Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

 

Kirjan päähenkilö on palanut loppuun tehtyään neljätoista vuotta yliopistokoulutustaan vastaavaa työtä. Hän haluaa löytää sellaisen työn, joka ei stressaa. Työvoimatoimiston virkailija on halukas auttamaan häntä työn etsinnässä. 

Lähes huomaamaton työ, jonka määrittely työksi oli jo kyseenalaista, olisi hyvä.

Monenlaista minä-kertoja kokeilee: tarkkailutyötä,metsänvartijan työtä, julisteiden kiinnitystyötä, myyntiä edistävien tekstien ideoimista teepusseihin ja mainoksien työstämistä kuulutettavaksi bussilinjoilla. Jotkut työt ovat määräaikaisia; edellinen työntekijä on joko lopettanut tai sairaslomalla. Äkkiseltään työtehtävät eivät vaikuta vaativilta, sillä esimerkiksi työskentelevää kirjailijaa on pidettävä silmällä tuntikausia monitorien kautta tai metsänvartijan tehtävä on lähinnä pysyä mökissään keskellä metsää. Minä-kertoja haluaa tehdä työnsä kunnolla ja päteä esimiehen silmissä. 

Alkuperäinen työni, jota olin jatkanut pitkään, oli päättynyt loppuunpalamiseen, ja ymmärsin kyllä järjellä, etten saisi kohdistaa työhöni vahvoja tunteita, mutta oli hankala myös olla tuntematta tiettyä tyydytyksen tunnetta siitä. Olin onnellinen, kun puurtamiseni tuloksista ilmoitettiin, ja mieleni teki ponnistella entistä enemmän.

Kun esimies sitten huomaa ja kehuu, saattaa tilanne riistäytyä käsistä ja suosion myötä hiipuu tekijän tahto pysyä pestissä. Näin käy teepussitekstien laadinnassa, jossa tavallisten ihmisten arkiset huolenaiheet vastauksineen saavat arvaamattoman suosion.

Aloin salaa myös toivoa, että Fujikon myynnin kasvu alkaisi jo tasaantua, vaikka se olisi yritykselleni haitallista. Tuote oli noussut suosituksi, maine sen kuin kasvoi. Samalla piirroshahmo oli muodostunut minulle vastustajaksi, jota en kyennyt päihittämään.

 Usein tapahtuu myös jotain outoa, kuten yritystoiminnan loppuminen välittömästi mainoksen poistamisen jälkeen.Kirjailijakin tuntuu avistavan, että häntä tarkkaillaan. Edeltäjien, työtovereiden tai työssä kohdattujen ihmisten kanssa on tultava toimeen ja joskus nämä vaatimukset tulevat ylivoimaisiksi, jos ihmiset osoittautuvat toisenlaisiksi kuin ensinäkemältä luulee.

Onneksi en ollut ihan nuori. Vielä 23 vuoden korvilla olisin saattanut tarttua koukkuun, mutta valitettavasti olin alkuperäisessä työssäni joutunut olemaan tekemisissä useiden sellaisten ihmisten  kanssa, jotka tunkeutuivat vaivihkaa toisen mieleen ja puhkoivat sinne reikiä. Yleensä he joko kiskaisivat tikapuut alta silloin kun toinen oli pahimmassa pulassa tai sitten vain yksinkertaisesti hamusivat tietoa, jota toisella oli hallussaan.

Kirjan sivuilla syödään niin paljon, että minunkin oli pakko etsiytyä riisikakkusten äärelle kuin lapsena Enid Blytonin Viisikko-kirjojen inspiroimana. Ruokalajit ovat monipuolisia ja eksoottisia. Mate-teetä juodaan ja yritysten myymiä herkullisia keksejä tai muita tuotteita kuvaillaan tarkasti. Onhan toki totta, että yksitoikkoisen työpäivän kohokohta on lounastauko ja eväiden hinta on olennainen pienipalkkaiselle työntekijälle. Näin kirjailija  vaivihkaa myös kertoo päähenkilön siirtyvän yhä huonommin palkattuihin tehtäviin. 

Kirjassa on myös hiljaista huumoria, joka kohdistuu etupäässä kertojaan itseensä. Seikkaperäinen työnkuvaus nostaa esiin järjettömyyksiä, joita japanilainen kohteliaisuus kärjistää niin, ettei lukija aina tiedä, onko kirjoittaja vakavissaan. Varsinkin kun outoja ilmiötä sattuu tämän tästä! Kirjailijalla itsellään on etuliepeen mukaan kokemusta työpaikkakiusaamisesta, mutta siitä tämä kirja ei mitenkään suoraviivaisesti kerro. Onneksi ei, sillä tällaisenaan teos on jäntevä kokonaisuus, jossa liki sadunomaisin keinoin ja salasyntyisellä huumorilla paljastetaan nykyaikaisen yritysmaailman ja työelämän outouksia. Kirjailija on voittanut Japanissa lukuisia palkintoja, teosta on käännetty mm. englanniksi ja Times-lehti on ottanut sen mukaan listaukseensa sadasta kirjasta, jotka jokaisen pitäisi lukea. Enpä ihmettele. Raisa Porrasmaa on taas tehnyt suomentajana tarkkaa ja asintuntevaa työtä.

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä. - Into, 2022. - Alkuteos Kono yo ni tayasui shigoto wa nai, 2015.- Suom. Raisa Porrasmaa. Kansi Greg Heineman Emmi Kyytsönen. 301 sivua.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

 Lieneekö aikamatkailu Japanin nykykirjallisuudessa muoti-ilmiö, kun jo toisessa käteeni osuneessa käännösromaanissa sellainen on mahdollista. Tässä romaanissa ratkotaan ongelmia pienessä sekatavarakaupassa, jonka maine on levinnyt niin, että vielä omistajan kuoleman jälkeenkin riittää kyselijöitä. He pudottavat kysymyskirjeensä kaupan etuoven postiluukusta sisään illalla ja olettavat saavansa vastauksen seuraavana aamuna vanhaan maitopullotelineeseen kaupan ulkopuolella. Näin kirjeenvaihto on toiminut vanhan kauppiaan kuolemaan asti. Kun varasporukka pakenee ränsistyneeseen ja autioon kaupaan ja lukee kirjeen, jonka on lähettänyt nimimerkki Jänis kuusta, tulee vastauksiin lisää tietämystä. Kysymykset tulevat ajasta, joka ei tiedä mitään kännyköistä tai internetistä, mutta nämä ovat jo pikkurikollisille tuttuja.Kun he ryhtyvät vastaamaan ongelmiin, joutuvat kysyjät luottamaan vastaajaan yhä enemmän, mikä tuntuu joskus vaikealta.

Kirjailija kertoo onnellista tarinaa kaiken järjestymisestä vaikeuksien jälkeen, mutta oikoteitä hän ei käytä. Kaiken lisäksi kysyjiä on paljon ja myös vastaajien tarina kietoutuu juonivyyhteen niin tiiviisti, että täytyy vain ihailla lankojen pysymistä käsissä ja kaikkien lankojen sitomisesta kirjan lopussa. Kerronta pitää otteessaan ja juonenkäänteet yllättävät kuin rikoskertomuksessa. Kun varasjoukko vastailee kysymyksiin piloillaan, toimii kysyjä kuitenkin oman näkemyksensä mukaan, mikä hämmentää vastaajia.

"Sama juttu muissakin kirjeissä. Suurimmassa osassa minua kiitellään. Olen siitä iloinen, mutta viesteistä käy ilmi, että vastauksistani oli hyötyä kysyjän oman mielenlaadun ansiosta. Jos kysyjä ei itse halua elää vilpittömästi ja parhaansa mukaan, kaikki menee pieleen, oli vastaus mikä hyvänsä."

Avunpyytäjissä on mm. ammatinvalinnan kanssa kipuileva ja elämäänsä merkitystä etsivä muusikko, miekkailija, joka valmistautuu olympialaisiin, mutta epäröi ajankäytöään sairaan rakastettunsa tehdessä kuolemaa. Myös lastenkoti lähiseudulla liittyy tarinaan.

 Kirjailija jakaa henkilöidensä kautta moraalisia ohjeita.Varkaiden neuvoja noudattanut Harumi rikastuu tavoitteidensa mukaan, mutta määrätietoisuuteen ja rikkauteen myötä mieleen tarttuu ylimielisyyttä ja hän torjuu muiden avunpyynnöt. Lopulta hänet ryöstetään. Silloin hänen mieleensä tulee, että liike-elämä on kovettanut hänet ja tehnyt ahneeksi.

Hän oli todellakin pyrkinyt edistymään kaikin voimin, mutta oli tainnut pitää katseensa liian tiukasti tiessä. Tätä tapausta ei pitäisi tulkita rangaistukseksi, vaan varoitukseksi: pidä sydämesi auki.

Kirjailija Keigo Higashino tunnetaan dekkareistaan, joten palapelimäisen juonen hallitseminen ei ehkä olekaan niin ihmeellistä. Kirja on voittanut Japanissa arvostetun Chuo Koron -kirjallisuuspalkinnon ja käännetty useille kielille. Suomeksi sen on kääntänyt Raisa Porrasmaa, joka on syvällisesti sisällä japanilaisessa ajattelutavassa ja yhteiskunnan toiminnassa. Lämminhenkisen kirjan hän on suomalaisille lukijoille kääntänyt.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet. - Punainen silakka. 2022. -Japaninkielinen alkuteos Namiya zakkaten no kiseki 2012. Suom. Raisa Porrasmaa. Kansi:Tuomo Parikka. -317 sivua

Toshikazu Kawaguchi : Ennen kuin kahvi jäähtyy

 

Olipa hauskaa lukea sotauutisten ja vakavien kirjojen jälkeen tällaista romaania, jossa joskus tehdyt virheet voi korjata ja kaikki muuttuu loppujen lopuksi hyväksi. Parasta näissä neljässä tarinassa on se, että mikään ei tapahdu ennakko-oletusten mukaan tai kaavamaisesti, vaan kirjailija tarjoaa yllätyksiä, johon lukija ei ole varautunut. 

Tokiossa on syrjäisellä sivukujalla katutason alapuolella kahvila Funiculi Funicula, joka tarjoaa erinomaista kahvia ja voita, mutta myös mahdollisuuden matkustaa ajassa. Kahvilan yhdellä tuolilla istuu leninkiin pukeutunut nainen, haamu, joka ei ole muistanut ajassa matkustamisen tärkeintä sääntöä: matkalla voi olla vain niin kauan kuin kahvi jäähtyy kupissa. Nainen nousee kerran päivässä tuoliltaan käydäkseen vessassa ja silloin hänen paikalleen istunut pääsee haluamaansa hetkeen.

 Yrittäjiä riittää. Fumiko on odottanut kosintaa, mutta sulhasehdokas kertookin lähtevänsä Yhdysvaltoihin töihin. Fumiko ei ole mielestään kuunnellut miehen ilmoitusta tarkasti, koska odotti kosintaa ja mies kertoikin lähtevänsä töihin Yhdysvaltoihin ja Fumiko yllättyi Fumikon täysin. Nyt hän haluaa palata tilanteeseen, joka on tapahtunut viikko sitten. Sairaanhoitaja, joka on naimisissa Alzheimerin tautia sairastavan miehen kanssa haluaa palata siihen aikaan, jolloin miehen sairaus oli vasta puhkeamassa. Hirai pakoilee siskoaan, jolle on sälyttänyt vastuun perintömajatalosta ja hoitaa baaria. Hänkin haluaa selvittää menneitä, kun sisko kuolee liikenneonnettomuudessa. 

Myös kahvilanpitäjillä on ongelmia, jotka askarruttavat, mutta niitä varten pitää matkustaa tulevaisuuteen. Sekin onnistuu, vaikka sama henkilö ei voi tehdä kahta matkaa eikä nykyhetkeä voi muuttaa aikamatkalla. Matkalla ei myöskään voi tavata muita kuin kahvilassa käyneitä henkilöitä.

Vesi virtaa ylhäältä alas. Se johtuu painovoimasta, ja myös ihmissydämiin vaikuttaa painovoimaa vastaava voima. Ihmiselle, jota arvostaa ja jolle on avannut sydämensä, ei voi valehdella. Todellinen minä tulee esiin. Etenkin jos yrittää piilotella surua tai heikkoutta.

Kirja on tekijänsä esikoinen ja sitä kehutaan kulttikirjaksi takatannessa. Kerronta on viehättävän naiivia mutta ei ollenkaan siirappimaista, vaan lapsenomaisen selkeää ja luottavaista. Kuin tekijä haluaisi sanoa, että asiat kyllä järjestyvät. Tällaiseen kirjaan on helppo ja hyvä tarttua, kun haluaa hetken hengähtää ja pönkittää horjuvaa luottamusta ihmisyyteen. Epätodellinen elementti tekee kertomuksista juuri sopivasti satua. Kirjasta voi löytää iloa ja elää edes hetken kuten yksi kirjan henkilöistä, kahvilanpitäjän vaimo Kei.

Kei oli seurallinen ja huoleton sekä lisäksi vilpittömän  utelias ja vapautunut, ja hän oli nero löytämään iloa niistä asioista elämässä, joita hän pystyi tekemään. Hirain sanoin: Keillä oli onnellisena elämisen kyky.

Toshikazu Kawaguchi : Ennen kuin kahvi jäähtyy. - Bazar, 2024. Alkuteos Coffee ga samenai uchini, 2015. Suom. Markus Juslin. Kannen suunnittelu Sanna-Reetta Meilahti. - 236 sivua

Yo Miri: Uenon asema

 

Olin koko elämäni ajatellut vain ihmisiä, jotka eivät olleet luonani. Heitä, jotka eivät kulkeneet rinnallani. Heitä, jotka eivät olleet enää tässä maailmassa.

Kirjan kertoja on tehnyt koko elämänsä ahkerasti töitä. Hän on perustanut perheen ja saanut kaksi lasta. Vaimo Setsuko on huolehtinut lapsista, kun kertoja on ollut muualla hankkimassa perheelle elantoa. Kun lapset ovat viimein omilla jaloillaan ja poika Kaikokin saanut opintonsa suoritettua, tuleekin kuolinviesti. Poika on kuollut äkillisesti nukkuessaan ja vanhemmat murehtivat, etteivät olleet pojkaa hoitamassa, vaikka äkillinen kuolema on ollut pojalle helppo.

Sama kuolintapa voi tuntua sekä hyvältä että pahalta, koska kaikki perustuu omaan arvioomme.

Buddhalaiset hautajaismenot kuvataan tarkasti, samoin äidin suru ja hänen voimakas tarpeensa puhua pojan kanssa. Kun Setsuko eräänä aamuna makaa kuollena sängyssään, kertoja oivaltaa menettäneensä kaikki merkitykselliset ihmiset elämässään. Nyt vasta hänellä olisi ollut aikaa olla heidän kanssaan. Tyttärentytär laitetaan  pitämään silmällä isoisää, mutta tämä ei halua olla vaivaksi lapselle, vaan lähtee junalla etelään, Uenon asemalle. Hän perustaa oman kodin, teltan, muiden kodittomien ja yksinäisten joukkoon Uenon puistoon.

Mies oli niin siisti, ettei häntä olisi erottanut ihmisistä, joilla on koti, mutta koska hän keräili tölkkejä ja makaili kivipenkillä kuin kuollut, hänen täytyi olla koditon.

Kodittomien on pysyttävä näkymättömissä erityisesti silloin, kun keisarillinen perhe vierailee jossain puiston laidalla olevista museoista, joten asumusten on oltava helposti mukana kuljetettavia. Kertoja tutkailee leiriytymiskieltoja ja muita säädöksiä, yhtä lailla kuin ruusujen lajituntomerkkejä. Kirja on täynnä yksityiskohtia ja nimiä, joiden avulla paikantaminen lienee helppoa, jos tuntee seudun. Japanissa käymättömälle nimet ja uskonnolliset tavat avautuvat huonommin.

Pienen kirjan kerronta on sujuvaa, vaikka minun oli vaikeaa syventyä tarkkaan paikan kuvaukseen. Kodittomien ihmisten näkökulma ja ihmisarvo nousivat kirjan tärkeimmäksi sanomaksi. Kirjan sävy on surumielinen ja haikea. Murakamin teosten lukemisen jälkeen tämä muistuttaa toisenlaisesta Japanista, josta ehkä mielummin vaietaan.

 

En ollut koskaan tehnyt mitään, minkä vuoksi muut voisivat puhua minusta pahaa. En vain pystynyt tottumaan. Pystyin tottumaan mihin tahansa työhön, mutta elämään en ollut pystynyt tottumaan;en ihmiselon kärsimykseen, en suruun enkä iloon. 

Yo Miri: Uenon asema. Sammakko, 2023. - Alkuteos JR UENO-EKI KOEN-GUCHI. sUOM. Raisa Porrasmaa. Kannet:Eva Monchecourt. - 152 sivua

Ray Bradbury: Zen sanataiteessa - esseitä luovuudesta

Olen selannut ja lukenut paljon sanataide- ja luovuusoppaita, mutta harvasta olen innostunut niin kuin tästä Bradburyn kirjasta. Tai no: Stephen Kingin Kirjoittamisesta oli samalla tavalla mukaansa tempaava. Nämä amerikkalaiset kirjailijat tuovat kirjoittamiseen sellaista paloa, että tuntuu kuin he avaisivat kokonaan uuden maailman lukijalle. En ole pitkään aikaan istunut kirjan ääressä niin, etten kyennyt lopettamaan tai pitämään edes pientä taukoa. Ja nämä olivat esseitä!

 Enkä ole edes lukenut kovin montaa Bradburyn kaunokirjallista teosta, muistin vain Fahrenheit 451:n. Nyt tilasin kirjastosta Kuvitetun miehen. En aio kuitenkaan pitkälti paneutua miehen muuhun tuotantoon, sillä minä olen minä ja Bradbury on toista maata ja nyt jo maata kokonaan. B:n ohjeen mukaan ruokin muusaani runsaasti lukemalla roskaa ja aarteita. Tähän asti olen etsinyt vain aarteita, nyt patistan itseni löytämään roskasta aarteita. Jotta tämän ravinnon voi hyödyntää kirjoittamisessa, täytyy B:n mukaan rakastaa kaikkea sitä, mitä lukee ja tekee. Muusan tarjoamaan ruokavalioon Bradbury taikoo monipuolisuutta  esseillä ja runoilla (jotka nostavat ihokarvat pystyyn), suosittelee haju- ja kuuloaistin käyttöön virittämistä, ihmisten kohtaamista ja keskusteluja heidän kanssaan, kuuntelemista. Ja kaikki tämä on tehtävä innolla ja palolla, muusaa pelottelematta. Ohjeena Bradbury käyttää Oscar Wilden mukailtua runoa: Hellästä otteesta Taide karkaa,/ tiukassa otteessa Taide kuolee, Hellästi, tiukasti, kuinka voin tietää,/päästänkö karkuun vai tapanko Taiteen? Taide sanan voi myös vaihtaa luovuuteen tai alitajuntaan.

Bradbury on käyttänyt työnsä alustana tietenkin omia muistojaan, pelkojaan ja mieltymyksiään. hän on jopa listannut näitä. Näitä listoja käyttämällä ja  yhdistelemällä alitajunta muokkaa yllättäviä henkilöhahmoja tai juonenkäänteitä, joista kirjailija antaa esimerkkejä omasta tuotannostaan. Nämä asiat saattavat olla peräisin lapsuudesta, kuten B:n usealla onnettomuuspaikalla näkemä väkijoukko tai sortunut laituri, joka näyttää dinosauruksen luurangolta. Alitajunta kerää ja kätkee kirjoittamisessa käyttökelpoisia näkyjä. 

Lapset ja heidän tapansa hahmottaa maailmaa nousevat Bradburyn tarinankuljetuksessa kunniapaikalle:

 Fantasia ja sen robottilapsi scifi eivät ole suinkaan pakoa todelisuudesta. Kyse on todellisuuden ympärillä kiertämisestä, todellisuuden lumoamisesta ja sen tottelemaan pakottamisesta. --- Lapset arvasivat, vaikka eivät kuiskanneetkaan sitä ääneen, että kaikessa scifissä yritetään ratkaista ongelmia teeskentelemällä että katsotaan toiseen suuntaan. 

Kirjastonhoitajat ja opettajat Bradbury tuomitsee epätoivottuina auktoriteetteina, mutta hänhän oli spekulatiivisen fiktion edelläkävijä, joka ei tiennyt mitään nykyisten kirjastonhoitajien kirjavinkeistä (!).

Pysykäämme lapsen kaltaisina, muttei lapsellisina tarkkoine näkökykyinemme. Lainatkaamme sellaisia kaukoputkia, raketteja tai taikamattoja, joita voi tarvita kiiruhtaessaan niin fysiikan kuin unelmien ihmeiden luo.

Sitten Bradbury luonnollisesti latelee myös nk. normaaleja ohjeita: tuhat sanaa päivässä on minumivaatimus, jonka hän asettaa itselleen. Vaan pelkkä työ ei riitä:

Ja työ itse, kun jonkin verran aikaa on kulunut, saavuttaa rytmin.Mekaanisuus alkaa karista pois. ---RENTOUTUMINEN Minkä jälkeen kirjoittajat seurasivat, onnellisina, viimeistä neuvoani: ÄLÄ AJATTELE. Tästä seuraa lisää rentoutumista ja lisää ajattelemattomuutta ja suurempaa luovuutta.

Bradbury ei neuvo yrittämään hampaat irvessä läpi harmaan kiven, vaan hän antaa luvan lähteä työn äärestä. 

Kävelen heti pois , kun asiat alkavat mutkistua. Tämä on luovuuden suuri salisuus. Ideoita kohdellaan kuin kissoja: ne täytyy laittaa seuraamaan omasta tahdostaan.-----

Sellainen idea on. Näetkös? Tarvitsee vain sanoa:" Hittoako minä masennuksesta. Ei minun tarvitse murehtia. Ei minun tarbitse väkisin saada jotakin aikaan" Ideat kyllä seuraavat minua. Kun ne eivät osaa varoa ja ovat valmiita syntyäkseen, käännyn ympäri ja koppaan ne syliin.

Tärkeimmän ohjeensa Bradbury jättää viimeiseen esseeseensä. Vaikka kuinka ruokkisit muusaa ja kirjoittaisit valtavia määriä, jäljittelemällä ei kirjailijaksi tulla. Jollei maailma hahmotu oman kokemuksen ja näkemyksen kautta, ei kirjailijalla ole sanomaa, joka kantaa.

Mitä ajattelet maailmasta? Sinä olet prisma ja mittaat maailmassa olevaa valoa; se palaa mielesi läpi ja heittää valkoiselle paperille erilaisia näkymiä kuin kukaan missään muualla voisi synnyttää.

Ray Bradbury: Zen sanataiteessa - esseitä luovuudesta. Kansanvalistusseura, 2008. - Lähdeteos Zen in the Art of Writing - Releasing the Creative Genius within You, 1990. - Suom. Elina Seppänen. - Ulkoasu ja kansi Mervi Nygård. - 149 sivua

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

 

Ihmisellä on yksi elämä. Vanhana huomaa, että saattaa joskus pitkästyttää siksi, että siinä on niin paljon yhdentekevää ja ikävää, vaikka se on nopeasti kulunut. Kun elämää on elänyt, se on takana, mutta siitä seuraa, miten voi jatkaa. Yhä vähemmän on valittavaa kunnes ei tavitse valita, koska elämä on eletty.

Pertti Lassila teki pitkän uran kirjallisuudentutkijana ja ryhtyi kirjoittamaan fiktiota vasta eläkeiässä. Hyviä romaaneja hän on kirjoittanut, yksi oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Sujuvasti kulkee tämänkin kirjan teksti äidistä tyttäreen, vaan ei kuitenkaan koko elämää läpi. Tapahtumapaikkana on Hanko ja kirjan alussa kuvataan vuotta 1916, huoletonta kesäelämää ja sen päättymistä erityisesti ravintola Belvederen nuoren  tarjoilijattaren, Elsan kokemana. Hän tarttuu kesä viimeisiin rippeisiin, uskaltaa merimies Einarin kanssa kokeilemaan rakkautta, josta kumpikaan ei odota sen kummempaa kuin yhden yön iloa. Siitä syntyy kuitenkin lapsi. Taimin vaiheita seurataan aikuisuuteen ja sotaan asti. Taimi jää Elsan naimattoman sisaren, Ainon kasvatettavaksi, sillä Aino kuolee  pian tavattuaan lyhyesti uudelleen lapsen isän.  Sodan enteet väijyvät koko ajan taustalla, vaikka Taimi ei halua niitä kuunnella tavattuaan kesätöissä Hangossa Eeron, joka on lähtöisin yläluokkaisesta perhestä tai muutenkaan. Taimi istuu vanhan taiteilijan mallina ja yrittää kuvitella aikaa, jota hänen äitinsä eli.

Olenko minäkin sellainen ajan kuva, vaikka en sitä huomaa. Jos näytän vain itseltäni, enkö näytä erilaiselta kuin muut vai näytänkö erilaiselta vain, koska itsensä näkee eri tavalla kuin muut. Mennyt on etäällä kuin tuolla rannalla lapset, ja mitä kauempana se on, sitä vähemmän näkee eroja, näkee vain sen, mikä on yhdistänyt.

Kuuntelin tämän kirjan ensin ja se toimi sellaisena ihan hyvin, vaikken ihan innostunut lukijan mielestäni värittömästä lukutavasta. Se oli kuitenkin parempi kuin voimakas eläytyminen ja sopi etenkin tämän teoksen haikeaan ilmapiiriin. Hankin kuitenkin kirjastosta paperikirjan pystyäkseni paremmin kirjoittamaan kirjasta ja selatessani huomasin kirjan vilisevän kiteytyksiä, joita olisin halunnut lainata ja painaa mieleeni. Kuunnellessani kiinnitin huomiota ensisijassa juoneen. Tämä kirja saa pisteitä sekä kuunneltuna että paperiversiosta luettuna, mutta minut se kallistaa  enemmän jälkimmäisen kannalle ja vanhojen lukutottumusten pariin. En halua hukata mitään tekstistä!

Teos on ajankohtainen sodan kuvauksen vuoksi. Taimin ja Eeron vaiheisiin voi peilata omia reaktioitaan nyt, kun varustautuminen lisääntyy ja monet povaavat sodan olevan jo ovella.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos, 2017. Ulkoasu:Camilla Pentti. - 187 sivua. E-äänikirja MP3, 2023. - Lukija: Juha Uutela. Kesto 5:10.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

 Koska olen jo järkevän aikuisen iän ohittanut, luen mielelläni tällaisia kirjoja, joissa aikuisen toimet kyseenalaistetaan.Nimihenkilö-äiti haluaa esiintyä kirahvikaulaisena ja sekös tytärtä harmittaa. Kunnes hän keskustelee kaverinsa kanssa, jonka äiti on vähintäänkin yhtä oudosti käyttäytyvä.

Kirjan kuvittanut Martina Matlovicova on tavoittanut tarinoiden hengen loistavasti ja kuvat myötäilevät tekstin kulkua sivulta sivulle yhtä vaikuttavina. Tarinat ovat kolmen sivun ja kahden aukeaman juttuja, jotka on väsynytkin lapsi jaksaa kuunnella. 

Kertomuksissa pääsee tutustumaan mm. apinaprinsessaan, merirosvomimmiin, löllöhirviöön ja Kallekalaan. Siellä seikkaillaan vuoristoradalla, lohikäärmetornissa ja harrastetaan kesähiihtoa. Tarinat kulkevat niin omia polkujaan, että mitään ei voi ennalta arvata. Juuri tällaisista kirjoista luulisi väsähtäneen aikuisenkin saavan uusia ajatuksia, jollei nyt vallan luovuutta esiin purskahtaisi. Ei kuitenkaan ole kirjaan ilmeisesti tarpeeksi usein tartuttu, sillä kirjaston poistomyynnistä minä tämän ostin ilokseni. Ilolla sitä kuuntelivat myös hiihtolomavieraani, vaikka melkein jo osaavat itse lukea.

Yksi kertomus oli kuitenkin sellainen, etten olisi välittänyt sitä lapsille lukea. Lapsikorjaamoon vanhemmat vievät Sulon korjattavaksi, koska hänellä ei ole niitä ominaisuuksia, joita vanhemmat toivovat.. Sulo itse ei halua superlapseksi ja onneksi hän kohtaa pelastajansa. Vaikka loppu on hyvin, en toivo vanhempien olevan niin hölmöjä, että haluavat lapselleen futisjalkoja tai virtuoosikäsiä. Kunpa he sensijaan etsisivät tämän kirjan omiin käsiinsä. On se monessa kirjastossa vielä saatavana.

 Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. - Teos, 2013. Kuvittanut  Martina Matlovicova. - 95 sivua.

Claire Keegan : Kasvatti

 

Onkohan tämä Keltaisen kirjaston ohuin kirja? Sivumäärä hämää, sillä sisältöä on enemmän kuin monessa viidensadan sivun romaanissa. Claire Keegan osaa sanoa paljon vähillä sanoilla.

Päähenkilö on pieni tyttö köyhästä perheestä. Äiti odottaa nuorimmaisen lapsen syntyvän pian ja isä vie tytön vaimonsa sukulaisten luo Wexfordiin. Isä  sanoo tuoneensa tytön  kesäksi Edna-rouvan avuksi. Oikeastaan perheen tilanne helpottuu, kun ruokittavia on kotona yksi vähemmän. 

Lapsi arastelee aluksi ystävällistä pariskuntaa. Hänhän on heidän kodissaan vain tilapäisesti. Tyttö yrittää ymmärtää enemmän kuin hänelle kerrotaan, jotta hän osaisi käyttäytyä toivotusti. Pariskunnalla on salaisuus, josta he eivät tytölle kerro, mutta tragedia on kyläläisten tiedossa. Jotkut heistä haluavat kertoa tietojaan tytölle lisätietojen toivossa. 

Ajattelen sitä mökissä ollutta naista, sitä miten hän harppoi ja puhui ja tajuan, että ihmisten välillä on isoja eroavuuksia.

Vähitellen tyttö oppii luottamaan ja rakastamaan, kun saa itse huolenpitoa ja rakkautta. John Kinsella opettaa lasta lukemaan ja hankkii tälle kirjoja, jotka tämä saa mukaansa kotiin palatessaan.

Aluksi minulla oli vaikeuksia pitempien sanojen kanssa, mutta Kinsella piti kärsivällisesti kynttään niiden alla kunnes arvasin oikein oikein ja sitten tein sitä itse kunnes minun ei enää tarvinnutkaan arvata, osasin lukea. Se oli samanlaista  kuin polkupyörällä ajaminen; tunsin olevani vapaa, pääsin paikkoihin, joissa en ollut käynyt aiemmin ja se kävi helposti.

Paitsi että kirja tarjoaa mielestäni tuon upean merkityksen lukutaidolle, se kertoo ilosta ja surusta, välittämisestä ja lohdusta. Tunnekirjo on suuri ja lapsen näkökulma tuo tähän kaikkeen syvemmän värin ja sisällön. Tämä kannattaa ehdottomasti lukea. Lukemisen arvoinen on myös Keeganin  edellinen suomennettu teos Nämä pienet asiat.

Me kävelemme pitkään puhumatta mitään, niin kuin ihmiset tekevät joskus kun ovat onnellisia.

Claire Keegan : Kasvatti. Tammi, 2024. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suom Kristina Rikman. (Keltainen kirjasto 545). - 81 sivua

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat

 

Isä vihasi jääkiekkoa. Minä harrastin sitä ja olin hyvä siinä. Isää ei näkynyt kentän laidalla. Kuljin pelikaverin isän kyydissä harjoituksiin. Kävin lapsena myös isä-poika-kerhossa. Olin siellä naapurin poikien isän kanssa.

Tämä on ehkä riipaisevinta, mitä kirjan minä kertoo isästään. Samalla se on isä-poika-suhteen ydin. Isällä ei ole lämpimiä välejä keneenkään. Pojan äidistä hän on eronnut, kun kertoja oli 13-vuotias. Tavaraa isä on rakastanut ja kerännyt - kaikenlaista. Pojan isän kuoleman jälkeen perimällä pientilalla on autonromuja, Arabian astiastojen osia, pikkumuttereita, laikkoja, sokeripaloja, perhosveitsi, pontikkapannu,sumutorvi..jne. Poika pitää kirpputoripäiviä päästäkseen tarpeettomista tavaroista eroon ja selvittelee samalla isänsä elämää, omaa elämäänsä ja suhdetta isäänsä.

Isällä on ollut syynsä etäisyyteen. Niin teki hänenkin isänsä, joka ei muistanut mainita lapselleen aikaisemmasta avioliitostaan ja siitä syntyneistä lapsista, sisarista Ruotsissa. Periytynyt etäisyydenpito on jättänyt jälkensä jo kolmannen sukupolven kertojaan:

..tiedän, ettei ahdistus ole tunne, vaan sen alla on mikroskooppisempia ja makroskooppisen isoja tunteita: pelkään epäonnistumista, pelkään, ettei minua hyväksytä, haluan miellyttää kaikkia, haluan tulla nähdyksi, haluaisin maksaa asuntovelkaa asunnosta, jonka arvo kasvaa, halauaisin pystyä ottamaan remonttilainan mökille, halauaisin, että on ihan tavallista.

Poika kertoo terapiastaan ja ongelmistaan  ja irtipyristelyistään . Hän yrittää löytää rakkauden ja pärjätä, olla isä, mutta sortuu lääkkeisiin, huumeisiin, uusiin naisiin; pettää itseään ja muita. Pärjäämisen eetos istuu syvässä eikä epäonnistuminen ole vaihtoehto. Isän esimerkki on kuitenkin vaativa.

Kun isä näki jollain uuden puhelimen, hän kysyi: "Onhan se yhtä parempi?" Hänen taannoisen naisystävänsä työkaveri oli sanonut nähdessään kollegan uuden kännykän: "Mulla on yhtä parempi." Se nauratti isää.

Tämä kirja on toimittaja Riku Siivosen esikoisromaani. Olkoonkin autofiktio, joita olen mielestäni lukenut tarpeeksi, mutta vahvan jäljen lukukokemus jätti. Kirjoittaja ei sysää isänsä päälle liikaa syyllisyyttä, vaan kantaa itse osaa siitä. Ehkä juuri siksi tarinasta tuli aito ja lukemisen arvoinen. Tavara erottaa ja yhdistää sukupolvia. Onneksi on myös rakkautta.

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat. WSOY, 2022. - Päällys: Mika Tuominen. - 196 sivua

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär

 

Ja tyttö oli kuten sanottu sitä lajia lapsi joka vain säteilee. Ruumis, sielu, silmät, suu, kädet, jalat, kaikki vain loistaa ja kuplii ja kimaltaa ja jokeltaa - koko pikku ruumis oli yhtä vahvaa riemukasta liikettä.

Lapsi, joka oli syntymättömänä ollut yksinäiselle äidilleen taakka ja vaatinut muuttoa pois kotikylästä kaupunkiin, loi valoa köyhään ympäristöön ja ennen kaikkea äitinsä elämään. Lapsi pakotti äidin myös ponnistelemaan eteenpäin, hankkimaan työtä ensin pyykkejä pesemällä ja siivoamalla, sitten Villatehtaalla koneen ääressä. Vaan lapsen siittänyt mies oli toisenlainen.

Miehen kanssa ei voinut elää, se oli kuolemaksi. Mutta myös ilman häntä oli kaikki kuolemaa.

Mutta Äite oli koneen oma. Ja sillä joka tuli hänen luokseen yöllä unessa oli koneen voimat.Mutta kauneuden kasvot.

Kruunupää kuningas tuli näkyviin ja eli hänen kanssaan suossa. Kone jyski ja jyrisi,hänellä ei ollut omaa elämää. ja kun aamu vain hetken kuluttua taas oli käsillä, oli päivä hänen edessään jo valmiiksi tyhjänä ja autiona.

Kasvaessaan tyttö muuttuu säteilevästä pienokaisesta takkutukkaiseksi ja  leveäkasvoiseksi. Hän ei pysy paikallaan kotona tai hänelle osoitetun työn ääressä, vaan karkaa etsimään hyväksyntää ja nautintoa, hyvää oloa edes hetkeksi. Äite etsii rinnalleen vakaampaa kumppania, mutta saa vain viinaanmenevän, heikkotahtoisen miehen, jonka pienuuden näkevät muut paremmin. Äiteelle hän merkitsee kunniallista elämää yksinäisen äitiyden jälkeen. Kunniallisuutta ei mies ympäristöönsä levitä, vaikka hänelläkin on sanoma.

Tyttö oli toki aina tiennyt, millainen talonmies oli, tämä kuului pihaan samalla lailla  kuin roskatynnyritkin.

Talonmies puhui nyt koko kadulle: 
"On autettava heikkoa! Pelastakaa Suomi! Meidän on autettava Suomea!" Sitten hän sanoi: Heikko on pelastava meidät!" Joku ohikulkija, joka tunsi hänet, kuului sanovan: 

"Painu kotiin nukkumaan pääsi selväksi!"

Vaikka eletään sota-aikaa, on sota Ruotsin rajojen ulkopuolella. Väistämättä edellinen lainaus pulpahtaa pinnalle nykytilanteen valossa, vaikka kirjassa jää yksittäiseksi viittaukseksi. 

Kirjan yleisävy on synkkä ja mystinen. Oudot voimat ohjaavat ihmisiä, jotka pyrkivät rakentamaan elämäänsä parempaan suuntaan, mutta eksyvät kuitenkin sivupoluille ja hetteikköihin, joista ei pääse nousemaan. Trotzig tuo kerrontaan raskaan, sadunomaisen sävyn, josta lukija aavistaa, ettei mitään hyvää ole tulossa. Se on samaan aikaan kiehtova ja ahdistava.

Romaanin symboliikan perusta löytyy H.C. Andersenin samannimisestä sadusta, jota en muista lukeneeni (vielä). Trotzigin kirjan äärelle minut johdatti toinen romaani: Ia Genbergin August-palkittuYksityiskohdat , jossa yksi henkilöisä kanniskelee kirjaa mukanaan kaikkialle, kunnes se nuhjaantuu ja löytyy viimein uimapuvun kanssa kosteasta muovipussissa. Minua kiehtovat tällaiset taidetta-taiteesta luodut teokset tulevatpa ne sitten eri taiteenlajien välille ketjuuntuen tai -kuten tässä tapauksessa- kirjasta toiseen siirtyen. Ja satu kiehtoo aina, olipa se kerrottu lapsille tai aikuisille!

Jumala loi pimeyden ja valon. Jumala loi taivaan ja maan. Hän loi myös oudot välimaastot.

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär. - Otava, 1987. - Ruotsinkielinen alkuteos: Dykungens dotter, 1985. Suom. Oili Suominen. - Kannen kuva: Paula Modershon-Becker. - 324 sivua.

 

Andrea Abreu : Pilvipeitto

 

Tarina oli mielestäni uusi ja kuitenkin vanha. Pilvipeitto kertoo kahdesta n.10-vuotiaasta tytöstä yhden kesän aikana. Toinen tytöistä on kertoja, joka ihailee ystäväänsä Isoraa ja yrittää miellyttää ja jäljitellä tätä. Vasta kirjan loppupuolella kertoja näkee Isoran toisin. Tapahtumapaikkana on Teneriffan turistisaari, mutta matkailu näyttäytyy kirjassa vain paikallisille tarjoamiensa ansiomahdollisuuksien kautta. Köyhyys on läsnä monin tavoin.

Isora asuu mummonsa kanssa, sillä hänen äitinsä on kuollut.  Tytön suru pilkahtaa, mutta siihen ei jäädä vellomaan. Mummo pitää kauppaa, jossa kyläläiset asioivat. Sieltä hankkivat ruokatarpeensa myös kertojan äiti ja mummo - usein velaksi. Kertojan äiti siivoaa hotellihuoneita ja matkailijoiden käyttämiä asuntoja. Hänen apunaan myös kertoja joutuu näkemään lian ja jätökset, joita kukaan ei kodissaan sietäisi.

Keskeistä kirjassa on tyttöjen ystävyys ja seksuaalinen herääminen. Kosketukset lipsahtavat tunnustelusta hinkkaamiseen ja fyysisen mielihyvän tavoitteluun. Ruoka ja syöminen ovat myös tärkeitä: eri värisiä mojo-kastikkeita syödään yksinkertaisen perusruuan kanssa. Isora on mummonsa mielestä liian lihava ja tämä yrittää laihduttaa tyttöä keittoruokavaliolla. Isora syöttää laihdutuskuurin aikana ystävälleen tekemäänsä kakkua, jota toinen ei millään saa nieltyä, mutta yrittää silti - ystävyyden nimissä.

Tytöt eivät tiedä, ovatko aikuisia vai lapsia. Barbit ovat vielä mukana tyttöjen elämässä, vaikka puheenparsi sisältää sanoja, joiden merkityksestä heillä on kenties vain aavistus ja telenovellat välittävät kuvaa aikuisten maailmasta. Koska Isoralta puuttuu äiti ja kertojan äiti on jatkuvasti töissä, tytöt tekevät näkemästään ja kuulemastaan omat johtopäätöksensä. Niiden avulla he hahmottavat maailmaa ja elämää, johon kasvavat. Kerronta on toteavaa ja paljasta ja juuri tämä kirjailijan käyttämä kieli tekee tarinasta kiehtovan. Lapsen kyky nähdä ja oivaltaa paljastaa heidän vanhemmistaan ja ympäristöstä enemmän kuin suora kuvaus.

Kuuntelin kirjan, jota en saanut paperikirjana käsiini paikallisesta kirjastosta. Helmet-kirjastojen lainatuimpien listalla tämä kirja on ollut jo viikkoja. On vaikea kertoa kuunnellusta kirjasta, koska luulen toisen ääneen lukeman tekstin vaikuttaneen luku-/kuuntelukokemukseeni. Fanni Noroila luki selkeästi neutraalilla, nuorella äänellä, mutta kaikki tekstissä vilahtelevat bitchit ja shitit korostuivat mielestäni suhteettoman paljon.  Välillä teksti vilahti korviin kuin nopeutettuna, jolloin tottumattomana kuuntelijana aloitin uudestaan. Nopeutettu kohta oli yhä tallella. (Ehkä se oli ilman välimerkkejä.) Muuten kirja sopi mielestäni myös kuunneltavaksi, vaikka tekstin ystävänä olisin halunnut palata taakse päin ja tarkistaa. Ja kyllä - pidin Abreun teoksesta. Se kannattaa lukea, olipa sitten Teneriffan-kävijä tai ei.

Andrea Abreu : Pilvipeitto. Siltala, 2024. Espanjankielinen alkuteos Panza de burro. -Kääntäjä Sari Selander. E-äänikirja. -Lukija: Fanni Noroila. -  MP3. - Kesto 04:03:39.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

 

Ystäväpariskunta Maria ja Tuomas ovat olleet viettämässä perjantai-iltaa Aliinan ja Onnin luona. Seuraavana aamuna heidän lapsensa kanssa kotona ollut hoitaja soittaa ja kysyy  vanhempien saapumista. Ystävät ovat lähteneet yöllä taksilla kotiin. Onnin mieleen tulee ensin ajatus, että Maria ja Tuomas ovat häipyneet hotelliin hetkeksi, tehneet saman katoamistempun kuin joskus aiemminkin. Kuitenkin hän huolestuu, soittelee sekä samassa kaupungissa asuville Marian vanhemmille että Itä.Suomessa pikkupaikkakunnalla asuville Tuomaan vanhemmille. Hän yrittää soittaa myös Tuomaalle, mutta  puhelin on mykkänä ja niin on Mariankin puhelin. Lauantaina hän saa oudon soiton Tuomaalta: mies hyräilee : ...niin kaunis on maa..ja taustalta kuuluu veden tippumista ja luolamainen kaiku.

Etsiessään ystäviään Onni ja Aliina käyvät läpi elämäänsä heidän kanssaan, matkoja, joilla he ovat yhdessä olleet ja  Kertun syntymää. Maria ja Tuomas viettävät välillä pitkiä aikoja ulkomailla, joskus poistumatta hotellista juuri lainkaan. Heillä on varaa tarjota Aliinalle ja Onnillekin oleskelupaikka pariksi viikoksi  perityn omaisuuden ansiosta. Tuomas on toki ollut työssä, muttei ole tullut toimeen työkaveriden kanssa ja siirtynyt sijoitusalalle.

Ennen kuolemaansa se sanoi isoäidille että nyt on kyllä kasvanut kyy tähän kylään.

Tuomas kertoo lapsena kuulleensa tuon isoisänsä arvion hänestä. Kerronnan myötä Tuomaksen arvaamattomuus, raivonpuuskat ja kohtuuttomat vaatimukset muilta ihmisiltä palaavat niin Onnin kuin Aliinankin mieleen. Tuomas on kertonut lapsuudestaan ja kasvatuksestaan, mutta tuntuu, ettei mikään selitä miehen ylimielisyyttä, jota kirjassa verrataan muinaiseen Rooman keisarin Caligulan despotismiin. Kotikylän motto on mukaillut Janten lakia, eikä Tuomas sinne kaipaakaan:

"Kukaan ei ole parempi kuin toinen ja jos on, olkoon sitä jossain muualla."

Pariskuntien yhteisellä Egyptin matkalla Aliinan ja Maria kiinnostuvat eksymisen kirjasta. Siitä tulee tämänkin romaanin yksi teema, sillä Tuomasta etsiessään Onnikin harhailee eikä välillä tiedä, missä on tai kuka on.

Muutama päivä sitten Aliina oli sanonut ettei eksymisen vastakohta ole löytäminen vaan jotain salattua ja selittämätöntä.

Taitavasti Markku Pääskynen vetää lukijan mukaansa aavistelemaan, pelkäämään ja arvaamaan. Onnin pohdintojen viemänä paljastuu Tuomaan luonteesta asioita, joita ystävät tai kirjan lukija eivät ymmärrä tai ehkä haluakaan ymmärtää. Pahuus tihkuu esiin yksittäisistä muistoista ja tapahtumista. Se pelottaa myös lukijaa melkein ahdistukseen asti, mutta myös pakottaa lukemaan edelleen, etsimään selitystä.

Kustantaja lainaa Helsingin Sanomien tekstiä kirjan takakannessa: "Pääskynen on maamme taitavimpia prosaisteja."  Jälleen joudun häpeäkseni tunnustamaan lukeneeni kaiketi ensimmäisen kirjan, jonka hän on kirjoittanut, vaikka romaani oli tekijänsä yhdestoista. Palkintoehdokkuuksia on ollut useita, Kalevi Jäntin palkinto myönnettiin 2006 teoksesta Vihan päivä. Ei Pääskynen ole juuri lehtien palstoilla hymyillyt, mutta nimi on kuitenkin ollut mielessäni pitkään. Ehkä voin kääntää laiminlyöntini edukseni, sillä tämä kirja kannustaa lukemaan muitakin kirjailijan teoksia.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. Kansi: Laura Lyytinen, 184 sivua

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Tämä on Harry-nimisen kirjailijan tavoittelema olotila Sydänhämärä -kirjassa. Kirja kertoo lapsiperheen elämästä silloin, kun se vaatii vanhemmilta paljon. Toinen lapsi on syntymässä, kun toinen lapsi sairastuu diabetekseen ja joutuu sairaalaan, ensin teho-osastolle. Vasta nyt minä luen tuosta elämänvaiheesta, jonka olen itsekin kokenut, vaikka olen viettänyt vanhan sukan tarpeetonta elämää jo vuosia. Vasta nyt minä luen palkitun ja arvostetun kirjailijan Harry Salmenniemen ensimmäisen kirjan, vaikka olen tiennyt hänen nimensä ja taitonsa jo vuosia. Esikoisrunokokoelma ilmestyi vuonna 2008.

Hän vartioi ja rakasti niin, että jalkoihin sattui.

Isänä kirjan päähenkilö joutuu ottamaan vastuuta enemmän kuin uskoo jaksavansa. Hän jää lapsensa seuraksi sairaalaan, koska äiti Maria valmistautuu synnytykseen. Hän valvoo, vaikka haluaisi nukkua. Hän ajattelee selviämistään, perheensä selviämistä, mennyttä ja tulevaa. Hän vertaa itseään ja työtään hoitohenkilökunnan työhön.

Nämä ihmiset tekevät työtä, jota heidän ei tarvitse oikeuttaa mitenkään. Kun he mainitsevat baarissa ammattinsa, kukaan ei kyseenalaista heitä. 

Lapsen sairastuminen ja perhettä koossapitävä huolenpito ja rakkaus muuttavat kirjailijan identiteettiä niin että hän määrittelee itsensä uusin termein, sairaalan luokittelun mukaan.

En ole enää ihminen.

Olen omainen.

Ja kuitenkin , sairaalakokemuksen ja synnytyksen jälkeen päähenkilö toteaa:

Meillä on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olemme onnellisia ihmisiä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sairaalaan ja kotiin. Sairaalassa selvitään hetkestä toiseen, rauhoitellaan lasta ja huolehditaan vaimosta, opetellaan pistämään ja mittaamaan lapsen sokeriarvoja. Kotona selvitään päivästä toiseen, huolehditaan lapsista ja laitetaan ruokaa perheelle. Sairaalassa ihmetellään sen järjestystä, riidellään hyökkäävän hoitajan kanssa ja yritetään selvitä eväillä. Kotona syödään linssikeittoa, juodaan kahvia ja haaveillaan lasillisesta viiniä ja kirjoittamisesta. Molemmissa paikoissa yritetään nukkua öitä - usein huonolla menestyksellä. Hämmästyttävän aidosti vanhempien pohjaton väsymys paistaa rivien ja sanojen välistä. Maailma kerrostaloasunnon tai sairaalahuoneen ulkopuolella on kadottanut merkityksensä ja sen ääriviivat piirtyvät vain muistoissa. 

Harry Salmenniemen lyhyet lauseet ja osuvat sanarinnastukset tuovat lapsiperhearjen niin lähelle, että minäkin tunnistan väsymyksen ja hädän, jonka itse koin vuosikymmeniä sitten. Haluaisin melkein lohduttaa kirjan päähenkilöä kertomalla, että tuosta kaikesta selviää kyllä ja tulee vaihe, jolloin voi olla ja elää kuin vanha, unohdettu sukka. Kirjailija muistaa itsekin lapsien kasvavan ja elämän helpottuvan. Huolen ja väsymyksen keskellä sitä on vain niin vaikea nähdä ja uskoa. 

Minulla ei ole kärsimyksestä opittavaa. Minä opin ilosta ja nautinnosta. Opin tasapainosta ja harmoniasta. Kärsimys ei opeta. Se ainoastaan alleviivaa.

Olen tyytyväinen, että sain Sydänhämärän luettavakseni. Kerrankin voin tunnustaa viihtyneeni autofiktion äärellä. Sain kirjasta mukavan tönäisyn ja etsiydyn Salmenniemen muidenkin teosten pariin. 

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala, 2024. Kannen valokuvat:Mikko Rikala. - 215 sivua

 

Cormac McCarthy: Matkustaja

 

Tapasin tänään Robert Western -nimisen miehen jonka isä yritti tuhota universumin ja jonka oletettu sisko osoittautui avaruusolioksi ja kuoli oman käden kautta ja miehen tarinaa pohtiessani tajusin että kaikki mitä pidin totuutena ihmisen sielusta saattaakin olla mitätöntä. Terveisin Sigmund.

Minä tapasin tuon samaisen miehen Cormac McCarthyn viimeiseksi jääneen kirjan sivuilla. Alussa hän oli sukellustehtävissä tutkimassa lentokonetta, jonka matkustajat ja miehistö ovat kuolleet. Syntyy epäily, että yksi koneessa olleista on pelastunut ja kadonnut. Sittemmin tapaan Bobbyksi nimitettyä päähenkilöä vaeltamassa eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaamassa tuttujaan ja mummoaankin. Lopulta vaellus muuttuu pakomatkaksi. Koko ajan Westerniä seuraa kuolleen sisaren muisto ja ikävä.

Westernin tapaamat tuttavat ovat mielenkiintoisia alkaen omillaan toimeentulevasta mummosta, joka  pitää aikuisesta miehestä huolta kuin lapsesta ja päätyen juoppoon , joka asuu siivottomassa asuntovaunussa yksin, mutta repeää alkoholia saatuaan hilpeän onnelliseen hiprakkaan eikä ajattelekaan muuttavansa elämäntyyliään. Siinä välillä syödään sattumalta tai tarkoituksella tavattujen kavereiden kanssa, kuten mm. Debussyn eli Debbien.

 Minä haluan olla nainen.Nuorempana kadehdin tyttöjä. Ihan vaan pimppasen verran. Siitä olen aika lailla päässyt. Tiedän että naiseus on ihmisyyttäkin vanhempaa. Haluan olla niin vanha kuin suinkin. 

Isänsä ja sisarensa tavoin Western hallitsee numerot ja fysiikan, jotkut hänen ystävistään taas osaavat järjestää sanoja. McCarthy tarjoaa dialogien keskellä oivalluksia ja huomioita, mutta minä lukijana kadotin välillä puhujan. Vuorosanat on pätkitty omille riveilleen, mutta muuten niitä ei ole erotettu tekstistä. Kerrontaan tulee alusta lähtien murheellinen sävy, vaikka keskustelut ovat usein hilpeää nokittelua. Paikat ja henkilöt vaihtuvat tiheään. Tavoitin päähenkilön uudestaan vasta kun hän oli majoittunut pieneen mökkiin meren rannalle ja silloin oltiin jo kirjan puolessa välissä. Sitten pääsinkin taas kerronnan imuun. Ehkä tämän kirjan sisarteos Stella Maris olisi pitänyt lukea ensin, vaikka Westernin sisar Alicia on tässäkin kirjassa paljon äänessä. Riittävästi jännitettä kirjailija on kuitenkin tekstiin ladannut, jotta lukija haluaa jatkaa kirjan loppuun asti.

Luultavasti päähenkilön nimi ei viittaa mihinkään, mutta minä näin silmissäni leveälierisen hatun alla kävelevän länkkärityypin, joka etenee bootsit jalassa yksinäisenä kohti auringonlaskua. McCarthyn kieli on minusta äijäproosaa, jota voisi vaikka lukea ääneen elämänsä iltaan ehtineiden miesten ravintolapöytien ääressä. Siinä on jotain kiehtovaa, mutta samalla se tönäisee pois ne, jotka eivät varauksetta antaudu kertojaa ihailevan myötäilyn linjoille.

Tunnen sinut. Tunnen tietyt lapsuutesi päivät. Kun melkein itkit yksinäisyyttäsi. Löysit tietyn kirjan kirjastosta ja puristit sen rintaasi vasten. Veit sen kotiin. Johonkin täydelliseen lukupaikkaan. Ehkä puun alle. Puron varteen. Vääränlaisia nuorukaisia sellaiset tietysti. Jotka viihtyvät parhaiten paperisessa maailmassa. Mutta mehän, Squire, tiedämme toisen totuuden. Totta kai moni näistä kirjoista on kirjoitettu, ettei tarvitsisi sytyttää maailmanpaloa - minkä kirjailija todellisuudessa olisi halunnut tehdä. Varsinainen kysymys on kuitenkin se, olemmeko me muutamat sukulinjan viimeisiä?Vaalivatko tulevaisuuden lapset kaipuuta johonkin mitä eivät osaa edes nimetä? Sanan perintö on voimastaan huolimatta hauras, mutta sinun kantasi on tiedossa. Tietyt ajat sitten kuolleiden miesten sanat eivät lähde sydämestäsi koskaan.

Cormac McCarthy: Matkustaja._WSOY, 2023. Englanninkielinen alkuteos The Passenger, 2022. - Suom. Kaijamari Sivill. Alkuperäinen päällys Stuart Wilson.- 472 sivua

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

 

Muuten siveltimesi jälki on hätäinen, värit ovat levottomia, mutta mustan olet laittanut paikalleen rauhallisesti, huolella - se on tyhjyyttä, joka reunustaa maailmaasi. (Kaivo)

Tiina Raevaaran novelleissa on paljon mustaa, synkkyyttä ja tuskaista ahdistusta, joka on ajaa lukijan nurkkaan heti ensimmäisessä novellissa Gordonin tarina. Siinä ollaan sairaalassa, jossa Gordon on riutumassa kohti kuolemaa. Hänen potilastoverinsa, vähän pienemmästä sotavammasta toipuva kuikka tarkkailee tilannetta. Lääkärit ja hoitajat ovat myös lintuja.

Kaivo -novellin synkkyys leviää taulusta ja sen väreistä. Usein lapsen näkökulma ja hänen yrityksensä hahmottaa tapahtumia tuo tragedian lukijaa lähemmäksi. Näin on novelleissa Nälkä ja Anobium pertinax. Kirjan loppua kohden synkkyys väljenee ja lukija pääsee kurkistamaan maailmaan, jossa olisi voinut mennä paremmin. Matildan kuolemassa sisar moittii Matildaa varoittavien merkkien huomiotta jättämisestä. Tästä selvittelystä on lähtöisin myös kokoelman nimi. Yliluonnolliset, absurdit asiat, syyt ja seuraukset, hiipivät kerrontaan vähitellen ja paisuvat usein ratkaisuksi.

Joissakin novelleissa pelottavat elementit ovat läsnä melkein alusta asti, ne ovat kertojassa itsessään. Näin on mm. itseäni eniten koskettaneessa Karhunköynnös -novellissa, jossa kertoja lähettää kirjeitä neuvokkaalle rakastetulleen, joka ei kutsusta huolimatta ole saapunut hänen syntymäpäivilleen. Muut vieraat ovat tulleet, mutta eivät pysty auttamaan päähenkilöä talossa, johon ilmestyy hallitsemattomasti ovia ja ulokkeita.

Kokonaan uutta sanastoa Raevaara käyttää erityisesti novellissa,Luojani, luomani : käskeytyä, törmäytyä. Näitä sanoja tarvitaan, sillä kerronta tapahtuu jonkinlaisen robotin näkökulmasta. Kertoja tarkkeilee luojaansa ja käyttäjäänsä oppiakseen toimimaan, mutta robotin tekijä kadottaa opettajan ja mallin kyvyt. Lopulta kyse on siitä, pystyykö kone luovuuden tekoihin.

"Luominen on sitä, että tekee jonkin asian jota ei aiemmin ole ollut olemassa."(Luojani, luomani)

Perintö -novellissa kertoja on haaveillut taiteilijan ammatista, mutta mukautunut vanhempiensa tahtoon. Vanhemmat jättävät perinnöksi tuolin, joka edustaa niin yksinäisyydessä koettua ikävää kuin omien haaveiden hylkäämistä.

Ei mitään tarkoitusta, tehtävää, kutsumusta. Ei haaveita eikä unelmia. Ei edes pelkoja.(Perintö)

Suurin osa novelleista sijoittuu nykyaikaan, mutta Nälkä -novellin tapahtumat ovat selkästi sodan keskellä. Marjatta -lapsen lisäksi nälkää ja selviämisenhalua äärimmäisissä olosuhteissa tarkkailevat partiossa olevat suomalaissotilaat. Tarkkailun kohteena on vihollinen.

... Marjatta ajattelee niiden olevan pieniä ja ruskeita oravia, mutta paljon kiukkuisempia. Ryssät kuulostavat hänen korviinsa sihiseviltä ja vihaisilta. (Nälkä)

Vaikka säikähdin ensin kirjan armotonta synkkyyttä, jota tekijä ei juurikaan lieventänyt tai siloitellut, olen äärimmäisen innostunut kirjasta.  Tällainen aarre minulta olisi ilman lukupiiriäni jäänyt lukematta kokonaan. Yliluonnolliset elementit, hajut perintötuolista tai haamut menneisyydestä kuuluivat novelleihin saumattomasti ja paljastivat kokijoista ja maailmasta enmmän kuin realistinen kerronta tekisi. Kuvaus on hyvin visuaalista ja tarkkaa enkä ahmintahimossani havainnut epäjohdonmukaisuuksia. Tämän teoksen myötä hellitän vähän romaanihimoani ja päästän taas novellit maailmaani. Yksittäiset novellit haihtuvat kyllä mielestä romaaneja nopeammin, mutta parhaimmat ja koskettavimmat säilyvät. Tästä kirjasta aarteekseni jäi Karhunköynnös. Onneksi Tiina Raevaara ajattelee eri asioita kuin muut, vaikka heistä kirjassaan varoittaakin.

"semmoiset ihmiset voivat olla vaarallisia jotka ajattelevat eri asioita kuin muut" (Nälkä)

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni : novelleja. Teos, 2010.Graafinen suunnittelu: Timo Ketola. - 259 sivua, 14 novellia

Satu Rämö: Hildur

 

Nyt olen minäkin Hildurini lukenut, vasta ensimmäisen osan. Piti itseään johdatella kirjan ääreen, sillä jo kerran jätin kesken. Nyt en enää tiedä miksi niin tein. Ehkä suunnaton ylistys saa minut kääntymään tyystin toisaalle. Johdattelin itseäni kuuntelemalla vuonna 2018 ilmestyneen Rämön kirjan Islantilainen kodinonni - perhelämää viikinkien malliin. Siinä islantilaisuus on pääosassa, sillä Rämö kertoo niin omasta perheestään kuin islantilaisista käytännöistä, jotka perheitä tukevat ja suosivat. Hän tekee sen hauskan pakinoivaan tyyliin, jota oli kiva kuunnella omia kotitöitä tehdessä. 

Islanti on melkein parasta Hildur -kirjassakin. Maisema tulee vahvasti esiin niin pitkillä automatkoilla, lumivyöryinä kuin Hildurin surffausharrastuksessakin. Maisemaa ei tyrkytetä, mutta se tukee dekkarin tapahtumia ja päähenkilöiden käytöstä.

Päähenkilöt ovat vahvasti omanlaisiaan, vahvoja ihmisiä, joilla on heikko kohtansa. Erityisesti heikkous tulee näkyviin Jakobin, Suomesta Islantiin poliisiharjoittelua suorittamaan tulleen miehen kautta. Hänellä on takanaan repivä avioero ja ikävä vaimon viemää Matias-poikaa. Hän tavoittelee uutta alkua ja on hakeutunut poliisikoulutukseen sen takia. Mielenrauhaa hän tavoittelee neulomalla islantilaisvillapaitoja, mikä tuo persoonallisen lisäpiirteen miehiseen hahmoon. Hildur on menettänyt kaksi sisarustaan nuorena, eikä katoaminen ole vieläkään selvinnyt. Hänen päänsä pysyy kunnossa hillittömällä urheilulla; juoksulenkeillä ja surffauksella ja hyvällä seksillä naapurissa asuvan voimistelunopettajan kanssa. Yhdessä Jakob ja Hildur ovat vahvoja ja selvittävät rikoksia, vaikka molemmilla on omaa elämää ja menneisyyttä selvitettävänä.

Hildur laski käsistään puhelimen ja antoi katseensa lipua keittiön ikkunaan.Ulkona oli pimeää. Sitten se jälleen iski. Ikävän tuttu paino alkoi vähitellen kulkea hänen ylitseen kuin musta painava peitto. Tuijottaessaan ulos katuvalojen puhkomaan mustaan pimeyteen hän tiesi. Hän tiesi, että jotain ikävää oli matkalla, mutta hän ei pystynyt laittamaan sitä kartalle tai aikajanalle. Kaikki ei ollut kunnossa. Kaikki ei ollut kunnossa. Ehkä tämä päivä vain olisi syytä päättää raskaaseen juoksulenkkiin. Se hengästyttäisi ja auttaisi hengittämään paremmin.

