Ian McEwan: Pähkinänkuori

 

Trudy odottaa Johnin lasta, mutta asuu lapsen isän veljen Clauden kanssa. Suunnitelmissa on hyljätä lapsen isä, kenties jopa tappaa. Tämän kaiken tietää kohdussa kellivä lapsi, jonka hyvinvoinnista äiti hädintuskin piittaa nauttiessaan rakastajansa kanssa elämän iloista: viinistä ja seksistä täysin rinnoin. Nämä kokee sikiökin ja huolehtii kohtalostaan muutenkin. Koko tarina kerrotaan hänen näkökulmastaan.

McEwan osaa kertoa ja kuvailla, pitää yllä ja laukaista jännitettä sopivassa tahdissa. Nokkelaa oli näkökulman valinta Hamlet-tarinan omalaatuisessa versiossa.  Suurta sanomaa tai viisautta en kirjasta löytänyt. Luin lukupiiriin tietääkseni, mistä puhutaan. En innostunut, kuten jostain muusta McEwanin kirjasta muistan innostuneeni.

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Otava 2017, - Englannikielinen alkuteos : Nutshell, 2016. - Suom. Juhani Lindholm. - Otavan kirjasto, 261. - 200 sivua

Ann-Marie MacDonald : Linnunteitä

 

Kun tarinoita ei kerrota, me olemme vaarassa eksyä.

Tässä kirjassa kyse on tarinoista: niistä, joita ei kerrota ja niistä, jotka piirtyvät ihmisten elämänkuluksi. Mimin ja Jackin avioliitto on onnellisimmillaan, kun he muuttavat kahden lapsensa, Miken ja Madeleinen kanssa Saksasta Kanadaan. Jack on saanut uuden tukikohdan Centraliassa. Hän on lentäjän koulutuksen saanut upseeri, joka onnettomuuden takia ei ole voinut toimia lentäjänä. Hän suorittaa samalla myös salaista operaatiota entisen kouluttajansa välityksellä. Hänen on autettava tiedemies rautaesiripun takaa USA:aan. 

Vaimo huolehtii kodista ja lapsista, viettää aikaansa muiden upseerinrouvien kanssa. Rakkaus kukoistaa ja Mimi huolehtii itsestään, perheestään ja sosiaalisesta kanssakäymisestä kaikkien 1950-luvun amerikkalaisten oppien mukaan.

Näinä aikoina, kun tyttö viimeisimpien ennusteiden mukaan voi elää satavuotiaaksi, hänellä on oikeastaan vain suunnitelmia vain neljäksikymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi....(Chatelaine, heinäkuu 1962)

Mimin pitää saada ottaa vastuu, muuten hän ei selviydy.

Perhe hitsautuu yhteen tiiviisti juuri jatkuvan muuttamisen takia. Vaikka uudessa asemapaikassa on oltava sosiaalinen ja solmittava uusia kontakteja, käyttäydyttävä kuin kaikki olisi helppoa, on kuitenkin itse vastuussa pärjäämisestään ja jokaisella on vain oma menneisyytensä ja omat vahvuutensa käytettävänään.

Kun muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin vain tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni. Ilman kotipaikkaa ihmisen juuriksi kasvavat ajan halki hiljalleen vyöryvät tapahtumat. Tarinat sulautuvat toisiinsa.

Lapset joutuvat sopeutumaan aina uusiin kouluihin. Madeleinelle se tulee uudessa asemapaikassa vaikeaksi, sillä opettaja käskee muutaman pikkutytön jäämään aina voimisteluharjoituksiin koulun jälkeen, vaikka koulumenestys ei olekaan huono. Vanhemmille harjoituksista ei saa kertoa ja lapset tottelevat opettajaa, keksivät omat pakokeinonsa ja yrittävät elää kavereilta ja  aikuisilta saamansa tiedon varassa

Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni.

Kuulua johonkin tai olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään - keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt - on jo ajatuksena tukahduttava.

