Näytetään tekstit, joissa on tunniste sodat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sodat. Näytä kaikki tekstit

tiistai 31. lokakuuta 2023

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

 


Katja Ketun aiempi tuotanto on  vakuuttanut minut. Hän osaa kertoa ja löytää kertomisen arvoisia aiheita. Hieman kuitenkin epäröin tähän kirjaan tarttumista, sillä kuvittelin tätä kertomukseksi keskenmenosta, joka on sattunut kirjailijalle. Sekin tässä kyllä kuvataan monenkarvaisine pettymyksineen, mutta on myös muuta. Kirjailijan kanssa ääneen pääsee Eeva, huutolaistyttö, joka löytää rinnalleen Mahten. Tällä on suuret haaveet tasa-arvosta ja kommunismista. Nuori pari muuttaa yhteen ja asettuu saareen kansalaisodan jälkimainingeissa. 

Silloin Mahte riisuu oman vasemman käden kintaansa ja ottaa Eevan kylmästä kädestä kiinni ja antaa lämmön virrata kourastaan.

Tässä kohtaa tahdon merkitä, että jos olen  koskaan todentanut ihmiseliöiden välistä rakkautta, tai sitä syvää kiintymystä ja ehdotonta anteeksiantoa jota kai antautumiselta vaaditaan, niin tuon hetken tahtoisin merkitä nähneeni tässä.

Eevan ja kirjailijan lisäksi äänessä on kissa, joka matkaa ajassa ja on läsnä niin Eevan maailmassa kuin 2000-luvulla kirjailijan pettymystä ja epätoivoa todistamassa.

Eeva on se joka tekee ja hoitaa kaiken, kiukuttelee kupeksuntaa ja raivoaa, mutta illan tullen se on Mahte joka pehmentää olon ja asumuksen.

Mahten epäluuloinen Helmi-äiti asuu lähellä nuorta paria. Hän häiritsee nuorten onnea jatkuvasti ja kun Mahte lähtee veljiensä perässä sosialismia rakentamaan Neuvostoliittoon, käy Eevan ahdinko vielä kovemmaksi.

Sie voit täällä ittiäs sääliä miten vain, Helmi minulle remelsi. Vaan pakko on elukoille heinää tehhä, ja kun on oma saari karrelle poltettu niin pittää lähtiä Valkeislammille. Ja vielä syyllisti, että koitanko mie vasitella avusta luistella, olenko muka muita paree, ko on poika saatu opin tielle.

Eevan elämää  seurataan päiväkirjamerkintöjen kautta lähelle kuolemaa, vuoteen 1979. Lukija saa hänestä rehdin, avoimen ja rakastavan vaimon ja äidin kuvan. Päiväkirjan murre tukee aitoa ja rehellistä vaikutelmaa.

Koko ajan tolkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä.Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eij ole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen vastuusa noile muile.

Kirjailijan tarina ja murhe tuntuu heiveröiseltä siihen kaikkeen verrattuna, mitä Eeva saa kestää. Kuitenkin se on yhtä lailla kaikenkattavaa ja alleen murskaavaa tapahtuessaan, vaikka yksinäisyys on valinta ja kirous.Pelkkänä kirjailijan luomistuskan ja pettymyksen kuvauksena tämä teos olisi kuitenkin ollut torso. Eeva ja kissa toivat kerrontaan verta ja lihaa ja antoivat tarinalle juuret. Sen ansiosta tästä ei tullut itsesäälissä vellova tilitys, vaan napakka puheenvuoro naisten asemasta ja voimasta. Tämä on vahva ja hyvä kirja.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava, 2023. - Kannen suunnittelu: Piia Aho. -355 sivua


torstai 23. elokuuta 2018

Lundberg Sofia: Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg
Punainen osoitekirja
Alkuteos:Den röda adressboken
Suom. Tuula Kojo
Otava 2018
317 sivua

Doris Alm on 96-vuotias sitkeä nainen, joka haluaa elää itsenäistä elämää loppuun asti. Hänen ainoa omaisensa on New Yorkissa perheensä kanssa asuva sisaren tyttärentytär Jenny, johon hän pitää yhteyttä Skypen välityksellä kerran viikossa.Doriksella riittää muisteltavaa  ja pöydällä makaava punainen osoitekirja palauttaa mieleen elämän varrelta ihmisiä, vaikka useimmat nimet onkin jo yliviivattu ja perässä lukee : kuollut. Köyhästä perheestä lähtöisin oleva Doris joutuu jo 13-vuotiaana piiaksi Tukholmaan, sitten mannekiiniksi Pariisiin. Toista maailmansotaa hän pakenee siskonsa kanssa Amerikaan, josta palaa rakastettunsa perässä Eurooppaan ja  haaksirikon koettuaan Englannin kautta takaisin Tukholmaan. Matkan varrella tyttö oppii selviytymään, mutta saa myös niin monta kolhua, ettei elämää voi helpoksi kutsua. Eikä ole yksin kuoleminenkaan helppoa.

Kirjoittaja on 1974 syntynyt ruotsalainen toimittaja, jonka esikoisromaani on myynyt hyvin  Ruotsissa. Kirja on valloittamassa nyt lukijoita muualtakin, kertoo kustantaja.

Minua ärsytti kirjan kannen mainoslause Vuoden koskettavin. Luin myös kommentteja itkettävyydestä ja terästäydyin olemaan kriittinen. Löysin kritiikilleni paikkaa, koska tapahtumavyöry oli niin huikea, ettei syventymiseen jäänyt juuri tilaa. Kerronta oli vetävää, mutta ehkä  Doriksen  vaiheet rupesivat tuntumaan liian hurjilta ja mahdottomilta. Hyvinkin traumaattisista kokemuksista toivutaan noin vain ja aloitetaan taas uutta vaihetta elämässä. Kyllä minullekin tuli tippa silmään sivulla 168, kun ruotsalaissisarukset ovat omaa kieltään puhuen saaneet suruunsa uponneen, Amerikan siirtolaisen elpymään. Ja lopussa, tietysti. Itkeminen tekee välillä hyvää, tottakai.

Oli kirjalla ansionsakin. Erityisesti vanhan ihmisen näkökulma häntä hoitaviin kotiavustajiin ja sairaanhoitohenkilökuntaan kävisi mielestäni puheenvuoroksi sosiaalipalveluja suunniteltaessa. Kirja oli taitavasti ja ammattimaisesti kirjoitettu, hienosti rakennettu. Vaan oliko siinä jotakin liian laskelmoitua, liikaa dramatiikkaa ja tunteiden tökkimistä?

Tätä voi suositella syysiltojen rentouttaviin tuokioihin helppolukuisuuden ja tunteisiin vetoavan sisällön vuoksi