Patchett Ann: Hollantilainen talo

"Mutta me levitämme menneisyyden nykyhetken päälle. Emme näe menneisyyttä ihmisinä, joita tuolloin olimme, vaan ihmisinä, joita olemme nyt, ja siksi menneisyys muuttuu radikaalisti." s.49

Tämä on tarina kahdesta sisaruksesta Maeve ja Danny Conroysta, joiden elämää leimaa hollantilainen talo tai oikeastaan kartano Philadelphiassa. Siellä on entisten, kuolleiden asukkaiden jättämät huonekalut ja muotokuvat, jotka tuijottavat seiniltä uusia asukkaita. Taloa ympäröi puutarha ja sisustuksessa on yksityiskohtia, joita muualle olisi vaikea kuvitella, kuten kello, jonka heilurissa on laiva, ikkunapenkit ja lasiset kuistin ovet. Kaukaa talo näyttää olevan kymmenen senttiä maan yläpuolella. Talossa on kolme kerrosta ja jyrkät portaat, joita talon ostaneen isän, kiinteistöbisnestä pyörittävä ja sillä rikastunut Cyril Conroyn on vaikea kulkea kipeän polvensa takia.

Tapahtumat ja muistot kertoo Danny, vaikka niin kansikuvassa kuin toisena päähenkilönä on vahvatahtoinen isosisko Maeve. Kun perheen äiti jättää perheensä ja talon, jonka hänen miehensä Cyril on hänelle ostanut, muuttuu elämä  kerralla. Taloudenhoitajat ja lastenhoitajat, jotka ovat palvelleet jo edellisiä asukkaita pitävät toki lapsista huolta. 11-vuotias Maeve ottaa kuitenkin tehtäväkseen huolehtia pikkuveljestään, vaikka hänen omaa elämäänsä rajoittaa noina vuosina puhjennut diabetes..

Huolenpito  onkin tarpeellista, sillä pian taloon muuttaa paha äitipuoli, Andrea, kahden pienen tyttärensä kanssa ja sisaruksilta katoaa entisen elämän kaikki ilot ja etuoikeudet. Uuden äidin itsekkyys ja pahuus jatkuu vielä lasten isän kuoleman jälkeenkin, sillä sisarusten ainoa perintö on  koulutuksen rahoitus. Tuossa vaiheessa matemaattisesti lahjakas Maeve on jo saanut kaupallisen koulutuksen, hankkinut työpaikan ja muuttanut talosta. Saadakseen mahdollisimman paljon pois Andrealta, Dannyn kohtaloksi valikoituvat lääketieteen opinnot, vaikka hän on oikeasti kiinnostunut siitä kiinteistöalasta, johon oli saanut isänsä kautta tutustua.

Niinpä päätin muuttua. Luonteeni ja ikäni huomioon ottaen muuttuminen saattoi tuntua mahdottomalta, mutta ymmärsin tarkalleen, mitä voisin menettää. Kemian kurssin opetus toistui taas. Olennaista ei ollut se, pidinkö siitä. Olennaista oli se, että asia piti hoitaa. s.304

Kirjassa Patchett kuvaa sisarusten ja heihin liittyvien ihmisten elämää pitkälle keski-ikään saakka. Pitkään muualla asuttuaankin sisarukset palaavat talon luo ja selvittävät sen outoja tapahtumia. Myös sisarusten äidin arvoitus ratkeaa. Tapahtumia on paljon ja vaikka ne tiivistettynä tuntuvat hyvinkin dramaattisilta käänteiltä, saa kirjailija kerrontaansa rauhallista kyllä-tästä-selvitään-eetosta. 

En oikein muista, minka sattuman kautta tartuin kirjaan. Hyvin sen parissa kuitenkin viihdyin. Kerronta oli sujuvaa, eikä turhiin tunnemyrskyihin tai pateettisuuteen sorruta. Vaikka kirjailija paneutui Conroyn sisarusten elämään perusteellisesti ja seurasi heidän kohtaloaan pitkään, jäi minulle kuitenkin sellainen olo, etten heitä tuntenut. Sankareita he olivat omassa elämässään ja toistenkin silmissä. Vahvojen tunteiden puuttuminen tai vääryyksiin sopeutuminen jätti minulle vähän haalean olon. En kyennyt samaistumaan, mutta ehkä se ei ollut tarpeenkaan.

Talo kirjan päähenkilönä on mielenkiintoinen oivallus. Se ohjaa asukkaittensa elämää yhtä vahvasti kuin toiset ihmiset. Taloa pidetään kai usein oman minän kuvana. Tässä sen merkitys on enemmänkin menneisyyden selittäjä tai suoremmin rahan ja rikkauden kuvastoa. Mielenkiintoisia näkökulmia, kiinnostavasti kerrottu elämäntarina. Ehkä vähän viihteellinenkin, mutta ei liikaa kuitenkaan. Sillä tavalla sopivasti mukaansa tempaava, että sen jaksaa hyvin lukea.

