Haanpää Päivi: Lupa lorvia - kirjoitus- ja muita harjoituksia kiireen pysäyttämiseen

Vaikka eläkeläisellä olisi virallinen lupa laiskotteluun, päiviin hankitaan sisältöä erilaisista askareista, jotka on pakko tehdä. Niinpä viikoista tulee tarkoin ohjelmoituja ja kiireenkin saa helposti aikaan. Päivät ja elämä saavat merkitystä suorittamisesta. Ehkäpä tämä kirja on terveellistä luettavaa juuri heille, velvollisuuksista kiinni roikkuville, aina käytettävissä oleville yhteisöjensä tukihenkilöille. 

Epäilemättä Päivi Haanpää on kirjoittamisen kouluttajana tuntenut tehtäväkseen antaa apua ja neuvoja  aina pyydettäessä. Sitten hän piti vuoden sapattivapaan, josta kertoo edellisessä kirjassaan Pysähdyskoe. Tämä kirja on siitä askel eteenpäin - neuvoja muidenkin käyttöön. Neuvoja siitä, miten onnistuu olemaan tekemättä mitään hyödyllistä - ja samalla ruokkii omaa arkeaan, ajatteluaan, mielikuvitustaan - etten sanoisi kuluneesti luovuuttaan.

Minä luin kirjaa eritoten mielikuvituksen tönäisemiseksi tai jopa ravisteluksi. Niin helposti ajatus luiskahtaa entiseen uomaansa ja pyörittää samaa kuviota päivästä toiseen. Lorvimislupa kiskaisee tuosta kuviosta irti ja seuraukset voivat olla antoisat.

Kirjan ohjeet ovat monesti ihan yksinkertaisia, kuten  höpsismi=flipism=anna kolikon päättää. Joskus toinen luovuustehtävä jatkuu myöhemmin, kuten leikkaa - revi - liimaa-tehtävästä syntynyt kollaasi:

Palaa kollaasisi äärelle. Katsele sitä rauhassa. Lue tekstit, kuvaile kuvia, kerro mistä kollaasissa on kyse. Tee tulkintoja, perustele valintoja.Tee tämä hiljaa mielessäsi, ääneen puhuen tai kirjoittamalla ajatuksesi erilliselle paperille.

Yleisohjeeksi Haanpää nimeää kotoa pois lähtemisen. Tuttujen esineiden ja seinien lähellä tavoitetaan vain entiset asiat, etäänpänä enemmän, vaikkei poistuisi kuin läheiseen kahvilaan. Lopuksi kirjassa on korttipakan aihiot, joita voi työstää tyhjien hetkiensä oivalluksiksi.

Ihan mielelläni luin tätä kirjaa, joka pienissä kappaleissa kiteytti enemmän mielikuvituksen ruokintakeinoja kuin laiskottelun ylistystä. 

Pirkko Saisio on jossain haastattelussa sanonut, että mielikuvitus on erilaisten asioiden yhdistämistä. Sitä kohti!

 Haanpää Päivi: Lupa lorvia - kirjoitus- ja muita harjoituksia kiireen pysäyttämiseen. Artahouse, 2022.84 sivua +liitteet

Loe Erlend: Muleum

 

Koska edelleen haluan lukea paperikirjoja, vaikka pääsy kirjastoon on joulukuussa matkan takia estynyt, luen vanhempaa kirjallisuutta. Onneksi tuli tämäkin luettua. Loen Supernaiivi -kirjan olen lukenut joskus aiemmin. Siinä nuori mies tilittää tuntojaan aikuistumisen tuskassa. Tämä kirja on sille epäolemättä pari, sillä tässä nuori tyttö kirjoittaa psykiatrin kehoituksesta päiväkirjaa. Tyttö on menettänyt isänsä, äitinsä ja Tom-veljensä, kaikki läheisensä, lento-onnettomuudessa eikä heiltä jäänyt mittava perintö lohduta, vaan Julie on vahvasti itsetuhoinen. Hänellä on yksi ystävä, eläinrakas Constance, joka yrittää lohduttaa mm. hoitamalla Finch Huttoniksi nimitettyä koiraa. Psykiatriaan Julie nimittää psykogeiriksi. Julieta yrittää lohduttaa myös puolalainen Krzysztof, joka laatoittaa Julien kodin uima-allasta.

