sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Jokinen Elina: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi

 


Kevät on edennyt säikähdellen. Aina, kun se on ottanut askeleen, on se joutunut taas pysähtymään. Nyt pellonreunan koivuissa vihertävät kuitenkin jo hiirenkorvat ja pihapihlajassa lehtisilmut odottavat aukeamista. s.107

Tämän kevään pitkä odotus sai minut huomaamaan lauseen Elina Jokisen esikoisromaanissa, jolla oli pitkä ja vaikeasti mieleenpainuva nimi. Elina Jokinen on kirjoittanut romaanilleen myös rinnakkaisteoksen: Säröjen kauneus - sisäisen tarinasi voima. Jälkimmäinen on vähän kuin self help-kirjallisuutta, mutta siinä tulee esiin myös kirjallisuustieteilijän näkökulma. Kirjat ilmestyivät yhtä aikaa ja tekijä suosittelee niitä rinnakkain tai peräkkäin luettavaksi. Käsittelen tässä otsikossakin mainittua romaania, vaikka silmäilin tietokirjaakin.

Uusi elämä, "aika jälkeen", ehkä vain peitti näkyvistä sen, mitä "aika ennen" oli. Uudet tarinat korvasivat vanhat, jotka nekin toki pitivät paikkansa vain sillä tavalla kuin tarinat pitivät. s.164

Stella Julmala haluaa lapsen, uuden vauvan entisten kolmen pojan lisäksi. Lasten isä Antti on sitä mieltä, että heillä on vaikeuksia selvitä jo näiden kolmen lapsen kasvattamisesta. Stella saa tahtonsa läpi ja tulee raskaaksi, mutta elämä ei suju suunnitelmien mukaan. Stella ei saa lasta vaan hermoromahduksen, joka vaikuttaa niin aviopuolison kuin muidenkin läheisten elämään.

Tarina etenee ensin Stellan kertomana, sitten ääneen pääsee päiväkirjojensa kautta isoäiti Maaria, joka on asunut neljän tyttärensä ja aviopuolisonsa kanssa keltaista taloa. Tämä talo liittyy Stellan hyviin lapsuudenmuistoihin, vaikka äiti, Krista Julmala, ei halunnut lapsensa ensinkään olevan kosketuksissa isovanhempiensa kanssa. Päiväkirjat paljastavat isoäidin tarinasta monta säröä, jotka heijastuivat niin tyttären kuin tyttärentyttären elämään. Pahin niistä on aviomies, Armas Julmala, joka vetäytyy 'kuuriin' ryyppäämään ja hautomaan velkoja ja muita murheita. 

Krista , Stellan äiti, jää kerronnan taustaksi. Hän tekee uraa europarlamentissa ja pitää kotinsa kliinisen siistinä. Anttikin on aluksi taustalla, mutta saa puheenvuoron ja tarinanvetovastuun Maarian päiväkirjojen jälkeen. Hän on yes-yes-mies, joka niin työssään opettajana kuin aviomiehenäkin. Hän koettaa mukautua ja toimia niin, ettei kenellekään tulisi harmia.

Sillä kun hän hetkeä myöhemmin putoaa hankeen polvilleen ja hytkyy, ymmärtää hän viimein, että tähän asti elämässään  hän on sanonut "kyllä" aivan liian monta kertaa silloin, kun on tarkoittanut "ei". Hän suorastaan tuntee jokaisella solullaan sen, miten on myötäillyt kohteliaasti silloin, kun olisi halunnut vastustaa, ja uhrautunut silloin, kun olisi halunnut taistella vastaan. s. 191

Teoksen aika kulkee vahvasti nykyisyydessä, tällä vuosituhannella, vaikka isoäidin päiväkirjamerkinnät ovat 1970-luvun alusta. Nykytilanteessa isoäiti on kuollut ja keltaista taloa tyhjennetään. Stella saa käsiinsä isoäidin sängyn ja päiväkirjan, joka avaa ulospääsyä omasta katastrofista. Samalla paljastuu isoäidin 'hulluus', kyky nähdä outoja enteitä ja näkyjä, kuten huuhkaja aviopuolison olkapäällä.

Aika käy nimittäin armollisemmaksi, mitä pidemmälle ihmiselämä kuluu. Siinä missä näköharhat koetaan epänormaaliksi tilaksi 30-40-vuotiaana, 70-80-vuotias saa jo hukata todellisuutensa aivan rauhassa kenenkään pitämättä sitä kovin käsittämättömänä. s.215

Kirja on taitavasti kirjoitettu ja Stellan tarina näyttäytyy outoudestaan huolimatta uskottavana. Minusta Stellan näkökulma olisi riittänyt. Kun Maaria ja Antti saivat puheenvuoron, tuntui kuin samaa juttua jankattaisiin yhä uudestaan. Pitkästyin, en olisi viitsinyt enää lukea. Vasta rinnakkaisteos selitti mielestäni monen tarinan oikeutusta. Vasta sitten tajusin. Ilmeisesti muut ovat ymmärtäneet romaanin ansiot paremmin, sillä onhan Jokinen saanut kirjasta Ilkka-Pohjalaisen myöntämän pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon, jossa loppusuoran ehdokkaina oli mm. Antti Tuuri, Susanna Alakoski, Satu Vasantola ja Paula Nivukoski sekä muutamia muita nimekkäitä tekijöitä. 

Puhkiselityksen lisäksi minua haittasi tuo outo nimi: Julmala, vaikka sillä on varmaan tarkoituksensa. Kun en ollut vielä kirjaa lukenut, kuvittelin nimessä puhuttavan Jumalasta. Jumalakin on tässä kirjassa läsnä, sillä laestadiolainen usko häilyy kokemusmaailman taustana isoäidistä lapsenlapseen. Vain Krista-äiti on sanoutunut siitä irti. Julmalan nimi toistuu tekstissä jatkuvasti ja tekee vastakohtiakin, kuten isoisän Armas Julmalan, vakaasti uskovan miehen, jolla on salaiset paheet ja viha. Mutta että jopa Antista tulee Julmala, huh sentään! Kamala nimi sitä paitsi.

Ehkä tunne on hieman samankaltainen kuin hän olisi juossut henkensä edestä, selvinnyt voittajana maaliin ja huomannut sitten, että sai lopulta kiinni juuri sen, mitä itse asiassa oli koko ajan pakenemassa. s.231

Elina Jokinen: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi. tuuma 2020. Kansi:Satu Kontinen. 264 sivua


sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Strout Elizabeth: Voi William!


En käsitä, mikä Eizabeth Stroutin tekstissä viehättää minua. En ymmärrä, miten ensi riveiltä lähtien kirjailija kaappaa lukijansa ja pitää mukana viimeiselle sivulle asti. Olen lukenut Olive Kitteridgestä ja Lucy Bartonista. Itsestään selvää oli, että tartuin tähän kirjaan, joka kertoo myös Lucy Bartonista siihen tyyliin, että minun piti aluksi tarkistaa tekijä.
Lucy Barton on nimittäin myös kirjailija. Hän on lähtöisin köyhistä ja ankeista oloista. Lapsena häntä ja hänen sisaruksiaan on kuritettu ja äiti on jättänyt perheen selviämään keskenään. Yhden lapsen kuritukseen joutuivat osallistumaan sisaruksetkin. Näin vanhemmat säilyttivät jatkuvan pelon ilmapiirin.
  
Vanhemmiten olen ajatellut, että vanhempani toimivat vaistomaisen nerokkaasti velvoittaessaan meidät mukaan toimintaan; se piti meidät erossa toisistamme samalla lailla kuin se, mitä siinä talossa tapahtui, piti meidät erossa muista. s. 62

Otsikon William on Lucy Bartonin ensimmäinen mies ja hänen tytärtensä isä. Avioliitto on päättynyt vuosia sitten ja William on eronnut jo kolmannesta vaimostaan, jonka kanssa hänellä on yhteinen tytär. Lucyn mies David on kuollut. Ensimmäinen avioliitto on ollut molemmille merkityksellinen ja ystävyys on säilynyt lastenkin kautta.

On totta kun sanon, ettei minulla ollut kotia muuten kuin Williamin kanssa. s.77

Kun William saa tietää sisarpuolestaan, pyytää hän Lucya mukaan matkalle äitinsä lapsuuden maisemiin. Anoppi on ollut Lucylle merkityksellinen ihminen ja pysynyt kuolemaansa asti poikansa perhettä lähellä.

"Sinun anoppisi esitteli sinut ihmisille sanoen:'Tässä on Lucy joka ei ole mistään kotoisin. Mutta tiedätkö sinä, mistä hän oli kotoisin.' s.169

Kotinsa antamista huonoista lähtökohdista, epävarmuudestaan ja näkymättömyydentunteestaan huolimatta Lucy on elänyt menestyksellistä elämää kirjailijana. Hän on uskaltanut sanoa enemmän kuin useimmat muut koskaan kenellekään. Äitiys on hänelle tärkeää, sillä hän tietää, millaista on elää äidittömänä.

Tarkoitan tällä sitä, että ihmiset ovat yksinäisiä. Monet eivät pysty sanomaan edes hyvin tuntemilleen ihmisille sitä mitä oikeasti haluaisivat sanoa. s.115

En minä tappaisi itseäni. Minä olen äiti. Vaikka tunnenkin olevani näkymätön, olen äiti. s.155

Kirjan tapahtumat jäävät vähäisiksi. Vain matka Williamin äidin lapsuusmaisemiin ja muutamat juhlat edustavat liikettä nykyhetkessä. Päähenkilöt ovat jo eläkeiässä, lapset aikuisia, rahahuolia ei ole. Tapahtumat ovat jo muistoja, joita palaa mieleen. Pään sisällä nuo asiat vielä elävät ja vaikuttavat siihen, mitä tapahtuu nyt, tässä kirjassa. Stroutin tapa kertoa on näennäisen asiallinen ja toteava. Siinä ei ole mitään liikaa, muttei myöskään liian vähän. Joka sana ja lause on pakko lukea ja vaikeaa on edes hetkeksi laskea kirjaa käsistä. Tiedän, etten ole ainoa tässä ihailevassa ja ihmettelevässä joukossa, mutta pureekohan Stroutin kerrontatapa kaikkiin. Olispa mielenkiintoista tietää! Niin bonuksena vielä   Kristiina Rikmanin  tekemä takuuvarma käännöstyö ja  kaunis kansi, jossa Lucyn rakastamia tulppaaneja. Minäkin niistä pidän.

Elizabeth Strout: Voi William!. - Tammi, 2022. - Englanninkielinen alkuteos Oh William! 2021. -Suom.Kristiina Rikman. Päällys:Laura Lyytinen.-(Kuvat Instockphoto). 224 sivua. -Keltainen kirjasto 524)


keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Lindeblad Björn Natthiko: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä

 


Harvemmin enää tartun tämäntyyppisiin elämänohjeistuksiin, joissa tekijä on löytänyt elämälleen poikkeuksellisen suunnan ja tarjoaa sitä muillekin. Tämän kirjan nimi oli kuitenkin houkuttavan anteeksipyytelevä ja kiittäviä mainintoja tuli kavereilta ja lehdistäkin.

Ruotsalainen nuori mies vetäytyy 17 vuodeksi thaimaalaiseen luostariin, metsämunkiksi. Hän elää ihmisten almujen varassa ja harjoittaa buddhan oppien mukaista elämää. Siihen kuuluu mm. sopeutumista yhteisöön, kieltäytyminen nautintoaineista, vaeltaminen paljain jaloin viidakossa, mietiskelyä ja oivalluksia ja Jumalan palvelemista buddhan oppien mukaan. Tarinoiden avulla hän antaa muillekin mahdollisuuden oivaltaa enemmän. Hän mm. kertoo miehestä, joka on putoamassa rotkoon, mutta saa viime hetkellä kiinni rotkon seinämässä törröttävästä puunkarahkasta. Voimien hiipuessa tulee Jumala mieleen.