Kirjassa eletään Kuuban kriisin aikoja ja ydinsodan pelko on yhtä vahvasti läsnä lasten ja aikuisten mielissä kuin sodanpelko nykyisinkin. Se pulpahtelee välillä keskusteluissakin esille, kun tulokkaat tutustuvat uusiin naapureihinsa. Heihin kuuluu myös iso ja epäsovinnainen Froelichin perhe. Käy myös ilmi, että perheenpää Henry Froelich on ollut keskitysleirillä.

"Ai sinä pidit Ikesta?" (Eisenhower)

"Hän varoitti liiasta sotateollisuudesta. Me pakotamme venäläiset pysymään mukana. Ihmiset rikastuvat niillä teollisuudenaloilla ja heillä alkaa olla poliittista vaikutusvaltaa."

Verkkaisen ja onnellisen alun jälkeen kirja muuttu jännityskertomukseksi. Tapahtuu murha ja sattuma johdattaa ihmiset sellaisiin asemiin ja asetelmiin, että totuutta on hyvin vaikea kertoa, vaikka se pelastaisi syyttömiä kärsimykseltä. Kirjailija pystyy hyvin asettumaan 9-vuotiaan Madeleinen ajatusmaailmaan ja lukijalle nousee pala kurkkuun, kun hän seuraa tytön pohdintaa siitä, mikä on oikein ja väärin

.Joistakin tarinoista ei saa ikinä tarpeekseen. Tarina on joka kerta sama - mutta itse ei olekaan. Silläkin lailla voi oppia ymmärtämään aikaa.

Tämän kirjan aikaperspektiivi ulottuu 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle. Lukijalle paljastetaanMcCarthyn perheen myöhempiä vaiheita, Madeleinen ammatti ja rakastumisia, Jackin ja Mimin vanhenemista yhdessä. Olin hiukan yllättynyt, ettei kirja loppunut rikosromaanin tavoin kaiken paljastumiseen, mutta näin tarina muistuttaa enemmän elämää, jota sitäkään ei saa pysäytettyä huippukohtaansa vaan muistot peittyvät ja haalenevat, tulee uusia tarinoita ja vanhat unohtuvat. Ja lopullinen paljastuminen tapahtuukin vasta näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Jälkeenpäin, kun hän on kirjan kanssa omassa sängyssä, television lumo tuntuu kaukaiselta verrattuna sivulta alkavaan matkaan. Kun voisikin olla kirjassa. Pääsisi kuviin, luiskahtaisi sivujen väliseen rakoon, asuisi siellä missä silmä sanoihin osuessaan sytyttää hehkuun kokonaisen savun ja vaaran, värien ja tyynen ilon maailman. Sitä matkaa kukaan ei voi keskeyttää vaihtamalla kanavaa. Se on kestävää lumoa.

Olen uppoutunut tähän tarinaan kuin Madeleine lapsena kirjoihinsa. Vaikka poimin tähänkin paljon lainauksia, olisin niitä enemmänkin halunnut muistiin kirjata. Niitä putoili sieltä täältä, vaikka hetkittäin luin kirjaa ahmien ja yöni valvoen. Kirjoittaja-näyttelijä ei ole suureen maailmanmaineeseen kohonnut, vaikka taidot on tunnustettu ja käännöksiäkin tehty. Madeleinen tarina muistuttaa jonkinverran kirjailijan omia elämänvaiheita, mutta autofiktiona tätä ei onneksi ole mainostettu. Minä poimin pidemmille lomareissuilleni kirjastojen poistohyllyistä aarteita kuvitellen, että maltan niistä lukemisen jälkeen luopua. Tämä oli yksi niistä, lomalukeminen, joka vei mennessään ja kohotti lomatunnelmia.

Ann-Marie MacDonald : Linnuntietä. - Tammi, 2003. - Englanninkielinen alkuteos The Way the Crow Flies. - Suom. Kaijamari Sivill. - Tammen keltainen kirjasto; 361. -846 sivua.

Owens Delia: Suon villi laulu

Tätä kirjaa lukiessani tajusin, mikä on juonivetoinen romaani. Ehkä olisi pitänyt myös ymmärtää, mikä on bestseller, sillä sellaiseksi kustantaja tämän mainitsee : yli 6 miljoonaa myytyä kirjaa. Luonnontieteilijä kirjoittaa tässä esikoisessaan luonnontutkimisesta ja -havainnoinnista. 

Kya on jäänyt lapsena selviytymään yksin marskimaalle, suon lähelle meren rannalle. Äiti on lähtenyt ensimmäisenä saatuaan tarpeeksi isän pahoinpitelyistä. Sitten lähtevät vanhemmat sisarukset ja viimeisenä, osin Kyan helpotukseksikin alkoholisoitunut isä. Kya ei ole kykenevä elämään itsekseen: hän ei osaa laittaa ruokaa, hänellä ei ole rahaa ja hän pelkää muita ihmisiä. Läheisen kylän asukkaat suhtautuvat syrjäytyneen perheen jälkeläiseen halveksien ja häntä sanotaan Rämelikaksi. Kouluun hänet haetaan, mutta siellä hän viihtyy vain päivän kiusaamisen takia. Värillinen Jumpin vaimoineen kuitenkin avustaa Kyaa muutenkin kuin myymällä bensaa moottoriveneeseen. Luonnosta kiinnostunut Tate-poika opettaa Kyan lukemaan ja perehdyttää tämän luonnon järjestlmälliseen tutkimiseen. Kun Kya kasvaa, Tate lähtee opiskelemaan. Kya odottaa pitkään ja turhaan Taten paluuta, mutta vähitellen kauniista nuoresta naisesta kiinnostuu myös Chase Andrews, kylän urheilullinen komistus.

Enempää en juonta paljasta, vaikka tässä on vasta alkua. Kirjaa voi lukea kasvutarinana, murhamysteerinä, oikeudenkäyntidraamana, rakkaustarinana ja luontokuvausten vuoksi. Kielestä en erityisesti pitänyt, murreilmaisut tuntuivat kömpelöiltä. Siitä huolimatta kuvaus oli yksityiskohtaista ja tarkkaa. Vaikka kirja tarjoaa lukijalle kyyneleitä (kuten kustantaja lupaa) ja useita juonenkäänteitä, jäävät henkilöt minusta aika ohuiksi kuviksi. Kehitys harppoo välillä pitkin harppauksin ja kuvataanhan romaanissa kahta eri aikatasoa. Helppo tätä oli lukea ja mielenkiinto säilyi koko ajan. Ehkä ei ole kirjan vika, jos yksi lukija ei hihku ylistystä, kuten miljoonat muut.

"Sä osaat , Kya, lukea. Se taito säilyy sulla tästä lähtien aina."

" En mä pelkästään sitä." Kya puhui miltei kuiskaten: "En tienny, että sanoissa voi olla niin paljon sisällä. En tienny, ettäjoku lause voi olla niin painava. " s. 122

Delia Owens : Suon villi laulu. WSOY 2020. Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing. 2018. Suom. Mari Lyytinen.Alkuperäisen kannen suunnittelu Na Kim. Kuvat Andrew Geiger ja John & Lisa Merrill /Getty Images. 415 sivua

Stridsberg Sara: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg

Rakkauden Antarktis
Tammi 2019
Ruotsinkielinen alkuteos: Kärlekens Antarktis 2018
Suom. Outi Menna
304 sivua

Sillä vaikka olin niin nuori ja vasta aloittamassa jotakin, minulla oli lakkaamatta vahva tunne siitäettä seisoin jyrkänteen reunalla, että edessäni avautui kuilu johon saattaisin pudota hetkenä minä hyvänsä. Minä kelpaamaton, avuton, heikko ja hyödytön maanantaikappale kaikkien niiden viisikymmentäluvulle kuuluneiden tyttöjen suuressa joukossa jota maailma ei oikeastaan tarvinnut, joka katoaisi jonain päivänä jäjettömiin eikä kukaan jäisi ikävöimään. s. 18

