torstai 7. kesäkuuta 2018

Strout, Elizabeth: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018
Keltainen kirjasto
My Name Is Lucy Barton 2016
163 sivua

Täysin ymmärrän, miksi tämä kirja oli Suomen myydyimpien (tai pääkaupunkiseudun lainatuimpien?) kirjojen listalla pari viikkoa sitten. Ymmärrän senkin, miksi kirja julkaistaan Keltaisessa kirjastossa,sarjassa, johon vain laadukkaalla kirjallisuudella on ymmärtääkseni pääsy. Ystävä hehkutti tätä myös. Kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu, hyvin rakennettu eikä liian valmis, jotta lukijalle ei jäisi mietittävää.

Kuorma-auto. Se palaa toisinaan mieleeni hämmästyttävän tarkkana. Kuran raidoittamat ikkunat, viisto tuulilasi, saastainen kojelauta, dieselin ja mädäntyvien omenoiden ja koirien haju. En muista tarkasti, miten monta kertaa minut suljettiin kuorma-autoon. En muista ensimmäistä enkä viimeistä kertaa. Mutta viimeisellä kerralla olin ihan pieni, en varmaan viittä vuotta vanhempi, muutoin olisin ollut koulussa koko päivän. Minut lukittiin sinne, koska sisko ja veli olivat koulussa - niin minä nykyään ajattelen - ja molemmat vanhempani olivat töissä. Toisinaan jouduin sinne rangaistukseksi. Muistan suolakeksit ja maapähkinävoin, joita en pystynyt kauhultani syömään. Muistan miten hakkasin nyrkeilläni ikkunoita. En ajatellut kuolevani, en oikeastaan ajatellut mitään, kauhu vain valtasi minut kun tajusin, ettei kukaan tulisi, ja taivas alkoi tummua ja kylmyys hiipi sisään. Paruin parkumistani. Itkin kunnes melkein pakahduin.s. 52

Lucy Bartonilla on ollut köyhä ja vaikea lapsuus. Perhe on asunut autotallissa, kaikesta on ollut puutetta, vaikka vanhemmat ovat tehneet töitä jatkuvasti. Koulussa lapsia on kiusattu, koska he haisivat - kaiketi lialle ja köyhyydelle.Lapsuus ja mennyt elämä palaa Lucy Bartonin mieleen sairaalassa, jossa hän joutuu viipymään keväästä pitkälle kesään leikkauksen jälkeisen verenmyrkytyksen takia. Tuolloin hän on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka ovat työssä käyvän isän hoidossa. Hänen aviomiehensä kutsuu sairaalaan Lucyn äidin, joka istuu viisi päivää ja yötä Lucyn sängyn vierellä, nuokkuu nukkumatta. Muutamia sanoja ja muisoja vaihdetaan, tunteet nousevat välillä pintaan, rakkauskin. Lucy ymmärtää rakastavansa äitiään, vaikka on siirtynyt keskiluokkaan, eikä enää ole käynyt lapsuutensa kodissa. Hän on jo aloitellut uraa kirjailijana, johon sattumalta vaatekaupassa tavattu toinen kirjailija Sarah opastaa.

"Tämä mistä sinä kirjoitat ja mistä haluat kirjoittaa", hän kumartui uudestaan ja naputti sormellaan liuskaa, jonka olin antanut hänelle, " on aiheeltaan oikein hyvä ja se kyllä julkaistaan. Mutta kuuntele. Sinun kimppuusi käydään, koska kirjoitat köyhyydestä ja hyväksikäytöstä. s.91-92.

Kirjan teemoina ovat häpeä ja nöyryytys, mutta niitä ei tuoda esiin osoitellen, vaan ne pulpahtavat pintaan siellä täällä. Välillä kirjailija alleviivaa sanottavaansa:

Vaikutti taiteilijan tapaaminen kumminkin sen verran, että vuosia myöhemmin näen yhä silmissäni sen pitkän sinisen takin ja violetin puseroni. Kukaan muu ei ollut saanut minua häpeämään vaatteitani, ja se oli minusta kummallista.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on löytää joku jota nöyryyttää. ss.81-82

Sitten on vielä äiti, joka on kerronnasta sivussa (sillä tämä on Lucyn tarina), mutta kuitenkin keskeisimmässä osassa. Minua koskettivat eniten äidin sanat vuoteen ääressä:

