Jokinen Elina: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi

 

Kevät on edennyt säikähdellen. Aina, kun se on ottanut askeleen, on se joutunut taas pysähtymään. Nyt pellonreunan koivuissa vihertävät kuitenkin jo hiirenkorvat ja pihapihlajassa lehtisilmut odottavat aukeamista. s.107

Tämän kevään pitkä odotus sai minut huomaamaan lauseen Elina Jokisen esikoisromaanissa, jolla oli pitkä ja vaikeasti mieleenpainuva nimi. Elina Jokinen on kirjoittanut romaanilleen myös rinnakkaisteoksen: Säröjen kauneus - sisäisen tarinasi voima. Jälkimmäinen on vähän kuin self help-kirjallisuutta, mutta siinä tulee esiin myös kirjallisuustieteilijän näkökulma. Kirjat ilmestyivät yhtä aikaa ja tekijä suosittelee niitä rinnakkain tai peräkkäin luettavaksi. Käsittelen tässä otsikossakin mainittua romaania, vaikka silmäilin tietokirjaakin.

Uusi elämä, "aika jälkeen", ehkä vain peitti näkyvistä sen, mitä "aika ennen" oli. Uudet tarinat korvasivat vanhat, jotka nekin toki pitivät paikkansa vain sillä tavalla kuin tarinat pitivät. s.164

Stella Julmala haluaa lapsen, uuden vauvan entisten kolmen pojan lisäksi. Lasten isä Antti on sitä mieltä, että heillä on vaikeuksia selvitä jo näiden kolmen lapsen kasvattamisesta. Stella saa tahtonsa läpi ja tulee raskaaksi, mutta elämä ei suju suunnitelmien mukaan. Stella ei saa lasta vaan hermoromahduksen, joka vaikuttaa niin aviopuolison kuin muidenkin läheisten elämään.

Tarina etenee ensin Stellan kertomana, sitten ääneen pääsee päiväkirjojensa kautta isoäiti Maaria, joka on asunut neljän tyttärensä ja aviopuolisonsa kanssa keltaista taloa. Tämä talo liittyy Stellan hyviin lapsuudenmuistoihin, vaikka äiti, Krista Julmala, ei halunnut lapsensa ensinkään olevan kosketuksissa isovanhempiensa kanssa. Päiväkirjat paljastavat isoäidin tarinasta monta säröä, jotka heijastuivat niin tyttären kuin tyttärentyttären elämään. Pahin niistä on aviomies, Armas Julmala, joka vetäytyy 'kuuriin' ryyppäämään ja hautomaan velkoja ja muita murheita. 

Krista , Stellan äiti, jää kerronnan taustaksi. Hän tekee uraa europarlamentissa ja pitää kotinsa kliinisen siistinä. Anttikin on aluksi taustalla, mutta saa puheenvuoron ja tarinanvetovastuun Maarian päiväkirjojen jälkeen. Hän on yes-yes-mies, joka niin työssään opettajana kuin aviomiehenäkin. Hän koettaa mukautua ja toimia niin, ettei kenellekään tulisi harmia.

Sillä kun hän hetkeä myöhemmin putoaa hankeen polvilleen ja hytkyy, ymmärtää hän viimein, että tähän asti elämässään  hän on sanonut "kyllä" aivan liian monta kertaa silloin, kun on tarkoittanut "ei". Hän suorastaan tuntee jokaisella solullaan sen, miten on myötäillyt kohteliaasti silloin, kun olisi halunnut vastustaa, ja uhrautunut silloin, kun olisi halunnut taistella vastaan. s. 191

Teoksen aika kulkee vahvasti nykyisyydessä, tällä vuosituhannella, vaikka isoäidin päiväkirjamerkinnät ovat 1970-luvun alusta. Nykytilanteessa isoäiti on kuollut ja keltaista taloa tyhjennetään. Stella saa käsiinsä isoäidin sängyn ja päiväkirjan, joka avaa ulospääsyä omasta katastrofista. Samalla paljastuu isoäidin 'hulluus', kyky nähdä outoja enteitä ja näkyjä, kuten huuhkaja aviopuolison olkapäällä.

Aika käy nimittäin armollisemmaksi, mitä pidemmälle ihmiselämä kuluu. Siinä missä näköharhat koetaan epänormaaliksi tilaksi 30-40-vuotiaana, 70-80-vuotias saa jo hukata todellisuutensa aivan rauhassa kenenkään pitämättä sitä kovin käsittämättömänä. s.215

Kirja on taitavasti kirjoitettu ja Stellan tarina näyttäytyy outoudestaan huolimatta uskottavana. Minusta Stellan näkökulma olisi riittänyt. Kun Maaria ja Antti saivat puheenvuoron, tuntui kuin samaa juttua jankattaisiin yhä uudestaan. Pitkästyin, en olisi viitsinyt enää lukea. Vasta rinnakkaisteos selitti mielestäni monen tarinan oikeutusta. Vasta sitten tajusin. Ilmeisesti muut ovat ymmärtäneet romaanin ansiot paremmin, sillä onhan Jokinen saanut kirjasta Ilkka-Pohjalaisen myöntämän pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon, jossa loppusuoran ehdokkaina oli mm. Antti Tuuri, Susanna Alakoski, Satu Vasantola ja Paula Nivukoski sekä muutamia muita nimekkäitä tekijöitä. 