"Haloo? Jumala? Kuuletko minua? Tarvitsisin hieman apua, jos todellakin olet siellä."

Taivaasta kantautuu jyrisevä basso: "Jumala tässä. Voin auttaa sinua. Mutta sinun on tehtävä, mitä minä käsken."

Mies:

"Totta kai, rakas Jumala, teen mitä tahansa!"

Jumala: "Päästä irti."

Mies on vaiti muutaman sekunnin ja sanoo sitten: "Öö...olisiko siellä ketään toista?" ss.74-75

Epäluuloni munkin elämäntapaa kohtaan ei kirjan myötä hälvennyt. En vieläkään ymmärrä, miksi joku vetäytyy luostariin, kieltäytyy paljosta ja kärsiikin kieltäytymisensä vuoksi. Natthiko kärsi nälkää, sillä munkit saivat syödä vain kerran päivässä. Silloinkin ruoka oli almuina annettuja ja erilaiset ruuat laitettiin sekaisin jaettavaksi. Minusta kieltäymyksillä pitäisi olla joku muita ihmisiä palveleva tai hädänalaisia hyödyttävä tarkoitus. Metsämunkkien toiminta vaikutti itsekeskeiseltä. Heidän toimintansa keskiössä oli Jumala, ei ihminen. Huolimatta tästä perustavanlaatuisesta epäilystäni, löysin kirjasta ja sen myötä kai buddhalaisuudesta oivalluksia tähänkin lainattavaksi. Kuten: 

Kun tunteet menevät lukkoon, leikkisyys, leppoisuus, huumorintaju ja spontaanius katoavat. Sitä muuttuu jäykäksi ja kulmikkaaksi. Minusta tuli todellakin juuri sellainen. Sen lisäksi sanoin itselleni, että minun ei pitäisi olla niin jäykkä ja kulmikas, mikä sai minut muuttumaan entistä jäykemmäksi ja kulmikkaammaksi. s.30

Lindeblad pukee vanhan totuuden hetkeen tarttumisen tärkeydestä laajempiin kielikuviin ja korostaa samalla epävarmuuden sietokykyä henkisen kasvun tavoitteena.

Me ikään kuin kannamme jatkuvasti mukanamme mukanamme kahta suurta, raskasta ja tärkeää laukkua. Toiseen on pakattu omaa menneisyyttämme koskevia ajatuksia, toinen taas on täynnä tulevaisuusajatuksia. Laukut ovat hienoja ja arvokkaita, ei siinä mitään. Kokeile kuitenkin, voisitko laskea ne käsistäsi aivan pieneksi hetkeksi. Kokeile, voisitko kohdata asiat suorempaan, tässä ja nyt. Kokeen jälkeen voit toki ottaa laukut uudelleen mukaasi. Jos haluat. s.112

Suuri osa henkisestä kehityksestä on yhteydessä  epävarmuuden sietoon. Kun kestämme sen, että emme voi tietää ja hallita kaikkea, löydämme reitin sisäiseen viisauteemme. Elämään takertuminen on kuin veteen takertumista. Virtaaminen on niiden molempien luonto. s. 118

Erityisesti itseään jatkuvasti syyttelevien ja huonosta itsetunnosta kärsivien olisi syytä paneutua Lindebladin ajatuksiin itsemyötätunnosta.

Tiedän monien jarruttelevan itsemyötätuntoa sillä perusteella, että  he pitävät itseään riittämättöminä ja puutteellisina. He eivät pidä itseään lempeän huolenpidon arvoisina. Mutta jos jää odottamaan sitä, että tuntee itsensä rakkauden arvoiseksi, että sellainen tunne vain ilmestyy jostain, saattaa odotus olla turhaa. s. 142

Tässä kirjassa minua viehätti se, että Lindeblad ei omasta vakaumuksestaan huolimatta tyrkytä mitään. Senhän paljastaa jo kirjan nimikin, joka on suomennettu täsmällisesti. Hän kertoo omia kokemuksiaan ja ujuttaa väliin ajatuksiaan. Oivallukset upposivat. Lindebladin elämä jatkui munkkivuosien jälkeen Ruotsissa. Hän solmi avioliiton, mutta sairastui sitten vakavasti. Kuoleman ei pitäisi vaikuttaa kirjan suosioon, mutta usein se tekee sen silti. Tällä kirjalla on muitakin ansioita kuin tekijän kuolema.

Björn Natthiko Lindeblad , Caroline Baker, Navid Modiri: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä. Aula&Co 2021. - Ruotsinkielinen alkuteos: Jag kan ha fel 2020. Suom. Teija Hartikainen.- 195 sivua.

tiistai 3. toukokuuta 2022

Tuuri Antti: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä

Leirille palattuamme teimme tulen, keitimme haukisoppaa ja paistoimme makkaraa. Puhelimme. Wahlroosin puheista sain sellaisen käsityksen, että hän oli elämäänsä hyvin tyytyväinen, vaikka hänen suunnitelmansa elämässä eteenpäin olivatkin aika epärealistisia. s. 35 

Tämä on juuri sitä tekemistä, jota Antti Tuuri harrastaa ensimmäisen vaimonsa pikkuveljen, Jukka Wahlroosin, kanssa. Wahlroos on syntynyt 1955 ja sairaalassa lääkäri kehottaa antamaan lapsen vajaamielistenlaitokseen. Sitä vanhemmat eivät kuitenkaan tee ja Wahlroos saa hyvän elämän, ystäviä, harrastuksia ja töitäkin.

Kovin eri tavalla olisi elämäänsä  elänyt, jos hänen vanhempansa vuonna 1955 olisivat suostuneet lääkärin neuvoon, että lapsi pitäisi jo synnytyslaitokselta antaa vajaamielislaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Ja kovin erilainen ja monella tapaa kylmempi elämä olisi ollut meillä kaikilla, jotka Wahlroosin kuusikymmentävuotislounaalla hänelle maljan kohotimme. s.134

Äidinrakkaus on tietenkin aina suuri tunne, mutta Down-ihmistä kohtaan se on rajaton; rajaton on myös kehitysvammaisen lapsen rakkaus äitiinsä vielä aikuisenakin. s.70

Antti Tuurin kertomus ystävästään on täynnä lämpöä. Tuomitsematta ketään hän kertoo Wahlroosin tarinaa ja samalla työntää pois ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta, joka etenkin vielä 1950-luvulla ihmisillä ja yhteiskunnalla oli  'mongoloideja' kohtaan. Taitaa sitä olla vieläkin, mutta tällaisilla tarinoilla ja suhtautumistavalla ennakkoluulot haihtuvat. Kirjan koskettavin kohtaus mielestäni on kuvaus Antti Tuurin tyttären, Hannan, penkkariajelusta, jota Wahlroos työporukkansa kanssa on lähtenyt katsomaan.

Wahlroos on aina ollut hyvin ylpeä siitä, että on eno. Kun Hanna abiturienttipäivänä ajoi penkkariajelua, Aula-työkodin väki oli tullut ajoja katsomaan Kaivopuistonrantaan. Wahlroos vilkutti ylpeänä siitä, että oli yhden ajelijan eno, ja näytti sitä kaikille selittävän: Hanna muistaa taas olleensa ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen eno, joka oli hänestä ylpeä. Kaikki hänen luokallaan tiesivät, että hänen enonsa oli aulalaisten joukossa, ja aulalaiset saivat päälleen hurjimman karamelliryöpyn. s.108

Teos sisältää myös tietoa sekä Downin syndroomasta että niistä mahdollisuuksista, joita suomalainen yhteiskunta Down-ihmisille tarjoaa. Tämän vuoksi kirja luokitellaan kirjastoissa yhteiskuntatieteiden joukkoon. Onneksi media on huomannut julkaisun ja nostaa sitä esiin tietokirjojen joukosta, sillä lukeehan tätä kirjaa kuin romaania. Ja se todellakin kannattaa lukea!

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä. Otava, 2022. - 158 sivua



perjantai 29. huhtikuuta 2022

O'Farrell Maggie: Hamnet

 Kuinka voikaan viehättää tarina, jonka juonen tietää etukäteen ja jonka tapahtumat eivät edes kiinnosta. Tämä tarina  Shakespearen pojan kuolemasta 1500-luvun Stratfordissa oli kirja, jonka arvelin ehkä selailevani  tai mahdollisesti jättäväni kesken, mutta nyt haluan sitä oikein kunnolla hehkuttaa ja suositella muille. Helmi se on!

Kirjailija ei peittele teoksensa taustaa, vaan antaa faktat lukijalle jo ensi sivulla. Stratfordissa asuneella pariskunnalla oli kolme lasta: esikoinen Susanna ja kaksoset, joista poika, Hamnet, kuoli 1596. Isä oli latinanopettaja, myöhemmin teatterimies ja kirjailija. Äiti oli jotain ihan muuta, ja luulen, että tästä alkaa kirjailijan osuus. Shakespearen puolisosta Annesta on tullut Agnes.Tarina on ennen kaikkea hänen tarinansa ja alkaa jo nuoruudesta, jolloin hän eli äitipuolensa kanssa samassa kodissa omaa kuollutta äitiään ikävöiden.

Agnesilla on parantajan lahjoja ja kyky nähdä niin ihmisistä kuin asioista enemmän kuin muut. Hän viettää päivänsä keräten ja viljellen lääkeyrttejä, mikä ärsyttää äitipuolta. Onneksi hänellä on veli, joka ymmärtää sisartaan.

Äkkiä Anges tietää kaksi asiaa. Hänellä ei ylipäätään ole mitään käsitystä, mistä tietoa tulee, sitä vain tulee. Koskaan hän ei epäile oivalluksen hetkiään saati pohdi, kuinka tieto hänet saavuttaa. Jokaisen saamansa viestin hän ottaa vastaan kuin odottamattoman lahjan, hymyilee lämpimästi ja yllättyy mieluistasti. s.189

Yksi kohta Elizan(Agnesin käly) kädestä joutuu vahvojen näppien rusennukseen. Tuntemus hämmentää, aivan kuin hänestä vedettäisiin jotakin, tikkua ihosta tai tulehdusta haavasta, ja samalla sisuksiin ammennettaisiin jotakin muuta. Onko hän tässä antamassa vai saamassa? Tekee mieli sekä kiskaista käsi vapaaksi että jättää se nipistykseen. s.119

Kun Agnes tapaa vähän karsaasti ja halveksuen katsotun hansikkaantekijän pojan, joka osaa kirjoittaa ja lukea ja opettaa lapsia koulussa, ei hän epäile tuntemuksiaan. Pojan isä on velkojien armoilla ja näkee tytössä hyvien myötäjäisten antaman mahdollisuuden. Toki hän haluaa esiintyä hyväntekijänä antaessaan poikansa naida raskaana olevan tytön. Kun veli ihmettelee sisarensa naimakauppaa, paljastaa tämä nähneensä tulevan miehensä sisälle.

"Että kaikista tuntemistaan ihmisistä sinä kätket sisällesi eniten." s.170

Avioliitossaan hansikkaantekijän talon naapurissa Agnes jatkaa omaa elämäänsä parantajana ja tietäjänä. Hän synnyttää esikoisensa yksin, mutta hämmästelee, kun ei 'näe' toista lasta odottaessaan syntyvän lapsen sukupuolta. Appivanhemmat pakottavat Agnesin synnyttämään kotona ja lapsia tuleekin kaksi, tyttö ja poika.

