Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

 

Katja Ketun aiempi tuotanto on  vakuuttanut minut. Hän osaa kertoa ja löytää kertomisen arvoisia aiheita. Hieman kuitenkin epäröin tähän kirjaan tarttumista, sillä kuvittelin tätä kertomukseksi keskenmenosta, joka on sattunut kirjailijalle. Sekin tässä kyllä kuvataan monenkarvaisine pettymyksineen, mutta on myös muuta. Kirjailijan kanssa ääneen pääsee Eeva, huutolaistyttö, joka löytää rinnalleen Mahten. Tällä on suuret haaveet tasa-arvosta ja kommunismista. Nuori pari muuttaa yhteen ja asettuu saareen kansalaisodan jälkimainingeissa. 

Silloin Mahte riisuu oman vasemman käden kintaansa ja ottaa Eevan kylmästä kädestä kiinni ja antaa lämmön virrata kourastaan.

Tässä kohtaa tahdon merkitä, että jos olen  koskaan todentanut ihmiseliöiden välistä rakkautta, tai sitä syvää kiintymystä ja ehdotonta anteeksiantoa jota kai antautumiselta vaaditaan, niin tuon hetken tahtoisin merkitä nähneeni tässä.

Eevan ja kirjailijan lisäksi äänessä on kissa, joka matkaa ajassa ja on läsnä niin Eevan maailmassa kuin 2000-luvulla kirjailijan pettymystä ja epätoivoa todistamassa.

Eeva on se joka tekee ja hoitaa kaiken, kiukuttelee kupeksuntaa ja raivoaa, mutta illan tullen se on Mahte joka pehmentää olon ja asumuksen.

Mahten epäluuloinen Helmi-äiti asuu lähellä nuorta paria. Hän häiritsee nuorten onnea jatkuvasti ja kun Mahte lähtee veljiensä perässä sosialismia rakentamaan Neuvostoliittoon, käy Eevan ahdinko vielä kovemmaksi.

Sie voit täällä ittiäs sääliä miten vain, Helmi minulle remelsi. Vaan pakko on elukoille heinää tehhä, ja kun on oma saari karrelle poltettu niin pittää lähtiä Valkeislammille. Ja vielä syyllisti, että koitanko mie vasitella avusta luistella, olenko muka muita paree, ko on poika saatu opin tielle.

Eevan elämää  seurataan päiväkirjamerkintöjen kautta lähelle kuolemaa, vuoteen 1979. Lukija saa hänestä rehdin, avoimen ja rakastavan vaimon ja äidin kuvan. Päiväkirjan murre tukee aitoa ja rehellistä vaikutelmaa.

Koko ajan tolkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä.Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eij ole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen vastuusa noile muile.

Kirjailijan tarina ja murhe tuntuu heiveröiseltä siihen kaikkeen verrattuna, mitä Eeva saa kestää. Kuitenkin se on yhtä lailla kaikenkattavaa ja alleen murskaavaa tapahtuessaan, vaikka yksinäisyys on valinta ja kirous.Pelkkänä kirjailijan luomistuskan ja pettymyksen kuvauksena tämä teos olisi kuitenkin ollut torso. Eeva ja kissa toivat kerrontaan verta ja lihaa ja antoivat tarinalle juuret. Sen ansiosta tästä ei tullut itsesäälissä vellova tilitys, vaan napakka puheenvuoro naisten asemasta ja voimasta. Tämä on vahva ja hyvä kirja.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava, 2023. - Kannen suunnittelu: Piia Aho. -355 sivua

Jokinen Elina: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi

 

Kevät on edennyt säikähdellen. Aina, kun se on ottanut askeleen, on se joutunut taas pysähtymään. Nyt pellonreunan koivuissa vihertävät kuitenkin jo hiirenkorvat ja pihapihlajassa lehtisilmut odottavat aukeamista. s.107

Tämän kevään pitkä odotus sai minut huomaamaan lauseen Elina Jokisen esikoisromaanissa, jolla oli pitkä ja vaikeasti mieleenpainuva nimi. Elina Jokinen on kirjoittanut romaanilleen myös rinnakkaisteoksen: Säröjen kauneus - sisäisen tarinasi voima. Jälkimmäinen on vähän kuin self help-kirjallisuutta, mutta siinä tulee esiin myös kirjallisuustieteilijän näkökulma. Kirjat ilmestyivät yhtä aikaa ja tekijä suosittelee niitä rinnakkain tai peräkkäin luettavaksi. Käsittelen tässä otsikossakin mainittua romaania, vaikka silmäilin tietokirjaakin.

Uusi elämä, "aika jälkeen", ehkä vain peitti näkyvistä sen, mitä "aika ennen" oli. Uudet tarinat korvasivat vanhat, jotka nekin toki pitivät paikkansa vain sillä tavalla kuin tarinat pitivät. s.164

Stella Julmala haluaa lapsen, uuden vauvan entisten kolmen pojan lisäksi. Lasten isä Antti on sitä mieltä, että heillä on vaikeuksia selvitä jo näiden kolmen lapsen kasvattamisesta. Stella saa tahtonsa läpi ja tulee raskaaksi, mutta elämä ei suju suunnitelmien mukaan. Stella ei saa lasta vaan hermoromahduksen, joka vaikuttaa niin aviopuolison kuin muidenkin läheisten elämään.

