Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa

 

Kaikki aina selittävät tehneensä kaiken vahingossa. Asiat tulee tehdä tarkoituksella. Jos toimii harkitsematta, joutuu maksamaan.  Asiat tulee tehdä tarkoituksella. Jos toimii harkitsematta, joutuu maksamaan. Järkevä toiminta on yhtä kuin järjestynyt kieli. Sellainen on olemisen kielioppi.

Jumalatar Anna In menee kaksoissisartaan tapaamaan hautaan - vahingossa tai seikkailunhalusta. Viimeistään kolmen päivän kuluttua hänen pitäisi palata maan päälle voidakseen ylipäänsa palata elämään, mutta kun niin ei käy hänen seuralaisensa Nina Subur lähtee etsimään apua hänen kolmelta isältään, jotka eivät ole halukkaita auttamaan seikkailunhaluiseksi katsomaansa tytärtä. Nina ei anna periksi, vaan etsii apua vielä Anna Inin äidiltä ja puutarhurilta, jonka kanssa Anna In on viettänyt häitä. Loppujen lopuksi apua saattaa löytyä, jos löytyy sopiva vaihdokas menemään hautakammioihin.

Ihmisten luominen on jotakin enemmän kuin eläinten luominen. Ihmiset ovat älykkäitä, mutta eivät viisaita. Voimakkaita, mutta vailla todellista mahtia. Itsevarmoja, mutta säikkyjä. Herkkiä, mutta eivät siinä määrin, että olisivat kyenneet raottamaan salaisuuksien verhoa.

Maanpäällisessä maailmassa jumalatkin käyttäytyvät ihmisten tavoin ja Nina kohtaa mahdollisuuksia, jotka raukeavat pelkoihin tai itsekkyyteen, joka naamioidaan vaatimattomuudeksi.

On olemassa eräs väkivahva lause, vahva kuin maailma, vahva kuin pommi. Se on loitsu. Se on löytö. Sen voi sanoa painavasti vain kerran elämässään, myöhemmin siihen ei enää usko. Sitä pidetään valheena, hurskaana toiveena, hassuna provokaationa tai unena.

Mielestäni Olga Tokarczukin lause on hänen arkisia asioita kuvatessaankin loitsumaista. Vahvaa se on tässäkin teoksessa. Aluksi minun oli vaikea päästä mukaan, koska hautausmaan tapahtumia ei mitenkään valmisteltu ja kirjailijan jälksanat ovat vasta kirjan lopussa. Niissä hän selittää teoksen lähtökohdan sumerilaisesta myytistä. Tuo tarina on säilynyt löydetyissä savitauluissa nuolenpääkirjoituksena ja on myös googlettamalla löydettävissä. Olga Tokarczuk on tuonut kertomuksen lähemmäs nykyaikaa ja samalla tehnyt siitä uuden, omanlaisensa kertomuksen kaikkine vivahteineen. Jo ennen Nobel-palkinnon saamista Tokarczuk taisi myyttisen kerronnan. Muistan sienirihmastojen kuvauksen Alku ja muut ajat -kirjassa, joten kirjailijan katse kääntyy muille outoihin suuntiin ja on aiemminkin viipynyt maanalaisissa kerroksissa. Tämä kertomus on mielestäni myös feminiinisen älyn ja voiman ylistys.

Vaikka alku oli hankalaa itselleni, avasi kirja kuitenkin uusia maailmoja ja olen tyytyväinen sen luettuani. Olga Tockarczukin suomentaja Tapani Kärkkäinen on tehnyt tässäkin hienoa työtä. Kustantaja on Särötär ja sama suomentaja on kääntänyt myös toisen, tänä vuonna WSOY:n kustantamana ilmestyneen kirjan. On kuitenkin aihetta kiittää Särötärtä, joka tuo myös kirjailijan vähemmän tunnettua (/myyvää?) tuotantoa lukijoiden saataville.  

Minä, joka selitän unia, minä, Anna Gesti, Gestianna, minä tiedän, miten ihmiset ovat sisältä rakentuneet, he muistuttavat kaupunkia: he näyttävät mahtavilta, laajoilta ja isoilta, mutta tosiasiassa ovat hauraita ja heikkoja, koostuvat pelkistä aukoista, puutteista, tyhjästä tilasta; he ovat tulitikkulinnoja. Huteria rakennelmia, hökkeleitä, jotka eivät tiedä mitä tuleman pitää. Heidän perustuksensa ovat pelkkää pelkoa, he kammoavat kipua, vanhuutta ja kuolemaa, he pelkäävät aikaa, omaa pimeyttään. Mutta jokaisella heistä on ruumiinsa sisällä, aivojensa labyrintissa kysymys, jota ei voi esittää.

Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa. Särötär, 2024. - Puolankielinen alkuteos: Anna In w grobowcach swiata, 2006. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - 169 sivua (sisältää kirjailijan jälkisanat)

Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney on irlantilainen, nuori menestyskirjailija, jonka teoksia ja niiden käännöksiä odotetaan. Hän kertoo usein nuorista ihmisistä ja esikoisesta Normaaleja ihmisiä tehtiin Suomessakin nähty tv-sarja.  Intermezzossa Rooney keskittyy kahden veljeksen keskinäisiin suhteisiin, mutta nivoo kirjaan paljon muutakin. 

Veljesten - menestyvänä asianajajana Dublinissa työskentelevän Peterin ja opintonsa juuri päättäneen Ivanin - välit kärjistyvät isän kuoleman jälkeen. Vanhemmat ovat eronneet, äidillä on uusi perhe. Peter on veljeksistä menestyneempi ja komeampi. Ivan hammasrautoineen, shakkiharrastuksineen ja epäsäännöllisine tuloineen vaikuttaa melkein luuserilta. Kuitenkin pedantti Peter tarvitsee alkoholia, lääkkeitä ja naisia pitääkseen maailmansa kasassa. Ivan yrittää  löytää koiralleen kodin, sillä alivuokralaisasuntoonsa hän ei voi sitä tuoda.

Ongelmat, joiden ympärille jännitteitä rakennetaan, liittyvät naisiin. Peterin suuri rakkaus on Sylvia, mutta pari on eronnut Sylvian onnettomuuden jälkeen ja nyt Peter tapailee satunnaisesti kymmenisen vuotta itseään nuorempaa Naomia, joka opiskelee ja asuu kommuunissa. Ivan löytää shakkiturnauksen jälkipuinnissa Margaretin, joka on eronnut alkoholistimiehestään ja asuu yksin pienessä kylässä. Veljesten ja heidän kumppaniensa ikäero tuovat kerrontaan lisäjännitteitä, salailua ja riitojakin. Mukaan tulee moraalisia ristiriitoja, joita ratkotaan niin uskonnon kuin yhteisön vaatimusten paineessa eri henkilöiden näkökulmasta.

Olisiko toisaalta oikein, että Margaret pistäisi tälle nyt lopun eikä tapaisi Ivania enää koskaan? Ivan palaisi elämäänsä, josta Margaret tietää hyvin vähän, eikä Margaretilla olisi enää koskaan pääsyä Ivanin ajatuksiin ja tunteisiin. Olisiko se oikein, olisiko se Jumalan tahto? Margaretista tuntuu epämääräisesti siltä, että sinä päivänä, kun hän ja Ivan tapasivat, he tekivät todeksi uudenlaisen suhteen, joka on myös uudenlainen tapa olla.

Minun on vaikea ymmärtää runsaan kymmenen vuoden ikäerossa niin suurta moraalista ongelmaa kuin Margaret tai Peter kirjassa. Margaretia painaa myös kyläyhteisön tapa olla ja elää, äidin oletukset. Peterkin tuomitsee naisen liian vanhaksi veljelleen, vaikka hän on itse huomattavasti Naomia vanhempi.

Nyt hän ymmärtää, että tällaisia tilanteita ilmenee vähitellen, askel ja sitten toinen, ja muutaman viikon tai kuukauden kuluttua oma elämä on muuttunut tunnistamattomaksi. Sitä tajuaa valehtelevansa melkein kaikille tuntemilleen ihmisille, välittävänsä liian intohimoisesti, liian syvästi ja ehdoitta ihmisestä, josta välittäminen on täysin epäsopivaa.

Sekä Peter että Ivan haluavat olla voittajia niin elämässä kuin sen mukanaan tuomissa haasteissa. Ivan haluaa voitta shakissa, Peter oikeussalissa.

Tietenkin hän ja Peter halusivat elämänsä olevan jatkuvaa voittamista ilman häviötä: samaa voisi varmaan sanoa kaikista. Ei kukaan halua hävitä. Ja silti Peterille ja Ivanille halu voittaa on ollut äärimmäisen tärkeää ja intensiivistä: he ovat halunnet voittaa joka kerta ja elätelleet naiivia, nuorille tyypillistä uskomusta, että sellainen elämä on mahdollista. Sittemmin elämänkokemus on tietenkin pilannut tuon naiivin uskomuksen.

Pitkään aikaan en muista lukeneeni näin tiukasti otteeseensa kaappaavaa kirjaa. Olin valmis sietämään joitakin pieniä minua ärsyttäviä asioita, kuten sen, mikä onnettomuus oli oikeasti aiheuttanut Peterin ja Sylvian eron. Ehkä se oli yhtä tarkoituksellista kuin verbittömyys intensiivisissä rakastelukohtauksissa. Kirjailija ohjaa lukijaa omilla keinoillaan ja lukija tekee omat ratkaisunsa. Minä halusin lukea tämän hienon kirjan - yöunienkin kustannuksella.

Kyllähän kaikki tietävät ja hyväksyvät mielessään, että ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Pitäisi vain unohtaa, mitä ihmiset ajattelevat.

Sally Rooney: Intermezzo. Otava, 2024. - Englanninkielinen alkuteos: Intermezzo. - Suom. Christina Sandu. -(Otavan kirjasto; 316). - 444 sivua

Merja Mäki: Itki toisenkin

 Tuskin olisin ilman lukupiirin apua tarttunut näin hempeäkantiseen kirjaan. Tai ehkä olisinkin, sillä Merja Mäen edellisen kirjan pohjalta tehty näytelmä Ennen lintuja Seinäjoen kaupunginteatterissa vaikutti. Vielä enemmän puhutteli tämä kirja. Ja kansihan onkin kaunis!

Kirja ei ole jatkoa edelliseen kirjaan, vaikka tässäkin eletään sota-aikoja. Teoksen tapahtumat edeltävät sitä, mitä näyttämöllä näin. Aunuksen Karjala 1942 on Suomen valloittama maa-alue, jonka asukkaat yrittävät sopeutua miehittäjän vaatimuksiin ja samalla pitää yhteyttä neuvostoarmeijassa taisteleviin sukulaisiinsa.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Päähenkilö on nuori nainen, Larja, joka on palannut opettajakoulutuksesta Kanta-Suomen alueelta Suurmäkeen. Täällä hän on jo aiemmin toiminut opettajana Petroskoin teknikumin oppien mukaan, mutta nyt hänen tilalleen on otettu suomalainen Ruusa ja johtajaopettajana toimii asepuvussaan Veikko Ailio. Ailio kelpuuttaa Larjan vain apulaiseksi.

Tärkeämmän tehtävän Larjalle antaa kuoleva buabo, joka on ollut kylän voimallisin itkijä. Larjan sotaan menneen sulhasen Misan isä ja äiti toivovat Larjan asuvan luonaan, mutta Larja muuttaa kotiinsa buaboa hoitamaan siskonsa avuksi. Isä ja äiti on viety vankileirille Neuvostoliiton puolelle. Larja tuntee itsensä pieneksi tämän tehtävän edessä.

Enkä koskaan kykenisi sellaiseen kuin buabon kaltaiset suuret itkijät. En osaisi yhtä rauhallisella liikkeellä painaa vaaleaa itkuliinaa poskeani vasten. En yhtä riipaisevasti kumartaa ylävartaloani ja apeutua, itkeä tikahtumiseen asti. Virsittelyn laskevan sävelen osasin, mutta en riittävästi itkusanoja.

Olen vähän vierastanut karjalaista itkijäperinnettä, mutta tämä kirja toi kaiken minulle oudon esiin tyrkyttämättä, liikaa kerralla tunkematta. Siellä täällä vilahtelvat oudot sanatkin tuntuivat ymmärrettäviltä. Nuoren tytön kasvaminen tehtävästään tietoiseksi naiseksi oli selviytymistarinana kiehtova. 