Vaikka nuoren parin rakkaus kukoistaa, Agnes huomaa aviopuolisonsa viihtymättömyyden ja arvaa syynkin. Elämä vanhempien lähellä lannistaa ja nujertaa. Ovelasti hän saa miehensä lähtemään Lontooseen toteuttamaan kirjailijan ja teatterimiehen uraa. Suurkaupungissa pieni ullakkohuone tulee kirjailijan linnakkeksi ja mies löytää tehtävänsä.

Missään muualla hän ei pääse pakoon ihmisiä ja ympärillä hälisevää elämää, missään muualla ei saa antaa maailman kaikota, oman minänsä haihtua, olla vain musteeseen kastettua sulkaa pitelevä käsi ja katsella, miten sen kärjestä purkautuu sanoja. Ja kun sana toisensa jälkeen kiertyy esiin, hän saattaa erkaantua itsestänsä ja löytää rauhan, jonka suomaa lumousta, virvoitusta, suojaa ja riemua mikään ei voita. s.292

Vaan kestääkö avioliitto etäisyyden lisäksi sen tuskan, jonka oman lapsen kuolema tuo? Agnes muuttuu ja perhe muuttuu.

Paljon Agnes on kestänyt ja kestää, mutta oman lapsen tuska luhistaa. Hän kestää eroa, sairautta, iskuja, synnytyksiä, köyhyyttä, nälkää, vääryyttä ja yksinäisyyttä, muttei tätä: oman lapsen surua kuolleen kaksosensa ruumiin äärellä. s.280

Agnes ei ole entisensä. Hän on muuttunut perin pohjin. Hän muistaa olemisensa ihmisenä, joka koki varmuutta elämästä ja siitä, mitä se hänen eteensä tuo. Hänellä oli lapsensa, miehensä ja kotinsa. Ihmisten sisimpään kurkistaessaan hän näki, mitä tuleman pitäisi. Hänellä oli kyky auttaa toisia. Hänen jalkansa askelsivat maan kamaralla sutjakkaasti ja luontevasti.

Sen ihmisen hän on menettänyt ikiajoiksi. Ja se joka hänestä on tullut seilaa tuuliajolla eikä tunnista eämäänsä. Hän ajaelehtii irrallaan, hän on joutunut hukkaan. Hän on joku semmoinen, joka itkee, jollei löydä kenkäänsä tai kiehuttaa maidon vetiseksi tai kompastuu kattilaan. Mitättömät sivuseikat luhistavat hänet. Mikään ei ole enää varmaa. s. 309

Agnesin hahmo on täyteläinen ja kiinostava. Lukija pääsee haistelemaan ja maistelemaan yrttejä ja keitoksia, ja saa aavistuksen parantajan ja selvänäkijän toimista. Lukija ei ymmärrä sen enempää kuin Agneskaan, mistä salattu tieto kumpuaa, mutta luottaa kirjailijan ohjaukseen. Yhtä lailla yltäkylläisesti O'Farrell kuvaa keskiaikaista elämää ja kaupunkia, niin Sratfordia kuin Lontootakin. Uudelleen lainauksia varten merkitsemiäni kohtia lukiessani mietin, oliko kuvailu ehkä liian rönsyilevää, toistiko kirjoittaja itseään liikaa? Vaan ei ja ei. Minä pidin tästä tyylistä ensi lukemalla ja yhä pidän. Se tekee tästä kirjasta houkuttavan ja antaa kerrontaan väriä ja mehukkuutta.  O'Farrellin kirjoille annan uudenkin mahdollisuuden. Muidenkin kannattaa mielestäni kokeilla.

Maggie O'Farrell on lähtöisin Irlannista, mutta asuu nykyisin Edinburghissa. Hänet on palkittu usein ja kirjat myyvät hyvin ja erityisesti Hamnet on ollut myös kriitikoiden ylistämä. Suomennoksiakin on jo ennen Hamnetia ilmestynyt kaksi: Varoitus tukalasta helteestä (2014) ja Käsi jota kerran pitelin (2013). Tätä kirjailijaa ei kannata ohittaa.

Maggie O'Farrell: Hamnet. -S&S,2022. - Englanninkielinen alkuteos: Hamnet, 2020. - Suom. Arja Kantele. - Kansi ja ulkoasu Laura Noponen. - 382 sivua


keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Bomann Ann Catherine: Agathe




 Miksi kukaan ei kertonut särkevistä nivelistä, löysästä ihosta ja näkymättömyydestä? Vanheneminen, ajattelin katkeruuden hyökyessä ylitseni, oli ennen kaikkea sen havainnoinnista, miten ero mielen ja ruumiin välillä kasvoi yhä suuremmaksi, kunnes jonain päivänä ihminen oli muuttunut itselleen täysin vieraaksi. s.20

Eläkepäiviään odotteleva psykiatri laskee asiakkaiden käyntikertoja ennen kuin hän lopettaisi vastaanottonsa. Hän on turhautunut työhönsä eikä näe sen merkitystä asiakkailleen. Hän tuntee toimivansa vastuullisesti, kun kieltäytyy ottamasta enää uusia asiakkaita.

En ollut koskaan ollut sellainen ihminen, joka poikkesi valitulta tieltä, ja vaikka minun puutarhaportiltani oli naapurin portille vain kaksitoista metriä, se oli kiertotie, jonne en koskaan kääntyisi. s.28 

Psykiatri/kertoja ei ole oikein koskaan osannut elää omaa elämäänsä, vaan on toiminut niin kuin hänen on oletettu elävän. Siihen hän on saanut mallin jo lapsena. Hän ei osaa nauttia edes vapaa-ajastaan muuten kuin kuuntelemalla yksin kotonaan klassista musiikkia. Mies tuntuu kaiken kaikkiaan tyytymättömältä elämäänsä ja kipuilee oman yksinäisyytensä ja sosiaalisen lahjattomuutensa kanssa.

On jotenkin yksinäistä, kun ei elä. Aivan kuin katselisi jalka paketissa muiden leikkiä sivusta. s. 48

"Tarkoitan, että tunnette olevanne täysin ainutlaatuinen ja samaan aikaan täysin yhdentekevä." s.69

Äkkiä muistin päivän jolloin itse ymmärsin, että soitin viulua ainoastaan isän vuoksi. Että olin harjoitellut vain jotta isä ei pettyisi minuun, että soittaessani hyvin en tuntenut muuta kuin helpotusta. s.75

Ihmissuhteissaan hän on hyvin arka eikä hänellä ole ystäviä tai tuttaviakaan. Tavallaan se häiritsee häntä, mutta hän kokee olevansa kykenemätön lähestymään muita ilman ammatin suomaa etäisyyttä tai asetelmaa vastaanottohuoneessa.

Miten   voi auttaa vierasta ihmistä hyväksymään kuoleman, kun ei edes osaa elää omaa elämäänsä? s. 64

Psykiatrin apuna vastaanotossa ja arkistoinnissa työskentelevä rouva päästää miehen vastalauseista huolimatta Agathen potilaaksi. Keskustelut Agathen kanssa saavat psykiatrin ymmärtämään paljon myös itsestään ja tajuamaan elämättömän elämänsä, yksinäisyytensä ja tarpeen muutokseen.

Pienellä kirjalla on paljon sanottavaa huolimatta lähes olemattomista tapahtumista. Kerronta keskittyy kertojan päänsisäisiin liikkeisiin, jotka kirjailija kiteyttää välillä keskusteluissa, välillä ajatuksina. Näkymätön päähenkilö löytää viimein uskalluksen ja minuutensa. Hän uskaltaa lähestyä toista ihmistä omana, aitona itsenään. Siinä lienee tämän kirjan arvo. Näkymättömästä tehdään näkyvä. Luulen, että  sen kirjailija halusi todistaa. Ainakin minä luin ja ymmärsin tästä kirjasta juuri tuon viestin.

Ann Catherine Bomann: Agathe. Gummerus, 2022.- Tanskankielinen alkuteos: Agathe 2017. - Suom. Sanna Manninen.- Kannen kuvat Fine Pic/Schutterstock. - 122 sivua 



sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Enriquez, Mariana: Mitä liekit meiltä veivät


 Luulin tarttuvani naisen asemaa käsittelevään novellikokoelmaan, mutta  tulinkin lukeneeksi kaksitoista kauhunovellia ja suomentajan jälkisanat. Minä onneton luen usein yöllä, joten hetkittäin unet kaikkosivat kokonaan rankan kuvaston takia. Piti yrittää lukea seuraavaa novellia rauhoittumisen tarkoituksessa, mutta siinä tuli vielä rankempia juttuja. 

Vaan mitäpä rankasta kuvastosta, kun teksti on maagisen lumoavaa ja kerronta kiihkeää. Oikeasti ne kuuluvat yhteen ja Enriquezia onkin luonnehdittu goottilaisen realismin kuningattareksi novellistina ja kirjailijana. Nuestra parte de noche , Yö kuuluu meille -romaani on vienyt hänet espanjankielisen kirjallisuuden kärkinimeksi. (Uhka)rohkeasti kävin kirjaston sivuilla tekemässä siihenkin varauksen. Kirja ilmestynee suomeksi elokuussa, myös äänikirjana.

Onhan näissä novelleissa naisasiaakin.  Argentiinan oloissa ja näissä novelleissa naiset joutuvat kestämään enemmän ja  pärjätäkseen olemaan vahvoja ja sitkeitä. Usein pärjääminen ei onnistu, kun väkivalta, huumeet tai hulluus tavoittaa. Vain harvoja rationaalisesti toimivia naisia on päähenkilöinä, mutta heitäkin on, kuten slummialueelta lähtöisin oleva syyttäjänä toimiva Marina, joka yrittää selvittää poliisin tekemää henkirikosta novellissa Mustan veden viemää. Aika usein novelleissa käy jotenkin huonosti, mutta joskus naiset poistuvat voittajina - tosin ei ihan laillisin keinoin.Näin käy novellissa Hämähäkinverkko.

Minä vaikutuin kirjasta ja suosittelen sitä edelleen muille lukijoille. Huolimatta palovammojen polttamasta naisesta, joka hymyilee käärmeensuullaan, kun käy halaamassa maanalaisen matkustajia. Huolimatta löyhkäävästä Buenos Airesia kiertävästä joesta, jonne on heitetty kaikki roska teurasjätteistä alkaen. Huolimatta haamuna kolmioksi viilatuilla hampaillaan hymyilevästä pojasta, itseään viiltelevistä naisista, yksikätisistä tytöstä, joka katoaa jäljettömiin. 

Ehkä en voi suositella kirjaa ihan kaikille. Herkkähermoiset älkööt vaivautuko. Kerronnan lähtökohta on kuitenkin todellisuudessa, joka Argentiinan diktatuurissa ei ole kaikille yhtään helppo. Minä pidän juuri tällaisesta realismiin istutetusta harhasta, joka vie kerronnan ihan muihin maailmoihin. Etelä-Amerikassa tämä näyttää olevan suosittua tai ainakin maagisen realismin kärkinimet tulevat sieltä. Enriquezin kirjojen pelottavat elementit sopivat köyhään ja väkivaltaiseen ympäristöön. Niiden myötä kirjat sijoittuvat kokonaan toiseen genreen, nimitettäköön sitä sitten goottilaisuudeksi, kauhuksi tai maagiseksi realismiksi. Mariana Enriquezista tuli suosikkikirjailijani.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät. - WSOY, 2021. - Las cosas que perdimos en el fuego, 2016. Suom. Sari Selander. 255 sivua.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Tran Quynh: Varjo ja viileys


Ei, mutta olen  viime aikoina ajatellut paljon valoa ja varjoja, te nauratte, naurakaa vain, mutta antakaa kun selitän, eli miten sen sanoisi, siis länsimaalaiset, yksi asia joka erottaa meidät toisistamme on heidän mieltymyksensä siihen, että asiat ovat pinnallisia ja selkeitä...Ja tarkoitan nyt sekä esineitä että tiloja...Niin, huoneita...Kun taas me pidämme enemmän syvyydestä ja hämäryydestä...s.37

Runebergin palkinnon 2022 voittanut tekijänsä esikoisteos kertoo kolmesta ihmisestä pienessä kaupungissa Pohjanmaalla. He ovat muuttaneet vieraaseen maahan, jossa kaikki on toisenlaista kuin mihin he ovat tottuneet. He yrittävät sopeutua, kukin omalla tavallaan.