"Lapset pilkkasivat teitä koulussa. Emme me isän kanssa tienneet siitä, vaikka kai meidän olisi pitänyt. Vicky on edelleen hirveän vihainen."
"Sinulleko?"
"Niin kai."
"Sehän on tyhmää", minä sanoin.
" Ei. Äitien kuuluu suojella lapsiaan. s.58

Paljon sain irti ja itselleni kirjan pienestä sivumäärästä. Paljon voi myös lukea rivien välistä. Siitä huolimatta tuntuu siltä kuin olisin jäänyt jotain vaille. Olivatko odotukseni liian suuret vai odotinko jotain muuta? Enkö ymmärtänyt kaikkea? Noista kysymyksistä huolimatta kirja ravisti ja puristi. Suosittelen sitä muillekin, sillä  luetun pitää vaikuttaa. Jotenkin.


tiistai 5. kesäkuuta 2018

Järvinen Katriina: Saanko esitellä - monenlaiset minämme

Katriina Järvinen
Saanko esitellä - monenlaiset minämme
Kirjapaja 2017
221 sivua

Luin tämän kirjan kahdella istumalla. Ei minun pitänyt sitä oikeastaan lukea. Lainasin kirjan silmäiltäväksi, sieltä täältä luettavaksi. Olen vannonut juuri edellisessä postauksessa kaunokirjallisuuden ylivertaisuutta ja sitten ylistän tätä kirjaa, jonka niin kustantaja kuin kirjastokin on luokitellut psykologiaksi. Jo kerran jätin kesken aikoen palauttaa, mutta sitten istahdin silmätäkseni, oliko kirjassa vielä jotain. Olihan siinä.

Katriina Järvinen on tunnettu kirjoittaja, jonka tekstit ovat herättäneet huomiota ja vastakaikua. Tässä kirjassa hän kertoo kuitenkin myös siitä, kuinka teokset otettiin aluksi vastaan vaieten tyystin. Niin kävi aluksi myös yhdessä Laura Kolben kanssa kirjoitetulle Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirjalle, vaikka teos myöhemmin herättikin huomiota. Niin siinä kuin tässäkin teoksessa Katriina Järvinen panee itsensä, oman henkilöhistoriansa ja minuutensa likoon. Hän kertoo vierauden ja sivullisuuden tunnoista työläistaustaisen helluntailaiskodin tyttärenä. Hän kertoo irtiotostaan, häpeällisiksi kokemistaan vaiheista Ruotsissa ja omiin mahdollisuuksiin tarttumisesta ja uskomisesta. Vaikkakin hän panee persoonaansa peliin, hän pystyy laajentamaan kerrontaa yleisemmäksi siten, että siihen pääsee kiinni syitä ja mahdollisia seurauksia pohtimalla myös oman elämänhistoriansa kautta.

On Katriina Järvisellä toki muitakin esimerkkejä kuin oma historiansa. Hän viittaa Monica Lewinskyyn, jonka elämä sai odottamattoman suunnan, koska hän koki hyvin nuorena lyhyen suhteen USA:n presidentin kanssa. Tämä leimasi hänet pitkäksi aikaa. Varsin usein Järvinen käyttää esimerkkeinä kaunokirjallisuudesta poimittuja henkilöitä, mikä viehättää minua ja mitä myös arvostan.

Ydinsanomana Katriina Järvisellä on nähdäkseni se, ettei minuus ole mikään eheä kokonaisuus, vaan siinä on monia eri puolia. Olemme erilaisia eri sosiaalisissa kuvioissa. Eri elämänvaiheissa minuutemme näyttäytyy itsellemmekin erilaisena ja elämässä saattaa olla myös vaiheita, joiden kokijaminää on vaikea myöhemmin tunnistaa omaksi.Uskonnollinen herääminen saattaa myöhemmin vaikuttaa oudolta, mutta tiiviistä ryhmästä irtaantuminen on vaikeaa ja vaatii toisenlaisten vahvuuksien löytämistä itsestä. Nuori minä katselee maailmaa toisin kuin vuosikymmeniä nähnyt. Minuutta voi rakentaa myös pukeutumisella tai muilla tavarahankinnoilla, joiden selvittämiseen saattaa jossain vaiheessa tarvita ammattiapua. Jokaisella on tämänsä, kuten yhden luvun otsikko kuuluu.

Kun yritän perustella, miksi silmäilyaikeistani huolimatta luin koko kirjan, huomaan itsessäni halun palata kirjan pariin vieläkin. Tavattoman vetävästi kirjoitettu tämä kirja on ja se avasi ainakin minulle uusia näkökulmia, antoi pohdittavaa aiheesta, joka jokaista niin loputtomasti kiehtoo: minä, minä.. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!


maanantai 4. kesäkuuta 2018

Joyce Rachel Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce
Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014
Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harld Fry 2012
Suom. Hilkka Pekkanen
Kuvitus: Andrew Davidson
Kartta  John Taylor
327 sivua

Olen todella samaa mieltä The Timesin toimittajan kanssa. Häneltä on lainattu etuliepeen teksti, jossa hän tunnustaa mm.: Rakastan tätä kirjaa.

Eläkeläispäiviään vaimonsa Maureenin kanssa viettävä Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenilta. Nainen on kuolemassa syöpään ja muistelee menneitä. Harold vastaa nopeasti ja lähtee viemään vastauskirjettä postilaatikkoon. Hän kävelee kuitenkin ensin vastaantulleen postilaatikon ohi ja vielä seuraavankin ohi ja vähitellen hän huomaa olevansa matkalla saattokotiin, jossa Queenie tekee kuolemaa. Hän soittaa saattokotiin ja kertoo olevansa tulossa sinne kävellen sekä pyytää Queenia pysyttelemään hengissä, kunnes hän on perillä. Vaimonsa Maureenin hän pitää myös tilanteen tasalla, vaikka avioliitto ei ole enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut sitä, mitä se oli nuorena tai silloin, kun pariskunnan ainoa poika David asui kotona.

Kävely alkaa viehättää Haroldia ja aluksi hän tuntee suuren vapauden, kun etenee päivät kävellen ja viettää yöt halvoissa majapaikoissa.

Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa. s. 46

Vähitellen matkanteon luonne muuttuu ja selvittämättömät, unohduksiin painetut asiat menneisyydestä nousevat pintaan.

Harold köyristi hartioitaan ja pakotti jalat töihin entistä ahkerammin, ikään kuin ei niinkään olisi kävelemässä Queenin luo kuin pakoon itseään. s. 75

Harold oli koko ikänsä kulkenut pää kumarassa välttyäkseen yhteydenotoilta, ja siitä huolimatta hänen omasta lihastaan oli syntynyt ihminen, joka halusi välttämättä katsoa suoraan silmiin ja selvittää välit perusteellisesti. s.88

Pakatessaan matkalaukkunsa äiti oli riistänyt Haroldilta naurunsa lisäksi myös ainoan ihmisen, joka oli häntä pitempi. Joania ei mitenkään voinut kuvata helläksi, mutta hän seisoi sentään poikansa ja pilvien välissä. s. 107

Matkan aikana hän kohtaa monenlaisia ihmisiä, jotka auttavat häntä joko konkreettisesti jalkaongelmien kanssa, kuten maahanmuuttanut lääkäri Martina, joka ei saa työtä lääkärinä tai neuvoilla ja ohjeilla. Mukaan lähtee koirakin, jolle hän heittelee kiviä noudettavaksi. Harold oppii enemmän itsestään ja muista ihmisistä. Välillä näkökulma siirtyy Maureeniin, joka aluksi yrittää salata Haroldin lähdön vaimonsa hiljan menettäneeltä naapurilta Rexiltä. Kirja keroo myös vaimon tunteista ja niiden muutoksesta Haroldin vaelluksen aikana, vaikka pääpaino on Haroldissa tapahtuvassa muutoksessa.

Hän ymmärsi, että vaeltaessaan omien erehdystensä hyvittämiseksi hän joutui samalla hyväksymään muiden omituisuudet. Ohikulkijana hän oli paikassa, missä kaikki muukin kuin maasto oli avointa. Ihmiset tunsivat olevansa vapaita puhumaan ja hän oli vapaa kuuntelemaan. s.95

Hän oli oppinut, että ihmiste pienuus täytti hänet ihmetyksellä ja lempeydellä, ja yksinäisyys myös. Maailma muodostui ihmisistä, jotka panivat jalkaa toisen eteen, ja jonkun elämä saattoi vaikuttaa tavanomaiselta vain siksi, että hän oli elänyt niin pitkään. Harold ei enää kyennyt ohittamaan tuntemattomia tunnustamatta totuutta, että kaikki olivat samanlaisia ja silti ainutlaatuisia ja että juuri se oli ihmisenä olemisessa vaikeaa. s. 164

Oli yhtä suuri lahja ottaa vastaan kuin antaa, sillä se vaati sekä rohkeutta että nöyryyttä. s.207

Vähitellen Haroldista tulee kuuluisuus ja ihmiset haluavat tarjota hänelle ruokaa ja yösijan. Siinä vaiheessa Harold on jo ruvennut yöpymään taivasalla ja vajoissa makuupussissa, sillä yöpyminen hotelleissa on käynyt liian kalliiksi. Huolimatta askeettisesta vaelluksesta mukaanlähtijöitä ja avun tarjoajia riittää enemmän kuin mies toivoisi. Seuraavan lainauksen vierasjoukko tuntuu hyvin tutulta.

