Stella
WSOY 2018
314 sivua
Liisa Mikkola tulee maalta kaupunkiin kirjoittajakurssille. Mielessä on kesä ja vapaus, ajatus ja haave lahjakkuudesta, runojen kirjoittamisesta. Asunnon hän saa entisen laulajattaren, tyylikkään ja määrätietoisen Sylvi Idreniuksen luona. Karismaattinen primadonna ottaa alusta alkaen nuoren tytön suojatikseen. Kun Sylvi huomaa Liisan olevan raskaana, määrätietoisuus kasvaa tiukaksi ohjaukseksi, johon avuton nuori tyttö alistuu. Hän synnyttää pojan, jolle Sylvi antaa nimen Juri ja jota nainen palvoo kuin omaa lastaan ja johdattaa lasta musiikin maailmaan. Liisa luopuu kirjoittamishaaveistaan ja kouluttautuu sairaanhoitajaksi Sylvin idean mukaan. Ennen Jurin kaksivuotispäivää Liisa tempaisee itsensä irti Sylvin ohjauksesta ja avunannosta ja rakentaa itselleen oman elämän. Yhtä aikaa tämän tarinan kanssa kerrotaan Jurin tarinaa. Juri on joutunut luopumaan murrosiässä soittoharrastuksestaan, koska äiti on myynyt pianon. Hän on valmistunut lääkäriksi ja on kihloissa laulajatar Jennin kanssa. Äiti on jo eläkkeellä, mutta hoitaa toisten eläkeläisten Karibian ristelyjä silloin tällöin, kuten nytkin, kun Juri jäljittää lapsuuden kokemuksiaan ja rakkautta.
Tiesin ja tunsin kirjailija Maritta Lintusen hänen erinomaisista novelleistaan. Musiikki on läsnä niissäkin, mutta kirjalliset ansiot ovat minut vakuuttaneet. Niinpä tiesin odottaa hyvää ja maltoin seurata alun sirpaleisuuden yli kerronnan kehittymistä sellaiseen imuun, jolloin sitä on vaan luettava ja nautittava - ja mietittävä. Taitavasti Lintunen solmii juonenpätkät yhteen ja antaa lukijalle useammanin miksi-kysymyksen pohdittavaksi. Miksi entinen laulajatar haluaa kasvattaa suojattinsa lapsesta muusikon? Miksi äiti riistää lahjakkaalta lapseltaan soittohaaveet? Mitä on lahjakkuus ja kuka saa tai rohkenee antaa omaa lahjakkuuttaan arvioitavaksi? Miten käy, jos kieltäytyy kokeilemasta siipiensä kantavuutta haaveiden toteuttamisessa? Mielestäni tarinassa on kaksi onnetonta ja yksi onnellinen loppu, mutta sen arvioi jokainen lukija kohdallaan.
Oli kirjassa aluan sirpaleisuuden ja ehkä lievien käynnistysvaikeuksien lisäksi ainakin yksi epäuskottava kohta. Ei kai 1980-luvulla kukaan nuori enää voi olla tietämätön ehkäisystä ja olla huomaamatta raskaaksi tuloa? Järkyttävltä tuntui myös ajatus, että Liisa kieltää itseltään muun kuin asiapitoisen tekstin lukemisen loppuiäkseen. Onko taide todella niin vaarallista?
Mutta mutta: kieli on kaunista, kerronta sujuvaa ja kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Pari irrallista oivallusta kirjaan tähän:
Tuosta ihmisestä ei ole minulle juttukumppaniksi.Aavistelen, että hän on saanut muutaman kerran näpeilleen miessuhteissa eikä avautuisi minulle edes elämänsä arkisimmista asioista saati salaisuuksista. Ehkä ei olekaan mitään "salaisuutta". Jotkut käpertyvät itseensä ja rakentavat sievän kuolinpesän ympärilleen. Pari viinilasillista tyttöporukassa viikonloppuna, kenkäostosreissu Tallinnaan tai elokuvailta kaksin kissan kanssa - se riittää monelle turvalliseksi elämänsisällöksi s. 257
- Kysyit mitä mietin. Olin pohtimassa ihmisten vaikutusta toisiinsa. Uskon, että on olemassa kahdenlaista valoa. Sellaista, mikä herättää valveille ja eloon. Ja sellaista, mikä kulkee kylmänä ja kuolettavana lävitse.
Tiina katselee minua sanattomana.
- Haasteellista on se, että ihmisen pitäisi erottaa nuo valot toisistaan, jotta hän osaisi tehdä oikeat valinnat. Ja se on vaikeaa, koska heijastajia on niin monia s. 258
Siinä on kirjan teema ja keskeinen probleema. elämässä. Ei mikään pikku juttu. Eikä sellaista kirjaa, joka käsittelee tällaisia asioita voi ohittaa ja unohtaa tuosta vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti