Ann-Marie MacDonald : Linnunteitä

 

Kun tarinoita ei kerrota, me olemme vaarassa eksyä.

Tässä kirjassa kyse on tarinoista: niistä, joita ei kerrota ja niistä, jotka piirtyvät ihmisten elämänkuluksi. Mimin ja Jackin avioliitto on onnellisimmillaan, kun he muuttavat kahden lapsensa, Miken ja Madeleinen kanssa Saksasta Kanadaan. Jack on saanut uuden tukikohdan Centraliassa. Hän on lentäjän koulutuksen saanut upseeri, joka onnettomuuden takia ei ole voinut toimia lentäjänä. Hän suorittaa samalla myös salaista operaatiota entisen kouluttajansa välityksellä. Hänen on autettava tiedemies rautaesiripun takaa USA:aan. 

Vaimo huolehtii kodista ja lapsista, viettää aikaansa muiden upseerinrouvien kanssa. Rakkaus kukoistaa ja Mimi huolehtii itsestään, perheestään ja sosiaalisesta kanssakäymisestä kaikkien 1950-luvun amerikkalaisten oppien mukaan.

Näinä aikoina, kun tyttö viimeisimpien ennusteiden mukaan voi elää satavuotiaaksi, hänellä on oikeastaan vain suunnitelmia vain neljäksikymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi....(Chatelaine, heinäkuu 1962)

Mimin pitää saada ottaa vastuu, muuten hän ei selviydy.

Perhe hitsautuu yhteen tiiviisti juuri jatkuvan muuttamisen takia. Vaikka uudessa asemapaikassa on oltava sosiaalinen ja solmittava uusia kontakteja, käyttäydyttävä kuin kaikki olisi helppoa, on kuitenkin itse vastuussa pärjäämisestään ja jokaisella on vain oma menneisyytensä ja omat vahvuutensa käytettävänään.

Kun muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin vain tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni. Ilman kotipaikkaa ihmisen juuriksi kasvavat ajan halki hiljalleen vyöryvät tapahtumat. Tarinat sulautuvat toisiinsa.

Lapset joutuvat sopeutumaan aina uusiin kouluihin. Madeleinelle se tulee uudessa asemapaikassa vaikeaksi, sillä opettaja käskee muutaman pikkutytön jäämään aina voimisteluharjoituksiin koulun jälkeen, vaikka koulumenestys ei olekaan huono. Vanhemmille harjoituksista ei saa kertoa ja lapset tottelevat opettajaa, keksivät omat pakokeinonsa ja yrittävät elää kavereilta ja  aikuisilta saamansa tiedon varassa

Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni.

Kuulua johonkin tai olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään - keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt - on jo ajatuksena tukahduttava.

Kirjassa eletään Kuuban kriisin aikoja ja ydinsodan pelko on yhtä vahvasti läsnä lasten ja aikuisten mielissä kuin sodanpelko nykyisinkin. Se pulpahtelee välillä keskusteluissakin esille, kun tulokkaat tutustuvat uusiin naapureihinsa. Heihin kuuluu myös iso ja epäsovinnainen Froelichin perhe. Käy myös ilmi, että perheenpää Henry Froelich on ollut keskitysleirillä.

"Ai sinä pidit Ikesta?" (Eisenhower)

"Hän varoitti liiasta sotateollisuudesta. Me pakotamme venäläiset pysymään mukana. Ihmiset rikastuvat niillä teollisuudenaloilla ja heillä alkaa olla poliittista vaikutusvaltaa."

Verkkaisen ja onnellisen alun jälkeen kirja muuttu jännityskertomukseksi. Tapahtuu murha ja sattuma johdattaa ihmiset sellaisiin asemiin ja asetelmiin, että totuutta on hyvin vaikea kertoa, vaikka se pelastaisi syyttömiä kärsimykseltä. Kirjailija pystyy hyvin asettumaan 9-vuotiaan Madeleinen ajatusmaailmaan ja lukijalle nousee pala kurkkuun, kun hän seuraa tytön pohdintaa siitä, mikä on oikein ja väärin

.Joistakin tarinoista ei saa ikinä tarpeekseen. Tarina on joka kerta sama - mutta itse ei olekaan. Silläkin lailla voi oppia ymmärtämään aikaa.

Tämän kirjan aikaperspektiivi ulottuu 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle. Lukijalle paljastetaanMcCarthyn perheen myöhempiä vaiheita, Madeleinen ammatti ja rakastumisia, Jackin ja Mimin vanhenemista yhdessä. Olin hiukan yllättynyt, ettei kirja loppunut rikosromaanin tavoin kaiken paljastumiseen, mutta näin tarina muistuttaa enemmän elämää, jota sitäkään ei saa pysäytettyä huippukohtaansa vaan muistot peittyvät ja haalenevat, tulee uusia tarinoita ja vanhat unohtuvat. Ja lopullinen paljastuminen tapahtuukin vasta näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Jälkeenpäin, kun hän on kirjan kanssa omassa sängyssä, television lumo tuntuu kaukaiselta verrattuna sivulta alkavaan matkaan. Kun voisikin olla kirjassa. Pääsisi kuviin, luiskahtaisi sivujen väliseen rakoon, asuisi siellä missä silmä sanoihin osuessaan sytyttää hehkuun kokonaisen savun ja vaaran, värien ja tyynen ilon maailman. Sitä matkaa kukaan ei voi keskeyttää vaihtamalla kanavaa. Se on kestävää lumoa.

Olen uppoutunut tähän tarinaan kuin Madeleine lapsena kirjoihinsa. Vaikka poimin tähänkin paljon lainauksia, olisin niitä enemmänkin halunnut muistiin kirjata. Niitä putoili sieltä täältä, vaikka hetkittäin luin kirjaa ahmien ja yöni valvoen. Kirjoittaja-näyttelijä ei ole suureen maailmanmaineeseen kohonnut, vaikka taidot on tunnustettu ja käännöksiäkin tehty. Madeleinen tarina muistuttaa jonkinverran kirjailijan omia elämänvaiheita, mutta autofiktiona tätä ei onneksi ole mainostettu. Minä poimin pidemmille lomareissuilleni kirjastojen poistohyllyistä aarteita kuvitellen, että maltan niistä lukemisen jälkeen luopua. Tämä oli yksi niistä, lomalukeminen, joka vei mennessään ja kohotti lomatunnelmia.

Ann-Marie MacDonald : Linnuntietä. - Tammi, 2003. - Englanninkielinen alkuteos The Way the Crow Flies. - Suom. Kaijamari Sivill. - Tammen keltainen kirjasto; 361. -846 sivua.

Kidd, Sue Monk: Merenneidon tuoli

Olen aina pitänyt merenneidoista ja saduista, jotka heistä kertovat Anderssenin kertomuksesta lähtien. Kirjan nimi siis vetosi. Kirjailija oli ennestään täysin tuntematon, mutta aiemmin häneltä on käännetty ainakin Mehiläisten salaisuudet, jota bestselleriksi mainitaan.
No, oikeastaan kai pidin minäkin tästä jonkin verran. Oli helppo lukea ja kirja loppui nopeasti. Silti jäi vähän lattea olo.
Jessie on ollut 20 vuotta naimisissa psykologimiehensä Hughin kanssa ja heillä on aikuinen lapsi Dee. Jessie joutuu palaamaan lapsuusmaisemaansa Egretin saarelle, sillä hänen äidillään on mielenterveysongelmia ja hän on leikannut sormensa irti
 Saarella on myös  Pyhän Seneran benediktiiniluostari, jonne äiti on valmistanut ruokaa. Luostarissa on merenneidon tuoli, joka kannetaan kerran vuodessa meren rantaan. Tuoliin liittyy etäältä Anderssenin satua mukaileva tarina merenneidosta, josta tuli kristitty.

Jessie syyttää itseään isänsä kuolemasta. Tämä on kuollut kauan sitten venepalossa, jonka väitettiin alkaneen piipun kipinästä. Jessie oli lahjoittanut piipin isälleen, mutta löytää nyt piipun ehjänä. Äitiä hoitaessaan Jessie samalla "etsii itseään", mutta huomaakin yllättäen rakastuneensa Tuomas-munkkiin. Tämä on menettänyt vaimonsa ja syntymättömän lapsensa ja luopunut sitten lakimiesurastaan sekä vetäytynyt luostariin.

Pidin merenneidon ympärille rakennetuista saduista ja myyteistä ja merestä ja rakasteluista merenranalla. Silti välillä tuli kovin kliseinen tuntu. Onneksi loppu edes vähän yllätti, vaikkakin ehkä perustelematta. Helppo, viihdyttävä kirja, joka ottaa lukemiseen käytetyn ajan ja antaa saman ajan takaisin lepona vailla suuria oivalluksia.

Sue Monk Kidd
Merenneidon tuoli
romaani
Bazar 2007
The Mermaid Chair 2005
suom. Leena Mead
366 sivua

Ishiguro Kazuo: Menneen maailman maalari

Pitipä sitten tarttua tähän kirjaan ihan vain paikatakseni tietämystäni ja tuntemustani Nobel-palkinnon voittajasta 2017. Kirjan lukeminen oli henkilökohtainen pettymys, sillä iloni nobelistin kuultuani oli suuri ja viime vuonna ilmestynyt , Ishigurolta suomennettu ja lukemani romaani Haudattu jättiläinen oli ehdoton suosikkini ja asetti odotukset korkealle.