 Mà, perheen äiti tekee kaikkensa toimeentulon ja rikastumisen eteen. Hän käy töissä pesulassa, lähtee vietnamilaisten ystävien ja vanhimman poikansa kanssa poimimaan marjoja, joita myydään torilla. Marjojen poimiminen on liiketoimintaa, jossa kustannukset minimoidaan yöpymällä autossa marjapaikkojen lähellä ja voitto maksimoidaan petollisinkin keinoin.

Hieu, isoveli, on tyttöjen perään. Hän rakastuu kauniiseen, valkoihoiseen Lauraan ja saa ensin vastarakkauttakin. Kun rakkaus loppuu, Hieu muuttuu ja joutuu vaikeuksiin lyötyään tyttöä. 

Kertoja on pikkuveli, joka osaa tehdä huomioita ja tarkkailla niin ihmisiä, tapahtumia kuin syy-seuraussuhteitakin. Hän on perheen älykkö ja oivaltaa sen itsekin.

Hieu ei ollut koskaan todella paneutunut lukemiseen ja koulunkäyntiin.

Minä olin.

Tiesin, että Mà tiesi sen:meistä kahdesta minä olin valittu.

Minä olin se, jolle kuvat näyttäytyivät.

Tapahtumat kummittelivat mielessäni, ja minulla oli riittävästi ymmärrystä kääntää niille selkäni.

Toisin kuin Hieulla.

Hän oli vätys, joka pärjäsi koulussa rimaa hipoen.

Hän oli lyönyt tyttöä.

Hän oli välitunnilla kehuskellut minun tekemisiäni vanhemmille oppilaille, sanonut että olin hyvä jalkapallossa. Hän oli suojellut minua Màn korvatillikoilta ja ottanut syyt niskoilleen, kun olin unohtanut lukita polkupyöräni ja se varastettiin.

Hänellä oli uusi tyttöystävä - ...s.236

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, jotka on nimetty kuin kouluaineet eikä kuitenkaan ihan niin. Joskus otsikko tulee jostakin luvun sanasta tai sanaparista. Lyhyiden lukujen ja selkeän kielen ansiosta kirjaa on helppo lukea, mutta minulla oli vaikeuksia päästä mukaan kerrontaan. Samaistumaan en tietenkään pystynyt, mutta ulkokohtainen havainnointi piti minut lukijana etäällä. Ymmärsin jotain, mutten kuitenkaan mielestäni tarpeeksi. Tunteet ja tuntemukset puuttuivat kerronnasta täysin. Ikävät asiat selostettiin kuin uutiset ja lukija sai kuvitella, miltä äidistä tuntui, kun poliisi tuli oven taakse. Ehkä tämä on kulttuurikysymys ja voisi siitä vetää linjaa kirjan nimeenkin. Suomalainen kesäkin, jota tässä eletään, tarjoaa otsikon lupaamat asiat. Tärkeä kirja joka tapauksessa, sillä se tarjoaa suomalaiselle lukijalle mahdollisuuden nähdä palan maahanmuuttajan elämää,

Quynh Tran: Varjo ja viileys, Teos&Förlaget,2021.Skugga och svalka. Suom. Outi Menna. 257 sivua

Lassila Pertti: Ihmisten asiat



Kun on elämän aloittanut, on parasta elää se kunnolla loppuun asti. Minä olen saanut elämää enemmän kuin tarvitsen. s.8 

Muisti on elävä olento ihmisen päässä. Se syö ja nielee mitä tahtoo, ei huomaa tai hävittää asioita miten sattuu. Sitä ei voi ymmärtää niin kuin ei eläintäkään, vaikka luulee ymmärtävänsä. s.18

Tämä kirja kolahti. En ollut kiinnittänyt siihen huomiota silloin, kun se ilmestyi. Nyt se putkahti esiin, kun kuuntelin  kirjallisuusohjelmia kotitöitä tehdessäni Areenasta. Kirjastossa huomasin useampia teoksia Pertti Lassilata, kirjallisuuden professorilta ja kriitikolta, joka on ilmeisesti eläkepäivinään ryhtynyt itse kirjailijaksi. Tämä on kertomakirjallisuuden esikoinen.

Päähenkilölle, vanhalle naiselle, ei kirjailija anna nimeä, vaikka hänen näkökulmastaan kerronta etenee. Hänen parhaan ystävänsä nimi on Ritva ja  kuolleen aviopuolison nimi on Jarno.

Kaikella on hintansa, aikuinen ihminen tietää sen muutenkin. Surin, olin katkera, minä jäin, kun hän lähti minut yksin yksinäisyyteeni, ja vasta silloin huomasin, että sillä tavallisella elämällä, joka kului nopeasti ja helposti, oli oma hintansa. Se jäi minun maksettavakseni. s.12

Kertoja tarkastelee elämäänsä, joka on suurelta osin takana päin. Elämä vaikuttaa jääneen elämättä suuria muutoksia vältellessä. Nainen on tehnyt mieheltään salaa abortinkin pitääkseen kaiken ennallaan.

Nuorempana usein vaivasi, kun ei tapahtunut mitään, kun kaikki jatkui päivästä päivään, kuukaudesta toiseen samanlaisena, ja kaikki toistui ilman yllätyksiä. Huomaamatta kävi niin, että aloin pitää juuri siitä, ja ajattelin, että jokainen päivä, joka oli kulunut ilman yllätyksiä, oli ollut hyvä päivä. s.35

Kertojalla on kokemuksia miehistä ennen avioliittoa muitakin. Se on ollut tutustumista seksiin ja omiin tuntemuksiin erilaisten miesten kanssa. Aviopuoliso on ollut kiltti mies, mutta hiljainen ja väritön.

Jarno sanoi, että hän sisäasiainministeriössä työkseen joka ikinen päivä hoitaa maan sisäasioita, se hänelle riittää. Ei hänellä ole mitään omia sisäasioita, joista kannattaisi puhua. s.68

Ritva-ystävän kanssa hän on matkustanut nuorena ja ystävyys on muokkaantunut perheiden ystävyydeksi myöhemmin. Kertoja tuntuu välillä kadehtivan Ritvaa, joka hammaslääkärin työnsä ohella on hoitanut kaksi lasta ja edennyt elämässään suunnitelmiensa mukaan. Välillä tulee mieleen nykyisin käytetty termi alisuorittamisesta.

Minä tosiaan ajattelin, että aika on sellaista ainetta, ja minä sitä käyttelen haluni ja taitoni mukaan, ja hyvä tulee, tarpeeksi hyvä. Ei kannata liikaa yrittää, yli voimiensa ja kykyjensä, parasta on sopeutua siihen mitä on ja mihin pystyy. s.135

Pitkästä ystävyydestä huolimatta hän ei kerro kaikkea Ritvallekaan. Simpukka esiintyy romaanissa sekä


vertauskuvana että korvakoruina, jotka kertoja saa. Hän pitää niitä jatkuvasti kunnes toinen niistä hukkuu - ja sitten toinenkin katoaa korulaatikon uumeniin.

Ihmisellä voi olla kaksi elämää päällekkäin. Toinen on se elämä, jota pitää elää ihmisten joukossa, toinen on se elämä, jota elää sisällä itsessään. Se elämä, joka on päälläpäin, on kuori. Kumpi sitten on tärkeämpi, kuori, jota ilman simpukka ei voi elää, vai simpukka, joka sen kuoren tekee, kuka sen osaa sanoa, siihen tarvittaisiin viisas ihminen. s. 71

Miksi tämä kirja kolahti? Löysin siitä paljon itsestäni, valitettavan paljon. Kertojaa ei tehdä miellyttäväksi henkilöksi, vaan hänet tehdään näkymättömäksi. Hänen elämänsä vaikuttaa elämättömältä. Triviaali yksityiskohta löytyy vielä pienen teoksen loppupuolelta, jossa kirjailija, (kirjallisuusprofessori) päähenkilön ajatuksina  kuvaa kokemuksia lukemisesta. Kertoja on hankkinut eläkepäiviensä sisällöksi kirjoja, joihin pakenee päiviensä tyhjyyttä, vaikka samalla tajuaakin, etteivät kirjailijat voi elää elämää toisen ihmisen puolesta.

Kirja on ihmeellinen kapine. Joskus, kun alkaa lukea, unohtaa koko lukemisen ja joutuu muiden ihmisten elämään. Ne ovat vieraita ihmisiä, joita ei tahtoisi tutuikseen, mutta tarina täytyy katsoa loppuun, jotta sen voi unohtaa. On niitäkin kirjoja, jotka jäävät pöydälle, ja niitä harvoja, jotka jäävät mieleen niin kuin muisto hyvästä mielestä, kun on jossakin asiassa onnistunut. s.141

Kirjailijat kirjoittavat mutta ihmisten asioista he ymmärtävät yhtä vähän tai paljon kuin kuka tahansa ihminen, joka on aikansa elänyt. On vanhasta ja tutustakin asiasta hauska lukea, jos siitä kirjoitetaan niin, että lukea jaksaa, mutta se on harvinaista, ja sitä harvinaisempaa se on sille, joka on tullut vanhaksi. Kaikkea on ollut ennenkin, uutta ei ole, ja jos yrittää panna asian näyttämään uudelta, ei se silti tule uudeksi. s.143

Pertti Lassila: Ihmisten asiat. Teos, 2013. Kannessa yksityiskohta Albert Dürerin maalauksesta Brustbild einer jungen Venezianerin,1505. 167 sivua

sunnuntai 27. maaliskuuta 2022

Patchett Ann: Hollantilainen talo


Tämä on tarina kahdesta sisaruksesta Maeve ja Danny Conroysta, joiden elämää leimaa hollantilainen talo tai oikeastaan kartano Philadelphiassa. Siellä on entisten, kuolleiden asukkaiden jättämät huonekalut ja muotokuvat, jotka tuijottavat seiniltä uusia asukkaita. Taloa ympäröi puutarha ja sisustuksessa on yksityiskohtia, joita muualle olisi vaikea kuvitella, kuten kello, jonka heilurissa on laiva, ikkunapenkit ja lasiset kuistin ovet. Kaukaa talo näyttää olevan kymmenen senttiä maan yläpuolella. Talossa on kolme kerrosta ja jyrkät portaat, joita talon ostaneen isän, kiinteistöbisnestä pyörittävä ja sillä rikastunut Cyril Conroyn on vaikea kulkea kipeän polvensa takia.

Tapahtumat ja muistot kertoo Danny, vaikka niin kansikuvassa kuin toisena päähenkilönä on vahvatahtoinen isosisko Maeve. Kun perheen äiti jättää perheensä ja talon, jonka hänen miehensä Cyril on hänelle ostanut, muuttuu elämä  kerralla. Taloudenhoitajat ja lastenhoitajat, jotka ovat palvelleet jo edellisiä asukkaita pitävät toki lapsista huolta. 11-vuotias Maeve ottaa kuitenkin tehtäväkseen huolehtia pikkuveljestään, vaikka hänen omaa elämäänsä rajoittaa noina vuosina puhjennut diabetes..

