Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut

Luin ukrainalaisen Kutznjetsovan ensimmäisen suomennetun kirjan Kysykää Mialta ja ihastuin. Oli itsestään selvää, että tartun toiseen suomennokseen. Nyt Eero Balk on käännöstyön tehnyt ja Tikapuut on saatavilla. Kysykää Mialta teoksen tavoin kirjailija vyöryttää valtavan määrän keskenään sukua olevia henkilöitä samaan taloon asumaan ja selviytymään yhdessä. Edellisessä teoksessa nuoret naiset hakivat isoäitinsä luona uutta alkua ja suuntaa elämälleen.Tässä kirjassa sukua kerääntyy Tolikin, n. 40-vuotiaan miehen taloon Espanjassa. 

Tolik on halunnut muuttaa mahdollisimman kauas äidistään ja alituisesti toisten asioihin puuttuvista sukulaisitaan: tädistä, pyörätuolilla kulkevasta isoenostaan, sisarestaan ja näiden eläimistä, joilla niilläkin on tarkoin määrätty sukulaisuussuhde keskenään: kissat ovat miniöitä ja anoppeja toinen toisilleen, vain koira Vladik on itsellinen olento. Tolik on ajatellut 4000 kilometrin riittävän omaan rauhaan, omien pelien kanssa vietettyyn aikaan ja siirtynyt uuden työnantajan palvelukseen Aurinkorannikolle. Hänen ostamassaan talossa on vielä edellisen asukkaan ristipistotöitä, Jeesuksia, Neitsyt Maria ja enkeleitä eikä Tolik ehdi niitä pois raivata, ennen kuin Putin hyökkää Ukrainaan ja sukulaiset pakenevat Harkovasta hänen luokseen turvaan.

Tolik pelkää sotaa, häpeää itseään ja pelkoaan ja samalla ahdistuu talossaan majailevasta joukosta. Tarjotessaan asuinpaikan hän ajattelee kuitenkin olevansa jollain tavoin hyödyksi eikä häpeä ole niin suuri. Täti haluaa taloon kanoja ja edessä olevaan suihkulähteeseen tomaatteja. Äiti murehtii Tolikin juoksuharrastusta ja pelkää sen laihduttavan liikaa poikaansa. Isoeno pelaa kellarikerroksessa Tolikin flipperillä. Tolik hankkii itselleen tikapuut, joita myöten pääsee huoneensa rauhaan tapaamatta sukulaisiaan.

Yksi kirjan päähenkilöistä on sota. Se on läsnä joka päivä, vaikka henkilöt ovat turvassa. Aamuisin puhelimesta tarkistetaan viimeisimmät uutiset. Tolikin työnantaja järjestää hyväntekeväisyystapahtuman ja yrittää suhtautua myötätuntoisesti sotaa paenneisiin. Hän yrittää olla ystävä myös sotaa karttelevia venäläisiä kohtaan, mutta näitä ukrainalaisten on vaikea hyväksyä. Koko ajan läsnä on hätä ja huoli tulevasta, koska kukaan ei tiedä, kuinka kauan tilanne jatkuu nykyisellään.

HAUTAAMATON HÄTÄ asettuu jonnekin tänne, sanoi Irusja painaen kätensä rinnan alle, - eikä anna hengittää.

Häpeä, murhe ja huono omatunto ovat koko ajan kerronnassa mukana. Limittäin ankean arjen ja epämiellyttävien tunteiden kanssa kukkii huumori, jota etenkin vanhemmat sukulaiset tuovat  tarinaan. Yhdessä bortskeiton kanssa lämpenee lukijakin, vaikkei kirjailija sen kummemmin vitsiä tyrkytä. Juuri tällainen ilo vakavien tunteiden rinnalla vetoaa minuun.

Pidin kirjasta. Ikään kuin hämätäkseen kirjailija on otsikoinut luvut kansakoulumaiseen ainekirjoitustapaan:Kalaretki, Häpeä, Wifi, Röh-röh.... Tarina kuitenkin etenee ja syvenee ja lukija pysyy helposti mukana. Jostain syystä en kuitenkaan innostunut tästä niin paljon kuin edellisestä suomennoksesta. Ehkä se toi sodan liian lähelle, vaikka juuri siinä on myös sen merkitys.

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut. Aula & Co, 2024. Ukrainankielinen alkuteos 2023. Suom. Eero Balk. Kansi Laura Noponen. - 203 sivua

Se on täytetty

 

Hiukan kavahdin raamatullista nimeä, kun tämä kirja otettiin yhdessä lukupiirissäni käsiteltäväksi. Suotta kavahdin, sillä nimi viittaa täytettyyn mäyrään, joka on liitetty neljään kirjan tarinaan. Neljä kirjailijaa on kirjoittanut muutaman kymmenen sivun mittaisen jännityskertomuksen, joissa kaikissa on mäyrä, välillä pääosassa, välillä juonen käänteiden ohjaksissa. Kannen perusteella lukija tietää odottaa rikoksia. Niitä tuleekin, parissa kertomuksessa runsaastikin.

Virpi Hämeen-Anttilan Sukulaissieluissa mäyrä pääsee kertomuksen toisen päähenkilön, tunnollisen Ilkka Kalervo Paanasen eli Pantsun ystäväksi. Se on kuulunut lakkautetun koulun eläinkokoelmaan, jolle ei uudesta koulusta tilaa löydy. Pantsu menettää samassa rytäkässä työpaikkansa talonmiehenä, mutta saa kokoelman kotiinsa ja pian uuden työpaikan yövartijana liikkeessä, jossa hänen vaimonsa Riitta on töissä. Riitta ei pidä mäyrästä, mutta Pantsun kanssa täytetty eläin tulee hyvin toimeen. Varsinaista rikosta on turha odottaa, draamaa kyllä.

Ansu Kivekkään tarina Säpinää alkoi sellaisella vyörytyksellä, että vanhempi lukija oli pudota kokonaan kärryiltä. Henri eli Henkka herää krapulassa ja muistinsa menettäneenä kaverinsa luona ja toteaa varsin pian kaverin vainaaksi. Mielessä herää epäilys: Olenko minä tappanut miehen? Mäyrä tulee vähän vaivihkaa tarinaan mukaan, mutta tuo mukaan runsaasti uusia rikoksia ja käänteitä.

Pauliina Susi kuvaa Talvipesässä päähenkilönsä kautta heikoissa varoissa elävää yksityisyrittäjää, joka siivoaa tuskaisen siivotonta vanhuksen mökkiä miehen tyttären pyynnöstä. Mäyrä on vanhuksen kodissa tärkellä paikalla ja tärkeässä asemassa niin miehen elämässä kuin kertomuksessakin. Susi  malttaa kuvata tarkoin miehen asunnon sotkuja ja siivousyrityksiä, joita mies torpedoi. Samoin pienyrittäjän taloudellinen ahdinko tulee lukijalle selväksi: nainen on puun ja kuoren välissä, mutta yrittää pärjätä mäyrääkin apunaan käyttäen, vaikka ensin sitä inhoaakin yhtä paljon kuin miestä.

Tiina Raevaaran tarina on scifiä ja se sijoittuu lähitulevaisuuteen. Mäyräsalaliitossa täytetty eläin on päässyt jo nimeen, vaikkei ihan heti tekstistä löydykään. Tämä oli mielestäni vaikuttavin kertomus ja se tuo taas mieleen kokoelman nimen viittauksen Raamattuun. Synkkä kuva tulevaisuudesta kääntyy viimein toivon puolelle. Mäyrä on keskeisessä osassa, mutta välillä ihan piilossakin. Keskeisissä käänteissä se pääsee mukaan. Se on toiminnan motivaatio.

Kirjailijat osaavat kaikki hommansa, jännitystä riittää ja tarinat pysyvät koossa eikä mäyräkään tipu matkasta. Eipä ihme, sillä kaikki ovat tunnettuja kirjoittajia, ja erityisesti jännityksen luojina palkittujakin. Yhdessä he muudostavat Vaaralliset naiset- ryhmän ja käyvät esittämässä tarinoitaan Aikuisten satutunneilla. Mainio idea, hyvä kirja!

Se on täytetty. Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Pauliina Susi, Tiina Raevaara. Crime Time, 2024. - 298 sivua.

Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva

 Ehkä tämä on yritys ymmärtää, ojentaa sana ja toivoa,

että kirjaimista tulee kohtaaminen.

Pitkään Kristiina Wallinin runokokoelma on kulkenut mukanani, ollut "luennassa", kesken lukemisen. Olen palannut siihen silloin tällöin proosan keskeltä, tarinoiden takaa hengähtämään ja lainaillut surutta pätkiä. merkitykselliseksi itselleni kokemiani. Olen lähettänyt lainauksia ystävilleni, joiden olen kuvitellut juuri noita sanoja kaipaavan. Tai jos omat sanani eivät ole riittäneet tai en ole osannut oikein sanoa. Wallin osaa.

On kerrostuva kuva: kaikki ne joiden sanoja vaalin kuin lämpöä.

Kyllä minä tiesin, ettei tämä kirjailija mene helpoimman kautta eikä päästä lukijaakaan helpolla. Päädyin kuitenkin yrittämään -taas kerran- ja kun riittävän kauan kahlasin Ilmaan uurtuvan sanoissa ja kirjaimissa, pääsin mielestäni jyvälle, tavoitin ajatuksen ja toisenkin. Sillä siitähän tässä on kysymys: sanoista ja kirjaimista, niiden merkityksistä ja tehtävistä.  Olen lukiessani antanut itselleni anteeksi paljon puutteellista ymmärrystäni ja poiminut sen, mikä on tuntunut minulle tärkeältä.

Tässä juhlassa kirjoitamme sanoja

jotka eivät sulje pois

                                             kipua

                                             surua

määrittelemätöntä tai keskeneräistä.

Sanojen takana on luonto: linnut ja simpukat, hyönteiset, maa, metsä ja vesi. Mutta vaikka kuinka kauniina ja merkityksellisenä se avartuukin kirjoittajalle ja lukijalle, on alati läsnä myös huoli sen rapistumisesta ja katoamisesta - pelastusyrityksestä huolimatta.

Entä jos kirjoitus on sovitustehtävä? Hakkuuaukion tai ilmakehän ylitse ulottuva rukous? Piirrän sormella kirjaimia hiekkaan, multaan ja mutaan, piirrän kallion pintaan ja sammalikkoon:

:tiheää kirjoitusta maankuoren ornamentit kuin hellyys,

Proosarunot saavat välillä tiukemman muodon, tyhjiä rivejä, sulkumerkkejä ja välimerkkejä merkityksen korostamiseksi tai huudahdukseksi. Paikoin alaviitteetkin kantavat runoa (päinpainautuvan läpiruumiillisen hiljaisuustiheän äännössyvänteen). Jotkut runot puhuvat meistä, toisissa on läsnä vain minä. Kolmas persoona, muinainen ihminen ja sinä tulevat runoihin mukaan vähitellen ja ovat pian yhä enemmän läsnä. Kuitenkin Wallin puhuu yhteydestä toinen toisiimme, yhteisestä tehtävästä, joka tekee yksilöiden elämästä merkityksellistä.

...

ja niin me vanhenemme,

kasvamme hitaasti maata kohti maan sisään

meistä tulee rihmastohämärää ja muraa

eikä sitä ajatusta voi enää ohittaa, ihan pian

olemme hienojakoista hiesua

mutta me kannattelemme toisiamme

sanojen väliin repeävien railojen ylitse (kipeänkin läpi, siitäkin läpi)

ja me kannattelemme toivoa...

Nyt on edessä luopuminen, runokokoelman palauttaminen kirjastoon. Vaan maltanko tehdä sitä? Voinko jatkaa ilman näitä sanoja, rivejä ja merkityksiä? En tiedä. Ehkä palaan niiden luo.

Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva. Tammi, 2024. Kansi Marko Taina. - 83 sivua

Alena Mornštajnová: Hana

 

Auto pysähtyi raatihuoneen eteen, ja siitä nousi hahmoja pitkissä sotilastakeissaan ja litteissä lakeissaan. Hana näki jo kaukaa, kuinka hahmot odottivat tervetulokomiteaa, mutta kukaan kaupunginvaltuutetuista ei tullut torille. Vain pääoven luona lepatti yksinäinen lippu, jonka ristin hakaset oli ommeltu väärinpäin.

