Ann-Marie MacDonald : Linnunteitä

 

Kun tarinoita ei kerrota, me olemme vaarassa eksyä.

Tässä kirjassa kyse on tarinoista: niistä, joita ei kerrota ja niistä, jotka piirtyvät ihmisten elämänkuluksi. Mimin ja Jackin avioliitto on onnellisimmillaan, kun he muuttavat kahden lapsensa, Miken ja Madeleinen kanssa Saksasta Kanadaan. Jack on saanut uuden tukikohdan Centraliassa. Hän on lentäjän koulutuksen saanut upseeri, joka onnettomuuden takia ei ole voinut toimia lentäjänä. Hän suorittaa samalla myös salaista operaatiota entisen kouluttajansa välityksellä. Hänen on autettava tiedemies rautaesiripun takaa USA:aan. 

Vaimo huolehtii kodista ja lapsista, viettää aikaansa muiden upseerinrouvien kanssa. Rakkaus kukoistaa ja Mimi huolehtii itsestään, perheestään ja sosiaalisesta kanssakäymisestä kaikkien 1950-luvun amerikkalaisten oppien mukaan.

Näinä aikoina, kun tyttö viimeisimpien ennusteiden mukaan voi elää satavuotiaaksi, hänellä on oikeastaan vain suunnitelmia vain neljäksikymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi....(Chatelaine, heinäkuu 1962)

Mimin pitää saada ottaa vastuu, muuten hän ei selviydy.

Perhe hitsautuu yhteen tiiviisti juuri jatkuvan muuttamisen takia. Vaikka uudessa asemapaikassa on oltava sosiaalinen ja solmittava uusia kontakteja, käyttäydyttävä kuin kaikki olisi helppoa, on kuitenkin itse vastuussa pärjäämisestään ja jokaisella on vain oma menneisyytensä ja omat vahvuutensa käytettävänään.

Kun muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin vain tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni. Ilman kotipaikkaa ihmisen juuriksi kasvavat ajan halki hiljalleen vyöryvät tapahtumat. Tarinat sulautuvat toisiinsa.

Lapset joutuvat sopeutumaan aina uusiin kouluihin. Madeleinelle se tulee uudessa asemapaikassa vaikeaksi, sillä opettaja käskee muutaman pikkutytön jäämään aina voimisteluharjoituksiin koulun jälkeen, vaikka koulumenestys ei olekaan huono. Vanhemmille harjoituksista ei saa kertoa ja lapset tottelevat opettajaa, keksivät omat pakokeinonsa ja yrittävät elää kavereilta ja  aikuisilta saamansa tiedon varassa

Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni.

Kuulua johonkin tai olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään - keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt - on jo ajatuksena tukahduttava.

Kirjassa eletään Kuuban kriisin aikoja ja ydinsodan pelko on yhtä vahvasti läsnä lasten ja aikuisten mielissä kuin sodanpelko nykyisinkin. Se pulpahtelee välillä keskusteluissakin esille, kun tulokkaat tutustuvat uusiin naapureihinsa. Heihin kuuluu myös iso ja epäsovinnainen Froelichin perhe. Käy myös ilmi, että perheenpää Henry Froelich on ollut keskitysleirillä.

"Ai sinä pidit Ikesta?" (Eisenhower)

"Hän varoitti liiasta sotateollisuudesta. Me pakotamme venäläiset pysymään mukana. Ihmiset rikastuvat niillä teollisuudenaloilla ja heillä alkaa olla poliittista vaikutusvaltaa."

Verkkaisen ja onnellisen alun jälkeen kirja muuttu jännityskertomukseksi. Tapahtuu murha ja sattuma johdattaa ihmiset sellaisiin asemiin ja asetelmiin, että totuutta on hyvin vaikea kertoa, vaikka se pelastaisi syyttömiä kärsimykseltä. Kirjailija pystyy hyvin asettumaan 9-vuotiaan Madeleinen ajatusmaailmaan ja lukijalle nousee pala kurkkuun, kun hän seuraa tytön pohdintaa siitä, mikä on oikein ja väärin

.Joistakin tarinoista ei saa ikinä tarpeekseen. Tarina on joka kerta sama - mutta itse ei olekaan. Silläkin lailla voi oppia ymmärtämään aikaa.

