Tuire Krogerus: Majakan varjo

 

Meitä halutaan määritellä sitä kautta, olemmeko iso- vai pikkusisaruksia; keskimmäisiä, yksös- kaksos- tai kolmoslapsia; poika- vai tyttökatraasta; ovatko vanhempamme eronneet ja perustaneet uusia perheitä tuottaen puolikkaita tai puolittomia sisaria meille. Se mikä olen, ei liity millään tavalla sisarusteni määrään, enkä ole edes varma ketkä laskisin mukaan.

Kira kasvaa sisarustensa kanssa Majakkasaarella. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta, Klara ja Klaus, kaksoisveli Knut ja pikkuveli Kalle. Lapset pitävät huolta toisistaan, käyvät veneellä mantereella kaupassa ruokaa ostamassa ja välillä isä tuo heille ruokatarvikkeita. Hän kutsuu lasten kasvatusmenetelmää 'havainnoimalla kasvattamiseksi'. Vanhemmat viipyvät poissa pitkiäkin aikoja, palaavat saarelle eri suunnista ja eri aikoina.

"Oletko koskaan miettinyt, että heillä onkin toinen koti jossain ihan lähellä? Etteivät he mene mantereelle töitten takia tai hoitaakseen asioita. He haluavat meistä lomaa..."

 Kalle on vielä vaippaikäinen, kun hänet jätetään sisarusten hoiviin. Knutilla on eri äiti, joka ei kirjan henkilönä näyttäydy lainkaan. Knut on kuitenkin kasvanut perheenjäseneksi ja etenkin samanikäiseen Kiraan tiukasti kiinni. Kun hän menehtyy lasten leikkikokeiluissa, jää Kiran mieleen iso aukko.

Jos isämme ei olisi ottanut Knutia tämän äidiltä, emmekä koskaan olisi tavanneet, olisinko silti tuntenut samaa tyhjyyttä ja pelkoa hänen kuolemansa jälkeen vai olisiko sosekeitto täyttänyt mahani?

Lapset häipyvät saaresta yksi kerrallaan. Kiralle järjestyy mahdollisuus päästä New Yorkiin, mutta sen hintana on alisteinen asema uraa rakentavan miehen vaimona. Vanhempien synnit ja laiminlyönnit tuntuvat kostautuvan jälkipolville. Kiran on vaikea luoda tyttäreensä luontevaa suhdetta. Kun ei ole saanut rakkautta, on vaikeaa oppia myöhemminkään rakastamaan.

Kirjan tapahtumat liikkuvat vuorotellen eri aikoina Majakkasaarella, New Yorkissa ja Etelä-Irlannin rannikolla, Crookhavenissa. Irlantiin Kira päätyy miehensä kuoleman jälkeen. Sinne on mennyt aiemmin niin tytär kuin New Yorkissa tavattu kuuro mies ja siellä on meri läsnä kuin lapsuudessakin.

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kerronta on vetävää ja etenee synkästä tapahtumasta toiseen eikä lukijallekaan anneta paljon toivoa myönteisitä käänteistä. Esikoiskirjaksi tämä on tavattoman kunnianhimoinen ja lunastaa reippaasti antamansa lupaukset.  Kieli on sujuvaa ja omintakeistakin. Jokaiselle aistille riittää koettavaa ja luontokuvaukset tuovat merimaiseman lähelle. Vertauskuvat tuovat tummaan kerrontaan toisenlaisa sävähdyksiä.

Lapsen näkökulma kosketti eniten ja lapsen silmin tehdyt havainnot toivat kerrontaan tuoreutta ja uskottavuutta. Minä-kertojaa lukuunottamatta kirjan muut hahmot jäävät etäisiksi eikä heidän toimintansa motiiveja ei selitellä, Kiran sisaruksia lukuunottamatta. Muutamat oikoluvun puutteet harmittavat lukijaa ja varmaan kirjoittajaakin. Tässä olisi ollut aineksia useampaankin kirjaan, mutta tämäkin ratkaisu toimii.

Minuun ei tarvitse hakata vitjalla järkeä, käsitän muutenkin, että totuuteni on liian vaikea. Se vaatii liikaa ymmärrystä. Luovun kaiveluistani, hyväksyn, etteivät asiat olleet niin kovin huonosti. Ehkä muistan lapsuuteni väärin.

Tuire Krogerus: Majakan varjo. - Aviador, 2025. - Kansi: Saara Hankama. - 335 sivua

Sund Lars: Missä musiikki alkoi

Lars Sund

Missä musiikki alkoi
Teos 2018
Alkuteos: Där musiken började
 Förlaget 2018
Suom. Laura Jänisniemi
540 sivua
Sanottakoon heti aluksi, että pidin tästä kirjasta kovasti. Lisättäköön vielä, että olen pitänyt muistakin lukemistani Lars Sundin teoksista . Muistan Colorado Avenuen ja sen jatko-osan Puodnpitäjän pojan. Tämä teos on Pietarsaari-trilogian itsenäinen kakkososa. Sitä edelsi 2014 ilmestynyt romaani Kolme sisarta ja yksi kertoja. Sitä en häpeäkseni ja vahingokseni ole lukenut - vielä.

Vaikka ihan varauksetta pidin kirjasta, on hyvin vaikea perustella, miksi. Toki minullakin on kosketus 1960-1970-luvun alun erityisesti nuorten kuuntelmaan musiikkiin ja hieman kosketusta myös romaanin tapahtumapaikkoihin, lähinnä Vaasaan. Niiden lisäksi on jotain muuta, joka kirjassa viehättää ja koukuttaa lukijan. Kirjassa on kertoja, joka neuvottelee tekstistään kirjoituksenopettajansa kanssa. Kerronnan rakenne on jännittävä. Kertoja paljastaa hiukan eteenpäin tapahtumia jonkun henkilön elämässä ja aloittaa sitten taas toisaalta.

...olisin halunnut kuulla, mitä mieltä hän (kirjoittamisenopettaja) on ideastani vuorotella eri aikatasoja: eeppistä "nykyhetkeä", joka sijoituu 1980-luvun puoliväliin, ja sitä, mitä tapahtui muutama vuosi aiemmin. s. 413

"Sinun tekstisihän ei ole tavanomaista realismia... Niin kuin itse yhdessä kohdassa mainitset, pyrit luomaan tekstille eräänlaisen sinfonisen rakenteen. Otat teeman, annat sen kadota ja sitten palaat siihen..." Tauko. "Niin kyllä silläkin lailla voi tehdä..."s.358

Kertoja kuljettaa mukanaan koko kaupungin historiaa yksityisten ihmisten kautta  muutamia vuosikymmeniä.

Vielä 1960-luvun ja seuraavan vuosikymmenen vaihteessa kaupunkia jakoi eräänlainen kielellinen Berliinin muuri. Toisin kuin Berliinin muuri, meidän rajamme oli näkymätön mutta silti yhtä todellinen. Betonilohkareiden sijasta se oli rakennettu tietämättömyydestä, ennakkoluuloista ja epäluulosta - lujia materiaaleja nekin. Sitä täydensivät näkymätön piikkilanka ja kuvitteelliset vartiotornit ja valonheittimet, jotta pakolaiset eivät yrittäisi ylittää muuria kumpaankaan suuntaan. s. 283

Musiikkia riittää, nimiä riittää. Olemassa olleiden kappaleiden, henkilöiden ja yhtyeiden nimet sekoittuivat fiktiivisiin nimiin ja teoksiin.  Tiedänpä eräänkin oopperantuntijan kirjan luettuaan  kauhistelleen tietämättömyyttään Alf Holmin säveltämästä Tom of Finland -opperasta. Musiikkia käsitellään  laajemmin, jazzia,  Beatlesia, Jethro Tullia, Creedence Clearwater Revivalia, sinfoniaa, kansanlauluja, virsiä. Alf Holm kuvataan monipuoliseksi musiikkimieheksi ja hän kohoaa kiistatta päähenkilöksi.

Alfin rakkauselämää kuvataan kirjan loppupuolella. Minusta tuntui hiukan päälleliimatulta suhde musiikkiopinnoissa tavattuun sellistiin ja suhteen äkillinen loppu tuntui vielä oudommalta.
Alfin kansakoulunopettajaäiti Ulla-Maj, joka eteni koulutoimenjohtajaksi ja kansanedustajaksi oli taas kuvattu osuvasti. Äidin kasvattaman ainoan lapsen tietä aikuisuuteen ja muiden naisten rakkauden kohteeksi varjosti äidin mustasukkaisuus. 

Ympärillä on monenlaista muutakin draamaa:  Ulla-Majn ystävä Maggie rakentaa itselleen kulissiavioliiton ja kasvattaa kolme itsenäistä tytärtä, joista nuorin, Hajje on herkkä ja epävakaa mieleltään. Kulissi rakentuu aviomies Göranin rahoille ja asemalle ja kun viina vie aseman, alkaa avioliittokin rakoilla.
Koko romaanin ajan on kertojan lisäksi läsnä Odin Sikström, polkupyöräilevä ja virsiä veisaava peltiseppä, joka kannustaa ja auttaa lahjakkaita nuoria, mutta sanoo vielä haamuna kaupungin katuja kulkiessaankin terävästi oman kantansa.
Pietarsaaren ja Vaasan katuja pystyy kirjan avulla seuraamaan yhtä hyvin kuin 1960-1970-lukujen musiikin vaikutusta nuoriin.

Luulen että musiikki, jota ihminen kuulee seitsemäntoista-, kahdeksantoista-, kaksikymmentävuotiaana, niin sanotusti aikuisuuden kynnyksellä, pureutuu häneen kiinni, syvälle ja perusteellisesti, ja sitä kantaa mukanaan koko loppuelämänsä. s. 287

 Teoksen koukuttava rakenne ja hyvä kielenkäyttö tekevät lukuelämyksestä niin täydellisen, että voin varauksetta suositella kirjaa monille. Eikä mikään estä minua tai muita lukemasta jatko-osaa tai edellistä kirjaa.