Saksalaisia sotilaita ei ensin oteta Meziříčín kaupungissa ilolla vastaan, mutta juutalaisväestölle ja valloitusta jo tänne asti paenneita heidän tulonsa merkitsee  sellaisten uhkien toteutumista, joita ei voinut ikinä kuvitella käyvän toteen. Heihin kuuluu Hana ja hänen äitinsä Elsa sekä nuorempi sisar Rosa. Äiti on ensin ajatellut lähtevänsä Englantiin, meren taakse veljensä luo, mutta Hana piilottaa alaikäisen Rosan henkilöpaperit välttyäkseen lähtemästä. Hana haluaa viipyä Jaroslavin, armeijan palveluksessa olevan rakastettunsa luona.

Vaan romaani alkaa ajasta paljon tuon kaiken jälkeen - yhtä traagisesti. Teini-ikäinen Mira menettää lavantautiepidemiassa 1950-luvulla vanhempansa ja sisarensa. Hänelle jää vain Hana-täti, Rosa-äidin sisko, joka on omituinen vanhuksen tavoin käyttäytyvä, mustiin pukeutunut ja omissa oloissaan leivänmurut taskussa laiha nainen, joka pakenee ympäröivää elämää.  Kun Mira muuttaa hänen luokseen, täti huokailee kuin onnettomuuden painamana. Syynkin hän kertoo.

Täti oli hetken vaiti, kunnes sanoi: "Koska nyt en enää voi kuolla."

Onneksi Mira löytää poikaystävän, Gustan, joka uskaltaa olla eri mieltä muiden kanssa ja ajatella omilla aivoillaan. Mira on elänyt tunteiden vietävänä, äidin opetusten mukaan, mutta jäätyään yksin umpimielisen Hana-tädin luo asumaan, Gustan seura tuntuu pelastukselta ja mielipiteet avaavat uusia ovia Mirankin maailmankuvaan.

"Meidän täytyy tietää menneisyydestä niin paljon kuin mahdollista, jotta emme toistaisi samoja virheitä. Yksittäiset tapaukset ovat aina jotenkin yhteydessä toisiinsa, riippuvaisia toisistaan, ja ne johtavat uusiin tapahtumiin. Vain näitä yhteyksiä ymmärtämällä ihmiskunta voi mennä eteenpäin."(Gusta)

Omankin asuinkaupunkinsa historiaa kirjailija käsittelee näiden naisten ja heidän kohtaloidensa kautta kolmannen valtakunnan leviämisesta aina neuvostomiehityksen aikoihin asti. En ole koskaan halunnut mässäillä holokaustiin keskittyvällä kirjallisuudella, mutta tämä kirja kertoo tarinan tavallisten pienten ihmisten näkökulmasta ja se tekee siitä aidonoloisen. Kirjaa oli helppo lukea, kieli oli sujuvaa ja tarina runsaine henkilöineen kulki vaivattomasti. Vain useasti päälle puettuja sukkahousuja 1950-luvulla jäin ihmettelemään, kun ei niitä vielä Suomessa juurikaan tuolloin käytetty. Tämä oiva lukuromaani tuntuu jotenkin ajankohtaiselta nytkin; emmehän mekään halua uskoa pahojen asioiden tulevan mahdolliseksi ja toteutuvan.

Vierailijoiden (pakolaisten) tilanne oli Rosalle  jotain, joka tapahtui vain muille, kuten sairaus tai liikenneonnettomuus, jotain, mitä ei koskaan tulisi tapahtumaan hänelle tai hänen läheisilleen.

Alena Mornštajnová:Hana. Kairaamo, 2023. - Tsekinkielinen alkuteos: Hana 2017. Kääntänyt: Susanna Räty. Kansi: Risto Viitanen. - 350 sivua

Roald Dahl: Himo - kertomuksia haluista ja pakkomielteistä

 Stagilla oli poikkeuksellinen kyky hymyillä ikään kuin äänellään hymyilemättä huulillaan. Hänen äänensä hymyili samalla kun hänen kasvonsa pysyivät vakavina. Tämä oli erittäin vaikuttavaa, sillä ihmisille tuli vaikutelma, että hän otti ystävällisenä olemisen vakavasti. (Madame Rosette)

Minusta tuo oli aika hienosti sanottu. Koko novellin tarina oli mielikuvituksellinen ja hieno, sillä siinä tapahtui ilotyttöjen vapautus, jota rahanhimoinen ja voimakastahtoinen emäntä ei pystynyt vastustamaan. Tuntui kuin kirjailija ei itsekään olisi kirjoittaessaan tiennyt, mihin tarina päättyy. Niin monen vaiheen jälkeen loppuun viimein päädytään. Juuri tämä näissä kaikissa kertomuksissa onkin parasta: yllätys toisen perään pitää lukijan varmasti mukana.

Juonenkuljetustaitojen lisäksi Dahl kuvaa henkilönsä tarkasti ja osuvasti, kaikki kliseet ja aiemmat määritelmät välttäen. Siitä esimerkkinä muuan kemisti novellissa Narttu. Henri Biotte kehittää hajuveden, joka saa miehet kiimaan. Pienikin pisara tuota nestettä vaatii sen haistaneelta urokselta sellaista mieskuntoa, että heikommat eivät siitä hengissä selviä.

Ja siinä hän istui, tämä monsieur Henri Biotte, pientä hiljaista hymyä hymyillen ja minun reaktiotani kärsivällisesti odotellen. Hän oli läpikotaisin moraaliton mies, se oli selvä asia, mutta niinhän minäkin olen. Hän oli myös paha ihminen, ja vaikka en rehellisyyden nimessä voi väittää, että pahuus lukeutuisi omiin hyveisiini, pidän sitä vastustamattomana piirteenä muissa. Pahalla ihmisellä on aivan omanlaisensa hohde. Mutta onhan sellaisessa henkilössä, joka haluaa kääntää sivistyneen ihmisen seksitavat puoli miljoonaa vuotta taaksepäin, jotain pirullista loistoa.

Narttu-novelli vaikutti paikoin hyvinkin ajankohtaiselta poliittisine kannaottoineen. Siinä sekaannutaan jopa USA:n politiikkaan. Keinot tosin ovat Dahlin tapaan poikkeukselliset.

Niin kuin tiedät, politiikka on yksi intohimoistani. Ja suurin intohimoni, vaikka olenkin englantilainen, on Amerikan Yhdysvaltojen politiikka. Olen aina ajatellut, että juuri siellä, tuossa mahtavassa ja moninaisessa kansakunnassa, sijaitsee ihmiskunnan tulevaisuus. Ja juuri tuolloin siellä oli virassa presidentti, jota en voinut sietää. Hän oli paha mies, joka harjoitti pahaa politiikkaa. Ja mikä vielä pahempaa, hän oli luontaantyöntävä tosikko. Joten miksen siis minä, Oswald Cornelius, panisi häntä viralta? 

Oswald-eno, Oswald Cornelius, on saanut 1980-luvulla suomennoksen verran omia tarinoita, päiväkirjamerkintöjen muodossa. Tässä novellikokoelmassakin hän esiintyy usein. Miksiköhän enot on pantu toistuvasti esittämään hieman arveluttavaa esimerkkiä tai tarinaa? Petri Tamminenkin on kirjoittanut romaanin Enon opetukset, jonka oppeja eivät äidit ehkä lapselleen tarjoaisi.

Olen tuntenut Roald Dahlin lastenkirjailijana, joka tarinoita kertoessaan maalaa aikuisillekin uuden maailman. Toki tiesin hänen kirjoittaneen myös aikuisille, mutta tämä kirja  kertoo vallan odottamattomia tarinoita. Kuten kirjan nimi ja alaotsikko paljastavat, henkilöiden himot ja usein alhaisimmat vietit ja houkutukset ovat aiheina näissä tarinoissa. Monet niistä ovat ilmestyneet jo aiemmin aikakuslehdissä, mm. Playboyssa, kokoelmana ensimmäisen kerran 1945 ja tässä postuumisti suomeksi Tuomas Nevanlinnan  kääntäminä 2017. Roald Dahlin tekstejä haluttiin joku aika sitten siistiä nykyisen sanankäytön mukaiseksi, mutta muistaakseni ne saivat kuitenkin olla rauhassa, aikakautensa tuotteena.

Mustaa huumoria, letkeää kerrontaa, seksiä ja yllättäviä käänteitä - niitä tarjoaa Roald Dahlin novellikokoelma aikuisille. Dahl oli suosikkini lastenkirjojensa perusteella, eivätkä nämä novellit häntä jalustalta pudota. Edelleen pidän kuitenkin Isoa kilttiä jättiä ja Matildaa sekä suklaatehtaan Jalia ja Villi Vonkkaa suuremmassa arvossa. Nämä novellit viihdyttivät kerran luettuina. Noihin lapsille luotuihin tarinoihin palaan vielä, luettuina ja elokuvina.

Roald Dahl: Himo - kertomuksia haluista ja pakkomielteistä. Art House, 2017. Alkuteos Lust - Tales of Craving and Desire. Suom. Tuomas Nevanlinna. Kansi ja ulkoasu: Samppa Ranta, 313 sivua

Anja Portin: Sumupuiden kirja

 

Magda Mustalintu asuu laaksossa äitinsä ja Kastanja-koiransa kanssa. Laaksoa ympäröivät vuoret ovat alati sumun peitossa ja Magdaa on varoitettu menemästä sumuun, koska siellä voi eksyä. Äiti on Magdalle tärkeä ja opettaa asioita, joiden avulla voi selviytyä elämästä. Uhkaksi kasvaa metsänhakkuu, jota vuorilla tehdään vastoin laakson asukkaiden tahtoa. Metsänhakkaajat osittautuvat tarinan roistoiksi ja heidän toimintansa aiheuttaa maanvyöryn. Magdan äiti jää vyöryn alle ja tyttö näkee elotonta äitiään vietävän paareilla. Hän uskoo äitinsä kuolleen ja pakenee laaksolaisten elämää häiritseviä ja luontoa tuhoavia pahantekijöitä sumuun. Kastanjan ja myöhemmin kohtaamiensa ihmisten avulla hän löytää uuden yhteisön Usvavuoren huipulta. Sielläkin on ongelmia ja ristiriitoja, mutta Magda löytää myös ystävällisiä ihmisiä ja sukulaisiaankin. Hän saa tietää myös puuakatemian toiminnasta. Äidin ikävä hallitsee kuitenkin elämää eivätkä vasta kohdatut sukulaisetkaan käyttäydy odotusten mukaan.

Kuuntelin kirjan ensin ja luin sitä sitten ääneen 7-vuotiaalle tytölle. Magdassa on Rnhja Ryövärintyttären henkeä; neuvokkuutta ja rohkeutta, jota tarinan sankarilta vaaditaan. Hän on lisäksi hyvän puolella ja näkee aikuisten valheiden taakse. Tämä miellytti epäilemättä nuorta kuulijaa. Minä lukijana nautin kaikesta muusta, mitä tarinan ympärille oli rakennettu. Kuuntelukokemus oli kiehtova: sumuinen metsä, joka eristi kaksi maailmaa pani mielikuvituksen liikkeelle. Rohdot ja puunjuurista tehdyt ruuat oli kuvattu tarkkaan kuvattu kekseliäästi. Yksityskohtaiset pitkät selostukset taas näyttivät hieman nukuttavan nuorempaa kuulijaa, jolle kirjaa luin iltasatuna, vaikka hän halusikin tarinaa seurata. Ehkä teos saavutti merkitystään näinkin. Luonnonsuojelullinen teema tuotiin esiin vaivihkaa, tyrkyttämättä ja sadun lumo oli vahvasti läsnä Magdan seikkailuissa. Kirjassa oli myös jännitystä ja dramaattisia käänteitä, jotka viehättivät nuorta kuulijaa. Juuri näin hyvä lastenkirja mielestäni toimii: sillä on annettavaa sekä lapselle että aikuiselle. Kirjassa kohdattu suru on helpommin hallittavissa, vaikka minua pohdituttikin, voinko lukea äidin menetyksestä lapselle, joka välillä ikävöi omaa äitiään.

