Hauru Hanna: Viimeinen vuosi

 Sattumalta käsiini aikoinaan osuneesta Utopiasta lähtien Hauru on kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden kirjat olen lukenut aina heti, kun ne ovat ulottuvillani. Haurun teksti on viimeisteltyä ja ilmaisu niukkaa. Romaanit ovat pienoisromaaneita. Novellikokoelmia Hauru on julkaisuut kaksi. Aiheet ovat rankkoja eikä tunnetta kirjoissa paljon vilahtele. En osaa sanoa, miksi nämä houkuttavat minut lukemaan. Ehkä koen Haurun kuvauksesta löytäväni enemmän totta kuin maalailevasta tekstistä. Tai sitten kyseessä on kieli; osuva, kekseliäs ja täynnä hienoja kuvia.

Viimeinen vuosi kertoo pohjoisessa viime vuosituhannen puolivälissä yksinasuvasta kirjailijasta, joka saa kerätä kaiken rohkeutensa lähteäkseen kauppa- tai postiasioille. Vaikka miehellä on jo tunnustettu kirjailijan asema ja uraa takana, ei sen mukanaan tuoma julkisuus ole yhtään helpompaa kestää. Viinaryyppyjen avulla kaikki kanssakäyminen ja yksinäinen olokin helpottuu välillä, joskin krapulainen ankeus syventää kaipuuta. Kirjailijalla on ikävä naista, erityisesti Liisaa, jonka kanssa on elämää aloiteltu. Nainen häipyi kuitenkin kaupunkiin sihteeriopistoon ja jäi sille tielleen. Merkitys miehen elämälle tulee kirjoittamisesta, mutta rahaa se ei tuo tarpeeksi köyhyyden karkoittamiseen, vaan ruokaa on välillä kerjättävä ja pantattava kirjoituskone. Väistämättä lukija hakee päähenkilölle esikuvaa Haanpäästä, vaikka kirjailija hänet nimeääkin Ilmari Rustailijaksi (!).

Yhtään pidempää katkelmaa en tähän voi kirjailijalta lainata, mutta oivallisia ilmaisuja kyllä, sillä Haurun kieli on tässäkin kirjassa omaa luokkaansa:

 kantavat juorujaan kuin vettä kaivosta. s.19..liian pitkälle vaeltanut uni särkee päätä s.31 Tuuli sipaisee selkääni kuin hameenhelma hiipii naisen nilkoissa. s.60, haikeuden haamu s. 67, Kiinnitän verhot pyykkipojalla toisiinsa niin, ettei silmälle jää pientäkään rakoa. Huomenna en ole kenellekään kotona. s.38,

Tuoksut tulevat melkein lukijan iholle:

äidin vanhoilta käsiltä tuoksuva salva s.45 Siellä tuoksuu ulos unohtuneen koiran turkki. s.47 Kuuraan itseni naisen hipaisulta toksuvalla saippualla, koska suopavesi saa minut haisemaan räsymatolta. s.153

Ajankulunkin Hauru osaa kuvata omalla tavallaan:

yön painaessa maailmaa unien alle s.17 Iltapäivä kuikuilee jo omaa vuoroansa..s.79..päivä oli jo asettunut illan alle odottamaan huomista. s.140

Niinkuin aiemmistakin, pidin tästäkin Haurun kirjasta kovasti. Vaikka jokainen kirja poikkeaa toisista, näyttää kirjilija osaamisensa kerta toisensa jälkeen.

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi. Like, 2021. 175 sivua. Kansi:Tuomo Parikka

Soudakova Anna: Mitä männyt näkevät

Tämä mahtavan punaisen lipun alla elävä suuri kansa on tottunut viettämään elämäänsä kiskoilla.  Rautaiset pyörät vievät ihmissieluja Leningradista Vladivostokiin, Jäämereltä Uzbekistaniin. Uralin yli, rajattomien arojen halki, tundran poikki, Baikalin rantaviivaa pitkin ja kukkivien puuvillapeltojen läpi.Yhdeltä maailman laidalta toiselle. Ihmissielut matkaavat monta vuorokautta yhteisvaunuissa, kyykkivät  virtsaisissa vessoissa, nukkuvat sukkahien maustamassa ilmassa, syövät keitettyjä munia ja paistettua kanaa, juovat päivällä teetä ja yöllä vodkaa metallijalkaisista laseista, polttavat tupakkaa vaunusilloilla, joiden läpiveto puhdistaa syntisimmänkin sielun. Keinuvissa vaunuissa ihmiset tutustuvat toisiinsa, välillä kohtaamiset kestävät yhden pysähdysvälin, välillä koko elämän. ss.137-138

Anna Soudakovan esikoisirja kertoo tekijänsä isoisän tarinaa aina vuodesta 1936, jolloin Juri täyttää viisi vuotta. Tuohon asti Jurin elämä on ollut turvattua. Leningradissa asuvaan perheeseen kuuluivat pojan lisäksi opettajaäiti, insinööri-isä ja isosisko Maria. Turvallinen lapsuus katkeaa, kun vanhemmat vangitaan elokuisena yönä ja sisarukset jäävät isovanhempien hoivaan. Näiden kuoltua he joutuvat lastenkotiin Uzbekistaniin.

Stalinin vainojen ja perättömien ilmiantojen peruteella vangitut ja teloitetut ihmiset jättivät jälkeensä paljon murhetta jälkipolvien kannettaviksi. Rehabilitointi ei pelasta Jurin nuoruutta. Hän joutuu jatkuvasti selittämään olevansa vangittujen ihmisten lapsi. Se estää hänen pääsynsä sotilasuralle, mutta ilmiömäisen sitkeytensä ja määrätietoisuutensa ansiosta hänestä tulee viimein insinööri. Matkan varrella on paljon vastoinkäymisiä ja surua, epäinhimillistä köyhyyttä ja yrittämistä, mutta myös lämpöä ja rakkautta; avioliitto, lapsia ja lapsenlapsia.

Kotona on vastassa tattarin tuoksu. Karhea, imelä, ponteva ja kodikas. Hetkessä Juri huomaa nälkänsä. Hän jättää pakkasentuoksuiset ulkovaatteensa naulakkoon, pukee vielä tunnottomiin jalkoihinsa tohvelit ja käy pesemässä kätensä. s.157

Lopulta inkerinsuomalainen Juri muuttaa vaimoineen tyttärensä perässä Suomeen, Lausteen-lähiöön Turussa. Uuden elämän alku hyvinvointiyhteiskunnassa on yli 60-vuotiaalle ihmetyksen aihe, josta hän kirjoittaa opiskelutoverilleen Borikselle. Jurin kirje sivuilla 171-181 on sellaista tekstiä, joka avaa suomalaisen lukijan silmät huomaamaan suomalaisen elämän turvan ja helppouden Venäjän oloihin verrattuna. On hyvä asunto, vuokratukea, polkupyörät ja kirjastosta voi lainata ilmaiseksi kirjoja ja cd-levyjä. Vain kieli tuottaa hankaluuksia.

En ole lukenut tästä kirjasta yhtään kielteistä arviota. Se on sujuvasti kerrottu, kuvaus on ilmeikästä ja siinä käytetään kaikkia aisteja. Tekstissä käytetään onomatopoeettisia ilmaisuja, jotka minusta tuntuvat hiukan hassuilta. Kirja käsittelee pitkän ja vaiherikkaan elämäntarinan melkein alusta loppuun. Välillä minusta tuntui, että asiaa oli liikaa. Jotkut dramaattiset vaiheet kuvattiin tarkoin, mutta lapsen syntymästä siirryttiin melko pian lastenlasten tekemisiin. Draaman kannalta oikea ratkaisu tietenkin, mutta tämä lukija jo sekosi hetkeksi. Kerronta vetoaa voimakkaasti tunteisiin. Tarina on murhetta ja surumieltä tulvillaan. Vaikka tiedän fiktion pohjautuvan vahvasti todellisuuteen, tämä tunteilu häiritsi minua. Sen vuoksi nostan tuon em. Jurin kirjeen kirjan parhaimmaksi anniksi omalla kohdallani.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena 2020. 244 sivua

