Sanmao: Tarinoita Saharasta

 

Suomentaja Rauno Sainio on tehnyt tämän kirjan kanssa historiaa, sillä hän on suomentanut kirjan kiinan kielestä, ei käännöksistä. Tämä on Taiwanista lähtöisin olevan 1943 syntyneen kirjailijan Sanmaon (Chen Mao-ping) jo 1976 ilmestyneiden tarinoiden kokoelma, joka on saanut menestystä ja monta käännöstä maailmalla.

Tarinat sijoittuvat Saharaan, josta Sanmao on takakannen tekstin mukaan innostunut 1970-luvun alussa luettuaan lehdestä autiomaata käsittelevän artikkelin. Saharaan hän muuttaa sieltä töitä hankkineen espanjalaisen miehensä Josen perässä. Sanmao hoitaa pariskunnan pientä kotia, laittaa ruokaa ja tekee kotiaan viihtyisäksi. Hän yrittää ystävystyä ja ymmärtää naapureitaan pienessä tuppukylässä, El Aaiunissa. Aavikolla asuvia sahraweita yhdistää köyhyys ja uskonto, mutta he ovat valmiita ottamaan vastaan kaiken avun ja helpotuksen.

 

"..En vain enää kestä vastaan tulevia ihmisiä. Heistä ja heidän ongelmistaan on aivan liikaa vaivaa."  "Mistä ihmisistä oikein puhut? 

"No heitä nyt näkee tien poskessa harva se päivä. Etkö muka ole huomannut?"

"Mikset vain aja surutta ohi?"

"Kuka heitä auttaa, jos en minä?..."

Sanmao osoittautuu kielitaitoiseksi ja yrittää auttaa keinolla millä hyvänsä. Kiinan lisäksi hän puhuu espanjaa ja jonkun verran arabiaakin paikallisten kanssa. Hän saa mainetta lääketieteen alalla, vaikka apukonstit ovat joskus varsin kyseenalaisia, kuten hammasta kynsilakalla paikattaessa. Naapurit oppivat myös käyttämään Sanmaon hyväntahtoisuutta hyväkseen ja nuoren pariskunnan keskinäinen elämä häiriintyy monesti. Toisaalta kaikki kanssakäyminen alkuasukkaiden kanssa tuo sisältöä yksinäisiin päiviin - samoin kuin tarinoiden kirjoittaminen.

Erään kerran olin autoineni usean kymmenen kilometrin päässä kaupungista, kun huomasin edessäpäin vanhan miehen. Hän raahasi perässään vuohta ja eteni verkalleen raskain askelin. Käyntiä hidasti entisestään hänen raskas viittansa, joka pullisteli kuin purje hänen kulkiessaan vastatuuleen.

Pysäytin auton. "Ystävä", sanoin arabiaksi. "Tule kyytiin!"

"Entä vuoheni?" hän kysyi vaivaantuneena samalla kun piteli vuohesta tiukasti kiinni.

"Vuohi saa tulla mukaan!"

Autoilusta tulee San Maolle tärkeä viihdytys. Hän opettelee sitä omin päin ja suorittaa ajoneuvon kuljettamiseen vaadittavan kokeen vasta myöhemmin. Tämä aiheuttaa hämmennystä ja salailua, sillä kukaan ei saa tietenkään tajuta, että Sanmao on tullut ajokokeeseen autoa ajaen.

Elämä aavikolla ei ole vaaratonta ja päähenkilö osoittautuu myös tavattoman kekseliääksi auttaessaan liejuun vajoavaa puolisoaan. Samalla hän oppii, etteivät kaikki ole yhtä avuliaita kuin hän itse on. Pahin on kuitenkin vielä edessä, kun naapurimaa haluaa liittää alueen itseensä ja syntyy sota. Se on vaikeaa erityisesti vallankumousta tukeville paikallisille ja maahanmuuttajille. Joskus on melkein mahdotonta elää ja valita oikein sekasortoisessa tilanteessa.

"Jos saamme itsenäisyyden, jään tänne. Jos alue menee jakoon, lähden pois."

"Minä luulin, että sydämesi kuuluu Espanjalle."

"Tämä on minun maani. Isäni ja äitini on haudattu tänne."

Suomentaja on järjestänyt kertomukset niin, että loppua kohti kertomusten sävy muuttuu vakavammaksi. Kääntäjät ovat eri kielillä tehneet omat ratkaisunsa, mutta tämä suomalainen versio kyllä toimii. Lukiessani kertomuksia pidin näitä aluksi harmittomina välipaloina. Luin niitä Sanmaon viehättävän persoonan takia. Sanmao on juuri sellainen kirjoittaja, joka on elänyt kirjoittamisen arvoisen elämän. Hän on kirjan tekstien mukaan yhä rakastettu ja luettu Taiwanissa. Kirjan lopussa on suomentajan jälkisanat, jossa hän kertoo kirjailijan myöhemmistä vaiheista.

Minun oli vaikea ymmärtää, jonkun innostuneen yhdestä lehtiartikkelista niin paljon, että muuttaa hiekka-aavikolle. Ylipäänsä ehdoin tahdoin hiekka-aavikolle muuttaminen on minusta erkoista tai outoa. En ole koskaan käynyt Saharassa, en ymmärrä se kauneutta. Sanmao tiesi ehkä paremmin: 

"Ai mikäkö minua kiehtoo? Aavat maisemat, korkea taivas, kuumana porottava aurinko, hiekkatuulet. Yksinäinen elämä kaikkine iloineen ja suruineen. Jopa tämä tietämätön kansa ja sen ihmiset, heitä minä rakastan ja vihaan yhtä aikaa. Tai en minä  taida itsekään tietää! 

Sanmao: Tarinoita Saharasta. AulaCo, 2023. Kiinankielinen alkuteos: Sahala suiyüeh.- Suom. Rauno Sainio. - Kansi Sanna-Reetta Meilahti. - 385 sivua

Maria Peura: Esikoinen

 

Lapseni oli vaiettu.

Peura kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta: huostaanotetun/-annetun lapsen vanhempana olemisesta. Ennakkotietojen perusteella odotin hänen kertovan vain omasta äitiydestään ja oikeastaan siitäkin vain sen rankimaasta osuudesta: kuinka hän joutuu luovuttamaan esikoispoikansa laitokseen. 

Annan hänet pois, jotta hän ei menisi pois. Luovutan hänet saadakseni hänet. Lainaan häntä laitokselle, jotta en menettäisi häntä kokonaan.

Peura aloittaa kuitenkin siitä, millaista oli tulla äidiksi. Vaikka hän rakastaa tulevaa lasta ja haluaa olla tämän äiti, on jo raskausaika on täynnä pelkoa ja ahdistusta, sillä lapsen isä on äkkipikainen ja väkivaltainen, erityisesti humalassa. Käy myös ilmi, ettei lapsen isä ole kantasuomalainen, vaikka onkin omaksunut uusia tapoja tänne muutettuaan. Uskonnostaan hän ei ole luopunut.

Tyhjä mahalaukku ei valittanut nälkää, kohtu oli raskaana auringosta, auringosta. Äitiyden puin ylleni kuin kesän, vihreä ja lämmin oli raskauden vaate.

Kertoessaan  äitinä olemisesta ja siihen kasvamisesta tulee mukaan myös suhde omaan äitiin. Sekään ei tunnu mutkattomalta, vaan sisältää pelkoa ja hylkäämisenkokemuksia. Vanhemmat ovat jo kertojan äidiksi tullessa vanhoja, äidin muisti on kadonnut. Tytär muistaa kuitenkin sen, mitä ei ollut.

Etsin liinavaatekaapista lapsuudesta säilyneen reikäisen tyynyliinan. Pidän sitä kasvoillani, rukoilen, ettei äiti menisi pois. Ettei hän ottaisi minulta sitä, mitä minulla ei koskaan ollut. Ettei hän riistäisi minulta tyhjää kohtaa, jota ei täyttänyt.

Jo kirjan alkupuolella Peura puhuu kertomiensa asioiden henkilökohtaisuudesta. Kirjan minä on kirjailija. Peura ei säästä itseään, muttei myöskään ryvetä itseään syyllisyydessä. Hän sivuaa nuoruuden räyhävaihetta useimmiten todeten  lopettaneensa viinanjuonnin kokonaan jo vuosia sitten, mutta kertoo myös toisenlaisista kokemuksista.

Kallo menettää painonsa ja ääriviivansa, hampaat ajattelevat hilpeitä ajatuksia ja suun muisto nauraa niille, lempeästi se ilkkuu ala-asteen luokkahuoneen liimatuubeja ja monistusnestekanistereita, joiden tarjoama unohdus kesti vain pari silmänräpäystä.

Kuten nuo hilpeitä ajattelevat hampaat edellisessä lainauksessa osoittavat, on Peuran kieli tavattoman kekselisästä ja kaunista, lähestyy paikoin runoa. Minua miellytti myös alkuun kerrottu varoitus jättää tuoreeltaan henkilökohtaiset asiat käsitelemättä kirjassa. Autofiktio on vaikea laji, jollei anna itselleen oikeutta selitää ja puolustella (mikä taas ei minua lukijana innosta). Aika hyvin Peura mielestäni tässä kirjassa selviää - ehkä juuri tuon hetkittäin purskahtavan runokielen ansiosta. Kirja kosketti minua. Voin suositella.

Pelon hajusävy on neutraali. Taaskaan en ehdi ryömiä pois sen alta. Se leviää huoneessa kuin häkä, se yllyttää minua ahdistumaan tarpeettomista. Tiedän altistuneeni vasta kun olen pyörtymäisilläni.

Maria Peura: Esikoinen. Otava, 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Nikola Bradonijic/Stocksy. 320 sivua

Iida Turpeinen: Elolliset

 Kieleen saapuu uusi, hirveä sana, sukupuutto, extinction.

Eivät kaikki esikoiskirjailijat kirjoita ensimmäiseen romaaniinsa omaa tarinaansa. Iida Turpeisen Elolliset kertoo tarinan stellerinmerilehmästä, jo 1700-luvulla sukupuuttoon kuolleesta eläinlajista, joka sai nimensä löytäjänsä, tutkijan ja tutkimusmatkailijan Georg Wilhelm Stellerin mukaan.

Suomeksi jo viimeinen meressä kellunut merilehmä on kohdannut sukupuuton. Sen suonissa kiertää veri, ja hermosto lähettää raajoille yhä sähköisiä viestejään, mutta sen kiertäessä poukamasta toiseen etsimässä lajitovereitaan se on jo kohdannut syvimmän mahdollisen yksinäisyyden, sukunsa puutteen, ja sen laji on lopussa jo ennen kuin luoti lävistää silmän.

Steller on mukana kapteeni Vitus Beringin johtamalla tutkimusmatkalla. Kapteeni on toteuttanut Pietari Suuren unelmaa meritien kartoittamisesta Aasiasta Amerikkaan, mutta työ on hallitsijan elinaikana jäänyt kesken ja uusi retki on tarpeen. Tuolle vuosien mittaiselle retkelle lähtee mukaan tutkijoita eri aloilta, mutta porukan riitaannuttua ja kyllästyttyä matkan vaivoihin heidät korvaa luonnontutkija ja teologian tohtori Steller, joka ei piittaa ulkoisesta komeudesta, vaan omistautuu intohimoisesti tutkimustyölleen. Hänen tehtävänsä on kartoittaa Kamtsatkan niemimaan eläimet, kasvit ja kivet.Tuntemattomat meret erottavat retkikunnan laivoja ja vähentävät varustusta, mutta tuntemattoman jättiläiseläimen, jota merenneidoksikin sanotaan, kohtaaminen vie Stellerin mielenkiinnon.

Kirja alkaa ja päättyy Luonnontieteelliseen museoon Helsingissä. Turpeinen kertoo halunneensa selvittää, mitä tapahtui sillä välillä, kun stellerinmerilehmä kuoli sukupuuttoon ja sen luut päätyivät suomalaiseen museoon. Aikaa kului kolme vuosisataa. Kirjailija kuvittaa hurjaa tarinaa alkeellisiin oloihin muuttaneista ihmisistä,  jotka eivät pelkää tarttua uusiin haasteisiin tai matkata tehtäviensä perässä jopa perheensä kanssa tuntemattomille seuduille outojen kansojen pariin.