Ann Patchett: Hollantilainen talo, romaani. WSOY, 2021. Alkuteos The Dutch House. Suom. Laura Jänisniemi. - Etukannen maalaus Noah Saterstrom. 343 sivua

Jones Sadie: Käärmeet

Sadie Jones

Käärmeet

Otava 2020
Englanninkielinen alkuteos: The Snakes 2018
Suom. Sari Karhulahti
456 sivua

Joku useamman Jonesin kirjan lukenut sanoi, että kirjojen alussa on aina pahaenteinen tunnelma. Kotiinpaluun suhteen tämä ainakin piti paikkansa ja tässäkin on jotain mikä antaa aavistaa, ettei kaikki mene välttämättä hyvin. 

Bea on sosiaalityöntekijä, ylpeä työstään ja osaamisestaan. Hän ei välitä pienestä palkastaan, vaan sinnittelee aviomiehensä Danin kanssa pienessä asunnossa Lontoossa. Dan haluaisi olla taiteilija ja kyllästyy työhönsä kiinteistönvälittäjänä. Bea ehdottaa lomamatkaa Etelä-Eurooppaan. Kolmen kuukauden reissun rahoittamiseksi aviopari päättää vuokrata asuntonsa. He ostavat melko surkean auton ja lähtevät matkaan.

Ensimmäinen pysähdyspaikka on Paligny-nimisessä  hotellissa ranskalaisessa pikkukylässä, jossa Bean veli Alex yrittää saada hotellista asuttavaa. Dan ei ole tavannut eikä tiedä juuri mitään Bean perheestä, sillä Bea suhtautuu isänsä Griffin rikkauteen hyvin tuomitsevasti, eikä halua saada tältä raha-apuja.

" Simone Weilin mukaan rikkaat ja mahtavat ei voi olla turmeltumattomia, koska ne ei kykene hyväksymään omaa mitättömyyttään. Omaa surkeuttaan. Isä on yksi niistä. Rikas mies, Iso Minä Olen." s.70

Alex puolestaan on antanut Griffin hankkia hänelle tämän hotellin, jossa hän enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä yrittää toipua huumeidenkäytöstä. Avosylin veli ottaa Bean ja Danin vastaan, esittelee hotellia ja myös sen ulakolla majailevat käärmeet, joita hän pyytää ansojen avulla. Vasta myöhemmin paljastuu, että myös Bean ja Alexin vanhemmat ovat tulossa hotelliin.

Lomailu ei pääse vauhtiin edes, kun Alexin kuolema ja sitä seuraavat santarmien tutkimukset vievät surun ohella kaiken huomion ja energian. Griffin suunnaton rikkaus tekee köyhistä oloista lähtöisin olevaan Daniin vaikutuksen ja hän tuntee houkutusta luopua Bean ehdottomuudesta. Hän ei voi käsittää Bean vihaa isäänsä ja erityisesti äitiä, kaikkien ihailemaa Liviä kohtaan.

Liv, mieluiten en puhuttelisi sinua lainkaan, mutta haluan sinun ymmärtävän, että tämä kirje on sinulle ja että tiedän, mitä teit Alexille. Et ole äiti. Luulet että rakastit Alexia, mutta et sinä rakastanut. Se mitä teit saattaa olla sairaissa fantasioissasi luonnollista tai jotain aivan erityistä, mutta ei se ollut. s.377

Mistä (kaikesta) tässä kirjassa on kyse? Rahasta ja rikkaudesta, aviopuolisoiden luottamuksesta toisiinsa, vanhempien ja lasten suhteista, ennakkoluuloista ja jopa rasismista (mitenkään alleviivaamatta käy ilmi santarmien erilainen suhtautuminen tummaihoiseen Daniin), moraalista. Tällä kirjalla ei ole vain yhtä teemaa eikä yksityiskohtainen kerrontatapakaan pysy samanalaisena koko kirjan ajan. Erityisesti varoitan lukemasta kirjan viimeisiä 50 sivua myöhään illalla tai yöllä (kuten minä erehdyin tekemään), sillä trillerimäistä kuvausta ei voi kesken jättää. Jones osaa kirjoittaa monella tapaa. Kirjan keskivaiheilla olisin ehkä kaivannut tiivistämistä, mutta loppu piti otteessaan liiankin tiukasti.

Jarkko Tontti: Perintö

Jarkko Tontti

Perintö
Otava 2018
251 sivua

Tämä ensimmäinen kosketukseni Jarkko Tontin kirjoihin oli myönteinen kokemus. Ennakkoon pelkäsin, kun asetelma oli mielestäni niin perinteinen: äiti kuolee ja kuoleman jälkeen hänestä paljastuu asioita, joista lapset eivät olleet tietoisia. Asiat tulevat esiin sinikantisista ruutuvihoista, joihin äiti on kirjannut tuntemuksiaan ja elämänsä tapahtumia. Anna-Leena ei ole ehtinyt ruutuvihkoja hävittää ennen kuin Henrik ne löytää. Molemmat jälkeenjääneet lapset ovat keski-ikäisiä ja perheellisiä. Keskinäiset välit eivät ole olleet vuosikymmeniin hyvät eikä äidin jäämistön selvittäminen näytä parantavan tilannetta - päiväkirjoista puhumattakaan. Henrik on maailmanparantaja, joka on tottunut lykkäämään ikäviin asioihin tarttumista ja kadehtii sisarensa luottamuksellista suhdetta äitiin. Anna-Leena on plastiikkakirurgi, joka tönii pikkuveljeään, muistuttaa, mitä pitäisi tehdä ja kuinka pian. Hänen mielestään vanhemmat ja etenkin äiti ovat tukeneet Henrikiä taloudellisesti liikaa. Lasten alkoholisti-isä on kuollut vuosikymmeniä sitten.

Päiväkirjat ja niiden paljastukset luovat kirjaan jännitteen. Lääkärin ammatista aikoinaan eläköitynyt äiti paljastuu niissä morfiininkäyttäjäksi ja kirjoissa mainitaan jatkuvasti M, josta lapsilla ei ole aavistustakaan. Kerronta etenee vuorotellen Henrikin ja Anna-Leenan näkökulmasta.Heidän elämänkulkunsa, suhtautuminen toisiinsa ja omaan elämäänsä ja moraaliinsa on kerronnan toinen taso. Helsingiksi tunnistettava kaupunki vaihtuu välillä mökkiympäristöksi ja muistojen ja päiväkirjojen kautta nykyaika avautuu menneeseen. Sukupolvien ketju ja kapina hahmottuvat eri tavalla  kuin tähän asti olen ajatellut.

Emilia kapinoi meitä vastaan syömällä lihaa. broileria, erittäin usein ja nimenomaan broileria. Kun yritin sivulausemaisesti huomauttaa  hänelle tuotantoeläinten huonoista oloista, Emilia vain nauroi. Enää emme yrittäneet. Kotirauha, edes yksi riidaton viikko, oli aikaa sitten ohittanut tärkeydessä moraalisen herkistelyn. Olimme tajunneet, että meidän lapsemme eivät ole meidän lapsiamme. Että kaverit kasvattivat paljon enemmän kuin vanhemmat. s. 43

Lastenlapset ovat niin paljon helpompia rakkauden kohteita kuin omat lapset, eikö niin äiti? Lastenlapsilta saa viikonloput, lomamatkat, syntymäpäivät ja lukemattomat muut mahdollisuudet antaa ja ottaa helppoa rakkautta. Omien lasten kanssa on toisin. Neljäntoista ikävuoden jälkeen ne irtaantuvat vallastasi, raivoavat, kipuilevat, etääntyvät ja palaavat takisin, pyytävät, huutavat ja vaativat. Vihaavat sinua, mutta eivät silti pysty irtoamaan omilleen. s. 7

Nuo oivallukset on pantu Henrikin päähän, samoin kuin seuraava pitempää aviosuhdetta kuvaava mietelmä.

Rakastin häntä. Olin myös väsynyt: minä tunsin ne rinnat. Olin katsonut niitä kaksikymmentä vuotta. Hetkittäin minusta tuntui, että olimme enemmän sisarukset kuin aviopuolisot. Hoidimme kotitaloutta. Tuimme toisiamme, silitimme toistemme päätä ja poskisuutelimme aamuisin ulko-ovella, huolehdimme vanhemmistamme ja lapsistamme. s.45

 Juonenkäänteisiin lakimies-kirjailija on nähdäkseni ujuttanut itsensä kiinteistöjuristi Tontiksi, jonka nimen osuvuudesta lasketaan leikkiä.

Minua ärsytti pitkään henkilöiden suhde omaisuuteen. Tuntui kuin kaikki mitattaisiin rahassa: ihmissuhteet ja elämänsuunnittelu. Hyvin toimeentulevat ihmiset tuntuivat elävän ainaisessa rahapulassa ja suunnittelevat samalla matkoja, lahjoja lapsille ym. Lopulta ymmärsin, että se olikin ehkä kirjailijan tarkoitus.

Kirjan jännite ja imu pysyvät vaivattomasti yllä. Kieli on selkeää ja koreilematonta.Kirja ei ole mikään käänteentekevä suurteos, mutta ehdottomasti lukemisenarvoinen.