sunnuntai 11. joulukuuta 2022

Kyllönen Merja: Vainajaiset


 Tämän teoksen lukeminen tuntui aluksi siltä kuin olisi maistanut tiukkaa viinaa, kun kuvitteli hörppäävänsä lievempää juomasekoitusta. Kieli oli niin täynnä uusia sanoja ja kuvia, vanhoja sanoja uusissa paikoissa, lihavoituja tekstejä, lihaksiin asti ulottuvaa hengästyttävää ilmaisua, että pelkäsin kirjailijalta loppuvan sanat jo ensimmäisillä sivuilla. Eivät loppuneet. Ilotulitus jatkui ja jatkui.  Kielihän tässä on pääosassa, mutta juonikin on vahva. Koko ajan jokin paha uhkaa ja etsii pääsyä ihmisten luo

tytön hampaat soivat kuin koskettimet, povi kilkatteli ennenkuulumatonta iloa.Sen vire oli kummajainen kylässä,jossa kukin oli sukua keskenään ja nuoret naivat toisiaan navettain pääluvun mukaan elleivät serkuilleen kelvanneet, ja rakkaus oli piikojen pahe, laiskuutta ja äpäriä kylvävä mierolainen.

Tyttö, Laimi Inari, nuorempana pelkkä Inari tiesi varhain haluavansa Raunolle ja tämäkin sen tiesi. Vanhemmat eivät olleet nuorten naima-aikeista innostuneita ja nuorten piti odottaa ensin Inarin vanhemman sisaren avioitumista, sitten poikkiteloin asettuneen Raunon isän kuolemaa. Vasta sitten Inari pääsi emännäksi taloon, jossa vanha emäntä Sylvi oli vielä elossa, Raunon äiti oli kuollut jättämättä pojalleen muistikuvia itsestään.

Autatko siä minun poikani hautaan, Sylvin ääni rätisi hauraana. - Äite on aina, ihan liian vanha ja vaivainen omaa lastaan hautaamaan. Luonnotonta, kerrassaan luonnotonta se on semmoinen peli ja elämänmeno. Kun kläpin aika koittaa, kuoloo äitikin, yks lysti, vaikka eläisikin.

Vasta hääyönä Inari tiesi taas tahtovansa; huulet tohottivat hanakoina suulla ja povella, halu pöyhäsi syliin pesää hekuman tulla ja mennä ja olostella, ja iho oli paljas, kuin iljanteella.

Hääyön lupaukset jäävät täyttymättä, Inari vanhenee ja muuttuu. Rakkaus väljähtyy ja nimikin vaihtuu Laimiksi. Lapsikin, odotettu ja toivottu näyttää jäävän haaveeksi.

Uni vali hänet hautaansa kuin ahdas hiekka vainajan ja iskosti kiveksi, rapaiseksi paadeksi ihmisestä, joka hän kerran oli ollut, kunnes katosi. Eikä Laimi Inari Karumaa tuon unen alta vuosikymmeniin itsekseen havahtunut.

Raunon elämä kääntyy yhtälailla harmaaksi puurtamiseksi, välillä koululaisten kyytimieheksi, kun vaimon rakkaus ei enää kosketa. Iloa on etsittävä muualta ja joskus löytyy jotain lämmittävää ihan läheltäkin, naapurustosta. Tarinaan tulee mukaan Hertta-tyttö, jonka aikustumisen tuska kasvaa Raunon ja Laimin rakkauden väljähtymisen rinnalla.

- Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan, äijä kysyi. Pöyhkeä kettu uinui kääröllä hänen päässään.

- Taivaan isän. Ja ihan tavallisen äitin ja isän. Ne on ihmisiä tuosta Hetteelän talosta, ja miä olen Hertta Aulikki. Asuu meillä kanssa neljäkytäkuus sikaa, mutta ne ei oo mitään sukua meille, Hertta vastasi arvokkaasti ja niiata niksautti kuten kohteliasta oli. - Kenenkäs ukkeja sitä ollaan?

- Rauno! Voi vitsi säkö se oot, vitsi mä säikähdin me, mentiin hippaa Virvan kaa! Voi vitsi mikä vauhti, mut mä menin mutkin, niin tuskin, se mua saa mihkä se nyt, meni olis nyt..

Hertta luottaa elämään, mutta ystäviä hän ei koulussa saa. Mielikuvitusystävä Virva ei  riitä. Hertta pitää onnenpotkuna kaupungista sopeutumisvaikeuksien takia maalle muutavaa serkkutyttöä, niitit kaulassa kulkevaa Ninoshkaa, joka opastaa Herttaa aikuistuvien nuorten tavoille.

- Mä oon eläinihmisii. Mä suojelen niitä. Mä kuulun Animaliaankin, Ninoshka napautti nokkavasti ja kiillotti kynsiään..

- Oli mulla kerran possu nimeltä Tahvo, mut se kasvoi isoksi eikä oo enää yhtään pinkki ja ihana vaan karju ja haisee, eikä sen karsinaan ilkiä kun emakot mennä, ei ees isä kun sekin pelkää, Hertta kertoi auliisti.

Oli hetkittäin vaikea pysyä mukana juonenkuljetuksessa, sillä ajatus lähti seuraamaan kielen koukeroita enkä ollut varma, kuka oli äänessä. Pahan hengen  ääni oli lihavoitu, mutta sitä en heti oivaltanut. Näkökulman vaihtuessa en ollut varma kertojasta. Kieli on kirjan vahvuus, vaikka se ainakin minut  harhaannutti monesti. Jäin ihmettelemään ja ihailemaan, lukemaan edelleen ja putosin tapahtumien, mielialojen, henkilöiden otteesta. Vaikka välillä kertasin ja palailin taaksepäin, olin koko ajan uuden äärellä. 

Kun kertailin kirjaa tätä tekstiä varten, huomasin selostavani pitkään juuri juonen koukeroita. Pakkohan minun oli poistaa nuo kohdat, sillä en halua pilata lukukokemusta keneltäkään. Kyllösen luomaan jännitteiseen ja värikylläiseen kertomukseen, joka sijoituu näennäisen tapahtumattomaan maalaiskylään sikaloineen kaikkineen pitää päästä sukeltamaan itse, ilman ennakkovalmennuksia tai -luuloja.

Onhan tämä vahva suositus kirjan lukemiselle! Onhan kirjan ansiot jo muuallakin todettu - sehän oli Finlandia-ehdokkaana ja nyt se on vielä ehdolla Runebergin palkintoon.

Kyllönen Merja: Vainajaiset. Teos, 2022 Päällys Jussi Karjalainen ,350 sivua


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti