lauantai 1. lokakuuta 2022

Simukka Salla: Tästä kaikki alkaa


 Olin etukäteen niin kovin innostunut tästä kirjasta, että saatuani sen käsiini, tunsin itseni hieman pettyneeksi. Voiko kirja, jonka kerronnassa on mukana kauhuelementtejä erodraaman lisäksi olla näin ohut, alle parisataa sivua? Odotin pitkää nautintoa. Nyt kun olen kirjan lukenut, tiedän, että se on juuri sopivan mittainen, siihen mahtui kaikki tarvittava niin parisuhteesta kuin vähitellen kasvavasta selittämättömän pelosta.

Nova ja Isla ovat muutama vuosi sitten ostaneet talon maaseudulta, syrjäiseltä paikalta. Nyt heidän suhteensa on päättymässä, mutta Isla ei ota sitä uskoakseen. Molemmat naiset tekevät töitä kotona. Isla työstää väitöskirjaansa ja hän on matemaatikko. Nova on taiteilija, tekee mm. kuvituksia lastenkirjoihin ja etsauksia. Tarina kerrotaan Novan näkökulmasta. Nova tuntuu olevan herkempi ja heikompi osapuoli, Isla suhtautuu asioihin rationaalisemmin ja selittää Novan kokemat oudot asiat järkiperäisesti. Kaikenlaista outoa ilmestyy Novan maailmaan, keittiökoisia jauhopusseihin, tuleen syttyvä leivänpaahdin, kulunut matkalaukku, portaita ja vielä paljon muuta. Taitavasti Simukka rakentaa arkiympäristöön vihjeitä oudosta ja pelottavasta. Välillä lukija laittaa kaiken Novan unennäöksi tai mielenhäiriöksi, välillä mukana olevat vanhat tarut näyttävät toteutuvan.

Suljettu ovi ei myöskään enää sulkenut muuta maailmaa ulkopuolelle. Maailma huusi oven alta ja saranoiden raoista. Toisen ihmisen läsnäolo löysi pienen rakosen, joka oli jäänyt tukkimatta, ja tunkeutui sisälle.

Suljettu ovi oli syytös ilman todisteita.

Suljettu ovi oli turvapaikka ilman rauhaa.

Keskeiseksi kauhugeneraattoriksi muuttuu Islan ja Novan yhdessä hankkima talo, jonka aiempaa historiaa naiset eivät ole selvittäneet ostaessaan sen perikunnalta. Tässäkin kohtaa kirjailija tuo Novan tuntemukset lähelle lukijaa. Aikakauslehdet ja tv-ohjelmat kertovat, kuinka joku talo on heti tuntunut omalta ja taloa on käytetty myös oman minän symbolina. Novan tuntemukset ovat syvempiä.

Kun kiinteistönvälittäjä ja Isla olivat menneet syvemmälle taloon, Nova oli tarkoituksella jättäytynyt vähän jälkeen päästäkseen kuuntelemaan huoneiden hengitystä yksin. Hän oli painanut kämmenensä seinää vasten,  ja oli kuin talo olisi huoahtanut tunnistamisen merkiksi.

Sinä tulit. Minä olen odottanut sinua.

Kirjassa on läsnä myös  pandemia, tosin taustalla. Viruksen ja ydinsäteilyn uhat ovat samalla tavalla näkymättömia kuin mielen sisältä tulevat. Yhtä lailla niitäkin on vaikea käsittää ja tunnistaa.

Eihän kissan turkin silittäminen voinut olla vaaraksi, vaikka turkista olisi ollut mitattavissa järjettömän suuria säteilymääriä. Eihän uusien vaatteiden ostaminen voinut olla vaaraksi, vaikka vaatteen tuottaminen olisi kuluttanut kohtuuttomat määrät vettä. Eihän ystävän kanssa nauraminen kasvokkain voinut olla vaaraksi, vaikka jokaisen sekunnin aikana olisi hengittänyt sisäänsä valtavat määrät pieniä viruspartikkeleita. Eihän sota voinut alkaa tänään, kun ei se ollut alkanut eilenkään.

