lauantai 27. toukokuuta 2023

Miriam Toews : Pidä puolesi, Swiv

 

Ei vaan mä huolehdin susta! sanoin. Hah! mummi sanoi. Totta, niinhän sä huolehdit. Mutta äitisi murehtii, että kuka pitää huolen sinusta ja Gordista jos hän sairastuu. Mä pidän! sanoin. Niin kuin ne junavaunun lapset siinä kirjassa . Voisit pitääkin, mummi sanoi.

Tästä juuri kirjassa on kysymys: huolehtimisesta. Kuka pitää huolta kenestäkin kolmen sukupolven ja ihmisen taloudessa, joka on edelleen kasvamassa. Kirjassa kerrotaan mummista, iäkkäästä ja monin tavoin vanhuuden jo runtelemasta entisestä sairaanhoitajasta, joka jaksaa nauraa itselleen ja pitää oman linjansa niin ruokailutottumuksissa kuin muissakin asioissa.

Minä en kuluta viimeistä viisiminuuttistani maan pinnalla syömällä pupunruokaa!

Hänen tyttärensä, Swivin äiti, on näyttelijä ja odottaa Gordia. Omasta mielestään hän pitää huolta sekä äidistään että 9-vuotiaasta Swivistä, mutta Swivin mielestä äiti on koko ajan näännyksissä ja pahalla tuulella. Äiti haluaisi pitää hauskaa kuten mummikin tai edes  nauttia lasillisen silloin tällöin, mutta kohdussa olevaa Gordia pitää suojella ja siirtää iloja.

Kirjan päähenkilö ja kolmikon huolehtivaisin ja pystyvin ihminen on Swiv, joka huolehtii mummin lääkityksestä ja tekee kotitöitä äidinkin puolesta.  Swivin isä on poistunut kuvioista ja hukuttaa murheitaan alkoholiin jossain muualla. Poikkipuolisen sanomisen jälkeen Swiv erotetaan koulusta ja hänestä tulee täyspäiväinen mummin huoltaja - jos kohta mummikin  opettaa häntä kouluaineissa ja elämässä.

Swivin kertomana ja kommentoimana kolmen sukupolven tarinasta tulee huimaavan hauska ja itkettävän koskettava kertomus keskinäisestä välittämisestä ja huolenpidosta. 9-vuotias tekee niin paljon aikuisoletettujen puolesta ja hyväksi, että nämä ovat vähitellen tottuneet siihen ja lakanneet huomaamasta Swivin tekemistä. Swiv häpeää mummin seurana kulkiessaan tämän jatkuvaa puhetta ja perheen asioiden lavertelua tuiki tuntemattomille. Samalla hän kuitenkin tietää niin mumminsa kuin äitinsä rakastavan toisiaan ja Swiviä. Jokainen on tärkeä, jokaisesta pidetään huolta ja välitetään. Tämä Torontossa elävä tiimi pärjää, vaikka yhteiselo ja arki välillä keikkuvatkin aika tavalla, kuten vene, johon mummia yritetään saada astumaan Kalifornian sukulaisvierailulla. Swiv on mummin huoltajana matkasta todella suuresti huolissaan, mutta suostuu kuitenkin seuraksi, pitää nitroja koko ajan lähellä ja tarkkailee mummia.

Kesti kolme viikkoa saada mummi kyytiin koska aina kun se yritti astua laiturilta veneeseen, vene liikkui vähän ja silloin mummi horjahti ja astui takaisin laiturille ja nauroi kuusi tuntia.

Enemmän ei tästä kirjasta tarvinne sanoa. Meno ja kieli oli reipasta ja mukaansatempaavaa. Lapsen näkökulma kerronnassa toi mukaan niin huumorin kuin riipovan murheenkin. Mitään vastoinkäymistä ei osoiteltu tai selitelty, vaan Swivin maailmassa keskityttiin vaikeuksien selvittämiseen ja elämän jatkumiseen, eteenpäinmenoon. Vahva suositus!

Miriam Toews : Pidä puolesi, Swiv. S&S, 2023. - Englanninkielinen alkuteos: Fight night, 2021. Suom. Kaisa Kattelus. - Kansi:Elina Warsta. - 270 sivua


sunnuntai 21. toukokuuta 2023

Meri Werkkomäki: Koira

 


"Mulla on tässä elämänmuutos meneillään ja tän päivän treeni hyvässä vauhdissa"

Vaikka kirjan minä-kertoja Rauha yrittää todistella asuntoonsa äkkiarvaamatta ilmestyneelle koiralle, että tätä ei tarvita ja koira on haitaksi, ei eläimen häätämisestä tule mitään. Aluksi kertoja tosin kauhistuu omia tekemisiään kuvitellessaan, sillä muistikuvat illasta, jonka jälkeen koira löytyy asunnosta, ovat vähintäänkin hatarat. Nainen yrittää päästä koirasta eroon, mutta koira ei luovuta, vaan käyttäytyy yhä röyhkeämmin. Vähitellen yhteisymmärrys lisääntyy ja samalla lisääntyvät kysymykset, jotka liittyvät naisen suhteeseen vanhempiinsa ja muistot, joihin ei haluaisi palata. 

Kirjassa on vauhtia hengästymiseen asti. Niin kertojan kuin koirankin kielenkäyttö on ronskia ja värikästä. Päivät eivät seuraa toisiaan selkeässä jonossa, vaan päivästä toiseen kompuroidaan yötä myöten ja jokainen uusi päivä tuo uuden vastoinkaäymisen tai haasteen voitettavaksi. Itku ja nauru kulkevat käsikädessä ja välillä lukija on pakahtua pidäteltyään jo kyyneleitä ja puhkeaakin nauruun. 

Pidin kovasti tästä esikoiskirjasta, jonka tekijää takakansi esittelee laulajana, lauluntekijänä ja koiraihmisenä. Kirjan koira ei ole ihan perinteinen seuralainen ja sen vuoksi siihen kannattaakin tutustua. Jollei reipas kieli häiritse, saa koirasta varmasti kaverin eikä kirjaa malta laskea käsistään ennen loppua. Lisää tällaista!

Meri Werkkomäki: Koira. Kosmos, 2023. - 184 sivua

sunnuntai 14. toukokuuta 2023

Olga Tokarczuk: Rumpujen kaupunki

 

Olen pidätellyt itseäni tämän kirjan lukemisesta, kun viimein sen käsiini sain. Eipä sitä joka kirjastoon ole hankittukaan! Montaa novellia yössä en sallinut itseni ahmaista, sillä halusin Olga Tokarczukin uusien novellien riittävän pitkään seuranani. Muita kirjoja luin välipalana, hyviäkin. Nyt on Rumpujen kaupunki kuitenkin luettu ja kerron, minkä pystyn.

Kirja on novellikokoelmaksi melko laaja; sisältää 19 novellia. Se on julkaistu jo 2001, melkein parikymmentä vuotta ennen Tokarczukin 2019 saamaa edellisen vuoden Nobelia. Olen tavattoman kiitollinen Tapani Kärkkäiselle suomennoksesta, joka antoi minullekin lukunautinnon. Ja kustantajalle myös!

Aihepiiri on niinikään laaja. Novelleissa liikutaan kirjallisissa maisemissa ja itäeurooppalaisissa kaupungeissa. Varsova, Krakova ja Wroclav mainitaan, mutta myös Venetsia ja Skotlanti. Tapahtuma-aika vaihtelee 1600-luvulta nykyaikaan, kristillisestä ympäristöstä maanläheisempiin ihmeisiin. Kaduilla kulkee muutamassa novellissa sotakalustoa, joissakin näkymä on tavallinen, mutta kokijalleen painajainen, kuten brittiprofessorille Varsovan lähiössä. Hän on lähtenyt matkaan Lontoosta varmana itsestään ja osaamisestaan, mutta eksyy omasta olemisestaan

Puola oli älykkäiden ihmisten maa. Hän kävisi kylvämässä siemenen ja palaisi viikon päästä kotiin Jättäisi heille kirjansa - sikäläiset lukivat englanniksi ja tuskin pystyisivät vastustamaan Perustajan auktoriteettia (Professori Andrews Varsovassa)

Ihmeitä novelleissa tapahtuu, mutta eivät ne mahdottomilta tunnu, koska Tockarczuk kertoo persoonan muodonmuutokset vähitellen ja perustellusti. Lukija jää lopussa hämmästelemään, kuinka oikein kävikään, mutta hyväksyy epäilemättä lopputulokset. Agatha Christien romaanien lukija paikkaa kerronnan juonta hyppäämällä tarinaan ja  tekemällä itse romaanista puuttuvan rikoksen. Mies imettää saarella löytämäänsä lasta pitääkseen tämän hengissä ja muuttuu naiseksi.

Koin olevani vanki omassa itsessäni: oli kuin minä, jota siihen asti olin pitänyt jonakin lopullisena ja täysin todellisena , olisi hetkeksi näyttäytynyt todellisessa valossa - olin jokin, jonka sisällä on joku toinen. Olin kuori tai vaippa, ja siellä, sen alla, vaati pääsyä olemiseen jokin uusi, kypsymätön, tuskin kalvoa muistuttava keskeneräinen olio, jonka oli määrä vasta astua olemassaoloon - jos nyt ylipäätään siinä onnistuisi. Oletteko koskaan ajatellut elämämme olevan sitä, että olento, jonka olemme itse luoneet todelliseksi minäksemme, tutkii mahdollisuuksia tulla olevaksi? (Saari)

Tematiikka liittyy vahvasti muodonmuutokseen, uuden minän rakentamiseen tai löytämiseen. Se voi tapahtua metamorfoosin lisäksi haaveen tasolla, kuten siivooja Sabinan tapauksessa. Köyhä monen pojan äiti haaveilee pääsevänsä osaksi työnantajansa, varakkaan perheen tyttären leikkiä. 

Sabina ei pahemmin kiinnitä huomiota kehoonsa. Hän pukee sen aamulla nailoniseen verryttelypukuun tai kukalliseen kretonkimekkoon ja marssii siinä läpi koko päivän, iltaan asti. Jossain siellä sisällä, kretonkikerroksen alla, hänen kehonsa hoitaa itse omat asiansa. Niihin ei kannata sen kummemmin kiinnittää huomiota. (Sabinan toivomus)
Mitä tapahtuisi, jos Sabina yhtäkkiä jättäisi silitysraudan sikseen, jos hän iloisesti hypähdellen menisi kolmen tytön seuraan? Jos hän istuutuisi heidän kanssaan ruusunpunaiselle matolle ja asettuisi muovisen hellyyden, turvallisen ja yhdessä sovitun  äidinrakkauden kannateltavaksi? (Sabinan toivomus)

Kirjallisuuden uusia maailmoja luovia kykyjä ja keinoja Tokarczuk esittää myös kertojan oman persoonan muokkaus- ja muutosmahdollisuutena.

Kirjallisuus on jonkinlainen lainvoiman saanut, etiikasta erotettu, sosiaalisesti hyväksytty ja ihailtu valehtelun muoto. Luulen, että juuri siitä syystä se onkin aina vetänyt minua puoleensa. Onko olemassa toista alaa, joka antaisi minulle mahdollisuuden sepittää, valehdella suut silmät täyteen, parannella todellisuutta ja keksiä sille uusia mahdollisuuksia? Kirjailijat ovat yleiskäsitteiden anarkisteja, synnynäisiä relativisteja, totuuden koettelijoita ja vaihtoehtotehtailijoita. (Kuukausi Skotlannissa).

Kirjailija Saborski on luonut työrutiinit, jotka yllättävästi ilmennyt mies särkee jo sen kärpäsenpullean minuutin aikana, kun hän äheltää kirjailijan asunnon lukon kanssa. Lopulta ei voi olla varma, kuka on tämän tarinan subjekti

Saborski kuitenkin tiesi, että ilman tupakkaa ei synny kirjoja. Tupakansavulla ja kirjoittamisella oli suora yhteys. Kun savu täytti keuhkot, se jotenkin herätti myös muistin, varmaan siksi, että savu ja muisti ovat olemukseltaan samanlaisia: katoavaisia juovia, jotka yllättäen kiertyvät renkaiksi ja kiemuroiksi, läpikuultaviksi kerroksiksi, jotka hetken aikaa ovat olemassa tietyssä muodossa ja katoavat sitten lopullisesti.(Subjekti)

Nainen haluaa palata tapahtuma-ajasta kymmenen vuotta taaksepäin, muistoihin Venetsiasta, jossa hänellä ja sittemmin mainetta saavuttaneella kirjailijalla oli lyhyt rakkausepisodi. Hän haluaa ymmärtää kirjailijaa tämän oman persoonan kautta, mutta onnistuukohan se.