Silloin sain tietää, mitä apeutuminen todella merkitsi. Se oli vajoamista tuttuun maailmaan, tuonilmaisiin, joka ei sijainnut korkealla vaan päinvastoin alhaalla. Tuntui kuin olisin ollut yksin tuuheassa metsässä ja pudonnut korkean petäjän oksien läpi.Notkeat oksat siirtyivät sivuun allani, mutta välillä ne raapivat selkääni, ja se sattui vähän.

Lopulta tunsin tipahtaneeni juurien kannateltavaksi., ja juurita virtasi elinvoima kaikkeen ympäröivään. Ikävä virtasi lävitseni eikä minun tarvinnut teeskennellä itkua. Yksi ohut juuri johti vainajien valtakuntaan, ja sille aloin itkuni.

Vähitellen elämä sujuu eteenpäin, vaikka Larja joutuukin luopumaan jatko-opinnoistaan Suomessa kylään jäädessään. Larja ei menetä itsetuntoaan eikä käsitystään siitä, mikä on oikein ja väärin. Hän luovii kahden erilaisen tehtävän välillä, itkijänä ja opettajana. Mukaan kuvioihin tulee myös rakkaus, vaikka asioita mutkistaakin kohteen kantasuomalaisuus.

Yhteistä meillä oli vain se, että työskentelimme ihmisten edessä.. Mutta opettajana minä peittelin, itkijät avasivat.

Kaikenkaikkiaan juoni on koukeroinen ja tapahtumia on paljon. Luulin, etten pitäsi rakkauskertomuksena mainostetusta kirjasta, mutta siirappimaisuus pysyy loitolla ja pääasiaksi nousee sodasta selviytyminen.

Tuntui helpottavalta kohdata suru arkisessa luokkahuoneessa eikä ainoastaan yövalvojaisissa, joihin se kuului. Tuomas oli näyttänyt, että vaikka itkettäisiin yhdessä eikä kumpikaan kykenisi sanomaan mitään, toisesta oli silti lohtua. Opettajan hillitty rooli sai toisinaan murtua itkijän herkkyydeksi, sotilaan miehen suruksi, eikä tärkein tehtäväni ollutkaan ehkä opettaa oppilaita käyttäytymään järkevästi ja puhumaan maltillisesti.

Kirjan pääteemaksi nousi epätietoisuus siitä, mille puolelle kuuluu, kun vanhemmat olivat Neuvostoliitossa, sulhanen taisteli puna-armeijassa, mutta miehittäjät vaativat uskollisuutta Suomen hallitukselle. Tätä epävarmuutta Mäki kuvaa niin, että lukija pystyy elämään päähenkilön tuntemuksissa mukana.

Ehkä pahin vihollinen oli aina sisäpuolella, omassa mielessä.

Ehkä ruusutarha oli äidin ja isän kapinaa sitä vastaan, ettei rajan yli enää päässyt, kolhooseja vastaan, työleirituomioita vastaan. Kumpikin oli saanut käydä koulua pari vuotta oppiakseen lukemaan, ja ehkä he lukemalla olivat oppineet ajattelemaan itse.

Kirjassa oli sopivasti kaikkea: oli (minulle) uutta kiehtovaa perinnetietoa, vetävä juoni, sopivasti pohdiskelua, tarkkaa ympäristön kuvausta, selviytymistä vaikeissa olosuhteissa - ja rakkautta. Suositus!

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus, 2024. Kansi: Jenni Noponen. - 415 sivua

Maisku Myllymäki: Valvoja

 Miten mukavasti Masku Myllymäki pyörittääkään kirjan juonta ja miten hän kerta toisensa jälkeen nykäisee maton  lukijan alta ja kääntää tarinaa hieman toiseen suuntaan. Innostuin tästä  kertomisen taidosta jo Myllymäen esikoisen Holly-kirjan kohdalla. 

Kirjan nykyhetken tapahtumaympäristö on rajattu päähenkilön työpaikkaan, taidemuseoon. Luvut seuraavat nuorehkon taidehistorioitsijan ja museonvalvojan Maian työpäivää minuutin tarkkuudella. Veistosnäyttely on museossa esillä viimeistä päivää. Rakkaus Peteriin on kestänyt saman ajan kuin näyttely on ollut esillä eli kahdeksan kuukautta. Maia on ollut suhteessa mukautuva osapuoli ja mies näyttäytyy itsevarmana komistuksena, joka kohtelee Maiaa ja mahdollisia muita kumppaneitaan välinpitämättömästi, mutta kuitenkin huomaavaisesti läsnäollessaan. Suhteesta tulee nopeasti riippuvuussuhde, joskin merkityksellinen.

Kuukauden intensiivinen ajanjakso voi jättää muiston, joka ei haalistu koko loppuelämän aikana.

Yksi riippuvuussuhteen syistä tai ainakin sivutuote on uni. Maian on vaikea saada unta. Hän valvoo kaikki yöt säikähdettyään oveaan keskellä yötä hakannutta häirikköä. Vain Peterin läsnäollessa ja nukkuessaan tämän sylissä Maia saa unta ja nukkuu hyvin. Usean valvotun yön jälkeen maailma muuttuu sumuiseksi. Vain uneton voi ymmärtää hyvin nukutun yön arvon.

Ja joka ilta he toivovat, että tämä olisi se yö, jolloin he saavat kunnon unet. Vain unettomalle tulee mieleen toivoa jotain tuollaista.

Museo työympäristönä tarjoaa tarkkailupaikan valvojalle, joka istuu syrjässä. Hän huomaa vähitellen erilaisia tapoja tutustua taiteeseen.

Museossa yhdessä kulkevat ihmiset katsovat taidetta aina toistensa läpi.

Jotkut museokaupan läpi näyttelyyn kulkeneet ajattelevat nähneensä teoksen jo kortista, joka kaupassa on ollut esillä, eivätkä tuhlaa aikaansa varsinaisen työn ääressä. Sosiaalinen media on tärkeässä osassa niin rakkaussuhteen alussa, sen kehittymisessä kuin näyttelyvieraiden käytöksessä.

Kaksikko pyöriskelee salissa ympäriinsä. He eivät varsinaisesti katsele veistoksia, he katselevat tulevien valokuviensa mahdollisia somistuselementtejä.

Näyttelyssä, lasikopissa työskentelee myös ilmielävä taiteilija, Klara, joka katsoo myyneensä itsensä. Rahan vuoksi näyttelykaluksi suostuessaan hän on menettänyt työnilon. Klarasta tulee myös merkityksellinen henkilö tarinan käännekohdissa.

Kirjailija antaa vihjeitä, joiden avulla niin päähenkilö kuin lukijakin suuntavat ajatuksiaan - ja kääntääkin sitten tarinan vallan toiseen suuntaan. Lukija kuvittelee tajuavansa Maiaa enemmän Peterin luonteesta ja teoista, vaikka juuri Maia toimii kertojana.

Peter oli ihminen, joka väitti olevansa oikeassa vielä silloinkin, kun oli jo aikaa sitten tajunnut olevansa väärässä. Hän väitti puhuvansa taotta, vaikka hänen täytyi tietää valehtelevansa.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Myllymäen tapa kehitellä tarinaa on koukuttava, vaikkei hän käytä mitään kovin räikeitä keinoja. Hän osaa annostella ja sijoitella tapahtumia ja vihjeitä sopivasti, jotta mielenkiinto säilyy läpi kirjan. Taidenäyttely tapahtumaympäristönä ja jopa lukujen otsikkoina oli myös kiehtova. Myllymäen päähenkilökertojat näyttävät olevan vähän reppanoita, mutta ottavatkin sitten äkkiä ohjauksen haltuunsa ja tuottavat yllätyksen lukijallekin. Toivon kirjailijanuralle hyvää jatkoa ja lukijoille lisää näitä elämyksiä!

Maisku Myllymäki: Valvoja. - WSOY, 2024. - Kansi Anna Makkonen. - 302 sivua

Tarja Lindholm : Mummo kumossa ja muita kertomuksia

 

Olen aina pitänyt arvossa sitä, että kirjailija antaa äänen heille, jotka eivät pysty itse saamaan ääntään kuuluviin. Näissä 18 novellissa ääneen pääsevät muistamattomat ihmiset, jotka yrittävät elää paremmin muistavien joukossa, heidän rinnallaan, heistä eristyksissä tai apua ja hoitoa tarvitsevina. Tarja Lindholm tekee usein näkymättömiksi, työläiksi ja rasittavaksi koetut muistamattomat vanhukset inhimillisiksi ja tunteviksi olennoiksi, joilla on menneisyys ja oikeus elämään omilla ehdoillaan ja kyvyillään, vaikka yhteiskunta luo järjestelmiä, joissa tämä yhä kasvava väestönosa halutaan raivata syrjään.

Mutta idea onkin se, että ihmiset tulee vapauttaa töistä muihin töihin. Kaikkialla missä ihmisen työ voidaan koneella korvata, niin tulee toimia, ja vähintäänkin vanhusten huollossa. Vanhukset ovat nopeasti uusiutuva luonnonvara. Heitä on paljon. He tarvitsevat siten hoitajiakin paljon ja ihmistyö on kallista.

TUOTTAVUUS, TALOUDELLISUUS, JOUSTAVUUS, NOPEUS, TEHOKKUUS... (Meeri ja Aaretti)

Novellissa Ikkuna mummon elämä on rajattu kerrostalokotiin ja sieltä avautuvaan ikkunanäkymään. Seurana hänellä on papukaija, kissa ja yksinäisyys. Kasvattipoikakin on lakannut käymästä, mutta tilaa sentään ruokapalvelun kautta ruuat - aina samat - äidilleen. Pihan tapahtumat tuovat vähän vaihtelua ja niiden kuvaukseen käytetyt sanat olkoon esimerkkinä siitä värikkäästä ilmaisusta, jota lukija sujuvasti etenevän juonen matkassa pysähtyy maistelemaan. Pitkäpartainen, viinaanmenevä mies töntterehtii ja hänen kulkunsa on leveäraiteista ja holjakkaa. Vaan miten kääntyy yksinäisen vanhuksen elämä, kun hän näkee ikkunastaan jotain niin kauheaa, että tämäkin viihdyke on lopetettava? Ja mitä hän näkee? Kyllä Lindholm osaa tarinoihinsa käänteitä punoa.

Joskus käänteet tapahtuvat vain ihmisen mielessä. Reipas marjankerääjä eukko harmittelee aviopuolison tasaisuutta - ja laiskuutta. Puoliso ei taas ymmärrä syytä jatkuvaan vattupensaissa ravaamiseen. Vaan toisiaan täydentävä pari löytää kuitenkin sopusoinnun ja ymmärryksen pitkään yhteiseen taipaleeseen.

Jo alkoi oman ukon arvo kohota aatoksissa. Ei tainnut tuo hassumpi ollakaan. Jos nyt ei ihan parasta laatua ollut, niin ei huono kumminkaan. Vaikka verkkainen, niin kiltti ja tasainen. Sellainen turvallinen mörökölli ja mörönpelotti. (Mörönpelotti ja marjankaristaja)

Halusin pyyhkäistä pois sen, mitä kirjailija kertoo kirjan alussa enkä edes lukenut kirjan esipuhetta, jonka on kirjoittanut geriatrian emiritusprofessori Jaakko Valvanne. Mielestäni tein oikein, sillä nämä kertomukset ovat kirjallisuutta eivätkä tapauskertomuksia. Yksittäisten ihmisten tarinat vaikuttavat siten kuin novelli voi:  leikkaavat pois rönsyt, joita jokaisen elämään tulee kun elämää kuvataan alusta loppuun tai sairaskertomuksena. Novelli paljastaa juuri sen, mikä on olennaista juuri tuossa vaiheessa elämää. Itse en voi pyyhkäistä pois tietoa siitä, että tekijä on työskennellyt muistisairaiden vanhusten parissa, mutta voin ihmetellä ja iloita kerronnan oivalluksista ja lämmöstä, joka siitä huokuu kuvattavia kohtaan. Luulen muidenkin löytävän väylän suurempaan ymmärrykseen ja oivallukseen näiden kahdeksantoista kertomuksen kautta.

Tarja Lindholm : Mummo kumossa ja muita kertomuksia . Basam Books, 2024. Esipuhe: Jaakko Valvanne. - Kannen kuva Peter Herrmann. - 107 sivua

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

 

Kun aloittaa Statovcin viimeisimmän kirjan, alkaa hengittää kiivaammin, kirjan tahdissa. Mukana on seurattava, sillä teksti vangitsee. Mukana on pysyttävä, vaikka henki salpautuu välillä. Pitkät, vain pilkulla erotetut virkkeet eivät päästä otteestaan. Miten ihmeessä Statovci tämän tekee?

Kirjan tapahtumat liittyvät Kosovoon jätettyyn kotiin ja sukuun, jota Suomeen muuttanut perhe käy tapaamassa. Erityisesti keskiössä on  perheen lisäksi isoisä, joka haluaa opettaa jotain miesten maailmasta teoksen minälle, kirjailijalle, joka on laiha ja harrastaa asioita, joita isoisä ei pidä miehekkäinä. Isoisän opetukset kääntyvät tragediaksi, kun lehmä synnyttää epämuodostuneen vasikan, jolle isoisa ei anna arvoa, vaan käyttäytyy raakalaismaisesti. Menneisyys ja sen traumat kohtaavat 1990-luvun Kosovossa eivätkä päästä helpolla päähenkilöä tai lukijaa.

Isoisäni maalla  asiat jaetan hyviin ja huonoihin. Hyviä asioita ovat oma talo, oma sato, oma lehmä, omat kanat, oma terveys. Hyviin asioihin lukeutuvat myös tottelevaisuus, ahkeruus ja usko jumalaan, joka ei varsinaisesti ole uskomista, vaan sen pelkäämistä, että lakkaa uskomasta.

Sukupolvien erilaiset maailmankuvat tulevat esiin myös kertojan ja hänen äitinsä suhteessa. Menestynyt kirjailija ei ymmärrä äitinsä tyytyväisyyttä tavalliseen arkeen. Äiti on elänyt vuosia väkivaltaisen miehensä pelossa ja kokee miehen kuoltua löytäneensä uuden mahdollisuuden. 

Äitini suurin unelma on ollut saada ja kasvattaa terveitä lapsia ja elää ilman puutetta ja nälkää, muuta hän ei ole koskaan halunnutkaan, ja omien sanojensa mukaan hän voi nyt vihdoin nauttia koska on täysin vapaa ja kahleeton, ja tästä minä olen hänelle hieman kateellinen, en kykene olemaan samalla tavalla kiitollinen elämästä, vaan olen aina vailla jotakin ja oloni on jatkuvasti jollain lailla viallinen ja syyllinen, en tiedä mitä tahdon mutta kaipaan silti jotain, en halua perhettä mutten elää yksinkään, minua ei haluta mennä elämässäni eteenpäin mutten osaa jäädä paikoilleni, en millään jaksaisi enää nähdä asioiden eteen vaivaa mutten viitsi heittäytyä toimettomaksikaan, en tahdo ottaa mistään vastuuta mutta haluan silti tuntea itseni tärkeäksi.

Tämä vertailu tulee entistä konkreettisemmaksi, kun kirjailija vertaa työtään lapsensyntymään - tai sitten on kysymys huonosta itsetunnosta, joka on istutettu syvään uuteen kotimaahan sopeutuvan lapsen mieleen.

...kirjoittaminen ei ole yhtä tärkeää kuin kyky luoda elämää, mitään kovin katastrofaalista tuskin tapahtuisi jos kirjailijat lakkaisivat kirjoittamasta, mutta jos lapsia ei enää syntyisi, maailma tulisi nopeasti päätökseensä..

Kyse ei ole vain isoisästä, joka on tehnyt kauheita asioita syyllisyyttä tuntematta, vaan myös kertojan isä on yhtä syyllinen ja niin ovat myös lapset maahanmuuttajan uudessa koulussa. He eivät hyväksy muualta tullutta joukkoonsa, mutta ei opettajakaan helpota tilannetta.  Hän varoittaa maahanmuuttanutta yrittämästäkään pärjätä muita paremmin tai edes yhtä hyvin, antaa tehtäviä, joissa pojan on vaikea olla lojaali sekä isälleen että täyttää koulutehtävä opettajan vaatimalla tavalla. 

Kylmät väreet kulkevat iholla, kun luen kuvauksia julmuuksista, joihin vanhemmat tai opettaja syyllistyvät. Statovci kuvaa kaiken eleettömästi, liioittelematta, kauhistelematta, mutta tarkoin kertoen. Sen vuoksi kuvaus vaikuttaa, puistattaa, kauhistuttaa, itkettää. Tunteet ovat pinnassa koko ajan, vaikka kirjailija ei kirjoita kyyneliä herutellen. Samalla mieleen nousee häpeä, sillä edustanhan itsekin etuoikeutettua valtaväestöä Suomessa ja juuri valtaväestö kohtelee sotaa paenneita ylemmyydellä ja epäinhimillisesti.

Ehken kerro kirjasta enempää, enkä ylistä sen vaikuttavuutta. Parempi on, jos mahdollisimman moni kokee tämän kirjan tarjoaman lukuelämyksen. Statovci on palkintonsa ja käännöksensä ansainnut.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava, 2024. -Kannen suunnittelu Piia Aho ja Mirella Mäkilä.- 277 sivua

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

 

Muisti on laskostunut täyteen tapahtumia ja kuvia. Niin monia asioita näki ensimmäistä kertaa. Ensimmäiset kerrat painuvat mieleen.

 Olisihan se ollut iso harmi, jos tämä kirja olisi jäänyt lukematta - ja pelkästään sen takia, etten yleensä lue elämäkertoja. Tässä kirjassa oli kaikki kohdillaan: hyvä kirjoittaja ja mielenkiintoinen kohdehenkilö. Olenhan toki nauttinut Martti Suosalon tekemisistä niin teatterissa kuin elokuvissakin. Johanna Venho on puolestaan osoittanut kykynsä paneutua toisen elämään jo fiktiivisissä teoksissaan mm. Sylvi Kekkosesta ja Tove Janssonista. Lukupiirissämmekin kirja sai varauksettoman suosion.

Kronologinen järjestys helpottaa lukijan mukaanpääsemistä. Itse innostuin (ja vähän samaistuinkin) lapsuuskuvauksiin kovasti, mutta joku lukupiiristämme piti sitä osiota turhana. Osa lukupiiristä kritisoi minäkerronnan katkaisevien tarinapätkien käyttöä, vaikka erilainen fontti erotti ne selkeästi muusta tarinasta. Minä pidin siitäkin.

Vaikka Martti Suosalo oli nuorena omien sanojensa mukaan ujo perässäkulkija, hän tiesi jo varhain kutsumuksensa. Hän sanoi syntyneensä näyttelijäksi. Oulun nuorisoteatteri antoi mahdollisuuden päästä kokeilemaan työtä ja kutsumusta.

Hän avaa suunsa. Äänen pitää kuulua salin taakse asti. Pitää sanoa eri lailla kuin kukaan muu. Se tuntuu heti oikealta, vaikkei hän tiedä miksi. Ei pidäkään tietää. Pitää tanssia, nyt tulee tanssikohtaus.

Seuraava selkeästi tunnistettava käänne nuoren miehen elämässä oli teatterikorkeakouluun pääsy. Se ei tapahtunut ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan yrittämällä, vaan vasta sitten, kun Jouko Turkka oli tullut koulun johtajaksi. Suosalo on Turkan suosikki jalkapalloilijan taustansa ja fyysisen lahjakkuutensa ansiosta, mutta Turkan pelko säilyy hänelläkin vielä kouluaikojen jälkeen pitkään ja hän kuvittelee näkevänsä Turkan pään yleisön joukossa. Siitä huolimatta hän katsoo myös saaneensa opinnoistaan paljon.

Kun Turkka puhuu, nuori mies on koko ajan oivaltamaisillaan. Hän on silmät auki ja näkee. "Kyllä Kullervon isältä saama puukko on hyvä, mutta yhtä traaginen on saippuapalan elämä."

Toinen hahmo, jonka suhteen oltiin varsin varuillaan, oli Suosalon teatteriuran ensi vuosikymmeninä vaikuttanut Helsingin Sanomien teatterikriitikko Jukka Kajava, joka lyttäsi tai ylisti estottomasti ja vaikuttavasti. Suosalo koki Ryhmäteatterin opettaneen hänet vasta lopullisesti näyttelijäksi, mutta Kajava ei ainakaan aluksi arvostanut Raila Leppäkosken ja Arto af Hällströmin johtamaa yritystä. Teatterin merkitys yhteiskunnassa avautuu kuitenkin Suosalolle juuri tämän tekijäryhmän kautta.

Teatteri on aikaan ja paikkaan liittyvää taidetta, ja tapahtuipa yhteiskunnassa mitä tahansa, yksi teatterin tehtävistä on muistaa hovinarrin merkitys. Sen tulee kyseenalaistaa rakenteita, kritisoida ja pilkatakin, näyttää normaaleina pidettyihin asioihin kätketty koomisuus eli tragiikka.

Vaikka teatteri on koko ajan kirjan keskiössä, kerrotaan välillä toki Martti Suosalon yksitysielämästäkin: nuoren miehen hanttihommista, rahattomuudesta ja kaljottelusta sekä sitten myös vaimon kohtaamisesta ja lasten syntymästä. Kaikki elämän kokemukset ovat Suosalolle materiaalia, josta voi ammentaa työhön tarvittavia elementtejä.

Mutta jäsennän asian niin, että vaisto ja intuitio ovat ikään kuin kaksi kirjastonhoitajaa pääni sisällä: he kutovat tai lueskelevat lehtiä ja odottavat hommia. Kun he saavat impulssin, he hakevat varastosta oikean kasetin, joka sitten tulee esiin suurena, nerokkaana ideana. Minut tämä pitää nöyränä siksi, että kasettien sisältö on maailmalta kerättyä.

Vaikken tuosta kirjastonhoitajan kutomisvertauksesta oikein innostukaan, innostuin kyllä kirjasta. Kaikenkaikkiaan tämä elämäkerta on tehty ajatuksella ja herkällä mielellä. Se ei kulje sensaatioiden perässä, vaan haluaa porautua näyttelijän työn ytimeen ja sen eri puoliin. Näin tehdessään se tekee näyttelijäntyölle kunniaa ja antaa sille merkityksen, joka on arvostelumenestystä isompi - lööppiotsikoista puhumattakaan.

Näytelmässä pitää aistia yleisö. Me teemme maaleja yleisölle, yleisö ei ole vastustaja, vaan osa meidän joukkuettamme. Mutta joskus on todettava, ettemme ole saaneet yheistä ponnistusta vielä aikaiseksi. Meidän tehtävämme ammattilaisina on avittaa yleisöä pääsemään jutun sisälle, samaan joukkueeseen. Juttu on se kuuma pallo, jonka näytelmäkirjailija on kirjoittanut ja jota yhdessä pompottelemme ja koetamme pitää ilmassa ja saada maaliin. Joskus se voi karata ikkunasta ulos ja silloin olemme kaikki ihmeissämme.

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä. - WSOY, 2022. - 491 sivua + 24 kuvasivua

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa

 

Saaret koostuvat metsistä            ja alueista joita ihmiset kutsuvat tonteiksi./ Tontilta poistetaan metsä/metsän tilalle istutetaan yksittäisiä puita/kuten tammi ja kaksi vaahteraa./Niiden alta voi suojassa katsella jäljelle jääneeseen metsään.

Tämä runopohdinta jatkuu vielä osuvalla vinoilulla kaupunkilaiselle, joka haluaa hallita metsää. Koska Välipakan kirjassa rivi- ja sanavälit merkitsevät lähes yhtä paljon kuin sanat, en raiskaa enempää, vaan oletan tämän tekstin lukijan hakeutuvan itse näiden runojen äärelle. Se nimittäin kannattaa.

Jo kirjan nimi houkuttaa ja koukuttaa arvoituksella. Saari on kesäpaikka, jossa isä on aina ollut läsnä. Nyt isää ei enää ole.

Isän saappaat jalassa   kahvikuppi kädessä/lompsottelen ympäri tonttia    niin monta kertaa/kuusenoksien ali jurien ja kivien yli/etten kompastu   vaikka valo katoaa. //Tottumus tarkoittaa asiaa jonka voi unohtaa.//Mitä ei voi unohtaa   siihen on totuttava.

Koko kirja on surutyötä. Merkitykselliset muistot palaavat mieleen, kuten autolla ajaminen pikku teitä pitkin. Silloin: ilo tuntuu uimiselta/ se kantaa kantaa kantaa. Isä on edelleen saaressa kirjoittajalle, vaikka tämän äiti suree aviopuolisoaan kaupungissa valokuvan ääressä. Tytär kävelee kuin isä, hänen ihonsa on kuin isän iho - sanovat muut. Tytär haluaa uskoa, että ei imperfekti sinua löydä vaikka krematorion liekit ympäröivät isän kallon.

Tämä on kaunis kirja, täynnä merkityksellisiä sanoja ja maisemia. Siinä on nokkelia sanakäänteitä ja synkänkauniita aukeamia. Kaltaiseni satunnainen runonlukija on viihtynyt kirjan ääressä pitkään - ja vaikuutunut, välillä tosin proosan ääreen luiskahtaen. Taas olen onnekseni löytänyt näiden runojen ääreen. Mielelläni palaan tähän järvimaisemaan.

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa. Siltala 2024. 113 sivua

Vigdis Hjorth: Toisto

 

Miksi kirjoitan minä kun tarkoitan sinä?

Näin kysyy norjalainen kirjailija Vigdis Hjorth kolmannen suomennetun kirjansa Toisto ensimmäisellä sivulla ja jatkaa tämän jälkeen kerrontaa ensimmäisessä persoonassa. Hän kertoo ilmiselvästi itsestään, vaikka minäkertoja on hädin tuskin 16-vuotias eikä peittele omakohtaisuutta. Sitä hän ei ole tehnyt aiemminkaan, sillä muutamat hänen kirjoistaan ovat nostattaneet kohun nimenomaan romaanin suhteesta todelliseen elämään ja yhä eläviin, läheisiin.

Pienen romaanin alku on hyvin samaistuttava ja ymmärrettävä. Kertojan äiti on ylihuolehtiva ja hermostunut ja pitää tytärtään kontrollissa, jota isä yrittää hiukan lievittää. Äiti ei hyväksy tyttären irtiottoja, vaan tiukkaa tarkoin, tuleeko ystävien tapaamiseen poikia, haistelee alkoholit ja tupakantuoksut ja pitää tiukat kotiintuloajat. Ehkä tämä oli vielä 1970-luvulla Norjassa mahdollista, vaikka yleensä kai sielläkin kuri oli löyhempää. Tytär haluaa elää normaalia nuoren elämää, tutustua poikiin ja seksuaalisuuteensa, mutta äidin ja ilmitulon pelko hallitsevat häntäkin.

Hän (äiti) pelkäsi orastavaa pelottomuuttani ja luultavasti myös kadehti sitä, ja pian saikin tuta että pelon ja kateuden yhdistelmä oli räjähdysaltis.

Tytär etenee vääjäämättä kohti  äidin mielestä "pahinta mahdollista". Hän kirjoittaa asiasta päiväkirjaan, mistä tulee ratkaiseva käänne romaaniin ja samalla vihje kirjoittajan mahdollisuuksista tulevaisuudessa.

Mutta kuvitelmani aiheuttama kauhistus opetti minulle jotain ratkaisevaa: kuvittelemalla voi olla suurempi merkitys kuin todellisuudella, merkitys voi olla aidompi.

En ole elämäkerroista  enkä varsinkaan autofiktioista erityisen innostunut. Olen aina löytävinäni niistä selittelyn sävyä, myötätunnon tai anteeksiannon kerjäämistä. Tämän kirjan alkupuolella olin kuitenkin varauksetta nuoren tytön puolella. Käännekohdan jälkeen vanha tympääntyminen pääsi minussa valloilleen enkä oikein edes ymmärtänyt kertojan sanomaa. En silti kadu, että luin kirjan, sillä hyvin kuusikymppinen kirjailija sanoitti teinitytön elämää. Saattaa kuitenkin olla, ettei tämä riitä, jotta jatkaisin tällaisten tunnustusten parissa. 

Vigdis Hjorth: Toisto. - S&S, 2024. - Norjankielinen alkuteos: Gjentakelsen 2023. -Suom. Katriina Huttunen. - Kansi: Elina Warsta. - 158 sivua

DIMEX - Pukineesta brändiksi - työvaatteen tarina

Enpä olisi uskonut lukevani yrityshistoriikkia ennen melkein kaikkia syksyn uutuuskirjoja - tai ylipäätään. Tämä työvaatteita valmistavasta yrityksestä kertova kirja oli kuitenkin mukaansatempaava , jopa jännittävä. Poimin sieltä myös ajatuksia, lainauksia, jotka voisin itse hyväksyä. 

Kyse onkin sellaisesta yrityksestä, jolla on inhimilliset kasvot, hyvät johtajat, tyytyväiset työntekijät ja asiakkaat - ainakin tämän kirjan mukaan. Lisää lähestymismahdollisuuksia tuo yrityksen tausta ja alku perheyrityksenä sekä kaikille ymmärrettävä tuote : työvaatteet. 

En ymmärrä juurikaan liike-elämästä ja paljon kirjan informaatiosta meni taatusti ohi. Kiinnitin ehkä huomiota pieniin asioihin, jotka on valittu mukaan selittämään itse asiaa. Olkoon niin - silti kiinnostuin. Ja se kiinnostus kantoi kirjan loppuun asti.

Vaatealan yritys perustettiin Leppävirralle 1982 Kuljettajapukineen nimellä. Mallasjuoma tuli pari vuotta myöhemmin yrityksen ensimmäiseksi suureksi asiakkaaksi. Yhden perustajan, Timo Krogeruksen veli Jukka tulee 1980-luvun puolivälissä yritykseen mukaan, myöhemmin  myös Timon ja Jukan vaimot ja tyttäret. Tätä yritystä saattoi todellakin kutsua perheyritykseksi. Historiikissakin toistuu sana kotikutoinen. Se ei kuitenkaan merkitse tässä mitään negatiivista, vaan pikemminkin helppoa lähestyttävyyttä ja työntekijöiden mukaanottamista ja myös ja ennen kaikkea heidän hyvinvoinnistaan huolehtimista - huolimatta siitä, että irtisanomisiinkin on joskus jouduttu menemään. Esimerkkinä Jukka Krogeruksen teini-ikäisen tyttären pyyntö saada Levikset, joita kavereillakin oli. Isä ei niitä luvannut, koska yrityksellä meni huonosti. Vaan sitten kun meni paremmin, sai tytär kolmet!

Luin kirjaa paljolti juuri perustajaveljesten ja heidän perheidensä tarinana. Vaikka työlle on annettu paljon aikaa ja voimia, ja veljekset ovat melkein kaikkia tehtäviä ompelemista ja leikkaamista lukuunottamatta yrityksessä tehneet, ei yritys ole silti lapsen asemassa. Se on työ, josta voi myös luopua, kuten molemmat veljekset ajallaan tekivät. Sitä ennen nämä toimitus- ja markkinointijohtajat ehtivät mm. toimia työvaatteiden mannekiineina ja Timo kiersi ympäri maata taksitolpilla ottamassa mitat tuotteiden loppukäyttäjistä. Nimikin kuitenkin jo kertoo, että kirjassa kerrotaan menestystarina, joka on vaatinut työtä ja paneutumista, tinkimättömyyttä sekä uusien asioiden opettelua ja käyttöönottoa. Elämäntyöstä ja menestyvän yrityksen johtopaikasta luopuminen ei nähdäkseni kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaan kuvittelen päätöstä vaikeaksi. Sitä suuremmalla kunnioituksella suhtaudun ihmisiin, jotka siirtyvät kokonaan syrjään, jopa muuttavat toiselle paikkakunnalle, kuten Jukka Krogerus on tehnyt. Irtipäästämisen palkkiona voivat olla elämän uudet mahdollisuudet.

Olen varsin tyytyväinen, että hiukan sain laajennettua näkemystäni ja tietämystäni yritysmaailman suuntaan. Tämän kirjan avulla se onnistui.

DIMEX - Pukineesta brändiksi - työvaatteen tarina. Dimex, 2023. Kirj: Teemu Järvitie ja Pia Valkonen. - Valokuvat: Jeff McCarthy, Jyri Laitinen. Pekka Mäkinen, Kari Pekonen, Raisa Taurinka, Dimex Oy:n arkisto, kirjan henkilöiden kotialbumit, Oulaisten ja Leppävirran kunnat. - 109 sivua

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta II

 

Vaikka heti ensimmäisen osan tästä septologiasta luettuani laitoin kahteen seuraavaan käännökseen varauksen kirjastoon, en edes kuvitellut enää niistä innostuvani. Luulin, että tarinaa marraskuun 18. päivästä yhä uudelleen elettynä ja päivä päivältä kerrottuna riittää vain yhteen kirjaan. Tuo ensimmäinen kirja minut oudosti lumosi.

 Toisin kuitenkin kävi: tämä kirja vakuutti ja lumosi vielä enemmän. Kirjailija paljastaa salaisuutensa tässä teoksessa:

Ensimmäistä kertaa ajattelen: Thomas on oikeassa sanoessaan, että minun täytyy etsiä ulospääsyä yksin. Sinun yksityiskohtien tajullasi, hän sanoi. En tiedä, onko ulospääsyä olemassa, mutta tarkkailen yksityiskohtia, ruumiinosia, ihmisten yksityiskohtia.

Tara Selter on pitänyt yhdessä miehensä kanssa antikvariaattia Ranskassa, Clairon-sous-Boisissa. Hän on juuttuunut viettämään marraskuun 18. päivää yhä uudelleen. Muut elävät päivää ensimmäistä kertaa ja vaikka Tara on kertonut miehelleen ongelmasta eikä mies kiistä vaimon kokemusta, on hän unohtanut kuulleensa Taran ongelman seuraavana päivänä. 

Ensimmäinen osa raportoi tutkimusta toistoista ja siirrettyjen esineiden mukana seuraamisesta  samanalaiseen päivään. Siinä Tara muuttaa pariskunnan talon päätyyn, koska ei halua jatkuvasti selittää miehelleen ongelmaa. Lopulta edessä on vain lähtö.

Minulla ei ole enää mitään asiaa tänne. Kävelen samoilla kaduilla, mutta minua kannattelevat ainoastaan rutiinit ja vanhat tottumukset. Minulla on aina ollut hyviä syitä olla täällä, mutta nyt tunnen itseni tarpeettomaksi.

Tässä toisessa osassa Tara luo itselleen vuodenajat ja juhlahetket matkustamalla: talven, kevään, kesän ja syksyn, pääsiäisen ja joulun.

Kukaan ei ollut kuollut eikä loukkaantunut. Aikaan oli vain tullut vika. Sanoin että olin tottunut ajatukseen. Että olin toinen. Että päässäni oli lakaistu polku, aurattu väylä, raivattu tiheikkö. Että yritin löytää tien, että halusin palata takaisin tavalliseen aikaan, mutta tarvitsin joulun jotta aika kuluisi, jotta en olisi ikuisessa marraskuun päivässä.

 Talven hän löytää Ruotsista ja Norjasta, kesän Espanjasta, pääsiäisen Cornwallista ja alkusyksyn Kölnistä - kaikki marraskuussa. Kuvauksessa on läsnä junassa, kaduilla ja hotelleissa nähtyjä ihmisiä. Vuodenajat tuntuvat iholla ja näkyvät vaatetuksen muutoksissa. Kevät tuo raparperit ja parsat, pääsiäinen karitsat. Kerronta on kirkasta, aistivoimaista ja yksityiskohtaista.

Matkustaminen vuodeaikojen perässä tuo alati samaa päivää viettävän naisen elämään päämäärän ja tarkoituksen. Vaikka hän jossain vaiheessa tajuaa sen valheelliseksi, mieleen pyrkivät yksityiskohdat ja kohdattujen ihmisten havainnointi luovat mielenkiintoa niin Taran elämään kuin tekstiinkin. (Huomaan itsekin katsovani ympäristöni pieniä asioita aiempaa tarkemmin tätä kirjaa lukiessani.) Selviytyminen päivästä toiseen marraskuun 18. päivään erilaisissa olosuhteissa antaa tähän kaikkeen syyn ja oikeutuksen.

Laukun ansiosta näytän siltä, että minulla on menoa. Olen jatkuvasti tiellä, mutta toisinaan löydän maailmasta kolkan, jossa voin istua hetken. Vedän henkeä. Pysyttelen rauhassa. 

Laukun katoamisen aiheuttama hätä tuo esiin probleeman, jota lukija on jo hiljaa ihmetellys mielessään: miten kirjakauppiaalla on varaa matkustaa koko vuoden? Koska muistiinpanoja sisältänyt muistikirjakin katoaa laukun mukana, tämä on ratkaiseva käänne.

Nyt olen aivan varma, että jatkan yhä tätä kiehtovaa tarinaa seuraavaan osaan. Kirjan lopussa oli koukku, jonka ratkeamista lukija jää kaipaamaan. Olisin kai muutenkin jatkanut. Enää ei tarvitse edes ihmetellä kirjan nimeä:

Pihalla istuessani tunnen, että aika on säiliö. Niin se on. Aika on päivä, johon voi laskeutua. Yhä uudelleen ja uudelleen. Se ei ole virta, johon voi kastautua vain kerran. Aika ei virtaa, se pysyttelee rauhassa, se on astia. Joka päivä lasken ruumiini marraskuun kahdeksanteentoista. Minä liikun, mutta reunan yli ei loisku mitään. Aika on tila. Aika on huone. 

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta, osa 2. - Kosmos, 2024. - Tanskankielinen alkuteos Om udregning af rumfang II. - Suom.Sanna Manninen. - 175 sivua

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut

Luin ukrainalaisen Kutznjetsovan ensimmäisen suomennetun kirjan Kysykää Mialta ja ihastuin. Oli itsestään selvää, että tartun toiseen suomennokseen. Nyt Eero Balk on käännöstyön tehnyt ja Tikapuut on saatavilla. Kysykää Mialta teoksen tavoin kirjailija vyöryttää valtavan määrän keskenään sukua olevia henkilöitä samaan taloon asumaan ja selviytymään yhdessä. Edellisessä teoksessa nuoret naiset hakivat isoäitinsä luona uutta alkua ja suuntaa elämälleen.Tässä kirjassa sukua kerääntyy Tolikin, n. 40-vuotiaan miehen taloon Espanjassa. 

Tolik on halunnut muuttaa mahdollisimman kauas äidistään ja alituisesti toisten asioihin puuttuvista sukulaisitaan: tädistä, pyörätuolilla kulkevasta isoenostaan, sisarestaan ja näiden eläimistä, joilla niilläkin on tarkoin määrätty sukulaisuussuhde keskenään: kissat ovat miniöitä ja anoppeja toinen toisilleen, vain koira Vladik on itsellinen olento. Tolik on ajatellut 4000 kilometrin riittävän omaan rauhaan, omien pelien kanssa vietettyyn aikaan ja siirtynyt uuden työnantajan palvelukseen Aurinkorannikolle. Hänen ostamassaan talossa on vielä edellisen asukkaan ristipistotöitä, Jeesuksia, Neitsyt Maria ja enkeleitä eikä Tolik ehdi niitä pois raivata, ennen kuin Putin hyökkää Ukrainaan ja sukulaiset pakenevat Harkovasta hänen luokseen turvaan.

Tolik pelkää sotaa, häpeää itseään ja pelkoaan ja samalla ahdistuu talossaan majailevasta joukosta. Tarjotessaan asuinpaikan hän ajattelee kuitenkin olevansa jollain tavoin hyödyksi eikä häpeä ole niin suuri. Täti haluaa taloon kanoja ja edessä olevaan suihkulähteeseen tomaatteja. Äiti murehtii Tolikin juoksuharrastusta ja pelkää sen laihduttavan liikaa poikaansa. Isoeno pelaa kellarikerroksessa Tolikin flipperillä. Tolik hankkii itselleen tikapuut, joita myöten pääsee huoneensa rauhaan tapaamatta sukulaisiaan.

Yksi kirjan päähenkilöistä on sota. Se on läsnä joka päivä, vaikka henkilöt ovat turvassa. Aamuisin puhelimesta tarkistetaan viimeisimmät uutiset. Tolikin työnantaja järjestää hyväntekeväisyystapahtuman ja yrittää suhtautua myötätuntoisesti sotaa paenneisiin. Hän yrittää olla ystävä myös sotaa karttelevia venäläisiä kohtaan, mutta näitä ukrainalaisten on vaikea hyväksyä. Koko ajan läsnä on hätä ja huoli tulevasta, koska kukaan ei tiedä, kuinka kauan tilanne jatkuu nykyisellään.

HAUTAAMATON HÄTÄ asettuu jonnekin tänne, sanoi Irusja painaen kätensä rinnan alle, - eikä anna hengittää.

Häpeä, murhe ja huono omatunto ovat koko ajan kerronnassa mukana. Limittäin ankean arjen ja epämiellyttävien tunteiden kanssa kukkii huumori, jota etenkin vanhemmat sukulaiset tuovat  tarinaan. Yhdessä bortskeiton kanssa lämpenee lukijakin, vaikkei kirjailija sen kummemmin vitsiä tyrkytä. Juuri tällainen ilo vakavien tunteiden rinnalla vetoaa minuun.

Pidin kirjasta. Ikään kuin hämätäkseen kirjailija on otsikoinut luvut kansakoulumaiseen ainekirjoitustapaan:Kalaretki, Häpeä, Wifi, Röh-röh.... Tarina kuitenkin etenee ja syvenee ja lukija pysyy helposti mukana. Jostain syystä en kuitenkaan innostunut tästä niin paljon kuin edellisestä suomennoksesta. Ehkä se toi sodan liian lähelle, vaikka juuri siinä on myös sen merkitys.

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut. Aula & Co, 2024. Ukrainankielinen alkuteos 2023. Suom. Eero Balk. Kansi Laura Noponen. - 203 sivua

Se on täytetty

 

Hiukan kavahdin raamatullista nimeä, kun tämä kirja otettiin yhdessä lukupiirissäni käsiteltäväksi. Suotta kavahdin, sillä nimi viittaa täytettyyn mäyrään, joka on liitetty neljään kirjan tarinaan. Neljä kirjailijaa on kirjoittanut muutaman kymmenen sivun mittaisen jännityskertomuksen, joissa kaikissa on mäyrä, välillä pääosassa, välillä juonen käänteiden ohjaksissa. Kannen perusteella lukija tietää odottaa rikoksia. Niitä tuleekin, parissa kertomuksessa runsaastikin.

Virpi Hämeen-Anttilan Sukulaissieluissa mäyrä pääsee kertomuksen toisen päähenkilön, tunnollisen Ilkka Kalervo Paanasen eli Pantsun ystäväksi. Se on kuulunut lakkautetun koulun eläinkokoelmaan, jolle ei uudesta koulusta tilaa löydy. Pantsu menettää samassa rytäkässä työpaikkansa talonmiehenä, mutta saa kokoelman kotiinsa ja pian uuden työpaikan yövartijana liikkeessä, jossa hänen vaimonsa Riitta on töissä. Riitta ei pidä mäyrästä, mutta Pantsun kanssa täytetty eläin tulee hyvin toimeen. Varsinaista rikosta on turha odottaa, draamaa kyllä.

Ansu Kivekkään tarina Säpinää alkoi sellaisella vyörytyksellä, että vanhempi lukija oli pudota kokonaan kärryiltä. Henri eli Henkka herää krapulassa ja muistinsa menettäneenä kaverinsa luona ja toteaa varsin pian kaverin vainaaksi. Mielessä herää epäilys: Olenko minä tappanut miehen? Mäyrä tulee vähän vaivihkaa tarinaan mukaan, mutta tuo mukaan runsaasti uusia rikoksia ja käänteitä.

Pauliina Susi kuvaa Talvipesässä päähenkilönsä kautta heikoissa varoissa elävää yksityisyrittäjää, joka siivoaa tuskaisen siivotonta vanhuksen mökkiä miehen tyttären pyynnöstä. Mäyrä on vanhuksen kodissa tärkellä paikalla ja tärkeässä asemassa niin miehen elämässä kuin kertomuksessakin. Susi  malttaa kuvata tarkoin miehen asunnon sotkuja ja siivousyrityksiä, joita mies torpedoi. Samoin pienyrittäjän taloudellinen ahdinko tulee lukijalle selväksi: nainen on puun ja kuoren välissä, mutta yrittää pärjätä mäyrääkin apunaan käyttäen, vaikka ensin sitä inhoaakin yhtä paljon kuin miestä.

Tiina Raevaaran tarina on scifiä ja se sijoittuu lähitulevaisuuteen. Mäyräsalaliitossa täytetty eläin on päässyt jo nimeen, vaikkei ihan heti tekstistä löydykään. Tämä oli mielestäni vaikuttavin kertomus ja se tuo taas mieleen kokoelman nimen viittauksen Raamattuun. Synkkä kuva tulevaisuudesta kääntyy viimein toivon puolelle. Mäyrä on keskeisessä osassa, mutta välillä ihan piilossakin. Keskeisissä käänteissä se pääsee mukaan. Se on toiminnan motivaatio.

Kirjailijat osaavat kaikki hommansa, jännitystä riittää ja tarinat pysyvät koossa eikä mäyräkään tipu matkasta. Eipä ihme, sillä kaikki ovat tunnettuja kirjoittajia, ja erityisesti jännityksen luojina palkittujakin. Yhdessä he muudostavat Vaaralliset naiset- ryhmän ja käyvät esittämässä tarinoitaan Aikuisten satutunneilla. Mainio idea, hyvä kirja!

Se on täytetty. Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Pauliina Susi, Tiina Raevaara. Crime Time, 2024. - 298 sivua.

Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva

 Ehkä tämä on yritys ymmärtää, ojentaa sana ja toivoa,

että kirjaimista tulee kohtaaminen.

Pitkään Kristiina Wallinin runokokoelma on kulkenut mukanani, ollut "luennassa", kesken lukemisen. Olen palannut siihen silloin tällöin proosan keskeltä, tarinoiden takaa hengähtämään ja lainaillut surutta pätkiä. merkitykselliseksi itselleni kokemiani. Olen lähettänyt lainauksia ystävilleni, joiden olen kuvitellut juuri noita sanoja kaipaavan. Tai jos omat sanani eivät ole riittäneet tai en ole osannut oikein sanoa. Wallin osaa.

On kerrostuva kuva: kaikki ne joiden sanoja vaalin kuin lämpöä.

Kyllä minä tiesin, ettei tämä kirjailija mene helpoimman kautta eikä päästä lukijaakaan helpolla. Päädyin kuitenkin yrittämään -taas kerran- ja kun riittävän kauan kahlasin Ilmaan uurtuvan sanoissa ja kirjaimissa, pääsin mielestäni jyvälle, tavoitin ajatuksen ja toisenkin. Sillä siitähän tässä on kysymys: sanoista ja kirjaimista, niiden merkityksistä ja tehtävistä.  Olen lukiessani antanut itselleni anteeksi paljon puutteellista ymmärrystäni ja poiminut sen, mikä on tuntunut minulle tärkeältä.

Tässä juhlassa kirjoitamme sanoja

jotka eivät sulje pois

                                             kipua

                                             surua

määrittelemätöntä tai keskeneräistä.

Sanojen takana on luonto: linnut ja simpukat, hyönteiset, maa, metsä ja vesi. Mutta vaikka kuinka kauniina ja merkityksellisenä se avartuukin kirjoittajalle ja lukijalle, on alati läsnä myös huoli sen rapistumisesta ja katoamisesta - pelastusyrityksestä huolimatta.

Entä jos kirjoitus on sovitustehtävä? Hakkuuaukion tai ilmakehän ylitse ulottuva rukous? Piirrän sormella kirjaimia hiekkaan, multaan ja mutaan, piirrän kallion pintaan ja sammalikkoon:

:tiheää kirjoitusta maankuoren ornamentit kuin hellyys,

Proosarunot saavat välillä tiukemman muodon, tyhjiä rivejä, sulkumerkkejä ja välimerkkejä merkityksen korostamiseksi tai huudahdukseksi. Paikoin alaviitteetkin kantavat runoa (päinpainautuvan läpiruumiillisen hiljaisuustiheän äännössyvänteen). Jotkut runot puhuvat meistä, toisissa on läsnä vain minä. Kolmas persoona, muinainen ihminen ja sinä tulevat runoihin mukaan vähitellen ja ovat pian yhä enemmän läsnä. Kuitenkin Wallin puhuu yhteydestä toinen toisiimme, yhteisestä tehtävästä, joka tekee yksilöiden elämästä merkityksellistä.

...

ja niin me vanhenemme,

kasvamme hitaasti maata kohti maan sisään

meistä tulee rihmastohämärää ja muraa

eikä sitä ajatusta voi enää ohittaa, ihan pian

olemme hienojakoista hiesua

mutta me kannattelemme toisiamme

sanojen väliin repeävien railojen ylitse (kipeänkin läpi, siitäkin läpi)

ja me kannattelemme toivoa...