Kun Harold oli käynyt suihkussa, kävi ilmi, että emäntä oli kutsunut myös joukon tuttaviaan improvisoiduille sherrykutsuille nurmikolle. Tervehtiessään Haroldia vieraat kohottivat lasinsa ja joivat maljan Queenien terveydeksi. Harold ei ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon taakse suittuja siniharmaita hiuksia eikä niin paljon vakosamettihousuja erilaisissa sinapinkeltaisen, kullankeltaisen ja ruosteenruskean sävyissä. s. 226

Olen antanut kirjan tekstille pääosan tässäkin postauksessa, sillä paremmin kirja näin paljastaa hienoutensa kuin minun kuvaamanani. Samalla nuo tekstipätkät ovat niitä asioita, jotka haluan kirjasta ja Haroldin vaelluksesta muistaa. Tästä miehestä tuli minulle kirjan kautta elävä hahmo, jonka matkaan mieluusti lyöttäydyin iltaisin. Kirjailija oli minulle tuntematon, aiemmin BBC:lle radiokuunnelemia ja draamasovituksia tehnyt neljän lapsen äiti. Kerronta etenee nimetyissä luvuissa, jotka on varustettu kuvilla. Haroldin vauhdissa pysyy helposti mukana eikä vaellusta hänen kanssaan malta jättää kesken. Tämä kirja, jos mikä, todistaa mielestäni kaunokirjallisuuden ylivertaisuuden elämänohjeita etsittäessä.

Ne tiet, joita hän oli kulkenut, olivat nyt täynnä toisia autoja. Ihmiset, joiden ohi hän oli kulkenut, kulkivat nyt toisten ihmisten ohi. Sade huuhtoisi pois hänen jalanjälkensä, vaikka ne olisivat kuinka selvät. Tuntui siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt missään niistä paikoista joissa oli käynyt tai tavannut niitä tuntemattomia jotka oli tavannut. Hän katsoi taakseen, eikä nähnyt missään enää mitään jälkeä eikä merkkiä itsestään.
Puut sallivat tuulen huojuttaa niiden oksia sulavasti kuin mustekala lonkeroitaan vedessä. Harold tunsi epäonnistuneensa aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Poikanakin hän oli epäonnistunut. Ei se ollut pelkästään sitä, että hän oli pettänyt Queenien, eikä sitä, että hänen vanhempansa eivät olleet halunneet häntä. Eikä se ollut pelkästään sitä, että hän oli epäonnistunut suhteessaan vaimoonsa ja poikaansa. Enemmänkin kysymys oli siitä, että hän oli kulkenut halki elämänsä jättämättä minkäänlaista jälkeä. Hän oli täysin merkityksetön. s. 272

Vaikka edellinen lainaus vaikuttaa toivottomalta, kannattaa lukea Haroldin omat johtopäätökset vaelluksensa opetuksista.

Jos halusi onnistua, oli pysyttävä uskollisena sille tunteelle, joka oli alunperinkin innoittanut häntä. Ei ollut väliä sillä, että toiset toimisivat toisella tapaa; oikeastaan se oli väistämätöntä. Hän päätti seurata teitä, sillä satunnaisesti ohi kaahaavista autoista huolimatta tuntui turvallisemmalta kulkea teitä pitkin. Ei haitannut, ettei hänellä ollut puhelinta. Ei haitannut, ettei hän ollut suunnitellut matkareittiään eikä ottanut mukaansa tiekarttaa. Hänellä oli erilainen kartta, hänen oman mielensä kartta, ja se koostui kaikista niistä ihmisistä jotka hän oli tavannut ja paikoista joissa hän oli käynyt. Harold päätti myös pitää purjehduskenkänsä, sillä kulumisesta huolimatta kengät olivat hänen. Hän ymmärsi, että kun ihminen vieraantuu siitä minkä tuntee ja muuttuu ohikulkijaksi, oudoista asioista tulee merkityksellisiä. Ja koska hän tiesi sen, tuntui tärkeältä sallia itselleen uskollisuus niitä vaistoja kohtaan, jotka tekivät hänestä Haroldin eikä ketään muuta. s. 207