Schulman Alex: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman
Polta nämä kirjeet
Nemo 2020
Alkuteos: Bränn alla mina brev 2018
Suom. Jaana Nikula
277 sivua

Pitikin mennä vannomaan, että siirryn kaikkien autofiktioiden jälkeen lukemisissani täysin mielikuvitusmaailmaan. En sitten siirtynytkään, kun sain kirjastosta kauan sitten varaamani kirjan. Olin jo ehtinyt unohtaa kirjan aiheen ja sen, että se on todellisuuspohjainen. Kirjailija kertoo kirjassa isovanhempiensa Sven ja Karin Stolpen sekä Olof Lagercrantzin kolmiodraaman. Lagercrantzin ja Karin Stolpen rakkauden kerrotaan kirjassa kestäneen läpi elämän, vaikka molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja saivat lapsia.

Kirja kuvaa myös Schulmanin isoisän Sven Stolpen säälimätöntä vihanpitoa Olof Lagercrantzia kohtaan. Kaikenkaikkiaan isoisä kuvataan hirviöksi, joka ei ikinä anna vaimolleen anteeksi tämän uskottomuutta, muttei toisaalta päästä tätä lähtemäänkään luotaan. Hän vetoaa sairauteensa, jolla oikeuttaa vaatimuksiaan.

"Minua ei saa järkyttää, muuten minä kuolen!" s.213

Isoisän viha ja kielteinen elämänasenne periytyy kirjailijan mukaan jopa lapsenlapsille, vaikka nämä ovat toistuvasti isovanhempiensa luona vieraillessaan ihmetellet mummin mukautuvaisuutta ja kiltteyttä isoisän raivonpuuskien aikana. Monet käsittämättömät kohtaukset saavat selityksensä, kun Schulman perehtyy äitinsä suvun vaiettuihin tapahtumiin.

Hän (mummi)katsoo minua mustilla silmillään ja hymyilee.
"Minä olen sveitsiläisen tyttökoulun onneton oppilas, joka kirjoittaa kirjeitä äidille ja pyytää päästä kotiin. Olen vasta tullut äidiksi, minulla on lapsi rinnoilla, mutta vajoan syvään masennukseen. Olen kuusivuotias tyttö, jonka isä unohti Berliinissä junalaiturille. Muistot muuntuvat pieniksi saariksi, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa. Ja kun vanhenen, ajattelen yhä vähemmän monia asioita, joita minulle tapahtui. Sen sijaan ajattelen yhä enemmän kaikkea mitä ei tapahtunut. Kaiken tuon tapahtumatta jääneen paino on valtava." s.238

Toki kirjailija antaa todellisille tapahtumille vauhtia omasta mielikuvituksestaan. Hän on havainnut isoisänsä ja mumminsa luonteen täydellisen erilaisuuden ja kuvittelee mahdollisia , todellista tarinaa tukevia kohtauksia.

Tämä on seikkailu! Sven kieltäytyi, mutta Karin juoksi veneeseen houkutellakseen hänet mukaan. Kun vene lähti kanavarannasta, Sven jäi seisomaan laiturille. Karinin kiihtymys laantui vasta kymmenen minuutin kuluttua, se vaihtui tyhjyyteen ja oivallukseen: ei hän hakenut seikkailuja, hänellä vain ei ollut mitään rajoja. Silloin hän joutui tavattoman itseinhon valtaan. Hän ei enää tuntenut itseään. ss.139-140


Hieman minua häiritsi isoisän, kirjailja Sven Stolpen, kuvaaminen täydelliseksi hirviöksi, vaikken tietenkään voi sitä muuksi todistaa. Myös kirjan lähtökohtana toiminut äkkipikaisen raivostumisen periytyminen vähän epäilyttää. Psykologian perusopinnot eivät anna minulle mahdollisuuksia arvioida uskottavuutta ja loppujen lopuksi fiktiossa kaikki on kuitenkin mahdollista.