Huolenpito  onkin tarpeellista, sillä pian taloon muuttaa paha äitipuoli, Andrea, kahden pienen tyttärensä kanssa ja sisaruksilta katoaa entisen elämän kaikki ilot ja etuoikeudet. Uuden äidin itsekkyys ja pahuus jatkuu vielä lasten isän kuoleman jälkeenkin, sillä sisarusten ainoa perintö on  koulutuksen rahoitus. Tuossa vaiheessa matemaattisesti lahjakas Maeve on jo saanut kaupallisen koulutuksen, hankkinut työpaikan ja muuttanut talosta. Saadakseen mahdollisimman paljon pois Andrealta, Dannyn kohtaloksi valikoituvat lääketieteen opinnot, vaikka hän on oikeasti kiinnostunut siitä kiinteistöalasta, johon oli saanut isänsä kautta tutustua.

Niinpä päätin muuttua. Luonteeni ja ikäni huomioon ottaen muuttuminen saattoi tuntua mahdottomalta, mutta ymmärsin tarkalleen, mitä voisin menettää. Kemian kurssin opetus toistui taas. Olennaista ei ollut se, pidinkö siitä. Olennaista oli se, että asia piti hoitaa. s.304

Kirjassa Patchett kuvaa sisarusten ja heihin liittyvien ihmisten elämää pitkälle keski-ikään saakka. Pitkään muualla asuttuaankin sisarukset palaavat talon luo ja selvittävät sen outoja tapahtumia. Myös sisarusten äidin arvoitus ratkeaa. Tapahtumia on paljon ja vaikka ne tiivistettynä tuntuvat hyvinkin dramaattisilta käänteiltä, saa kirjailija kerrontaansa rauhallista kyllä-tästä-selvitään-eetosta. 

En oikein muista, minka sattuman kautta tartuin kirjaan. Hyvin sen parissa kuitenkin viihdyin. Kerronta oli sujuvaa, eikä turhiin tunnemyrskyihin tai pateettisuuteen sorruta. Vaikka kirjailija paneutui Conroyn sisarusten elämään perusteellisesti ja seurasi heidän kohtaloaan pitkään, jäi minulle kuitenkin sellainen olo, etten heitä tuntenut. Sankareita he olivat omassa elämässään ja toistenkin silmissä. Vahvojen tunteiden puuttuminen tai vääryyksiin sopeutuminen jätti minulle vähän haalean olon. En kyennyt samaistumaan, mutta ehkä se ei ollut tarpeenkaan.

Talo kirjan päähenkilönä on mielenkiintoinen oivallus. Se ohjaa asukkaittensa elämää yhtä vahvasti kuin toiset ihmiset. Taloa pidetään kai usein oman minän kuvana. Tässä sen merkitys on enemmänkin menneisyyden selittäjä tai suoremmin rahan ja rikkauden kuvastoa. Mielenkiintoisia näkökulmia, kiinnostavasti kerrottu elämäntarina. Ehkä vähän viihteellinenkin, mutta ei liikaa kuitenkaan. Sillä tavalla sopivasti mukaansa tempaava, että sen jaksaa hyvin lukea.

Ann Patchett: Hollantilainen talo, romaani. WSOY, 2021. Alkuteos The Dutch House. Suom. Laura Jänisniemi. - Etukannen maalaus Noah Saterstrom. 343 sivua

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Franzen Joonathan : Crossroads




Päivänä, jona ihminen syntyy, on vain yksi päivämäärä kalenterissa merkittävä, hänen syntymäpäivänsä, mutta sitä mukaa kuin hän elää elämäänsä eteenpäin nousevat muut päivämäärät pysyvästi suureen arvoon tai saavat ikuisen tahran: päivä jona hänen isänsä tappoi itsensä, päivä jona hän meni naimisiin, päivät jona hänen lapsensa syntyivät - kunnes kalenteri on tiheänään merkitystä. s.169

Nykyhetki romaanissa on 1970-luvulla Yhdysvalloissa, New Prospectissa, Wisconinin metsäisellä alueella. Siellä  Russ Hildebrandt tekee työtään apulaispappina ja elättää kuusihenkistä perhettään. Hän on  lähtöisin mennoniittakodista, eikä ole eläessään pyrkinyt eikä päässyt etäälle köyhyydestä. Hänen avukseen  tullut nuorisotyöntekijä Rick Ambrosella on parempi ote nuoriin kuin Russilla ikinä. Välirikko Rickin kanssa tapahtuu Russin kannalta häpeällisesti ja hän käyttäytyy sen jälkeen lapsellisen itsepäisesti. Seurakuntatyöhön osallistuu nuori leski, Frances Cottrell, jonka suosio tuo Russille lohtua ja houkutusta. Se ei jää muilta huomaamatta.

Crossroads on Rick Ambrosen luoma ryhmä nuorille. Sinne Russin tytärtä  Beckyä vetää soittajapoika Tanner, joka tosin on seurustellut bändinsä laulajan kanssa. Rickin ja Russin välirikon takia ryhmään osallistuminen merkitsee epäluottamuslausetta Beckyn isälle. Ryhmä toimii seurakunnassa, mutta sitä ei aina huomaa: kokoontumisissa ei välttämättä mainita Jeesusta, eikä Raamattua näy missään. Oman lisänsä juonikudelmaan tuo Beckyn äitinsä siskolta saama perintö, jonka antaja toivoo käytettävän Euroopan matkaan.

Marionin, papin vaimon, entinen elämä on piilossa hänen äidin roolinsa takana ja lihoneen vartalon sisällä. Hänen isänsä on tehnyt itsemurhan pahasti velkaantuneena ja Marion on joutunut ankaraan kasvatuskotiin, josta on lähtenyt pois heti kyettyään. Myöhemmin hän saa huomata, ettei oikein kyennytkään. Hän ei ole kertonut miehelleen totuutta suhteestaan vanhempaan,naimisissa olevaan mieheen eikä myöskään mielenterveysongelmistaan. Hän alkaa haikailla nuoruudenrakkautensa perään.

Perry on Marionin suosikkipoika, älykäs ja innostuva. Perryn huumeongelmat jäävät Marionilta huomaamatta pitkään. Clem on perheen vanhin poika, joka on saanut lykkäystä asevelvollisuudesta opiskelujen vuoksi. Koska asevelvollisuus merkitsee Vietnamin sotaan osallistumista, vaatii Clem itseään ilmoittautumaan kutsuntalautakunnalle, kun opinnot eivät edisty.

Melkoista henkilöjoukkoa kirjailija kuljettaa kirjan sivuilla. Lukija pysyy hyvin mukana, vaikka kirja välillä jäisi keskenkin ja henkilöiden näkökulmat vaihtuvat. Teoksen loppupuolella on kertomus seurakuntaretkestä, jota olisn toivonut lyhyemmäksi. Toisaalta tuo oli käännekohta, jolloin henkilöt oivaltavat jotain muista ja ennen kaikkea itsestään.

Oli kyse siitä, että hän oli kuullut Marionin suusta ajatuksen, joka oli ollut hänen mielessään piilevänä mutta jota hän ei ollut kyennyt pukemaan sanoiksi. s.473

Kirjan henkilöt ovat kaikki jollain tavoin yhteydessä Jumalaan, Clemia lukuunottamatta. Perry kuvittelee tosin itsensä Jumalaksi huumehöyryissään, jotka  kuvataan aidon tuntuisesti. Usko ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys muillekaan, vaan jokaisen on tehtävä erehdyksiä ja yrityksiä useamman kerran löytääkseen oman itsensä ja tapansa elää. Se löytyy yllättävienkin kokemusten ja tuntemusten kautta.

Maa Marionin jalkojen alla oli tukeva. Jumalan langettama rangaistus teki hänen olonsa turvalliseksi. s.567

Seksi on niinikään kirjassa keskeistä ja liittyy toimintaan usein motiivina. Sen kuvaus on luonnollista ja kaunistelematonta. Seksi ja uskonto rinnakkain tuovat henkilökuvaukseen syvyyttä ja rehellisyyttä.

To bow and bend, we will not be ashamed. Laulun yksinkertaisissa sanoissa piili niin syvä ilo, ettei sen juuria voinut erottaa surun juurista, ja surun laukeaminen oli vielä ihanampaa kuin eräs toisenlainen laukeaminen. s.571

Tästä kirjasta voi hyvällä syyllä sanoa, että se on lukuromaani. Se on juuri sellainen kevyt, mutta painava kirja, jota ei malta jättää kesken. Hämmästyttävän vähän poimin siitä lainauksia, mutta silti kirja vaikutti. Luettuani sen luulen taas ymmärtäväni enemmän elämästä - tai ainakin amerikkalaisen papin perheestä.

Jonathan Franzen: Crossroads. Siltala 2021. -Englanninkielinen alkuteos 2021. Suom Raimo Salminen. 626 sivua

sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Viikilä Jukka : Taivaallinen vastaanotto



Menestyminen kirjailijana on häpeä. Jokainen menestynyt, joka ei heti korjaa väärinkäsitystä siitä, että ansaitsisi menestyksensä, häpäisee kirjailijakunnan ja tukahduttaa herkkyyden, joka on kaiken kirjallisuuden ytimessä. Turvallisuus sallivuus, hyväksyntä. Ei kilpailu, vahingonilo, sääli. SELINA s.24

Tämä pohdinta on poimittu Jukka Viikilän vuonna 2021 Finlandia-palkinnon voittaneesta kirjasta. Kun tekijä on kirjoittanut kaksi kirjaa, jotka molemmat on palkittu Suomen arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, on menestymisen pohdinta ymmärrettävää. Olkoonkin, että pohdinta on jo kirjassa ennen jälkimmäistä voittoa. Helsingin Sanomien helmikuun kuukausiliitteessä Jouni K. Kemppainen otsikoi Viikilästä kertovan juttunsa 'Palkintosonni'. Olikohan se paikallaan?

Oma suhtautumiseni Viikilän viimevuotiseen voittoon oli melkein aggressiivinen. Ehdolla oli paljon hyviä kirjailijoita ja kirjoja, joille olisin mielelläni palkinnon suonut, kuten Liksomin Väylä ja Saision Passio. Olen lukenut Viikilän edellisen romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista ja pidin sitä 'ihan hyvänä', mutta erityistä lukujälkeä se ei jättänyt. Pidin etukäteen täysin mahdottomana  Zaida Bergrothin valintaa ja tartuin Taivaalliseen vastaanottoon pakkolukemisena, koska lukupiirimme ohjelmaan Finlandia-voittajat automaattisesti kuuluvat. Kirja otti minut silti.

Viikilän kirja kertoo tekijänkin kokemasta avosydänleikkauksesta, kuoleman läheisyydestä, kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisen opetuksesta, menestyksestä,lukemisesta ... Hirvittävä määrä aiheita on sirpaleina nivottu yhteen. Päähenkilö on Jan Holm, joka opettaa Kriittisessä korkeakoulussa, työskentelee teatterissa ja muistuttaa muutenkin Viikilää. Lisäksi kirjassa pääsee ääneen lukuisa määrä muita, nimettyjä henkilöitä, joiden keskinäisiä suhteita ei kuvata. He puhuvat itsenäisesti omissa puheenvuoroissaan, joskus muistiinpanoissa. Mielenkiintoisimmat ääneen päässet on minusta Minttu, joka ilmeisesti on Jan Holmin oppilas Kriitisessä korkeakoulussa ja Rauno, taksinkuljettaja. Mietelmät, ajatukset ja kiteytykset tuodaan tekstiin luonnosteluina, muistikirjan merkintöinä tai paljaina pohdintoina. Lisäksi kirjassa on katkelmia Jan Holmin teoksesta Taivaallinen vastaanotto ja sen luonnostelua. Teoksen ajassa kyseinen Jan Holmin kirja on jo ilmestynyt. Tapahtumapaikkana on selkeästi Helsinki, mikä paljastuu erityisesti Raunon liikkumisissa, mutta myös Meilahden sairaalassa tapahtuvassa sydänleikkauksessa.