En lakkaa ihmettelemästä Sara Stridsbergin kieltä. Kuinka voi joku kirjoittaa niin kauniisti kuin tässä kirjassa kirjoitetaan? Kuinka joku voi kirjoittaa kauniisti kerrassaan kammottavista asioista. Tässä kerrossa kerrotaan toisen polven syrjäytyjistä, huumeidenkäyttäjistä, jotka siirtävät ongelmaansa seuraaville sukupolville.

Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki. s. 147

Tuskinpa he kaksi olivat milloinkaan olleet ystäviä. He olivat rakastaneet toisiaan kuin kaksi koiraa, mutta eivät olleet koskaan pitäneet toisistaan. Rakshalla ei ollut ylipäätään ollut ystäviä, hänellä oli ollut minut ja Eskil, kun me olimme pieniä, ja se oli riittänyt hänelle eikä hänellä ollut sen jälkeen ollut mitään. Se oli totta. Tabletit olivat hänen parhaita ystäviään, ihanampaa ystävää on vaikea kuvitella, ne olivat joustavia ja mukautuvia eivätkä kiukutelleet koskaan . s.79

Minä-kertojan näkökulmasta perustellaan ja tuomitaan, kerrotaan omaa tarinaa ja samalla vanhempien ja lapsien - ja huumeiden tuomaa vapautta ja vankilaa.

Yhtenä hetkenä sitä löytää vapauden, todellisen vapauden, samanlaisen kuin jos lapsi eksyisi metsään ja sudet ottaisivat hänet laumaansa eikä hän löytäisi enää takaisin entiseen elämäänsä, saati muistaisi sen olemassaoloa. s. 47

Niin vanhempien kuin omien lasten tarina kerrotaan sivujuonteina päähenkilön, murhatun naisen kuolemanjälkeisenä pohdiskeluna. Stridsberg kuvaa prostituoidun paloittellun ruumiin osien sijaintia ja samaan aikaan naisen muistoja ja läheisten reaktioita ja tämän kammottavan tarinan hän kääntää runolliseksi, surumieliseksi kertomukseksi, jota ei voi jättää lukematta sen kerran aloitettuaan. Nainen yrittää löytää syytä omaan kohtaloonsa ja havaitsee yhtäläisyydet vanhempiensa ja oman käytöksensä välissä.


Ajattelen toisinaan että Ivan ja Raksha olivat ihmisinä holtittomia, että he kohtelivat ylimalkaisesti asioita jotka olivat tärkeitä, loikoivat päiväkausia rannalla, ryyppäsivät auringossa ja unohtivat meidät. Mutta heille kävi varmaan samalla tavalla kuin minulle ja Shanellekin. Sitä toivoo pelastuvansa lastensa avulla ja unohtaa miten pieniä ja viattomia lapset ovat, miten helposti he menevät rikki, kun heidät houkuttelee esiin heidän syntymättömyytensä pimeyksistä tietämättä mitä on tekemässä. s. 300

Jo lapsen saadessaan heroiiniriippuvainen pariskunta menettää ensimmäisen lapsensa Vallen huoltajuuden. Solveig annetaan heti synnytyksen jälkeen pois, koska äiti ymmärtää, ettei parempaa tulevaisuutta voi tulla hänen kanssaan. Vallen kohtaloa varjostaa vielä lapsuuden kokemukset.

Olin monta kertaa jättämässä kirjan kesken kaikkia ruumiin palasia kuvattaessa, mutta upean kielen ote piti ja luin sen ahmien loppuun. Suosittelenpa sitä edelleen muidenkin luettavaksi.