Murakami Haruki : Värittömän miehen vaellusvuodet

 

Tazaki Tsukuru on lukiovuosinaan kuulunut kahden tytön ja kolmen pojan kaveriporukkaan. Kaikkien muiden ryhmään kuuluvien etunimet kuvaavat jotakin väriä, vain Tazakin nimi jää vaille sitä merkitystä. Hänen elämästään tulee niinikään väritöntä päivästä toiseen vaellusta. 

Kaveriporukka on luvannut pysyä yhdessä ikuisesti, mutta Tazaki lähtee opiskelemaan Tokioon muiden jatkaessa elämää kotikaupungissa. Hän tapaa kuitenkin lomilla ystäviään, kunnes nämä eivät halua enää tavata häntä tai edes puhua hänen kanssaan. Tästä ystäväpiirin hylkäämisestä tulee Tazakin elämän trauma. Hän valmistuu yliopistosta insinööriksi, ryhtyy suunnittelemaan asemia ja rakentaa elämäänsä murheen varjossa. Vasta tyttöystävä Sara saa Tazakin palaamaan menneisyyteensä ja selvittämään ystäväpiirin käytöksen syitä. Niitä selvitellessään hän matkustaa kotikaupunkiinsa ja Suomeenkin. 

Kiehtova kirja, kuten Murakamin teokset yleensä. Fantasian ulottuvuus puuttuu kokonaan, mutta silti kerronta on koukuttavaa ja kuulasta. Surumieli leimaa kirjaa kauniisti. Tazaki henkilönä saa miltei epäinhimillisiä ominaisuuksia alistuessaan ystävien hylkäämiseen ja yrittäessään rakentaa tulevaisuuttaan itsesyytösten varjossa. Sillä tavallahan ihminen reagoi hylkäämiseen: hakee syytä itsestään.

Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana, ilmeisesti jo toiseen kertaan, koska tuntui hetkittäin kovin tutulta. Oli ihan mukava kuunnella, mutta en minä siitä yhtä paljon mielestäni saanut kuin paperikirjan lukemisesta. En voi laittaa muistilappuja kirjan väliin, enkä siis palaa enää kirjan tuottamiin ahaa-elämyksiin. Olin lainannut paperisenkin version, mutta tuskinpa sitä lähden enää selaamaan. Kunpa oppisinkin käyttämään näitä kirjan eri muotoja rinnakkain: äänikirjaa, e-kirjaa ja vanhaa, kunnon paperista versiota. Adjektiivien määrästä voi päätellä suosikkitapani perehtyä kirjaan.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi 2014. - Japaninkielinen alkuteos Shikisai a motanai Tazaki Tsukuru. - Suom. Raisa Porrasmaa. - BTJ äänikirjat. Lukija Toni Kamula. 9 cd levyä, 9 h 10 min.

Pyysalo Marketta: Kehrääjä

 

Olohuoneessa on miehen mentävä aukko. Se imee sisäänsä piirongit, aamupalat , ruohonleikkurin, matkan Ähtäriin, takapenkillä sarjakuvia lukevat lapset, illalliset ystävien kanssa, naurun ja rönsyävän puheen. Laitan viltin aukon päälle, mutta ei se auta. En osaa näitä remonttihommia. s.48

Mies tuskastui minun kynnyksiini, joita oli liikaa. Hänestä oli outoa, että minun talossani oli niin paljon kynnyksiä. Kynnys vaihtaa lamppu, kynnys täyttää veroilmoitus, kynnys kirjoittaa, kynnys soittaa puhelimella, varata hotelli, pyytää lapsenvahti, kynnys hymyillä, antaa anteeksi, unohtaa, muistaa, herätä. s. 40 

Aviomies haluaa aikalisän, kertoja lisäaikaa. Takana on parinkymmentä vuotta avioliittoa, lapsia ja yhteisiä matkoja, suunnitelmiakin. Lähtökohta on shokki ja suru, mutta käsittelytapa on omaperäinen ja tässä tapauksessa tuolla sanalla on vain myönteisiä merkityksiä. Kertoja ei jumiudu itsesääliin, vaan kampeaa itseään näkemään enemmän, uudistumaan ja oivaltamaan sanojen, etymologian,  myyttien ja huumorin avulla.

Suuntani on kateissa. Tämä on kai nyt se hukkatie, koska susia liikkuu varjoissa ja varjojen ulkopuolella. Yksi niistä tulee eteeni kukkahattu päässä ja siteeraa Oidipuksen Teiresiaa: "Seis! Tai löydät itsesi." Varoitus on aiheellinen, sillä hukkatie on se, mistä itsensä useimmiten löytää. 

Oikeastaan hukassa oleminen ja sieltä pois pääseminen on tohtori Hippokampuksen heiniä. Odottelen, että hän saa paperinsa järjestykseen. s.43

Mutta jumallista väliintuloa ei tullut. Ihmeellistä peliä. Pitääkö minun muka rakentaa Deus ex machina itse? Kuinka se rakennetaan? Deus ex machina oli antiikissa eräänlainen nosturilaite, jolla hilattiin jumala lavalle, kun asiat menivät umpisolmuun. Tutkin vähän nosturiasiaa,  mutta kyllä se on liian vaikeaa. Nostoliike väkipyöriä käyttämällä ei tule onnistumaan minulta. Osaan vain poljeksia rukkia yhteensuuntaan. s. 63

Oli tämä kirja huikea lukukokemus, vaikka aloitinkin Pyysalon Kehrääjän ihan väärin. Luin sitä ensin kuin mitä tahansa juonikertomusta, jossa käsitellään avioeroa ja siitä selviämistä. Merkitsin - tapani mukaan - oivalluksia tekstistä muistettavaksi ja edelleen tähän kirjattavaksi. Sitten huomasin, että minun pitäisi oikeastaan toistaa koko kirja; niin ovat pienen kirjan sivut täynnä ajatuksia, jotka johtavat toisiin ajatuksiin ja johtopäätöksiin. Paljon kuitenkin  tähän liitän, koska tiedän kirjailijan sanojen vaikuttavan omiani tehokkaammin. Maailma kääntyy ylösalaisin ja sanat heittävät kuperkeikkaa. Eikä sitä juonta kannata tavoitella, vaikka mielestäni onkin kysymys selviytymistarinasta.

Luulin että suojatie on oikotie, mutta se tekikin hirveän mutkan ja lisäksi vei ohi monien tärkeiden asioiden. Sillä aikaa kun elämä tapahtui muualla, kuljin minä suojatiellä ja yritin olla astumatta viivalle. Jos astuu viivalle, jotain pahaa tapahtuu. Mutta vaikka en astunut viivalle, jotakin pahaa tapahtui: mitään pahaa ei tapahtunut. ss.110-111

Miksi pelätä luopumista, sillä se tulee kuitenkin. Viiden viikon tai viidenkymmenen vuoden päästä. Siihen ei voi valmistautua. Sillä kukaan ei ole käynyt eron takana, tullut takaisin ja kertonut, miltä maisema näyttää. Että älä kuitenkaan ota tuota palosammutinta mukaan, ota uimapuku. s.115

Hankkikaa, lukekaa, nauttikaa joka sanasta ja lauseesta!

Marketta Pyysalo: Kehrääjä. Teos, 2021. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.  120 sivua 

Han Kang : Valkoinen kirja

 

Kuviaan myöten viimeistelty taideteos keskittyy valkoiseen. Valkoinen on kapalo, vastasyntyneen vaate ja käärinliina, johon ihminen kiedotaan kuoltuaan. Moni muukin asia on valkoinen, kuten riisi, suola, paperi, lintu, jademangolian kukka, hehkulamppu, tuhkat, kuura, siivet, sumu, sokeripala. 

Kirja koostuu lyhyistä katkelmista, joista jotkut taittuvat runoksi, kuten muisto työpaikan esimiehestä, joka halusi tavata nuoruuden rakkautensa vasta vanhana. Minulle se tuotti oivalluksen rakkauden varjelemisesta yhtä kauniina ja puhtaan kuin sen nuorena koki.

Hän haluaa tavata naisen vasta silloin.

Kun nuoruutta ja ruumista ei enää ole.

Kun ei ole enää aikaa haluta.

Kun tapaamisen jälkeen edessä ei ole enää muuta

kuin lopullinen ero ruumiista ja toisesta. s 78 Valkoiset hiukset

Mustavalkoiset Douglas Seokin valokuvat jakavat tekstejä  tyylikkäästi omiksi kokonaisuuksi. Kirjailijan vastasyntyneenä kuollut sisko on lähtökohta. Äidin suru ja oma olemassaolo ovat läsnä koko kirjassa, vaikka valkoinen kuvataan muiden asioiden, esineiden tai elementtien kautta. Kirjailija hallitsee sanomisensa, osaa kiteyttää olennaiseen, kuvata käyttämättä liikaa sanoja. 

Äitikään ei olisi hypistellyt murtuneita muistojaan kuolemaansa asti s.99

Han Kang on Booker -palkittu kirjailija, jolta on aiemmin suomennettu kaksi teosta: Vegetaristi ja Ihmisen teot. Minulle tämä kirja oli ensitutustuminen kirjailijaan. Ymmärrän kirjan kauneuden ja arvon sellaisenaan, mutta melko kylmäksi se minut jätti. Äidin puhuttelu vastasyntyneelle tyttärelleen : "ethän kuole" jäi ilmaan leijumaan. Kirjailijan välittämä tunne ei koskettanut, koska se tuntui haetulle. Kertoja sai tietää sisarestaan vasta paljon myöhemmin, koska tämä oli perheen esikoinen. Ehkä omaan lukukokemukseeni vaikutti myös edellinen kovasti puhutellut Tokarczukin teos.Päivän talo, yön talo, jonka jälkeen muiden kirjojen on vaikea päästä lähelle. Muille voin tätä suositella kyllä.

Han Kang : Valkoinen kirja. Gummerus. 2021. - Koreankielisestä alkuteoksesta (2016) suomentanut Taru Salminen. 111 sivua.

Coates Ta-Nehisi: Vesitanssija

"Valheet soljuvat tuon väen suusta kuin vettä vaan. Hehän puhuivat siitä pojasta kuin vitsauksesta. Nyt sama poika on kuin ylösnoussut Kristus."

..........

"Ei tässä ole kyse Maynardista", Conway sanoi."Vaan heistä, jotka hautaavat hänet, he  haluavat pestä omantuntonsa puhtaaksi, kun heidän vieroksumansa mies hukkui Gooseen. s.124

Vuonna 1975 syntynyt New Yorkissa asuva toimitta-kirjailija on saavuttanut tässä ensimmäisessä kirjassaan sen saman palon ja hehkun, joka on saanut mm. Toni Morrisonin rotusorrosta kertovat kirjat koskettamaan lukijaa ja hehkumaan selittämätöntä voimaa ja mielikuvituksen kykyä. Nuoremman polven kirjailija sortuu paikoin liian tarkkoihin yksityiskohtiin, mutta lennättää välillä kerrontaa maagisiin ulottuvuuksiin. Luin tätä tarinaa orjuudesta vapauteen pitkähkön ajan kuluessa ja tartuin välillä muihin kirjoihin, mutta kesken en olisi voinut lukemista jättää.

Hiram ei juuri muista äitiään, joka on kuollut nuorena. Isänsä luo hän pääsee asumaan, tosin orjan asemassa, sillä isä kuuluu valkoiseen herrakansaan. Hänen veljensä, valkoinen Maynard hukkuu onnettomuudessa, jossa vaunut putoavat sillalta tulvivaan ja vuolasvirtaiseen Goose-jokeen. Hevosta ohjannut Hiram pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja näkee samalla oudon näyn. Tuo sama näky ilmaantuu myöhemminkin vaaran hetkinä pelastamaan ja suuntaa näyttämään. 

Ensimmäisen kerran ymmärsin kanavointia ja oivalsin, että se oli tunteen välittämistä, ja sen edellyttämä vahva lataus syntyi järisyttävistä hetkistä, niin ravistelevista, että ne muuttuivat yhtä todelliseksi kuin kivi ja teräs, yhtä todelliseksi kuin raiteilla jylisevä höyrypeto, joka pelotti rastaat lentoon katoksen päältä. s. 471

Hiram on ollut joka suhteessa epämiellyttävää ja holtittomasti käyttäytyvää veljeään älykkäämpi ja fiksumpi, mutta se ei taannut hänelle asemaa isänsä kodissa 1800-luvun Virginiassa.

Isännät eivät osanneet keittää vettä, valjastaa hevosta eivätkä pukea housujaan ilman meitä. Olimme heitä parempia - meidän oli pakko olla. Laiskuus oli meille kirjaimellisesti kuolemaksi, kun taas heille se oli elämän tarkoitus. s.52

Osittain itsensä ja osittain rakastamansa nuoren orjatytön vapauttaakseen hän suunnittelee paon, mutta nuoret kavalletaan ja he  jäävät kiinni. Edessä on rangaistuksia ja vankeutta epäinhimillisissä oloissa.

Thena yritti kertoa minulle, mitä tuleman piti, hän yritti varoittaa minua. Mutta minulla oli muistin lahja, ei viisauden. s.34

 Lopulta kuitenkin paljastuu, että kaiken takana järjestö, joka tähtää orjien vapauttamiseen. Järjestön johdossa on Hiramin ja Maynardin valkoinen opettaja ja Maynardin aviopuolisoksi kaavailtu nainen, jonka luo joutumista Hiram oli halunnut karttaa. Nyt kuitenkin Hiramista tulee järjestön jäsen, virkailija ja viimein hän tuntee olevansa oikealla asialla, vaikkakin toiminta on äärimmäisen vaarallista ja salaista.

Jokaiseen edistysaskeleeseeni ja kaikkiin saavutuksiini, jopa isäni mahdollistamiin, suhtauduttiin uhkana vallitsevalle järjestykselle. Ensimmäistä kertaa maailma ja minä kuljimme samaan suuntaan. s.230

Virkailija ei koskaan laatinut omia asiakirjojaan. Muut jossain muualla vastasivat niistä, koska ajateltiin, ettei ihmisen ollut hyvä keittää kokoon omaa elämäntarinaansa. s.249

Tässä työssä ei tunteilu ole sallittua ja toimimaan pitää pystyä silloinkin, kun oma tai läheisten henki on vaarassa. Lopulta Hiramkin joutuu myöntämään, että kaipaa perhettään ja ajatukset siirtyvät usein rakastetun luo.

Mutta vanhenin nopeammin kuin ikää karttui, joten Thenan sanat kaihersivat murheellista miestä, joka oli huomattavasti kahtakymmentä ikävuottaan vanhempi. s. 274

.....

"Ihminen ei pärjää loputtomiin ilman perhettä." s.274 

Pidin kirjasta kovin. Enhän olisi muuten palannut siihen muiden lukukokemusten jälkeen. Paikoin kuvaus ehkä oli liiankin yksityiskohtaista ja vieroksuin myös suomennoksen joitakin sanoja, kuten "virkailija" (tietämättä englanninkielistä vastinetta) . Ehkäpä asia tulee kuitenkin juuri täsmällisen kuvauksen kautta paremmin esiin. Ehdottomasti kerronta vangitsee lukijan ja pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti.

Coates Ta-Nehisi Vesitanssija. Tammi 2020.- Keltainen kirjasto 507. Alkuteos The Water Dancer 2019. - Suom. Einari Aaltonen. 533 sivua