Nyt on edessä luopuminen, runokokoelman palauttaminen kirjastoon. Vaan maltanko tehdä sitä? Voinko jatkaa ilman näitä sanoja, rivejä ja merkityksiä? En tiedä. Ehkä palaan niiden luo.

Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva. Tammi, 2024. Kansi Marko Taina. - 83 sivua

Alena Mornštajnová: Hana

 

Auto pysähtyi raatihuoneen eteen, ja siitä nousi hahmoja pitkissä sotilastakeissaan ja litteissä lakeissaan. Hana näki jo kaukaa, kuinka hahmot odottivat tervetulokomiteaa, mutta kukaan kaupunginvaltuutetuista ei tullut torille. Vain pääoven luona lepatti yksinäinen lippu, jonka ristin hakaset oli ommeltu väärinpäin.

Saksalaisia sotilaita ei ensin oteta Meziříčín kaupungissa ilolla vastaan, mutta juutalaisväestölle ja valloitusta jo tänne asti paenneita heidän tulonsa merkitsee  sellaisten uhkien toteutumista, joita ei voinut ikinä kuvitella käyvän toteen. Heihin kuuluu Hana ja hänen äitinsä Elsa sekä nuorempi sisar Rosa. Äiti on ensin ajatellut lähtevänsä Englantiin, meren taakse veljensä luo, mutta Hana piilottaa alaikäisen Rosan henkilöpaperit välttyäkseen lähtemästä. Hana haluaa viipyä Jaroslavin, armeijan palveluksessa olevan rakastettunsa luona.

Vaan romaani alkaa ajasta paljon tuon kaiken jälkeen - yhtä traagisesti. Teini-ikäinen Mira menettää lavantautiepidemiassa 1950-luvulla vanhempansa ja sisarensa. Hänelle jää vain Hana-täti, Rosa-äidin sisko, joka on omituinen vanhuksen tavoin käyttäytyvä, mustiin pukeutunut ja omissa oloissaan leivänmurut taskussa laiha nainen, joka pakenee ympäröivää elämää.  Kun Mira muuttaa hänen luokseen, täti huokailee kuin onnettomuuden painamana. Syynkin hän kertoo.

Täti oli hetken vaiti, kunnes sanoi: "Koska nyt en enää voi kuolla."

Onneksi Mira löytää poikaystävän, Gustan, joka uskaltaa olla eri mieltä muiden kanssa ja ajatella omilla aivoillaan. Mira on elänyt tunteiden vietävänä, äidin opetusten mukaan, mutta jäätyään yksin umpimielisen Hana-tädin luo asumaan, Gustan seura tuntuu pelastukselta ja mielipiteet avaavat uusia ovia Mirankin maailmankuvaan.

"Meidän täytyy tietää menneisyydestä niin paljon kuin mahdollista, jotta emme toistaisi samoja virheitä. Yksittäiset tapaukset ovat aina jotenkin yhteydessä toisiinsa, riippuvaisia toisistaan, ja ne johtavat uusiin tapahtumiin. Vain näitä yhteyksiä ymmärtämällä ihmiskunta voi mennä eteenpäin."(Gusta)

Omankin asuinkaupunkinsa historiaa kirjailija käsittelee näiden naisten ja heidän kohtaloidensa kautta kolmannen valtakunnan leviämisesta aina neuvostomiehityksen aikoihin asti. En ole koskaan halunnut mässäillä holokaustiin keskittyvällä kirjallisuudella, mutta tämä kirja kertoo tarinan tavallisten pienten ihmisten näkökulmasta ja se tekee siitä aidonoloisen. Kirjaa oli helppo lukea, kieli oli sujuvaa ja tarina runsaine henkilöineen kulki vaivattomasti. Vain useasti päälle puettuja sukkahousuja 1950-luvulla jäin ihmettelemään, kun ei niitä vielä Suomessa juurikaan tuolloin käytetty. Tämä oiva lukuromaani tuntuu jotenkin ajankohtaiselta nytkin; emmehän mekään halua uskoa pahojen asioiden tulevan mahdolliseksi ja toteutuvan.

Vierailijoiden (pakolaisten) tilanne oli Rosalle  jotain, joka tapahtui vain muille, kuten sairaus tai liikenneonnettomuus, jotain, mitä ei koskaan tulisi tapahtumaan hänelle tai hänen läheisilleen.

Alena Mornštajnová:Hana. Kairaamo, 2023. - Tsekinkielinen alkuteos: Hana 2017. Kääntänyt: Susanna Räty. Kansi: Risto Viitanen. - 350 sivua

Roald Dahl: Himo - kertomuksia haluista ja pakkomielteistä

 Stagilla oli poikkeuksellinen kyky hymyillä ikään kuin äänellään hymyilemättä huulillaan. Hänen äänensä hymyili samalla kun hänen kasvonsa pysyivät vakavina. Tämä oli erittäin vaikuttavaa, sillä ihmisille tuli vaikutelma, että hän otti ystävällisenä olemisen vakavasti. (Madame Rosette)

Minusta tuo oli aika hienosti sanottu. Koko novellin tarina oli mielikuvituksellinen ja hieno, sillä siinä tapahtui ilotyttöjen vapautus, jota rahanhimoinen ja voimakastahtoinen emäntä ei pystynyt vastustamaan. Tuntui kuin kirjailija ei itsekään olisi kirjoittaessaan tiennyt, mihin tarina päättyy. Niin monen vaiheen jälkeen loppuun viimein päädytään. Juuri tämä näissä kaikissa kertomuksissa onkin parasta: yllätys toisen perään pitää lukijan varmasti mukana.

Juonenkuljetustaitojen lisäksi Dahl kuvaa henkilönsä tarkasti ja osuvasti, kaikki kliseet ja aiemmat määritelmät välttäen. Siitä esimerkkinä muuan kemisti novellissa Narttu. Henri Biotte kehittää hajuveden, joka saa miehet kiimaan. Pienikin pisara tuota nestettä vaatii sen haistaneelta urokselta sellaista mieskuntoa, että heikommat eivät siitä hengissä selviä.

Ja siinä hän istui, tämä monsieur Henri Biotte, pientä hiljaista hymyä hymyillen ja minun reaktiotani kärsivällisesti odotellen. Hän oli läpikotaisin moraaliton mies, se oli selvä asia, mutta niinhän minäkin olen. Hän oli myös paha ihminen, ja vaikka en rehellisyyden nimessä voi väittää, että pahuus lukeutuisi omiin hyveisiini, pidän sitä vastustamattomana piirteenä muissa. Pahalla ihmisellä on aivan omanlaisensa hohde. Mutta onhan sellaisessa henkilössä, joka haluaa kääntää sivistyneen ihmisen seksitavat puoli miljoonaa vuotta taaksepäin, jotain pirullista loistoa.

Narttu-novelli vaikutti paikoin hyvinkin ajankohtaiselta poliittisine kannaottoineen. Siinä sekaannutaan jopa USA:n politiikkaan. Keinot tosin ovat Dahlin tapaan poikkeukselliset.

Niin kuin tiedät, politiikka on yksi intohimoistani. Ja suurin intohimoni, vaikka olenkin englantilainen, on Amerikan Yhdysvaltojen politiikka. Olen aina ajatellut, että juuri siellä, tuossa mahtavassa ja moninaisessa kansakunnassa, sijaitsee ihmiskunnan tulevaisuus. Ja juuri tuolloin siellä oli virassa presidentti, jota en voinut sietää. Hän oli paha mies, joka harjoitti pahaa politiikkaa. Ja mikä vielä pahempaa, hän oli luontaantyöntävä tosikko. Joten miksen siis minä, Oswald Cornelius, panisi häntä viralta? 

Oswald-eno, Oswald Cornelius, on saanut 1980-luvulla suomennoksen verran omia tarinoita, päiväkirjamerkintöjen muodossa. Tässä novellikokoelmassakin hän esiintyy usein. Miksiköhän enot on pantu toistuvasti esittämään hieman arveluttavaa esimerkkiä tai tarinaa? Petri Tamminenkin on kirjoittanut romaanin Enon opetukset, jonka oppeja eivät äidit ehkä lapselleen tarjoaisi.

Olen tuntenut Roald Dahlin lastenkirjailijana, joka tarinoita kertoessaan maalaa aikuisillekin uuden maailman. Toki tiesin hänen kirjoittaneen myös aikuisille, mutta tämä kirja  kertoo vallan odottamattomia tarinoita. Kuten kirjan nimi ja alaotsikko paljastavat, henkilöiden himot ja usein alhaisimmat vietit ja houkutukset ovat aiheina näissä tarinoissa. Monet niistä ovat ilmestyneet jo aiemmin aikakuslehdissä, mm. Playboyssa, kokoelmana ensimmäisen kerran 1945 ja tässä postuumisti suomeksi Tuomas Nevanlinnan  kääntäminä 2017. Roald Dahlin tekstejä haluttiin joku aika sitten siistiä nykyisen sanankäytön mukaiseksi, mutta muistaakseni ne saivat kuitenkin olla rauhassa, aikakautensa tuotteena.

Mustaa huumoria, letkeää kerrontaa, seksiä ja yllättäviä käänteitä - niitä tarjoaa Roald Dahlin novellikokoelma aikuisille. Dahl oli suosikkini lastenkirjojensa perusteella, eivätkä nämä novellit häntä jalustalta pudota. Edelleen pidän kuitenkin Isoa kilttiä jättiä ja Matildaa sekä suklaatehtaan Jalia ja Villi Vonkkaa suuremmassa arvossa. Nämä novellit viihdyttivät kerran luettuina. Noihin lapsille luotuihin tarinoihin palaan vielä, luettuina ja elokuvina.

Roald Dahl: Himo - kertomuksia haluista ja pakkomielteistä. Art House, 2017. Alkuteos Lust - Tales of Craving and Desire. Suom. Tuomas Nevanlinna. Kansi ja ulkoasu: Samppa Ranta, 313 sivua

Anja Portin: Sumupuiden kirja

 

Magda Mustalintu asuu laaksossa äitinsä ja Kastanja-koiransa kanssa. Laaksoa ympäröivät vuoret ovat alati sumun peitossa ja Magdaa on varoitettu menemästä sumuun, koska siellä voi eksyä. Äiti on Magdalle tärkeä ja opettaa asioita, joiden avulla voi selviytyä elämästä. Uhkaksi kasvaa metsänhakkuu, jota vuorilla tehdään vastoin laakson asukkaiden tahtoa. Metsänhakkaajat osittautuvat tarinan roistoiksi ja heidän toimintansa aiheuttaa maanvyöryn. Magdan äiti jää vyöryn alle ja tyttö näkee elotonta äitiään vietävän paareilla. Hän uskoo äitinsä kuolleen ja pakenee laaksolaisten elämää häiritseviä ja luontoa tuhoavia pahantekijöitä sumuun. Kastanjan ja myöhemmin kohtaamiensa ihmisten avulla hän löytää uuden yhteisön Usvavuoren huipulta. Sielläkin on ongelmia ja ristiriitoja, mutta Magda löytää myös ystävällisiä ihmisiä ja sukulaisiaankin. Hän saa tietää myös puuakatemian toiminnasta. Äidin ikävä hallitsee kuitenkin elämää eivätkä vasta kohdatut sukulaisetkaan käyttäydy odotusten mukaan.

Kuuntelin kirjan ensin ja luin sitä sitten ääneen 7-vuotiaalle tytölle. Magdassa on Rnhja Ryövärintyttären henkeä; neuvokkuutta ja rohkeutta, jota tarinan sankarilta vaaditaan. Hän on lisäksi hyvän puolella ja näkee aikuisten valheiden taakse. Tämä miellytti epäilemättä nuorta kuulijaa. Minä lukijana nautin kaikesta muusta, mitä tarinan ympärille oli rakennettu. Kuuntelukokemus oli kiehtova: sumuinen metsä, joka eristi kaksi maailmaa pani mielikuvituksen liikkeelle. Rohdot ja puunjuurista tehdyt ruuat oli kuvattu tarkkaan kuvattu kekseliäästi. Yksityskohtaiset pitkät selostukset taas näyttivät hieman nukuttavan nuorempaa kuulijaa, jolle kirjaa luin iltasatuna, vaikka hän halusikin tarinaa seurata. Ehkä teos saavutti merkitystään näinkin. Luonnonsuojelullinen teema tuotiin esiin vaivihkaa, tyrkyttämättä ja sadun lumo oli vahvasti läsnä Magdan seikkailuissa. Kirjassa oli myös jännitystä ja dramaattisia käänteitä, jotka viehättivät nuorta kuulijaa. Juuri näin hyvä lastenkirja mielestäni toimii: sillä on annettavaa sekä lapselle että aikuiselle. Kirjassa kohdattu suru on helpommin hallittavissa, vaikka minua pohdituttikin, voinko lukea äidin menetyksestä lapselle, joka välillä ikävöi omaa äitiään.

Kun olin ihan pieni, äiti kertoi minulle tarinaa tytöstä, joka muutti puun alle asumaan. Tai oikeastaan se oli tarina puusta, jonka alle tyttö muutti asumaan. Ei ole ihan samnatekevää, miten päin sanat asettelee, koska sanat osoittavat asioiden järjestyksen, niin kuin sen, mistä tarina alkaa tai kenestä se eniten kertoo.

Anja Portin voitti  lasten ja nuorten Finlandia-palkinnon 2020 kirjallaan Radio Popov. Sitä kirjaa aloitin, mutta lasten yksinäisyys oli niin vahvana läsnä heti alussa, etten halunnut lukea sitä luonani muutaman päivän viipyville lomalaisille. Ehkä minun pitäisi kuunnella tai lukea sekin itsekseni. Vakuutuin joka tapauksessa Portinin kerrontataidosta ja ilahduin tärkeistä teemoista, joita hän nostaa esiin.

Anja Portin: Sumupuiden kirja. S&S, 2023. Kuvitus Paula Hela.383 sivua

Paul Auster: Baumgartner

 

.sillä toisin kuin maineikkaat rationalistit ovat vuosikausia meille tolkuttanet, jumalat ovat onnellisimmillaan ja jumalallisimmillaan juuri heittäessään noppaa.

Baumgartner on kirjallisuuden professori ja kirjailija, hyvin läheistä henkistä sukua Austerille itselleen. Ikääntynyt ja vähän sairas vanhus tuntuu tutulta ja läheiseltä hahmolta - ja hyvin uskottavalta. Hän katselee maailmaa hieman sivusta, tietäen parhaiden vuosien jo menneen. Samoin kuin monessa aikaisemmassa kirjassaan, tässäkin Auster korostaa sattuman merkitystä.

Suru sumentaa edelleen Baumgartnerin elämää, vaikka vaimon kuolemasta on jo kymmenisen vuotta. Anna oli päättänyt mennä vielä kerran uimaan mereen ja iso aalto oli heittänyt hänet rannalle ja murtanut selän. Baumgartner ei ole oikein toipunut pitkäaikaisen elämäntoverinsa menetyksestä eikä eläkkeelle jääminen auta tilannetta ollenkaan, vaikka työkään ei enää tunnu mielekkäältä.

Kuinka kamalaa olisikaan kuukahtaa akateemisissa valjaissa, kyyristyneenä jälleen kerran raapustamaan kommenttia jonkun opiskelijan esseeseen.. Ei, niin ei saa käydä; kun loppu tulee, pysähtyköön sydän arvokkaasti, juuri kun hän on pinnistämässä viimeistä omaa lausettaan, mieluiten jotain suorasanista vittuilua maailmaa hallitseville vallanhimoisille hulluille. Tai vielä hienompaa olisi, jos henki lähtisi, kun hän astelisi kohti keksiyön kohtaamista, jonka hän on sopinut rakastamansa naisen kanssa.

Kulku on huteraa ja talon korjaukset jäävät aikomuksen asteelle, mutta  Baumgartner olisi vielä valmis uuteen rakkauteen. Kun kohdalle sattuu lapsuudesta asti tuttu Naomi, Baumgartner on varma, että yhteinen tulevaisuus takaa onnen. Hän ei vain muista varmistaa vastapuolen tuntemuksia.

Sy Baumgartnerin muistot ja pohdiskelut täyttävät kirjan sivut ja vievät kerrontaa eteenpäin vastaansanomattomasti. Austerin problematiikka on pysynyt ennallaan, mutta hän osaa kirjoissaan punoa samojen kysymysten äärelle uudenlaisen tarinan. Tämäkin, vanhenevan miehen ajatus kulkee loogisesti hypähdellen asiasta toiseen.

Olen siis palannut alussa esittämääni kysymykseen, johon ei ole vastausta: mitä ihminen uskoo, kun hän ei voi olla varma, onko oletettu fakta totta vai ei?

Kustantajan mainoslause kuvaa Paul Austerin viimeiseksi jäänyttä kirjaa mielestäni täydellisesti:

Hurmaava farssi ajan hampaasta, elämän pienistä nöyryytyksistä ja suurista fiaskoista, kun suru tekee seniiliksi mutta kirjallisuus kaiken voittaa..

Auster  sai ainakin tämän lukijan mukaansa. Kirja jäi  mieleen hieman haikeana, mutta lukukokemus oli hyvä..

Paul Auster: Baumgartner. Tammi, 2024. - Englanninkielinen alkuteos: Baumgartner, 2023. Suom. Arto Schroderus (Tammen keltainen kirjasto 547.- 204 sivua.

Nicolas Lunabba : Itkisitkö, jos mä kuolen

 

Välitän heistä, haluan heille hyvää. Mutta sitäkin enemmän välitän itsestäni, haluan itselleni hyvää vielä enemmän.

Tässä kirjassa erityisnuoristyöntekijä kertoo työstään ja siitä, kuinka levoton ja sopeutumattomaton, alkoholisoituvan yksinholtajaäidin poika Elijah kasvaa kirjoittajan luona omaksi itsekseen ja saa elämisen mahdollisuuksista kiinni. Samalla kirjoittaja kertoo myös kaikista hankaluuksista, huumeista ja väkivallasta, jotka katkaisevat erityisesti maahanmuuttajanuorten tien ruotsalaiseen  yhteiskuntaan heti alkuunsa. Jos Elijah kysyy kirjan nimen kysymyksen Nickiltä, ei kenenkään tarvitse kysyä sitä kirjan lukijalta. Kirja on itkettävän todellinen ja karmea.

Kirjoittajan lähtökohdat eivät ole ymmärtääkseni olleet juuri paremmat kuin nuorten, joiden kanssa hän työskentelee. Hänkin erottuu perusruotsalaisesta ihonvärinsä perusteella ja luokittelee välillä itsensä alemmaksi kuin alkuperäisväestön.

Se on merkillistä. Minä en yleensä voi antaa kenenkään avata minulle ovea enkä voi vaivata myymäläapulaistakaan kiusaantumatta. Osin on kyse painostavasta läheisyydestä, joka sikiää siitä, että ventovieras on valmis auttamaan. Ja osin taas heräävästä epävarmuudesta: olenko asetelman alempiarvoinen vai ylempiarvoinen?

Vaikka kirjoittajalla on ammatin koulutus ja kokemus, panee hän peliin enemmän tehtävässään. Hän välittää kohtaamistaan nuorista. Hänellä on kyky ymmärtää ja kuvitella itsensä heidän tilalleen. Hän on lukenut muutakin kuin ammattikirjallisuutta!

Hän (Stig Dagerman) rikkoi elämän ja kirjallisuuden välisen kalvon, muovaili päivänpolttavan läsnäolon, kirjoitti kuin viimeistä päivää.

Koripallo on mamujen laji ja siinä Elijah on melkein yhtä hyvä kuin kirjoittaja ja kehittyy edelleen valmennettuna ja kannustettuna. Kirjoittaja jakaa muitakin selviytymiskeinojaan, mikä tuottaa tulosta - ja ilon.

Se oli suuri hetki. Ehkä kirjallisista kokemuksista suurin. Kirja oli muuttanut sinun elämääsi. Sinä olit muuttanut kirjaan.

Lunabba kuvaa kirjassa myös kaikkea sitä, mikä ärsyttää. Hänen pieneen asuntoonsa muuttanut nuorukainen ei ole tottunut korjaamaan jälkijään eikä laittamaan ruokaansa. Välistä asetelma muuttuu niin, että Nick tuntee itsensä melkein palvelijaksi. Ärsytys ei ole kuitenkaan mitään sen rinnalla, kuinka paljon ruotsalainen yhteiskunta ja sen käyttäytymistavat omaksuneet ihmiset ärsyttävät ja vihastuttavat. Hyvinvointiin tottuneet ihmiset puolustavat lähinnä omia asemiaan ja etsivät syyllisiä, jos joku ei ole kohdallaan. Laajempiin analyyseihin ja syiden etsintään ei haluta tai viitsitä ruveta.

Analyysikyvyttömät opportunistit päättivät kutsua koolle Malmön keskustaan "mielenosoituksen väkivaltaa vastaan". Vaan turhautuminen, kritiikki, ei kohdistunut poliittiseen johtoon ja vuosikymmenen mittaiseen kehityskulkuun, joka oli tehnyt Malmöstä vertailujen eriarvoisimman kaupungin ja korottanut kaupungin köyhien ihmisten lukumäärän Ruotsin suurimmaksi. Ei , mielenosoituksen kohteena oli yksi kirjava ryhmä: rikolliset.

 Ja ruotsalaisen syyttömyyden illuusion säilyttämiseksi on ratkaisevaa, että sinun kaltaisesi ihmiset leimataan rikollisiksi. Tai että et saa näkyä mitenkään.

En ollut ollenkaan innostunut, kun tämä kirja valittiin lukupiirimme seuraavassa kokoontumisessa käsiteltäväksi. Aloitettuani puhuttelumuotoon kirjoitettua kirjaa, pelkäsin lukevani oman elämän kiillotustarinaa salatulla alaotsikolla: Miten pelastin yhden maahanmuuttajanuoren. Luettuani olen kuitenkin sitä mieltä, että mahdollisimman monen muunkin pitäisi lukea tämä. Eikä arvioni perustu sujuvaan ilmaisuun  tai dramaattisiin käänteisiin - tai edes noihin poimittuihin lukemisenylistyslauseisiin. Kirja paljastaa jotain, joka uutisvirrassa kerrottuna hukkuu isomman väkivallan alle, mutta on varmasti yksi syy ihmisten pelkoon ja kyvyttömyyteen käsitellä asioita mielessään ja yhteiskunnassa toimiessaan. Silmiä avaava kirja, joka kertoo yhtä paljon suomalaisesta kuin ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea samoista asenteista! Vahva lukusuositus!

Ensimmäinen on hellyys sinua kohtaan. Ehkä se on syvempää rakkautta, koska ylenkatse, jota joudut sietämään, on kaivautunut syvälle myös minuun. Toinen tunne on häpeä.

Nicolas Lunabba : Itkisitkö, jos mä kuolen. - Johnny Kniga, 2024. - Ruotsinkielinen alkuteos: Blir du ledsen om jag dör? Natur&Kultur, 2022. Suom. Tarja Lipponen. - 283 sivua

Paul Auster: Kuun maisemissa

Jos Paul Auster ei ole vielä kirjailijana tuttu, kannatttaa tutustua. Jos on lukenut Austerin kirjoja aiemmin, kannattaa nyt lukea ne, jotka ovat lukematta. En tohtinut tarttua viimeisimpään suomennokseen 4321 mittavan sivumäärän vuoksi, vaan tartuin Kuun maisemissa kirjaan, jonka kansi ei ole minua aiemmin houkutellut. Teksti toimi, kuten saattoi olettaakin. 

Isätön Marco Stanley Fogg menettää liikenneonnettomuudessa äitinsäkin 11-vuotiaana. Victor-eno pitää hänestä huolta, jakaa eläkkeestään myös opiskelurahoja. Victor itse  lähtee elämänsä viimeiselle matkalle Kalliovuorten maisemiin. Hoidettuaan enonsa hautaan, Fogg antautuu suremaan kuolemaa ja omaa yksinäisyyttään maailmassa, kunnes huomaa rahojensa ehtyvän. lopettaa opiskelut ja ajautuu elämään vailla asuntoa. Tuossa vaiheessa ihminen on jo astunut kuuhun, jonka valloitus pilkistää tämän tästä esiin Foggin kehitystarinasta.

Olin sekä syyllinen että todistaja, sekä näyttelijä että yleisö yhden hengen teatterissa. Saatoin seurata kuinka silpoutumiseni edistyi. Näin katoavani pala palalta.

