Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

 

Ystäväpariskunta Maria ja Tuomas ovat olleet viettämässä perjantai-iltaa Aliinan ja Onnin luona. Seuraavana aamuna heidän lapsensa kanssa kotona ollut hoitaja soittaa ja kysyy  vanhempien saapumista. Ystävät ovat lähteneet yöllä taksilla kotiin. Onnin mieleen tulee ensin ajatus, että Maria ja Tuomas ovat häipyneet hotelliin hetkeksi, tehneet saman katoamistempun kuin joskus aiemminkin. Kuitenkin hän huolestuu, soittelee sekä samassa kaupungissa asuville Marian vanhemmille että Itä.Suomessa pikkupaikkakunnalla asuville Tuomaan vanhemmille. Hän yrittää soittaa myös Tuomaalle, mutta  puhelin on mykkänä ja niin on Mariankin puhelin. Lauantaina hän saa oudon soiton Tuomaalta: mies hyräilee : ...niin kaunis on maa..ja taustalta kuuluu veden tippumista ja luolamainen kaiku.

Etsiessään ystäviään Onni ja Aliina käyvät läpi elämäänsä heidän kanssaan, matkoja, joilla he ovat yhdessä olleet ja  Kertun syntymää. Maria ja Tuomas viettävät välillä pitkiä aikoja ulkomailla, joskus poistumatta hotellista juuri lainkaan. Heillä on varaa tarjota Aliinalle ja Onnillekin oleskelupaikka pariksi viikoksi  perityn omaisuuden ansiosta. Tuomas on toki ollut työssä, muttei ole tullut toimeen työkaveriden kanssa ja siirtynyt sijoitusalalle.

Ennen kuolemaansa se sanoi isoäidille että nyt on kyllä kasvanut kyy tähän kylään.

Tuomas kertoo lapsena kuulleensa tuon isoisänsä arvion hänestä. Kerronnan myötä Tuomaksen arvaamattomuus, raivonpuuskat ja kohtuuttomat vaatimukset muilta ihmisiltä palaavat niin Onnin kuin Aliinankin mieleen. Tuomas on kertonut lapsuudestaan ja kasvatuksestaan, mutta tuntuu, ettei mikään selitä miehen ylimielisyyttä, jota kirjassa verrataan muinaiseen Rooman keisarin Caligulan despotismiin. Kotikylän motto on mukaillut Janten lakia, eikä Tuomas sinne kaipaakaan:

"Kukaan ei ole parempi kuin toinen ja jos on, olkoon sitä jossain muualla."

Pariskuntien yhteisellä Egyptin matkalla Aliinan ja Maria kiinnostuvat eksymisen kirjasta. Siitä tulee tämänkin romaanin yksi teema, sillä Tuomasta etsiessään Onnikin harhailee eikä välillä tiedä, missä on tai kuka on.

Muutama päivä sitten Aliina oli sanonut ettei eksymisen vastakohta ole löytäminen vaan jotain salattua ja selittämätöntä.

Taitavasti Markku Pääskynen vetää lukijan mukaansa aavistelemaan, pelkäämään ja arvaamaan. Onnin pohdintojen viemänä paljastuu Tuomaan luonteesta asioita, joita ystävät tai kirjan lukija eivät ymmärrä tai ehkä haluakaan ymmärtää. Pahuus tihkuu esiin yksittäisistä muistoista ja tapahtumista. Se pelottaa myös lukijaa melkein ahdistukseen asti, mutta myös pakottaa lukemaan edelleen, etsimään selitystä.

Kustantaja lainaa Helsingin Sanomien tekstiä kirjan takakannessa: "Pääskynen on maamme taitavimpia prosaisteja."  Jälleen joudun häpeäkseni tunnustamaan lukeneeni kaiketi ensimmäisen kirjan, jonka hän on kirjoittanut, vaikka romaani oli tekijänsä yhdestoista. Palkintoehdokkuuksia on ollut useita, Kalevi Jäntin palkinto myönnettiin 2006 teoksesta Vihan päivä. Ei Pääskynen ole juuri lehtien palstoilla hymyillyt, mutta nimi on kuitenkin ollut mielessäni pitkään. Ehkä voin kääntää laiminlyöntini edukseni, sillä tämä kirja kannustaa lukemaan muitakin kirjailijan teoksia.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. Kansi: Laura Lyytinen, 184 sivua

Kyllönen Merja: Vainajaiset

 Tämän teoksen lukeminen tuntui aluksi siltä kuin olisi maistanut tiukkaa viinaa, kun kuvitteli hörppäävänsä lievempää juomasekoitusta. Kieli oli niin täynnä uusia sanoja ja kuvia, vanhoja sanoja uusissa paikoissa, lihavoituja tekstejä, lihaksiin asti ulottuvaa hengästyttävää ilmaisua, että pelkäsin kirjailijalta loppuvan sanat jo ensimmäisillä sivuilla. Eivät loppuneet. Ilotulitus jatkui ja jatkui.  Kielihän tässä on pääosassa, mutta juonikin on vahva. Koko ajan jokin paha uhkaa ja etsii pääsyä ihmisten luo

tytön hampaat soivat kuin koskettimet, povi kilkatteli ennenkuulumatonta iloa.Sen vire oli kummajainen kylässä,jossa kukin oli sukua keskenään ja nuoret naivat toisiaan navettain pääluvun mukaan elleivät serkuilleen kelvanneet, ja rakkaus oli piikojen pahe, laiskuutta ja äpäriä kylvävä mierolainen.

Tyttö, Laimi Inari, nuorempana pelkkä Inari tiesi varhain haluavansa Raunolle ja tämäkin sen tiesi. Vanhemmat eivät olleet nuorten naima-aikeista innostuneita ja nuorten piti odottaa ensin Inarin vanhemman sisaren avioitumista, sitten poikkiteloin asettuneen Raunon isän kuolemaa. Vasta sitten Inari pääsi emännäksi taloon, jossa vanha emäntä Sylvi oli vielä elossa, Raunon äiti oli kuollut jättämättä pojalleen muistikuvia itsestään.

Autatko siä minun poikani hautaan, Sylvin ääni rätisi hauraana. - Äite on aina, ihan liian vanha ja vaivainen omaa lastaan hautaamaan. Luonnotonta, kerrassaan luonnotonta se on semmoinen peli ja elämänmeno. Kun kläpin aika koittaa, kuoloo äitikin, yks lysti, vaikka eläisikin.

Vasta hääyönä Inari tiesi taas tahtovansa; huulet tohottivat hanakoina suulla ja povella, halu pöyhäsi syliin pesää hekuman tulla ja mennä ja olostella, ja iho oli paljas, kuin iljanteella.

Hääyön lupaukset jäävät täyttymättä, Inari vanhenee ja muuttuu. Rakkaus väljähtyy ja nimikin vaihtuu Laimiksi. Lapsikin, odotettu ja toivottu näyttää jäävän haaveeksi.

Uni vali hänet hautaansa kuin ahdas hiekka vainajan ja iskosti kiveksi, rapaiseksi paadeksi ihmisestä, joka hän kerran oli ollut, kunnes katosi. Eikä Laimi Inari Karumaa tuon unen alta vuosikymmeniin itsekseen havahtunut.

Raunon elämä kääntyy yhtälailla harmaaksi puurtamiseksi, välillä koululaisten kyytimieheksi, kun vaimon rakkaus ei enää kosketa. Iloa on etsittävä muualta ja joskus löytyy jotain lämmittävää ihan läheltäkin, naapurustosta. Tarinaan tulee mukaan Hertta-tyttö, jonka aikustumisen tuska kasvaa Raunon ja Laimin rakkauden väljähtymisen rinnalla.

- Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan, äijä kysyi. Pöyhkeä kettu uinui kääröllä hänen päässään.

- Taivaan isän. Ja ihan tavallisen äitin ja isän. Ne on ihmisiä tuosta Hetteelän talosta, ja miä olen Hertta Aulikki. Asuu meillä kanssa neljäkytäkuus sikaa, mutta ne ei oo mitään sukua meille, Hertta vastasi arvokkaasti ja niiata niksautti kuten kohteliasta oli. - Kenenkäs ukkeja sitä ollaan?

- Rauno! Voi vitsi säkö se oot, vitsi mä säikähdin me, mentiin hippaa Virvan kaa! Voi vitsi mikä vauhti, mut mä menin mutkin, niin tuskin, se mua saa mihkä se nyt, meni olis nyt..

Hertta luottaa elämään, mutta ystäviä hän ei koulussa saa. Mielikuvitusystävä Virva ei  riitä. Hertta pitää onnenpotkuna kaupungista sopeutumisvaikeuksien takia maalle muutavaa serkkutyttöä, niitit kaulassa kulkevaa Ninoshkaa, joka opastaa Herttaa aikuistuvien nuorten tavoille.

- Mä oon eläinihmisii. Mä suojelen niitä. Mä kuulun Animaliaankin, Ninoshka napautti nokkavasti ja kiillotti kynsiään..

- Oli mulla kerran possu nimeltä Tahvo, mut se kasvoi isoksi eikä oo enää yhtään pinkki ja ihana vaan karju ja haisee, eikä sen karsinaan ilkiä kun emakot mennä, ei ees isä kun sekin pelkää, Hertta kertoi auliisti.

Oli hetkittäin vaikea pysyä mukana juonenkuljetuksessa, sillä ajatus lähti seuraamaan kielen koukeroita enkä ollut varma, kuka oli äänessä. Pahan hengen  ääni oli lihavoitu, mutta sitä en heti oivaltanut. Näkökulman vaihtuessa en ollut varma kertojasta. Kieli on kirjan vahvuus, vaikka se ainakin minut  harhaannutti monesti. Jäin ihmettelemään ja ihailemaan, lukemaan edelleen ja putosin tapahtumien, mielialojen, henkilöiden otteesta. Vaikka välillä kertasin ja palailin taaksepäin, olin koko ajan uuden äärellä. 

Kun kertailin kirjaa tätä tekstiä varten, huomasin selostavani pitkään juuri juonen koukeroita. Pakkohan minun oli poistaa nuo kohdat, sillä en halua pilata lukukokemusta keneltäkään. Kyllösen luomaan jännitteiseen ja värikylläiseen kertomukseen, joka sijoituu näennäisen tapahtumattomaan maalaiskylään sikaloineen kaikkineen pitää päästä sukeltamaan itse, ilman ennakkovalmennuksia tai -luuloja.

Onhan tämä vahva suositus kirjan lukemiselle! Onhan kirjan ansiot jo muuallakin todettu - sehän oli Finlandia-ehdokkaana ja nyt se on vielä ehdolla Runebergin palkintoon.

Kyllönen Merja: Vainajaiset. Teos, 2022 Päällys Jussi Karjalainen ,350 sivua

Knausgård Karl Ove: Aamutähti

Enkeli Lucifer, aamutähti, Kointähti, oli syösty taivaalta maahan. Nyt aamutähti loisti jälleen taivaalla. Mitä se merkitsi? (Egil) s.428

Tähän kysymykseen odotin vastausta koko Knausgårdin Aamutähti-kirjan ajan. En sitä mielestäni saanut, en ainakaan sellaista , jonka olisin ymmärtänyt. Silti tempauduin mukaan kirjan kerrontaan, jota Knausgård kuljetetti eteenpäin vaihdellen näkökulmaa vuorotellen eri henkilöiden kokemuksiin. Kaikilla heillä tuntui olevan jotain salailtavaa, häpeiltävää, kaduttavaa, vääriä tekoja tai laiminlyöntejä. Kaikki he näkevät helteisessä elokuussa aamutähden. Arne uupuu tasapainottoman vaimonsa rinnalta ryyppäämään. Emil vaihtaa päiväkodissa Liamin vaippaa, poika putoaa, mutta Emil salaa sen. Solveig kohtaa sairaalassa ala-asteen luokkatoverinsa, Ingen, jolla on myöhään havaittu aivokasvain. Leikkauksessa Inge todetaan jo kuolleeksi, mutta yllättäen hän herää eloon. Katherine on pappi, joka haluaakin olla yksin eikä palata matkaltaan kotiin miehensä valmistamaa ateriaa nauttimaan. Jostain on alkoholiinmenevä, pettynyt kulttuuritoimittaja, joka pääsee mielestään elämänsä skuupin jäljille kuullessaan metalliyhtyeen kadonneiden jäsenten löytyneen murhattuina. Hänen vaimonsa Turid on huolisaan pojastaan Olesta, johon ei saa kontaktia. Hän joutuu lähtemään yövuoroon hoitokotiin, jossa tulee päästäneeksi yhden asukkaan karkuteille tavoitellessaan rauhottavia lääkkeitä itselleen. Keskeiseksi hahmoksi nousee Egil, joka elelee avioeronsa jälkeen yksikseen mökissä, filosofoi, tutkii kirjoituksia ja auttelee välillä muita. Hänen elämänsä mullistaa oman pojan saapuminen - ja aamutähti. Egil tuo kirjaan paitsi lopputiivistyksen myös filosofisen puolen, jota ei voi sivuuttaa:

Usko taas merkitsi kääntymistä sosiaalisesta elämästä poispäin, uudelleen kohti sitä, mistä ei vielä tiennyt mitään. Niin Abraham teki noustessaan vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Hän oli täynnä isänrakkautta, ja usko johdatti hänet kuilun partaalle. Ehkä häntä vartioi siellä pelkkä tyhjyys, kammottava autius.. Hänen uskonsa kuitenkin ylitti, ja siksi se vaikutti niin epäinhimilliseltä, koska millainen ihminen hylkää ihmisyyden kääntyäkseen kohti tuntematonta, joka on kenties pelkkä kammottava autius? (Egil) s.392

Jokainen on varmasti jossain elämänsä vaiheessa kokenut vapaudenkaipuuta. Vapaudenkaipuu on kuin jousi jota painetaan kasaan, aina vain tiukemmaksi paketiksi, kunnes se saavuttaa pisteen jossa yhteen pakkautuneet voimat purkautuvat ja jousi ponnahtaa auki. Monille näin käy ensimmäistä kertaa seitsemän-kahdeksntoista vuoden iässä, jolloin muutetaan omilleen, ja toistamiseen neljänkymmenen korvilla, jolloin kaipuu hajottaa aikuisiän perheen. Mutta vapauden tarpeen lisäksi iän myötä muuttuu myös ymmärrys vapaudesta. Ajattelen yhteiskunnasta niin, että eri ryhmät ymmärtävät vapauden kaltaisen avainkäsitteen hyvin eri tavoin ja että murtumakohdissa, erojen välisessä hankauksessa syntyvät voimat ajavat yhteiskuntaa eteenpäin - tai taaksepäin jos se on suunta, tai kiertämään kehää. Aktualisoituva vapauden kaipuu johtaa murrokseen ja sen myötä johonkin uuteen. Eriytymiseen, irtautumiseen. Se, että uusi tilanne on usein sama kuin vanha, synnyttää vastakkaisia näkemyksiä, jotka elävät omaa elämäänsä. yhteiskunnassa vapaudenkaipuun, murrostahdon ja tulevaisuususkon rinnalla, ja niissä onkin aste-eroja lievästä pohjattomaan alistuneisuuteen, maltillisesta konservatismista täyteen pysähtyneisyysvaatimukseen. (Egil) ss.400-401

Mutta sen virheen me usein teemme, luulemme että ajatukset ovat eristäytyneitä yksikköjä, erillään paitsi tunteista myös ympäristöstä jossa ne ajatellaan. (Egil) s.410

Olin pitkään kovinkin innostunut kirjasta ja odotin, miten eri henkilöiden tarinat sidotaan yhteen, mikä on ratkaisu. Sitä ei tullut. Minulle tuli samanalainen olo kuin lapsena, kun joku oli tuonut tuliaiseksi karamellia, joka maistui ensin suklaalle, mutta sitten suuhun valahti kitkerää lientä. Knausgård osaa kertoa vangitsevasti ja luin kirjaa innolla eteenpäin. Sitten putosin kyydistä hyvin äkkiä. Se sattui. Luulen, etten tartu ilman erityistä syytä hänen kirjoihinsa. Olen pettynyt. Kirjan takakannessa sanotaan: 

Aamutähti ei ole romaani, jonka voisi selittää. Se pitää kokea herkin aistein ja avoimin mielin.VG

Niinpä. Yritin kuitenkin. Mutta:

 Ojentaminen on toisen yläpuolelle asettumista, sen viesti on että minä olen sinua parempi. (Turid) s.267 

Olen valmis ottamaan vastaan ojennusta, mutta myös toteamaan, ettei keisarilla ole vaatteita.

Knausgård, Karl Ove: Aamutähti, Like 2021. -Norjankielinen alkuteos Morgenstjernen 2020. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Kannen kuvat: Pexels. 666 sivua

Winterson Jeanette: Majakanvartija

 

Hopea on äidin yksin kasvattama ja kun äiti kuolee, neiri Pinch hoitaa hänet sokean majakanvartija Pewin luo oppiin. Pew kasvattaa tyttöä tarinoiden avulla. Erityisesti hän palaa 1800-luvulla eläneen papin Babel Darkin elämään. Pappi oli tuntenut Robert Lousi Stevensonin kertomukset ja Darwinin Lajien synnyn ja hänen elämäänsä leimasi ihmisen pimeä puoli enemmän kuin papillinen hyvyys. Hän oli naimisissa, mutta piti vaimoaan satamakaupungissa  Papillisessa avioliitossakin syntyi poika.

Eräänä päivänä Dark satuloi hevosensa ja katosi.

Hän oli poissa kuukauden ja kun hän palasi, hän oli pehmeämpi, helpompi, mutta hän kantoi kasvoillaan paljasta surua. s. 49

Dark katoaa tästä lähtien aina kuukaudeksi keväällä ja syksyllä Mollyn luo. Hän  teki tälle lapsiakin. Vaikka mies piti molemmista naisistaan  ja seurakunnastaanhuolta, hän rakasti vain Mollya. Vaikka hän tunsi aidosti rakkautta vain tätä naista kohtaan, edustivat tämän luona vietetyt kuukaudet kuitenkin papin pimeää puolta. Vai oliko pimeys ja synti siinä, että hän esitti jotain muuta kuin oikeasti oli?

Mainokset kirjan liepeissä ylistävät kirjaa runolliseksi ja lumoavaksi ja kristallimaiseksi ja tunteisiin vetoavaksi ja kirjailijaa "hitto vie paras lukemani kirjailija "( Anders Paulrud, Aftonbladet). Minä petyin, sillä odotin kehutulta kirjailijalta paljon. Sain hienon kuvauksen suuren meren äärellä elämisestä ja salaperäisiä tarinoita kauniisti katettuna. Kovin sekavalta kirjakuitenkin tuntui enkä aluksi tiennyt, mikä liittyi mihin. Välillä luulin jo kadottaneeni lukukykyni. Antikin jäi siten vajaaksi, kannen hienosta merihevosen kuvasta huolimatta.

Jeantte Winterson: Majakanvartija. Bazar 2005. Alkuteos Lighthousekeeping 2004 Suom. Mervi Sainio. Kannen suunnittelu: Sukker, Norja. - 208 sivua