Puhkiselityksen lisäksi minua haittasi tuo outo nimi: Julmala, vaikka sillä on varmaan tarkoituksensa. Kun en ollut vielä kirjaa lukenut, kuvittelin nimessä puhuttavan Jumalasta. Jumalakin on tässä kirjassa läsnä, sillä laestadiolainen usko häilyy kokemusmaailman taustana isoäidistä lapsenlapseen. Vain Krista-äiti on sanoutunut siitä irti. Julmalan nimi toistuu tekstissä jatkuvasti ja tekee vastakohtiakin, kuten isoisän Armas Julmalan, vakaasti uskovan miehen, jolla on salaiset paheet ja viha. Mutta että jopa Antista tulee Julmala, huh sentään! Kamala nimi sitä paitsi.

Ehkä tunne on hieman samankaltainen kuin hän olisi juossut henkensä edestä, selvinnyt voittajana maaliin ja huomannut sitten, että sai lopulta kiinni juuri sen, mitä itse asiassa oli koko ajan pakenemassa. s.231

Elina Jokinen: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi. tuuma 2020. Kansi:Satu Kontinen. 264 sivua

Stridsberg Sara : Niin raskas on rakkaus

Sara Stridsberg

Niin raskas on rakkaus
Tammi 2016
Ruotsinkielinen alkuteos::Beckomberga. Ode till min familj 2014
Suom. Outi Menna
366 sivua

"Jos olet kahden vaiheilla, tee se, mikä on rohkeaa." s.249

Aluksi luin tätä kirjaa vain siksi, että sitä oli helppo lukea, luvut olivat lyhyitä ja kieli kaunista. Kuin olisin runoa lukenut. Olin kahminut sen mukaani kirjastosta tietäen tekijän tunnetuksi, vaikka olin jättänyt aiemmin hänen kirjansa väliin. Ei tämänkään kirjan nimi houkuttanut. Mikä lie, rakkaustarina, ajattelin.

Ei ollut mikälie, vaan riipaisi syvältä pallean pohjasta. Jackie kertoo suhteestaan isäänsä, rakkaudesta, joka kestää isän alkoholismin ja kuoleman kaipuun. Tytär jaksaa vielä silloinkin, kun äiti Lone ei enää jaksa. Hän haluaa mennä tapaamaan isäänsä Jimiä Beckombergan mielisairaalaan, vaikka isä kieltäytyy tapaamasta häntä. Hän tutustuu muihin potilaisiin, kuten Sabinaan ja Pauliin. Jimillä on suhde myös osastonhoitajaan ja lääkäri vie potilaitaan öisin juhliin. Kaikki pahat ja oudot asiat näyttävät lapsen näkökulmasta niin hyväksyttäviltä, että lukijakin unohtaa ihmetellä, kuinka etuoikeutettu ja itsekäs isä on, vaikka houkutus kuolemaan onkin perintöä miehen äidiltä Vitalta.

"Etkö näe puita, Jim?"
"Mitä puita?"
"Koivuja, mäntyjä, en minä tiedä, noita isoja tammia."
Mutta ei hän oikeasti nähnyt. Häneltä meni kaikki ohi, hän vain seisoi ja poltti tupakkaa ja kuunteli Vitan ääntä joka huusi hänen sisällään, en kyennyt koskaan huutamaan kovemmin. s.267

Vaikka tarinaa kerrotaan Jackien ja Jimin sekä heidän elämäänsä sivuavien henkilöiden kautta, piirtyy sivuilla kuva sairastuneesta mielestä, hoidosta ja eristämisestä, joka leimaa ja jättää jälkensä. Yksi potilaista on Olof, jonka 63:n sairaalassa vietetyn vuoden jälkeen pitäisi sopeutua yhteiskuntaan ja elämään ulkopuolella. Samalla kirjasta tulee kuvaus laitoksesta, joka esiintyy kirjan alkuperäisessä nimessäkin.

"Makaan Hamngatanilla, Nk:n edessä, käpertyneenä talvitakkini alle. Ohitseni kävelee ihmisiä. Kaikki menee hirvittävää vauhtia, näen ihmisten vilahtelevan ihan kuin suihkukoneen nopeudella. Minua pelottaa, tohtori."
"Minnekköhän kaikki ne ihmiset ovat menossa, mitä luulet?"
"He ovat menossa tulevaisuuteen. Ja minulle ei ole siellä mitään." s.290

Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka, jossa he saattavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä unohdettuina. Puhdas ja ylevä sairaalalaitos joka työntyy esiin maasta kuin sikiö verisistä kalvoistaan, linnamainen, majesteettinen rakennus alueella jossa on aiemmin ollut vain metsää : lintuja, puita, taivasta, vettä. s.120

On hyvin vaikea eritellä tällä tavalla vaikuttavaa lukukokemusta. Hyvää kieltä tämä on, mielestäni helppolukuistakin. Ehkä katkelmallisuus ja kronologian puuttuminen hämmentää aluksi, mutta palaset asettuvat pian kohdilleen. Haluan vain yksinkertaisesti todeta: hyvä kirja. Lukekaa!

"Tiedätkö, mikä on Einsteinin onnellisin ajatus?"
"Ei aavistustakaan."
"Että se, joka putoaa, on kaikkien lakien ulkopuolella. Koska pudotessa ei tunne painovoimaa." s.194