On selvää, että kirkko on laiminlyönyt tehtäväänsä, sadassa vuodessa vain muutama alkuasukas on hyväksynyt oikean uskon, eivätkä siirtokunnan asukkaat ole heitä parempia - tietävät, mikä on oikein, mutta valitsevat toisin.

Kuitenkin ennen kaikkea kirja kertoo intohimoisista tutkijoista, jotka konstruoivat luista eläintä, entisöivät särkyneitä linnunmunia ja huolellisista piirtäjistä, jotka jäljensivät hämähäkkejä. Se kertoo heistä, joille luonto on rakas ja joille tiede on rakas. Joskus näiden välillä on ristiriita, onneksi harvemmin.

Kuollut ja elävä yhdistyvät paperilla yhdeksi, tarkaksi kuvaksi, ja hänen silmiensä kautta von Nordmann näkee taas hämähäkin kaikessa loistossaan.

Monivaiheinen tarina on kerrottu vauhdikkaasti viipyilemättä tunnetiloissa turhan kauan. Henkilömäärä on hengästyttävä ja yksityiskohdat tarkkaan kuvattuja, mutta  stellerinmerilehmä pitää kerronnan koossa ja lukijan mielenkiinnon yllä. Ei tätä kirjaa syyttä ole kehuttu. Tekijän seitsemän vuoden työ ansaitsee käännöksiä ja tunnustusta. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto tuli jo. Tuleeko muutakin?

Iida Turpeinen: Elolliset. S&S, 2023. -Kansi Safa Hovinen, Merkitys, 296 sivua

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

 Tämä kirja osoittaa, kuinka paljon maailmassa on kertomisen arvoisia tarinoita. Onneksi esikoiskirjailijalla on taito kertoa niin, että lukija ymmärtää, kuinka haavoittavista asioista on kyse. 

Jällivaarassa asuvalla äidillä on todettu keuhkosyöpä, joka on levinnyt luustoonkin. Mitään ei ole tehtävissä, kasvaimia on paljon. Äiti tietää kuolevansa. Tämä on kerrottu ystävälle, mutta vaikeinta sitä on kertoa tyttärelle. Tilda opiskelee Tukholmassa ja Agneta matkustaa sinne, koska ei pysty kertomaan asiaa puhelimessa. Vastatustenkin sitä on vaikeaa kertoa. Etäisyys äidin ja tyttären maailmojen välillä tuntuu ja  näkyykin välimatkan haihtumisesta huolimatta.  Pohjoisessa kahvi juodaan mustana, Tukholmassa maidon kanssa ja samanlainen ero on ihmisten välillä. Kaupunkilaiset katsovat köyhiä ja maalaisia tyttären tavoin karsaasti eivätkä näe omia virheitään tai omituisuuksiaan.

Agneta näkee ikkunasta Tildan jurottavien kasvojen heijastuksen. Hän pudottaa viisikymppisen miehen mukiin ja antaa tälle vielä avaamattoman kokiksenkin, jota hän tarvitsee verensokerin tasaamiseen ja huimauskohtauksen varalta. Mutta miehellä ei ole mitään.

"Etkö sinä anna hänelle mitään?" Agneta kysyy ja tökkää Tildaa käsivarteen. Tilda kiskaisee kätensä pois katsomatta sen enempää miestä kuin Agnetaakaan.

  Paitsi äidistään Tilda on etääntynyt myös parhaasta ystävästään, joka on jäänyt Jällivaaraan. Äiti haluaisi olla varma, että tyttärelle jää joku, jolle puhua ja kertoa murheita.

Tilda oli liian ankara Heddalle vaatiessaan, että kaiken pitäisi jatkua ennallaan, vaikka oli selvää, että vauva muuttaa ystävyyssuhdetta. Agneta ei tiedä, tapahtuiko jotain, muutakin kuin vauva, mikä erotti heidät, vaikka he olivat olleet viisitoista vuotta kuin paita ja perse.

Agneta yrittää käyttää vaikean asian kertomiseen apuna kotitaloa, josta pitäisi pitää huolta, mutta se ei tytärtä kiinnosta.

"Talo...", Agneta jatkaa kuin ruohonleikkurirobotti, joka ei aavista suuntaavansa suoraan moottoritielle ja huomaa virheen liian myöhään.

"En minä halua sitä taloa, minä asun nyt täällä."

Kertoja muuttaa näkökulmaa välillä kokonaan ulkopuolelle puhuen äidistä ja tyttärestä. Välillä maailmaa katsotaan Agnetan näkökulmasta. Usein tytär vaikuttaa töykeältä ja tunteettomalta eikä äiti uskalla tunkeutua tyttären maailmaan muuten kuin ostamalla tälle kalliita vaatteita, joita tytär haluaa. Äidin avuksi ja turvaksi jää vain kahvi ja tupakka, jotka tekevät jo pahaa, mutta tarjoavat pysähdystaukoja.  Äidin ja tyttären välillä on kuitenkin vahva tunne, joka sitoo heidät yhteen : rakkaus. Sitäkin on niin vaikea sanoa ääneen.

Pieni kirja on täynnä vaikeita tunteita ja asioita. Tildan itsenäistymisyritykset tyrmäävät äidin kerta toisensa perään. Nuori esikoiskirjailija kuvaa taidolla ja rehellisenoloisesti mahdottoman eteen joutumista yllättäen. Hän ei suurentele eikä osoittele - ja juuri se tekee kirjasta hyvän ja lukukokemuksesta vaikuttavan.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana - romaani. - Johnny Kniga 2023. - Ruotsinkielinen alkuteos: Kaffe med mjölk, 2022. - Suom. Jaana Nikula.-Kansisuunnittelu: Sara R. Acedo. - 206 sivua

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

 

Minä kuvittelin lukeneeni koko trilogian jo ennen sen suomentamista. Kuvittelin siitä myös kovasti pitäneeni. Kun sitten tajusin, että lukukokemukseni oli harhaa, tartuin trilogian ensimmäiseen osaan Lapsuus. Olin sitten lukenut enemmänkin, sillä kuunnellessani trilogian kakksososaa, Nuoruus huomasin lukeneeni senkin aiemmin ja jopa kirjanneeni kaikki lukukokemukseni tänne. Aikuisuutta pidetään kuitenkin Ditlevsenin trilogian tärkeimpänä teoksena. Nyt on sekin osin luettu ja osin kuunneltu. Viimein tiedän, kuka oli Tove Ditlevsen.

Olen autofiktioille allerginen. Se ei juurikaan vaivannut Ditlevsenin trilogiaa lukiessani. Arvelen syyksi sitä, että Ditlevsen vaikuttaa äärimmäisen rehelliseltä. Hänen kerrontatyylinsä on toteavaa, ei selittelevää. Erityisesti tämä tinkimättömyys tulee esiin tässä osassa. Aikuisuus kertoo Ditlevsenin avioliitoista ja  yhä pahemmaksi käyvästä lääkeriippuvuudesta. Avioliitojensa perusteita tai syitä Ditlevsen ei kaunistele. Ensimmäinen aviomies teki mahdolliseksi runoilijan uran alun. Toinen mies osaa rakastajan elkeet. 

Joskus vähän kyllästyn Piet Heiniin kun makaan hänen syleisyssään ja hän punoo puolestani tulevaisuudensuunnitelmia. Minua niin tympäisee kun hän haluaa myllätä ja muuttaa ja pilkkoa olemassaoloni siinä luulossa että olen täysin kykenemätön päättämään siitä itse.

Sitten tulee mies, joka tekee Ditlevsenistä äidin. Pahin on kuitenkin edessä, kun kirjailija kohtaa lääkärin, joka määrää hänelle kipulääkkeitä. Jo ensimmäisestä kerrasta Ditlevsen tulee riippuvaiseksi ja on valmis naimaan miehen, joka pystyy takaamaan resepteillä hänelle autuaallisen olotilan. Riippuvuutensakin Ditlevsen pystyy kuvaamaan selittelemättä, puolustelematta sen enempää itseään kuin lääkärimiestään. Tämä tyyli ja kerrotut asiat tuovat esiin tapahtumaketjun karuuden ja traagisuuden paremmin kuin mikään analyyttinen selvitys. Ditlevsen näkee oman riippuvuutensa sisältä päin, havaitsee ulkonäkönsä rapistuvan ja olemuksensa muuttuvan ja kertoo tuon kaiken lukijalle. Tämä on tragedia, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Vaikka valo ei juuri pilkistele tässä elämäkerrallisessa trilogiassa, joka paneutuu köyhän tytön vaiheisiin lapsuudesta aikuisuuteen ja kirjailijaksi, olen tyytyväinen lukukokemukseen. Aikuisuus erityisesti ja Lapsuus sekä Nuoruus ikään kuin pohjustuksena avasivat viimein oven merkittävän tanskalaisen kirjailijan maailmaan.

Tove Ditlevsen:  Aikuisuus. - S&S, 2022. - Tanskankielinen alkuteos Gift 1971.- Suom. Katriina Huttunen. - 222 sivua

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

 

Katja Ketun aiempi tuotanto on  vakuuttanut minut. Hän osaa kertoa ja löytää kertomisen arvoisia aiheita. Hieman kuitenkin epäröin tähän kirjaan tarttumista, sillä kuvittelin tätä kertomukseksi keskenmenosta, joka on sattunut kirjailijalle. Sekin tässä kyllä kuvataan monenkarvaisine pettymyksineen, mutta on myös muuta. Kirjailijan kanssa ääneen pääsee Eeva, huutolaistyttö, joka löytää rinnalleen Mahten. Tällä on suuret haaveet tasa-arvosta ja kommunismista. Nuori pari muuttaa yhteen ja asettuu saareen kansalaisodan jälkimainingeissa. 

Silloin Mahte riisuu oman vasemman käden kintaansa ja ottaa Eevan kylmästä kädestä kiinni ja antaa lämmön virrata kourastaan.

Tässä kohtaa tahdon merkitä, että jos olen  koskaan todentanut ihmiseliöiden välistä rakkautta, tai sitä syvää kiintymystä ja ehdotonta anteeksiantoa jota kai antautumiselta vaaditaan, niin tuon hetken tahtoisin merkitä nähneeni tässä.

Eevan ja kirjailijan lisäksi äänessä on kissa, joka matkaa ajassa ja on läsnä niin Eevan maailmassa kuin 2000-luvulla kirjailijan pettymystä ja epätoivoa todistamassa.

Eeva on se joka tekee ja hoitaa kaiken, kiukuttelee kupeksuntaa ja raivoaa, mutta illan tullen se on Mahte joka pehmentää olon ja asumuksen.

Mahten epäluuloinen Helmi-äiti asuu lähellä nuorta paria. Hän häiritsee nuorten onnea jatkuvasti ja kun Mahte lähtee veljiensä perässä sosialismia rakentamaan Neuvostoliittoon, käy Eevan ahdinko vielä kovemmaksi.

Sie voit täällä ittiäs sääliä miten vain, Helmi minulle remelsi. Vaan pakko on elukoille heinää tehhä, ja kun on oma saari karrelle poltettu niin pittää lähtiä Valkeislammille. Ja vielä syyllisti, että koitanko mie vasitella avusta luistella, olenko muka muita paree, ko on poika saatu opin tielle.

Eevan elämää  seurataan päiväkirjamerkintöjen kautta lähelle kuolemaa, vuoteen 1979. Lukija saa hänestä rehdin, avoimen ja rakastavan vaimon ja äidin kuvan. Päiväkirjan murre tukee aitoa ja rehellistä vaikutelmaa.

Koko ajan tolkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä.Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eij ole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen vastuusa noile muile.

Kirjailijan tarina ja murhe tuntuu heiveröiseltä siihen kaikkeen verrattuna, mitä Eeva saa kestää. Kuitenkin se on yhtä lailla kaikenkattavaa ja alleen murskaavaa tapahtuessaan, vaikka yksinäisyys on valinta ja kirous.Pelkkänä kirjailijan luomistuskan ja pettymyksen kuvauksena tämä teos olisi kuitenkin ollut torso. Eeva ja kissa toivat kerrontaan verta ja lihaa ja antoivat tarinalle juuret. Sen ansiosta tästä ei tullut itsesäälissä vellova tilitys, vaan napakka puheenvuoro naisten asemasta ja voimasta. Tämä on vahva ja hyvä kirja.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava, 2023. - Kannen suunnittelu: Piia Aho. -355 sivua

Kirjamessut Helsingissä 2023

 Omalla kohdallani en voi messuhulinoista puhua, sillä osallistun vain verkon kautta. Jäävät ostokset tekemättä, tutut tapaamatta ja viinilasit kallistelematta. Näkymäkin on rajatumpi, sillä verkkolipulla näkee ja kuulee vain Senaatintorin ja Hakaniemen lavan keskustelut ja haastattelut. On tässä valinnassa etujakin: rajattu tarjonta on katsottavissa vuoden loppuun asti ja siihen tulee keskityttyä ehkä paremmin kuin paikan päällä risteillessä.

