maanantai 21. toukokuuta 2018

Vasantola Satu En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018
377 sivua
Kansikuva: Maisemakuva lakeudelta: Jaakko Vähämäki
Kannen suunnittelu:Emmi Kyytsönen

Takakannen tekstiä: Susannan matka työläisperheestä Pohjanmaalta Helsinkiin ja juristiksi on ollut pidempi kuin kilometrit antavat ymmärtää. Vielä pidempi on ollut irakilaisen Fatiman taival Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan olohuoneen lattialle.

Kirjan luetteuani mietin, olenko lukenut samaa kirjaa kuin tekstin laatinut kustannustoimittaja. Toki nämäkin lauseet kuvaavat kirjaa, mutta  Fatiman taivalta enemmän käsitellään Martan tarinaa. Martta on Susannan isoäiti, suoraselkäinen ja vahva pohjalaisnainen, joka jää Peräseinäjoelle ja pitää huolta niin lapsistaan kuin lapsenlapsistaankin. Susanna on lapsenlapsista rakkain ja lapsista rakkaimmaksi nousee poika Tapio, joka palaa kotiin Ruotsin retkensä ja siihen sisältyneen vankilareissun jälkeen ja perustaa menestyvän rakennusfirman. Susanna hoitelee firman henkilöstöasioita ja hänelle eno on tärkeämpi kuin oma isä, Olli, joka Martan miehen tavoin on selkärangaton juoppo.

Fatimasta tämä:
Bagdadissa ei pysynyt hengissä, jos ei osannut pelätä oikeita asioita, olla varuillaan oikeaan aikaan.
"Mitä sinä pelkäät?" puhuttelija kysyi.
Vastaus kesti tulkkauksineen ja lisäkysymyksineen yli tunnin. Fatima luetteli pelkonsa. Vieraaksi muuttunut mies ja miehen suku, aseistetut miehet, jotka tahtoivat Tariqin takaisin joukkoihinsa ja katsoivat aivan liian pitkään Fatiman vanhinta tytärtä; toinen asejoukko, se joka tappoi Fatiman ystävän ja naapurin.s.56

Fatiman lisäksi varjoiksi jää koko joukko muita henkilöitä, kuten Susannan poikaystävä Shakir, joka Fatiman tavoin on herättänyt kummastusta Pohjanmaalla. Susanna hankkii myös lapsen yksinhuollettavakseen, ostaa siemenen mieheltä, jonka tapaa kahvilassa. Osa Martan lapsistakin sivuutetaan keveästi kuvaten. He jäävät täydentämään kertomusta, jonka päähenkilöitä ovat Tapio, Susanna ja ennenkaikkea Martta. Yksi päähenkilö on pohjalaisuus, se komeus ja uho, josta rehdiksi kuvattu Tapiokaan ei eroon pääse ja joka oikeuttaa vahvoille henkilöille lain ulkopuolelle jäävät teot oikeudenmukaisuuden edistämiseksi.

He ajaisivat letkassa Peräseinjoelle, hitaasti, ikkunat auki, luut ulkona. Saisivat katsoa, Pimiälammen Ilmarit ja muut jotka olivat olleet niin olevinaan. Mikäs oli Ilmarin ollessa, kun isällä oli isot pellot ja avarat navetat.
Martti oli Mersunsa ansainnut. Se oli fiininäppinen mies, mutta niin vain hoiti hommansa rakennuksilla. s.248

Susannakin palaa takaisin, kuten kirjan houkutteleva otsikkokin lupaa. Hänkin tuntee Peräseinäjoen kotipaikakseen, kuten Tapio, joka väittää kodin tuntuvan jo Ikaalisten jälkeen, vaikka muutama mäki ja puska on vielä ajettavana .Susannan myötä pohjalaisuus kuitenkin laajenee ja ystävystyminen Fatiman kanssa enteilee avarampaa mielenmaisemaa, vaikka lähtökohtana oliskin suru.

Onneksi oli Fatima. Heillä oli yhteinen keittiö ja sama suru, vaikka omat ikävät. Fatimalla Tariq, Susannalla mumma ja Tapio.
Ollia Susanna ei ollut surrut, vaikka vihakin oli jo laantunut. Sen tilalla oli tyhjyys, varmuus siitä, että tuolle ihmiselle olin aina vaiva, en koskaan rakas. s. 349

Kirja on hyvin kirjoitettu ja kieli nautittavaa, kuten toimittajalta sopii odottaakin. Henkilöitä oli mielestäni turhan paljon. Väistämättä suuri osa jäi haamuiksi. Martan tarinassa salaisuuksineen olisi ollut melkein romaanin ainekset, vaikka vahvan pohjalaisen naisen tarinoita onkin jo riittämiin.Onkohan minussa oli lukijana jotain vikaa, kun en innostunut kuin Helsingin Sanomien arvioija. Pohjalaisuus romaanin keskiössä ei enää vedä; olen kai lukenut aiheesta liikaa. En olisi ikinä osannut kuvitella lukevani kirjaa, jossa tapahtumapaikkana on Peräseinäjoki! Nämä henkilökohtaiset vastaanottovaikeudet poistuivat kirjan puolivälin jälkeen ja lopun luin mielenkiinnolla. Kannenkin ymmärtämisen kanssa meni kauan. Etsin pohjalaismaisemaa palmunoksilta. Kauanko siihen menee tämän tekstin lukijalta?