Julie yrittääkin itsemurhaa , mutta hankkii tarkoitukseen venyvää köyttä, eikä yritys onnistu. Hän lähtee perintöään tuhlaten lentomatkalle, jonka tarkoitus ei ole päästä perille. Monesti hän pyörii vain lentokentällä, tapaa siellä satunnaisesti ihmisiä. Joskus hän viipyy näiden luona hetken, kuten Brysselissä Marijken ja hänen naapurinsa Dennisin. He yrittävät nostaa Julieta takaisin elämään.

Hän (Dennis)on sitä mieltä, että minun pitäisi lopettaa päiväkirjan kirjoittaminen, jos haluan elää, koska kirjoittamalla niin kuin minä kirjoitan kaivaudun hänen mukaansa koko ajan vain syvemmälle ongelmiini. Kaikki lauseet, jotka sisältävät sanan "minä" pitäisi polttaa heti, kun ne on kirjoitettu, hän sanoo.

Julien matkustelu saa joskus päämäärän, mutta  vain Soulissa ja Lontossa hän viipyy  kauemmin. Soulissa häntä pitää seksi korealaisen pikaluistelijan kanssa ja Lontoossa hän juoksee öisin pitkin katuja. Hänen mielenkiintonsa herää ainoastaan silloin, kun näköpiiriin ilmestyy uusia tapoja kuolla. Hän jopa viettää kolme yötä kanalassa Bukarestissa saadakseen lintuinfluenssan.

Ongelmallisinta kanojen seassa piileskelyssä on se, että ajattelen liikaa. Viime yönä, kun lepäilin kolme neljä kanaa pääni ympärillä, päätin puolittain että jos olen kaikkien oletusten vastaisesti elossa vielä vuoden kuluttua, opettelen kaiken sen mitä en tiedä, alan ehkä opiskella lääketiedettä, saa nähdä, mutta herrajumala, sehän kuulostaa jo ihan suunnitelmalta, olen thnyt jonkin suunnitelmaa muistuttavan ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun äiti, isä ja Tom putosisvat maahan, makaan romanialaisessa kanalassa ja laadin suunnitelmia. Herra paratkoon. 

Constancen viesti Kanarian saarilta saa Julien viimein kohtaamaan aiemmin tuntemiaan ihmisiä. Paraneminen ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, vaan Julie hautoo yhä mahdollisuuksia päättää päivänsä.

Olen innostunut Loen tavasta kirjoittaa: vakavankin aiheen hän kääntää oudon hauskaksi. Se johtuu - niin veikkaisin- tuoreesta tavasta havainnoida maailmaa nuoren ihmisen päättäväisyydellä ja ehdottomuudella. Onhan tässäkin kirjassa vedetty vähän överiksi Julien päättömän lentomatkailun kuvittelussa, mutta tytön häpeän hirttäytymisen alokasmaisesta virheestä - venyvästä köydestä - ymmärtää hyvin, samoin holtittoman käyttäytymisen. Lukijassa herää lämpö ja sympatia epätoivoista tyttöparkaa kohtaan ja myös toivo: anna tämän päättyä hyvin. Enpä kerro, miten kävi. Sen voi lukea itse, jos saa vielä kirjan käsiinsä.

Erlend Loe: Muleum. Johnny Kniga, 2008. - Alkuteos Muleum, 2007. - Suom.Outi Menna. 187 sivua.

Rauma Iida: Hävitys - Tapauskertomus

 

Saattoihan olla,  että huonomuistiset ihmiset elivät pidempään ja onnellisempina kuin hyvämuistiset, edessään illuusio turvatusta tulevaisuudesta, vanha maailma pois pyyhkäisty kuin kura kynnysmattoon, kun taas hyvästä muistista maksettiin ikävää, hitaasti kumuloituvaa hintaa.

Epäröin tähän kirjaan tarttumista, mutta kun se tarjoutui luettavakseni sattumalta ja oli jo Finlandia-palkintokin tiedossa, aloitin. Parisataa sivua luin, loput kuuntelin äänikirjana. Jollen olisi alkua kirjasta lukenut, olisi kokemukseni jäänyt vajaaksi. Lukijan, Karoliina Niskasen, ääni sopii kyllä kirjaan, mutta oma keskittymiseni vaatii näkemistä.

 Paljon on kirjoitettu ja luettu kiusaamisesta, mutta Rauma tuo siihen uuden näkökulman tässä kirjassa.  Hänkin lähtee uhrin kokemuksesta ja kertoo yksityiskohtaisesti, miten kaverit kääntyvät pois, kukaan ei halua olla kiusatun kanssa, häntä ei pyydetä muiden rientoihin, puhutellaan lehmäksi ym. Uutta on mielestäni jo sekin, että opettaja lähtee mukaan ja jopa lietsoo kiusaamista, vaikka vanhemmat yrittävät puuttua asiaan. 

Opet tarvii niit et ois joku ulkopuoline jota luokka vois yhessä vihata. Niinku fundamentalistkristityt tarvii homoi. Niinku natsit tarvii juutalaisii.

Rauma kertoo Iran ja A:n kokemuksista musiikkiluokassa Kaarinassa ja käyttää oman elämänsä dokumentteja, päiväkirjoja ja valokuvia lähteinä ja lisätodisteina. Kertomus saa lisää painoarvoa myös tutkimuksista, jotka niveltyvät kerrontaan hyvin, vahvistavat A:n ja Iran kokemuksia erilaisuuden, arkuuden ja harrastusten vaikutuksista kiusatuksi valikoitumiseen.

Ikään kuin peruskoulu olisi päättänyt karistaa yltään viimeisetkin ikävät 1970-lukulaisen tasapäistävyyden rippeet ja ryhdistää profiiliaan järjestelmänä, jonka tarkoitus oli ensisijaisesti erotella ja karsia, opettaa jo varhaisessa vaiheessa herkimmille, köyhimmille, levottomimmille, lukihäiriöisimmille, ei-suomenkielisille tai vain epäsuosituille, ettei niillä olisi tulevaisuutta, ei edes sitä vähää kuin niiden ikätovereilla.

 Tai sitten tutkittu tieto osoitetaan vääräksi. A lähettää luokkajuhlaan kirjeen, jossa syyttää muita omasta kohtelustaan ja juonii asian niin, että kirje luetaan ääneen. Tämä onkin kirjan ydintä: kiusaamisen vaikutukset elämän myöhempiin vaiheisiin. Vaikka A on uhri, hän vaatii oikeudenmukaista kohtelua - niin lapsena kiusaamista kokiessaan kuin aikuisena. Teksti on vimmaista, täynnä syytöksiä. Vain hetkeksi vedetään henkeä, kun teksti katkea kahteen sanaan: A sanoi.

Tapahtumat sijoittuvat Kaarinaan ja Turkuun, kiusaaminen tapahtuu 1990-luvulla ja sitä käsitellään opettajaksi valmistuneen A:n näkökulmasta muistumina myöhemmin. Silloin mukana on jo tupakanhajuinen Turun murretta puhuva Nordin, mukava vanha mies, joka on A:n tukena opettajanhuoneen kuvioissa ja elämän käänteissä. Hänen myötään kertomukseen tulee myös Turun historiaa ja sen tuhoutumista ja tarkoituksellista tuhoamista. Kiusaajilla on nimet opettajaa myöten.

Uhriutumisesta kieltäytyminen tuo tähän kirjaan sen uuden ja terveellisen raikkaan sisällön, joka saattoi vaikuttaa Finlandia-palkintoraatiin ja valitsijan näkemyksiin. Lisäksi Iida Rauma kertoo tarinan niin vangitsevasti, ettei kirjaa ole helppo jättää kesken. Hän osaa kirjoittaa ja osaa kirjoittaa kirjan. Omien ennakkotuntemusten yli päästyäni luin ja kuuntelin kirjaa mielenkiinnolla, vaikka välillä mietinkin, onko tämä jo sanottu aiemmin.

Rauma Iida: Hävitys - Tapauskertomus. Siltala 2022. 370 sivua +kuvaliitteet. Äänikirjan lukjiana Karoliina Niskanen . Kesto 13 h 9 min.

Konttinen Riitta: Tarinankertoja - Anni Swanin elämä

 

En ole tottunut elämäkertojen lukija. Anni Swanista kertovaan kirjaan tartuin lukupiirin paineesta. Alku kangerteli kovasti osittain oman asenteeni ja osittain Anni Swanin sukujuurien perusteellisen selvittelyn takia. Konttinen kertoo niin isän kuin äidin perheen tarinat ja molemmilla on paljon sisaruksia, joten lukija on päästään pyörällä.

Kun sitten edetään Annin vanhempiin, opettaja Gustaf Swaniin ja hänen vaimonsa Emmyn vaiheisiin, ei henkilömäärä vähene lainkaan. Emmy on viidentoista vuoden ajan raskaana melkein jatkuvasti ja tyttöjä syntyy perheeseen tasaiseen tahtiin. Isä ei suhtaudu ajan tavan mukaan naisvaltaiseen lapsikaartiinsa penseästi, vaan takaa heille koulutusta ja itsenäisyyttä, mikä 1800-luvun lopun Suomessa on tyttöjen kasvatuksessa harvinaista. Toki heidän on opittava myös hoitamaan kotia, vaikka etenkin Anni vieroksuu käsitöitä. Tyttökatraasta kasvaakin sitten ammatti-ihmisiä, mm.opettajia, mielisairaanhoitaja - ja aviovaimoja, perheenäitejä. Tämän kirjailijaelämäkerran sivuilla pääsee tutustumaan monen muunkin taiteilijaperheen vaiheisiin ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisö vilahtaa kerronnassa tämän tästä.

Anni hankkii niin elantoa kuin opiskelurahoja itse ensin kotiopettajana ja sitten valmistuttuaan kansakoulussa. Yhteydenpito sisaruksiin on tärkeällä sijalla ja yhteiset harrastukset lujittavat näitä siteitä. Otto Manninenkin tulee varhain mukaan kuvioihin, mutta pitkään Anni Swan epäröi avioitumista.Vuoroin hän on rakastunut, vuoroin taas empii. Manninen pysyy alati uskollisena. Lainkaan en tuossa vakavan oloisessa miehessä ole oivaltanut nokkelaa seuramiestä, jota Maila Talvio kuvaa:

Otto, joka alkuvaiheessa kuului tähän joukkoon, oli Mailan Rukkaset ja kukkaset -muistelmateoksen mukaan ystäväpiirin älyniekka, "hän pyöräytti hauskoja, humoristisia ja suolaisia sukkeluuksia iloisissa riimikarkeloissa loputtomista varastoistaan".

Varhain Annin elämään tulevat myös sadut, joita metsissä kulkeva tyttö sepittää. Sadun avulla hän käsittelee myös suhdettaan Otto Manniseen. Swan vieroksui  topeliaaniseen  tapaan opettavaista satua, ja hänen satunsa ovatkin monisäikeisiä. Kielitaitoisena hän myös suomentaa lastenkirjallisuutta, mutta ei tyydy siihen, vaan sovittaa tarinat suomalaisen lapsen maailmaan

Anni ehkä pelkäsi olevansa Jääkukan tavoin kylmäsydäminen, mutta hän pelkäsi myös hylätyksi tulemista. Jäisikö hän yksin suremaan ja huokailemaan ehdittyään ehkä itse kiintyä?

He tietävät että öisin kaikkien nukkuessa käärme luikertelee pois Kultasirkasta ja menee vesihiiden luo. Silloin tytön sydän taas pehmenee, ja hän itkee katkerasti pahuuttaan. Aallot olivat säästäneet hänen kyyneleensä ja kutoneet niistä helminauhan, ja se suojasi Jantsua käärmeen myrkyltä. Kun aurinko nousee ja käärme on palaamassa KUltasirkkaan, helminauhan varjelema Jantsu surmaa sen.ja poikaa aina rakastanut Jantsu surmaa sen..

Oittinen pohtii Alice-kirjan yhteydessä myös Annin laatua suomentajana ja huomauttaa, että hänen tapansa sijoittaa tapahtumat suomalaiseen ympäristöön oli tuohon aikaan vielä tavallista. Ajateltiin, että lukijoiden oli helpompi seurata tarinaa, joka sijoittui heidän omaan kokemuspiiriinsä.