Ryhdyin lukemaan kirjaa muistamatta sen yhteyksiä todellisuuteen ja teksti vei mukanaan alusta lähtien. Kun vähitellen tajusin lukevani oikeasti eläneiden ihmisten tarinaa, en voinut enää jättää kesken. Schulman osaa kertoa tarinan, punoa juoneen niin omat lapsuudenkokemuksensa kuin löydettyihin kirjeisiin perustu

van rakkaustarinan. Haikea ja surumielinen tunnelma mummin elämättömän elämän kuvauksessa välittyy kerronnasta erinomaisesti.

"Jotkut sanovat että maa jota ei ole tarkoittaa kuolemaa. Mutta minulle runo (Landet som icke är/Edith Södergran) on aina merkinnyt päinvastaista. Maa jota ei ole on todellisuuden toinen puoli, unelmien paikka - kaiken sen summa mitä olisi voinut tapahtua, mutta mitä ei koskaan  tapahtunut. Ja minulle maa jota ei ole on useammin ollut kauniimpi paikka kuin todellisuus. Ja toisinaan minä ikävöin maahan jota ei ole. Ikävöin kaikkea sitä mitä ei koskaan tapahtunut." s.239

Kilkku Elina: Ihana tyttö

Elina Kilkku
Ihana tyttö
Bazar 2020
285 sivua
Kansi:Satu Kontinen

Kuinka monta kertaa vannoskelen, ettei enää ikinä autofiktiota. Tämänkin kirjan sisällön olen lukenut kirja-arvosteluista ja kuunnellut radiosta. Nuo ensitutustumiset tapahtuivat lisäksi yleiskielellä, kun taas kirja oli kirjoitettu teini-ikäisten töksähtelen reteällä kielellä. Heille se oli tarkoitettukin. Mieleeni tuli omasta teini-iästäni Hellevi Salmisen Baby-kirja, joka oli mielestäni tuolloin ihana. Tämän kirjan luin, koska yksi lukupiirini sen otti käsiteltäväksi.
15-vuotiaan Reetan suurin intohimo on teatteri. Niinpä mukaan pääsy harrastajavoimin kotikaupungissa esitettävään musikaaliin Ihana tyttö on unelmien täyttymys ujolle tytölle. Toinen unelma täyttyy, kun käsikirjoittaja-ohjaaja Jarmo kiinnostuu Reetasta. Tarinaa pohjustetaan pitkälti yli sata sivua, vaikka on kiusallisen selvää, mihin Reeta on päätymässä. Kiinnostavaksi kerronta tulee siinä vaiheessa, kun selvitellään Reetan ristiriitaisia tunteita, rakastetuksi tulemisen tarvetta ja salailua. Kuten päähenkilö arvioi musikaalin käsikirjoitusta, en minäkään pitänyt kirjan kahden lopun vaihtoehdoista. Kirjailija kirjoittakoon lopun, lukijat tulkitsee loput.
Minulle tämän kirjan lukeminen tuntui hukkaanheitetyltä
ajalta. Kuin olisin lukenut aikakauslehtijuttua #metoo-otsikolla. Nuorelle lukijalle tämä antanee enemmän. Kansi oli mielestäni uskomattoman upea.

Rooney Sally: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney

Normaaleja ihmisiä
Otava 2020
Englanninkielinen alkuteos :Normal people 2018
Suom. Kaijamari Sivill
257 sivua

"Aikamme kulttikirjailijan toinen romaani on neuroottisen on-off-suhteen röntgenkuva ja haikea valssi."
Kustantajan mainos kirjan takakannessa ei vedonnut minuun alkuunkaan, pikemminkin päinvastoin. En tuntenut kirjailijaa, enkä oikein innostunut on-off-suhteestakaan. Siitä huolimatta kirja vei mukanaan heti alkusivuilta lähtien. Onhan siinä toki muutakin kuin neuroottisuutta ja ottamista ja jättämistä ja loukkaavia tai väärinymmärretyjä vuorosanoja. Siinä on nuoren ihmisen epävarmuutta ja halua tulla hyväksytyksi kuvattuna juuri niin kuin moni sen on kokenut ja muistaa.

Connell ajatteli: samalla tavalla kuin heidän suhteensa oli kouluaikoina toiminut hänen ehdoillaan, se toimi nyt Mariannen ehdoilla.Mutta Marianne oli reilumpi, hän ajatteli. Marianne oli parempi ihminen. s. 173

Connell, yksinhuoltajaäidin poika on kouluaikana kaveripiirin sankari, komea jalkapalloilija. Rikkaan perheen tytärtä Mariannea pidetään outona eikä kukaan halua olla hänen kanssaan. Hän viettää viimeisiä kouluvuosiaan lueskelemalla omissa oloissaan välitunneilla eikä pyrikään toisten seuraan. Connellin äiti siivoaa Mariannen perheen kotia ja Connell käy hakemassa tätä kotiin autolla. Nuoret kohtaavat kaksin ja viihtyvät. Molemmat nauttivat myös seksistä toistensa kanssa. Connellista oli vapauttavaa tietää, ettei joutuisi kuulemaan raporttia suorituksestaan sängyssä seuraavina päivinä koulussa, mutta hän piti suhteen Marianneen muutenkin salassa. Mariannekaan ei paljasta mitään, mutta päätöstanssiaisiin hän odottaa kutsua. Kun sitä ei tule, päättyy suhde - tällä kertaa.

Opiskeluaikoina Trinity Collegessa osat ovat vaihtuneet: Marianne hengailee suosittuna rikkaiden ystäviensä kanssa, Connell sinnittelee tilapäistöiden varassa hankkien näin elantonsa. Molemmat menestyvät opinnoissaan ja lähestyvät taas välillä toisiaan.

Connell katseli, miten Marianne kaatoi teetä, katseli hänen hymyilevää käytöstään - "ole kunnolla" - ja oli ihmeissään hänen luontevuudestaan, siitä helppoudesta, millä hän liikkui maailmassa. Kouluaikoina oli ollut toisenlaista. Siihen aikaan Connell oli ollut se, joka oli osannut käyttäytyä, kun taas Marianne oli ärsyttänyt kaikkia. s.207

Minusta tämä lähtöasetelma oli kiinnostava: päteminen kaveripiirissä ja rahan merkitys nuorten maailmassa. Sen kirjailija kuvaa hienosti, samoin kun kahden toisilleen sopivan ihmisen rakkauden lämmön. Mariannen perheen rankka todellisuus ja siitä viriävät omituiset seuraamukset Mariannen myöhempään elämään sekä jo mainittu on-off-suhde jättivät minut kylmäksi tai ainakin viileäksi. Usein en pääse kirjan kerrontaan mukaan alussa, mutta tämä kirja koukutti heti. Jossain vaiheessa olisin halunnut hypätä pois kyydistä, mutten enää päässyt.

Sally Rooney (s.1991) asuu Dublinissa ja häneltä on aiemmin suomennettu esikoisromaani Keskusteluja ystävien kanssa. Olen tyytyväinen uuteen kirjailijatuttavuuteen. Ehkäpä palaan vielä tämän nuoren irlantilaiskirjailijan tuotantoon.

Silti kun Connell sinä iltana meni kotiin ja luki muistiinpanoja, joita oli tehnyt uutta novellia varten, hän tunsi ruumiissaan mielihyvän sykkeen, niin kuin olisi nähnyt täydellisen maalin, lehvästössä kahahtavan valon liikkeen, kuullut ohiajavan auton ikkunasta musiikinpätkän. Elämä tarjosi ilon hetkiä kaikesta huolimatta. s.216

Stridsberg Sara : Niin raskas on rakkaus

Sara Stridsberg

Niin raskas on rakkaus
Tammi 2016
Ruotsinkielinen alkuteos::Beckomberga. Ode till min familj 2014
Suom. Outi Menna
366 sivua

"Jos olet kahden vaiheilla, tee se, mikä on rohkeaa." s.249

Aluksi luin tätä kirjaa vain siksi, että sitä oli helppo lukea, luvut olivat lyhyitä ja kieli kaunista. Kuin olisin runoa lukenut. Olin kahminut sen mukaani kirjastosta tietäen tekijän tunnetuksi, vaikka olin jättänyt aiemmin hänen kirjansa väliin. Ei tämänkään kirjan nimi houkuttanut. Mikä lie, rakkaustarina, ajattelin.

Ei ollut mikälie, vaan riipaisi syvältä pallean pohjasta. Jackie kertoo suhteestaan isäänsä, rakkaudesta, joka kestää isän alkoholismin ja kuoleman kaipuun. Tytär jaksaa vielä silloinkin, kun äiti Lone ei enää jaksa. Hän haluaa mennä tapaamaan isäänsä Jimiä Beckombergan mielisairaalaan, vaikka isä kieltäytyy tapaamasta häntä. Hän tutustuu muihin potilaisiin, kuten Sabinaan ja Pauliin. Jimillä on suhde myös osastonhoitajaan ja lääkäri vie potilaitaan öisin juhliin. Kaikki pahat ja oudot asiat näyttävät lapsen näkökulmasta niin hyväksyttäviltä, että lukijakin unohtaa ihmetellä, kuinka etuoikeutettu ja itsekäs isä on, vaikka houkutus kuolemaan onkin perintöä miehen äidiltä Vitalta.

"Etkö näe puita, Jim?"
"Mitä puita?"
"Koivuja, mäntyjä, en minä tiedä, noita isoja tammia."
Mutta ei hän oikeasti nähnyt. Häneltä meni kaikki ohi, hän vain seisoi ja poltti tupakkaa ja kuunteli Vitan ääntä joka huusi hänen sisällään, en kyennyt koskaan huutamaan kovemmin. s.267

Vaikka tarinaa kerrotaan Jackien ja Jimin sekä heidän elämäänsä sivuavien henkilöiden kautta, piirtyy sivuilla kuva sairastuneesta mielestä, hoidosta ja eristämisestä, joka leimaa ja jättää jälkensä. Yksi potilaista on Olof, jonka 63:n sairaalassa vietetyn vuoden jälkeen pitäisi sopeutua yhteiskuntaan ja elämään ulkopuolella. Samalla kirjasta tulee kuvaus laitoksesta, joka esiintyy kirjan alkuperäisessä nimessäkin.

"Makaan Hamngatanilla, Nk:n edessä, käpertyneenä talvitakkini alle. Ohitseni kävelee ihmisiä. Kaikki menee hirvittävää vauhtia, näen ihmisten vilahtelevan ihan kuin suihkukoneen nopeudella. Minua pelottaa, tohtori."
"Minnekköhän kaikki ne ihmiset ovat menossa, mitä luulet?"
"He ovat menossa tulevaisuuteen. Ja minulle ei ole siellä mitään." s.290

Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka, jossa he saattavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä unohdettuina. Puhdas ja ylevä sairaalalaitos joka työntyy esiin maasta kuin sikiö verisistä kalvoistaan, linnamainen, majesteettinen rakennus alueella jossa on aiemmin ollut vain metsää : lintuja, puita, taivasta, vettä. s.120

On hyvin vaikea eritellä tällä tavalla vaikuttavaa lukukokemusta. Hyvää kieltä tämä on, mielestäni helppolukuistakin. Ehkä katkelmallisuus ja kronologian puuttuminen hämmentää aluksi, mutta palaset asettuvat pian kohdilleen. Haluan vain yksinkertaisesti todeta: hyvä kirja. Lukekaa!

"Tiedätkö, mikä on Einsteinin onnellisin ajatus?"
"Ei aavistustakaan."
"Että se, joka putoaa, on kaikkien lakien ulkopuolella. Koska pudotessa ei tunne painovoimaa." s.194