Millaista on elämä kuoleman eteishuoneissa?

Taivaallisen vastaanoton mukaan puheliasta. Miehet, jotka on tuotu kuoleman rajalta, Kampin metroasemalta, Forumista, puhuvat taukoamatta. Kun yö laskeutuu ja miehet nukahtavat, puheensorina jatkuu. Jokainen meistä on juuri havahtunut siihen, mitä elämä voisi olla, miten se pitäisi elää. Kaikki ovat lopettaneet tupakoinnin joitakin tunteja sitten. Ruumis ja mieli ovat sekaisin, täynnä selittämätöntä uutta, ajallisuuden iloa ja suunnatonta rohkeutta. Toiset piereskelevät estoitta, nauravat heti kun vain aiheen saavat.RISTO s.33

Negatiivisen lukijanotteen säilytin pitkään. Yleensä jätän kirjan, jos se ei viimeistään sata sivua luettuani ala kiinnostaa. Joskus heitän kirjan käsistäni jo 50 sivun jälkeen. Tämä kirja antautui vasta sitten, kun lukumatkaa oli taitettu lähes parisataa sivua. Siihen mennessä olin poiminut kirjasta vaikka kuinka monta irrallista ajatusta, joista vain osan olen tähän toistanut. Tuossa vaiheessa kuvittelin ymmärtäväni teoksen kokonaisuutena enkä vain aforismikokoelmana.

Jos romaanikirjailija pelaa unohduksella - luottaa siis siihen, ettei lukija muista kaikkea ja luo näin avaruuden tunnun - runoilija tekee saman vaikeaselkoisuudella: kun runo ei parhaillakaan tulkintavälineillä aukea kaikilta osin, avaraa tilaa jää ymmärryksen takapihoille. Tämä avara on kirjallisuus itse. MIRVAN MUISTIKIRJA (MUOTOILU MAHDOLLISESTI JAN HOLMIN) s.51

Paksulla kirjalla on itseisarvoista vakuuttavuutta. On eri asia pidellä ehdokaskuvassa seitsemänsadan sivun punnusta kuin vihkoa. Vähäisyyttä on turha selitellä aforistisuudella tai elliptisyydellä. Toimittajat ja valokuvaajat kerääntyvät ilmiön ympärille. Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan. Sen takia se saa varmuuden vuoksi taivaallisen vastaanoton. Lukemattoman kirjan uskoo paremmaksi kuin se onkaan. Järkevät taideprosaistit jättävät viimeiset kaksisataa sivua viimeistelemättä. Kukaan ei tulisi selviämään sinne asti. Siitä alkaa tutkimaton erämaa, jossa kaikki on toisin. PETRUS s.66

Olen uupua kaiken teoksesta poimimani minua koskettaneneen ajatusvyöryn alle. Samalla epäilen itseäni, kykyäni ymmärtää kirjoittajan tarkoitusta. Tuntuu kuin Viikilä - ehkä vähän pilkallisesti hymyillen - tuijottelisi minua ja valvoisi reaktioitani, lukukokemustani. Kuitenkin hän antaa lukijalle varsin vapaat kädet ja tavat perehtyä kirjoihin.

(mahdolliset alkusanat, luonnostelua)

Voit käydä sisälle romaaniin haluamastasi kohdasta ja lukea sitä haluamasi verran. Nykyinen järjestys perustuu yhden editorin näkemykseen tapahtumista. Selailemalla puolet siitä ajasta, minkä romaanin lukeminen tavallisesti vie, kirjasta saa täydellisen kuvan. Mutta jos teoksen ilmapiiri ei miellytä, sen voi katsoa luetuksi lyhyenkin lehteilyn jälkeen, Silloinkaan kirja ei ole jäänyt kesken. Joskus pelkkä tieto kirjan olemassaolosta kommunikoi sen sisällönriittävin osin.MIRVAN MUISTIKIRJA s.275

Toki Viikilä antaa myös täsmällisempiä lukuohjeita, kirjoihin yleensä ja ehkä tähänkin teokseen. Erityisesti tähän liittämäni Iriksen puheenvuoro vie pohjaa omalta lukutavaltani. Olenhan aina halunnut poimia lukemastani sen, minkä jo mielestäni tiesin, mutta kirjailija sanoo paremmin. On minun kuitenkin myönnettävä, että etsin myös uutta. Alla olevan, Saritan nimissä julkaistun tunnustuksen tiesin heti oikeaksi. Olin lukemassa Jonathan Franzenin Crossroads-kirjaa. Se on paksu, mutta kevyt kirja, jos mikään.

Silloin en vielä ymmärtänyt, että jokainen romaani sisältää kaikki ajatukset, jotka painavat lukuhetkellä mieltäni. En myöskään ymmärtänyt, että päästäkseni sisälle kirjaan, minun olisi jätettävä juuri itseäni koskeva aineisto sivummalle ja mentävä kohti vierasta. En halua olla lukija, joka siivilöi kirjasta oman versionsa, vaan toivoisin voivani avartaa mielikuvitustani ja maailmani rajoja. IRIS s.127

Paksut, mutta kevyet kirjat ovat hienointa, mitä tiedän. Suomalaiset kirjat ovat harvoin sellaisia. SARITA s.178

Taivaallisen vastaanoton sivuilla on paljon yksinäisiä ja haavoittuvia ihmisiä, jotka yrittävät löytää kykynsä ja paikkansa yhteisössä. Tekstin takaa huokuu mielestäni kirjailijan myötätunto, ymmärrys ja auttamisenhalu jokaista esiteltyä pohtijaa kohtaan.

Olen usein onnellinen itsestäni, omasta selkeydestäni. Mutta seurassa pienenen ja kaikki menee sutuksi. Palatessani tapaamisista sätin itseäni.

Vain harvat ihmiset saavat minut arvostamaan itseäni. Vain harvojen seurasta poistun kasvaneena, kevein askelin. Niin usein tunnen oloni kehnoksi ja raskaaksi, että vietän aikaani mieluiten yksin. Kuuntelen omia ajatuksiani, yleensä jonkin kirjan kautta. Rakastan kirjoja niin paljon, että haluan antaa niille parhaan itsestäni. Olla virkeä, utelias ja tarkka. Koskaan ei tiedä miten kauniin olennon me milloinkin synnytämme. ARIANA s.115

Mitä vanhemmaksi ja vahvemmaksi mies tulee, sitä haavoittuvampi hän on ja sitä helpompi hänet on häpäistä. Mies, joka on kasvanut niin vahvaksi. Mies joka on kasvanut niin vahvaksi, että hänen itsetuntonsa kestää mitä vain, on jo häpäissyt itsensä. Hänestä on tullut niin vanha ja vahva, ettei hän tajua enää omaa tilaansa. s.119

Haluaisin mieluummin suoran uhkauksen väkivallan käytöstä kuin sen, että joku alistaa minua sosiaalisessa tilanteessa, jossa en osaa reagoida.

Alistaminen on tiedostamatonta, siksi siitä on jälkikäteen vaikea puhua. Riehakkaat ja iloiset, maailman kanssa sinunkaupat tehneet ihmiset polkevat huomaamattaan toiset alleen. MINTTU s.261

s.44 Hevosen annettiin valita ruoan ja toisen hevosen seuran väliltä ja hän valitsi toisen hevosen seuran. s.266

Onpa minun tietenkin pakko liittää tähän vielä ajatuksia kirjoittamisesta - juuri ja ainoastaan sen takia, että ne koskettivat minua - olivatpa sitten joskus jo mielessä pyörineet tai epäröinkö vielä. 

Lakkasin vuosia sitten kirjoittamasta päiväkirjaa, koska jokainen päivä oli edellisen kaltainen. Leivänteko, ostojen ja myyntien kirjaaminen. Kaikki ovat tärkeitä toistuessaan oikeassa elämässä, mutta eivät kirjan sivuilla. On erityinen taito saada vähäaineksinen elämä tuntumaan kiinnostavalta. s.181

Kirjailijaksi tuleminen on lopulta vain suostumista tyhmyyteen. Aloitteleva kirjoittaja, jos on lahjakas, on kaikessa oikeassa. Hän näkee tarkasti kuluneet ilmaisut, tuntee herkästi sanojen tehottomuuden. Ymmärtää kirjailijan epätoivon ja teeskentelyn.. Miten paljon suostumista ja alentumista tarvitaankaan, jotta voi kirjoittaa tavallisen suomalaisen romaanin. MIRVAN MUISTIKIRJA s.193

On vaiettua, miten paljon käytämme toisten epäonnea inspiroitumiseen. Niin kuin tomaatit kasvavat parhaiten veressä, me kukimme toisten kärsimyksistä. MINTTU s.205

Saat hyödyntää kirjoituksissasi sen verran kärsimystä kuin olet saanut sitä osaksesi.

Älä käytä sanoja ennen kuin olet maksanut niistä. KENTAURI S.221

Kirja jätti epämääräisen surullisen olon eikä sen lukeminen - etenkään aluksi- nostattanut hymyä. Kuitenkin kirjasta löytyy myös hauskoja oivalluksia. Suosikkini on seuraava mokkapalaoivallus.

MOKKAPALAT eivät ole ruoka vaan suoritus. Niitä ei tehdä sen enempää rakkaudesta ruokaan kuin lapsiinkaan. Kukaan ei pakota tekemään mokkapaloja, mutta ne valmistetaan niin kuin olisi pakko, kiirettä teeskennellen. Mokka palat syödään ohimennen, maistamatta, nauttimatta, tekaistujen velvollisuuksien välissä. Teeskennellään, että lastenhuoneessa pitäisi juuri nyt käydä häiriköimässä. Puolihuolimattomasti tungetaan samalla mokkapala suuhun. Lapsia ei tarvitsisi halveksua keskinkertaisilla herkuilla, eikä elämää täyttää hölmöllä touhuamiseslla. Lemmikitkin tunnistavat korkeatasoisen makkaran. Syötyään laadukkaasti ne keskittyvät tarkkoihin uniinsa koko iltapäiväksi. s.307

Miksi käännyin kaikesta vastentahtoisuudestani huolimatta innostuneeksi kirjan lukijaksi? Tuskin kaikkea kirjasta ymmärsin , tuskin kaikkea omaksuin. Minulle jäi kuitenkin tuntuma, aavistus, oletus siitä, että tämän kirjan kirjoittaja on rehellinen. Hän on teoksessaan paljas, raadollinen ja kuitenkin yrittämässä - johonkin. Teksti tuli kuitenkin lähelle.

Jan Holmin tavasta kirjoittaa sanoisin, että on ihme, että hän on saanut lausettakaan paperille. Kaikkea kirjoitusta luonnehtii kireys, paisunut itsekritiikki, suoranainen vihamielisyys lauseenmuodostusta kohtaan, anti-flow.

Saan vaikutelman miehestä, joka siivoaa lyhyttä vierailua varten koko päivän. Kokeilee kolmea vaatekertaa ennen kuin uskaltautuu ruokakaupaan. On silti sotkuinen ja välinpitämätön.

Kirjasta voi lukea kuinka hän kaivaa kotiavaimet käteensä kaksisataa metriä ennen kotiovea. Tarkistaa bussipysäkillä toistuvasti, että lippu HSL-sovelluksessa on vielä voimassa. Opettelee jokaisen reittinsä Google Mapsista vähintään päivää ennen. On aina ajoissa. Ei unohda koskaan yhtäkään yli kahdestakymmenestä mukaan otettavasta esineestä. Katsoo mobiilipankista saldon ennen ruokakauppaan menoa. Jos kaupassa kestää odotettua pidempään, tarkistaa saldon vielä ennen kassaa. VELI-MATTI s.96


Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto.- Otava 2021. Kannen kuva Anna Tuori, suunnittelu Piia Aho 379 sivua.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

Murdoch Iris: Meri, meri




On ehkä ikääntymisen merkki että puuhailen kaiket päivät tekemättä todellisuudessa mitään. Tämä päiväkirja on seurannut perässä, se tuo minulle seuraa, illuusion siitä että teen jotain. s.521

'Parempi myöhään kuin ei milloinkaan' sopii perusteeksi tämän kirjan lukemiselle neljä vuosikymmentä sen suomenkielisen version ilmestymisen jälkeen. Tönäisyn siihen antoi Maisku Myllymäen Holly, jossa kirja usein mainittiin. 

Tunnettu ja maailmaa kiertänyt näyttelijä Charles Arrowby asettuu eläkepäiviään viettämään pieneen ja huonokuntoiseen taloon Keski-Englannin rannikolle. En päässyt selville tarkasta sijainnista, vaikka näyttelijän vanhempien yhteydessä mainitaan Warwickshire ja Carlisle. Jonkin verran Cornvallissa matkustaneena pystyn kuvittelemaan uimisen meressä, josta kalliot kohoavat jyrkkinä ja  kirjassa kuvatun Minnin Kattilan, jonne aallot nousuveden aikaan tunkevat vihaisina. Tai ehkäpä Murdochin kuvaus tuo sen kaiken näkyväksi, melkein todelliseksi? Sillä meri on tässä kirjassa läsnä useaan kertaan kuvattuna, tyynenä ja myrskyisänä, sumuisena ja auringonpaisteessa. Se oli minullekin tärkein asia kirjassa - nimikin sen jo sanoo.

Juoni olikin sitten mielestäni varsin pöhkö. Charles näkee merellä ja mökissään outoja ilmiöitä, joille miettii järkiselityksiä. Omituisinta kuitenkin on Charlesin nuoruudenrakkauden Hartleyn tapaaminen. Charles on kadottanut yhteyden rakastettuunsa, mutta näkee tämän nyt vanhentuneena ja lihoneena. Nainen elää mrs Mary Finchinä miehensä Benin kanssa bungalowissa samassa kylässä. Charles lähtee tavoittelemaan rakastettuaan varsin määrätietoisesti vakuuttuneena siitä, että haluaa pelastaa tämän onnettomasta avioliitosta. Hän kerää todisteita aviopuolison kaikinpuolisesta kelvottomuudesta.

Titus sanoi mietteliäästi:"Tavallaan minä säälin häntä. Hänenkään elämänsä ei ole ollut kovin antoisaa, käyttääkseni teidän ilmaisuanne." s.284

 Charlesilla on varsin mittava rakkaushistoria eri näyttelijöiden kanssa. Ensin häntä puolet vanhempi Clement on opettanut häntä niin rakkaudessa kuin auttanut uran alkuun. Sitten on tullut muita: kiltti ja lempeä Lizzie, intohimoinen ja riidanhaluinen Rosina ym.ym. Nämä naiset ja miespuoliset näyttelijäystävät vierailevat Charlesin luona ja yrittävät saada häntä luopumaan rakkaushoureistaan nimittämällä Hartleyta partaiseksi naiseksi. 

"Hänen avioiliittonsa ei ehkä ole ollut onnellinen, mutta se on pysynyt hengissä varsin pitkään. Sinä ajattelet liiaksi onnea, Charles. Se ei ole niin tärkeää." s.366

"Anteeksi. Mutta vakavasti puhuen suhtaudu asiaan näin. Sinun rakkautesi tätä tyttöä kohtaan, silloin kun hän oli nuori tyttö, koki sinun järkyttyessäsi jonkinlaisen valekuoleman. Kun sinä nyt tapasit hänet uudelleen, järkytys herätti jälleen uudelleen henkiin kaikki sinun vanhat tunteesi häntä kohtaan. s.384

Lisäksi paikalle tulee Charlesin serkku James, jota tämä on kadehtinut aina ja Benin ja Hartleyn kadoksissa ollut aikuistunut kasvattipoika Titus. Charles pitää tapahtumista jonkinlaista päiväkirjaa, jossa erittelee tapahtumien lisäksi tuntemuksiaan. Tätä sepitettä lukijat pääsevät nyt lukemaan.

Henkilöitä riittää shakespearelaiseen malliin, mutta edelleenkin: meri on pääosassa. Niin Charles kuin Tituskin käyvät uimassa ja myös nämä kuvaukset maihinnousuvaikeuksineen kiehtovat.

Uin rauhallisesti ja katselin tuota erikoista 'uijan näkymää' merestä ja tunsin olevani jonkin aikaa sekä hallitsija että hallittu. Meri oli kiiltävä hivenen aaltoileva tasanko, joka liikkui hitaasti ohitseni ja ikään kuin kohotteli mietteliäästi olkapäitään samalla kun se hajamielisesti kannatti ihailijaansa. Suuria lokkeja joilla oli uskomattoman keltainen nokka kokoontui katsomaan minua. En ollut huolissani siitä miten selviäisin pois merestä, ja kun uin takaisin jyrkänteelleni, pystyin vaivatta tarttumaan kädensijoihin ja jalansijoihin ja vetämään itseni ylös vedestä. ss.155-156

"Täälläkö te uitte? Vesi näyttää loistavalta. Ja täältä voi sukeltaa. Minusta on vastenmielistä mennä uimaan muuten kuin sukeltamalla."

Ei ollut sopiva hetki ruveta esittämään ikäviä varoituksia. s.280

 Toinen tärkeä kuvauskohde ovat ateriat: ruoka ja juoma. Sen avulla Murdoch kuvaa oivasti myös tapahtumien etenemistä huolellisesti valmistettujen ateriakokonaisuuksien äärestä silkkaan ryypiskelyyn.

 Mistähän minä olen perinyt oivan gatronomisen älyni? s.15

 Minä söin kolme appelsiinia tänä aamuna. Appelsiinit pitäisi syödä yksinäisyydessä ja makupalana silloin kun tuntee itsensä nälkäiseksi. Ne ovat liian sotkuisia ja häkellyttäviä voidakseen kuulua osana tavalliseen ateriaan. s.99

Appelsiineilla herkuttelu ei heikentänyt ruokahaluani lounaalla, jolla nautin kalapyöryköitä kuuman intialaisen pikkelsin kera ja salaattia jossa oli porkkanaraastetta, retiisiä, vesikrassia ja pavunversoja. (Minulla oli kausi jolloin söin porkkanaraastetta kaiken mutta toivuin siitä.) Sitten kirsikkakakkua jäätelön kera. s.100

Ja vielä yksi: kivet ja kalliot. Charles kerää kiviä lähellä olevaan kallioon syöpyneeseen altaaseen. Hän antaa lahjaksi meren hiomia kauniisti kuvioituja kiviä ja löytää niitä myöhemmin, koska saajat ovat säilyttäneet ne.

Minua paremmin Murdochin tuotantoon paneutuneita bloggareita riittää. Tässä Lumiomenan arvio Meri, meri -kirjasta. Murdoch sai tästä kirjasta Booker Price-palkinnon.

Iris Murdoch: Meri, meri. Romaani. Weilin+Göös, 1982. Englantilainen alkuteos The Sea, the Sea, 1978. Suom. ja jälkpuheen kirjoittanut Paavo Lehtonen. 547 sivua

Turkka Sirkka: Niin kovaa se tuuli löi


Jo ensimmäiset säkeet Sirkka Turakan 2004 ilmestyneestä runokokoelmasta iskivät vahvasti ja saivat kyselemään, miksen ole runoilijan tuotantoon aikaisemmin perusteellisesti paneutunut. Onneksi YLE:n 1 paneutui lauantain Tämän runon haluaisin kuulla -lähetyksessä Eeva-Liisa Mannerin ja Sirkka Turkan tuotantoon. Pääsin jäljille.

Herra, olet luvannut tulla pian, älä viivyttele./Me jo täällä istutaan koirien kanssa, ja ne muut, jotka mennä joutaa.//Ei tiennyt Jeesusrukka kelle kukoistaa, vain kanniskeli ristiään, oli nätti kuin humma.s.7

En ole pitänyt Turkkaa uskonnollisena runoilijana, mutta näistä runoista Jeesus putkahtaa vähän väliä. Jeesuksella on toinen hahmo kuin kirkon Jeesuksella, mutta nähdäkseni kutakuinkin sama sanoma. Lohdutusta häneltä haetaan menetysten ja kuoleman jälkeen ja sitä hän yrittää jakaa. Siinä vierellä kulkevat Turkalle rakkaat eläimet, erityisesti hevoset.

Olin Jordaniassa, Jordanin/virran rannalla,/Golanin kukkuloilla, parakin pihalla/liehui lippu,/näytin vähän hauista, turvasin rauhaa./Kuule, osta tästä rottweiler, se on/koira, eikä koiran kuva. s.35

Kaikilla on aina kiire.Haudassa se loppuu./Kun suru sitten tuli ja uursi kasvot,/tuli Jeesus ovelle, mitkä silmät, onneen/viety outo mies,mikä rankka myötätunto./Siitä näki heti, että se näki suoraan/ sydämeen,joka oli kyyneleen muotoinen,/joka oli yrittänyt rakastaa/vaikka puukko kourassa. s.45

Vahvoja nämä runot ovat, vahvan kirjoittajan voimakkaita kuvia raastavasta todellisuudesta. Juuri siksi niin vaikuttavia. Rankkojen tekstien vastapainona hellyys, lempeys, rakkaus, eläimen luottamus ja uskollisuus. Näissä runoissa on voimaa ja uskallusta. Näitä runoja voisi hankkia kirjahyllyynsä yhä uudelleen tutkittavaksi, jos jostain vielä saa.

..kun hyvä lähtee tästä maailmasta,/ sitä vain huutaa. s.16

Sirkka Turkka: niin kovaa se tuuli löi. Tammi, 2004.Kansi Marko Taina. -61 sivua



sunnuntai 13. helmikuuta 2022

DeLillo Don: Hiljaisuus

 

Kirja alkaa lentomatkan kuvauksella. Jim Kripps ja hänen runoilijavaimonsa Tessa ovat palaamassa Pariisista Newarkiin, USA:aan. Mies pitkästyy, tuijottelee numeroita ajasta, lämpötiloista, etäisyyksistä. Nainen opiskelee ranskaa. He haluavat ehtiä ystäviensä luo katsomaan yhdessä peliä(!). Lentokone joutuu loppumatkasta tekemään hätälaskun.

Ystävät Diane Lucas ja Max Stenner odottavat heitä  ja merkittävän amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl -pelin alkamista superscreen-television ääressä. Max on harrastanut urheiluvedonlyöntiä. Seurassa on myös Dianen entinen opiskelija, nyt kolmekymppinen Martin Dekker. Pariskunta on ollut naimisissa lähes neljäkymmentä vuotta ja yhdessäolo on rutiinia. TV-ruutu pimenee.

Kattolamput välkähtivät, himmenivät ja sammuivat. Koko poliklinikka hiljeni heti. Kaikki odottivat. Odottaminen herätti myös pelon tunnun, koska vielä ei tiedetty mitä se voisi tarkoittaa, kuinka raju ja pysyvä poikkeama se oli jo ennestään dramaattisesti muuttuneessa tilanteessa. s.53

Koska Jim on loukannut päänsä hätälaskussa, menee pariskunta jonottamaan ensiapuklinikalle. Jonottajia on paljon ja tekniikka ei toimi. Vastaanottoapulainen puhuu taukoamatta, kunnes osoittaa huoneen, josta Jim saa apua. Ihmiset käyttäytyvät impulsiivisesti, oudosti. Liikenne ei toimi. Sähköä ei saada. Pariskunta kävelee ystäviensä luokse.

Makuuhuoneessa Tessa ajattelee kotiin lähtemistä, sitä että olisi vihdoin kotona, paikassa jossa he eivät näe toisiaan, jossa he kulkevat toistensa ohi, sanovat mitä kun toinen puhuu, huomaavat vain, että tuttu hahmo pitää ääntä jossain lähellä. s.81

Ihmiset haparoivat kohti tuttua elämää tilanteessa, jossa jokapäiväisen arjen elementit; tekniikka, sähköntuotanto, liikennevälineet, tietojärjestelmät ja mahdollisuudet yhteydenpitoon digitaalisesti ovat pettäneet. Luulen, että tätä DeLillo haluasi kuvata, tästä kertoa. Hän tekee sen tuokiokuvin ja katkelmallisin lausein, joista usein puuttuu predikaatti - ehkä tavoitellen iskevyyttä, tehokkuutta.

 Tutustuminen 85-vuotiaan italialaislähtöisen, nyt USA:ssa asuvan  Don DeLillon kirjaan ei innostanut. Ehkä minun pitäsi kysyä, miksi en siitä innostunut. vaikka mieli tekisi tuomita kirjaa. Jakke Holvas siitä oli innostunut YLE:N kulttuuriykkösessä, joka on kuultavissa Areenassa. Kustantajan etuliepeessä mainostamaa mustaa huumoria en löytänyt. Dystopiaa löytyi. Lukemisesta jäi surullinen ja epämiellyttävä olo. Ehkä se oli kirjan tarkoitus.

"Olen kirjoittanut pieneen muistikirjaan vuosien ajan, monta vuotta. Ideoita, muistoja, sanoja, muistikirjan toisensa jälkeen, niitä on läjittäin kaapeissa, kirjoituspöydän laatikoissa ja muualla, ja palaan niihin joskus ja minusta on ällistyttävää lukea, mitä olen pitänyt kirjoittamisen arvoisena. Sanat vievät minut takaisin kuolleeseen aikaan...."(Tessa) s.95

Don DeLillo: Hiljaisuus. Tammi 2022, Keltainen kirjasto, 521. Alkuteos The Silence 2020. Suom. Helene Bützow. -Päällys:Marko Taina. 99 sivua


sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Mustranta Maria: Äidin tehtävä

 


Vahvan lukuelämyksen jälkeen on joskus vaikea purkaa omia tuntojaan sanoiksi. Maria Mustrannan toinen kirja, Äidin tehtävä oli minulle vahva kokemus. Se oli hyvin kirjoitettu (ja se on ensimmäinen edellytys kirjalle). Tärkeintä ehkä kuitenkin oli, että se käsitteli aihetta, joka ei ole kaunokirjallisuuden valtavirtaa. Eikä aihetta käsitelty purkauksenomaisesti kuin jotain tunnustaen, vaan kerronnassa oli juoni ja jännite, monta sivupolkua pääasian rinnalla. Kirjailija piti kuitenkin tiukasti kiinni pääjuonesta ja vei sen upeasti loppuun.

Lauran 9-vuotias poika Pyry ei ole helppo lapsi. Hän saattaa kiihtyä hetkessä sellaiseen raivoon, että hyökkää kavereidensa kimppuun ja lyö heitä. Koulusta tulee tämän tästä valituksia. Psykologit kyselevät kavereista, mutta eihän Pyryllä ole sellaisia. Laura on yksinhuoltaja, joka on muuttanut poikansa kanssa Helsinkiin opintoja varten. Pyry on syntynyt vankilassa, mutta tämä jää selkeästi taustalle. Lauran tekemään rikokseenkaan kirjassa ei keskitytä, sillä se on ilmiselvästi taustaa. Tämä tausta kuitenkin vaikuttaa koko myöhempään elämään vaiettavana, leimaavana.

Ehkä olin niin monta muutosta vanhempi, kasvattanut itseeni päällekkäisiä kerroksia, liian huolissani ja salaisuuksien rampauttama. s. 48 

Pääasia on Pyryn kasvatus ja Lauran yritys tehdä siinä parhaansa. Tilanne helpottuu kun Pyry löytää kaverin. Rafael on varakkaasta perheestä. Isä, Pekka, on poliiktikko ja äiti Mirella on lapsesta asti saanut paljon rahaa käyttöönsä. Mistään ei tarvitse tinkiä nytkään. Siitä huolimatta Rafaelilla ei ole muita ystäviä kuin Pyry. Vähitellen Laura tutustuu Rafaelin vanhempiinkin.

Mirelalla on täysin oma käsityksensä siitä, miten hänen jatkuvasti ongelmiin joutuvaa poikaansa pitäisi kohdella eikä hän epäröi tuoda niitä julki keskustelussa opettajien kanssa. Hän on jopa jakanut opettajielle ohjeita, miten pitäsi toimia. 

"Joustaminen on taito, joka lapsen pitää oppia. Rafael teki kerrankin oikein: ei raivostunut, eikä jumiutunut omaan näkemykseensä, vaan ehdotti kompromissia. Häntä olisi pitänyt kehua, eikä mitätöidä ehdotuksia täysin." s.65

Laura puolestaan on nieleskellyt närkästystään poikansa saamista rangaistuksita ja koulun jatkuvista yhteydenotoista kotiin, vaikka Pyryssä ei aina tunnu olevan syytä. Eivät opettajatkaan, kasvatusalan ammattilaiset voi aina olla oikeassa tai hallita erilaisia tilanteita tai erilaisia lapsia. 

Yritin saada Pyryn ymmärtämään, etteivät opettajat yleensä olleet kovin kiinnostuneita siitä, kenestä ongelmat alkoivat, vaan siitä, kenen kädessä ase viimeisenä savusi. Itkevä osapuoli tulkittiin aina suuremmaksi uhriksi ja syylliseksi se, joka oli lyönyt kovemmin. s. 181

 Mustranta  kertoo myös siitä, kuinka lapsista tulee osa kasvattajaa. Vapaahetket lasten ollessa pieniä ovat arvokkaita, mutta lapset ovat silloinkin läsnä ja olemassa..

Sinä kesänä tajusin olleeni väärässä erotellessani asioita pyryllisiin tai pyryttömiin. Ei ollut enää mitään omaa ydinminää, ei puhtaita yksityisyyden hetkiä. Lapsi oli sekoittunut minuun, valintani suodattuivat hänen lävitseen. s.76

Kustantaja kuvaa teosta psykologiseksi trilleriksi. Jos olisin tuon mainoksen takakannesta lukenut ennen kirjaan tarttumista, en ehkä olisi kirjaa avannut. Jännitettä kirjassa kyllä riittää. Turhaa jaarittelua  ei ole, ja kerronta etenee vauhdilla. Kirjan kieli on selkeää ja ihmiskuvaus joskus kerrassaan loistavaa. Muutamalla sananvedolla kirjailija kertoo paljon myös sivuhenkilöistä. Kuten rehtorista:

Naapurimummomaisen pehmeyden alla oli kakofonisten käytäväkilometrien valama teräsbetoni. Pidin hänestäkin. Rehtorissa oli samanlaista horjumattomuutta kuin mummissa. Maailmanlopun jälkeen heidän kaltaisensa naiset nousivat ensimmäisinä mudasta ja tuhkasta, kaivoivat harjan ja rikkalapion esiin ja laittoivat perunoita kiehumaan. s.183

Mustrannan esikoiskirjasta, vuonna 2017 ilmestyneestä Sokeita hetkiä Arla Kanerva kirjoitti Helsingin Sanomien arvostelussa: "Tyyli vie nerokkaasti kirjallisuuden tärkeimmän ja vanhimman tehtävän ääreen: se pakottaa ajattelemaan." Mielestäni tästä kirjasta voi sanoa samaa. Mustranta ei toista mitään vanhaa. Hän luo uutta ja antaa lukijallekin tönäisyn uusiin oivalluksiin.

Mirella siemaisi amarettoa, piteli juomaa jonkin aikaa suussaan huulet tiukkoina ja nielaisi.

"Elämää helpottaa, jos on joku, jota syyttää kärsimyksistään. Jos kivun syy on lapsi, vanhemmilla on harvoin muuta kuin itsensä", hän sanoi sitten. s.258

Maria Mustranta: Äidin tehtävä. -WSOY, 2022. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 285 sivua


sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Ulitskaja Ljudmila: Köyhiä sukulaisia



Ulitskaja esittää kertomustensa päähenkilöt lämpimällä myötätunnolla, heitä kuitenkaan kaunistelematta tai heidän vikojaan siloittelmatta. Novellikokoelman ihmiset ovat kepeäluonteisia, saitoja, kömpelöitä ja lihavia, mutta heidän elämällään on merkitys, jonka Ulitskaja näissä novelleissa tuo esiin. Säästelemättä hän kuvaa resuista ulkomuotoa, vanhuutta, hajuja, kodin nuhjuisuutta tai huvittavia piirteitä saanutta ruuanhankintaa, mutta samalla sitä, kuinka asiat ja elämä kuitenkin saadaan sujumaan. Ulitskaja tuntuu pitävän tai arvostavan kuvaamiaan henkilöitä, vaikka näkeekin heidän puutteensa.

"Kun ihmiset ovat ilkeitä, niin niistä on tosi lohdullista nähdä, että toisen asiat ovat vielä huonommin." jalaton Katja opettaa äitinsä menettäneelle paksulle Zinaidalle kerjäämisen taitoja novellissa Valittua kansaa. Novellien henkilöt ovat pääosin kekseliäitä selviytyjiä, vaikka kenelläkään ei mene minkään onnellisuusmittarin mukaan hyvin. Ljaljan esitely novellissa Ljaljan koti kuvannee ihmistyyppiä parhaiten: "Kauniina ja kepeäluonteisena naisena hän ei vaatinut elämältä paljoa, mutta otti toisaalta vaarin kaikesta mikä kohdalle osui."

Kokoelman viimeinen novelli Sonetska oli pitkä, melkein pienoisromaani. Se kertoo kirjoja rakastavan Sonjan lisäksi hänen taiteilijapuolisostaan ja tyttärestään, joiden elämänvaiheita ei saa mahdutettua normaalikuvioihin. Novellissa Buharan tytär äiti huolehtii vammaisen tyttärensä kohtalosta eläessään ja vielä kuoleman jälkeenkin. Suosikkinovellini kokoelmassa taitaa kuitenkin olla Laukku-Genele. Novellissa vanha, alati laukkuaan kanniskelva Genele luo itse aikataulunsa ja toimintatapansa. Hän pitää yhteyttä sukulaisiin ja tuttaviin, noudattaa rituaalejaan ja sääntöjä. Milloinkaan hän ei sano kenellekään pahasti, mutta saattaa muistella, kuinka hyvin toinen tuttava on tehnyt sen ruuan, jota hänelle vierailupaikassa tarjotaan. Sukulaiset suhtautuvat häneen hieman väheksyen, mutta lopulta saavat pitkän nenän.

Tämän kuuntelukokemuksen todistus oli  se, että hyvä teksti toimii hyvän lukijan lukemana myös kuunneltuna. Hyvä lukija on mielestäni sellainen, joka ei esitä vaan lukee. Hän antaa kirjalle pääosan. Riitta Havukainen malttoi tehdä juuri niin. Siitä huolimatta mieleni tekee kurkata jotain paperikirjasta. Onneksi voin sen tehdä, koska tämä kirja ei ollut enää niin kysytty kirjastossa. Samalla voin tarkistaa, löytyisikö muita Ulitskajan kirjoja, joita en ole lukenut....

Ljudmila Ulitskaja:  Köyhiä sukulaisia. Siltala 2019. Suom. Arja Pikkupeura . E-äänikirja . Lukija Riitta Havukainen. 2:36:36