Selvänäkemistä tai aavistuksia ei tyrkytetä liikaa, mutta siellä täällä ne putkahtelevat esiin, kuten vain satujen saarella  on mahdollista. Intuition varassa toimivat rikosetsivät ovat toki kirjallisuudessa tavallisempia ja niitä parhaita. Rikostarina sinänsä on mielestäni sopivan kekseliäs enkä ainakaan minä lukijana päässyt paljon etsiviä nopeammin maailiin.  Pienistä yksityiskohdista lukija voi etsiä mahdottomuuksia, mutta ei niitä  juuri löytynyt. Toki ihmettelin, kuinka Jakob pystyi puhellen rauhoittamaan puutteellisella kielitaidollaan hermostuneen ja väkivaltaisen lapsenkaappaajan. Tällä tavallahan  dekkari toimii: lukijankin pitää olla valppaana. 

En juurikaan lue dekkareita, mutta olen katsonut jonkin verran pohjoismaisia ja brittisarjoja televisiosta ja suoratoistopalveluista. Tämän kirjan juonenkuljetus on niihin verrattuna kelpo menoa. Jo kannen liepeessä kustantaja sijoittaa dekkarin ja sen jatko-osat nordic noir-käsitteen alle ja kyllä se sinne sopii: ovathan päähenkilöt toimintakykyvystään huolimatta melankolisia ja ainutlaatuista maisemaa on  hyödynnetty oivasti taustatekijänä.  

Kiva kirja. Hyvä, että luin sen.

Satu Rämö: Hildur. WSOY, 2022. Päällys : Ville Laihonen. - 364 sivua

Agota Kristof: Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe

Onko se ainoa ero kuolleiden ja lähteneiden välillä. Että ne jotka eivät ole kuolleet, palaavat. (Todiste)

Vaikka jo otsikkoa kirjoittaessani tunsin olevani liian suuren haasteen edessä, kun yritän kolmea eri kirjaa käsitellä samassa kirjoituksessa, tartun haasteeseen. Unkarissa syntyneen Kristofin esikoinen oli trilogian ensimmäinen ja se ilmestyi suomeksikin jo 1988. Tarina jatkuu jälkimmäisissä osissa.

Kristof kertoo kaksospojista, jotka ovat eläneet varhaisen lapsuutensa ydinperheessä turvallisissa oloissa.

 Äiti lauloi päivät pitkät. Keittiössä, pihalla, keittiöpuutarhassa. Hän lauloi myös iltaisin huoneessamme nukuttaessaan meitä.

Isä ei laulanut. Joskus hän vihelteli pilkkoessaan hellapuita, ja kuulimme hänen kirjoituskoneensa, jota hän naputteli iltaisin ja jopa myöhään yöllä.

Se oli miellyttävä ja rauhoittava ääni, kuin musiikkia, kuin Äidin ompelukonen, astianpesun ääni, mustarastaiden laulu pihalla, tuulen kahina kuistin villiviinissä ja pähkinäpuun oksissa.

Aurinko, tuuli, yö, kuu, tähdet, pilvet, sade, lumi, kaikki oli ihmeellistä. Mikään ei pelottanut meitä. Eivät varjot  eivätkä aikuisten puheet. Puheet sodasta. Me olimme nelivuotiaita. (Kolmas valhe)

Sitten isä joutuu lähtemään sotaan ja äiti luovuttaa pojat isoäidin hoiviin paetessaan sotaa. Isoäiti on varsinainen noita ja hänen huhutaan tappaneen miehensä. Eikä hän kaksosiakaan kohtele hellin käsin vaan pakottaa työhön, moittii jatkuvasti heitä ja heidän äitiään. Sillä tavoin hän kasvattaa alle kouluikäiset lapset selviytyjiksi, jotka eivät missään kohtaa odota tai saa muilta apua. He eivät pääse myöskään kouluun, mutta opettelevat lukemaan ja muita tarpeellisia taitoja itsekseen.

Toisessa osassa kaksoset saavat nimet: Lucas ja Claus. Toinen heistä elää maassa, jossa kansalaisia ei hallita totalitaristisesti. Ensimmäisen osan asiat osoittautuvat valheellisiksi ja kaksosten identiteetti häilyy niin, ettei lukija voi olla varma, kummasta kerrotaan.

Kolmas osa ravistaa lisää. Maasta paennut veli palaa etsimään lapsuusseudulleen etsimään veljeään ja viipyy  niin kauan, että viisumi vanhenee ja hän jää kiinni.

Tämä oli ravistava lukukokemus, jota minun on vaikea tyhjentävästi selittää liikaa paljastamatta. Poikien myötä jouduin lukijana kokemaan sellaista, jolta haluaisin säästyä ja jolta toivoisin lasteni säästyvän. Silti en missään vaiheessa voinut kuvitellakaan jättäväni kirjojen lukemista. Pienet lapset kehittävät yksittäisiä selviytymiskeinoja mahdottomissa tilanteissa. He kouluttavat itseään kestämään kipua vähitellen niin, että yhä kovenevat lyönnit eivät satu. He kouluttautuvat tunteettomiksi ja pystyvät lopulta myös raakoihin ja pahoihinkin tekoihin. Lukija toivoo heidän selviytyvän, vaikka pahan kohtelun saavat lapset muuttuvat kylmiksi ja pelkäämättömiksi, hankkivat kaikin keinoin elantoa ja suojelijoita. Samalla he kuitenkin pitävät huolta heikommista ihmisistä, jotka eivät pysty tai uskalla. 

Kristof kertoo sodan hirveyksistä lyhyin, toteavin lausein. Hän kirjoittaa ranskaksi, joka ei ole Unkarissa syntyneen äidinkieli. Hän on paennut kotimaastaan kansannousun aikaan 1956 Sveitsiin. Kerronnassa on toteavuudesta huolimatta läsnä inhimillisyys, joka muljauttelee lukijan sielua ja sydäntä. Ehkä juuri kielenkäytön takia kirjat ovat niin vaikuttavia, tulevat lähelle ja vaativat näkemään.

Vaikka luin kaikki kolme kirjaa yhtä suurella innolla, jäi kolmas osa mielestäni kovasti kahta edellistä huonommaksi. Kahteen kertaan suomennettu Iso vihko oli mielestäni paras ja se onkin käännetty yli 30 kielelle. Kristof on kuollut 2011, mutta sitä ennen hän kirjoitti trilogian, josta tuli klssikko. Onneksi se on nyt kokonaan suomeksikin luettavissa.

-En ajattele. En voi sallia itselleni sellaista ylellisyyttä. Pelko on hallinnut minua lapsesta saakka. (Peter, Todiste)

Agota Kristof: Iso vihko, Tammi 2022 (ensimmäinen suomennos 1988), Ranskankielinen alkuteos La grand cahier ilm. 1986 Sveitsissä, tämän laitoksen suomentanutAnna Nordman, Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 531),198 sivua

Agota Kristof:  Todiste, Tammi 2023, Ranskankielinen alkuteos La Preuve 1988 ilm.Ranskassa. Suom Ville Keynäs. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 537),192 sivua

Agota Kristof: Kolmas valhe. Tammi 2023. Ranskankielinen alkuteos :Le Troisieme Mensonge ilm. 1991 Ranskassa, Ville Keynäs. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka (Tammen keltainen kirjasto 542), 163 sivua

Henriikka Tavi: Remu

Runokirja välillä. Siihen on hyvä syy ja se näkyy jo kannesta. Halusin lukea kirjan, koska sen aiheena on koira. Oikea koira, hankala koira ja sen takana suru lapsettomuudesta. Olen kuunnellut radiosta muutamia ohjelmia, joissa Henriikka Tavi on kertonut kirjastaan ja koirastaan. Kirja kannattaa silti lukea ja katsella.

Kutsumme alakerran koiraa haukkukoiraksi, koska sitä se tekee. Se kiskoo omistajaansa vaakasuoraan kohti tuulta, innoissaan, hädissään, hyökkäämäisillään ja puolustuksissaan se haukkuu. Nopeasti ja tasaisin välein se toistaa vauhkoa sanaansa, vetää omistajaansa poispäin maisemasta, joka kohisee ja vinkuu aivan samaa horisonttia, mutta kuitenkin yhtä valkoisena.

Ei Tavi lähde kuitenkaan meidän koira ja muut piskit -linjalle, sillä Remussakin on tekemistä ja kasvattamista. Koira on kuitenkin ystävä, joka on aina läsnä, keskipiste hyvässä ja pahassa:

sinun ympärillesi/ kaikki järjestyy,/järjestyisi, /olisi järjestynyt.

Ennenkaikkea kysymys on koiran ymmärtämisestä, sen pelkojen ymmärtämisestä ja elämisestä tämän kaiken kanssa, koiran rinnalla omien pelkojensa ja kokemustensa muovaamana.

Koiranomistajana löysin kirjasta paljon samaistuttavaa ja ihastelemista. On runoissa silti muutakin: muistiinpanoja keltaisesta, oranssista ja valkoisesta. Noihin proosarunoihin valittujen sanojen läpi minäkin näin lumen ja syksyn kirkkaammin. Kirjan loppupuolella on taidetta, jota voi kutsua muotorunoiksi. Tavoitan niiden viestiä huonosti samoin kuin runoiluista eri fonteilla. Vaan juuri niiden takia tämä kirja pitää nähdä. Ja muidenkin runojen, sillä runoon pitää aina palata. Minäkin olen tehnyt sen monta kertaa tämän kirjan äärellä.

Jää hienosti hyvä sukka/Jää hienosti hyvä auto/Jää hienosti hyvä tassu/Jää hienosti hyvä luu

Henriikka Tavi: Remu. - Teos, 2023. Ulkoasu: Jenny Lucander. - 110 sivua+liitteet