Koska aikaa on vielä messuhulinointiin kotona eikä ihan kaikki edes kiinnosta, olen tähän mennessä katsellut vain muutaman keskustelun. Yksi parhaista oli messujen teemaan, valtaan, kiinteästi liittyvä Keiden äänet kuuluvat suomenkielisessä kirjallisuudessa. Erityisesti Pajtim Statovci havainnollisti teemaa pienestä, maailmalla tuntemattomasta maasta pienelle kielialueelle muuttaneen kirjailijan näkökulmasta loistavasti. Mielenkiinnolla kuulin myös keskustelua Elolliset &Hillasuolla kaikki on toisin, johon osallistuivat Niina Kivilä , Kati Saonegin ja Iida Turpeinen. Ville Sutinen haastatteli. Kuuntelin sen Elolliset -romaanin takia, mutta yhtä paljon kiinnostuin myös hillasuon ylistyksestä, joten voin ehkä fiilistellä silläkin kirjalla. Stellerin lehmä (Elolliset) kiinnosti edelleen niin paljon, että kuuntelin Iida Turpeista myös perjantain keskustelussa Ihmiskunta, mitä tuli tehtyä, joka oli ehdottomasti hauskin keskustelu tähän mennessä. Luultavasti ryhdyn Ulla Donnerin innostamana lukemaan sarjakuvaakin, ainakin Luonnollisen näytelmän verran. Hän on kuulemani mukaan löytänyt lajikatoon humoristisen näkökulman, vaikka suhtautuukin asiaan vakavasti. Minna Lindgrenin Sävelsinkö -kirja, jossa kerrotaan muistisairaasta säveltäjästä jäi myös kutkuttamaan - ehkäpä kirjailijan loistavan esiintymistaidon ansiosta.

En ole juuri koko ohjelmatarjontaa vilkuillut, koska vältän harmistusta, jos paljon tuntuu menevän ohi korvien.Tässä vaiheessa harmittaa, etten nähnyt Marja Peuran esiintymistä, koska se oli Töölö-lavalla. Seuraavaksi aion katsella Kjell Westön ja Katja Ketun haastattelut, vaikka olen heidän uusimmat kirjansa jo lukenut - tai sen takia juuri. Paljon muutakin on minulla vielä kirjamessuilla edessä.

Messutapaaminen käy siis näinkin aloituskappaleessa mainittuine puutteineen. Vältän ainakin ne vaarat, joista Niclas Storås kertoi  HS visiossa:

 VIIKONLOPPUNA on Helsingin kirjamessut. Pienenä vinkkinä vierailijoille: Metan Ray-Banit päässä esiintyjien puheita voi paeta huomaamattomasti mihin tahansa ASMR-äänimaisemaan. On toki toinenkin toimiva käyttöliittymä, jolla pääsee virtuaalitodellisuuksiin, mutta se ei kerää dataa yhdellekään digidiktaattorille: kirja. 

Vaikka messukäyntini on virtuaalinen, on pääosassa kirja.

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

 

Maarit Verronen on kirjailija, joka ei ole tuottanut minulle pettymystä kertaakaan, kun olen hänen teoksiinsa tarttunut. Huomaan kuitenkin lukeneeni hänen tuotannostaan vain murto-osan, nyt vasta ensimmäisen novellikokoelman, vaikka niitäkin on ilmestynyt monta. Onhan Verronen ollut päätoiminen kirjailija jo vuosia, kirjoittanut romaaneja, novelleja, tietokirjoja ja kuunnelmia. Palkintoja ja palkintoehdokkuuksia Verronen on sanankäyttäjänä saanut lukuisia. Finlandia-palkinto on saamatta. Senkö vuoksi olen vain pitänyt hänet mielessäni, vaivautumatta tarttumaan uuteen teokseen sen ilmestyttyä? Jääkö hyvä kirjailija katveeseen palkittujen kirjailijoiden löytäessä tien lukijoiden tietoisuuteen?

Verrosen aihepiiri on laaja, mutta usein hän tuntuu olevan häviäjien puolella, hän näkee lapset, vanhukset ja eläimet ja yleensä aina enemmän ympäristöstään kuin muut. Kiehtovinta on kuitenkin arjesta fantasiaan karkaava kuvaus, joka on tässäkin kokoelmassa läsnä. 

Ensimmäisen novellin elintenlahjoittaja menee toki liian pitkälle eikä houkutellut minua jatkamaan, mutta teos kannatti lukea loppuun realistisine kuvauksineen ja mielikuvituksellisine piirteineen kaikkineen. Sain opetuksenkin novellista Asennus, jossa mies viimein tarttuu kauan lykkäämäänsä bideesuihkun korjaukseen. Korjausyrityksen eri vaiheissa löytyy yksi syy työn siirtämiseen, sillä vaimo ei luota miehen asennustaitoon ja käy vähän väliä muistuttamassa asiasta. Aviopuoliso voi myös antaa puolisolleen tunnustusta, kuten toinen mies saa vaimoltaan lomamatkalla sattuneen onnettomuuden jälkeen.  

Novellit ovat hyvin lyhyitä. Verronen ei pitkitä kuvausta, vaikka kertookin tarkasti ja yksityiskohtia myöten kuvaten  niin lahopuiset tikkaat kuin paketin jonottamisen postimyynnistä. Hän näyttää henkilönsä välillä hyvin myötätuntoisessa, lämpimässä valossa. Välillä kerronta menee kauhun puolelle ja mukaan tulee jotain käsittämätöntä, yliluonnollistakin, kuten Arkkitehti -novellissa. Kauhun kehittely tavanomaisesta asiakastapaamisesta lähtien vaatii jo enemmän kuvausta ja sivujakin tulee novelliin enemmän. Niin on myös jännittäväksi kaartuvassa Heikot jäät -novellissa. Siinä isä ja lapsi ovat hädässä, joka osoittautuu suuremmaksi kuin hukkumisvaara.

Novellikokoelma tarttui matkaani kirjastoreissulla kesällä nimensä takia varmaan, sillä se oli siellä esillä. Huomasin kirjailijankin itseäni houkuttavan ja luin novellit välipaloina nauttien kesäpuuhien lomassa. Pidin kirjasta ja nyt vannotan itseni tarttumaan Maarit Verrosen kirjoihin useamminkin. Jonkun palkinnonkin hänelle soisin ja nimeä enemmän esiin. 

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä. - Aviador, 2019. - 193 sivua.

Kjell Westö : Molly & Henry - romaani sotavuosilta

 

Eikö olekin kummallista, että pitää ehkä kuolla sodassa sen takia että ei halua sotaa?

Westö oli aloittanut romaanin sotavuosilta jo ennen helmikuuta 2022, jolloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Ei voi kutsua onnekkaaksi sattumaksi sen ilmestymisaikataulua, koska kyse on sodasta, turhista kuolemista ja raakuudesta. Juuri sen takia on kuitenkin hyvä lukea kirja. Olin tuudittautunut minäkin ajatukseen, että sukupolveani ei sota kosketa tai että sodat ovat riittävän kaukana itsestä (!). Nyt uutiset kertovat muuta. On tärkää lukea siitä, mitä sota on - myös muualta kuin uutisista. Siitä Westön romaani kertoo.

Romaani kertoo myös rakkaustarinan. 32-vuotias Molly Timm on näyttelijätär, jolla on kaunis ulkomuoto, vaikkeivat näyttelijänlahjat ole huippuluokkaa. Hän saa sivuosia teatterissa ja menestyykin, jos vastanäyttelijäksi sattuu sopivan osaava ihminen. Elokuvissa hän on parhaimmillaan, sillä otokset eivät vaadi sellaista pitkäjänteisyyttä ja läsnäoloa kuin elävä teatteri.

Henry Gunnars on kunnianhimoinen toimittaja, joka haluaa kertoa lukijoille, mitä rintamalla oikein tapahtuu, sotapropagandan ja sankaritarinoiden taustan. Hän on jatkuvassa ristiriidassa esimiehensä ja myös sotilasjohdon kanssa, sillä hän kuuluu niihin valittuihin, jotka ovat päässeet tiedotuskomppaniaan, niihin, joiden halutaan välittävän kuvaa sotatapahtumista.

Henry oli kyllä tiennyt että hänessä taistelivat paatos ja illuusiottomuus, niin oli ollut nuoruusvuosista asti ja hän tiesi että se taistelu kuvastui kaikessa mitä hän kirjoitti.

Henry käy välirauhan aikana tapaamassa mielenterveytensä menettänyttä miestä, joka on hoidettavana täpötäydessä Rauhan sairaalassa. Hän kohtaa hoitavissa lääkäreissä erilaiset suhtautumiset sodan vuoksi mieleltään vammautuneisiin. Osastolääkäri esiintyy univormussa ja katsoo potilaiden kärsivän pelkuruudesta. Henry haastatelee rintamalla tapaamaansa miestä, jonka repliikki jäi mieleeni.

.. hän oli tiennyt, että oli yhtä merkityksetön kuin venäläiset rivimiehetkin, hänkin oli vain yksi uupunut ruumis suojapuvussa kylmän ja vaikenevan taivaan alla, yksi satojentuhansien joukossa, ei sen enempää.

Tätä katkelmaa suhteutan mielessäni nykyisin ilmestyvään elämän merkityksellisyyttä pohtivaan selfhelp-kirjallisuuteen samoin kun peilaan itseeni kirjan arkipäivän kuvausta, ruuanhankinnan vaikeutta, homeisia limppuja, bensiinipulaa ja muita asioita, joita minun ei ole juuri koskaan tarvinnut pohtia. Kuvaus on äärettömän elävää ja aidontuntuista - Westön kerrotaan tekevän hyvin taustatyöt.

Henryn ja Mollyn rakkaus on alkanut jo ennen sotia ja romaani alkaa eron kuvauksella. Molly on kiertueella Ruotsissa, pehmittämässä naapurikansan mieliä suopeiksi sodasta kärsiville suomalaisille. Henry on rintamalla, Summassa, vaikkei palvele vänrikkinä, vaan tekee reportterin työtä. Rakkauskertomus toimii myös romaanin rakenteen kannattajana ja kerronnan ajan määrittää sota: talvisota, välirauha ja uuteen sotaan varustautuminen sekä sen puhkeaminen.

Kitkattomasti Mollyn ja Henryn rakkaustarina ei suju eikä suju ystäväpiirinkään elämä sellaisena kuin he nuorena kuvittelivat. Toiset ovat kaatuneet, jotkut vammautuneet pahasti ja elossa olevat yrittävät olla tyytyväisiä, kuten kranaatista haavoittunut Henry:

Kun vammat muistuttivat itsestään, hän ei ajatellut sitä että ne vaivasivat yhä, vaan sitä millainen tuuri hänellä oli ollut kun hän ei ollut kuollut.

Samalla kun Westö avaa silmiä sodan todellisuudelle vuorotellen kirjassa eri luvuissa äänessä olevan Henryn ja Mollyn kautta voi kirjasta löytää myös asioita, jotka ovat tuttuja nykyisyydelle. Minäkin haluan lukea valoisista ja kepeistä asioista ja joskus suljen viestimet ja korvani uutisilta, jotka toistavat samoja, uskomattomia ja epämiellyttäviä asioita.

Kun hän tuli kotiin, Henry istui vihreässä nojatuolissa lukemassa. Radio oli hiljaa, kuten niin usein nykyään. He olivat yhtä mieltä siitä, etteivät enää jaksaneet kuunnella uutislähetyksiä; lukijan monotoninen uusien taistelujen ja miehitysten luettelo sai heidät tuntemaan ettei suursota loppuisi ikinä, että tappaminen ja tuhoaminen jatkuisivat ikuisesti.