Tämän kirjan aikaperspektiivi ulottuu 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle. Lukijalle paljastetaanMcCarthyn perheen myöhempiä vaiheita, Madeleinen ammatti ja rakastumisia, Jackin ja Mimin vanhenemista yhdessä. Olin hiukan yllättynyt, ettei kirja loppunut rikosromaanin tavoin kaiken paljastumiseen, mutta näin tarina muistuttaa enemmän elämää, jota sitäkään ei saa pysäytettyä huippukohtaansa vaan muistot peittyvät ja haalenevat, tulee uusia tarinoita ja vanhat unohtuvat. Ja lopullinen paljastuminen tapahtuukin vasta näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Jälkeenpäin, kun hän on kirjan kanssa omassa sängyssä, television lumo tuntuu kaukaiselta verrattuna sivulta alkavaan matkaan. Kun voisikin olla kirjassa. Pääsisi kuviin, luiskahtaisi sivujen väliseen rakoon, asuisi siellä missä silmä sanoihin osuessaan sytyttää hehkuun kokonaisen savun ja vaaran, värien ja tyynen ilon maailman. Sitä matkaa kukaan ei voi keskeyttää vaihtamalla kanavaa. Se on kestävää lumoa.

Olen uppoutunut tähän tarinaan kuin Madeleine lapsena kirjoihinsa. Vaikka poimin tähänkin paljon lainauksia, olisin niitä enemmänkin halunnut muistiin kirjata. Niitä putoili sieltä täältä, vaikka hetkittäin luin kirjaa ahmien ja yöni valvoen. Kirjoittaja-näyttelijä ei ole suureen maailmanmaineeseen kohonnut, vaikka taidot on tunnustettu ja käännöksiäkin tehty. Madeleinen tarina muistuttaa jonkinverran kirjailijan omia elämänvaiheita, mutta autofiktiona tätä ei onneksi ole mainostettu. Minä poimin pidemmille lomareissuilleni kirjastojen poistohyllyistä aarteita kuvitellen, että maltan niistä lukemisen jälkeen luopua. Tämä oli yksi niistä, lomalukeminen, joka vei mennessään ja kohotti lomatunnelmia.

Ann-Marie MacDonald : Linnuntietä. - Tammi, 2003. - Englanninkielinen alkuteos The Way the Crow Flies. - Suom. Kaijamari Sivill. - Tammen keltainen kirjasto; 361. -846 sivua.

Rautiainen Petra: Tuhkaan piirretty maa

Hyvin kirjoitettu ja jännittävä esikoiskirja toimittajalta,  Taoahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa: Inarissa 1944 saksalaisten johtamalla vankileirillä niin vankien kuin vartijoiden kokemana ja 1947-1950 Enontekiöllä, jonne toimittaja Inkeri Lindqvist saapuu ottamaan selvää sodan aikana kadonneen miehensä Kaarlon kohtalosta. Yhdistävänä henkilönä kadonneen Kaarlon lisäksi on Olavi Heiskanen, joka on ollut vartijana vankileirillä ja jää asumaan Pieran Inkerille myymään taloon vuokralaisena. Vuoden 1944 tapahtumat kerrotaan Väinö Remeksen päiväkirjan kautta, Enontekiön tapahtumilla on ulkopuolinen kertoja.

Yleensä merkkailen kirjoista sävähdyttäviä lauseita ja oivalluksia, joita näihin bloggauksiin jäljennän muistettavaksi ja jaettaviksi. Tästä kirjasta sellaisia ei ole ainuttakaan, kuten ei ollut myöskään Tommi Kinnusen Lapin vauellusromaanista Ei kertonut katuvansa. Johtuuko se kirjasta vai minusta? Onko edes tarpeen poimia aiheyhteydestään irrotettuja viisauksia? Se on kuitenkin ollut minun tapani lukea. Luen löytääkseni jotain, jota en tiennyt etsineeni. Nuo lauseet ovat minulle lahjoja, joita hyvä kertoja tarjoaa uskottavina totuuksina, mikäli tarinakin on koossa ja kertomisen arvoinen. Tässä kirjassa on tärkeää sanottavaa sodan mielettömyydestä, ihmisten ja kohtaloiden epävarmuudesta  ja kirjoittaja osaa kertoa sen niin hyvin, että lukemista on vaikea jättää kesken. Kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin jäänyt jotain vaille. Kulutin  aikaa, mutta kirja ei koskettanut oikealla tavalla. Vaan ehkäpä on niin, että minua pitää nykyisin raapia, ennen kuin löydän kirjasta tarttumakohdan. Ehkä olenkin muuttunut lukijana.

Tuhkaan piirretyn maan kokijat sota ja menetykset muokkaavat surumielisiksi ymmärtäjiksi, jotka oppivat myös pitämään salaisuuksia sisällään. Kirjassa on vahvana läsnä Lapin luonto ja uskomukset, kuolemaa enteilevät linnut ym. Jopa saamen kieltä on joissakin repliikeissä. Kirjoittaja tuntee asiansa, hallitsee juonen käänteet ja kirja pitää vahvasti otteessaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Petra Rautiainen : Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. - Kannen suunnittelu Tuomo Parikka. - 298 sivua

Rannela Terhi: Frau

Rannela Terhi
Frau
Karisto 2016
232 sivua

Natsiupseerin Reinhard Heydrichin leski Lina vaalii miehensä perintöä ja kunniaa tämän kuoleman jälkeen omaan kuolemaansa asti. Itse asiassa Lina tunnustaa olevansa enemmän kansallissosialistisen aatteen kannattaja kuin Himmlerin aivoina ja natsipyövelinä tunnettu miehensä. Mies on musikaalinen, tämän isä on säveltäjä ja hänet tunnetaan myös naistenmiehenä. Heydrich murhataan 1941 salaliiton tuloksena miehitetyssä Prahassa, missä hän on kovaotteisena käskynhaltijana ja saa ohjeet suoraan Führeriltä.  Lina odottaa tuolloin pariskunnan nuorinta lasta.
Tapahtumat sijoittuvat murhan aikoihin ja niitä kerrotaan sekä attentaattiin osallistuneiden, pakenevien henkilöiden ajattelemina että Linan valikoitujen muistojen kautta. Näitä muistoja käsittellään Erich Rihcterin haastattelujen aikana 1984. Lyhyehköjen lukujen otsikkona on tapahtumapaikka ja tapahtuma-aika ja teos koostuu katkelmista, joissa siirrytään haastatteluajasta sota-aikaan ja Linan muistoista muiden tapahtumissa osallisena olleiden tuntoihin. Lina ei tunne syyllisyyttä mistään, vaikka hän on kohdellut palveluskuntaansa ylimielisesti ja huonosti. Hän päinvastoin kokee kärsineensä suuren vääryyden ja vaatii miehensä murhaajia surmattavaksi. Attentaatti aiheuttaakin merkittävän takaa-ajon ja hävityksen, jossa tuhotaan paljon asiaan liittymättömiä sivullisia, jopa kokonainen kylä.
Romaani on katkelmallisuudestaan huolimatta helposti avautuva ja juoni paljastuu vähitellen, mutta tarpeeksi selkeästi. Romaani perustuu tosiasioihin ja lopussa on mittava lähdeluettelo. Mietin, olisiko kerronassa selvitty pienemmällä henkilömäärällä, kun keskiössä on kuitenkin Lina ja hänen rakkautensa sekä syyllisyys, jota hän ei itse tunne. Ehkä juuri syyllisyys ja hirmuteot vaativat paljastuakseen sivuhenkilökavalkaaeja ja mm. Lidicen kylässä asuvan nuoren Martan kokemukset.
Se onkin tämän historiallisen romaanin vaikuttavin anti: kuinka elää omassa valheessaan näkemättä tekojensa seurauksia ja kuinka jakaa ihmiset eriarvoisiin ryhmiin, joita käsitellään joko laumana, vihollisena tai kumppaneina.

Lainauksia:
Keittiössä haisi vanhuus. Huoneen nurkassa oleva kaappikello muistutti joka sekuntti ajan kulumisesta.

Monet kansallissosialistien lapset ovat tulleet julkisuuteen ja pyytäneet uhreilta anteeksi, mutta perheenne on pysynyt täysin vaiti.

Heitä on kymmeniä, Vargaa iäkkäämpiä miehiä ja naisia, huonojalkaisia, väsyneitä. Pikkulapsia, jotka raahaavat mukanaan itseään suurempia nyyttejä. He näyttävät resuisilta ja neuvottomilta, yhteiskunnan vaarallisimmat jäsenet.