Juuri se oli kiehtovaa: etsiä ihmisen elävästä olemassaolosta sitä, joka luo maailmoja. Sanojen valtiasta. (Kirjailijatapaaminen)

Olen lukenut tätä kirjaa kuin Raamattua, suurella hartaudella ja pysähdellen. Olen myös varmaan tulkinnutkin kirjaa kuin Raamattua tulkitaan, vetänyt kirjasta irrallisia lauseita ja tekstinpätkiä juuri omiin ajatuksiini sopivia, itsäni innostavia. Sitaatteja olin merkinnyt ihan liikaa - kaikkia en saanut tähän tekstiin upotettua ja jotkut jättämistänikin saattavat tuntua päälle liimatuilta. Kanttaan myöten hieno kirja puhukoon puolestaan niille, jotka siihen tarttuvat. Toivon monen niin tekevän.

Runsaista sitaattimerkinnöistäni jätän loppuun pari irrallista oivallusta. Ensimmäinen on pitkään naimisissa olleen naisen ajattelua hänen muistellessaan mennyttä. Toinen on niin kiehtovan inspiroiva, että halusin sen jakaa.

Ajalle oli tapahtunut jotakin ikävää, hän ajatteli, sen liimaukset olivat alkaneet pettää, kerrokset irrota toisistaan. Ajan kaksi suurta mannerlaattaa liukuivat yhä kauemmas toisistaan ja synnyttivät tuleviksi vuosimiljooniksi jaon "ennen" ja "nyt". "Nyt" oli karheaa, kulmikasta ja niukkasanaista - yöllä raskaita unia, heräämisen jälkeen vihanpidon jäänteet aivan kuin unissa olisi sodittu. "Ennen" tuntui täältä katsottuna yhtenäiseltä ja rytmikkäältä kuin pingispallon keveä kopsahdus, kun se osuu sileään pöytään, kirjavalta, hetkistä kudotulta kankaalta, jossa jokainen hetki oli osa jotakin toista. (Ratsu)

Irrationaaliset tarpeet ovat se, mikä erottaa meidät eläimistä. Ei ajattelumme, eivät viisaat kirjat. Meidän täytyy tehdä tarpeettomia ja hyödyttömiä asioita, jotka kestävät vain hetkisen, mutta ihastuttavat, asioita, jotka herättävät hämmästystä, vaikka sitten saman tien unohtuisivatkin.. Elämämme on oltava tulvillaan tällaisia ilotulituksia. Muuten vaivumme levottomuuteen, muutumme hedelmättömiksi.(Jerusalemin valloitus, Raten, 1675)

Olga Tokarczuk: Rumpujen kaupunki. - Särötär, 2023. Alkuteos: Gra na wielu bebenkach, 2001.- Suom. Tapani Kärkkäinen. - Ulkoasu: Sanna Saastamoinen, 330 sivua








 


sunnuntai 7. toukokuuta 2023

Kerstin Ekman: Suden jälki

 


Tunnettu ja arvostettu ruotsalainen kirjailija oli 88-vuotias, kun hänen kirjansa Löpa varg ilmestyi. Seuraavana vuonna Pirkko Talvio-Jaatisen kääntämänä teos ilmestyi suomeksi Suden jälki -nimisenä. Teos oli 2022 Pohjoimaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Minusta kirja on todistus uskomaatomasta luomisvoimasta ja -kyvystä. Luin sitä mielelläni.

Pääosassa on urossusi, Pitkässääri, jonka metsästäjä Ulf näkee vuoden alussa, 70-vuotis syntymäpäivänään. Suden selviytyminen on hänelle tärkeää ja se rinnastuu oman elämän tapahtumiin, vanhenemiseen, luopumiseen ja sairastumiseen. Sydäninfarkti kesken hirvijahdin pakottaa luopumaan metsästyksen johdosta eikä seuraaja miellytä Ulfia. Seudulta löytyy raadeltuja lampaita, koira ja loukkaantunut ihminen. Ulf kirjaa tapahtumia muistikirjaansa:

Kun on kerran aloittanut kirjoittamisen, on vaikea enää lopettaa. Kirjoittaminen on oma maailmnsa. Ei minulle kirjoittaessa tule huono olo, vaikka kokemus Elnan luona oli etonut. Minussa soi. Se vanha pääsiäisvirsi: Pois vieritetty kivi on...

Vaimonsa Ingan kanssa Ulf harrastaa myös lukemista. Tärkein kirja on jo kuluneeksi luettu Turgenjevin Metsämiehen muistelmat. Inga on ollut ranskan opettaja, muttei ikävöi taakseen jättämäänsä työtä, vaan jakaa mielellään miehensä kanssa arjen ja maailmankatsomuksen.

Tiesin mitä ajattelin: että me valloitamme maapallon.. Teemme siitä ison, myrkyllisen ja avohakatun yhteisön. Tapamme kaiken elämän meristä ja metsistä, enkä halua enää olla mukana sellaisessa. Mutta sitä minun ei ole lupa sanoa. Minun on jatkettava reippain mielin ja meidän pitää elellä tässä talossa, joka Zuzannan mukaan on harva hevosloimi. Tämähän on eräänlainen viihtyisä kahden hengen vanhainkoti. Me itse olemme henkilökunta. 

Pariskunnan keskinäistä luottamusta ja rakkauden kuvausta on mukavaa lukea. Ekman ei tee oikeamielisistä sankareita, mutta silti lukukokemus on puhdistava ja lämmin. Koko ajan pariskunnan kardemummapullan tuoksuisen elämän taustana on luonto, metsä ja sen eläimet. Vaikka Ulf on metsästäjä ja kalastaakin, ei hän halua tappaa vain osoittaakseen voimaansa tai taitavuuttaan. Hänellä on vakaumus ja hän haluaa elää sovussa itsensä ja luonnon kanssa sekä noudattaa sääntöjä, jotka turvaavat rinnakaiselon. Suden tappaminen on rikos ja siitä tulee kertomuksen ydin.

Enempää sanomatta lienee selvää, että pidin tästä kirjasta. Ekman on aloittanut dekkaristina ja hän luo kerrontaansa loppuun asti kantavan jännitteen. Kirjan sanoma on kuitenkin rikoksen selvittämistä tärkeämmässä roolissa. Tässä kirjassa vanheneminen ja rinnakkaiselo luonnon kanssa nousevat tärkeiksi teemoiksi.

Kerstin Ekman: Suden jälki - Kertomus. Tammi, 2022. - Ruotsinkielinen alkuteos: Löpa varg, 2021. - Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. - Kannen valokuva Rainer Fuhrmann. - Keltainen kirjasto, 529. - 176 sivua. 


sunnuntai 30. huhtikuuta 2023

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

 

Ainoa minua kiinnostanut näyttelyvitriini sisälsi pohjoisen koululaisten kenkiä ja Choco Pie -keksejä, joissa oli sininen Pakkaus. Jos maita ei olisi erotettu, minäkin olisin syönyt siniseen enkä räikeänpunaiseen pakattuja Choko Pie -keksejä.

Pohjois- ja Etelä-Korean rajaseudulla merenrantakaupungin pensionaatissa työskentelevä opiskelijatyttö  kiinnostuu ranskalaisesta asukkaasta, Kerrandista, joka piirtää sarjakuvaa. Hän vie asukasta museoihin ja he käyvät yhdessä syömässä. Sarjakuvan eteneminen kiinnostaa tyttöä ja hän nivoo smielessään tarinaann omia tapaamisiaan miehen kanssa. Vieras ja kertojatyttö käyvätkin syömässä ja museoissa. Kerrand ei kuitenkaan syö koskaan tytön valmistamia perinteisiä kalaruokia. Tytön äiti myy kalatorilla kaloja ja on huolissaan tyttärensä ravitsemuksesta. Ilmeisesti tytöllä onkin syömishäiriö ja hän vaikuttaa estyneeltä ja ujolta. 

Kirjan kerronnassa on vahvasti esillä ruoka, erilaiset kalat ja niiden valmistaminen. Äiti osaa käsitellä myös myrkyllistä fogu-kalaa. Mustekalaa tytärkin osaa valmistaa ja muste virtaa myös Kerrandin sarjakuvapiirroksiin ja tahraa pöytääkin. Talvinen kaupunki on kylmä ja hiljainen, mikä välittyy myös kirjan tunnelmiin, päähenkilöiden käyttäytymiseenkin.

Arttu Seppänen kuvaa  kirja-arviossaan ransakalais-korealaisen nuoren kirjailijan Dusapinin teosta tyylipuhtaaksi suoritukseksi, vaikkakaan kirja ei hänen mukaansa sisällä mitään uutta ja jännittävää. (HeSa 1.4.2023). Minut kirja jätti kylmäksi. Arvelin sen johtuvan ranskalaisen kulttuurin vaikutuksesta, koska minun on joskus vaikea päästä siihen sisään. Ulkopuolisuutta ja vieraantuneisuutta voi mielestäni kuvata vahvemminkin. Tästä kirjasta jäljelle jäi vain apea tunnelma, jota ruokakuvaukset  lievästi maustavat.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella. - Siltala, 2023. - Ransakankielinen alkuteos:Hiver a Sokcho, 2016. -Graafinen suunnittelu:Luke Bird/Tuula Mäkiä. - 148 sivua

sunnuntai 23. huhtikuuta 2023

Tessa Hadley : Vapaa rakkaus

 Keski-ikäinen Phyllis on tottunut pitämään huolta perheestään huoliteltuna ja alati ystävällisenä. Hän ei suostu myöntämään, että 9-vuotias Hugh-poika on hänelle rakkaampi kuin teinivuosiensa kanssa kamppaileva Colettesta. Ulkoministeriössä johtavana virkamiehenä työskentelevä aviopuoliso Rogerin kanssa välit ovat hyvät ja mutkattoman kunnioittavat.  Eletään vuotta 1967 ja Phyllis on valmistanut täydellisen aterian tuttavaperheen opiskelujaan aloittavalle Nicholas-pojalle, joka varsin vastahakoisesti ja myöhässä saapuu perheen vieraaksi vanhempiensa pyynnöstä. Tuon illan jälkeen moni asia muuttuu ja menoa on mahdotonta saada entisille heleille perhe-elämän taajuuksille.

Vaikka Nicholas käyttäytyy päivällisillä huonosti ja kaikki juovat liikkaa ja rouva naapurustosta vaatii Phyllistä etsimään poikansa leikeissä kadonnutta sandaalia kesken kaiken, johtavat illan tapahtumat myöhemmin Phyllisin Nicholasin asunnolle.

Hän seisoi katselemassa riemukkain ilmein ympärillään  levittäytyvää sekamelskaa, jossa Nicky eli, ja tämä ajatteli sitä, miten naisilla oli tapana lumoutua älyllisen elämäntavan ulkoisista puitteista. He rakastivat ajattelun ideaa, sitä miltä se ulospäin näytti. Phyllis ei ollut luultavasti koskaan lukenut yhtäkään kirjaa, joitakin romaaneja lukuunottamatta.

Phyllis on tottunut käyttäytymään hyvin ja peittelemään ajatuksiaan eikä hän ole ainoa, joka on valinnut tämän elämäntavan - ehkä sen mukanaan tuoman helppouden ja  sujuvuuden takia. Myös Nickyn äiti Jean sietää miehensä syrjähypyt ja vetäytyy ränsistyvään perintötaloon vaalimaan omaa yksityisyyttään ja muistojaan

Valheet soljuivat Phyllisin suusta sujuvasti ja hymyn saattelemina eivätkä tuntuneet vaativan minkäänlaista veroa.

Kaikista ylleen syydetyistä perinteistä ja koulutuksesta hän (Jean) oli jotenkin onnistunut oppimaan aristokraattisen häpeämättömyyden sijaan hirveää jäykkää herttaisuutta ja kykenemättömyyttä toimia itsevarmasti ja itseään rankaisematta. Hän oli alkanut nähdä englantilaisuutensa ja miellyttävyytensä puisevana, vanhentuneena pikkuleipänä, joka tukki hänen suunsa ja esti häntä puhumasta rehellisesti.

Mutta hän oli myös saanut maksaa virheestään, kun oli jäänyt liittoonsa. Hän oli osaltaan vastuussa Peterin öykkäröinnistä, sillä hän oli antanut tälle vääränlaisen etulyöntiaseman.

Menneisyydestä paljastuvat salaisuudet ja tapahtuma-ajan sattumukset mutkistavat tilannetta ja vaikuttavat useiden ihmisten elämään ja maailmankatsomukseen. Kirjailija kertoo tyynesti, paisuttamatta tai osoittelematta vuoroin Phyllisin, Rogerin, Hughin, Coletten, Jeanin ja Nicholasin näkökulmasta heidän suhtautumisestaan paljastuviin tosiasioihin. Joskus olisin odottanut hiukan suurempia tunnemyrskyjä ja voimakkaampia reaktioita. Ehkä kirja on kerrontatapaansa myöten brittiläisen, hillityn kasvatustavan ilmentymä.

Kuvittelen kirjan nimeä myyntikikaksi. Minua nimi ei houkuttanut, vaan kustantajan vertailu Elizabeth Stroutiin ja Alice Munroon, jotka ovat minulle tärkeitä kirjailijoita. En mielestäni löytänyt samaa tehoa, jonka löydän Munron novelleista. Kuitenkin luin kirjaa vaivattomasti eikä kerronta jäänyt junnaamaan missään kohtaa, vaan eteni vaivattomasti sopivasti yllätyskäänteitä tarjoten. Ehkä vertaus on kuitenkin paikallaan siksi, että keskeistä rakkausteemaa ei kerrota perinteisin klisein, onnelliseen tai onnetomaan loppuun. Kirjailija ei solmi juonta tiukasti umpisolmuun, vaan antaa viitteitä siihen, että päähenkilöiden elämä jatkuu, muuttuneena ehkä, mutta suuristakin mullistuksista huolimatta tuntuu siltä, että nämä henkilöt ottavat sen vastaan hyväksyen.

Kirjailija on briteissä tunnetuksi tulleen Tessa Hadleyn ensimmäinen suomennettu teos, joka ilmestyi englanniksi viime vuonna. Vaikkakaan Hadley ei revi brittiläisyyden kulisseja, hän näyttää sen ohuet ja valheelliset rakennelmat, joihin ihmiset huomaamattaan kasvavat ja sopeutuvat. Phyllisin poika Hugh pannaan isänsä tavoin sisäoppilaitokseen ja hän tuntuu sisäistäneen oppilaitoksen ja yläluokkaisen elämän arvot ja päämäärät ja samalla hän on valmis tuomitsemaan äitinsä valinnat. Vuosi 1967 Euroopan yhteiskunnallisena murroksena tarjoaa Phyllisin elämänmuutokselle oivallisen taustan ja selityksen.

Hän ajatteli, ettei mikään ollut hänen osaltaan vielä ohi. Jos hän olisi jäänyt Otterleyyn, jokin olisi ollut ohi, mutta sen sijaan hän oli astunut kohtalostaan sivuun.Häntä odottivat uudet seikkailut, hän oli yhä elossa.

Tessa Hadley : Vapaa rakkaus. - Gummerus, 2023. Englanninkielinen alkuteos Free Love, 2022. - Suom. Marianne Kurtto. - 317 sivua

tiistai 18. huhtikuuta 2023

Yoko Ogawa: Muistipoliisi


 Olen kierrellyt tätä kirjaa pitkään, mutta vasta lukiessani tajusin kirjailijan ilmaisutavan viehättäneen minua jo aiemmin suomennetussa ja lukemassani Professori ja taloudenhoitaja (2016) -kirjassa. Kiertelin ehkä nimen takia, sillä poliisi viittaa kirjan nimessä lähes aina johonkin pahaan. Oikeassa olin, mutta tapa, jolla Ogawa kertoo kauheuksista on sellainen, että kirja on luettavaa. Paikoin tulee kauniitakin kuvia, vaikka koko ajan jännite ja ahdistus kasvaa.

Saarella eletään aikaa, jolloin ihmisten muististakin on kadonnut paljon asioita. Jollei ole, pitää muistipoliisi huolen, etteivät nämä ihmiset pääse muistojaan kertomaan. Kertojan, nuoren kirjailijan taiteilijaäiti on viety ja hänen veistoksensa ovat piilotettavia asioita. Kun aamuilman virtaus tuntuu väreilevän, tietää jonkun asian kadonneen saarelta ja ihmisten muistista. Ruusunterälehdet virtaavat pois kauniisti, hajuveden tuoksu haihtuu ja linnut katoavat. Kertoja asuu pappansa kanssa, joka on menettänyt aiemman työnsä ja toimii nyt lautturina. Hän kirjoittaa kirjaa konekirjoituksen opettajasta ja tämän oppilaasta ja auttaa ihmisiä, joita muistipoliisi etsii. 

"miten kummassa salainen poliisi pystyy erottamaan heidät muista. Siis ihmiset, joihin katoamiset eivät vaikuta. En usko, että heitä yhdistää mikään ulkoinen tekijä. Sukupuoli, ikä, ammatti ja perhetausta ovat kullakin mitä sattuu. Joten kunhan pysyy tarkkana ja käyttäytyy samoin kuin muutkin, eikö sen voisi hyvin peittääkin?

Papan ohella nuoren kirjailijan tukena on kustannustoimitta R, joka sanoittaa viimein pahimman pelon:

"Uskomatonta, että tällaisella saarella, missä kaikki vain katoaa, voi luoda sanoilla tällä tavoin jotakin uutta."....Mitä tapahtuu, jos sanat katoavat?

R:stä tulee vähitellen kirjailijan opastaja sekä kirjoittamiseen, että saaren elämään liittyvissä asioissa.

"Ei pidä kirjoittaa aivoilla. Haluan sinun kirjoittavan kädelläsi."

"Luulen, että tällä saarella asioita katoaa monta kertaa enemmän kuin uusia syntyy.."

"Sydämessä ei ole ääriviivoja eikä umpikujia. Siksi se pystyy ottamaan sisälleen ihan minkä muotoisia asioita tahansa ja laskeutumaan vaikka minkälaisiin syvyyksiin. Muistikin on samanlainen."

Kirjailija kätkee muistavan kustannustoimittajansa talonsa salahuoneeseen ja pitää tätä hengissä ruokkimalla pappansa kanssa ja antamalla R:lle pieniä tehtäviä. R auttaa nuorta naista kirjan työstämisessä vielä sittenkin, kun sanat haihtuvat.

"Ei merkitys ole tärkeä. Olennaista on sanojen syvyyksissä piilevä tarina. Juuri sitä sinä tällä hetkellä yrität vetää esiin. Sinun sydämesi yrittää saada kadonneita asioita takaisin."

 Saarelle iskenyt taifuuni vie papan lautan ja vammauttaa tätä kuolettavasti. Sitä ennen hän ehtii kuitenkin ihmetellä mäellä olevan kirjaston paloa lapsenlapsensa kanssa.

"Muistan jonkun sanoneen kauan sitten: missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä"

Miksi olen kirjan luettuani vakuuttunut, että Ogava on paitsi osaava ja hyvä kirjailija, myös sellainen kirjailija, jonka tulevienkin kirjojen suomennoksiin tulen tarttumaan? Dystopia ei ole ihan suosikkigenreni, mutta senkin hän saa toimimaan siten, että näen ihmisen kokemuksen kaikkien hirveyksien edessä ja takana. Vaatimattoman kirjailijan pyrkimys selviytyä ja auttaa muita tekevät tästä kirjasta inhimillisyyden ylistystä, vaikka maailma ympäriltä murenee ja virkavalta vakoojineen tekee olemisesta epävarmaa. Kirjailija osaa ottaa lukijansa. Vuonna 1961 syntynyt tekijä on kirjoittanut lukuisan määrän teoksia, useita on käännetty englanniksikin, palkintoja on tullut, mutta vain tässä mainitut kaksi on suomennettu. Odotan lisää.

Yoko Ogawa: Muistipoliisi. -Tammi, 2021.- Japaninkielinen alkuteos Hisoyaka na Kessho 1994. - Suom. Markus Juslin.-Keltainen kirjasto: 516. - 362 sivua

 


tiistai 4. huhtikuuta 2023

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta


 Oli tämä hurja romaani - kuunneltunakin. Jälleen kerran jouduin kuitenkin hankkimaan myös paperikirjan avukseni päästäkseni selville siitä, mitä Järvelä todella tässä kirjassa kertoi. Sen kirjan etulieve paljastaa kirjailijan käyttäneen omia lapsuusmuistojaan teoksessa, joka kuitenkin on fiktiota.

Kirjassa on kaksi mummoa ja mummolaa, joissa n. 7-vuotias kertojapoika viettää kesää vuorotellen. Mummot ovat kokeneet hyvin erilaisen lapsuuden ja eläneet erilaisen elämän, mikä on edelleen aistittavissa heidän kodeissaan. On ankarampi, käytöstapoja vaativa Sofia-mummi, jonka pihaan mennään orapihlaja-aidan kaariportista ja olohuoneessa on kristallikruunu. Aino-mummi ei toru edes likaisista jalanjäjistä matolla, vaikka asuminen on hankalampaa: vedet haettava kaivosta ja puut liiteristä. Mummot asuvat samassa kaupungissa, joen eri puolilla, mutta he eivät puhu toisilleen. Syy on Suomen sisällissota, jossa mummojen perheet ovat olleet eri puolilla.

Kirja palaa 1970-luvulta pojan näkökulmasta mummojen lapsuuteen ja kaikkiin kauhukuviin, jotka selittävät sitä jyrkkyyttä ja ymmärtämättömyyttä, jonka lapsi näkee, muttei tajua. Maailma ja sisällissota lapsen näkemänä ja kokemana tekevät kirjasta koskettavan, vaikka kuvaukset sisältävät kauhukuvia, joita kukaan ei voi ohittaa.

Jari Järvelä on monipuolisesta kirjailijaurastaan huolimatta harvoin julkisuudessa. Tämäkin kirja osoittaa hänen taitonsa kirjoittaa vakuuttavasti ja vaikuttavasti. Pidin kirjasta, vaikken kaikesta sen kertomasta. 

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta . - Tammi 2018 200 sivua. Äänikirjan lukija Jon-Jon Geitel. Kesto 5 h 49 min

sunnuntai 26. maaliskuuta 2023

Johanna Holmström : Selkounien käsikirja

 


Turhaan etsin kansilehdeltä lisäystä: novelleja. Ehkä sellaisia määrittelyjä ei enää käytetä. Novellikokoelmana tämän kirjan kuitenkin luin, vaikka novellista toiseen onkin löydettävissä säie, ohut lanka, joka yhdistää ja lopulta paljastaa todellisen selkounen kokoelman päättävässä Kadotettu paratiisi -novellissa. Myönnettävä on, että teos on viipynyt yöpöydälläni pitkään. Tätä kirjaa ei ahmaista kerralla kannesta kanteen, vaan pala kerrallaan on nieltävä ja jotkut palat takertuvat kurkkuun. Vahvoja kuvia, suuria asioita, taitavasti kerrottuna, suuresti kuviteltuna.

Ei ole helppo myöntää, että oikeastaan he jäisivät mieluummin kotiin. Joka ikka. Lapset siis. Ehkä sitäkin vaikeampaa on myöntää, etteivät he oikeastaan halauaisi sitä. Vanhemmat siis. (Meduusojen salainen elämä)

Kirja kertoo ihmisistä, joita kukaan ei huomaa. He rakentavat joskus sellaisen selviämistavan, joka ei tunne normaaleja moraalisääntöjä. Joskus nämä näkymättömät näkevät toisen näkymättömän. Ehkä rankinta kirjan alkuosan novelleissa on lapsen näkökulma ja aikuisen säntäily heidän ohitseen, mutta silti yrittäen muovata lapsesta sellaista kuin itse haluaa tai toivoo.

Sinun pitää uskaltaa enemmän. Avata suusi ja ottaa tilaa. Sanoa: "TÄSSÄ OLEN MINÄ!"isä sanoi ja Line veti henkeä vastatakseen, mutta juuri kun sanat olivat löytämässä muotonsa ja tulossa ulos, kuului inahduksia ja sitten ensimmäinen vaakkuva äännähdys, joka muuttui määkimiseksi ja yltyi lopulta karjumiseksi.

Isä käänsi päätään luodakseen viimeisen nuhtelevan katseen Lineen, nousi sitten ja kiirehti äidin perään, joka oli jo rynnännyt makuuhuoneeseen, Ja Line ajatteli naapuria, tätiä joka oli istunut penkillä ja sitä, kuinka outoa oli että se täti oli tosiaankin nähnyt hänet, jopa puhunut hänen kanssaan, kun kukaan muu ei koskaan tuntunut huomaavan hänen olemassaoloaan. (Line ja Pikkuveli)

Kirjan puolessa välissä luen ensimmäisen maininnan tulevaisuuden asuinpaikasta Abiogenesiksestä. Kuin ohimennen sen kertoo elämäntyökseen vanha, yksinäinen nainen, joka itse asuu aivan toisin. Tuossa vaiheessa kirjan aikaa on jo vaikea saada riittävästi ruokaa, varsinkin lemmikeille, joita nainen kutsuu kullannupuikseen. Ratkaisut ovat puistattavia, mutta loppusivuilla, 2000-luvun päättyessä muuttuu maailma täysin.

Miksi ihmiset sitten jäävät tänne? En tiedä. Vuokra on edullinen. Taloyhtiö seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja pitää rappukäytävät siisteinä. Myyntihinnat eivät ole kohtuuttomia. Kaupungin edulisimmat neliöt suhteessa elintasoon.Paljon perheitä. Lapsia, jotka kasvavat laatikkomaisissa olosuhteissa. Paljon eronneita, paljon juoppoja ja muita päihdeongelmaisia. Vähän maahanmuuttajia. Ehkä juuri se antaa alueelle erityisen viehätyksensä. Voi kulkea koko viikon verryttelypuvussa eikä kukaan korvaansa lotkauta. Voi antaa elämänsä valua läpi pullosta lammen rannalla, ja silti löytää aina jonkun, jolla ovat asiat vielä huonommin.(Uhrauksia)

Tämän jälkeen novellien paino käy yhä ahdistavammaksi, kerronta tavoittelee dystopiaa ja lopulta siirrytään humanoidien hallitsemaan Abiogenesikseen, jonka wikipedian avulla kuvittelen ei-elollisista elementeistä luoduksi uudeksi elämäksi tai maailmaksi. En juurikaan lue scifiä, joten ehkä kuvaus oli loppupuolen novelleissa senkin takia raskasta. Hämmentävän hyvin kirjailija piti rakennelmansa koossa, loogisena jatkumona, jota ei ollut vaikea kuvitella olevan olemassa. 