Strout, Elizabeth: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018
Keltainen kirjasto
My Name Is Lucy Barton 2016
163 sivua

Täysin ymmärrän, miksi tämä kirja oli Suomen myydyimpien (tai pääkaupunkiseudun lainatuimpien?) kirjojen listalla pari viikkoa sitten. Ymmärrän senkin, miksi kirja julkaistaan Keltaisessa kirjastossa,sarjassa, johon vain laadukkaalla kirjallisuudella on ymmärtääkseni pääsy. Ystävä hehkutti tätä myös. Kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu, hyvin rakennettu eikä liian valmis, jotta lukijalle ei jäisi mietittävää.

Kuorma-auto. Se palaa toisinaan mieleeni hämmästyttävän tarkkana. Kuran raidoittamat ikkunat, viisto tuulilasi, saastainen kojelauta, dieselin ja mädäntyvien omenoiden ja koirien haju. En muista tarkasti, miten monta kertaa minut suljettiin kuorma-autoon. En muista ensimmäistä enkä viimeistä kertaa. Mutta viimeisellä kerralla olin ihan pieni, en varmaan viittä vuotta vanhempi, muutoin olisin ollut koulussa koko päivän. Minut lukittiin sinne, koska sisko ja veli olivat koulussa - niin minä nykyään ajattelen - ja molemmat vanhempani olivat töissä. Toisinaan jouduin sinne rangaistukseksi. Muistan suolakeksit ja maapähkinävoin, joita en pystynyt kauhultani syömään. Muistan miten hakkasin nyrkeilläni ikkunoita. En ajatellut kuolevani, en oikeastaan ajatellut mitään, kauhu vain valtasi minut kun tajusin, ettei kukaan tulisi, ja taivas alkoi tummua ja kylmyys hiipi sisään. Paruin parkumistani. Itkin kunnes melkein pakahduin.s. 52

Lucy Bartonilla on ollut köyhä ja vaikea lapsuus. Perhe on asunut autotallissa, kaikesta on ollut puutetta, vaikka vanhemmat ovat tehneet töitä jatkuvasti. Koulussa lapsia on kiusattu, koska he haisivat - kaiketi lialle ja köyhyydelle.Lapsuus ja mennyt elämä palaa Lucy Bartonin mieleen sairaalassa, jossa hän joutuu viipymään keväästä pitkälle kesään leikkauksen jälkeisen verenmyrkytyksen takia. Tuolloin hän on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka ovat työssä käyvän isän hoidossa. Hänen aviomiehensä kutsuu sairaalaan Lucyn äidin, joka istuu viisi päivää ja yötä Lucyn sängyn vierellä, nuokkuu nukkumatta. Muutamia sanoja ja muisoja vaihdetaan, tunteet nousevat välillä pintaan, rakkauskin. Lucy ymmärtää rakastavansa äitiään, vaikka on siirtynyt keskiluokkaan, eikä enää ole käynyt lapsuutensa kodissa. Hän on jo aloitellut uraa kirjailijana, johon sattumalta vaatekaupassa tavattu toinen kirjailija Sarah opastaa.

"Tämä mistä sinä kirjoitat ja mistä haluat kirjoittaa", hän kumartui uudestaan ja naputti sormellaan liuskaa, jonka olin antanut hänelle, " on aiheeltaan oikein hyvä ja se kyllä julkaistaan. Mutta kuuntele. Sinun kimppuusi käydään, koska kirjoitat köyhyydestä ja hyväksikäytöstä. s.91-92.

Kirjan teemoina ovat häpeä ja nöyryytys, mutta niitä ei tuoda esiin osoitellen, vaan ne pulpahtavat pintaan siellä täällä. Välillä kirjailija alleviivaa sanottavaansa:

Vaikutti taiteilijan tapaaminen kumminkin sen verran, että vuosia myöhemmin näen yhä silmissäni sen pitkän sinisen takin ja violetin puseroni. Kukaan muu ei ollut saanut minua häpeämään vaatteitani, ja se oli minusta kummallista.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on löytää joku jota nöyryyttää. ss.81-82

Sitten on vielä äiti, joka on kerronnasta sivussa (sillä tämä on Lucyn tarina), mutta kuitenkin keskeisimmässä osassa. Minua koskettivat eniten äidin sanat vuoteen ääressä:

"Lapset pilkkasivat teitä koulussa. Emme me isän kanssa tienneet siitä, vaikka kai meidän olisi pitänyt. Vicky on edelleen hirveän vihainen."
"Sinulleko?"
"Niin kai."
"Sehän on tyhmää", minä sanoin.
" Ei. Äitien kuuluu suojella lapsiaan. s.58

Paljon sain irti ja itselleni kirjan pienestä sivumäärästä. Paljon voi myös lukea rivien välistä. Siitä huolimatta tuntuu siltä kuin olisin jäänyt jotain vaille. Olivatko odotukseni liian suuret vai odotinko jotain muuta? Enkö ymmärtänyt kaikkea? Noista kysymyksistä huolimatta kirja ravisti ja puristi. Suosittelen sitä muillekin, sillä  luetun pitää vaikuttaa. Jotenkin.