Menneen maailman maalari on Englannissa asuvan ja englanniksi kirjoittavan Japanissa 1954 syntyneen kirjailijan varhaistuotantoa, suomennettu 1988. Kirja on saanut Whitbread-palkinnon aikanaan.
Alku vaikutti lupaavalta, kun kirjailija maalaili sanoin asuntoaan ja sen ympärillä levittäytvää puutarhaa. Taiteilija oli ostanut talonsa toisen suuren japanilaisen taiteilijan Akira Sugimuran perillisiltä pilkkahintaan, koska hänet on muuten arvioitu sopivaksi talossa asumaan. Masuji Ono, taiteilija ja hänen perheensä, vaimo ja kaksi tytärtä Setsuko ja Noriko sekä poika Kenji ovat asuneet talossa  ja tuossa vaiheessa perheen pää on saavuttanut arvostetun aseman taidemaailmassa opettajana ja edelläkävijänä sekä sisäministeriön kulttuurikomitean jäsenenä. Sota on kuitenkin muuttanut kaiken ja kirja kertoo ajasta, jolloin sota on ohi 1948-1950. Tuolloin taiteilija on menettänyt arvostetun asemansa, häntä pidetään syyllisenä sodan aikana tapahtuneisiin vääryyksiin, joihin kerronnan aikana vihjataan, mutta jotka (tietenkin) paljastetaan vasta lopussa. Erityisesti hänen oppilaansa Kurodan tuntuu kantavan kaunaa niin paljon, että välit ovat tyystin poikki. Vaimo ja poika ovat kuolleet.Tyttäret suhtautuvat eläkeläisisäänsä vähintäänkin holhoavasti ja Onon yritykset viihdyttää vanhemman tyttären poikaa, Ichiroa viemällä tämän katsomaan hirviöelokuvaa tai antamalla 8-vuotiaan pojan maistaa sakea miehisyyden merkiksi, saavat tyttäret kauhistumaan.

Tilannetta mutkistaa se, että nuorempi tyttäristä, Noriko, on jo 26-vuotias ja vielä naimaton. Avioliitto tuntuu olevan naisen ainut mahdollisuus turvattuun elämään tuossa yhteisössä.Yhdet neuvottelut ovat jo kariutuneet viime hetkillä, koska perheen taustasta on paljastunut asioita, jotka ovat saaneet sulhasen perheen perääntymään aikeestaan. Virallinen selitys on tosin ollut toinen: perhe on arvioitu liian hyväksi ja arvostetuksi sulhasen taustaan verrattuna.
Uusissa neuvotteluissa herra Onon on nieltävä ylpeytensä ja aneltava suosituksia mm. Shintarolta, jonka kanssa hän käy ryypiskelemässä rouva Kawakamin kapakassa sen ainoina jokailtaisina asiakkaina.

Shintaro, minä sanoin. - miksi ette yksinkertaisesti katso menneisyyttä silmästä silmään? Te saitte aikanaan paljon kiitosta julistekampanjastanne. Paljon mainetta ja kiitosta . Maailma saattaa suhtautua työhönne nykyään toisin, mutta ei ole silti tarpeellista ryhtyä valehtelemaan itseään.
- Aivan niin , Sensei Shintaro sanoi. - Minä ymmärrän kantanne. Mutta palatakseni kyseiseen asiaan:olisin erittäin kiitollinen jos voisitte kirjoittaa johtokunnalle Kiinan kriisi -julisteista. s.127

Vaikeinta on kuitenkin pyytää myötäsukaista arviota Kurodanilta, joka on joutunut kärsimään herra Onon toimien tähden, mutta on sodan jälkeen noussut arvostettuun asemaan taidepiireissä. Senkin Ono yrittää kuitenkin tehdä.

-On ilmeistä, että juuri te ette tunne kaikkia yksityiskohtia. Kuinka muuten uskalsitte tulla tänne tuolla tavalla? Minä oletan että te ette ole koskaan kuullut esimerkiksi herra Kurodan olkapäästä? Hänellä oli kovia tuskia, mutta vartijat sattuivat aina unohtamaan vammasta ilmoittamisen, eikä hän päässyt hoitoon ennen kuin sodan päätyttyä. s. 139 (Kurodanin asuintoverin ja oppilaan puheesta.)

Kerronta etenee vaivihkaa. Lukija saa päätellä tapahtuneen rivien välistä Juuri se onkin ehkä hienointa Ishiguron kerrontatavassa: vihjeitä tulee vähitellen, mutta suoraa kerrontaa tai nimeämistä välttäen.

Kirjassa on kysymys vastuusta, menneisyyden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Asiat, joiden toivoisi painuvan unohduksiin, pulpahtavat kuitenkin tietoisuuteen.