Elinikäisen yksinäisyyden pelko lopulta saa Annin uskaltautumaan avioon Otto Mannisen kanssa ja perhe kasvaa kahden pojan synnyttyä nelihenkiseksi. Anni Swan yhdistää perhe-elämän ja oman kirjailijatyönsä miehensä tavoin ja pystyy hyvin samaistumaan ystävänsä Greta Suolahden valitukseen.

raskaat kahleet kilisee jälessä joka askeleella. Minkään hienomman tunnelman saavuttaminen on meille mahdotonta, aina on joku pistänyt kätensä tervaan, pessyt itsensä kokonaan savella, syytänyt hiekkaa tukkaansa, pudonnut järveen j.n.e. 

Itseäni kiehtoi ehkä eniten juuri tämä vaihe Anni Swanin elämästä ja tästä kirjasta. Kahden kirjailijan perhe ja työ sekoittuvat viehättävällä tavalla, vaikkakin päävastuu arjen ja juhlan sujumisesta näyttää olevan naisella. Muististani oli myös pudonnut Anni Swanin merkitys satujen kirjoittajana, kun pyörittelin mielessäni Tottisalmen perillistä ja muita vanhahtavan tuntuisia nuorten romaaneja. Sadut säilyttävät ehkä paremmin hohtonsa, vaikka kieli muuttuu. Erityisesti miellytti kannen valokuva nuoresta Anni Swanista yleensä esiintyvän, kiharat täsmällisillä laineilla ankarasti katsovan vanhuksen sijaan.

Riitta Konttinen. Tarinankertoja - Anni Swanin elämä. - Siltala, 2022. kuv. Ulkoasu ja taitto Heikki Kalliomaa. - 437 sivua

Kyllönen Merja: Vainajaiset

 Tämän teoksen lukeminen tuntui aluksi siltä kuin olisi maistanut tiukkaa viinaa, kun kuvitteli hörppäävänsä lievempää juomasekoitusta. Kieli oli niin täynnä uusia sanoja ja kuvia, vanhoja sanoja uusissa paikoissa, lihavoituja tekstejä, lihaksiin asti ulottuvaa hengästyttävää ilmaisua, että pelkäsin kirjailijalta loppuvan sanat jo ensimmäisillä sivuilla. Eivät loppuneet. Ilotulitus jatkui ja jatkui.  Kielihän tässä on pääosassa, mutta juonikin on vahva. Koko ajan jokin paha uhkaa ja etsii pääsyä ihmisten luo

tytön hampaat soivat kuin koskettimet, povi kilkatteli ennenkuulumatonta iloa.Sen vire oli kummajainen kylässä,jossa kukin oli sukua keskenään ja nuoret naivat toisiaan navettain pääluvun mukaan elleivät serkuilleen kelvanneet, ja rakkaus oli piikojen pahe, laiskuutta ja äpäriä kylvävä mierolainen.

Tyttö, Laimi Inari, nuorempana pelkkä Inari tiesi varhain haluavansa Raunolle ja tämäkin sen tiesi. Vanhemmat eivät olleet nuorten naima-aikeista innostuneita ja nuorten piti odottaa ensin Inarin vanhemman sisaren avioitumista, sitten poikkiteloin asettuneen Raunon isän kuolemaa. Vasta sitten Inari pääsi emännäksi taloon, jossa vanha emäntä Sylvi oli vielä elossa, Raunon äiti oli kuollut jättämättä pojalleen muistikuvia itsestään.

Autatko siä minun poikani hautaan, Sylvin ääni rätisi hauraana. - Äite on aina, ihan liian vanha ja vaivainen omaa lastaan hautaamaan. Luonnotonta, kerrassaan luonnotonta se on semmoinen peli ja elämänmeno. Kun kläpin aika koittaa, kuoloo äitikin, yks lysti, vaikka eläisikin.

Vasta hääyönä Inari tiesi taas tahtovansa; huulet tohottivat hanakoina suulla ja povella, halu pöyhäsi syliin pesää hekuman tulla ja mennä ja olostella, ja iho oli paljas, kuin iljanteella.