Tarina etenee ensin Stellan kertomana, sitten ääneen pääsee päiväkirjojensa kautta isoäiti Maaria, joka on asunut neljän tyttärensä ja aviopuolisonsa kanssa keltaista taloa. Tämä talo liittyy Stellan hyviin lapsuudenmuistoihin, vaikka äiti, Krista Julmala, ei halunnut lapsensa ensinkään olevan kosketuksissa isovanhempiensa kanssa. Päiväkirjat paljastavat isoäidin tarinasta monta säröä, jotka heijastuivat niin tyttären kuin tyttärentyttären elämään. Pahin niistä on aviomies, Armas Julmala, joka vetäytyy 'kuuriin' ryyppäämään ja hautomaan velkoja ja muita murheita. 

Krista , Stellan äiti, jää kerronnan taustaksi. Hän tekee uraa europarlamentissa ja pitää kotinsa kliinisen siistinä. Anttikin on aluksi taustalla, mutta saa puheenvuoron ja tarinanvetovastuun Maarian päiväkirjojen jälkeen. Hän on yes-yes-mies, joka niin työssään opettajana kuin aviomiehenäkin. Hän koettaa mukautua ja toimia niin, ettei kenellekään tulisi harmia.

Sillä kun hän hetkeä myöhemmin putoaa hankeen polvilleen ja hytkyy, ymmärtää hän viimein, että tähän asti elämässään  hän on sanonut "kyllä" aivan liian monta kertaa silloin, kun on tarkoittanut "ei". Hän suorastaan tuntee jokaisella solullaan sen, miten on myötäillyt kohteliaasti silloin, kun olisi halunnut vastustaa, ja uhrautunut silloin, kun olisi halunnut taistella vastaan. s. 191

Teoksen aika kulkee vahvasti nykyisyydessä, tällä vuosituhannella, vaikka isoäidin päiväkirjamerkinnät ovat 1970-luvun alusta. Nykytilanteessa isoäiti on kuollut ja keltaista taloa tyhjennetään. Stella saa käsiinsä isoäidin sängyn ja päiväkirjan, joka avaa ulospääsyä omasta katastrofista. Samalla paljastuu isoäidin 'hulluus', kyky nähdä outoja enteitä ja näkyjä, kuten huuhkaja aviopuolison olkapäällä.

Aika käy nimittäin armollisemmaksi, mitä pidemmälle ihmiselämä kuluu. Siinä missä näköharhat koetaan epänormaaliksi tilaksi 30-40-vuotiaana, 70-80-vuotias saa jo hukata todellisuutensa aivan rauhassa kenenkään pitämättä sitä kovin käsittämättömänä. s.215

Kirja on taitavasti kirjoitettu ja Stellan tarina näyttäytyy outoudestaan huolimatta uskottavana. Minusta Stellan näkökulma olisi riittänyt. Kun Maaria ja Antti saivat puheenvuoron, tuntui kuin samaa juttua jankattaisiin yhä uudestaan. Pitkästyin, en olisi viitsinyt enää lukea. Vasta rinnakkaisteos selitti mielestäni monen tarinan oikeutusta. Vasta sitten tajusin. Ilmeisesti muut ovat ymmärtäneet romaanin ansiot paremmin, sillä onhan Jokinen saanut kirjasta Ilkka-Pohjalaisen myöntämän pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon, jossa loppusuoran ehdokkaina oli mm. Antti Tuuri, Susanna Alakoski, Satu Vasantola ja Paula Nivukoski sekä muutamia muita nimekkäitä tekijöitä. 

Puhkiselityksen lisäksi minua haittasi tuo outo nimi: Julmala, vaikka sillä on varmaan tarkoituksensa. Kun en ollut vielä kirjaa lukenut, kuvittelin nimessä puhuttavan Jumalasta. Jumalakin on tässä kirjassa läsnä, sillä laestadiolainen usko häilyy kokemusmaailman taustana isoäidistä lapsenlapseen. Vain Krista-äiti on sanoutunut siitä irti. Julmalan nimi toistuu tekstissä jatkuvasti ja tekee vastakohtiakin, kuten isoisän Armas Julmalan, vakaasti uskovan miehen, jolla on salaiset paheet ja viha. Mutta että jopa Antista tulee Julmala, huh sentään! Kamala nimi sitä paitsi.

Ehkä tunne on hieman samankaltainen kuin hän olisi juossut henkensä edestä, selvinnyt voittajana maaliin ja huomannut sitten, että sai lopulta kiinni juuri sen, mitä itse asiassa oli koko ajan pakenemassa. s.231

Elina Jokinen: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi. tuuma 2020. Kansi:Satu Kontinen. 264 sivua