Kun olin ihan pieni, äiti kertoi minulle tarinaa tytöstä, joka muutti puun alle asumaan. Tai oikeastaan se oli tarina puusta, jonka alle tyttö muutti asumaan. Ei ole ihan samnatekevää, miten päin sanat asettelee, koska sanat osoittavat asioiden järjestyksen, niin kuin sen, mistä tarina alkaa tai kenestä se eniten kertoo.

Anja Portin voitti  lasten ja nuorten Finlandia-palkinnon 2020 kirjallaan Radio Popov. Sitä kirjaa aloitin, mutta lasten yksinäisyys oli niin vahvana läsnä heti alussa, etten halunnut lukea sitä luonani muutaman päivän viipyville lomalaisille. Ehkä minun pitäisi kuunnella tai lukea sekin itsekseni. Vakuutuin joka tapauksessa Portinin kerrontataidosta ja ilahduin tärkeistä teemoista, joita hän nostaa esiin.

Anja Portin: Sumupuiden kirja. S&S, 2023. Kuvitus Paula Hela.383 sivua

Paul Auster: Baumgartner

 

.sillä toisin kuin maineikkaat rationalistit ovat vuosikausia meille tolkuttanet, jumalat ovat onnellisimmillaan ja jumalallisimmillaan juuri heittäessään noppaa.

Baumgartner on kirjallisuuden professori ja kirjailija, hyvin läheistä henkistä sukua Austerille itselleen. Ikääntynyt ja vähän sairas vanhus tuntuu tutulta ja läheiseltä hahmolta - ja hyvin uskottavalta. Hän katselee maailmaa hieman sivusta, tietäen parhaiden vuosien jo menneen. Samoin kuin monessa aikaisemmassa kirjassaan, tässäkin Auster korostaa sattuman merkitystä.

Suru sumentaa edelleen Baumgartnerin elämää, vaikka vaimon kuolemasta on jo kymmenisen vuotta. Anna oli päättänyt mennä vielä kerran uimaan mereen ja iso aalto oli heittänyt hänet rannalle ja murtanut selän. Baumgartner ei ole oikein toipunut pitkäaikaisen elämäntoverinsa menetyksestä eikä eläkkeelle jääminen auta tilannetta ollenkaan, vaikka työkään ei enää tunnu mielekkäältä.

Kuinka kamalaa olisikaan kuukahtaa akateemisissa valjaissa, kyyristyneenä jälleen kerran raapustamaan kommenttia jonkun opiskelijan esseeseen.. Ei, niin ei saa käydä; kun loppu tulee, pysähtyköön sydän arvokkaasti, juuri kun hän on pinnistämässä viimeistä omaa lausettaan, mieluiten jotain suorasanista vittuilua maailmaa hallitseville vallanhimoisille hulluille. Tai vielä hienompaa olisi, jos henki lähtisi, kun hän astelisi kohti keksiyön kohtaamista, jonka hän on sopinut rakastamansa naisen kanssa.

Kulku on huteraa ja talon korjaukset jäävät aikomuksen asteelle, mutta  Baumgartner olisi vielä valmis uuteen rakkauteen. Kun kohdalle sattuu lapsuudesta asti tuttu Naomi, Baumgartner on varma, että yhteinen tulevaisuus takaa onnen. Hän ei vain muista varmistaa vastapuolen tuntemuksia.

Sy Baumgartnerin muistot ja pohdiskelut täyttävät kirjan sivut ja vievät kerrontaa eteenpäin vastaansanomattomasti. Austerin problematiikka on pysynyt ennallaan, mutta hän osaa kirjoissaan punoa samojen kysymysten äärelle uudenlaisen tarinan. Tämäkin, vanhenevan miehen ajatus kulkee loogisesti hypähdellen asiasta toiseen.

Olen siis palannut alussa esittämääni kysymykseen, johon ei ole vastausta: mitä ihminen uskoo, kun hän ei voi olla varma, onko oletettu fakta totta vai ei?

Kustantajan mainoslause kuvaa Paul Austerin viimeiseksi jäänyttä kirjaa mielestäni täydellisesti:

Hurmaava farssi ajan hampaasta, elämän pienistä nöyryytyksistä ja suurista fiaskoista, kun suru tekee seniiliksi mutta kirjallisuus kaiken voittaa..

Auster  sai ainakin tämän lukijan mukaansa. Kirja jäi  mieleen hieman haikeana, mutta lukukokemus oli hyvä..

Paul Auster: Baumgartner. Tammi, 2024. - Englanninkielinen alkuteos: Baumgartner, 2023. Suom. Arto Schroderus (Tammen keltainen kirjasto 547.- 204 sivua.

Nicolas Lunabba : Itkisitkö, jos mä kuolen

 

Välitän heistä, haluan heille hyvää. Mutta sitäkin enemmän välitän itsestäni, haluan itselleni hyvää vielä enemmän.

Tässä kirjassa erityisnuoristyöntekijä kertoo työstään ja siitä, kuinka levoton ja sopeutumattomaton, alkoholisoituvan yksinholtajaäidin poika Elijah kasvaa kirjoittajan luona omaksi itsekseen ja saa elämisen mahdollisuuksista kiinni. Samalla kirjoittaja kertoo myös kaikista hankaluuksista, huumeista ja väkivallasta, jotka katkaisevat erityisesti maahanmuuttajanuorten tien ruotsalaiseen  yhteiskuntaan heti alkuunsa. Jos Elijah kysyy kirjan nimen kysymyksen Nickiltä, ei kenenkään tarvitse kysyä sitä kirjan lukijalta. Kirja on itkettävän todellinen ja karmea.

Kirjoittajan lähtökohdat eivät ole ymmärtääkseni olleet juuri paremmat kuin nuorten, joiden kanssa hän työskentelee. Hänkin erottuu perusruotsalaisesta ihonvärinsä perusteella ja luokittelee välillä itsensä alemmaksi kuin alkuperäisväestön.

Se on merkillistä. Minä en yleensä voi antaa kenenkään avata minulle ovea enkä voi vaivata myymäläapulaistakaan kiusaantumatta. Osin on kyse painostavasta läheisyydestä, joka sikiää siitä, että ventovieras on valmis auttamaan. Ja osin taas heräävästä epävarmuudesta: olenko asetelman alempiarvoinen vai ylempiarvoinen?

Vaikka kirjoittajalla on ammatin koulutus ja kokemus, panee hän peliin enemmän tehtävässään. Hän välittää kohtaamistaan nuorista. Hänellä on kyky ymmärtää ja kuvitella itsensä heidän tilalleen. Hän on lukenut muutakin kuin ammattikirjallisuutta!

Hän (Stig Dagerman) rikkoi elämän ja kirjallisuuden välisen kalvon, muovaili päivänpolttavan läsnäolon, kirjoitti kuin viimeistä päivää.

Koripallo on mamujen laji ja siinä Elijah on melkein yhtä hyvä kuin kirjoittaja ja kehittyy edelleen valmennettuna ja kannustettuna. Kirjoittaja jakaa muitakin selviytymiskeinojaan, mikä tuottaa tulosta - ja ilon.

Se oli suuri hetki. Ehkä kirjallisista kokemuksista suurin. Kirja oli muuttanut sinun elämääsi. Sinä olit muuttanut kirjaan.

Lunabba kuvaa kirjassa myös kaikkea sitä, mikä ärsyttää. Hänen pieneen asuntoonsa muuttanut nuorukainen ei ole tottunut korjaamaan jälkijään eikä laittamaan ruokaansa. Välistä asetelma muuttuu niin, että Nick tuntee itsensä melkein palvelijaksi. Ärsytys ei ole kuitenkaan mitään sen rinnalla, kuinka paljon ruotsalainen yhteiskunta ja sen käyttäytymistavat omaksuneet ihmiset ärsyttävät ja vihastuttavat. Hyvinvointiin tottuneet ihmiset puolustavat lähinnä omia asemiaan ja etsivät syyllisiä, jos joku ei ole kohdallaan. Laajempiin analyyseihin ja syiden etsintään ei haluta tai viitsitä ruveta.

Analyysikyvyttömät opportunistit päättivät kutsua koolle Malmön keskustaan "mielenosoituksen väkivaltaa vastaan". Vaan turhautuminen, kritiikki, ei kohdistunut poliittiseen johtoon ja vuosikymmenen mittaiseen kehityskulkuun, joka oli tehnyt Malmöstä vertailujen eriarvoisimman kaupungin ja korottanut kaupungin köyhien ihmisten lukumäärän Ruotsin suurimmaksi. Ei , mielenosoituksen kohteena oli yksi kirjava ryhmä: rikolliset.

 Ja ruotsalaisen syyttömyyden illuusion säilyttämiseksi on ratkaisevaa, että sinun kaltaisesi ihmiset leimataan rikollisiksi. Tai että et saa näkyä mitenkään.

En ollut ollenkaan innostunut, kun tämä kirja valittiin lukupiirimme seuraavassa kokoontumisessa käsiteltäväksi. Aloitettuani puhuttelumuotoon kirjoitettua kirjaa, pelkäsin lukevani oman elämän kiillotustarinaa salatulla alaotsikolla: Miten pelastin yhden maahanmuuttajanuoren. Luettuani olen kuitenkin sitä mieltä, että mahdollisimman monen muunkin pitäisi lukea tämä. Eikä arvioni perustu sujuvaan ilmaisuun  tai dramaattisiin käänteisiin - tai edes noihin poimittuihin lukemisenylistyslauseisiin. Kirja paljastaa jotain, joka uutisvirrassa kerrottuna hukkuu isomman väkivallan alle, mutta on varmasti yksi syy ihmisten pelkoon ja kyvyttömyyteen käsitellä asioita mielessään ja yhteiskunnassa toimiessaan. Silmiä avaava kirja, joka kertoo yhtä paljon suomalaisesta kuin ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea samoista asenteista! Vahva lukusuositus!

Ensimmäinen on hellyys sinua kohtaan. Ehkä se on syvempää rakkautta, koska ylenkatse, jota joudut sietämään, on kaivautunut syvälle myös minuun. Toinen tunne on häpeä.

Nicolas Lunabba : Itkisitkö, jos mä kuolen. - Johnny Kniga, 2024. - Ruotsinkielinen alkuteos: Blir du ledsen om jag dör? Natur&Kultur, 2022. Suom. Tarja Lipponen. - 283 sivua

Paul Auster: Kuun maisemissa

Jos Paul Auster ei ole vielä kirjailijana tuttu, kannatttaa tutustua. Jos on lukenut Austerin kirjoja aiemmin, kannattaa nyt lukea ne, jotka ovat lukematta. En tohtinut tarttua viimeisimpään suomennokseen 4321 mittavan sivumäärän vuoksi, vaan tartuin Kuun maisemissa kirjaan, jonka kansi ei ole minua aiemmin houkutellut. Teksti toimi, kuten saattoi olettaakin. 

Isätön Marco Stanley Fogg menettää liikenneonnettomuudessa äitinsäkin 11-vuotiaana. Victor-eno pitää hänestä huolta, jakaa eläkkeestään myös opiskelurahoja. Victor itse  lähtee elämänsä viimeiselle matkalle Kalliovuorten maisemiin. Hoidettuaan enonsa hautaan, Fogg antautuu suremaan kuolemaa ja omaa yksinäisyyttään maailmassa, kunnes huomaa rahojensa ehtyvän. lopettaa opiskelut ja ajautuu elämään vailla asuntoa. Tuossa vaiheessa ihminen on jo astunut kuuhun, jonka valloitus pilkistää tämän tästä esiin Foggin kehitystarinasta.

Olin sekä syyllinen että todistaja, sekä näyttelijä että yleisö yhden hengen teatterissa. Saatoin seurata kuinka silpoutumiseni edistyi. Näin katoavani pala palalta.

Sattumalta Fogg joutuu moneen sellaiseen tilanteeseen, joka ohjaa hänen valintojaan, kuten nälkäisenä juhlivaan ystäväporukkaan. Tuosta joukosta hän löytää rakkauden, salaperäisen tanssija Kitty Wun, jonka kanssa hän rupeaa rakentamaan yhteistä tulevaisuutta.