Sattumalta Fogg joutuu moneen sellaiseen tilanteeseen, joka ohjaa hänen valintojaan, kuten nälkäisenä juhlivaan ystäväporukkaan. Tuosta joukosta hän löytää rakkauden, salaperäisen tanssija Kitty Wun, jonka kanssa hän rupeaa rakentamaan yhteistä tulevaisuutta.

Aikaa myöten aloin huomata, että hyviä asioita tapahtui vain jos lakkasin toivomasta niitä. Jos se oli totta, päinvastainenkin piti paikkansa: liiat toiveet estivät asioita tapahtumasta.

Onnenkantamoisena voi Foggin elämässä pitää hänen työtään Thomas Effingin elämänkerturina, olkoonkin että mies on hankala ja omituinen. Vain taloudenhoitaja ja sitten myös Fogg tuntuvat ymmärtävän häntä.

Foggin velvollisuuksien täyttämä, tunnollinen elämä ei johda perheonneen, vaan vaellus jatkuu ja Austerin luoma hahmo näyttäytyy surumielisenä ja yksinäisenä kokijana, joka etsii toisen samanlaisen, Effingin pojan käsiinsä ja löytää samalla omaan elämäänsä merkitystä.

..kaikki on loppujen lopuksi mielikuvituksen tuotetta. Ihminen on olemassa vain omassa päässään.

Kuten muutkin tuottelijaat ja taitavat kirjailijat, Auster tuntuu kertovan samaa tarinaa erilaisina variaatioina. Hän käsittelee sivullisuutta ja yksinäisyyttä, etenkin nuoren ihmisen yksinjäämistä eri ihmisten kokemana muuttaen myös ympäristöjä, tapahtumia ja tilanteita. Sattuma ja sen vaikutukset ja mahdollisuudet ovat keskeisessä osassa ihmisen elämässä. Foggin tarina on yksi niistä.

Toisin kuin olisi saattanut luulla, en pannut pahakseni sivullisena oloa. Se oli oudon virkistävä kokemus, ja pitkän päälle se näytti korostavan kokemusteni tuoreutta.

Austerin keinoihin ja kykyyn kuuluu luoda samaankin teokseen näitä itsensä erilaiseksi kokevia oman tiensä kulkijoita. Effingin poika, jonka kanssa Fogg vaeltaa kirjan loppua kohti, on yksi heistä: isokokoinen mies, joka tekee itsestään muutenkin muistettavan. 

Hän alkoi käyttää hattuja, kaikenlaisia hattuja, ja pikkuhiljaa niistä tuli hänen poikkeavuutensa tunnus, ratkaiseva merkki hänestä itsestään. Hän ei ollut enää vain turpea Samuel Barber vaan "mies, joka käytti hattuja".

Olin jo pitkälle unohtanut muinaisen kiinnostukseni Paul Austerin tuotantoon. Olin siirtänyt hänen käännettyjä teoksiaan myöhemmin luettavaksi. Ikävää, että miehen pitää kuolla ennen kuin lukijat päätyvät kertaamaan  kirjoja tai paikkaamaan aukkoja. Useita kirjoja löytyi kirjaston varastosta - onneksi. Tämä melko sattumanvarainen valintani ei ollut ehkä Austerin paras kirja, mutta taattua laatua silti. Austeria lukee mielellään, vaikka välillä huomaankin oman ajatukseni jääneen johonkin jatkaessani lukemista. Pian kuitenkin kaikki mielenkiinto on jälleen luetussa eikä sen seuraaminen tai ymmärtäminen tunnu vaikealta. Jatkan Austerin parissa.

Paul Auster: Kuun maisemissa. Tammi, 1990. - Alkuteos: Moon Palace, 1989. - Suom.Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. 287 sivua

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat

 

Argentiinan sotilasdiktatuuri on taustana ja pohjana 1973 syntyneen toimittaja/kirjailija Mariana Enriquezin tuotannolle, mutta jo ilman tuota tietoa olen innostunut kirjailijan taidosta viedä lukija huomaamatta kauhun äärelle. En edes edellistä novellikokoelmaa Mitä liekit meiltä veivät lukiessani heti ymmärtänyt olevani goottilaisen tradition ja kauhukirjallisuuden jäljillä. Sellaisia kirjoja en ole yleensä lukenut. Marko Hautala ja Melina Marras totesivatkin äskettäin kuulemassani YLE:n Kulttuuriykkösessä (Kauhua kesämökin rauhaan!), että Enriquez on kauhukirjailija, jota muutkin kuin alan vannoutuneet ystävät lukevat. Ja vielä siitä innostuvat, kuten minä ensimmäisen suomennoksen luettuani. Romaani yliluonnollisene ilmiöineen oli minulle liian rankka ja jätin sen kesken - palatakseni ehkä myöhemmin.

Buenos Airesin ja La Platan kaduilta Enriquez näkee ja poimii novelleihinsa köyhiä, vammautuneita ja outoja tyyppejä, jotka kuolevat ja synnyttävät pelkoa toisissa köyhissä.Monesti lapsen näkökulma mahdollistaa ilmiöitä ja tekee ne todelliseksi. Lapsen maasta kaivamat luut saavat hänen mummonsa epätoivoiseksi ja myöhemmin luista koottu Pikkuenkeli seuraa kaivajaansa avausnovellissa. Kaikki eivät sitä näe, mutta lapsen seuraksi enkeli jää vielä sittenkin, kun lapsesta on kasvanut aikuinen. Lasten seikkailuhalu vie kammottaviin kokemuksiin, kuten novellissa Tekojärven Neitsyt 

Enriquezin aikuisetkin ovat tarkkaavaisia ja kehittävät itselleen outoja toimeentulon lähteitä, kuten Nico -outojen tilanteiden kuvaaja novellissa  Ei syntymäpäiviä eikä ristiäisiä. Kuvauskohteet ovat usein arkaluontoisia ja liittyvät henkilöiden intiimiin elämään.

Seksiriippuvaiset eivät ikinä juoneet teetä, vaan aina kahvia, ja iltaisin punaviiniä

Sotilasdiktatuurin aikana Argentiinassa tapahtuneet lastenkatoamiset antavat mahdollisuuden mielikuvituksellisiin tulkintoihin. Novellissa Teinien paluu kadonneita lapsia alkaa löytyä ja palata takaisin, mutta varsin pian heissä huomataan jotain outoa ja kammottavaa. Niminovelli alkaa  yleisestä varoituksesta sängyssä tupakoimisen sytyttämistä tulipaloista, jotka kertojan mielessä kasvaa houkuttavaksi vaihtoehdoksi ilmeisien yksinäiselle elämälle.

Kauhu ja pelko ovat aina läsnä ja niihin on totuttu niin, että elämään haetaan lisäjännitystä spiritismilläkin, vainajien tapaamisella (Silloin kun puhuimme vainajien kanssa). Joka tapauksessa henget ja haamut näyttävät ohjaavan ihmisten elämää ja niiden ohjaus on helpompi vastaanottaa kuin alistuminen ja alituinen valuillaanolo ja pelko. Kärry - novellissa perheen äiti auttaa surkeaa kulkuria, joka kuljettaa omaisuuttaan mukanaan ja langettaa samalla kirouksen niiden päälle, jotka ovat kohdelleet miestä toisin. Vaan kuka lopulta joutuu pelkäämään eniten ja mitä? Onko tuntematon pelottavampi kuin naapuri?

Olimme peloissamme, mutta pelko ei näy ulospäin yhtä selvästi kuin epätoivo. 

Vaikkakaan en tästä kokoelmasta innostunut yhtä paljon kuin edellisestä (ehkä johtuen myös tilapäisesti puutteellisesta lukurauhasta ), voin silti suositella kirjaa. Kauhu on vain keino Enriquezin kerronnassa ja sitä kirjailija osaa käyttää tehokkaasti.

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat. - WSOY, 2024. - Alkuteos Los peligros de fumar en la cama. - Suom. Sari Selender. - 231 sivua

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

 

Vähän myöhemmin on ryhmäkuvaus. Kukaan ei hymyile. Hymyilkää, kuvaaja käskee. Kukaan ei hymyile. Hymyilisitte nyt kuvaaja pyytää. Tämä tapahtuu ennen cheese -sanan aikoja joten kukaan ei hymyile paitsi eskaritädit joille maksetaan siitä että he leikittävät meitä.

Eivät kirjan tapahtumat hymyilytä juuri lukijaakaan. 1980-luvun Södertelje tarjoaa maahanmuuttajille työtä, mutta sinne sijoittuva kirja kertoo elämisen varjopuolista.  Agnes koittaa saada itselleen tilaa ja oikeiden olla olemassa, mutta Anita-äiti torpedoi sen kylmällä suhtautumisellaan lapseensa, jota ei ole halunnut. Kaunis äiti katsoo tytön vieneen häneltä mahdollisuuden uraan eikä lapsen musikaallinen lahjakkuus liennytä kateutta, vaan pikemminkin lietsoo sitä. Onneksi jo päiväkodista löytyy Kristian, jonka kanssa tyttö voi käyttää lahjojaan. Myöhemmin löytyy myös Suomesta muuttanut Miika,

Iltapäiväryhmään on tullut uusi poika. Hän istuu nurkassa ja tuijottaa käsiään.Muut pitävät etäisyttä häneen ja minä teen samoin. Kaikki haistavat ulkopuolisen. Ja tietävät ulkopuolisen kanssa veljeilyn johtavan siihen että joutuu itse samaan kastiin.

Miika elää Ritva-äitinsä kanssa, kunnes tämä sairastuu. Kristianilla on poliisi-isä ja Agneskin saa varaisän, johon tyttö luottaa äitiään enemmän. Musiikki vie heidät lasten kanssa viihtyvän Frank Leiden oppiin, mutta loppujen lopuksi lapset voivat luottaa vain itseensä - ja Susannaan, jolla on kuitenkin ongelma huumeiden kanssa.

Frank Leide alkaa käydä keskiviikkoisin. Ensimmäisellä kerralla Anita-äiti on kotona. Hän on pannut pakkelia naamaan. Käynyt ostamassa rinkeliä leipomosta. Me kastamme rinkelinpaloja kahviin ja juttelemme niitä näitä mikä Anita- äidin mukaan kuuluu siihen, mitä hän kuvailee miellyttäväksi käytökseksi.

Anita-äidiltä tulee kasvatusta pieninä pöläyksinä. Sosiaalinen lahjakkuus on yhtä tärkeää kuin älykkyys hän sanoo.

Mielestäni vaisuksi jäänyt yritys jatkaa Lisbeth Salanderin tarinaa Stig Larssonin Millenium-kirjoista ei vähentänyt intoani tarttua Karin Smirnoffin uusimpaan käännettyyn teokseen Sokerikäärme. Tämä teos palutti luottoani Smirnoffin kykyyn luoda maailma, joka on karmiva, mutta syvän inhimillinen, raastava mutta sieltä pilkahtaa myös hyvyyttä ja selviytymismahdollisuuksia. Tällaisena opin kirjailijan tuntemaan janakippo-trilogiassa, vaikkei tämä kirja ihan samaan ylläkään.

Karin Smirnoff osaa sanoa olennaisia asioita osuvasti. Niin myös tässä romaanissa, jossa hän esittää tapahtumat jälleen heikomman näkökulmasta. Lapsen kokemus tuo asiat esiin paljaina ja riipaisevina. . Kieli ja kerronta vangitsevat ja pakottavat mukaansa seuraamaan yhä uusia käänteitä, valheita ja paljastuksia. Ihan täyttä oikeinkirjoitusta kirjailija ei vieläkään harrasta eikä juuri pilkkuja viljele, mutta erisnimet saavat ison alkukirjaimen. Minusta kirjailijalla on oikeus omiin kielioppisääntöihinsä, jos lukija pysyy mukana. Minä pysyin. Smirnoffin yhteydessä puhutaan mustasta huumorista, mutta minun on vaikeaa  hymähtää osuvillekaan pohdinnoille, koska ne niin usein päättyvät surumieliseen oivallukseen. Koska en mielestäni voi lainata tähän samaa kirjan loppulausetta kuin tuijata blogissaan, kopioin Agneksen mietteen ranskalaisten kuolintapavariaatiosta puhuttaessa. Kristian tietää, että hyvää ruokaa arvostava ranskalainen voi giljotiinin sijaan kuolla  työntämällä pään kaasu-uuniin. Agnes joutuu toteamaan:

Minä en tiedä kaikkea kuolemasta enkä tiedä juuri mitään elämästäkään.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme. - Tammi, 2024. - Alkuteos Sockerormen, 2021. - Suom. Outi Menna. 288 sivua