Minä en tietenkään teeskentele, etteivät tietyt hetket illan aikana (avioliittoneuvotteluihin liittyvä sukupäivällinen) olisi olleet minulle tuskallisia, en liioin väitä, että olisin antanut menneisyyttä koskevan selityksen yhtä helposti kuin jos olosuhteet eivät olisi saaneet minua vakuuttuneeksi siitä että se oli viisasta. Sen tehtyäni minun täytyi sanoa, että minun on vaikea ymmärtää, kuinka kukaan itseään kunnioittava mies voi yhtään pitempään toivoa välttävänsä vastuun menneistä teoistaan...s.153

vai onko sittenkin näin:

- Me olemme ainoat jotka vielä välittävät.. Kun te ja minä, Ono, katsomme elämäämme taaksepäin, me näemme sen puutteet, mutta se ei kiinnosta enää ketään muita. s.247

Haikea, surumielinen, vähäeleinen taideteos, paikoin kuin maalaus. Ehkä ei sittenkään niin suuri pettymys kuin alussa arvelin. 

Kazuo Ishiguro
Menneen maailman maalari
Tammi 1988
Alkuteos: An Artist of the Floating World 1986
suom.Helena Bützow
253 sivua

Rannela Terhi: Frau

Rannela Terhi
Frau
Karisto 2016
232 sivua

Natsiupseerin Reinhard Heydrichin leski Lina vaalii miehensä perintöä ja kunniaa tämän kuoleman jälkeen omaan kuolemaansa asti. Itse asiassa Lina tunnustaa olevansa enemmän kansallissosialistisen aatteen kannattaja kuin Himmlerin aivoina ja natsipyövelinä tunnettu miehensä. Mies on musikaalinen, tämän isä on säveltäjä ja hänet tunnetaan myös naistenmiehenä. Heydrich murhataan 1941 salaliiton tuloksena miehitetyssä Prahassa, missä hän on kovaotteisena käskynhaltijana ja saa ohjeet suoraan Führeriltä.  Lina odottaa tuolloin pariskunnan nuorinta lasta.
Tapahtumat sijoittuvat murhan aikoihin ja niitä kerrotaan sekä attentaattiin osallistuneiden, pakenevien henkilöiden ajattelemina että Linan valikoitujen muistojen kautta. Näitä muistoja käsittellään Erich Rihcterin haastattelujen aikana 1984. Lyhyehköjen lukujen otsikkona on tapahtumapaikka ja tapahtuma-aika ja teos koostuu katkelmista, joissa siirrytään haastatteluajasta sota-aikaan ja Linan muistoista muiden tapahtumissa osallisena olleiden tuntoihin. Lina ei tunne syyllisyyttä mistään, vaikka hän on kohdellut palveluskuntaansa ylimielisesti ja huonosti. Hän päinvastoin kokee kärsineensä suuren vääryyden ja vaatii miehensä murhaajia surmattavaksi. Attentaatti aiheuttaakin merkittävän takaa-ajon ja hävityksen, jossa tuhotaan paljon asiaan liittymättömiä sivullisia, jopa kokonainen kylä.
Romaani on katkelmallisuudestaan huolimatta helposti avautuva ja juoni paljastuu vähitellen, mutta tarpeeksi selkeästi. Romaani perustuu tosiasioihin ja lopussa on mittava lähdeluettelo. Mietin, olisiko kerronassa selvitty pienemmällä henkilömäärällä, kun keskiössä on kuitenkin Lina ja hänen rakkautensa sekä syyllisyys, jota hän ei itse tunne. Ehkä juuri syyllisyys ja hirmuteot vaativat paljastuakseen sivuhenkilökavalkaaeja ja mm. Lidicen kylässä asuvan nuoren Martan kokemukset.
Se onkin tämän historiallisen romaanin vaikuttavin anti: kuinka elää omassa valheessaan näkemättä tekojensa seurauksia ja kuinka jakaa ihmiset eriarvoisiin ryhmiin, joita käsitellään joko laumana, vihollisena tai kumppaneina.

Lainauksia:
Keittiössä haisi vanhuus. Huoneen nurkassa oleva kaappikello muistutti joka sekuntti ajan kulumisesta.

Monet kansallissosialistien lapset ovat tulleet julkisuuteen ja pyytäneet uhreilta anteeksi, mutta perheenne on pysynyt täysin vaiti.

Heitä on kymmeniä, Vargaa iäkkäämpiä miehiä ja naisia, huonojalkaisia, väsyneitä. Pikkulapsia, jotka raahaavat mukanaan itseään suurempia nyyttejä. He näyttävät resuisilta ja neuvottomilta, yhteiskunnan vaarallisimmat jäsenet.