Molly suostuttelee ammatilliseen umpikujaan joutuneen Henryn, joka haluaa olla reportteri eikä mikään pakinoitsija, kirjoittamaan rakkaasta veneestään ja kesäiloista ja kirjoitus saa vastakaikua.

Juuri "Ouritsaaressa"-pakinan kaltaisia kirjoituksia ihmiset halusivat nyt lukea, herkkiä mietteitä jotka hetkeksi vaiensivat sodan jylyn ja veivät lukijan maailmaan, joka oli kerran ollut ja jonain päivänä taas olisi, maailmaan, jossa elämäntunne oli yksinkertainen ja hellä ja sanat kirkkaita ja läpnäkyviä kuin vesi.

Kuten edellä on varmaan käynyt ilmi, tämä kirja antoi minulle paljon. Sain vanhoista asioista kertovasta romaanista perspektiiviä ja kuvitusta nykyiseen kaoottiseen maailmantilanteeseen ja lukukokemus oli hyvä, kuten yleensä Westön kirjoja lukiessani. Tämä kirja pitäisi jokaisen sotaa kokemattoman lukea.

Sillä hän oli palannut siihen epätodelliseen olemassaoloon kaukana idässä, siihen joka antoi kovanahkaisille lisää elämäntuntoa mutta kulutti herkkien elinvoimaa: sodan epävarmuuteen ja tinkimättömyyteen, kaiken katoavaisuuteen, pakkoon olla valppaana jokaisena hereilläolon sekunttina, niin, jopa unessa.

Kjell Westö : Molly & Henry - romaani sotavuosilta. - Otava, 2023. - Ruotsinkielinen alkuteos: Skymning 41 - Roman från en krigstid. - Suom. Laura Beck. - Kansi: Tuuli Juusela, kannen kuvat Matti  Similä / Helsingin kaupunginmuseo. - 505 sivua

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

 

Ja kaiken takana kaikuu aina oikeassa olleiden, koskaan erehtymättömien tuomiokuoro, sanat kuin kolkot avaimet, jotka osuvat otsaan ohimoon, silmäkulmaan: " Mitäs läksivät, punikit, siitäs saivat, ansionsa mukaan! Terroristeja, tappajia koko sakki."

Sirpa Kähkösen tuotanto, etenkin Kuopio-sarja  käsittelee oman suvun historiaa kaunokirjallisuuden keinoin. Kirjailija on saanut vierailujensa yhteydessä myös tuonkaltaista palautetta ja kuulla olevansa väärässä niin monta kertaa, että hän puhuu väärässä olemisen perinnöstä. Pidän arvokkaana Kähkösen kuvittamaa kerrontaa hävinneiden asemasta, köyhien olojen antamista elämäneväistä ja hänen avointa tilitystään sukunsa vaiheista.

Tässä kirjassa Kähkönen puhuu omana itsenään, ei kirjailijana, joka kirjoittaa tarinalle juonen ja henkilöille ajatukset ja vuorosanat tapahtuneen pohjalta kuvitellen. Tässä kirjassa kirjailija on paljaimmillaan ja samalla haavoittuvimmillaan - näin oletan. Hän kirjoittaa kirjettä vuosi sitten kuolleelle äidilleen, jonka kanssa välit eivät ole olleet lainkaan mutakattomat.

Tempauduit koko olemuksellasi musiikkiin, monet kerrat näin sinun tanssivan olohuoneessa, kokonaan sävelille antautuneena.

Minusta se oli lapsena noloa. Ajattelin että  kenenkään muun äiti ei ole sellainen kuin sinä. Naisten kuului olla pidättyväisiä, juosta kädet suorina, jalkoja sirosti sivulle viskellen, vaikeasti avuttomasti, villatakit olkapäillä  ja kapeat hameet siivosti polviin asti ulottuvina, naisten kuului katsoa silmänurkasta, ei suoraan kohti, naisten kuului maistella sievästi kahvia, mehua, likööriä, ruokaa, elämää. Ei saanut juopua, nauttia, heittäytyä. Sinä olit villi, hurmaantuva, kieppuva, naurava, huohottava, olit tanssiva dervissi.

Kuvatessaan Riitta-äitiään Kähkönen oivaltavasti näyttää suurten ikäluokkien naisen aseman ja paikan, joka heille yhteiskunnassa tarjottiin. Äitinsä sopeutumattomuudelle Sirpa Kähkönen löytää syyn junaonettomuudesta, johon äiti on nuorena joutunut ja siitä saatuun, tutkimatta jäettyyn päävammaan. Äiti vaimentaa päänsärkyään juomalla, mutta siitä tulee vähitellen kipua suurempi ongelma.

Olen lukenut tätä kirjaa yrityksenä ymmärtää äitiä. Kirjailija haluaa tietää, miksi äiti piti häntä syypäänä mahdollisuuksiensa katoamiseen ja nuoruutensa loppuun. Kähkönen ei tyydy yksinkertaisiin selityksiin varhaisesta raskaudesta, vaan selvittää syitä isoäitiään Anna Heleenaa ja Tammisaaren vankileirin kokenutta ukkia myöten. Heistäkin kirjoittajalla on muistoja.

Lapsuusmuistoni: Anna Heleenalla oli aina maljakossa pieni kimppu muovitulppaaneja. Ne olivat vanhanaikaisia tekokukkia, paksua plastiikkia, niiden värit olivat kuin sotientakaista retusoiduista valokuvista. Voin yhä tuntea niiden kankeuden sormissani, ne eivät jäljitelleet kukkien herkkyyttä, ne kertoivat sotien jälkeisille ihmisille, että on olemassa kestävyyttä, ikuista elämänkaltaisuutta, lupaus pysyvyydestä, siisteydestä, vaivattomasta, karistamattomasta, roskaamattomasta, tasalaatuisesta kauneudesta.

Saatellessaan äitiään tuonpuoleiseen kirjoittaja saa avukseen Tuonen tytin, joka auttaa pakkaamaan äidin mukaan muistoesineitä, kuten villatakin, ruskean makeispussin ja lankakerän. Esineillä on merkitys paitsi symboleina ja muistoina, myös tarinan kuljetuksessa ja uusina avauksina. 

Kirjan kieli on oivaltavaa ja kaunista; sitä on luonnehdittu runolliseksi. Kieli ja terävät oivallukset siellä täällä kantoivat omaakin lukukokemustani loppuun asti, vaikken herkistynyt kyyneliin, kuten monet muut lukijat. Sekä lukijat että arvostelijat ovat ylistäneet kirjaa koskettavaksi ja kauniiksi. Minua se ei puhutellut. Yrityksessä ymmärtää äitiä jäivät vääryydet ja syytökset mielessäni päällimmäiseksi ja se oli jotenkin vaivaannuttavaa. Runollinen kieli oli ristiriidassa sisällön kanssa. Ehkä se oli tarkoituskin, joka ei vaan minulle auennut. Ehkä olen allerginen autofiktioille, oivaltaville ja kekseliäillekin, kuten tämä.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. - Siltala, 2023. Kannen valokuva:Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. 267 sivua

Hanna Weselius : Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva

 

Hän oli kuitenkin todella vanha ihminen, ja vanhat ihmisethän ovat, no, you know, suurpiirteisiä. Careless. Huolimattomia. Tahraisia. Eivät näe. Hukkaavat silmälasinsa ja ovat ilman niitä sokeita. Käyttävät teippiä kaiken korjaamiseen. Mutta nyt ei ollut siivouksessa huomauttamista. Erityisesti mieleeni jäi se, että seinustoille pinotut sanomalehtiniputkin olivat lähes pölyttömiä.

Nanette Kottarainen näyttää tuolta Leilan silmissä. Leila on opiskelija, jonka Nanette on palkannut kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojaan, päiväkirjamerkintöjään menneiltä vuosikymmeniltä.  Nanette Kottarainen on 92-vuotias. Leilan ja Nanetten lisäksi tapahtumissa ja välikeskusteluissa on mukana kolmas, nimeämätön henkilö, jolle Leila kertoo kohtaamisistaan vanhan naisen kanssa. Tietysti mukana on myös liuta henkilöitä Nanetten menneisyydestä: Felix, joka pestaa 18-vuotiaan Nanetten keittiöpiiakseen, Sofia ja hänen miehensä Max; Bella, jota em. pariskunta kasvattaa, naapureita..

Kerronta tapahtuu monessa eri tasossa, eri aikoina. Nanetten päiväkirjamerkinnät vievät juonta eteenpäin. Leila päivittelee Nanetten edesottamuksia ja kuntoa nimeämättömälle henkilölle, joka rakentaa omaa kuvaansa kerrotusta. Viimeisimmät päiväkirjamerkinnät ovat kevättalvelta 2022, jolloin Ukrainan sota on syttynyt, ensimmäiset vuodelta 1948, jolloin päiväkirjan kirjoittaja, Nanette, on muuttanut maalta kaupunkiin. 

"Rätti kädessä syntyneen" Nanetten pohdinnat paljastavat sodan jälkeisen ajan tiukan luokkajaon, johon hän ei ole pystynyt vaikuttamaan, vaikka suhde työnantajaan on muuttunut palvelussuhdetta läheisemmäksi. Hän on pysynyt edelleen huomaamattomana keittiöpiikana, vaikka näkee ja osallistuu perhetapahtumiin ja matkoihin. Samalla hänellä on tarkkailuasema, sillä jos ihminen ei arvosta toista, hän paljastaa itsensä.

Asiahan on niin, että minä olen koko elämäni ollut kiitollinen eri ihmisille kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut osakseni. Ja koko ikäni olen kummastellut ihmisiä, jotka eivät ole kiitollisia vaan olettavat, että kaikki hyvä lankeaa heille itsestään.

 Taide ja uutiset siivittävät vanhan naisen ajatusta. Nanetten asunnossa soivat vanhat levyt, erityisesti jazz. Varsin usein Nanetten merkinnöissä mainitaan Pradon taidemuseo Madridissa ja Francisco de Goya ja hänen painajaismaiset työnsä sekä Picasson Guernica. Sota kauheuksineen on läsnä näiden teosten kautta, mutta ne eivät selitä, vaan pikemminkin kertovat onnettomuuksien toistumisesta. Uutisten kuvaavat sotaa, jota käydään nykyhetkessä Ukrainassa. 

Sairaalat, terveyskeskukset ja terveydenhuollon tilat ovat paikkoja, joissa ihmiset ovat erityisen tarpeellisia toisille ihmisille.....Sota taas on paikka tai asiantila, jossa on ainoastaan mahdollisimman tarpeettomia ihmisiä: heitä, jotka on tarkoitus tuhota ja heitä, jotka tuhoavat. Sairaala ja sota ovat toisilleen mahdollisimman vastakohtaiset asiat. Niiden ei pitäisi olla samapaikkaisia tai yhtä aikaa voimassa olevia asiantiloja. Mutta ovathan ne, aina vain uudestaan.

Alussa olevan Leilan näkemyksen lisäksi tämän tästä nousee esiin Nanetten ikä ja vanheneminen yleensä. Nanette itse  analysoi sitä päiväkirjamerkinnöissään rehellisen koruttomasti:

Vanhenemisen tragedia on kylläkin se, että takanapäin on aina vain enemmän katseltavaa, ja yhtenä päivänä taaksepäin katsellessaan huomaa 44-vuotiaana pitäneensä itseään vanhenemisen asiantuntijana ja käyttäneensä seuraavat 48 vuotta oman vanhenemisensa pohtimiseen sen sijaan, että olisi tarttunut johonkin mihin vielä voi vaikuttaa.

Vaan toisaalta:

Billie (Holiday) ei elänyt niin vanhaksi, että olisi ehtinyt lakata olemasta itsensäpahoittelija.Minä ehdin, mutta vain ehkä ja vain juuri ja juuri viimeisillä minuuteillani. Aika loppuu.

Myös kirjoittamisesta; omastaan ja yleensä Nanette Kottarainen tekee huomioita, jotka joskus aukeavat lukijalle vasta pohdinnan jälkeen.

Olen piirtänyt kirjaimia ja sanoja niin kauan, että niiden viivat ja kaaret muodostavat ympärilleni melkein läpitunkemattoman tiheikön. Uudet kirjaimet ja sanat hylkivät tosiasioita ja yrittävät vetäytyä tiheikön tuttuihin koloihin ja muotoihin kuin jokin vahva magneetti vetäisi niitä. En halua, että käy niin. Kirjainten ja sanojen tehtävä on leikata tiheiköt auki, ei muodostaa niitä.

Poltin kaiken minkä olin siihen mennessä kirjoittanut kirjoittamisen ilosta ja päätin, että siitä eteenpäin kirjoitan vain kirjoittamisen pakosta, vain sen mitä en pysty olemaan kirjoittamatta, ja että sen mitä olen kirjoittanut minä käärin puuvillanaruilla paketeiksi ja pinoan suojaksi itselleni.

Helsingin Sanomissa 9.9.2023 julkaistua Helena Ruuskan arviota lukuunottamatta en ole havainnut tämän kirjan juuri olleen esillä. Mielestäni se ansaitsisi huomiota yhtä lailla kuin Weseliuksen esikoisteos Alma! sai. Pidin  kirjasta kovasti ja erityisesti sen reippaasta ja itsestään numeroa tekemättömästä päähenkilöstä Nanette Kottaraisesta, joka kirjoittaa itseään näkyväksi itselleen. Minua eivät häirinneet edes monet tasot kerronnassa ja tapahtuma-ajassa. Ne loivat kerrontaan jännitystä. Monet viitteet jäävät tosin pienen maininnan varaan, kuten nimeämättömän henkilön rooli ja suhde muihin. Lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Vähitellen palapelin palaset loksahtelevat oikeille paikoille ja se tapahtuu kiehtovasti, ei lukijaa kosiskellen, muttei häntä väheksyenkään.

 Soisin kirjalle menestystä!

Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.

Hanna Weselius : Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva. - WSOY, 2023.- Päällys: Martti Ruokonen. - 441 sivua

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

 

Nuorena, hyvin kauan sitten, leirikaverini masentui. Hän kärsi maailmantuskasta, sanoivat vanhemmat, jotka hakivat tytön pois kesken viikon. Minusta se oli hienoa ja olin vähän kateellinen. Elina Hirvosen kokemuksilla maailma on tuskineen läsnä kaiken aikaa. Hän on matkustanut ja saanut ystäviä niin monesta maasta, niin monenlaisista oloista, että näkee maailman lomamatkaajia laajemmin. Hän on kokenut ystäviensä kanssa iloja, suruja ja pitää heihin jatkuvasti yhteyttä. Tässä kirjassa maailma tarjoaa usein juuri ystävien kokemusten kautta pahoja asioita. 

Eikä ole minäkertojalla helppoa muutenkaan. Alakulo vaanii keskellä perhearkea, pakottaa itkemään hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistamien hauskojen juhlien jälkeenkin.

Kerron, että nautin yksinäisyydestä, mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta.

Teoksen aika kulkee syksystä 2019 läpi koronaeristyksen, Talibanin valtaannousun ja Afganistanin naisten eristämisen  aina helmikuuhun 2022, jolloin Venäjä hyökkää Ukrainaan. Uutiset muualta tulevat lähelle, koska joku ystävistä on paikalla, kokemassa. Hirvonen kirjaa lukujen otsikkoihin ajankohdat tarkasti, mainitsee säätilan, myös muualla kuin siellä missä itse on ja kulkumerkinnät, joita korona-aikaan ei juuri ole. Kuivuus ja kuumuus, toivo ja epätoivo ovat läsnä niin johdannoissa kuin tekstissäkin. Hirvosen tekstin vahvuus ja mielestäni myös sen tarkoitus on juuri tässä: hän kertoo yksityisestä, mutta näkee myös laajemmin. Olin hieman hämmentynyt minäkin Jukka Koskelaisen kritiikistä, jossa hän arvioi yksityiselämän sekoittamisen vakaviin maailmantapahtumiin koituvan kirjan tappioksi (HS 18.8.2023). Juuri tässä on mielestäni kirjan ydinajatus: oman yksityisen ilon ja surun, menneiden tapahtumien peilaaminen maailman tapahtumiin kerronta-ajankohtana, uutisten kantamiin uhkiin ja murheisiin.

"Maailmankaikkeudessa kaikki liittyy kaikkeen eikä yksikään muutos tapahdu ilman, että se vaikuttaa myös muihin," (Kesä, syksy 2021, Kulkumerkinnät)

Hirvonen osaa kirjoittaa ja hänellä on mielessään asioita, jotka ansaitsevat tulla kirjoitetuksi. Olin Hirvosen esikoisromaanista Että hän muistaisi saman (2005)poikkeuksellisen vaikuttunut. Se tuntui iskuna suoraan palleaan. Tämä kirja ei koskettanut minua läheskään yhtä paljon, vaan jäi kuitenkin sirpaleiseksi. Maailma tuli kyllä lähemmäksi ja erityisesti afganistalaisen naisen pelastamiseksi tehty työ kuvattiin hyvin ja konkreettisesti. Tai ehkäpä olen yhä vain kateellinen, koska kirjailija on kokenut sellaista, johon minusta ei ole ollut enkä minä pääse vieläkään lähemmäs hänen nyt tuntemaansa maailmaa.

Raskaina aamuina en pelkää tuntematonta vaan tuttua. En sitä, että tapahtuu jotain uutta ja pelottavaa, vaan että se, minkä yritän jättää taakseni, tapahtuu uudelleen.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja:romaani. WSOY, 2023. - Ulkoasu Elina Warsta. - 229 sivua

Ia Genberg: Yksityiskohdat

 

Myönnettäköön, että hankin kirjan käsiini August-palkinnon innoittamana tuntematta kirjailijaa ennestään. Myönnettäköön myös, että olin jo heivaamassa ohutta kirjaa pois pitäsi-ehtiä-lukemaan -listaltani. Täydennystarve matkalukemisiin pakotti lukemaan. Onneksi!

Kirjoittaja tuntuu kirjoittavan itsestään, mutta pääosassa ovat minä-kertojan kohtaamat ihmiset, joiden mukaan luvutkin on nimetty:  kannustava Johanna, sekasortoinen ja hyvin toimeentulevasta kodista lähtöisin oleva Niki, Alejandro, jonka kanssa "minä" löytää yhteyden ja rakkauden sekä viimein hän, Birgitte, jota ilman kertojaa ei olisi olemassa.

Totuus on yksityiskohdissa, todistavat monet, mutta Ia Genberg tekee sen kiehtovan paljastavalla tavalla. Mukana ovat sairastumiset, jotka palauttavat mieleen menneet taudintuntemukset ja silloin läsnäolleet ihmiset. Myös kirjat palauttavat mieleen tietyt ihmiset. Johannan kanssa minä on vaeltanut Paul Austerin ja Siri Hustvedtin kotitalolle edellisen New York-trilogian innoittamana. Nikin kertoja muistaa muovipussissa uimapuvun kanssa muhineesta Birgit Trotzigin Liejukuninkaan tyttärestä. Tämä houkuttaa lukijaakin etsimään nuo kirjat käsiinsä ja laajentamaan tämän kirjan yksityiskohtia. 

Vaikka kirjoittavaa minää kannustava Johanna lopulta kieltääkin Austerista koskaan pitäneensä, on hän saanut kertojan oivalluksen äärelle.

En ymmärtänyt kirjoittamisesta juuri mitään, mutta yhden asian minä tiesin - prosessin piti pysyä umpinaisena kuin keitoksen hellalla tötterön muotoisessa peltisäiliössä, jokainen vuoto merkitsi loppua, taika katoaisi, jos alkaisin laverrella, mitään ei saanut sanoa ennen kuin työ oli valmis.

Kertojan elämässä on henkilöitä, jotka ovat lopullisesti kadonneet elämästä eikä heihin enää saa yhteyttä. Kirjailija on syntynyt 1967 ja kertojan tavoin elänyt ajan, jolloin paperiset puhelinluettelot vahvistivat ihmisten olinpaikan - jos nimi sieltä löytyi. Vain muistiin piirtyneitä henkilöitä kirjailija luonnehtii kertoen muutamalla lauseella olennaisen.

Hän oli päivätöissä eduskunnassa, puoluetoimistossa, missä laati mielipidekirjoituksia, puheita, yleisönosastokirjoituksia "järkyttyneiltä kansalaisilta", ehdotusten luonnoksia, lehdistötiedotteita ja blogipostausksia kansanedustajille, ja oli siis kampanjoiden ja mielipiteiden mies, hän hallitsi omat ja muiden vaihtelevat mielipiteet, tulevaisuuden mielipiteet ja sellaisetkin mielipiteet joita kukaan ei vielä tiennyt puoltavansa.

Kaikki kirjan henkilöt eivät ole kertojan rakastettuja eikä heistäkään aina heti tiedä, onko kyseessä mies vai nainen - rakastetuistakaan. Rakkauden ehdottomuuden kirjailija sanoittaa mielestäni vastaansanomattomasti:

Olin täysin minä ja kuitenkin kuilun partaalla, ja samalla kun olin kääntynyt täydellisesti sisään päin, löysin äkkiä hänet itsestäni, omasta lihastani, ja oli kuin olisimme aina odottaneet vain toisiamme ja kohta olivat hiki ja limakin yhteisiä.

Osuvimmat ja samalla tylyimmät luonnehdinnat löytyvät kirjan viimeisestä luvusta. Siinä kertoja puhuu äidistään, jota kuitenkin jatkuvasti yrittää rakastaa. Teksti alkaa kuin kenestä tahansa ystävästä kerrottaessa, mutta lukijakin ymmärtää, miten tärkeän asian äärellä ollaan.

Birgitte kykeni sopeutumaan ja sopeutuikin niin, että hänen silmiinpistävin piirteensä oli piirteiden puuttuminen. Hän viihtyi hyvin joukkoliikkeissä ja seitsemänkymmentäluvulla. "Olin kuin kala vedessä", hän sanoi, "kuin kala parvessa", minä ajattelin.

Kirjassa on vain 159 sivua, mutta se ei ole niin vähän kuin numerot kertovat. Ilmaisu on loppuun asti mietittyä ja hallittua. Hyvän kirjan lopetettuaan jää usein kaipaamaan jatkoa. Tämä teksti vaikutti minuun niin syvästi, että en olisi pystynyt lukemaan heti yhtään mitään jatkoa - muista kirjoista puhumattakaan. Lukukokemus nostattaa yhä kyyneliä melkein silmiin asti. Jos kirja koskettaa, se paljastaa usein jotain myös lukijasta. Minulle kävi näin. Ei ole August-palkintoa annettu vuonna 2022 turhalle kirjalle!

Ia Genberg: Yksityiskohdat. Johnny Kniga, 2023. - Ruotsinkielinen alkuteos: Detaljerna, 2022 - Suom: Jaana Nikula. - Kansi:Sara R.Acedo. - 159 sivua

Valerie Perrin : Vettä kukille

Onnellisuus tyhmentää ihmistä. Aivan kuin olisimme vaihtaneet maailmaa, syntyneet aivan äsken jossain toisaalla, sokaisevassa valossa.

Tässäpä lienee kirja, jota voi hyvällä syyllä kutsua lukuromaaniksi. En ole varma, mistä tieto kirjan ilmestymisestä kulkeutui tietooni, enkä sen enempää ymmärrä, mistä virisi halu se lukea. Ehkä jokin kirjallisuusryhmä mainitsi sen tarpeeksi usein, kirja kuvattiin tarpeeksi kiinnostavasti.  Olen melko varma, etten ole mitään virallista arvostelua lukenut. Kirjan luin, välillä ahmienkin.

Juonessa on monta mutkaa ja kerronnan taustalla yllätyksiä, jotka vähitellen kerrotaan. Henkilöitä on valtava määrä, sillä tapahtumapaikkana on hautausmaa, jonka vartijana/hoitajana päähenkilö-kertoja Valèrie on. Hän ei tiedä äidistään, isästä puhumattakaan, mutta on kasvanut yritteliääksi ja toimeliaaksi nuoreksi naiseksi. Pahaksi onneksi tielle osuu komea tyhjäntoimittaja ja häntäheikki Philippe Toussaint, jonka kanssa Valèrie tekee tyttären, Leoninen. Äiti huolehtii lapsestaan ja elättää perheen aluksi puominlaskija/junanvartijana, sittemmin hautausmaan vartijana. 

Vaikka pääjuonen avaus on tuossa, on kirjassa dramaattisia käänteitä ja siinä seurataan  moniakin sivujuonteita, joista yksi intohimoinen rakkaustarina  ylitse muiden. Se vaikuttaa myös Valerien elämään. Hautausmaan kävijöistä ja sinne haudatuista irtoaa paljon kerrottavaa, mikä välillä pudottaa tarkkaamattoman lukijan kärryiltä. Kirjailija nappaa kuitenkin jokaisen mukaansa ja taas mennään.

 Noina muutamina päivinä tunsin olevani valepuvussa. Joku aivan muu, jonkun toisen naisen vaatteissa. Mietin pitkään, olinko tosiaan valepuvussa vai olinko löytänyt itseni, tavannut ensimmäistä kertaa.

Ilmaisu on jotenkin epätasaista. Välillä tunteet ovat pinnassa, välillä taas joku henkilö päästelee suustaan hyvinkin karkeaa ja karskia kieltä. Tulin lukiessani oudon varovaiseksi sivuja käännellessäni. Juonen käänteet veivät aivan odottamattomiin syvyyksiin; välillä oltiin ihmeiden äärellä, välillä naitiin kunnolla. Mustasukkaisuutta, intohimoa, rakkautta ja kuolemaa - rikollisuuttakin mahtuu tähän kirjaan.

 Välillä tuntui kuin olisin ollut palapelin äärellä. Leonine mainitaan muutaman kerran jo ennen kuin hänen syntymänsä kerrotaan. Muitakin takautumia on - runsaastikin.  Kun henkilöt sijoitetaan aikaansa päivämäärän tarkkuudella, rupeaa lukija sommittelemaan yhtenäistä tarinaa. Minä en saanut kaikkia palasia kohdalleen, mutta ei se haitannut. Puutarhurin toimet ja kukkienhoito antavat sopivasti taustaa tälle ranskalaiselle kirjalle.. Ei tämä mikään turhake ole, jos nyt ei ehkä Nobeliakaan tavoittele. Jotain palkintoja se on kuitenkin lukijoilta ja lehdistöltä Ranskassa saanut - ja menestystä. Tarttukaa vaan  kirjaan, kyllä se lukemisen kestää!

Isoäiti opetti minulle jo varhain, kuinka tähtiä poimitaan: riittää kun laittaa yöllä vadillisen vettä keskelle pihaa, niin siinä ne heti ovat, aivan jalkojen juuressa.

Valerie Perrin : Vettä kukille. WSOY, 2023. - Ranskankielinen alkuteos Changer lèau des fleurs, 2018. -Suom. Saara Pääkkönen. - 470 sivua. - Päällys: Emmi Kyytsönen 

Julie Phillips : Katoava maa

 Kaksi lasta, siskokset Sofia ja Aljona,ovat matkalla kotiin, mutta he pysähtyvät auttamaan nilkkansa loukannutta miestä. Palkinnoksi auton luo auttamisesta mies tarjoaa heille kyydin kotiin. Isosisko Aljona punnitsee vaihtoehtoja, bussimatkan hitautta ja hankaluutta verrattuna autokyytiin. Tyttöjä on varoitettu luottamasta tuntemattomiin. Helpompi ja mukavammalta tuntuva vaihtoehto voittaa.

Tästä alkaa tarina, joka koskettaa monen ihmisen elämää. Tästä alkavat kertomukset hyvin erilaisista ihmisistä, heidän elämästään ja valinnoistaan, kohtaloistaan. Tapahtumia tarkastellaan neljän perheen jäsenten ja viranomaisten näkökulmasta. Ympäristönä on Kamtsatkan niemimaa Koillis-Venäjällä, kirjailija on amerikkalainen tutkija ja toimittaja. Luvut on otsikoitu kuukauden mukaan, alkaen elokuusta, jolloin tytöt katoavat. Huhuja liikkuu, ajan kuluessa etsinnät muuttuvat naaraukseksi merestä, sillä tyttöjen ei enää uskota pysyneen hengissä. Jotkut uskovat yhä, toiset muistavat vanhempaa tyttöä, joka on kadonnut samoilta seuduilta aiemmin. Lilian uskottiin kuitenkin karanneen, sillä hän oli villi ja sellaisessa iässä. Eikä häntä edes etsitty niin paljon kuin kadonneita sisaruksia. Johtuiko se siitä, että hän kuului niemimaan alkuperäiskansaan, eveeneihin, joita venäläinen valtaväestö ei pitänyt itsensä arvoisena?

Vaikka kerronnan painopiste on kadonneissa lapsissa ja heidän etsinnöissään, tuo Phillips taitavasti näkyviin luokkien väliset rajat, naisten aseman heikkouden etenkin silloin, jos he huolehtivat lapsistaan yksin, köyhyyden ja etnisen eriarvoisuuden. Tämän kaiken ja mittavan henkilömäärän hän pitää taitavasti kasassa ja luo kirjaan jännitteen, joka vangitsee lukijan ja saa kustantajan mainostamaan kirjaa lyyriseksi trilleriksi. Ihan oikea mainos mielestäni! Kirja oli vuoden 2019 National Book Award -finalisti ja kuuluu New York Timesin arvion mukaan kymmenen parhaan vuonna 2019 ilmestyneen kirjan joukkoon.

Tämän jälkeen lienee turhaa lisätä, että minäkin pidin kirjasta, suorastaan ahmin sitä. Harrastin jopa hybridilukemista(!) ts. kuuntelin ja luin vuorotellen sen mukaan, mitä pystyin eri tilanteissa tekemään. Molemmin tavoin kirja toimi, vaikka en ole paljonkaan kuunnellut kirjoja. Välillä oli vain vaikea saada kiinni oikeasta kohdasta. Kannattaa silti kokeilla, muttei ihan kaikkien kirjojen kanssa. 

Olen kuvitellut seuraavani ajankohtaisia kirjoja, mutta tällainen helmi oli päässyt lipsahtamaan ohi huomaamatta. Suomeksi se on ilmestynyt jo 2021! Lieneekö paljon muitakin lukemattomia kirjoja lukemattomien joukossa? 

Julie Phillips : Katoava maa.Siltala, 2021. Alkuteos Disappearing Earth. Suom. Hilkka Pekkanen. - 318 sivua. E-äänikirjan lukija Sanna Majuri. Kesto 12 h 15 min

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede

Krissie ja hänen Miehensä ottavat brittiläisyytensä hyvin tosissaan.

Alma on kirjoittajaopintojaan rahoittaakseen hankkiutunut au pairiksi suomalaisen bloggaajan Kristiina-Marien luo. Hänen tehtävänsä on hoitaa kaksivuotiasta Adaa ja opettaa tälle suomen kieltä. Isovanhempien takia on tärkeää, että lapsi oppii suomea, vaikkakaan Lontoossa asuva äiti ei sitä lapselle puhu. Kukka-Marian elämä on yhtä kiillotettua kuin hänen bloginsa ja kaunista ja hehkuvaa kuin hänen peilikuvansa.

Alma näkee asunnon pastellisävyjen lähellä rujon, palaneen Tornin, jonka helposti syttyvät rakennusmateriaalit ovat aiheuttaneet kodinmenetyksen monille. Hän näkee kulissien taakse, näyttää Adallekin, muttei pysty kuitenkaan auttamaan apua tarvitsevia kerjäläisiä sen enempää kuin  itseään. Hän yrittää kuulua johonkin, mutta tuntee itsensä jatkuvasti falskiksi ja vääränlaiseksi. Yläluokkaa hän halveksii, muttei löydä itsestään sen parempaa ihmistä, vain loputtoman syyllisyyden.

Lakanat tarttuvat ihooni hikisinä syntisyydestä. Tämä on akuutti fyysinen reaktio itsestään eksymiselle.

Löydämme silti tilaa tiivistää, kun vaunujen välinen ovi kolahtaa, tunnelin viima purkautuu keskellemme ja koditon hyppää kuoleman yli meidän keskuuteemme.

Kun Kukka-Maria saa selville Alman retket Tornin luo, hän antaa tytölle potkut. Onnenpotkuna Alma aluksi pitää italialaisen ravintolan irlantilaisen tarjoilijan tarjoamaa asuntoa kommuunissa, kunnes sopeutuminen tähänkin yhteisöön osoittautuu vaikeaksi. Yhteisö syyllistää viestiryhmän kautta muita ja Alma kerää syyllisyydet hanakasti niskaansa, vaikka tietää olevansa syytön valituksen aiheisiin.

Hoitaja on usein vihainen. Tämän viikon aikana hän on ollut vihainen kolme kertaa, huutanut isoilla kirjaimilla ja liiallisilla välimerkeillä Talon viestiryhmässä ja iskenyt askeleensa niin, että tajuamme syntimme.

Koko ajan Alma kirjoittaa näytelmää, jota eri yhteiskuntaluokista koostuva opintoryhmä työstää ja arvioi. Opintoryhmän kommentit vievät kirjan eetosta välillä eteen päin antiikin näytelmän keinoin. Repliikit ruotivat arkielämää luokkayhteiskunnassa ja asettavat kuoron totuuden vastakkain etuoikeutetun Theon puheenvuorojen kanssa. Almakin kokee itsensä etuoikeutetuksi , mutta myös kyvyttömäksi selviytymään, mikäli luopuu mahdollisuudesta tulla tarvittaessa sukulaistensa auttamaksi. Siivooja Marthan ja uudessa toimistotyössään teatterilla tapaamansa Cathyn tuttavuuden kautta hän tavoittaa realismia ja rohkeutta, jota soisi itselleenkin.  

Haluan kokea vääryyttä, jotta voin kirjoittaa vääryydestä. Turvattu asemani tekee minusta merkityksettömän.

Jos olisin nähnyt vain kirjan nimen tai kannen jossain, olisin tuskin tarttunut siihen. Onneksi Vesa Rantaman arvio Hesarissa (Epämukavia kysymyksiä 29.7.2023)  herätti katsomaan ohi otsikon. Löysin hienoa pohdintaa, tiukkaa analyysiä luokkayhtesikunnasta ja taitavan esikoiskirjailijan. Hänen nimensä kannattaa panna muistiin, sillä kirjailijalla on varmaan enemmänkin sanottavaa. Ja hän osaa sen kirjoittaa!

Anna Hollingsworth: Pastellien maantiede. Aviador 2023. Kannen ulkoasu: Satu Enstedt. 259 sivua

Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla

 

Yritän itselleni selittää, miksi Elizabeth Stroutin kirjat minua puhuttelevat, viehättävät, koukuttavat, pakottavat tarttumaan uuteen koukkuun, jos sellainen ilmestyy. Eihän kirjoissa tapahdu paljoakaan, ei ole mullistavia käänteitä ei räiskyvää dialogia. En ole edes kovin montaa post it-lappua sivuille liimaillut muistettavan oivalluksen merkiksi.

Tästäkin kirjasta tuli kiireisen kesän turva ja maailma, jonne saattoi luottavaisin  mielin palata. Jo aiemmista Stroutin teoksista tuttu kirjailijan alter ego Lucy Barton pakenee covid-virusta ex-puolisonsa Williamin kanssa New Yorkista eristyksiin Maineen, Crosbyn pikkukaupunkiin ja meren rannalle. Lukiessani huomasin, kuinka äkkiä olenkaan unohtanut maskit ja etäisyydet, jotka vielä runsas vuosi sitten tuntuivat välttämättömiltä. Kirjassa ne ovat vielä vahvasti läsnä, mutta pelkkää ajankuvaa Strout ei kirjoita. Hän kertoo kyllä ikävästä ja huolesta, joita eristys aikuisista tyttäristä ja Williamin uuden avioliiton lapsesta aiheuttaa. Samoin hän mainitsee muutamaan kertaan alakuloiset päivät ja pitkät kävelyt kohdattujen uusien tuttavien kanssa, tapaamiset ulkotiloissa, sitten rokotukset ja ensimmäiset kosketukset läheisiin. Tuon kaikenhan mekin Suomessa koimme vastikään! Mekin tarkkailimme maskin käyttöä, sen roikkumista leuan alla ja välitimme, huolehdimme, murehdimme. Lucy Bartonin silmillä ja ajatuksilla Strout kertoo arjesta, joka tuttuudestaan huolimatta oivaltaa ja paljastaa enemmän minusta itsestäni kuin arvasinkaan.

Lucy löytää arjestaan myös myönteisiä yllätyksiä, solmii uusia ihmissuhteita, löytää uuden yhteyden myös entiseen mieheensä ja lopulta uuden kodinkin. Auton tekaistujen rekisterikilpien vaihtuessa aitoihin Mainen alueen kilpiin Lucy on tavoittanut tyttäriensä kritiikistä huolimatta elämänsä uuden vaiheen, hyväksynyt vanhenemisensa ja toisen ihmisen tuoman kosketuksen, läheisyyden ja lohdun. Koko ajan hän oppii jotain uutta myös itsestään:

En ollut halunnut jonottaa pitkän jonon loppupäässä, niin kuin se nainen (joka oli antanut paikkansa huonokuntoiselle vanhukselle) nyt joutui odottamaan.

Opin jotain sinä päivänä.

Opin jotain itsestäni ja muista ihmisistä ja heidän itsekkyydestään.

En unohda koskaan mitä jätin tekemättä sinä päivänä.

Tämän kirjan äärellä minulle valkeni myös muutama taka-alalla pidätelty ajatus maailmasta ja sen tulevaisuudesta, jos nykyinen vastakkainasettelu ja eristäminen jatkuvat.

"Tämä maa on todella suurissa vaikeuksissa. Koko maailma on. Ihan niin kuin-" William laski haarukkansa. "Ikään kuin maailam olisi järjestyksen kourissa ja minä luulen että varsinaiset vaikeudet vasta odottavat meitä. Me teemme toisistamme selvää jälkeä. Kuinkahan kauan meidän demokratiamme pysyy pystyssä." 

William hankkii Lucylle työhuoneen ja tekee mahdolliseksi Lucyn kirjallisen työn jatkumisen.

Illalla sanoin Williamille, joka luki kirjaa: "Minun tarinani Arms Emorysta kuvaa ymmärtävästi valkoista poliisia, joka piti edellisestä presidentistä ja joka syyllistyy väkivaltaiseen tekoon ja pääsee siitä kuin koira veräjästä. Ehkei minun kannata julkaista sitä juuri nyt."

William nosti katseensa ja sanoi: "Ehkä se auttaisi ihmisiä ymmärtämään toisiaan.Sen kuin julkaiset."

Olin pitkään vaiti ennen kuin sanoin: "Minulla oli tapana kehottaa oppilaitani kirjoittamaan vastakarvaan. Koska siellä kaikki kiinnostava tapahtuu."

Näiden yleiseen maailmantilanteeseen liittyvien keskustelujen lisäksi dialogit paljastavat vaivihkaa Lucyn karun ja köyhän lapsuuden vaikutuksen koko aikuiseen elämään.

Ihan simppeli juttu näin jälkikäteen katsottuina: hän oli kiinnostunut minusta ja sai minut tuntemaan itseni halutuksi silloin kun en pitänyt itseäni minään."

"Ethän sinä ikinä pidä itseäsi minkään arvoisena", Chrissy sanoi, mutta hän sanoi sen hiljaa eikä ilkeästi.

Kirja on minusta niin itsestään selvästi hyvä ja lukemisen arvoinen, etten osaa sitä enempää perustella. Toivon ja tiedän sen löytävän paljon lukijoita.  

Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla. - Tammi, 2023. - Alkuteos: Lucy by the Sea, 2022. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto, 538.)269 sivua

Emily St.John Mandel: Lasihotelli

Enpä olisi tarttunut varmaankaan tähän minulle tuntemattoman kirjailijan kirjaan, jos olisin etukäteen lukenut etuliepeen tekstin, jossa mainitaan finanssimaailma ja pyramidihuijaus. En edes muista, mistä sain vihjeen, joka johdatti teoksen äärelle. Huolimatta siitä, että kirja käsittelee rahaa ja liike-elämää, jotka tuskin minua kiinnostavat, tämä kirja kiinnosti. Vaikka juoni piti koko ajan lukijan kiinni kirjassa, en osaa välttää muutamia paljastuksia siitä, joten tämän lukija varokoon jatkamasta kolmatta lainausta pidemmälle.

Lasihotelli kertoo luksuselämästä, josta on mielestäni vaikea sanoa mitään kiinnostavaa, mutta siinä kerrottiin kaikki kokijoiden kautta pintaa syvemmältä- ja se teki siitä kiinnostavan. Kun nuori päähenkilö, nainen nimeltä Vincent kyselee uudelta ystävältään asumisen eroja Singaporessa ja Lontoossa, tämä vastaa:

"Tiedätkö, mitä olen oppinut rahasta? Kun mietin, miksi elämä Singaporessa tuntui suunnilleen samalta kuin Lontossa, tajusin että raha on oma maailmansa."

Vincent on lähtöisin köyhistä oloista ja rikkinäisestä perheestä. Hänen äitinsä on kuollut veneonnettomuudessa eikä Vincent ole aivan varma, oliko onnettomuus itse aiheutettu. Velipuoli Paul sortuu huumeisiin ja Vincent auttaa häntä nousemaan jaloilleen, järjestää siivoustöitä hotelliin, jossa itse toimii baarmikkona. Samaisessa hotellissa Vincent tapaa Jonathan Alkaitisin, miehen, joka pystyy ostamaan melkein mitä vain. Jonathanin vaimona esiintyminen näyttää Vincentille uuden maailman.

Ei tavara häntä pitänyt tässä oudossa uudessa elämässä, rahan valtakunnassa, eivät vaatteet, esineet, käsilaukut ja kengät, ei kaunis koti eikä matkustaminen; ei myöskään Jonathanin seura, vaikka tämä aidosti mukava olikin; ei edes saamattomuus. Hänet piti tässä valtakunnassa olotila, joka oli ennen ollut täysin käsittämätön, se ettei hänen tarvinnut ajatella rahaa, sillä juuri sen rahalla saa: vapauden olla ajattelematta sitä.

Vincent saa Jonathanin vaimona eläessään uusia tuttavuuksia, mm. taidepiireistä Olivian, joka on maalannut Jonathanin kuolleen veljen muotokuvan. Alkaitisin menneisyydestä paljastuu myös muita murheellisia asiaoita, kuten Suzanne-vaimon syöpä ja kuolema. Työnsä ja sisäpiiriä lukuunottamatta myös työyhteisönsä Alkaitis pitää kuitenkin romahdukseen asti tiukasti erillään muusta elämästä, vaikka kalastaakin sijoittajia kaiken aikaa. Olivia on yksi heistä, joka menettää paljon Alkaitisin rikoksen myötä.

Jonathan Alkaitis muuttuu kuvaamisen kohteeksi oikeastaan vasta sitten, kun hän on saanut 173 vuoden vankeustuomion ja tietää istuvansa vankilassa lopun elämänsä. Hän pohtii menneisyyttään ja nykyisyyttä ja myös sitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Vain yksi huijauksesta tiennyt sisäpiiriläinen on paennut ja hänkin elää koko ajan varuillaan, pidätystä odottaen. Kirja käsittelee myös kaikki säästönsä menettäneiden ihmisten kohtaloa, kuten asuntovaunussa asuvien ja siellä täällä töitä tekevien Marien ja Leonin. Silloin puhutaan varjomaasta.

Varjomaassa joutui nukahtamaan niin voimakkaan pelon vallassa, että pelko tuntui elävältä olennolta, jolmalta hirviöltä joka vei maailmasta kaiken valon.

Jos ruumiillinen vastoinkäyminen ajoi ihmisen sairaiden maahan - jossa oli omat rituaalinsa, tapansa, perinteensä ja sääntönsä - niin alkaitisit ajoivat ihmiset epävarmaan maastoon, petettyjen maahan. Alkaitisin jälkeen mahdotonta oli jäädä eläkkeelle, hankkia vakituinen osoite, luottaa muihin kuin Marieen.

Vaikkakin raha on kerronnan keskiössä koko ajan, käsittelee kirja kuitenkin enemmän ihmisten suhdetta rahaan tai sen puutteeseen. Keskeinen teema on myös syyllisyys ja ihmisten reaktiot siihen, kun muut tietävät heidän toimineen väärin. Itseäänkin voi pettää pitkään, esittää mukavaa ihmistä niin kauan, että siitä tulee oma totuus, vaikka samalla tietää itsensä rikolliseksi.

Ei hän (Vincent) näyttele. Kyse on enemmänkin pragmaattisuudesta, jota hän toteuttaa tahdonvoimalla. Vincent on päättänyt, millainen haluaa olla, ja on saavuttanut päämääränsä."

Vincent on kerronnan keskiössä, muttei ryvety finanssimaailman viedessäkään. Hän on paitsi kameleonttimainen kokija, myös havainnoija, joka kokee elämää niin rikkaana kuin köyhänäkin. Yhtä päähenkilöä kirjasta on vaikea nimetä. Huijatut sijoittajat jäivät ehkä vähälle huomiolle, mutta kirjailija halusikin ehkä kertoa itsepetoksesta enemmän kuin petetyksi tulemisesta.

..vaikka Oskar tiesi, että Kaspersky oli oikeassa, hän olisi halunnut paiskata kenkänsä televisiota päin.. Miksi oikeamieliset olivat usein niin ärsyttäviä?
 

Emily St.John Mandel: Lasihotelli. Tammi, 2023. Alkuteos: The Glass Hotel. - Suom. Aleksi Milonoff. Keltainen kirjasto 540). 320 sivua

Brit Bennett:Äidit

Tästä kirjasta innostuin Kirjasähkökäyrän postauksesta, enkä lukemistani kadu. Pidin Bennettin tavasta kirjoittaa. Hän paneutuu ensin 17-vuotiaan Nadia Turnerin tuskaan. Hänen äitinsä on ampunut itseään päähän ja kuollut eikä Nadia sen enempää kuin isä Robertkaan ymmärrä tekoa. Nadia löytää lohtua tai hellyyttä papin pojan Luke Sheppardin sylistä, mutta tragedia paisuu, kun Nadia huomaa odottavansa Pientä. Hän on haaveillut opiskeluista eikä halua antaa unelmiensa kaatua, kuten äiti oli tehnyt hänet saadessaan.

Nadian lisäksi asioita katsotaan välillä Luken näkökulmasta. Hän on rakentanut elämäänsä urheilijana, mutta loukkaantuminen muuttaa suunnitelmat. Lyhyt suhde Nadiaan muuttaa Luken elämää vielä enemmän. Luke haluaisi pitää lapsen, mutta ei osaa ilmaista haluaan eikä halua asettua Nadian tulevaisuudensuunnitelmien tielle.

Aubrey on elänyt lapsuuden ilman äidin tukea ja joutunut tämän miesystävän pahoinpitelemäksi. Luokkatovereilleen hän esiintyy hyväntahtoisena ja herttaisena lapsena, joka ei hairahdu koskaan mihinkään pahaan. Huolimatta Nadian maineesta luokan hurjana tyttönä, jää Aubrey lopulta hänen ainoaksi ystäväkseen, kun Lukekin välttelee tapaamista.

Nadia koki olevansa tietyllä tapaa onnekas. Hänen äitinsä ei sentään ollut sairas - pyrkinyt satuttamaan vain itseään. Hänen äitinsä ei sentään olisi ikinä antanut kenenkään miehen lyödä omaa lastaan. Hänen äitinsä oli kuollut, mutta oliko mitään pahempaa kuin tietää, että oma äiti eleli jossakin mutta halusi pikemmin pitää hakkaavan miehen kuin oman lapsensa?

Näiden päähenkilöiden lisäksi tapahtumia seuraa ja kommentoi joukko vanhoja naisia, "Äidit", jotka seuraavat kylän elämää ja tulkitsevat tapahtumia vahvan uskonnollisen ja tiukan moraalisen elämänkatsomuksen läpi. Uskonto ja se, miltä asioiden pitäisi näyttää muiden silmissä vaikuttavat tapahtumien kulkuun enemmän kuin kukaan niiden kokijoista haluaa tunnustaa.

Äitiyden teemaa kirjailija käsittelee siis monin eri tavoin. Kirjan päähenkilöiden kompleksinenkin äitisuhde laajennetaan äitiyteen silloin kun lasta ei ole, kun se on abortoitu, kuten Nadian kohdalla. Tässä yhteydessä tekstiin nostettu raskaudettomuus -sana kummastuttaa minua täsmällisestä ilmaisuvoimastaan huolimatta.