Kauan sitten, kun kriisi iski täydellä voimalla, juuri tieto, tai tiedon puute, tai kaikki vääristelty tieto ja epätieto, joka rehotti kaikkialla, teki niin vaikeaksi, niin mahdottomaksi, saada järjestystä kaaokseen. Yhdet eivät suostuneet uskomaan, mitä oli tapahtumassa, koska olivat hankkineet tietonsa yhdestä paikasta, ja toiset joutuivat hurjan pakokauhun valtaan, koska olivat hankkineet tietonsa toisesta paikasta. Ne, joilla oli oikea tieto, yrittivät varoittaa muita, mutta tulivat joissakin tapauksissa vangituiksi ja teloitetuiksi. Jotkut toiset, joilla oli oikea tieto, taas pitivät sen salassa ja käyttivät sitä vain omaksi edukseen. Ne, jotka pääsivät käsiksi ainoastaan väärään tietoon tai eivät minkäänlaiseen tietoon, olivat suojattomaia ja täysin valmistautumattomia, kun koitti aika lähteä. (Kadotettu paratiisi)

Kirja pakottaa miettimään omaa suhdetta ympäristöön ja tietoon siitä. Kirja ei päästä lukijaa helpolla, mutta onneksi se ei myöskään jätä häntä masturboimaan epätoivossa. Hyvä kirja - rankka kirja. Kannatti lukea!

Jäin kummastelemaan, miksen tuntenut lainkaan kirjailijaa, jonka esikoisnovellikokoelma julkaistiin jo 2003. Suomenruotsalainen kirjailija on palkinnoista ja palkintoehdokkuuksista huolimatta jäänyt suomenkielisen kirjallisuuden varjoon. Onneksi huomasin tämän suomennoksen. Kannessa vielä  minua puhuttelevan taiteilijan Susanna Majurin valokuva Mirror. 

Johanna Holmström : Selkounien käsikirja. Otava, 2022.- Ruotsinkielinen alkuteos Handbok i klardrömmar. - Suom. Maija Kauhanen. - Kannen valokuva Susanna Majuri. - 254 sivua




sunnuntai 19. maaliskuuta 2023

Anne Tyler : Palmikko

 


"Miksi sanotaan sitä pikkutyttöjen päälaelta alkavaa lettiä?" David kysyi Gretalta eräänä iltana, kun he olivat menossa nukkumaan.

"Päälaelta alkavaa lettiä?"

"Emily piti tukkaansa niin. Se lähtee ohimolta kahtena ohuena palmikkona, jotka yhdistyvät kahdeksi paksuksi letiksi."

"Ai ranskalainen palmikko", Greta sanoi.

"Nimenomaan. Kun Emily purki sen, tukka oli vielä monen tunnin päästäkin säkkärällä, pienillä jäännöskiharoilla."

"Niin..."

"Sitä vain, että perheet ovat samanlaisia", David sanoi."Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti."

Kirjoista löytää monesti palan itseään, omia käyttäytymismallejaan ja tunteitaan. Oivallukset, joita saan lukiessani, ovat usein sellaisia ajatuksia, jotka olen itse jo miettinyt, mutten ole osannut pukea sanoiksi ja lauseiksi. Ja sitten on niitä kirjoja, jotka vievät uuden äärelle.

Anne Tylerin Palmikko kuuluu ensinmainittuun, tutumpaan osastoon. Kerronta etenee verkkaisesti ja suuretkin tapahtumat, kuten kuolema tai ero kuitataan rauhallisesti kuvaten. Tyler ei osoittele tunteita ja tunnemyrskyjä tyynnyttää tässäkin kirjassa toinen romaanihenkilö, usein äiti tai hyvä puoliso. Ihmiset rakastavat toisiaan, välittävät, mutta kuitenkin unohtavat lähimmätkin sukulaisensa pitkiksi ajoiksi.

Kirjan päähenkilöksi nousee 1950-luvun Baltimoressa miehensä Robertin kanssa asuva Mercy, vaikka pieni kirja seuraa Garrettien suvun vaiheita kolmessa polvessa, osin neljässäkin. Mercy rakastaa miestään ja lapsiaan, hoitaa kotiaan ja perhettään, kunnes lapset tulevat aikuisiksi ja lähtevät kotoaan. Silloin lähtee Mercykin, vaikkei tee asiasta sen suurempaa numeroa.

Robin oli hyvä aviomies. Hän teki ahkerasti töitä ja rakasti Mercyä. Mercy puolestaan rakasti Robinia. Siitä huolimatta hän haaveili toisinaan kotoa lähtemisestä. Ei tosissaan, ei tietenkään. Ne olivat pelkkiä joutilaita, "sittenpä saat katua" -henkisiä kuvitelmia, joita varmaan jokainen nainen kehitteli mielessään siihen aikaan, kun vaimoa pidettiin itsestäänselvyytenä.

Kumpikaan (tyttäristä) ei kysynyt suoraan, mistä oli kyse. Kumpikaan ei kysynyt: "Oletko sinä muuttanut pois kotoa? Eroatteko te?" Ehkä he eivät halunneet tietää. Ehkä he eivät halunneet Shepardien tavoin nähdä kelloon kaiverrettuja nimikirjaimia. Davidilla taas ei ollut syytä kysyä mitään, koska hänen nähdäkseen mikään ei ollut muuttunut. 

Mercy ei katkaise välejään sen enempää mieheensä kuin lapsiinsakaan. Etenkin rakastumisesta toiseen hyppelehtivä Lily kaipaa tukea. Mercy on lastensa käytettävissä edelleen, mutta tärkeimmäksi asiaksi hänelle on noussut oma maalaaminen: hän tekee kotimuotokuvia, maalaa perheiden kodeista olennaisen kohdan tilauksesta.

Suoraan sanottuna Lily ei tunnistanut itseään Mercyn tyttäreksi. Tai pikemminkin hänestä ei tuntunut, että Mercy oli kenenkään äiti. Mercy oli kuin kissaemo, joka ei tunnista aikuisiksi kasvaneita poikasiaan.

Eniten Mercy välittää nuorimmaisestaan Davidista, mutta tämä häipyy Philadelphiaan opiskelmaan ja myöhemmin opetustyöhön. Vain elämän käännekohdissa David ilmestyy lapsuusperheensä luo. Sellaisia käänteitä ovat tulevan vaimon Gretan ja tämän tyttären Emilyn esittely perheelle ja Robertin Mercylle järjestämät yllätysjuhlat 50-vuotishääpäivänä.

Mihin kaikkeen perheenjäsenet olivatkaan valmiita,  jotta eivät pilaisi kuvaa siitä, miten asioiden kuului olla!

Paitsi Mercyn myöhään aloittamaa taiteilijauraa kirjan keskiöön nousevat  ihmisen omat ratkaisut ja perimmäinen yksinäisyys, joka joskus peittyy näennäisen sosiaalisuuden taakse. Siihen viitataan myös kirjan alussa, kun tyttärentytär palaa sulhasehdokkaan kanssa tämän vanhempien luota eikä tunnista varmasti serkkuaan tämän nähtyään. Pandemia-ajan eristys saa Davidin pohtimaan omaa käytöstään:

Ennen he olivat tavanneet aika ajoin muutamia hyviä ystäviä, työtovereita koulusta ja erilaisista teatteriprojekteista, mutta silloinkin hän oli havahtunut toisinaan kesken keskustelun kapinalliseen ajatukseen, joka oli niin itsepintainen, että hän oli pelännyt möläyttävänsä sen vahingossa ääneen: minä pidän teistä, mutta onko meidän pakko tavata toisiamme?

Kun tapahtuma-aika on seitsemän vuosikymmentä, mukaan mahtuu merkittäviä käänteitä ja eri henkilöt nousevat keskiöön vuorotellen. Perhe-elämä etenee kirjan kerronnan ulkopuolellakin: avioidutaan, erotaan ja lapsia syntyy. Ihmiset hakevat omaa paikkaansa maailmassa, mutta löytävät perimänsä piirteet ja ominaisuudet itsestään ja lapsistaan. Yli sukupolvien kantaa Lilyn tyttären kiinnostus maalaamiseen ja Mercyn hienotunteinen ohjaus eteenpäin taiteentekemisessä.  Kirjan loputtua lukija jää miettimään samoja asioita kuin Robert katsottuaan filminpätkiä jälkeläistensä lapsuusajoilta.

Kaikki meni ohi aivan liian nopeasti, hän mietti kun kuvaruutu muuttui mustaksi. Eikä hän tarkoittanut pelkästään elokuvaa.

Anne Tylerilta on suomennettu useita teoksia. Olen niistä muutamia lukenutkin vuosia sitten. Kaiketi kyllästyin, sillä en ole pitrkään aikaan tarttunut hänen kirjoihinsa. Onneksi tartuin Palmikkoon. 

Anne Tyler : Palmikko.- Otava, 2023. -Englanninkielinen alkuteos: The French Braid, 2022. -Suom. Markku Päkkilä. -Otavan kirjasto, 298. - 248 sivua



sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Meriluoto Aila: En minä vielä pääty - päiväkirja vuosilta 2008-2010

 

Meriluoto on avoin näissä merkinnöissä kuten on ollut aiemminkin. Hän on myös utelias ja ahne elämälle ja ihmettelee sitä itsekin. Tässä kirjassa hän on myös vanha ja merkintöjen edetessä vanhenemisen traagisuus hiipii mukaan. Tämä päiväkirja jäi hänen viimeiseksi julkaisukseen sillä muistisairauden uuvuttama kirjailija menehtyi yli 90-vuotiaana 2019.

Minä tarvitsen näitä muutamia läheisiä ihmisiä, koska minun todellisuuteni kaikkia pieniä käytännöllisyyksiä myöten hupenee kummasti, jättää kuin keskelle metsää, josta ei löydy polkuja. Minne? Elämiseen. Todellisuuteen. Elämisen mahdollisuuteen. Miksi minä eläydyn näihin helkkarin sijaiselämiin? Kun minulla on aika hienoa elämää itsellänikin.Sisälläni. Unissani.

Näissä merkinnöissä löytää sekä naisen, vanhuksen ja runoilijan. Aila Meriluoto on vahvasti näitä kaikkia yhä yli 80-vuotiaana. 

Kuule kuule kuka lienet/anna mulle runoja, anna minun vielä olla/oivallusten punoja. (12.3.2010 keskiyöllä)

Kirjassa on mukana myös uusi mies, Antero, joka käy melkein päivittäin ja puhuu kuin ensimmäinen aviomies Lauri Viita aikoinaan. Meriluoto kuuntelee ja ihmettelee, miksei hän vieläkään saa miehiltä suunvuoroa. Silloin tällöin hän ottaa sen. Anteron käynnit muodostuvat pian rutiiniksi, jota ilmankaan ei haluaisi olla. Kesää Meriluoto viettää mökillään Takametsässä, jonne kokoontuu myös suuri joukko lapsia ja lapsenlapsia.

Voi että on jo laumoittain näitä minun lapsiani ja lapsenlapsiani joista on huolissaan, eikä se mitään auta.
Olen kyllästynyt rutiiniin ja pelkään sen muutosta.

Kirjailija ei välty pettymyksiltä. Panu Rajala on kirjoittamassa hänestä elämäkertaa. Meriluoto on avokätisesti antanut hänen käyttöönsä päiväkirjojaan, mutta katuu sitä, kun huomaa Rajalan käyttäneen niitä suoraan, paljastaen sellaista, jota Meriluoto ei olisi halunnut julkisuuteen.

Ihminen purkaa päiväkirjoihinsa tulikuumaa nykyisyyttään päästäkseen siitä irti, harmonisoituakseen.

Haavikko oli kuolemaisillaan oleva mies ja nyt minä kai olen kuolemaisillani oleva nainen - siis kutakuinkin luvallista saalista molemmat. Kun vain minäkin ehtisin kupsahtaa ennen kirjan ilmestymistä! (viittaus Mauno Saaren Haavikko-kirjaan ja Panu Rajalan elämäkertaan Aila M:sta)

Lopussa muisti tuottaa yhä enemmän ongelmia ja lasten, lähinnä vanhimman Ursula-tyttären apua tarvitaan yhä enemmän. Siitä huolimatta tämän kirjan pääsisältö on ihmettely ja luottamus elämään. Siitähän oiva nimikin kertoo.

