyt ruokahaluani lounaalla, jolla nautin kalapyöryköitä kuuman intialaisen pikkelsin kera ja salaattia jossa oli porkkanaraastetta, retiisiä, vesikrassia ja pavunversoja. (Minulla oli kausi jolloin söin porkkanaraastetta kaiken mutta toivuin siitä.) Sitten kirsikkakakkua jäätelön kera. s.100

Ja vielä yksi: kivet ja kalliot. Charles kerää kiviä lähellä olevaan kallioon syöpyneeseen altaaseen. Hän antaa lahjaksi meren hiomia kauniisti kuvioituja kiviä ja löytää niitä myöhemmin, koska saajat ovat säilyttäneet ne.

Minua paremmin Murdochin tuotantoon paneutuneita bloggareita riittää. Tässä Lumiomenan arvio Meri, meri -kirjasta. Murdoch sai tästä kirjasta Booker Price-palkinnon.

Iris Murdoch: Meri, meri. Romaani. Weilin+Göös, 1982. Englantilainen alkuteos The Sea, the Sea, 1978. Suom. ja jälkpuheen kirjoittanut Paavo Lehtonen. 547 sivua

Turkka Sirkka: Niin kovaa se tuuli löi

Jo ensimmäiset säkeet Sirkka Turakan 2004 ilmestyneestä runokokoelmasta iskivät vahvasti ja saivat kyselemään, miksen ole runoilijan tuotantoon aikaisemmin perusteellisesti paneutunut. Onneksi YLE:n 1 paneutui lauantain Tämän runon haluaisin kuulla -lähetyksessä Eeva-Liisa Mannerin ja Sirkka Turkan tuotantoon. Pääsin jäljille.

Herra, olet luvannut tulla pian, älä viivyttele./Me jo täällä istutaan koirien kanssa, ja ne muut, jotka mennä joutaa.//Ei tiennyt Jeesusrukka kelle kukoistaa, vain kanniskeli ristiään, oli nätti kuin humma.s.7

En ole pitänyt Turkkaa uskonnollisena runoilijana, mutta näistä runoista Jeesus putkahtaa vähän väliä. Jeesuksella on toinen hahmo kuin kirkon Jeesuksella, mutta nähdäkseni kutakuinkin sama sanoma. Lohdutusta häneltä haetaan menetysten ja kuoleman jälkeen ja sitä hän yrittää jakaa. Siinä vierellä kulkevat Turkalle rakkaat eläimet, erityisesti hevoset.

Olin Jordaniassa, Jordanin/virran rannalla,/Golanin kukkuloilla, parakin pihalla/liehui lippu,/näytin vähän hauista, turvasin rauhaa./Kuule, osta tästä rottweiler, se on/koira, eikä koiran kuva. s.35

Kaikilla on aina kiire.Haudassa se loppuu./Kun suru sitten tuli ja uursi kasvot,/tuli Jeesus ovelle, mitkä silmät, onneen/viety outo mies,mikä rankka myötätunto./Siitä näki heti, että se näki suoraan/ sydämeen,joka oli kyyneleen muotoinen,/joka oli yrittänyt rakastaa/vaikka puukko kourassa. s.45

Vahvoja nämä runot ovat, vahvan kirjoittajan voimakkaita kuvia raastavasta todellisuudesta. Juuri siksi niin vaikuttavia. Rankkojen tekstien vastapainona hellyys, lempeys, rakkaus, eläimen luottamus ja uskollisuus. Näissä runoissa on voimaa ja uskallusta. Näitä runoja voisi hankkia kirjahyllyynsä yhä uudelleen tutkittavaksi, jos jostain vielä saa.

..kun hyvä lähtee tästä maailmasta,/ sitä vain huutaa. s.16

Sirkka Turkka: niin kovaa se tuuli löi. Tammi, 2004.Kansi Marko Taina. -61 sivua