Hääyön lupaukset jäävät täyttymättä, Inari vanhenee ja muuttuu. Rakkaus väljähtyy ja nimikin vaihtuu Laimiksi. Lapsikin, odotettu ja toivottu näyttää jäävän haaveeksi.

Uni vali hänet hautaansa kuin ahdas hiekka vainajan ja iskosti kiveksi, rapaiseksi paadeksi ihmisestä, joka hän kerran oli ollut, kunnes katosi. Eikä Laimi Inari Karumaa tuon unen alta vuosikymmeniin itsekseen havahtunut.

Raunon elämä kääntyy yhtälailla harmaaksi puurtamiseksi, välillä koululaisten kyytimieheksi, kun vaimon rakkaus ei enää kosketa. Iloa on etsittävä muualta ja joskus löytyy jotain lämmittävää ihan läheltäkin, naapurustosta. Tarinaan tulee mukaan Hertta-tyttö, jonka aikustumisen tuska kasvaa Raunon ja Laimin rakkauden väljähtymisen rinnalla.

- Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan, äijä kysyi. Pöyhkeä kettu uinui kääröllä hänen päässään.

- Taivaan isän. Ja ihan tavallisen äitin ja isän. Ne on ihmisiä tuosta Hetteelän talosta, ja miä olen Hertta Aulikki. Asuu meillä kanssa neljäkytäkuus sikaa, mutta ne ei oo mitään sukua meille, Hertta vastasi arvokkaasti ja niiata niksautti kuten kohteliasta oli. - Kenenkäs ukkeja sitä ollaan?

- Rauno! Voi vitsi säkö se oot, vitsi mä säikähdin me, mentiin hippaa Virvan kaa! Voi vitsi mikä vauhti, mut mä menin mutkin, niin tuskin, se mua saa mihkä se nyt, meni olis nyt..

Hertta luottaa elämään, mutta ystäviä hän ei koulussa saa. Mielikuvitusystävä Virva ei  riitä. Hertta pitää onnenpotkuna kaupungista sopeutumisvaikeuksien takia maalle muutavaa serkkutyttöä, niitit kaulassa kulkevaa Ninoshkaa, joka opastaa Herttaa aikuistuvien nuorten tavoille.

- Mä oon eläinihmisii. Mä suojelen niitä. Mä kuulun Animaliaankin, Ninoshka napautti nokkavasti ja kiillotti kynsiään..

- Oli mulla kerran possu nimeltä Tahvo, mut se kasvoi isoksi eikä oo enää yhtään pinkki ja ihana vaan karju ja haisee, eikä sen karsinaan ilkiä kun emakot mennä, ei ees isä kun sekin pelkää, Hertta kertoi auliisti.

Oli hetkittäin vaikea pysyä mukana juonenkuljetuksessa, sillä ajatus lähti seuraamaan kielen koukeroita enkä ollut varma, kuka oli äänessä. Pahan hengen  ääni oli lihavoitu, mutta sitä en heti oivaltanut. Näkökulman vaihtuessa en ollut varma kertojasta. Kieli on kirjan vahvuus, vaikka se ainakin minut  harhaannutti monesti. Jäin ihmettelemään ja ihailemaan, lukemaan edelleen ja putosin tapahtumien, mielialojen, henkilöiden otteesta. Vaikka välillä kertasin ja palailin taaksepäin, olin koko ajan uuden äärellä. 

Kun kertailin kirjaa tätä tekstiä varten, huomasin selostavani pitkään juuri juonen koukeroita. Pakkohan minun oli poistaa nuo kohdat, sillä en halua pilata lukukokemusta keneltäkään. Kyllösen luomaan jännitteiseen ja värikylläiseen kertomukseen, joka sijoituu näennäisen tapahtumattomaan maalaiskylään sikaloineen kaikkineen pitää päästä sukeltamaan itse, ilman ennakkovalmennuksia tai -luuloja.

Onhan tämä vahva suositus kirjan lukemiselle! Onhan kirjan ansiot jo muuallakin todettu - sehän oli Finlandia-ehdokkaana ja nyt se on vielä ehdolla Runebergin palkintoon.

Kyllönen Merja: Vainajaiset. Teos, 2022 Päällys Jussi Karjalainen ,350 sivua