torstai 17. toukokuuta 2018

Lintunen Maritta. Stella

 Maritta Lintunen
Stella
WSOY 2018
314 sivua

Liisa Mikkola tulee maalta kaupunkiin kirjoittajakurssille. Mielessä on kesä ja vapaus, ajatus ja haave lahjakkuudesta, runojen kirjoittamisesta. Asunnon hän saa entisen laulajattaren, tyylikkään ja määrätietoisen Sylvi Idreniuksen luona. Karismaattinen primadonna ottaa alusta alkaen nuoren tytön suojatikseen. Kun Sylvi huomaa Liisan olevan raskaana, määrätietoisuus kasvaa tiukaksi ohjaukseksi, johon avuton nuori tyttö alistuu. Hän synnyttää pojan, jolle Sylvi antaa nimen Juri ja jota nainen palvoo kuin omaa lastaan ja johdattaa lasta musiikin maailmaan. Liisa luopuu kirjoittamishaaveistaan ja kouluttautuu sairaanhoitajaksi Sylvin idean mukaan. Ennen Jurin kaksivuotispäivää Liisa tempaisee itsensä irti Sylvin ohjauksesta ja avunannosta ja rakentaa itselleen oman elämän. Yhtä aikaa tämän tarinan kanssa kerrotaan Jurin tarinaa. Juri on joutunut luopumaan murrosiässä soittoharrastuksestaan, koska äiti on myynyt pianon. Hän on valmistunut lääkäriksi ja on kihloissa laulajatar Jennin kanssa. Äiti on jo eläkkeellä, mutta hoitaa toisten eläkeläisten Karibian ristelyjä silloin tällöin, kuten nytkin, kun Juri jäljittää lapsuuden kokemuksiaan ja rakkautta.

Tiesin ja tunsin kirjailija Maritta Lintusen hänen erinomaisista novelleistaan. Musiikki on läsnä niissäkin, mutta kirjalliset ansiot ovat minut vakuuttaneet. Niinpä tiesin odottaa hyvää ja maltoin seurata alun sirpaleisuuden yli kerronnan kehittymistä sellaiseen imuun, jolloin sitä on vaan luettava ja nautittava - ja mietittävä. Taitavasti Lintunen solmii juonenpätkät yhteen ja antaa lukijalle useammanin miksi-kysymyksen pohdittavaksi. Miksi entinen laulajatar haluaa kasvattaa suojattinsa lapsesta muusikon? Miksi äiti riistää lahjakkaalta lapseltaan soittohaaveet? Mitä on lahjakkuus ja kuka saa tai rohkenee antaa omaa lahjakkuuttaan arvioitavaksi? Miten käy, jos kieltäytyy kokeilemasta siipiensä kantavuutta haaveiden toteuttamisessa? Mielestäni tarinassa on kaksi onnetonta ja yksi onnellinen loppu, mutta sen arvioi jokainen lukija kohdallaan.

Oli kirjassa aluan sirpaleisuuden ja ehkä lievien käynnistysvaikeuksien lisäksi ainakin yksi epäuskottava kohta. Ei kai 1980-luvulla kukaan nuori enää voi olla tietämätön ehkäisystä ja olla huomaamatta raskaaksi tuloa?  Järkyttävltä tuntui myös ajatus, että Liisa kieltää itseltään muun kuin asiapitoisen tekstin lukemisen loppuiäkseen. Onko taide todella niin vaarallista?

Mutta mutta: kieli on kaunista, kerronta sujuvaa ja kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Pari irrallista oivallusta kirjaan tähän:

Tuosta ihmisestä ei ole minulle juttukumppaniksi.Aavistelen, että hän on saanut muutaman kerran näpeilleen miessuhteissa eikä avautuisi minulle edes elämänsä arkisimmista asioista saati salaisuuksista. Ehkä ei olekaan mitään "salaisuutta". Jotkut käpertyvät itseensä ja rakentavat sievän kuolinpesän ympärilleen. Pari viinilasillista tyttöporukassa viikonloppuna, kenkäostosreissu Tallinnaan tai elokuvailta kaksin kissan kanssa - se riittää monelle turvalliseksi elämänsisällöksi s. 257

- Kysyit mitä mietin. Olin pohtimassa ihmisten vaikutusta toisiinsa. Uskon, että on olemassa kahdenlaista valoa. Sellaista, mikä herättää valveille ja eloon. Ja sellaista, mikä kulkee kylmänä ja kuolettavana lävitse.
Tiina katselee minua sanattomana.
- Haasteellista on se, että ihmisen pitäisi erottaa nuo valot toisistaan, jotta hän osaisi tehdä oikeat valinnat. Ja se on vaikeaa, koska heijastajia on niin monia s. 258

Siinä on kirjan teema ja keskeinen probleema. elämässä. Ei mikään pikku juttu. Eikä sellaista kirjaa, joka käsittelee tällaisia asioita voi ohittaa ja unohtaa tuosta vain.