Jones Sadie: Käärmeet

Sadie Jones

Käärmeet

Otava 2020
Englanninkielinen alkuteos: The Snakes 2018
Suom. Sari Karhulahti
456 sivua

Joku useamman Jonesin kirjan lukenut sanoi, että kirjojen alussa on aina pahaenteinen tunnelma. Kotiinpaluun suhteen tämä ainakin piti paikkansa ja tässäkin on jotain mikä antaa aavistaa, ettei kaikki mene välttämättä hyvin. 

Bea on sosiaalityöntekijä, ylpeä työstään ja osaamisestaan. Hän ei välitä pienestä palkastaan, vaan sinnittelee aviomiehensä Danin kanssa pienessä asunnossa Lontoossa. Dan haluaisi olla taiteilija ja kyllästyy työhönsä kiinteistönvälittäjänä. Bea ehdottaa lomamatkaa Etelä-Eurooppaan. Kolmen kuukauden reissun rahoittamiseksi aviopari päättää vuokrata asuntonsa. He ostavat melko surkean auton ja lähtevät matkaan.

Ensimmäinen pysähdyspaikka on Paligny-nimisessä  hotellissa ranskalaisessa pikkukylässä, jossa Bean veli Alex yrittää saada hotellista asuttavaa. Dan ei ole tavannut eikä tiedä juuri mitään Bean perheestä, sillä Bea suhtautuu isänsä Griffin rikkauteen hyvin tuomitsevasti, eikä halua saada tältä raha-apuja.

" Simone Weilin mukaan rikkaat ja mahtavat ei voi olla turmeltumattomia, koska ne ei kykene hyväksymään omaa mitättömyyttään. Omaa surkeuttaan. Isä on yksi niistä. Rikas mies, Iso Minä Olen." s.70

Alex puolestaan on antanut Griffin hankkia hänelle tämän hotellin, jossa hän enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä yrittää toipua huumeidenkäytöstä. Avosylin veli ottaa Bean ja Danin vastaan, esittelee hotellia ja myös sen ulakolla majailevat käärmeet, joita hän pyytää ansojen avulla. Vasta myöhemmin paljastuu, että myös Bean ja Alexin vanhemmat ovat tulossa hotelliin.

Lomailu ei pääse vauhtiin edes, kun Alexin kuolema ja sitä seuraavat santarmien tutkimukset vievät surun ohella kaiken huomion ja energian. Griffin suunnaton rikkaus tekee köyhistä oloista lähtöisin olevaan Daniin vaikutuksen ja hän tuntee houkutusta luopua Bean ehdottomuudesta. Hän ei voi käsittää Bean vihaa isäänsä ja erityisesti äitiä, kaikkien ihailemaa Liviä kohtaan.

Liv, mieluiten en puhuttelisi sinua lainkaan, mutta haluan sinun ymmärtävän, että tämä kirje on sinulle ja että tiedän, mitä teit Alexille. Et ole äiti. Luulet että rakastit Alexia, mutta et sinä rakastanut. Se mitä teit saattaa olla sairaissa fantasioissasi luonnollista tai jotain aivan erityistä, mutta ei se ollut. s.377

Mistä (kaikesta) tässä kirjassa on kyse? Rahasta ja rikkaudesta, aviopuolisoiden luottamuksesta toisiinsa, vanhempien ja lasten suhteista, ennakkoluuloista ja jopa rasismista (mitenkään alleviivaamatta käy ilmi santarmien erilainen suhtautuminen tummaihoiseen Daniin), moraalista. Tällä kirjalla ei ole vain yhtä teemaa eikä yksityiskohtainen kerrontatapakaan pysy samanalaisena koko kirjan ajan. Erityisesti varoitan lukemasta kirjan viimeisiä 50 sivua myöhään illalla tai yöllä (kuten minä erehdyin tekemään), sillä trillerimäistä kuvausta ei voi kesken jättää. Jones osaa kirjoittaa monella tapaa. Kirjan keskivaiheilla olisin ehkä kaivannut tiivistämistä, mutta loppu piti otteessaan liiankin tiukasti.