Aikaa myöten aloin huomata, että hyviä asioita tapahtui vain jos lakkasin toivomasta niitä. Jos se oli totta, päinvastainenkin piti paikkansa: liiat toiveet estivät asioita tapahtumasta.

Onnenkantamoisena voi Foggin elämässä pitää hänen työtään Thomas Effingin elämänkerturina, olkoonkin että mies on hankala ja omituinen. Vain taloudenhoitaja ja sitten myös Fogg tuntuvat ymmärtävän häntä.

Foggin velvollisuuksien täyttämä, tunnollinen elämä ei johda perheonneen, vaan vaellus jatkuu ja Austerin luoma hahmo näyttäytyy surumielisenä ja yksinäisenä kokijana, joka etsii toisen samanlaisen, Effingin pojan käsiinsä ja löytää samalla omaan elämäänsä merkitystä.

..kaikki on loppujen lopuksi mielikuvituksen tuotetta. Ihminen on olemassa vain omassa päässään.

Kuten muutkin tuottelijaat ja taitavat kirjailijat, Auster tuntuu kertovan samaa tarinaa erilaisina variaatioina. Hän käsittelee sivullisuutta ja yksinäisyyttä, etenkin nuoren ihmisen yksinjäämistä eri ihmisten kokemana muuttaen myös ympäristöjä, tapahtumia ja tilanteita. Sattuma ja sen vaikutukset ja mahdollisuudet ovat keskeisessä osassa ihmisen elämässä. Foggin tarina on yksi niistä.

Toisin kuin olisi saattanut luulla, en pannut pahakseni sivullisena oloa. Se oli oudon virkistävä kokemus, ja pitkän päälle se näytti korostavan kokemusteni tuoreutta.

Austerin keinoihin ja kykyyn kuuluu luoda samaankin teokseen näitä itsensä erilaiseksi kokevia oman tiensä kulkijoita. Effingin poika, jonka kanssa Fogg vaeltaa kirjan loppua kohti, on yksi heistä: isokokoinen mies, joka tekee itsestään muutenkin muistettavan. 

Hän alkoi käyttää hattuja, kaikenlaisia hattuja, ja pikkuhiljaa niistä tuli hänen poikkeavuutensa tunnus, ratkaiseva merkki hänestä itsestään. Hän ei ollut enää vain turpea Samuel Barber vaan "mies, joka käytti hattuja".

Olin jo pitkälle unohtanut muinaisen kiinnostukseni Paul Austerin tuotantoon. Olin siirtänyt hänen käännettyjä teoksiaan myöhemmin luettavaksi. Ikävää, että miehen pitää kuolla ennen kuin lukijat päätyvät kertaamaan  kirjoja tai paikkaamaan aukkoja. Useita kirjoja löytyi kirjaston varastosta - onneksi. Tämä melko sattumanvarainen valintani ei ollut ehkä Austerin paras kirja, mutta taattua laatua silti. Austeria lukee mielellään, vaikka välillä huomaankin oman ajatukseni jääneen johonkin jatkaessani lukemista. Pian kuitenkin kaikki mielenkiinto on jälleen luetussa eikä sen seuraaminen tai ymmärtäminen tunnu vaikealta. Jatkan Austerin parissa.

Paul Auster: Kuun maisemissa. Tammi, 1990. - Alkuteos: Moon Palace, 1989. - Suom.Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. 287 sivua

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat

 

Argentiinan sotilasdiktatuuri on taustana ja pohjana 1973 syntyneen toimittaja/kirjailija Mariana Enriquezin tuotannolle, mutta jo ilman tuota tietoa olen innostunut kirjailijan taidosta viedä lukija huomaamatta kauhun äärelle. En edes edellistä novellikokoelmaa Mitä liekit meiltä veivät lukiessani heti ymmärtänyt olevani goottilaisen tradition ja kauhukirjallisuuden jäljillä. Sellaisia kirjoja en ole yleensä lukenut. Marko Hautala ja Melina Marras totesivatkin äskettäin kuulemassani YLE:n Kulttuuriykkösessä (Kauhua kesämökin rauhaan!), että Enriquez on kauhukirjailija, jota muutkin kuin alan vannoutuneet ystävät lukevat. Ja vielä siitä innostuvat, kuten minä ensimmäisen suomennoksen luettuani. Romaani yliluonnollisene ilmiöineen oli minulle liian rankka ja jätin sen kesken - palatakseni ehkä myöhemmin.

Buenos Airesin ja La Platan kaduilta Enriquez näkee ja poimii novelleihinsa köyhiä, vammautuneita ja outoja tyyppejä, jotka kuolevat ja synnyttävät pelkoa toisissa köyhissä.Monesti lapsen näkökulma mahdollistaa ilmiöitä ja tekee ne todelliseksi. Lapsen maasta kaivamat luut saavat hänen mummonsa epätoivoiseksi ja myöhemmin luista koottu Pikkuenkeli seuraa kaivajaansa avausnovellissa. Kaikki eivät sitä näe, mutta lapsen seuraksi enkeli jää vielä sittenkin, kun lapsesta on kasvanut aikuinen. Lasten seikkailuhalu vie kammottaviin kokemuksiin, kuten novellissa Tekojärven Neitsyt 

Enriquezin aikuisetkin ovat tarkkaavaisia ja kehittävät itselleen outoja toimeentulon lähteitä, kuten Nico -outojen tilanteiden kuvaaja novellissa  Ei syntymäpäiviä eikä ristiäisiä. Kuvauskohteet ovat usein arkaluontoisia ja liittyvät henkilöiden intiimiin elämään.

Seksiriippuvaiset eivät ikinä juoneet teetä, vaan aina kahvia, ja iltaisin punaviiniä

Sotilasdiktatuurin aikana Argentiinassa tapahtuneet lastenkatoamiset antavat mahdollisuuden mielikuvituksellisiin tulkintoihin. Novellissa Teinien paluu kadonneita lapsia alkaa löytyä ja palata takaisin, mutta varsin pian heissä huomataan jotain outoa ja kammottavaa. Niminovelli alkaa  yleisestä varoituksesta sängyssä tupakoimisen sytyttämistä tulipaloista, jotka kertojan mielessä kasvaa houkuttavaksi vaihtoehdoksi ilmeisien yksinäiselle elämälle.

Kauhu ja pelko ovat aina läsnä ja niihin on totuttu niin, että elämään haetaan lisäjännitystä spiritismilläkin, vainajien tapaamisella (Silloin kun puhuimme vainajien kanssa). Joka tapauksessa henget ja haamut näyttävät ohjaavan ihmisten elämää ja niiden ohjaus on helpompi vastaanottaa kuin alistuminen ja alituinen valuillaanolo ja pelko. Kärry - novellissa perheen äiti auttaa surkeaa kulkuria, joka kuljettaa omaisuuttaan mukanaan ja langettaa samalla kirouksen niiden päälle, jotka ovat kohdelleet miestä toisin. Vaan kuka lopulta joutuu pelkäämään eniten ja mitä? Onko tuntematon pelottavampi kuin naapuri?

Olimme peloissamme, mutta pelko ei näy ulospäin yhtä selvästi kuin epätoivo. 

Vaikkakaan en tästä kokoelmasta innostunut yhtä paljon kuin edellisestä (ehkä johtuen myös tilapäisesti puutteellisesta lukurauhasta ), voin silti suositella kirjaa. Kauhu on vain keino Enriquezin kerronnassa ja sitä kirjailija osaa käyttää tehokkaasti.

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat. - WSOY, 2024. - Alkuteos Los peligros de fumar en la cama. - Suom. Sari Selender. - 231 sivua

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

 

Vähän myöhemmin on ryhmäkuvaus. Kukaan ei hymyile. Hymyilkää, kuvaaja käskee. Kukaan ei hymyile. Hymyilisitte nyt kuvaaja pyytää. Tämä tapahtuu ennen cheese -sanan aikoja joten kukaan ei hymyile paitsi eskaritädit joille maksetaan siitä että he leikittävät meitä.

Eivät kirjan tapahtumat hymyilytä juuri lukijaakaan. 1980-luvun Södertelje tarjoaa maahanmuuttajille työtä, mutta sinne sijoittuva kirja kertoo elämisen varjopuolista.  Agnes koittaa saada itselleen tilaa ja oikeiden olla olemassa, mutta Anita-äiti torpedoi sen kylmällä suhtautumisellaan lapseensa, jota ei ole halunnut. Kaunis äiti katsoo tytön vieneen häneltä mahdollisuuden uraan eikä lapsen musikaallinen lahjakkuus liennytä kateutta, vaan pikemminkin lietsoo sitä. Onneksi jo päiväkodista löytyy Kristian, jonka kanssa tyttö voi käyttää lahjojaan. Myöhemmin löytyy myös Suomesta muuttanut Miika,

Iltapäiväryhmään on tullut uusi poika. Hän istuu nurkassa ja tuijottaa käsiään.Muut pitävät etäisyttä häneen ja minä teen samoin. Kaikki haistavat ulkopuolisen. Ja tietävät ulkopuolisen kanssa veljeilyn johtavan siihen että joutuu itse samaan kastiin.

Miika elää Ritva-äitinsä kanssa, kunnes tämä sairastuu. Kristianilla on poliisi-isä ja Agneskin saa varaisän, johon tyttö luottaa äitiään enemmän. Musiikki vie heidät lasten kanssa viihtyvän Frank Leiden oppiin, mutta loppujen lopuksi lapset voivat luottaa vain itseensä - ja Susannaan, jolla on kuitenkin ongelma huumeiden kanssa.

Frank Leide alkaa käydä keskiviikkoisin. Ensimmäisellä kerralla Anita-äiti on kotona. Hän on pannut pakkelia naamaan. Käynyt ostamassa rinkeliä leipomosta. Me kastamme rinkelinpaloja kahviin ja juttelemme niitä näitä mikä Anita- äidin mukaan kuuluu siihen, mitä hän kuvailee miellyttäväksi käytökseksi.

Anita-äidiltä tulee kasvatusta pieninä pöläyksinä. Sosiaalinen lahjakkuus on yhtä tärkeää kuin älykkyys hän sanoo.

Mielestäni vaisuksi jäänyt yritys jatkaa Lisbeth Salanderin tarinaa Stig Larssonin Millenium-kirjoista ei vähentänyt intoani tarttua Karin Smirnoffin uusimpaan käännettyyn teokseen Sokerikäärme. Tämä teos palutti luottoani Smirnoffin kykyyn luoda maailma, joka on karmiva, mutta syvän inhimillinen, raastava mutta sieltä pilkahtaa myös hyvyyttä ja selviytymismahdollisuuksia. Tällaisena opin kirjailijan tuntemaan janakippo-trilogiassa, vaikkei tämä kirja ihan samaan ylläkään.

Karin Smirnoff osaa sanoa olennaisia asioita osuvasti. Niin myös tässä romaanissa, jossa hän esittää tapahtumat jälleen heikomman näkökulmasta. Lapsen kokemus tuo asiat esiin paljaina ja riipaisevina. . Kieli ja kerronta vangitsevat ja pakottavat mukaansa seuraamaan yhä uusia käänteitä, valheita ja paljastuksia. Ihan täyttä oikeinkirjoitusta kirjailija ei vieläkään harrasta eikä juuri pilkkuja viljele, mutta erisnimet saavat ison alkukirjaimen. Minusta kirjailijalla on oikeus omiin kielioppisääntöihinsä, jos lukija pysyy mukana. Minä pysyin. Smirnoffin yhteydessä puhutaan mustasta huumorista, mutta minun on vaikeaa  hymähtää osuvillekaan pohdinnoille, koska ne niin usein päättyvät surumieliseen oivallukseen. Koska en mielestäni voi lainata tähän samaa kirjan loppulausetta kuin tuijata blogissaan, kopioin Agneksen mietteen ranskalaisten kuolintapavariaatiosta puhuttaessa. Kristian tietää, että hyvää ruokaa arvostava ranskalainen voi giljotiinin sijaan kuolla  työntämällä pään kaasu-uuniin. Agnes joutuu toteamaan:

Minä en tiedä kaikkea kuolemasta enkä tiedä juuri mitään elämästäkään.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme. - Tammi, 2024. - Alkuteos Sockerormen, 2021. - Suom. Outi Menna. 288 sivua

Joni Lanki: Olosuhteiden kaipuu

 

Täytä itsesi haluamallasi valolla. Laske viiteen ja hengitä ulos. Olet vahva ja selviät kaikesta. Paranna itsesi vihreällä värillä, vahvista punaisella, piristä oranssilla, rauhoita sinisellä. Kuvittele ruumiisi jännitystilat mustaksi savuksi ja hengitä se ulos. Hengitä ulos huolet, murheet, ahdistukset, pelkotilat, epäilykset, sovinnaisuudet. Anna savun hälventyä ja hengitä avaruus sisään. Hengitä ulos puhtauden- ja tulevaisuudenkaipuusi, valheellinen viattomuutesi, vähäinen lähimmäisenrakkautesi. Hengitä ulos aikalaisuutesi:uutisotsikot, kommentit, tykkäykset, evästeet, tietosuojakäytänteet, feissarimokat, närkästymiset, rajanylitykset. Hengitä ulos ymmärtämättömät vanhempasi, menestyneet serkkusi, tylsät setäsi ja ankeat tätisi, hengitä ulos ystäväsi ja puolisosi, hengitä ulos naapurisi, hengitä ulos lähikaupan ilmoitustaulun kadonneet kissat ja koirat, hengitä ulos tämäkin pääsi sisällä kuuluva ääni, hengitä ulos ja kysy, hengitä ulos ja kysy itseltäsi, kuinka voisit hengittää ulos, hengitä ulos ja kysy itseltäsi, kuka voisi hengittää sinut.

Proosarunoa kuvittelen ymmärtäväni paremmin kuin mittaan tehtyä, olkoon mitta vaikka vapaatakin. Ei se niin kuitenkaan ole, sillä ainakin Joni Lankisen runot vaativat toisen ajatuksen vielä senkin jälkeen, kun runon on lukenut ja kuvitellut ymmärtäneensä. Lanki piilottaa runoihinsa ironiaa, joka on ilmiselvästi havaittavissa. Silloin lukija jo naurahtaakin ja vähitellen runo saa kokonaan uuden merkityksen. Kuten tuo lainaamani sefhelp-runo, jossa luvataan kaikki ja annetaan enemmän: oivallus.

Vaikka runojen lähtökohta on aidosti askarruttava ja runoilijalla selvä pyrintö parempaan elämään, epäily vesittää parhaimmankin aikomuksen. Ei niin, että runoilija kiistäisi rehellisyyttä. Pikemminkin hän näkee näennäisyyksien ja itselleen kertomiensa tarinoiden ja uskomusten läpi ja osaa nauraa myös itselleen. Lukija voi yhtyä tähän iloon ja ymmärtää ehkä tehneensä juuri samat harha-askelleet, uskotelleensa itselleen valheita.

Oivallustulituksen lisäksi sain havaita, ettei proosaruno ole rivi riviltä samanmittaisena jatkuvaa tykitystä, vaan siinäkin voi ja täytyy pitää taukoja, hengähtää ennen uutta ajatusta, vaikka se toiseen liittyisikin. Pidin tästä kirjasta kaunista kantta myöten. Jotain kuitenkin haluan säilyttää ironiasta vapaana totuutena, puhtaana muistona ja ajatuksena, kuten seuraavan:

Osa minusta elää yhä kolmevuotiaana poimimansa metsämansikan voimalla.

Joni Lanki: Olosuhteiden kaipuu. Gummerus, 2023. - 93 sivua

Guilliaume Musso : Kirjailijoiden salattu elämä

 Nuori kirjailijanalku lähtee kesäksi saarelle Skotlannin lähelle. Hän on löytänyt inspiroivan työpaikan toimintaansa lopettelevasta kirjakaupasta. Saarella asuu myös nuoren miehen ihanne, kirjailija Nathan Fawles, joka on lopettanut kokonaan menestyksekkään uransa ja viettää päivänsä eristyneenä koiransa kanssa, siemailee kallista japanilaista viskiä ja karkottaa pois kaikki luokseen pyrkivät. Nuorukainen on kuitenkin sitkeä eikä hätkähdä edes haulikonpiippua tervetulotoivotuksena. Loukattuaan jalkansa kirjailija on pian avun tarpeessa ja  muitakin innokkaita auttajia löytyy. Fawles epäilee kuitenkin järjestään avuntarjoajien motiiveja. Erityisesti hän epäilee sveitsiläistä naistoimittajaa Mathilde Monneytä. joka on saanut kiinni hänen omille teilleen karanneen koiransa. Hän kuitenkin huomaa naisen määrätietoiseksi ja viehättäväksikin, kun tämä tuo koiraa takisin.

Kirjailijanalku saa annettua kustantajien hylkimän käsikirjoituksen idolilleen ja lyhyesti verrataan myös juonivetoisen kirjojen ja kieleen perustuvien kirjojen paremmuutta. Tapahtumat etenevät aina yhden henkilön näkökulmasta, eikä lopulta kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää. Saarella tapahtuu murha ja menneisyydessäkin niitä on tapahtunut. Poliisit saavat selville vähemmän kuin henkilöt, joiden näkemänä ja kokemana tapahtumat etenevät. 

Kuunneltuna dekkari toimii aina hyvin. Hyvin toimi tämäkin, vaikka ensin en tajunnut heti nopeita näkökulman vaihdoksia. Itseäni kiinnosti myös kirjallinen aihe ja kirjailijan jälkisanat, joissa hän selittää kirjan alkuideaa. Kelpo kirja kaikenkaikkiaan.

Guilliaume Musso : Kirjailijoiden salattu elämä. Siltala, 2024. - Alkuteos: La vie secrète des èscrivains.-Kääntäjä Arja Nurminen. - E-äänikirja. -Lukija: Juhani Rajalin. - Kesto: 7 h 8 min

Helmi Kekkonen: Liv!

 

Vaikken ole erityisen kiinnostunut kirjan aiheesta, olen kiinnostunut Helmi Kekkosesta kirjailijana. Kuuntelin pienen kirjan, joka kertoo raiskauksesta ja totean sen, minkä aavistin: Helmi Kekkonen tuo paljon käsiteltyyn aiheeseen jotain uutta.

Tapahtumapaikkana on pieni, turvallinen saari. Tapahtumien keskiössä on perhe, jonka isä Harri asuu uuden naisystävänsä kanssa Tukholmassa. Saaressa äidin, Karoliinan kanssa ovat aikuiset tyttäret Telma, Ellen ja nuorin Liv sekä Telman pieni poika Teo, jota kaikki rakastavat. Perheen kesäpaikassa eletään kesän viimeistä, helteistä lomaviikkoa ja valmistaudutaan äidin syntymäpäivään. Tyttäret pohtivat, pitäisikö äidille kertoa isän uudesta suhteesta, vaikka Karo ei ole  vielä käsitellyt avioeroakaan kunnolla.

Kun Liv tapaa saarella tuntemattoman miehen, Paulin, hän tuntee vetoa mieheen ja hänessä syttyy yhtaikaa halu ja jonnekin taustalle myös pieni pelko. Halu ja kiihko voittavat ja hän sopii tapaamisen miehen kanssa. Kirja pohtii näitä asioita: epäröintiä ja uskallusta, halua ja pelkoa. Perheen elämää kuvataan monen henkilön näkökulmasta ja myös takautumin; vanhempien rakkautta, nuorimmaisen tyttären syntymää ja myös sisarten kokemuksia ja asemaa Livin elämässä. Kaupungissa Liv odottaa tapaavansa ystävänsä Iidan, joka myös pääsee ääneen teoksessa.

Aihe on arka ja paljon käsitelty, mutta Kekkonen pyrkii vastamaan heille, jotka katsovat miehen väkivaltaisen käytöksen olevan hänen pahoinpitelynsä kohteeksi joutuvan naisen syy. Kekkonen ei puhu liian lyhyistä hameista tai viekottelvasta kaula-aukosta, vaan käy läpi tapahtumaa itseään syyllistävän naisen näkökulmasta. Lukija voi olla iloinen Livin puolesta siitä, että tällä on ympärillään rakastavia naisia ja taustalla yksi rakastava mieskin - isä. Helmi Kekkonen osaa kertoa ja kuvittaa kertomansa niin, että juoni tai loppu eivät ole tärkeitä, vaan se, mitä hän kertoo henkilöistään.

Helmi Kekkonen: Liv!. - Siltala, 2024. E-äänikirja. - Lukija: Sari Paavola. - 3 h 45 min

Antti Hurskainen: Suntio

 

Ootko iskä koskaan pyytänyt anteeks epätosissaan? Mahdollisesti, mutta kai suurempi rike on epätosissaan anteeksiantaminen.

Suntio Turtola on työlleen ja lapselleen omistautunut tunnollinen mies. Hän on yksinhuoltaja, jonka vaimo on lähtenyt omille teilleen hakemaan elämäänsä väriä ja uusia kokemuksia. Lapsi Monika on pian kuusivuotias älykäs ja omaperäinen tyttö, jonka elämä "alkoi silloin, kun hän oppi lukemaan". Isän ja lapsen keskustelut ovat viisaita ja herkkiä. Heillä on rakastavat ja hyvät välit. Isä ei tiedä aluksi, että Monikaa kiusataan päiväkodissa. Kiusaamiseen osallistuvat myös naapuristossa asuvat kaksoset, joiden äiti pyytää Monikaa lastensa seuraksi päästäkseen keskittymään omiin puuhiinsa.

Turtolan työtehtävät laajentuvat, jos kirkkoherran Sirenin alkoholinkäyttö lipsahtaa yöllä liialliseksi. Silti Turtola saa Sirenistä keskustelukumppanin, vaikka kaipaakin tämän edeltäjää Vainiota, joka painiskeli myös viinanhimon kanssa. Vainiota kaipaa myös Juhi, joka säikäyttää seurakuntalaisia asettumalla edesmenneen kirkkoherran haudalle lepäämään. Turtola ymmärtää häntäkin. Uusi kappalainen Leppä, joka kipuilee hedelmällisyyshoitojen ja sitäkin kautta myös oman riittämättömyytensä kanssa ei saa ystäviä kenestäkään.

Turtolan elämä pysähtyy ja menee toisille raiteille, kun Monikalta löydetään aivokasvain. Se leikataan, mutta elämä ei palaa ennalleen. Turtolan pohdiskelut ovat vahvasti kristillisyyden leimaamia, mutta hän osaa ajatella itsenäisesti eikä alistu helppoihin ratkaisuihin. Se ei tee hyvää hänen omalle elämälleen, mutta oikein toimiminen ja rehellisyys itselle ovat tärkeämpiä kuin sopusointuinen elämä ja työ. Vai ovatko kaikille? Ainakin lukijalle, olipa hän uskovainen tai ei, nämä pohdiskelut antavat paljon.  Kirjan loppupuolen kirjeet ovat katkeransävyisiä, mutta se on juonen kannalta perusteltua.

Halusin tutustua kirjailijaan, vaikka epäilin, etten innostu hänen tekstistään. Turhaan epäilin. Näin rehellistä ja aitoa paneutumista osoittavaa tekstiä luen mielelläni -siis jatkossa. Nyt kuuntelin ja tiedän, että paljon kirjan annista meni ohi. Tämä on ehkä omaa kyvyttömyyttäni, mutta  tarvitsen tekstin silmieni eteen. Ainakin tällaisen tekstin, joka vaatii pysähtymään! Palaan tähän vielä, maistelen ja mietin. Tämä toimi kuitenkin myös kuunneltuna. Lukija Juhani Rajalin pystyi välittämään kirjailijan tekstin turhia painotuksia välttäen. Vain jotkut vähäiset slangi-ilmaukset hän luki hiukan kankeasti.

Tällaista rehellistä ja vakavaa ajattelua romaanimuodossa toivon saavani lukea lisää omia tekemisiä selittelevien autofiktioiden sijaan!  

Antti Hurskainen: Suntio. - Siltala 2023.-E-äänikirja.Lukija Juhani Rajalin. -Kesto 7 h 17 min

 

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

 

Vedessä kiiri onnenhuuto, riemunkiljahdus, joka kutsui kumpaakin vartijaa.

Maria on eläkkeellä oleva merenvartija. Häntä tarkkaillaan Espanjassa Nerjan kaupungissa, Välimeren rannalla sijaitsevassa talossa, joka näyttää huvilalta. Hän voi pahoin ja saa vain tarkoin annostetun määrän sydänvettä, joka lievittää kipuja. Tarkkailevan merentutkimuslaitoksen johtaja Quentin oli aikaisemmin Marian ystävä, mutta on sittemmin lähtenyt työtoverinsa (kalansuu) Catalinan vietäväksi.

Sydänvesi on suolaista merivettä Tyynestä valtamerestä, joka oli Marian vartioima ennen eläkkeelle siirtoa. Eletään vuotta 2041 ja suurmyrsky, joka johti Marian eläköitymiseen oli toukokuun lopulla 2024. Eräänä päivänä tutkimuslaitoksen johto tulee pyytämään Mariaa takaisin työhön, merenvartijan kouluttajaksi. Kristitty nuorukainen Miquel tuntee saman merenkutsun kuin Mariakin ja molemmat nauttivat merestä, uimisesta ja sukeltamisesta. He pystyvät olemaan veden alla pitkään ja kulkevat yhdessä pitkiä matkoja ilman, että rannoilla kulkevat turistit tietävät siitä mitään.

 Taiten ja tarkoin kuvattu meri, sen virtaukset ja siihen heitetyt roskat, mereen hukkuneetkin ovat kaikki kirjassa läsnä. Kirjoittaja ammentaa osia myyteistä, historiasta, tieteestä ja uutisista. Taitavasti hän sommittelee niistä uskottavan kokonaisuuden.

"Välimeri on huuhtonut rannoilleen paljon kuolleita. Merellä on käyty sotaa, etsitty reittejä toisiin maihin, yritetty päästä parempaan maailmaan. Sotilaita, merenkulkijoita, apkolaislapsia. Kaikkia heitä on kulkeutunut näillekin rannoille. Meri ei heitä ota, vaan tuoheidät takaisin."

Toisille meri on ystävä ja kumppani, mutta on myös heitä, joita meri on vain koskettanut. He välittävät meren sanomaa taiteessa, maalauksissa tai elokuvissa. Raamatun kertomuksista löytää olentoja, jotka saivat veden ja meren tottelemaan, kuten esim. Nooa tai  Mooses. Venäläinen taidemaalari Ivan Aivazovski,joka maalasi myrskyjä, oli Marian mielestä merenvartija .

Sekä Marialla että Miguelilla on meriääni, laulu, jolla he puhuttelevat merta.

"musiikki, tietenkin se on musiikki", poika henkäisi. "Sävel, jonka laulan mereen. Johon aallot tarttuvat ja jota ne vievät eteenpäin. Meri laulaa sen minulle takaisin, ja siten minä tunnen meren."

En olisi uskonut, että viehätyn tästä kirjasta niin paljon kuin lopulta tapahtui. Elin tekstin mukana, tunsin meren ihollani ja taiten rakennettu tulevaisuudenkuva merien suojelusta ja sen tarpeesta ei päästänyt minua otteestaan. Pitkästä aikaa ahmin tekstiä, mieleni teki juoda merivettä ja sukeltaa aaltoihin, vaikka oikeasti kaltaiseni sisämaassa kasvanut hieman pelkääkin korkeita aaltoja, vaikka rakastan niiden keinutusta. Vain kirjan lopussa oli hieman tahmeaa, kun pelkäsin kirjailijan rakentavan siirappimaista päätöstä. Onneksi pelkäsin turhaan ja sain hengittää meri-ilmaa ja tunnustella vettä loppuun asti. Ihana kirja!

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri. - Gummerus, 2023. - 382 sivua

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

 

Hän katseli elämää, jota tuo nainen oli elänyt ennen häntä ja jatkaisi hänen jälkeensäkin, seuranaan vain yksinäisyytensä, joukko äkäisiä henkiä ja elämäntäysi tarinoita.

Tämän kirjan alkuperäinen nimi on sama kuin vanhan naisen, josta se kertoo. Marvellous Ways asuu yksin vankkureissa Cornwallissa, hankkii itse ruokansa ja seurustelee omien aavistuksiensa kanssa. Hänellä on menneisyys, kolme rakkautta ja äiti, joka oli merenneito. Eipä ihme, että naisen on edelleen päästävä uimaan nousuveteen.

Minä uin koska minun on pakko. Uiminen pitää minut terveenä.

Francis Drake ei osaa uida hyvin. Hän on osallistunut toiseen maailmansotaan Ranskassa ja saanut kuolevalta sotilaalta tehtäväksi toimittaa kirje tämän isälle, joka asuu Cornwallissa. Siellä risteävät vanhan naisen ja rakkaudessa pettyneen nuoren miehen tiet ja molemmat yksinäiset saavat apua toisiltaan. Merkitystä löytyy enemmänkin, kun kerronta etenee ja juonirönsyjä solmitaan yhteen. Mukana on runsaasti sivujuonia ja -henkilöitä, jotka jäävät pieneen rooliin, vaikka välillä nostetaankin kerronnassa etualalle. Marvellous ei kyseenalaista henkien sanomaa eikä sadunomaisia käänteitä eikä lukijankaan pidä niitä epäillä.

Cornwallin ja merenneitojen houkuttamana tartuin kirjaan ja annoin Sarah Winmanin kerronnan viedä. Välillä mietin, onko kirja lukuromaani, mutta sitten päästin irti analysoinnista, mietin tuomenmarjaviinan nostattamaa punaa iäkkään Marvellousin poskilla ja annoin sadun viedä. En pettynyt vaan viehätyin niin, että luen kaiketi vielä Winmanin suomeksi käännetyn esikoisen Kani nimeltä jumala.

Sarah Winman: Merenneidon vuosi. Tammi, 2016. - Alkuteos:The Year of Marvellous Ways. - Suom.Aleksi Milonoff.- Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen. -312 sivua

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

 

Kauneinta kasveissa on niiden äänettömyys. Toiseksi kauneinta on niiden liikkumattomuus.

Thomas Davies on kirjoittanut näin vaimonsa kuoleman jälkeen. Hän tukeutuu työhönsä surua lievittääkseen. Kyläläiset pitävät miehen vaimon kuolemaa Jumalan rangaistuksena. Onhan Thomas Davies tieteeseen uskovan ja menestyneen luonnontieteilijän Charles Darwinin puutarhuri Kentissä 1870-luvulla . Mies ei itse ymmärrä kaikkea mitä isäntänsä ja hänellä on kaksi toistaitoista lastakin, joista on pidettävä huolta. Vaan ei hän ole uskossakaan.

Sarah virittelee myssyä ja sateenvarjoa ja hiuksia ja ilmettä kirkkoa varten, hän on vanhetessaan ruvennut juoksuttamaan Jumalaakin vaikka ennen viis veisasi. Kun tuuletetaan ja paukutetaan höyhentäkkiä ja viisi hahtuvaa lentää ilmaan, hän uskoo, että taivaalliset sotajoukot ovat liikkeellä. Minulla on jumalanpalveluksen aikaan rauha, Luojan kiitos. Ei näy ketään tiellä nyt.

jotkut naiset eivät pysty sovittamaan suuria silmiä , suoraa  täyteläisiä huulia samaan päähän aivojen kanssa, jokin on liikaa. Aivot. Ne kutistetaan niin pieniksi, että päähän mahtuu paksut kiharat ja pitsimyssy.

Tämä puutarhurin asenne pelottaa ja ärsyttää kyläläisiä, vaikka myönnettävä on, että uskovaiseksi voi tekeytyä ja tehdä samalla syntiä, kuten suntio Daniel Lewis, joka viettelee kauppiaan vaimonkin. Jumalaa on kuitenkin palveltava ikään kuin varmuuden vuoksi ja vallanpitäjien mieliksi.

jos emme aina Jumalaa rakastakaan, pelkäämme kuitenkin, me pelkäämme Jumalan ja isäntien ja omistajien kostoa, sairautta ja hulluutta ja kuolemaa ja köyhyyttä.

Kristina Carlsonin kymmenisen vuotta Finlandia-palkitun Maan ääreen -romaanin jälkeen julkaistu kirja kertoo tieteen ja uskon kamppailusta, ristiriidasta, joka syntyy uuden ja tuntemattoman ja vanhojen totuttujen arvojen välille. Carlson käyttää taiten kieltä, joka taipuu hänen käyttämänään uudeksi ymmärrykseksi. Henkilöitä on paljon ja melkein kaikki on nimetty, mikä haittasi omaa lukukokemustani. Tämä olisi pitänyt lukea kertaistumalta, jolloin se olisi pysynyt mielessä paremmin kasassa ja nimet paremmin muistissa. Pieni helmi kuitenkin - syvempää tutkiskelua varten. Sillä:

raskainta elämässä ei ole epätoivo vaan toivon poissaolo.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Otava, 2010. (Seven-pokkarit) 1. painos Otava 2009. - 176 sivua

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta 1

 

Ei kirjan nimi eikä kansi houkuttellut. Kirjailijakin oli minulle aiemmin tuntematon, vaikka on palkittu Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. Takakansi mainostaa kulttikirjaksi. Onneksi tartuin tähän.

Alkusivuista lähtien on pakko keskittyä ja yrittää ymmärtää. Miksi minä-kertoja kuuntelee ääniä talossa? Miksi hän tuntuu sulkeutuneen yhteen huoneeseen, jonka ikkunasta näkyy puutarhaan ja halkopino? Yhä oudommaksi tilanne muuttuu kun selviää, että hän asuu talossa yhdessä miehensä Thomasin kanssa, mutta välttelee tämän tapaamista niin, että käy keittiössä tai vessassa vain miehen ollessa poissa, hoitamassa kauppa-asioita tai yhteisen antikvariaatin asioita.

Puhelimessa aviopari kuitenkin keskustelee. Kun Tara on messuilla Pariisissa, hän soittaa miehelleen. Vähitellen paljastuu taustalta viisi vuotta aiemmin alkanut intohimoinen rakkaustarina, avioliitto, yhteinen työ ja koti.

Marien ja Philipin ympärillä vallitseva rauha palautti mieleeni viiden vuoden takaisen ajan, jolloin tapasin Thomasin. Sen odottamattoman tunteen, että kokee yhdessä jotain selittämätöntä, ihmetystä toisen olemassaolosta - ihmisen, joka tekee kaikesta yksinkertaista - tunteen, että mieli on samanaikaisesti tyyni ja kuohuksissa. 

Luvut ovat oudosti nimetyt alkaen ensimmäisestä :#121. Sitten paljastuu, että Tara elää yhä uudelleen ja uudelleen marraskuun 18. päivää. Eilinen ei ole hänelle 17. marraskuuta, kuten muille ihmisille, joiden kanssa hän on tekemissä, eikä 19. marraskuuta näytä tulevan. Aika on mennyt rikki. Thomas yrittää ymmärtää, on huolestunutkin, mutta elää aina vain ensimmäistä marraskuun 18. päivää. Kerta toisensa jälkeen hänelle pitää selittää uudelleen päivän kulkua ja sen uusiutumista Taran kokemana.

Tapahtumat ja ympäristö kuvataan tarkasti. Tapahtumia on melko vähän, mutta ajan rikkoutuminen on niin suuri asia, että se muuttaa kaiken. Aika jumittuu epäsymmetrisesti: jotkut asiat toistuvat samanlaisina päivästä toiseen, mutta jotkut taas muuttuvat: ostetut kirjat välillä palautuvat ostopaikkaaan, välillä pysyvät tyynyn alle, jonne Tara ne kätkee. Palohaava, joka tulee Taran käteen alkuvaiheessa, kirvelee, mutta paranee vähitellen. Hän haluaa selvitä ajan rikkoutumisesta ja kehittää erilaisia taktiikoita. Hän huomaa muutoksia mielialassaan, mutta se ei  kasvata toiveikkuutta.

Olen vaihtanut toivoni mielialaan ja paistinpannuun.

Mikä ihme tässä kirjassa kiehtoo? Kuvaus on yksityiskohtaista, jopa pikkutarkkaa. Näen silmissäni puutarhan purjot ja mangoldit, maistan lämpimän teen ja appelsiinisuklaan, näen sumuisen marraskuun maiseman ja yötaivaan. Se outo jännite, joka syntyy kun loogisuus katoaa ja rakkaus muuttuu odottamattomalla tavalla kuten elämäkin, pitää lukijan otteessa. Kieli on kaunista ja sujuvaa. Tapahtumatkin etenevät. Kolme ensimmäistä osaa on palkittu,käännöksetkin suomeksi tulossa, mutta jatkoa kirjailija on kirjoittanut vielä neljä osaa lisää. Pysyykö jännite yllä, kantaako kirjailijan ääni septologian loppuun asti. Sen haluan selvittää ja odotan jatkoa innolla. Huikea kirja!

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta; 1. - Kosmos, 2024. - Tanskankielinen alkuteos: Om udregning af rumfang. 2020. -Suom. Sanna Manninen. - 155 sivua

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

 

Kirjan päähenkilö on palanut loppuun tehtyään neljätoista vuotta yliopistokoulutustaan vastaavaa työtä. Hän haluaa löytää sellaisen työn, joka ei stressaa. Työvoimatoimiston virkailija on halukas auttamaan häntä työn etsinnässä. 

Lähes huomaamaton työ, jonka määrittely työksi oli jo kyseenalaista, olisi hyvä.

Monenlaista minä-kertoja kokeilee: tarkkailutyötä,metsänvartijan työtä, julisteiden kiinnitystyötä, myyntiä edistävien tekstien ideoimista teepusseihin ja mainoksien työstämistä kuulutettavaksi bussilinjoilla. Jotkut työt ovat määräaikaisia; edellinen työntekijä on joko lopettanut tai sairaslomalla. Äkkiseltään työtehtävät eivät vaikuta vaativilta, sillä esimerkiksi työskentelevää kirjailijaa on pidettävä silmällä tuntikausia monitorien kautta tai metsänvartijan tehtävä on lähinnä pysyä mökissään keskellä metsää. Minä-kertoja haluaa tehdä työnsä kunnolla ja päteä esimiehen silmissä. 

Alkuperäinen työni, jota olin jatkanut pitkään, oli päättynyt loppuunpalamiseen, ja ymmärsin kyllä järjellä, etten saisi kohdistaa työhöni vahvoja tunteita, mutta oli hankala myös olla tuntematta tiettyä tyydytyksen tunnetta siitä. Olin onnellinen, kun puurtamiseni tuloksista ilmoitettiin, ja mieleni teki ponnistella entistä enemmän.

Kun esimies sitten huomaa ja kehuu, saattaa tilanne riistäytyä käsistä ja suosion myötä hiipuu tekijän tahto pysyä pestissä. Näin käy teepussitekstien laadinnassa, jossa tavallisten ihmisten arkiset huolenaiheet vastauksineen saavat arvaamattoman suosion.

Aloin salaa myös toivoa, että Fujikon myynnin kasvu alkaisi jo tasaantua, vaikka se olisi yritykselleni haitallista. Tuote oli noussut suosituksi, maine sen kuin kasvoi. Samalla piirroshahmo oli muodostunut minulle vastustajaksi, jota en kyennyt päihittämään.

 Usein tapahtuu myös jotain outoa, kuten yritystoiminnan loppuminen välittömästi mainoksen poistamisen jälkeen.Kirjailijakin tuntuu avistavan, että häntä tarkkaillaan. Edeltäjien, työtovereiden tai työssä kohdattujen ihmisten kanssa on tultava toimeen ja joskus nämä vaatimukset tulevat ylivoimaisiksi, jos ihmiset osoittautuvat toisenlaisiksi kuin ensinäkemältä luulee.

Onneksi en ollut ihan nuori. Vielä 23 vuoden korvilla olisin saattanut tarttua koukkuun, mutta valitettavasti olin alkuperäisessä työssäni joutunut olemaan tekemisissä useiden sellaisten ihmisten  kanssa, jotka tunkeutuivat vaivihkaa toisen mieleen ja puhkoivat sinne reikiä. Yleensä he joko kiskaisivat tikapuut alta silloin kun toinen oli pahimmassa pulassa tai sitten vain yksinkertaisesti hamusivat tietoa, jota toisella oli hallussaan.

Kirjan sivuilla syödään niin paljon, että minunkin oli pakko etsiytyä riisikakkusten äärelle kuin lapsena Enid Blytonin Viisikko-kirjojen inspiroimana. Ruokalajit ovat monipuolisia ja eksoottisia. Mate-teetä juodaan ja yritysten myymiä herkullisia keksejä tai muita tuotteita kuvaillaan tarkasti. Onhan toki totta, että yksitoikkoisen työpäivän kohokohta on lounastauko ja eväiden hinta on olennainen pienipalkkaiselle työntekijälle. Näin kirjailija  vaivihkaa myös kertoo päähenkilön siirtyvän yhä huonommin palkattuihin tehtäviin. 

Kirjassa on myös hiljaista huumoria, joka kohdistuu etupäässä kertojaan itseensä. Seikkaperäinen työnkuvaus nostaa esiin järjettömyyksiä, joita japanilainen kohteliaisuus kärjistää niin, ettei lukija aina tiedä, onko kirjoittaja vakavissaan. Varsinkin kun outoja ilmiötä sattuu tämän tästä! Kirjailijalla itsellään on etuliepeen mukaan kokemusta työpaikkakiusaamisesta, mutta siitä tämä kirja ei mitenkään suoraviivaisesti kerro. Onneksi ei, sillä tällaisenaan teos on jäntevä kokonaisuus, jossa liki sadunomaisin keinoin ja salasyntyisellä huumorilla paljastetaan nykyaikaisen yritysmaailman ja työelämän outouksia. Kirjailija on voittanut Japanissa lukuisia palkintoja, teosta on käännetty mm. englanniksi ja Times-lehti on ottanut sen mukaan listaukseensa sadasta kirjasta, jotka jokaisen pitäisi lukea. Enpä ihmettele. Raisa Porrasmaa on taas tehnyt suomentajana tarkkaa ja asintuntevaa työtä.

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä. - Into, 2022. - Alkuteos Kono yo ni tayasui shigoto wa nai, 2015.- Suom. Raisa Porrasmaa. Kansi Greg Heineman Emmi Kyytsönen. 301 sivua.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

 Lieneekö aikamatkailu Japanin nykykirjallisuudessa muoti-ilmiö, kun jo toisessa käteeni osuneessa käännösromaanissa sellainen on mahdollista. Tässä romaanissa ratkotaan ongelmia pienessä sekatavarakaupassa, jonka maine on levinnyt niin, että vielä omistajan kuoleman jälkeenkin riittää kyselijöitä. He pudottavat kysymyskirjeensä kaupan etuoven postiluukusta sisään illalla ja olettavat saavansa vastauksen seuraavana aamuna vanhaan maitopullotelineeseen kaupan ulkopuolella. Näin kirjeenvaihto on toiminut vanhan kauppiaan kuolemaan asti. Kun varasporukka pakenee ränsistyneeseen ja autioon kaupaan ja lukee kirjeen, jonka on lähettänyt nimimerkki Jänis kuusta, tulee vastauksiin lisää tietämystä. Kysymykset tulevat ajasta, joka ei tiedä mitään kännyköistä tai internetistä, mutta nämä ovat jo pikkurikollisille tuttuja.Kun he ryhtyvät vastaamaan ongelmiin, joutuvat kysyjät luottamaan vastaajaan yhä enemmän, mikä tuntuu joskus vaikealta.

Kirjailija kertoo onnellista tarinaa kaiken järjestymisestä vaikeuksien jälkeen, mutta oikoteitä hän ei käytä. Kaiken lisäksi kysyjiä on paljon ja myös vastaajien tarina kietoutuu juonivyyhteen niin tiiviisti, että täytyy vain ihailla lankojen pysymistä käsissä ja kaikkien lankojen sitomisesta kirjan lopussa. Kerronta pitää otteessaan ja juonenkäänteet yllättävät kuin rikoskertomuksessa. Kun varasjoukko vastailee kysymyksiin piloillaan, toimii kysyjä kuitenkin oman näkemyksensä mukaan, mikä hämmentää vastaajia.

"Sama juttu muissakin kirjeissä. Suurimmassa osassa minua kiitellään. Olen siitä iloinen, mutta viesteistä käy ilmi, että vastauksistani oli hyötyä kysyjän oman mielenlaadun ansiosta. Jos kysyjä ei itse halua elää vilpittömästi ja parhaansa mukaan, kaikki menee pieleen, oli vastaus mikä hyvänsä."

Avunpyytäjissä on mm. ammatinvalinnan kanssa kipuileva ja elämäänsä merkitystä etsivä muusikko, miekkailija, joka valmistautuu olympialaisiin, mutta epäröi ajankäytöään sairaan rakastettunsa tehdessä kuolemaa. Myös lastenkoti lähiseudulla liittyy tarinaan.

 Kirjailija jakaa henkilöidensä kautta moraalisia ohjeita.Varkaiden neuvoja noudattanut Harumi rikastuu tavoitteidensa mukaan, mutta määrätietoisuuteen ja rikkauteen myötä mieleen tarttuu ylimielisyyttä ja hän torjuu muiden avunpyynnöt. Lopulta hänet ryöstetään. Silloin hänen mieleensä tulee, että liike-elämä on kovettanut hänet ja tehnyt ahneeksi.

Hän oli todellakin pyrkinyt edistymään kaikin voimin, mutta oli tainnut pitää katseensa liian tiukasti tiessä. Tätä tapausta ei pitäisi tulkita rangaistukseksi, vaan varoitukseksi: pidä sydämesi auki.

Kirjailija Keigo Higashino tunnetaan dekkareistaan, joten palapelimäisen juonen hallitseminen ei ehkä olekaan niin ihmeellistä. Kirja on voittanut Japanissa arvostetun Chuo Koron -kirjallisuuspalkinnon ja käännetty useille kielille. Suomeksi sen on kääntänyt Raisa Porrasmaa, joka on syvällisesti sisällä japanilaisessa ajattelutavassa ja yhteiskunnan toiminnassa. Lämminhenkisen kirjan hän on suomalaisille lukijoille kääntänyt.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet. - Punainen silakka. 2022. -Japaninkielinen alkuteos Namiya zakkaten no kiseki 2012. Suom. Raisa Porrasmaa. Kansi:Tuomo Parikka. -317 sivua

Toshikazu Kawaguchi : Ennen kuin kahvi jäähtyy

 

Olipa hauskaa lukea sotauutisten ja vakavien kirjojen jälkeen tällaista romaania, jossa joskus tehdyt virheet voi korjata ja kaikki muuttuu loppujen lopuksi hyväksi. Parasta näissä neljässä tarinassa on se, että mikään ei tapahdu ennakko-oletusten mukaan tai kaavamaisesti, vaan kirjailija tarjoaa yllätyksiä, johon lukija ei ole varautunut. 

Tokiossa on syrjäisellä sivukujalla katutason alapuolella kahvila Funiculi Funicula, joka tarjoaa erinomaista kahvia ja voita, mutta myös mahdollisuuden matkustaa ajassa. Kahvilan yhdellä tuolilla istuu leninkiin pukeutunut nainen, haamu, joka ei ole muistanut ajassa matkustamisen tärkeintä sääntöä: matkalla voi olla vain niin kauan kuin kahvi jäähtyy kupissa. Nainen nousee kerran päivässä tuoliltaan käydäkseen vessassa ja silloin hänen paikalleen istunut pääsee haluamaansa hetkeen.

 Yrittäjiä riittää. Fumiko on odottanut kosintaa, mutta sulhasehdokas kertookin lähtevänsä Yhdysvaltoihin töihin. Fumiko ei ole mielestään kuunnellut miehen ilmoitusta tarkasti, koska odotti kosintaa ja mies kertoikin lähtevänsä töihin Yhdysvaltoihin ja Fumiko yllättyi Fumikon täysin. Nyt hän haluaa palata tilanteeseen, joka on tapahtunut viikko sitten. Sairaanhoitaja, joka on naimisissa Alzheimerin tautia sairastavan miehen kanssa haluaa palata siihen aikaan, jolloin miehen sairaus oli vasta puhkeamassa. Hirai pakoilee siskoaan, jolle on sälyttänyt vastuun perintömajatalosta ja hoitaa baaria. Hänkin haluaa selvittää menneitä, kun sisko kuolee liikenneonnettomuudessa. 