 Mikä ura, mikä rohkeus, mikä elämä!

Aila Meriluoto: En minä vielä pääty - päiväkirja vuosilta 2008-2010. Toim. Anna-Liisa Haavikko. - Siltala 2022. Graafinen muotoilu M-L Muukka. 186 sivua



perjantai 10. maaliskuuta 2023

Tuomainen Antti: Mies joka kuoli

 

Muistan toisen ajatuksen, se on joltakin filosofilta. Ajatus kulkee jotenkin niin, että on yhtä järkevää surra omaa tulevaa kuolemaansa ja koulleena olemista kuin on surra aikaa ennen syntymäänsä. Teoria ei tietenkään ole aivan aukotaon. Yksi heikkous on siinä, että ennen syntymääni minulla ei voinut olla kokemusta elämän elämisestä, kun taas seuraavan ikuisuuden koittaessa minulla sellainen on, ja se tekee tästä kokemuksesta luopumisen niin vaikeaksi. Vertailukohtaa elämälle on kiusallisen hankala löytää.

Tämän kirjan 37-vuotias minä-kertoja, Jaakko Kaunismaa saa alussa tietää, että hänellä ei ole elinaikaa jäljellä paljonkaan. 

-Päiviä, korkeintaan viikkoja, ilmoittaa lääkäri.

Miehen elimistö on tuhoutunut vähitelen, myrkyttymisen seurauksena. Lääkäri epäilee myrkyn tulleen elimistöön kenties sienten kautta, sillä laman jälkeen Jaakko ja hänen vaimonsa Taina ovat muuttaneet pääkaungista Haminaan, jonne he ovat perustaneen matsutake-sienten ympärille vientiyrityksen. Männyntuoksuvalmuskahan on Japanissa suurta herkkua ja Jaakko tietää, ettei se ole myrkyllinen.

Jaakko rientää ensimmäiseksi ilmoittamaan uutisen vaimolleen, mutta tapaakin tämän kotinsa puutarhakeinusta rakastelemassa firman autonkuljettajaan Petrin kanssa. Tämän järkytyksen jälkeen Jaakko vähitellen tajuaa tulleensa myrkytetyksi ja alkaa murhan selvittely.

Pieneen kaupunkiin on perustettu kesän alussa toinenkin sienialan yritys, jonka perustajien taustat ovat hiukan kyseenalaiset. Yksi on väkivaltarikollinen ja toinen käyttänyt huumeita. Jaakolla on oman murhaajansa selvittelyn lisäksi pohdittavanaan yrityksensä menestymismahdollisuudet kilpailijan toiminnan rinnalla.

Vaikka tartuin kirjaan lukupiirin siivittämänä, täytyy myöntää, että tartuin siihen useammin kuin töiltäni olisin ennättänyt. Tuomainen osaa kirjoittaa hyvin, mukaansatempaavasti ja kuvailevasti. Maut ja hajut tulevat lähelle, samoin kesähelle, joka pakottaa jatkuvaan jäätelönsyöntiin ja colan nautintaan. Kieltä ovat kehuneen muutkin aina Sofi Oksasesta lähtien. Hän puhuu etukannessa kielen runollisuudesta. Se on mielestäni  lyhytlauseista ja selkeää, vaikken suorastaan runolliseksi sitä mieltänytkään. Tuomaisen kirjoja on käännetty paljon ja tästä kirjasta tehdään televisiosarjaa. Mustaa huumoriakin niistä pitäisi löytyä, vaikken minä osannut paljon naureskella. Ehkä vatsaansa sisään kauniiden naisten lähellä vetävä mies ja oudot kuolemat omaan miekkaan tai saunan kiukaaseen olivat kohtia, joissa olisi pitänyt vetää suutaan hymyyn.  Jossain yhteydessä Tuomaisen mainitaan käsittelevän myös yhteiskunnallisia teemoja, mutta siitä en tässä kirjassa nähnyt jälkeä kuin startup-yrittämisen verran.

Dekkareita lukemalla keskittää ajatukset ratkomaan ongelmaa, mikä kaiketi tekee aivoille hyvää. Ehkä minunkin pitäisi ryhtyä lukemaan enemmän dekkareita

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli. - Like 2016. - 301 sivua 

lauantai 4. maaliskuuta 2023

Sarr Mohamed Mbougar : Miesten syvimmät salaisuudet


 Kohtasimme merkillisellä tavalla, kuljimme erikoisia oikopolkuja, mutta tapaamisemme tarkoitus on tämä kirja. Ehkä kaikki on sattumaa. Tai ehkä tämä on kohtalomme. Tosin ne kaksi eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia. Sattuma on vain kohtalo josta ei tiedetä, näkymättömällä musteella kirjoitettu kohtalo.

Tässä on kirja, joka pyörii toisen kirjan, kirjallisuuden ja kirjoittamisen ympärillä. Samalla se paljastaa yhden maan ja maanosankin historiaa, selvittelee Euroopan ja Afrikan suhteita ja kirjallisuuden suhdetta elämään. Eipä siis ole mitään pieniä asioita käsiteltävänä.

11. heinäkuuta 2018 
Päiväkirja, kirjoitan sivuillesi vain yhdestä syystä: kertoakseni, miten paljon Epäinhimillisyyden labyrintti on köyhdyttänyt minua. Suurteokset köyhdyttävät ja niiden kuuluukin aina köyhdyttää. Ne karsivat meistä kaiken turhan. Merkkiteosten lukemisen jälkeen olo on aina tyhjiin puristettu: lukija on rikastunut mutta häneltä on samalla viety jotakin.

Tuleva kirjailija on muuttanut Ranskaan ja debyyttinsä Tyhjyyden anatomian jälkeen päässyt afrikkalaisen merkkiteoksen äärelle. Hän seurailee Epäinhimillisyyden labyrintin ja sen kirjoittajan T.C. Elimanen jälkiä ja samalla hänelle selviää paitsi kirjallisuuden, myös oma merkityksensä kirjallisuuden kaanonissa ja kirjallisuuden merkitys historian saatossa.

Jos on Epäinhimillisyyden labyrintin juoni ja toteutus erikoinen, on myös sen vaiheissa ihmettelemistä. Kirja pohjautuu ennustukseen kuninkaasta, joka haluaa maassaan absoluuttisen vallan, jonka ehtona on vanhusten tuhkat. Se sisätää plagiaatteja maailmankirjallisuudesta ja kun tämä on käynyt ilmi, painos tuhotaan ja jäljelle jää vain joitakin kappaleita.

Nuorta kirjailijaa johdattavat kirjan ja kirjallisuuden äärelle seksi ja toiset kirjailijat, jotka pakottavat hänet pohtimaan myös elämän ja kirjoittamisen suhdetta.

 -Katso nyt, mietit lauseita juuri tällä hetkellä. Huono merkki. Jos haluat kirjoittaa hyvän romaanin, unohda se toistaiseksi.Haluatko naida? Haluat. Tässä minä olen. Ajattele vain sitä. Minua.

Kaikkein eniten minua kuitenkin yhdisti Musimbwaan sama epätoivoinen usko korkealentoisuuteen, jota meille edusti kirjallisuus. Emme lainkaan uskoneet, että kirjallisuus pelastaisi maailman, sen sijaan uskoimme, että kirjallisuus oli ainoa tapa pelastautua siltä.

Kerronta kulkee monessa eri tasossa, monessa ajassa ja eri maissa ja maanosissa. Välillä on hankala pysyä kertojan mukana, sillä kirjassa on paljon sisäkkäisiä kertomuksia ja minä-kertoja vaihtuu varoittamatta, pohjustamatta. Ihmeellisesti kirjailija kuitenkin palaa alkuperäisiin teemoihinsa, joita pakottaa lukijan pohtimaan eri henkilöiden tuomien näkökantojen kautta. Käännöksen lukija jopa löytää melko varmasti itsensä armottomasta yleisökategorisoinnista, jonka ryhmä nuoria kirjailijoita kirjassa esittää.

aluksi (tyrmäsimme) osan afrikkalaisista lukijoista, jotka kivitimme kuoliaiksi sanallisella tuomiollamme, se on nimittäin maailman huonointa lukijakuntaa, se ei lue, se on laiskaa, kuin suoraan pilakuvista, jyrkkää niin kuin vain vähemmistö voi olla, aina halukas olemaan edustettuna vaikka sitä ei millään voi edustaa; sen jälkeen kuultavaksi marssivat länsimaiset lukijat (uskalletaan nyt sanoa että valkoiset) joista monet lukivat afrikkalaista kirjallisuutta samasta syystä kuin harrastetaan hyväntekeväisyyttä, he pitivät siitä että afrikkalaiset kirjailijat viihdyttivät heitä tai kertoivat suuresta maailmasta afrikkalaisille ominaiseen värikkääseen tapaan, afrikkalaisilla kun on rytmi kynässään ja taito tarinoida leirinuotiolla, afrikkalaiset eivät mutkista asioita, afrikkalaiset jotka osaavat yhä koskettaa sydämiä liikuttavilla tarinoilla, afrikkalaiset jotka eivät vieläkään ole sortuneet itserakkaaseen oman navan tuijottamiseen niin kuin monet ranskalaiset kirjailijat, voi voi noita ihania afrikkalaisia joiden teoksista pidämme kovasti.....

Lukijat eivät ole ainoita, joilta kirja riisuu tekopyhyyttä ja näennäistä arvovaltaa. Myös kirjallisuuden merkitystä ja sen mahdollisuuksia muuttaa maailmaa pohditaan ja se kiistetäänkin.

ystävyys - rakkaus x kirjallisuus/politikka = ? (Kolmas kirja, Ensimmäinen osa, alaotsikko)

Ajattelin, ettei maailma ollut täysin mennyttä kalua, koska yhdestä kirjasta osattiin väitellä vielä tuntikausia; toisaalta tiesin, että kirjallisuudesta kokonaisen illan ja yön keskustelevat ihmiset olivat omalla tavallaan koomisia, joutavanpäiväisiä ja ehkä jopa vastuuttomia. Maailmalla sodittiin, maapallo tukehtui, ihmisiä kuoli nälkään ja janoon, orvot katselivat vanhempiensa ruumiita, oli kasapäin pikkuruisia elämiä, mikrobeja, rottia, viemärikansaa jolle oli luvassa pelkkää haisevaa elämää surkeiden tukkeutuneiden viemäreiden kanssa. Oli todellisuus, oli kaikki tuo valtava paska ulkomaailmassa, ja me afrikkaliset kirjailijat, joiden kotimaanosa ui nimenomaan siinä paskassa, me puhuimme Epäinhimillisyyden labyrintista sen sijaan että olisimme taistelleet konkreettisin keinoin siitä ulos pääsemiseksi.

Siga D. ei ole sen koommin käynyt kotonaan. Hän tuskin palaa maahansa ennen kuolemaansa. Mutta vaikka hän on löytänyt uusia näkyjä, kuvia ja intohimoja, hänen tuotantonsa sydämessä ovat kuitenkin hänen kotimaansa näyt, kuvat ja intohimot.

Vetävän juonenkuljetuksen ja näiden merkitysten hakemisen lisäksi kirja sisältää myös pohdintoja kirjoittajaksi kasvamisesta ja kirjailijaksi tulemisesta. Nuori kirjailija saa kautta koko teoksen vanhemmilta kollegoilta, toisilta kirjailijoilta syyn pohtia, miksi hän on ruvennut kirjailijaksi ja miten säilyttää itsensä ja työnsä merkityksellisenä elämässä ja kirjallisuudessa.

-Minulle ei heitetty palloa. Eikä näytetty merkkiä. Sen takia sanon, että minun kirjailijuuteni taustalla on lukeminen, niin ainakin luulisin.

Missä sinun tulesi palaa? Olen sinulle vihainen siitä, että käyt asioiden ja ihmisten läpi niin kuin aaveet astuvat seinien läpi. Sinuun kiintyy, ja vähän aikaa näyttää siltä, että sinäkin olet kiintynyt. Jonakin yönä sitten häivyt, me heräämme ja paikka vierellämme on viileä emmekä tiedä miksi ja minne lähdit. Tiedetään vain, että takaisin sinua on turha odottaa. Ihmiset eivät ole kokeiluja varten, he eivät ole koe-eläimiä, minä en ole mikään helvetin labrarotta, Diegane. Ihmiset eivät ole kirjallista aineistoa joka on aina saatavilla, he eivät ole osa tulevaa lausetta jota sommittelet mielessäsi ironinen hymy naamalla.

Hän siteerasi minulle tsekkirunoilija Vladimir Holania: "Tie luonnoksesta teokseen kuljetaan konttaamalla." Siihen hän lisäsi: Ja se tie on luoputon. 

Sarrin kirjan suomennoksen nimi on puhututtanut ja käsittääkseni tulos on ollut lopulta kustantajan ratkaisu. Toinen kääntäjistä olisi valinnut toisin. Ranskankielinen hommes voi tarkoittaa miesten lisäksi myös ihmisiä. Asiallisesti jälkimmäinen suomennos on mielestäni oikeampi, sillä miesten salaisuudet tuo mieleen rakkauselämää tai seksifantasioita eikä niitä tässä kirjassa paljonkaan käsitellä. Olin jopa ennakkoluuloinen aloittaessani kirjaa juuri tuon nimen takia enkä aavistunut, millaisiin pohdintoihin kirjoittaja lukijan vie.

Kun kuuntelin Tulusto&Kylmälän Sarrin teosta käsittelevää lukupiiriä Areenasta (1.11.2022) kirjan jo luettuani, tuntui aluksi siltä kuin olisin lukenut tyystin eri kirjan kuin puhujat. He kuvailivat teosta raikkaana ja hauskana. Itse en olisi sitä luonnehtinut hauskaksi, vaikka nuoren miehen halut ja himot johdattavatkin paikoin tapahtumia vakavasta pyrkimyksestä sivupoluille. Kirja tarjoaa paljon ajatuksia elämästä ja  kirjallisuudesta, mutta sen lukeminen ole yhtään samanlaista kuin tämän tekstin suuresta lainausmäärästä saattaisi päätellä. On oikeastaan hämmästyttävää, miten hyvin monisäikeinen juoni pysyy kasassa ja vielä ihmeellisempää on, että lukijakin pysyy mukana - ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta. Tätä voinee pitää merkkinä hyvästä kirjallisuudesta ja kirjailijasta. Eipä ihme, että sengalilainen, Pariisissa asuva Sarr on Goncourt-palkittu kirjailija ja World Literature Prize -voittaja. Teosta on myyty ja käännetty paljon. Merkkiteos on suomennettu. Kiitos siitä!

Jokaisen ihmisen on etsittävä omaa kysymystään, jotta hän pääsee hipaisemaan valtavaa mysteeriään, joka on hänen kohtalonsa ytimessä: sitä ei koskaan selitetä hänelle, mutta sillä on silti keskeinen asema hänen elämässään.

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet. - Gummerus, 2022. - Ransakankielinen alkuteos La plus secrete memoire les hommes. Suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen. Kansi: Jussi Karjalainen. - 464 sivua

maanantai 27. helmikuuta 2023

Turtschaninoff Maria: Suomaa

2000-luku : Vain yksi seikka varmaa/on täällä päällä maan:/ se, mikä kerran päättyy, se alkaa uudestaan./Sä vaikka vanhenetkin/ja vaientuu sun huulet,/niin silti jostain kaukaa/jo uudet äänet kuulet./Mikael Wiehe

Olen toistamiseen lyhyen ajan sisällä tarttunut episodiromaaniin.  Sellaiseksi kutsuisin tätä kirjaa, jossa kerrotaan saman talon ja sen asukkaiden vaiheista 1700-luvulta 2000-luvulle. Samaan tapaan oli rakentunut Ahvenanmaalle sijoittunut Karin Erlandssonin Koti -kirja. Molempia sitoo yhteen paikka ja erityisesti tässä kirjassa osittain myös sukulaisuus. Molemmat kirjoittajat ovat suomenruotsalaisia, lähtöisin Pohjanmaalta.

 Yritin seurata Suomaa-kirjan henkilöiden yhteyksiä toisiinsa, mutta alkupuolella kirjaa putosin toistuvasti kärryiltä. Kun sitten jollakin tavoin luovutin ja seurasin kulloinkin lukemaani tarinaa sain enemmän irti kirjasta: täyden lukunautinnon. Sellaisen ohjeen tuo 2000-luvun alkuun teemaksi sijoitettu Wiehen runokin (Turkka Malin suomennoksena) mielestäni antaa. Sitten - melko pian luovuttamiseni jälkeen - yhteydet rakentuivatkin kuin itsestään ja sukupolvet asettuivat luontevaan jatkumoon Nevabackan mailla ja Skogsperän torpassa, koko kylässä.

 "Teidän pitää panna luottamuksenne Jumalaan", kappalainen sanoo, ja samalla hetkellä hänen suuhunsa leviää kummallinen , karvas maku. Hän nieleskelee ja lipoo saadakseen maun katoamaan. "Elämää täällä maan päällä ei hallitse ihminen, vaan Herra Jumala." Kieltä jo suorastaan polttaa. Kappalainen nousee, menee vesisangon luo ja juo napollisen vettä huuhtoakseen maun pois. Vieraat seuraavat häntä katseellaan. Lapsi makaa silmät kiinni äitinsä sylissä ja imee rintaa puoliunessa. (Kappalainen,1700-luku)

 1700-luvun isoviha ja ryssän teot ajavat kyläläiset Pohjanmaalla vaimonsa ja lapsensa menettänyttä pappia myöten metsään piileskelemään. Apua pyydetään kaikkialta, niin Jumalalta kuin metsänväeltä, jonka olemassaolon pappi kieltää, vaikka kyläläläiset muuta kertovat. Kertomuksessa perheensä menettänyt kappalainen luopuu peloistaan vieraita uskomuksia kohtaan, ymmärtää oman lohdutuksensa ulkokultaisuuden ja löytää viimein oman totuutensa.

Hän ymmärtää, että hänen pitää löytää sanat sisältään. Ei kirjoituksista. Ei Agricolalta eikä Raamatusta. Sanojen pitää olla hänen omiaan. Ja niiden pitää olla ehdottoman totta. (Kappalainen, 1700-luku)

Jumala ja uskonto näyttäytyvät  tuomitsevina ja uhkaavina ja heitä edustavat usein kylän juoruämmät, kuten Metsäsiskot kertomuksessa, jossa äiti synnyttää Ingridille pikkuveljen, jota aikuiset pitävät rangaistuksena, mutta Ingrid hoivaa - yhdessä mielikuvitussiskonsa kanssa. Kylältä tulee paha, metsästä hyvä!

"Nyt on myöhäistä rukoilla Jumalalta armoa ja syntien anteeksiantamusta", Walborg sanoi. "Lapsesta näkee, kuinka paatunut äidin sydän on. Tuo on rangaistus hänen synneistään."(Metsäsisko)

Metsä on ystävä ja sen voimaannuttavaa ja tervehdyttävää vaikutusta korostetaan kautta koko kirjan. Talonpito ja elannon hankkimiseen tehtävä työ vaativat veronsa niin voimista kuin mieleltäkin, mutta metsä antaa lohtua ja iloa.

Työ, iänikuinen työ. Talo, joka oli aina kaikista tärkeintä. Toki Sofia tiesi, että heidän elantonsa riippui siitä, mitä maa antoi. Siitä huolimatta hän oli alkanut jollain lailla vihata Nevabackaa.(Katkeria yrttejä, 1800-luku)
Metsässä oli viileää ja hiljaista, viimein Sofia sai jättää talon taakseen. Talon, joka vaati, edellytti ja otti. Metsä, hän mietti, metsä oli hänen oikea kotinsa. (Katkeria yrttejä, 1800-luku)

Metsä pärjää omillaan. Se ei tarvitse häntä huolehtimaan, järjestämään, hoitamaan. Se ei vaadi häneltä mitään. Ei niin kuin talo, niin kuin maatila. Hän omistaa talon, ja talo omistaa hänet. Mutta metsä ja hän, he voivat olla vapaita suhteessa toisiinsa. (Inventointi, 2000-luku)

Jälleen kerran lapsen ja vanhuksen näkökulmista kerrotut tarinat vetosivat minuun ehkä eniten. Koskettava oli etenkin Ottilian ja hänen vaarinsa suhteesta kertova tarina Vahinkoeläimet, jossa lapsi yrittää pärjätä äidittömänä tajuten koko ajan olevansa erilainen, jotenkin hävettävä. Hän rinnastaa itsensä käenpoikaan aikuisten puheiden perusteella. Tupakkirullaa hyräilevä vaari tietää onneksi enemmän tyttärensä, Ottilian äidin menetyksistä ja osaa hiljaa rakentaa Ottilian itseluottamusta ja selviämiskykyä.
 
Vaari puristi Ottilian rintaansa vasten. Ottilia antoi käsivarsien kiertyä ympärilleen ja nojasi päätään vaarin paitaan. Pistävän hajun alla, jonka Ottilia nyt tiesi tulevan linnuista, oli haju joka ehkä ihan pikkiriikkisen toi mieleen äidin. (Vahinkoeläimiä 1900-luku)

Karttoja -kertomuksen Ant rakentaa maailmaa piirtämiensä karttojen avulla. Hän on voimakas nuori mies, joka on kiinnostunut menneistä asioista, mutta kovin ujo ja hiljainen seurassa. Rakkaus ei kuitenkaan kulje ohi, vaan Annista jää jälki myös Antin karttoihin.

 Erikoisin Antin kartoista esitti talven teitä. Ei pitäjäläisten talvisia kulkureittejä vaan reittejä, joita talvi käytti tullessaan ja lähtiessään. Missä tuli varhain kylmä ja missä oli  hallaa ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Missä lumipeite pysyi pisimpään, joskus touko- tai kesäkuulle saakka. Jos oli oikein vaikea vuosi. Talvikartan jälkeen Ant piirsi kartan keväästä ja sitten kesässtä ja sitten syksystä. Hän tutki, miten kartat suhtautuivat toisiinsa, missä saattoi olla kevät silloin kun toisaalla oli yhä talvi. (Karttoja, 1900-luku)

Antin karttoihin kuuluvat marjakartat, eläinten reitit, metsäpalot, kaadetut puut ja niiden vetoreitit kotiin, ikivanhat kummittelupaikat, vanhat surmapaikat, mutta myös tavalliset kiintopisteet:kirkko, pappila, silta, osuuskauppa, tie naapuripitäjään, järvet, koulun ja - höyhen siihen missä oli nähnyt Annin  ensimmäistä kertaa.

Ant vältteli kaikkia naisia Dorista ja Lovisaa lukuunottamatta, vaikka kävi joskus tansseissa. Mutta harvoin hän haki ketään tanssimaan: hänestä oli mukava kuunnella musiikkia ja katsella iloisina pyörähteleviä pareja ja kenties ottaa jonkun taskumatista rohkaisuryyppy.(Karttoja , 1900-luku)

Jos liikutuin Ottiliasta lukiessani, tuli kyynel silmään myös Doriksen tarinaa seuratessani kertomuksissa Kesä Doriksen kanssa teini-ikää lähestyvän Stinan ihailemana ja sitten vanhuutta Rappio kertomuksessa. Wiehen sanoin: sä vaikka vanhenetkin,ja vaientuu sun huulet niin silti jostain kaukaa/jo uudet äänet kuulet.

Jos kertomuksia  haluaa lukea kilpailuna talonpidon ja metsän välillä, kyllä metsä aina voittaa ja ihmiset, jotka ymmärtävät sen ääniä, selviytyvät elämästä ehjempinä ja paremmin kuin muut. Vaikka kerronnassa on koko ajan läsnä jotain yliluonnollista, ihmisen pyrkimyksien yläpuolella olevaa, eivät oudot voimat ole liian hallitsevia. Ne vaativat ihmisiltä herkkyyttä ja rehellisyyttä ja tarvittaessa lohduttavat ja auttavat. 

Kuulemani radio-ohjelman perusteella (Kulttuuriykkönen 21.2.2023, Areena) kirjasta joko pidetään tai ei pidetä. Minä pidin!


Maria Turtschaninoff: Suomaa. Tammi, 2022. - Ruotsinkielinen alkuteos Arvjord 2022, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.- Piirrokset: Sanna Mander. - 371 sivua.











tiistai 14. helmikuuta 2023

Riel Ane: Pihka

 


Oliko Jens Haarder paha ihminen? Ihmisten kertomusten perusteella hän oli  pahan vastakohta. Ystävällinen, avulias, itse hyväntahtoisuus. Hyväntahtoisuuden takana hän oli kuitenkin silminnähden onneton kaksostensa menetyksen takia. .liko se pahuutta? Tosin hän oli vähäpuheinen ja umpimielinen, mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Eikö ihminen yleensä ollut pikemminkin peloissaan silloin kun hän eristäytyi ja asetti sielullisia ja fyysisiä esteitä, jotta ihmiset eivät tulisi liian lähelle?

Kun kirja alkaa lauseella: Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. ei lukemista hetkeen voi jättää kesken. Eikä tämän kirjan lukemista voi ensinkään jättää kesken. Eipä ihme että kirja on palkittu pohjoismaisella Lasiavain-palkinnolla 2016!

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä perhe-elämää Pää-nimisellä saarella eristyksessä muusta kylästä "rauhalliseksi ja rakkauden täyttämäksi". Liepeessä kirjaa kutsutaan trilleriksi. Rakkautta kirjassa on, mutta yhteiskunnan ulkopuolella elävän perheen selviäminen ei suju normaalikuvioin. Kerronta etenee usein Livin, perheen alakouluikäisen tyttären näkökulmasta, mikä tuo tapahtumiin ensilauseesta lähtien lisää dramatiikkaa. Lisäksi ääneen pääsevät tytön äiti Maria, jonka muodonmuutos kaunottaresta liikkumattomaksi ja myöhemmin puhumattomaksi lihakasaksi yläkerran sängyssä on yksi kirjan oudoista asioista. Isoäitikin saa välillä näkemyksensä esiin.

Jens Haarder opettaa tytärtään selviytymään saaren oloissa. Hän opettaa tätä myös varastamaan tavaraa huomaamatta ja ampumaan jousella. Lisäksi hän ilmoittaa tyttärensä kuolleeksi, kuten tämän kaksoisvelikin on. Tytär tietää tämän ja piileksii pihalla  kontissa, jos joku vieras ilmestyy saareen.

Tein kuten hän sanoi, vaikka en tiennytkään, miksi tein niin.

 Äiti opettaa tyttärensä lukemaan ja kirjoittelee tälle viestejä vuoteessaan. Tytär rakastaa vanhempiaan, mutta myös kuollutta veljeään, joka on aina lähellä. Kotitalo ja sen ympäristö ovat täynnä romua, jota jo Jensin isä  on kerännyt. Sotkuisen ympäristön kuvaus hajuineen ja haittaeläimineen on osa kirjan vaikuttavuutta:  sekasorto korostaa rakkauden outoja ilmentymiä.

Olen aina vaikuttunut kirjoista, joissa kerrotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta. Tämä on yksi vaikuttavimmista, sillä Livillä on kovin rajalliset mahdollisuudet rakentaa maailmastaan kokonaista isän opetusten varassa. Hän tekee kyllä päätelmiä itsekin, mutta isän opit hallitsevat, vaikka tytöllä on tarkat silmät.

Tämä kirja on ensimmäinen tanskalaiselta Ane Rieliltä suomennettu teos. Itse luin ensin Tiiman , josta pidin myös kovasti. Vaikka olenkin paatunut paperikirjan ystävä, kuuntelin tästä kirjasta alun, eikä sekään ollut hassumpi kokemus. Hyvin kerrottu ja hallittu kertomus toimii ääneenkin luettuna. Kumpaakaan teosta ei mielestäni voi suoraan luokitella trillereiksi tai dekkareiksi. Riel nivoo kerrontaansa niin paljon muutakin lukijaa koskettavaa. Tiimassa teemana oli vanhuus ja muistisairaus, jotka nekin nähtiin sisältä päin. Jotkut saatavat kokea kirjat ahdistavina, mutta minulle nämä ovat kirjoja, joiden kirjoittajan nimen pidän taatusti muistissa.  Tartun varmasti seuraavaankin suomennokseen.

Ane Riel: Pihka. - Aula & Co, 2017. -Tanskankielinen alkuteos Harpiks, Suom. Katriina Huttunen. - Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. - 248 sivua. Äänikirjan lukija Anni Kajos, MP3, Aula & Co 2017, kesto 7 :35 :54.

sunnuntai 12. helmikuuta 2023

Erlandsson Karin: Koti

 


Karin Erlandssonin kirjassa Koti  tarkoittaa Ahvenanmaata, kotipaikkaa tai kotisaarta, jota ympäröi meri. Meri on kivien ja kallioden lisäksi läsnä koko ajan. Sillä on merkitystä kulkuyhteytenä ja elannon antajana, mutta se myös erottaa ja vie aviopuolisoita ja lapsia.

Romaani kertoo yhdeksän naisen tarinat alkaen 800-luvulla Saltvikissa eläneestä Liasta ja päätyen vuoteen 2019, jolloin Carolin seilaa Ahvenanmerellä työnään täyttää ja korjata laivan buffet-pöydän tarjoilu. Tuohon asti naiset ovatkin odottaneet kotona ja miehet lähteneet eikä naisen tehtävä ole ollut yhtä arvokas kuin miehen.

Maria tiesi, että isän luotsintaitoja kehuttiin, hän ei kuulemma koskaan ottanut riskejä. Mutta äitiä ja äidin rukouksia ei mainittu, ei sanaakaan sanottu siitä kuinka hän valvoi kykenemättä tekemään mitään muuta. (Maria, Geta 1902)

Kertomuksia sitoo löyhästi yhteen pieni kivi, joka kulkee päähenkilö-kertojien kädestä käteen - ei kuitenkaan annettuna, vaan jokainen löytää sen itse ja kiinnittää huomiota kivessä olevaan vaaleaan renkaaseen. Kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä ja selvittänyt eri paikkakuntien historiaa, mikä on mainittu myös lähdeaineistona kirjan viimeisillä sivuilla. Kirjan mottona on Ahvenamaalainen laulunsävelmä vuodelta 1909 (Sauvo Puhtilan suomentamana) : Ken vois tyynessä seilata,/ken vois airoitta soutaa? Siinä onkin sanottu jotakin kirjan sisällöstä - elämän arvaamattomuudesta ja ihmisten pyrkimysten epävarmuudesta sekä selviämiskeinoista.

Kun tilanne oli ollut pahimmillaan heti heidän äitinsä kuolemaa seuranneina päivinä ja Per oli kadonnut metsään, Karla oli ymmärtänyt, että piti elää vain hetki kerrallaan. Ja jos jonain hetkenä näki edes pienen valonpilkahduksen, se oli parempi kuin että kaikki hetket olisivat olleet pimeitä. (Karla, Sund 1714)

Hän sytyttäisi kunnon tulen ja kuuraisi, kunnes metsä olisi pesty pois jokaisen iholta. (Berta, Kumlinge 1808)

Joskus lähtijöinä on koko perhe, kuten 1700-luvulla isovihan aikaan, kun Venäjän armeija kuritti Ahvenamaan itäosia ja vei mukanaan naisia ja lapsia. Asukkaat pakenivat pienillä veneillä Ruotsiin, jos ehtivät.

Miten Per saattoi kuvitella, että lähteminen olisi Karlalle helpompaa? Kodin jokainen tuuma oli hänelle yhtä tärkeä kuin veljellekin, mutta ihmisen piti osata sopeutua silloinkin, kun elämän kiinnekohta katosi. (Karla, Sund 1714)

Taitavasti kirjailija sitoo ajankuvaa naisten elämään ja ajatuksiin. Nykyaikaa kohti mentäessä mukaan tulee uusia sävyjä naisten itsenäistyessä, vaikka kaikki kirjan naiset ovatkin olleet hyvin tietoisia merkityksestään kodille, lapsille ja miehille. 1970-luvulla Tuula hankkii itselleen toisen elämän miehen merilläoloaikana. Hän keräilee Ruotsin eri paikkakuntien matkamuistoja pyytäen niitä kirjeitse

Satamassa oli tolppa, johon hänellä oli tapana nojata, se oli juntattu tukevasti maahan. Hän tarvitsi nämä minuutit ennen kuin Bengt astui maihin. Niiden aikana se Tuula, joka kirjoitti ruotsiksi kirjeitä tuntemattomille, sai tehdä tilaa toiselle Tuulalle, joka kietoi käsivarret miehensä ympärille. Kumpikin Tuula oli koko ajan olemassa, he vain eivät eläneet rinnakkain. Hän tarvitsi tolppaa vuoronvaihtoon. (Tuula, Eckerö 1972)

Luin tätä kirjaa mielelläni. Kerronta oli sujuvaa, asioita ei alleviivattu liikaa, vaan tapahtumat etenivät omalla painollaan pakottamatta mitään liian kirjalliseen muottiin. Vaikka suru, köyhyys ja ikävä ovat kertomuksissa läsnä, ei tunteissa vellota, vaan henkilöt miettivät seuraavaa askelta, tulevaisuutta. Kirja on ollut ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja tekijä asuu Maarianhaminassa.

Karin Erlandsson: Koti, romaani. S&S 2022, - Ruotsinkielinen alkuteos Hem 2021 .- Suom. Katariina Kallio. - Kannen kuva Jonas Wilén Vägen hem (rajattu), Kannen suunnittelu Fredrik Bäck. - 286 sivua


sunnuntai 5. helmikuuta 2023

Kuznjetsova Jevhenija: Kysykää Mialta

 


Jos rakastaa puita, pitää kaataa vanhat ja istuttaa uudet, oli isoisä sanonut heidän itkiessään vanhaa poppelia, kun sitä sahattiin.

Kansikuvan talo on melkein pääosassa tässä kirjassa. Isoäiti Tea asuu siellä ja odottaa kuolemaa, minkä hän muistaa myös usein mainita. Talo on ränsistynyt, katto vuotaa ja terassi puskee heinää. Ympärillä leviää isoisän aikoinaan istuttama, nyt jo villiintynyt omenatarha.

Tähän taloon ja maisemaan, turvapaikkaan saapuvat kesäksi sisarukset Mia ja Lilia, kumpikin oman elämänsä käännekohdassa. Lilia pohtii lähtöä Australiaan miesystävänsä kanssa. Hänellä on takanaan kaksi avioliittoa, joihin hän on syöksynyt spontaanisti ja lapsiakin hänellä on.

Herra ja rouva Crambles istuivat mykistyneinä, kun mielenhäiriöinen Lilia raivosi Aleksille, joka lopussa alkoi haukkua häntä fasistiksi. Cramblesin perheen poliittinen sivistys päättyi fasismiin, joka oli ainut heidän tuntemansa historian pahuus. Rouva Crambles joi sitten minttuteetä rauhoittuakseen ja kysyi sitten pojaltaan, rakastiko tämä Liliaa todella niin paljon, että riskeerasi olla fasistin mies. 

 Sisko Mia on harkitsevampi eikä ole halustaan huolimatta saanut lasta, vaikka on jo kaksikymppisenä haaveillut kiharapäisestä tytöstä vierellään kulkemassa.

Hän halusi lapsen sitten, kun taivaanrantaan asti on näkyvissä tie ilman rikkaruohoja ja nokkosia. Mia tajusi, että sellaista ei koskaan tulisi.

Hän ajatteli naisia, jotka olivat eläneet sata vuotta sitten ja synnyttäneet joka vuosi. Olivatko he odottaneet rikkaruohotonta tietä?

Talolla on vetovoimaa ja ennenpitkää sinne saapuu sisarusten serkku Marta kaksi poikaa vatsassaan ja myöhemmin myös Mian ja Lilian äiti Maria, joka on ollut Kreikan matkalla.  Lilian entinen mies tuo sinne myös Ljusjan, tytärensä uudesta avioliitosta. Isoäiti vääntää munkkeja, serkukset kasvattavat kurpitsoita ja raivaavat omenatarhaa sekä pohtivat tulevaisuuttaan.

-Ennen en olisi osannut päättää. Niin kuin et sinäkään olisi osannut päättää.

- Mitä minä olen päättämässä? Mia kysyi.

- Sinä valitset joko ikuisen kärsimyksen, joka tuntuu tuskaisen kauniilta, tai ikuisen rauhan, joka on pökerryttävän tylsää.

Kirja on kerrassaan riemastuttava äkkinäisissä käänteissään. Reipas kuvaus muistuttaa vähän Ljudmilla Ulitskajan tapaa kertoa: asiat todetaan, mutta niitä ei arvoteta suuntaan tai toiseen. Martan raskautta tai tulevaa elämää kaksosten yksinhuoltajana ei sen kummemmin murehdita, vaan eletään aamu kerrallaan ja katsotaan, mitä päivä tuo tullessaan. Tämä kerrontatapa ei vähättele mitään, mutta tuskaa tai hankalaa tilannetta ei myöskään suurennella. Eri sukupolvien naisten yhteisyys ja selviytyminen tyystin erilaisine kohtaloineen ja luonteenpiirteineen tarjoavat  lukijalle herkullisen näkymän kesään ja elämään mummon talossa. Tämän ukrainalaisen kirjailijan teosten suomennoksia on pidettävä silmällä jatkossakin! Pidin kirjasta kovasti!

Alkoi tulla kuuma, aamun raikkaus haihtui pois, sumu hälveni ja päivästä tuli hetki hetkeltä tavallisempi ja yksinkertaisempi, mutta samalla viihtyisämpi. Mia tervehti kaikkia vastaaantulijoita eikä enää piileskellyt puron töyrään polulla, kukaan ei voinut enää romuttaa aamun taikaa, sillä sen taika oli haihtunut. Tullessaan talolle hän muisti, että ennen vanhaan se oli näkynyt tielle.

Jevhenija  Kuznjetsova: Kysykää Mialta. -Aula &Co. 2022. - Ukrainankielinen alkuteos 2021 Suom. Eero Balk.-Kansi: Laura Noponen. - 217 sivua


tiistai 31. tammikuuta 2023

Tapola Katri, Talvitie Virpi: Ihmetyksiä - Tarinoita ja kuvia hämmästyneille

 

Aina minua on kiehtonut kaikenlainen ihmettely ja kummastelu ja tämä kirja ohjaa ja houkuttaa siihen. Kannen kuvassakin päät kääntyvät niskoiltaan. Kaikkea voi ihmetellä, eniten itseään ja omaa käytöstään, mutta myös ympäristöään.

Pienistä tarinoista muodostuu kokonaisuus, jossa samat henkilöt kulkevat ihmettelemässä - tai välttävät kulkemista, kuten joutomies muulloin paitsi kaverin muuttopäivänä tai muut muuttomiehet, etenkin se, jolla oli Toyota Hiace.

Kuinka hauskaksi Tapola muuttaakaan tavallisen arkipäivän alken kiireestä ja päätyen oblomovilaiseen mielentilaan. Terävä huomiointi ja pikkuisen nyrjähtävä silmäys  maailmaan,perheeseen sekä työtehtäviin kotona ja muualla,  tuottavat puolen sivun mittaisissakin pakinoissa lukijalle hyvän mielen ja iloisen odotuksen seuraavaa nyrjähdystä aloitellessa. Pisimmillään tarinat yltävät toisen sivun puolelle. Sinikka Nopolan tuotanto, erityisesti tähän aikaan vuodesta kevätsukkahousutervehdys tulevat mieleen, kun mietin, olenko vastaavaa lukenut.

Katri Tapola on saanut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 1998 romaanista Kalpeat tytöt. Kirjailija on tehnyt  tämänkin kirjan kuvittajan  Virpi Talvitien kanssa yhdessä mittavan rivin lasten kirjoja ja monta aikuisille suunnattua kirjaa.

Omalla kohdallani saan olla iloinen, etten aina tartu uutuuksiin. Tätäkin kirjaa pidän löytönä, joka melkein parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen valaisi monta arkipäivää. Kiitos kirjailijalle, kiitos kuvittajalle! Minäkin heittäydyn ihmettelemään.

Otto puhui minulle pelkkää ruotsia. Sätt in kortet, var gud,  Otto kehotti. Minä ihmetteli vielä liivejä sovittaessaan miksi automaatti pyytää minää olemaan jumala. Sitten minä käsitti: oli toteltava Ottoa, ryhdyttävä jumalaksi ja ostettava yhden kuppikoon poistavat liivit. Minimizer, myyjä puhui englantia, underwonder, hän mainitsi. Seuraavana päivänä minä asteli jälleen Otolle, sillä hän tahtoi taas ryhtyä jumalaksi ja ostaa vartaloa muotoilevat sukkahousut. Sätt in kortet, var god, Otto kehotti. Minä jätti rahat nostamatta ja käveli tavaratalon ohi.

Katri Tapola, Virpi Talvitie: Ihmetyksiä - tarinoita ja kuvia hämmästyneille. - Tammi, 2006. 141 sivua

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Garmus Bonnie: Kaikki on kemiaa

 


"Miksikö suosin lyijyä musteen sijaan? Siksi, että toisin kuin muste grafiitti on helppo pyyhkiä pois. Ihminen tekee virheitä. Lyijykynällä tehdyn virheen voi korjata. Tutkijan työssä virheitä tapahtuu väistämättä, ja siksi suhtaudumme epäonnistumiseen mahdollisuutena."

Tämä kirja imaisi mukaansa. Päähenkilö Elizabeth Zott on tietoinen omasta osaamisestaan ja arvostaan, mutta kukaan muu ei niitä arvosta tai ole edes huomaavinaan. Pääasiassa tämä johtuu siitä, että hän on nainen, joka työskentelee miesten hallitsemalla alalla, kemistinä ja tutkijana. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin amerikkalainen yhteiskunta tarjosi naiselle tasan yhden mallin ja tulevaisuuden perheenemäntänä, aviovaimona ja lasten äitinä. Elizabeth ei tähän malliin suostu, mutta onnekseen hän tapaa työssään Calvin Evansin ja rakastuu. Koska Calvin työskentelee samassa tutkimusyksikössä ja hänen työtään arvostetaan, arvioivat työtoverit Elizabethin käyttävän tätä hyväkseen oman uransa edistämisessä. Calvinille sattuneen onnettomuuden jälkeen Elizabethin asema ja elämä muuttuvat täydellisesti ja hänen on otettava vastaan tv-kokin rooli taatakseen toimeentulon itselleen ja tyttärelleen. Vaan eipä Elizabeth tee ruokaa perinteisin ohjein, vaan selittää ruuanlaiton olevan kemiaa ja toteuttaa ohjelmassaan feministisen vallankumouksen, johon saa mukaan älykkäitä naisia kotiliesien äärestä.

Elizabeth Zottilla on sama harrastus kuin kirjan kirjoittajalla, Bonnie Garmusilla: soutaminen. Sekään ei ole jokanaisen juttuja, mutta vie kirjassa mukavasti feminismin eetosta eteenpäin. En tiennyt kirjoittajasta enkä kirjasta mitään kirjaan tarttuessani. Luotin ystävän suositukseen. Se kannatti. Olkoon viihdettä, mutta älykästä, raikasta ja hauskaa kerrontaa kirja tarjoaa. Eikä se taivu mihinkään genreen tai kaavaan, vaan kulkee ihan omia polkujaan - etten sanoisi uria. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kaikkine sivuineen. Aloittakaa edes - olen melko varma, ettei monikaan  jätä kirjaa kesken.

" Meillä on valta korjata itseämme, herra Roth, omia virheitämme. Luonto toimii älyllisesti korkeammalla tasolla. Voimme oppia lisää ja kehittyä, mutta se ei onnistu, jos ovia ei avata kaikille. Liian paljon tieteellistä lahjakkuutta heitetään hukkaan sukupuoleen ja rotuun kohdistuvan syrjinnän vuoksi. Se raivostuttaa minua ja sen pitäisi raivostuttaa teitäkin. Tieteen on löydettävä ratkaisuja suuriin ongelmiin: nälänhätään, sairauksiin, lajien sukupuuttoon. Ne ihmiset, jotka sulkevat ovet muilta vetoamalla itsekkäisiin ja vanhentuneisiin kulttuuriin perustuviin syihin, ovat epärehellisiä ja älyllisesti laiskoja. Hastingsin tutkimuskeskus on täynnä sellaista väkeä."

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa. -Tammi, 2022. Englanninkielinen alkuteos Lessons in Chemistry 2022. - Suom. Mari Hallivuori. - Kannen valokuvatColin thomas ja Istok. - 421 sivua.

perjantai 20. tammikuuta 2023

Sahlberg Asko: Marraskuun mies


 "Hän (Haatama) on paradoksi. Vähän niin kuin menestyvä maalari, joka ei ole nähnyt koskaan pensseliä." (Kivirinta)

Kun kaupunkiin tulee mies, jonka menneisyys on hämärän peitossa, suhtautuu kaupungin menestyvin liikemies Nylander tähän lievän epäluuloisesti. Hän palkkaa miehen kuitenkin autonkuljettajakseen. Mies osoittautuu luottamuksen arvoiseksi, pitää auton ja itsensä hyvässä kunnossa. Vähitellen Aulis Haatama nousee liikemiehenä entisen isäntänsä rinnalle ja kieltolain mukanaan tuomia houkutuksia ja mahdollisuuksia sekä ihmisten rahanhimoa hyväksikäyttäen rikastuu niin, että Nylander jää lopulta palkollisensa varjoon.

 Häntä (Silliä) oli siunattu auvoisilla viikoilla, kaudella  jollaista jotkut kai kutsuivat elämän kevääksi. Hän oli hyvissä varoissa, asui kunnon kortteerissa, päivät soljuivat lauhkeina kohti lempeitä iltoja, jotka tyyntyivät levollisiksi öiksi, paitsi kun oli aika lähteä merelle kohtaa maan virolainen troolari. Jos Silliä jokin ajoittain kalvoi, se oli arjen taipeissa kahahteleva yksinäisyys, mutta siihenkin tuli yllättäen muutos.

Jos oli pakko valita sepelvaltimotaudin ja nöyryytyksen välillä, Nylander valitsi nöyryytyksen.

Välillä Haatama esiintyy hyväntekijänä, nostaa Nylanderin taloudenhoitajan tavaratalonsa johtajaksi, pelastaa tämän hyväuskoisena tekemästä sopimuksesta. Omia liiketoimiaan järjestäessään, hän nostaa ja painaa kanssaeläjiä oman harkintansa ja tarpeidensa mukaan.

Hän (Sylvi) ei ollut matkalla jonnekin eikä jostakin pois. Hän astui väliaikaisesti sivuun olosuhteistaan voidakseen palata niihin.

Haatama osaa käyttää hyväkseen ihmisten huonoja ja hyviä ominaisuuksia ja kirjailija paljastaa kirjan runsaasta henkilögalleriasta vuorotellen kunkin henkilön syvimmät toiveet ja heikkoudet. Haataman toiminta ja pyrkimykset sitovat taphtumia yhteen, mutta päähenkilöksi nousee useampikin kaupunkilainen, jonka Haatama nostaa ainakin hetkelliseen kunniaan tai painaa alas, tahdottomaksi palvelijakseen kuten rakennuslautakunnan puheenjohtajan ja alkoholista lohtua hekevan paikallislehden päätoimittajan.

Hän (Gabriel, rakennuslautakunnan puheenjohtaja) ei ollut juhlinut menestystään. Hän oli pelästynyt sitä.

Kukaan ei pystynyt väittämään, että hän (Kajander, paikallislehden päätoimittaja) olisi pilannut mahdollisuutensa juopottelemalla.Prosessi oli ollut päinvastainen: mahdollisuudet menivät ensin, sitten tuli ylenmääräinen viehtymys päihdyttäviin juomiin.

 Lahjomalla ja kiristämällä, järjestämällä tietoonsa tulleita ihmisten haaveita ja pyrkimyksiä omia tarpeitansa ja pyrkimyksiään palvelemaan Haataman valta ulottuu lopulta kirkolliseen toimintaankin. Samalla kun valta kasvaa, tulee hänestä myös kadehdittu ja vihattu.

Sahlberg tuo marraskuiseen kaupunkiin valtavan määrän henkilöitä, joista kukin vuorollaan nousee pääosaan hetkeksi. Kirjailija kuvaa pikkukaupungin yhteisön kehitystä usein syrjästä asioita tarkkailevan eläköityneen tuomarin, Kivirinnan, silmin.  Henkilöt kulkevat kerronnassa mukana ensin pelkällä persoonapronominilla mainittuna, sitten Sahlberg mainitsee nimen. Myöhemmin tuo nimetty henkilö saa sitten väistyä tapahtumista. Hän voi palata vielä uudelleen keskiöön tai haihtua taustalle. Taitavasti kirjailija kuljettaa koko laajaa henkilöjoukkoa ja paljastaa viimeiseksi vasta päähenkilön, Haataman menneisyyden.

Vaikka juonta ei ollut vaikeaa seurata ja henkilöt olivat niin hyvin luonnehdittuja, että lukija pysyi mukana, kaipasin kuitenkin jotain enemmän, syvemmälle menevää kuvausta ehkäpä harvemmista henkilöistä kuin näitä hiukan salaperäisesti ja nopeasti luonnosteltuja kuvauksia kaupunkilaisista - niin osuvia kuin ne usein olivatkin. Minua häiritsi ehkä sekin, että uusia henkilöitä tuli koko ajan lisää, vielä kirjan loppupuolella paljastui traagisia kohtaloita ja asioita ihmisistä, joista ei ollut mainintaakaan aiemmin. Siitä huolimatta pidän kirjaa hyvänä kuvauksena yhteiskunnasta aikana, jolloin mahdollisuudet tarjoutuvat niille, jotka ovat häikäilemättä niihin valmiita tarttumaan.

"Sitä kai kutsutaan kapitalismiksi."

"Hullun houreeksi sitä pitäisi kutsua. Mutta asiaa ei tule ajatelleeksi, kun on joutunut mukaan hullunmyllyyn. Ja kun se juolahtaa mieleen, on jo liian myöhäistä...."

Tämä kirja antaa lukijalleen paljon, mutta minusta tuntuu, että se lupaa vielä enemmän. Sahlberg sanoi muistaakseni Helsingin kirjamessuilla kuvaavansa mielellään vahvoja naisia. Sellaisia on tässäkin, Omintakeiset, ajalle epätavalliset ratkaisut tekevät Martta Nylander, taloudenhoitaja Selma ja romukauppias Koposen tytär Amanda. Viime vuosisadan alkupuoliskon yhteiskunnan ihmiset paljastavat Sahlbergin kuvaamana jotain yleisinhimillisiä heikkouksia, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä yhä.

Ehkä ongelma oli siinä, että ihminen jumalia luodessaan pyrki luomaan myös itseään. Savesta ei voinut vuolla kultaa ja oli samantekevää mihin suuntaan kylkiluita heiteltiin, kun orastava olento paukutti rintaansa itsekkäänä ja ahneena jo kohdussa. Vaikka ihminen oli taikinaa, jota olosuhteet vaivasivat, hän oli samalla paistoksiinsa myrkkyä ujuttava mielipuoli paakari, ja uskomatonta kyllä hän ahmi omia leivonnaisiaan.

Sahlberg Asko: Marraskuun mies - romaani. - Like, 2022. - 408 sivua