Mutta silloin hän oli tajunnut, että Nadia ei puhunut äidistään, koska halusi varjella tätä, pitää tämän itsellään. Aubrey taas ei puhunut äidistään, koska halusi unohtaa, että hänellä koskaan oli äitiä ollutkaan.

Ei ole olemassa mitään raskaudetonta naista, kyltissä luki, vain kuolleen vauvan äiti.

Äitiyden lisäksi muutkin ihmissuhteet nousevat pinnalle. Bennettin päähenkilöt ovat usein köyhiä. He joutuvat ponnistelemaan kohtuulliseen  toimeentuloon ja toivovat lapsilleen parempaa elämää kuin heillä itsellään on ollut. Silti lapsetkin paljastuvat oman luokkansa edustajiksi tai Nadian tavoin tuntevat syyllisyyttä siitä, että ovat hankkineet ammatillista menestystä ja vanhempiaan paremman koulutuksen.

Köyhyys ei koskaan kadonnut ihmisestä, Cherry sanoi Lukelle. Se oli ytimiin asti iskostunutta nälkää. Se näännytti silloinkin, kun maha oli täynnä.

Hän ei ikinä hehkuttanut sellaisia asioita toisin kuin hänen ystävänsä, jotka olivat ylpeitä siitä, että olivat sukunsa ensimmäisiä yliopistoon menijöitä tai arvostetun harjoittelupaikan saaneita. Miten hän voisi ylpeillä äitinsä päihittämisellä, kun oli aluan alkujaankin ollut jarruttamassa äitinsä elämää?

1990-syntynyttä Bennettiä on verrattu tämän kirjan takakannessa Toni Morrisoniin. Ainakin minut hän vakuutti, sillä kirjailija piti otteessaan niin lukijan kuin moninaisen henkilömäärän teoksessaan. Tapahtumia oli helppo seurata ja mielenkiinto pysyi koko ajan luetussa. Samaistumisen kokemuksiakin oli mahdollista saada, sillä niin taitavasti Bennett paneutuu Nadian murheeseen ja Aubreyn ehdottomuuteen. Vaikka kylän vanhat naiset, elämää tarkkailevat "Äidit" vievätkin kerronnan välillä yhteisölliselle tasolle, hämmästelin heidän osuuttaan. Harvoin kuitenkin saa lukea näin tiukasti ja monipuolisesti aiheessaan pysyvää teosta, joka pystyy kuitenkin kertomaan jotakin uutta. Sitähän kirjallisuudelta odotetaan!

Nadia oli jo alkanut tottua heidän keskusteluidensa aaltoilevaan luonteeseen, avautumiseen ja sulkeutumiseen, pieneen etenemiseen, sitten taas perääntymiseen, joten hän vain nyökkäsi ja oli ymmärtävinään, niin kuin hän teeskentelisi koko ikänsä ymmärtävänsä, kun ystävät valittivat äideistään.

Brit Bennett:Äidit. - Tammi 2023. - Englanninkielinen alkuteos: The Mothers, 2016. Suom Maria Lyytinen. - (Tammen keltainen kirjasto, 536 ), 295 sivua

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

 

En oikein nuorempana päässyt tulevaisuudenkuvitelmiin sisälle. Luin scifiä vain  joskus opettajan pakottamana. En edes muista juuri muita teoksia kuin Orwellin 1984 tai Bradburyn Fahrenheit 451. Vanhemmiten huomaan yhä useammin tarttuvani kirjoihin, joissa tulevaisuus kuvitellaan - yleensä nykyistä paljon pahempana. Dystopia on tullut ymmärrettäväksi ja läheiseksi samalla kun toivon sen olevan itsestäni kaukana.

Ishiguron kirjassa Klara ja aurinko päähenkilö on robotti! Ensin ajattelin, ettei kiinnosta - ei todellakaan. Klara-robotti osoittautuu kuitenkin kirjan inhimillisimmäksi olennoksi, melkein pyhimykseksi. Hän on keinoystävä, joka ensin odottaa kaupassa ostajaansa, sitten tekee parhaansa hänet valinneen Josien hyväksi. Josie on sairas ja hänen pahoinvointinsa johtuu muunnoksista, joita hänen menestyksensä takia on tehty. Klara tarkkailee ympäristöään ja siinä toimivia ihmisiä: taloudenhoitaja Melanieta, Äitiä, Rickiä - muuntamatonta ystävää ja tämän äitiä. Hän tietää itse saavansa auringosta voimaa ja arvelee siitä olevan hyötyä Josiellekin. Äidin suunnitelma Klaran suhteen on kuitenkin lähtökohdiltaan itsekäs: keinoystävän pitäisi korvata Josie, jos tämä ei enää selviä hengissä.

Kirjan maailma näyttää niin Klaran kuin minunkin silmissäni kylmiltä ja haastavalta. Josien on opeteltava erikseen vuorovaikutustaitoja, vaikka hän inhoaa kotiin kutsuttuja ikätovereita, jotka käyttäytyvät opitulla ja odotetulla tavalla. Tuekseen hän tarvitsee Rickin, joka ei aiokaan sopeutua tähän kasvatukseen - eikä hänen äitinsäkään sitä vaadi. Hintana on ulkopuolisuus, joka sulkee monia ovia.

"Kenellä tahansa voi olla yksi tai kaksi yksilöystävää. Mutta sinun äidilläsi ei ole yhteisöä. Minunkaan äidilläni ei ole montaa ystävää. mutta hänellä on yhteisö." (Josie)

Kirjan alussa ei puhuta juuri mitään Josien isästä, Paulista. Klara ystävystyy  tiukasti Josien elämää ohjailevan äidin kanssa ja tämä pyrkii vaikuttamaan myös Klaran toimintaan Josien kanssa.  Samalla hän varautuu menettämään tyttärensä, kuten on menettänyt jo tämän siskon. Ilmeisesti juuri tämä on rikkonut avioliiton. Isä ilmestyy kuvioihin juuri silloin, kun äidin suunnitelma Josien menetyksen korvaamiseksi paljastuu Klaralle. Isäkin edustaa inhimillisyyttä, joskin hänen opintiensä on ollut kova: työpaikan menettäminen on johtanut yhteisön ulkopuolelle joutumiseen ja jatkuvaan epäilyyn siitä, ovatko omat näkemykset oikeita.

"Luullakseni vihaan Capaldia niin kovasti sen takia, että syvällä sisimmässäni tiedän hänen ehkä olevan oikeassa. Että hänen väitteensä saattavat olla totta. Että tieteen kiistattomien tosiasioiden mukaan tyttäressäni ei ole mitään ainutlaatuista, ei mitään sellaista mitä ei nykyaikaisin menetelmin voitaisi saada esiin, kopioida ja siirtää."

"Toivo", hän sanoi. "Se kiusaa ihmisiä loputtomasti." 

Ishiguro kertoo isoja asioita pienesti. Aluksi tuntuu siltä, että kirjassa seurataan vain nukkerobotin elämää, mutta kirjaan tulee mukaan yhä uusia elementtejä ja yllätyksiä, jotka paljastavat niin ympäristötuhoja kuin myös ihmisten käytöstä selviämistaistelussa. Vahvimmat, rikkaimmat ja samalla tiukimmin yhteiskunnan sääntöihin sitoutuneet selviävät, muut putoavat. Yhteisöön sopeutuminen ja siinä menestyminen saattavat aiheuttaa terveysongelmia, mutta ratkaisua niihinkin etsitään  keinoilla, joita tiede sillä hetkellä tarjoaa. Vaihtoehtoja oman rajatun elämän ulkopuolella ei nähdä.

Taitava kerronta piti minut kevyesti kirjan ääressä. Jotain enemmän kuitenkin odotin ja kaipasin. Inhimillisyys on läsnä koko ajan eikä sitä tarvitsekaan osoitella, mutta olisin halunnut edes muutaman viisaan kiteytyksen lainattavakseni ja muistettavakseni. Ehkä tämä on juuri nobelistin tapaa ilmaista asia: kirja on kokonaisuus, josta ei irtolauseita revitä. Mielestäni Ishiguron paras kirja ja paras scifi, dystopia sekin, on Haudattu jättiläinen. Jospa se on jäänyt mieleen siksi, että luin sen ennen kuin Ishiguro sai Nobelin..

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko.Tammi 2021. - Englanninkielinen alkuteos Klara and the Sun, 2021. Suom. Helene Bützow. -Keltainen kirjasto 517. 371 sivua

Miriam Toews : Pidä puolesi, Swiv

 

Ei vaan mä huolehdin susta! sanoin. Hah! mummi sanoi. Totta, niinhän sä huolehdit. Mutta äitisi murehtii, että kuka pitää huolen sinusta ja Gordista jos hän sairastuu. Mä pidän! sanoin. Niin kuin ne junavaunun lapset siinä kirjassa . Voisit pitääkin, mummi sanoi.

Tästä juuri kirjassa on kysymys: huolehtimisesta. Kuka pitää huolta kenestäkin kolmen sukupolven ja ihmisen taloudessa, joka on edelleen kasvamassa. Kirjassa kerrotaan mummista, iäkkäästä ja monin tavoin vanhuuden jo runtelemasta entisestä sairaanhoitajasta, joka jaksaa nauraa itselleen ja pitää oman linjansa niin ruokailutottumuksissa kuin muissakin asioissa.

Minä en kuluta viimeistä viisiminuuttistani maan pinnalla syömällä pupunruokaa!

Hänen tyttärensä, Swivin äiti, on näyttelijä ja odottaa Gordia. Omasta mielestään hän pitää huolta sekä äidistään että 9-vuotiaasta Swivistä, mutta Swivin mielestä äiti on koko ajan näännyksissä ja pahalla tuulella. Äiti haluaisi pitää hauskaa kuten mummikin tai edes  nauttia lasillisen silloin tällöin, mutta kohdussa olevaa Gordia pitää suojella ja siirtää iloja.

Kirjan päähenkilö ja kolmikon huolehtivaisin ja pystyvin ihminen on Swiv, joka huolehtii mummin lääkityksestä ja tekee kotitöitä äidinkin puolesta.  Swivin isä on poistunut kuvioista ja hukuttaa murheitaan alkoholiin jossain muualla. Poikkipuolisen sanomisen jälkeen Swiv erotetaan koulusta ja hänestä tulee täyspäiväinen mummin huoltaja - jos kohta mummikin  opettaa häntä kouluaineissa ja elämässä.

Swivin kertomana ja kommentoimana kolmen sukupolven tarinasta tulee huimaavan hauska ja itkettävän koskettava kertomus keskinäisestä välittämisestä ja huolenpidosta. 9-vuotias tekee niin paljon aikuisoletettujen puolesta ja hyväksi, että nämä ovat vähitellen tottuneet siihen ja lakanneet huomaamasta Swivin tekemistä. Swiv häpeää mummin seurana kulkiessaan tämän jatkuvaa puhetta ja perheen asioiden lavertelua tuiki tuntemattomille. Samalla hän kuitenkin tietää niin mumminsa kuin äitinsä rakastavan toisiaan ja Swiviä. Jokainen on tärkeä, jokaisesta pidetään huolta ja välitetään. Tämä Torontossa elävä tiimi pärjää, vaikka yhteiselo ja arki välillä keikkuvatkin aika tavalla, kuten vene, johon mummia yritetään saada astumaan Kalifornian sukulaisvierailulla. Swiv on mummin huoltajana matkasta todella suuresti huolissaan, mutta suostuu kuitenkin seuraksi, pitää nitroja koko ajan lähellä ja tarkkailee mummia.

Kesti kolme viikkoa saada mummi kyytiin koska aina kun se yritti astua laiturilta veneeseen, vene liikkui vähän ja silloin mummi horjahti ja astui takaisin laiturille ja nauroi kuusi tuntia.

Enemmän ei tästä kirjasta tarvinne sanoa. Meno ja kieli oli reipasta ja mukaansatempaavaa. Lapsen näkökulma kerronnassa toi mukaan niin huumorin kuin riipovan murheenkin. Mitään vastoinkäymistä ei osoiteltu tai selitelty, vaan Swivin maailmassa keskityttiin vaikeuksien selvittämiseen ja elämän jatkumiseen, eteenpäinmenoon. Vahva suositus!

Miriam Toews : Pidä puolesi, Swiv. S&S, 2023. - Englanninkielinen alkuteos: Fight night, 2021. Suom. Kaisa Kattelus. - Kansi:Elina Warsta. - 270 sivua