Myös kahvilanpitäjillä on ongelmia, jotka askarruttavat, mutta niitä varten pitää matkustaa tulevaisuuteen. Sekin onnistuu, vaikka sama henkilö ei voi tehdä kahta matkaa eikä nykyhetkeä voi muuttaa aikamatkalla. Matkalla ei myöskään voi tavata muita kuin kahvilassa käyneitä henkilöitä.

Vesi virtaa ylhäältä alas. Se johtuu painovoimasta, ja myös ihmissydämiin vaikuttaa painovoimaa vastaava voima. Ihmiselle, jota arvostaa ja jolle on avannut sydämensä, ei voi valehdella. Todellinen minä tulee esiin. Etenkin jos yrittää piilotella surua tai heikkoutta.

Kirja on tekijänsä esikoinen ja sitä kehutaan kulttikirjaksi takatannessa. Kerronta on viehättävän naiivia mutta ei ollenkaan siirappimaista, vaan lapsenomaisen selkeää ja luottavaista. Kuin tekijä haluaisi sanoa, että asiat kyllä järjestyvät. Tällaiseen kirjaan on helppo ja hyvä tarttua, kun haluaa hetken hengähtää ja pönkittää horjuvaa luottamusta ihmisyyteen. Epätodellinen elementti tekee kertomuksista juuri sopivasti satua. Kirjasta voi löytää iloa ja elää edes hetken kuten yksi kirjan henkilöistä, kahvilanpitäjän vaimo Kei.

Kei oli seurallinen ja huoleton sekä lisäksi vilpittömän  utelias ja vapautunut, ja hän oli nero löytämään iloa niistä asioista elämässä, joita hän pystyi tekemään. Hirain sanoin: Keillä oli onnellisena elämisen kyky.

Toshikazu Kawaguchi : Ennen kuin kahvi jäähtyy. - Bazar, 2024. Alkuteos Coffee ga samenai uchini, 2015. Suom. Markus Juslin. Kannen suunnittelu Sanna-Reetta Meilahti. - 236 sivua

Yo Miri: Uenon asema

 

Olin koko elämäni ajatellut vain ihmisiä, jotka eivät olleet luonani. Heitä, jotka eivät kulkeneet rinnallani. Heitä, jotka eivät olleet enää tässä maailmassa.

Kirjan kertoja on tehnyt koko elämänsä ahkerasti töitä. Hän on perustanut perheen ja saanut kaksi lasta. Vaimo Setsuko on huolehtinut lapsista, kun kertoja on ollut muualla hankkimassa perheelle elantoa. Kun lapset ovat viimein omilla jaloillaan ja poika Kaikokin saanut opintonsa suoritettua, tuleekin kuolinviesti. Poika on kuollut äkillisesti nukkuessaan ja vanhemmat murehtivat, etteivät olleet pojkaa hoitamassa, vaikka äkillinen kuolema on ollut pojalle helppo.

Sama kuolintapa voi tuntua sekä hyvältä että pahalta, koska kaikki perustuu omaan arvioomme.

Buddhalaiset hautajaismenot kuvataan tarkasti, samoin äidin suru ja hänen voimakas tarpeensa puhua pojan kanssa. Kun Setsuko eräänä aamuna makaa kuollena sängyssään, kertoja oivaltaa menettäneensä kaikki merkitykselliset ihmiset elämässään. Nyt vasta hänellä olisi ollut aikaa olla heidän kanssaan. Tyttärentytär laitetaan  pitämään silmällä isoisää, mutta tämä ei halua olla vaivaksi lapselle, vaan lähtee junalla etelään, Uenon asemalle. Hän perustaa oman kodin, teltan, muiden kodittomien ja yksinäisten joukkoon Uenon puistoon.

Mies oli niin siisti, ettei häntä olisi erottanut ihmisistä, joilla on koti, mutta koska hän keräili tölkkejä ja makaili kivipenkillä kuin kuollut, hänen täytyi olla koditon.

Kodittomien on pysyttävä näkymättömissä erityisesti silloin, kun keisarillinen perhe vierailee jossain puiston laidalla olevista museoista, joten asumusten on oltava helposti mukana kuljetettavia. Kertoja tutkailee leiriytymiskieltoja ja muita säädöksiä, yhtä lailla kuin ruusujen lajituntomerkkejä. Kirja on täynnä yksityiskohtia ja nimiä, joiden avulla paikantaminen lienee helppoa, jos tuntee seudun. Japanissa käymättömälle nimet ja uskonnolliset tavat avautuvat huonommin.

Pienen kirjan kerronta on sujuvaa, vaikka minun oli vaikeaa syventyä tarkkaan paikan kuvaukseen. Kodittomien ihmisten näkökulma ja ihmisarvo nousivat kirjan tärkeimmäksi sanomaksi. Kirjan sävy on surumielinen ja haikea. Murakamin teosten lukemisen jälkeen tämä muistuttaa toisenlaisesta Japanista, josta ehkä mielummin vaietaan.

 

En ollut koskaan tehnyt mitään, minkä vuoksi muut voisivat puhua minusta pahaa. En vain pystynyt tottumaan. Pystyin tottumaan mihin tahansa työhön, mutta elämään en ollut pystynyt tottumaan;en ihmiselon kärsimykseen, en suruun enkä iloon. 

Yo Miri: Uenon asema. Sammakko, 2023. - Alkuteos JR UENO-EKI KOEN-GUCHI. sUOM. Raisa Porrasmaa. Kannet:Eva Monchecourt. - 152 sivua

Ray Bradbury: Zen sanataiteessa - esseitä luovuudesta

Olen selannut ja lukenut paljon sanataide- ja luovuusoppaita, mutta harvasta olen innostunut niin kuin tästä Bradburyn kirjasta. Tai no: Stephen Kingin Kirjoittamisesta oli samalla tavalla mukaansa tempaava. Nämä amerikkalaiset kirjailijat tuovat kirjoittamiseen sellaista paloa, että tuntuu kuin he avaisivat kokonaan uuden maailman lukijalle. En ole pitkään aikaan istunut kirjan ääressä niin, etten kyennyt lopettamaan tai pitämään edes pientä taukoa. Ja nämä olivat esseitä!

 Enkä ole edes lukenut kovin montaa Bradburyn kaunokirjallista teosta, muistin vain Fahrenheit 451:n. Nyt tilasin kirjastosta Kuvitetun miehen. En aio kuitenkaan pitkälti paneutua miehen muuhun tuotantoon, sillä minä olen minä ja Bradbury on toista maata ja nyt jo maata kokonaan. B:n ohjeen mukaan ruokin muusaani runsaasti lukemalla roskaa ja aarteita. Tähän asti olen etsinyt vain aarteita, nyt patistan itseni löytämään roskasta aarteita. Jotta tämän ravinnon voi hyödyntää kirjoittamisessa, täytyy B:n mukaan rakastaa kaikkea sitä, mitä lukee ja tekee. Muusan tarjoamaan ruokavalioon Bradbury taikoo monipuolisuutta  esseillä ja runoilla (jotka nostavat ihokarvat pystyyn), suosittelee haju- ja kuuloaistin käyttöön virittämistä, ihmisten kohtaamista ja keskusteluja heidän kanssaan, kuuntelemista. Ja kaikki tämä on tehtävä innolla ja palolla, muusaa pelottelematta. Ohjeena Bradbury käyttää Oscar Wilden mukailtua runoa: Hellästä otteesta Taide karkaa,/ tiukassa otteessa Taide kuolee, Hellästi, tiukasti, kuinka voin tietää,/päästänkö karkuun vai tapanko Taiteen? Taide sanan voi myös vaihtaa luovuuteen tai alitajuntaan.

Bradbury on käyttänyt työnsä alustana tietenkin omia muistojaan, pelkojaan ja mieltymyksiään. hän on jopa listannut näitä. Näitä listoja käyttämällä ja  yhdistelemällä alitajunta muokkaa yllättäviä henkilöhahmoja tai juonenkäänteitä, joista kirjailija antaa esimerkkejä omasta tuotannostaan. Nämä asiat saattavat olla peräisin lapsuudesta, kuten B:n usealla onnettomuuspaikalla näkemä väkijoukko tai sortunut laituri, joka näyttää dinosauruksen luurangolta. Alitajunta kerää ja kätkee kirjoittamisessa käyttökelpoisia näkyjä. 

Lapset ja heidän tapansa hahmottaa maailmaa nousevat Bradburyn tarinankuljetuksessa kunniapaikalle:

 Fantasia ja sen robottilapsi scifi eivät ole suinkaan pakoa todelisuudesta. Kyse on todellisuuden ympärillä kiertämisestä, todellisuuden lumoamisesta ja sen tottelemaan pakottamisesta. --- Lapset arvasivat, vaikka eivät kuiskanneetkaan sitä ääneen, että kaikessa scifissä yritetään ratkaista ongelmia teeskentelemällä että katsotaan toiseen suuntaan. 

Kirjastonhoitajat ja opettajat Bradbury tuomitsee epätoivottuina auktoriteetteina, mutta hänhän oli spekulatiivisen fiktion edelläkävijä, joka ei tiennyt mitään nykyisten kirjastonhoitajien kirjavinkeistä (!).

Pysykäämme lapsen kaltaisina, muttei lapsellisina tarkkoine näkökykyinemme. Lainatkaamme sellaisia kaukoputkia, raketteja tai taikamattoja, joita voi tarvita kiiruhtaessaan niin fysiikan kuin unelmien ihmeiden luo.

Sitten Bradbury luonnollisesti latelee myös nk. normaaleja ohjeita: tuhat sanaa päivässä on minumivaatimus, jonka hän asettaa itselleen. Vaan pelkkä työ ei riitä:

Ja työ itse, kun jonkin verran aikaa on kulunut, saavuttaa rytmin.Mekaanisuus alkaa karista pois. ---RENTOUTUMINEN Minkä jälkeen kirjoittajat seurasivat, onnellisina, viimeistä neuvoani: ÄLÄ AJATTELE. Tästä seuraa lisää rentoutumista ja lisää ajattelemattomuutta ja suurempaa luovuutta.

Bradbury ei neuvo yrittämään hampaat irvessä läpi harmaan kiven, vaan hän antaa luvan lähteä työn äärestä. 

Kävelen heti pois , kun asiat alkavat mutkistua. Tämä on luovuuden suuri salisuus. Ideoita kohdellaan kuin kissoja: ne täytyy laittaa seuraamaan omasta tahdostaan.-----

Sellainen idea on. Näetkös? Tarvitsee vain sanoa:" Hittoako minä masennuksesta. Ei minun tarvitse murehtia. Ei minun tarbitse väkisin saada jotakin aikaan" Ideat kyllä seuraavat minua. Kun ne eivät osaa varoa ja ovat valmiita syntyäkseen, käännyn ympäri ja koppaan ne syliin.

Tärkeimmän ohjeensa Bradbury jättää viimeiseen esseeseensä. Vaikka kuinka ruokkisit muusaa ja kirjoittaisit valtavia määriä, jäljittelemällä ei kirjailijaksi tulla. Jollei maailma hahmotu oman kokemuksen ja näkemyksen kautta, ei kirjailijalla ole sanomaa, joka kantaa.

Mitä ajattelet maailmasta? Sinä olet prisma ja mittaat maailmassa olevaa valoa; se palaa mielesi läpi ja heittää valkoiselle paperille erilaisia näkymiä kuin kukaan missään muualla voisi synnyttää.

Ray Bradbury: Zen sanataiteessa - esseitä luovuudesta. Kansanvalistusseura, 2008. - Lähdeteos Zen in the Art of Writing - Releasing the Creative Genius within You, 1990. - Suom. Elina Seppänen. - Ulkoasu ja kansi Mervi Nygård. - 149 sivua