Ihminen ymmärsi kuolemanvaaran, jos aseen piippu osoitti häntä kohti. Entä silloin, kun ei ollut asetta eikä piippua eikä kättä pitelemässä?

Kun nyt kertaan lukukokemustani, huomaan edelleen halunneeni viihtyä kirjan parissa pitempään. Eikä tuo tarkoita sitä, etteikö kirja olisi tällaisenaan ollut hyvä lukukokemus. Enkä pidä suotta venytetyistä kirjoista. Kirjailija ilmeisesti hallitsee asiansa, tietää oikean sivumäärän. Onhan Simukka tehnyt jo useita maailmallakin menestyneitä nuortenkirjoja. Tässä oli kaikki olennainen ja siihen on minunkin tyytyminen. Hyvä kirja. Suosittelen.

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa. Tammi, 2022. Kansi Sanna Mander. -167 sivua.

torstai 29. syyskuuta 2022

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia

 


Tartuin tähän kirjaan, koska sitä käsiteltiin yhdessä lukupiirissäni. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään aloittaessani. Parin sivun jälkeen huokailin ja mietin, jaksanko lukea kaikkia pieniä tarinoita, joita kirja sisälsi. Onneksi silloin tuli vastaan sivun mittainen kertomus Sumusto, joka alkaa näin:

Tylsyys on tarttuvaa, varsinkin sillitehtaalla. Sitä saa sieraimensa täyteen. Ja taskut, silmät ja kynnenaluset. Purkkeihin ahdetut kalat eivät odota huomiselta liikoja. Suomukylkisten on vaikea pysyä hereillä. Kuivalla maalla oleminen pykii.

ja loppuu:

Sillin elämässä kaikki on katoavaista ja sumuista.

En tunne tehneeni vakavaa paljastusta, vaikka tähän kirjasinkin  osan tarinaa. Lehikoisen kirjaa ei voi lainauksilla tyhjentää. Kertomukset ovat sellaista vyörytystä ja ilotulitusta, että jokainen sana ja lause on luettava, pysähdyttävä välillä hengähtämään ja sitten taas jatkettava. Sillä kovin tiuhaan tahtiin ei näitä kertomuksia voi nauttia.

Monet kertomuksista pohjautuvat myytteihin, taruihin tai satuihin. Kuten tarina naisen jättämästä miehestä, joka yrittää muuttua ihmissudeksi virtsaamalla juopuneen taikaringin ympärilleen. Jotain menee kuitenkin pieleen (mitä - sitä en paljasta!), mutta uudessakin ilmiasussaan hän pystyy  tekemään haittaa naisystävänsä uudelle rakkaussuhteelle. Senkään vertaa ei saa maineikas runoilija, joka yrittää uudistua, mutta muuttuu jänikseksi.

Kaikesta näennäisestä varmuudesta huolimatta hän oli alkanut kärsiä huijarisyndroomasta. Vaikka hän saarnasi yleisölleen kirkkaista sisällisistä kuvista ja rehellisyyden merkityksestä noita näkyjä kuunnellessa, hänen sisällään vallitsivat aivan toisenlaiset taajuudet. Hänessä ei ollut rahtuakaan Pohjois-Amerikan intiaanien maailmanluojajänisten vitaalista energiaa, pikemminkin hän muistutti lemmikkikaupan taskukokoista takkuturkkia, joka säikkyi jopa omaa varjoaan ja nukkui silmät auki.

Usein kertomukset naurattavat ja kirjailija onkin saanut taitavasti johdateltua päähenkilön sellaisiin tapahtumiin tai muistoihin, joita lukijallakin voisi olla. Äkkiä saattaakin huomata nauravansa omille ajatuskuluilleen. Lopua kohden sävy tummenee. Kerrontaan tulee uhkaa, kuten Sulava napa -kertomuksen helisevissä jäissä. Valkoinen :räjähdyksen jälkeen -novelli kuvaa  katastrofin ydinräjähdyksen jälkeen ja se kuvaus on kauhea.

Hän astuu sisään ja istuu lattialle, hänen hengityksensä lomittuu toisten huonetta asuttavien henkäysten kanssa. Toisten aikojen ja asukkaiden. Ja vaikka talo on sama kuin ennen valkoista, se on kuitenkin eri talo. Hän on tullut tänne kaukaa, kolmen vuosikymmenen läpi. Iltapäivällä hän sulkee silmänsä ja asuu ulos.

Ympäristönmuutos ei ole kirjan ainoa teema, vaan novelleista voi löytää myös feminististä sanomaa. Paljaimmillaan ja selkeimmillään tämä on ehkä Prinsessa Ruususen tarinassa, jossa kuningas rakastelee nukkuvan prinsessan kanssa ja nai tämän myöhemmin. Loppuosassa ruusut Aspiren (Aspirinin) johdolla ottavat vallan ja näyttävät naisille syötetyt valheet ja naisten aseman.

Aspirinilla ei ole mitään feminisyyttä vastaan - päinvastoin, mutta aivojensa kapasiteetin se haluaa arvioida itse.

Älyllä ei ole sukupuolta, eikä väri. Paitsi natisevien oppituolien todellisuudessa, jonka fabulointi on vielä kuningassatujakin ihmeellisempää...

Tekijä on kuvataiteilija ja taidekasvattaja, joka on ehtinyt julkaista kuusi runokokoelmaa ja yhden novellikokoelman. Tämä kaikki näkyy tekstissä. Välillä luin kirjan kertomuksia kuin runoa. Jokainen sana tuntuu yhtä tärkeältä, vaikka juoni sitoo kerrontaa. Tarinat voi nähdä edessään myös värikylläisinä kuvina. Minun on hetkittäin vaikea nimittää näitä novelleiksi ja olen huomaavinani, että myös muilla on samoja vaikeuksia. Tekstien pituus vaihtelee sivun mittaisesta välähdyksestä monen sivun juonelliseen kertomukseen. Kirja sisältää siis alaotsikon mukaan yökertomuksia, joidenkin arvioden mukaan iltasatuja aikuisille tai tarinoita. Oli miten oli, värikylläistä ja nautittavaa, hulvattoman hauskaa ja satuttavan synkkää luettavaa tarjoaa tämä kirja. Olen syvästi kiitollinen, että sain kirjan käsiini.

Kehyskertomus kertoo tytöstä, joka etsii kaltaistaan, itseään, salaisuutta. Luin tämän yhteenvetona ja samalla johtopäätöksenä. Siitä poimin lauseen, jonka  voisi jättää kirjan sanomaksi.

Mutta jos ei uskalla katsoa, ei näe, ja sellaista elämää hän ei halunnut.

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia. Like, 2020. - 191 sivua.








 

sunnuntai 25. syyskuuta 2022

Hotakainen Kari: Opetuslapsi

 Taas veti Kari Hotakainen maton jalkojeni alta . Tämä kirja pakotti ajattelemaan myös omaa elämäntapaa ja omia valintoja. Eikä se tapahtunut lirkuttelemalla eikä kauniisti puhumalla, vaan ehdottoman täsmällisillä ja kuvaavilla lauseilla, vertauksilla, jotka paljastavat parilla sanalla sen, mitä itse selittäisin viisi riviä. Myönnettäköön, että olen ihaillut Hotakaisen ilmaisua ja sanavalintoja aina 1997 ilmestyneen Ritva-lastenkirjan jälkeen. Tuosta kirjasta arkikäyttöön jäi nakkinektari (=nakkipakettiin valunutta suolalientä). Tässäkin kirjassa on vastaavia kielellisiä oivalluksia, kuten pankkitunnuksilla hankittu viherpesu. Naurattaisi jollei itkettäisi.

Kirjan aihe on vakava. "Sijaisnarttuna" uuteen kauniiseen kotiin päässyt Maria saa lapsuudessaan aineellista hyvää, jonka kokee yhtä pahaksi kuin sijaisäiti Kirstin valmistaman ruuan. Talon lapsiin verrattuna hän on aina alakynnessä, hyvänteon kohde ja kasvatettava kuten perheeseen otettu narttukoira, johon sijaisisä Lauri häntä vertaa. Tämä isä pitää Mariaa elämänsä uutena ulottuvuutena ja mainostaa radiopodcasteissaan nöyryyttä, 

Taikasana, joka muuttaa ahneen ja kyltymättömän kiimaisen sijoittajan ajattelijaksi. Laurikin oli nöyrä jakson vaatiman ajan, 44 minuuttia. Sen jälkeen Lauri muuttui taas omaksi itsekseen, vaikkei enää edes tiennyt mikä on oma itse, kun oli niin moneksi ajan pyörteissä muuttanut.

 Marian ainoa ystävänsä Läski eli Mika Tuisku ei saa lupaa vierailla talossa likaisenharmaan olemuksensa vuoksi.

.., huokaisten nousee sijaisisä Lauri, kuka siellä nyt tähän aikaan, ja siellä on Läski, minun ei-toivottu ystäväni, nukkavieru, rupuhousu, limainen tukka päätä pitkin, seisoo eteisessä, koska eteisessä tuollaisten paikka on, häntä ei kutsuta sisään, vaan häntä kuullaan eteisessä, hän on liian lähellä jotta saisi ymmärrystä, sijaisvanhemmat pitävät kaukaisten maiden lapsista ja nuorista, joille voi antaa tukea ja lämpöä Punaisen ristin kautta.

Maria on päättänyt kostaa hyväosaisille itsensä, vakuutusyhtiöiden pettämän Läskin sekä muiden syrjäytyneiden, sosiaalitukien varassa elävien puolesta. Hän tekee tekonsa tulevaisuudenuskonsa menettäneiden takia.

Tosin en usko, että luottavainen tunne kestää edes iltaan. Mutta näin olen elänyt koko elämäni, lyhytkestoisten uskojen varassa. En ole voinut levät Jumalan kämmenellä pelkäämättä, että kohta taas luiskahdan Hänen sormiensa läpi maahan.

Koston kohteena ovat kasvattivanhemmat ja Laurin viski-iltojen kaveri, maanviljelijä Ontronen, joka on ottanut nuorista tytöistä, Mariastakin, kuvia kokoelmaansa. Merkittyään nämä, Maria ottaa panttivankeja hyväosaisten edustajista, jotka imarreltuna ja julkisuudennälän riivaamana päätyvät Marian heille kaivamaan montuun tunnustamaan elämänsä onttoutta. Mukaan lähtevät Purjehtija, Syöjä ja Näyttelijä.

Purjehtija on ollut vakuutusyhtiön lääkäri, mutta purjehtinut myöhemmin maailman ympäri sponsoreiden tuella. Syöjä on kirjoittanut ruoka-arviota lehtiin ja hän saa ravintoloissa parhaan palvelun ja parhaat annokset. Näyttelijä rakastaa itseään ja halu kertoa omasta persoonastaan ja taiteestaan koituu hänen kohtalokseen

Katsoin kirjaa lukiessani samaan aikaan Areenasta Helsinki-syndrooman panttivankidraamaa ja ihmettelin, onko tämä aihe nyt erityisesti pinnalla. Molemmat kaappaajat ovat kokeneet vääryyttä, vaikkakin draamasarjan Elias Karolla  oma kokemus on tärkeämpi. Maria on kostajana avuttomampi ja hauraampi, mutta toimii silti suunnitelman mukaan vakaasti. Hotakaisen kirja tarjoaa kuiten jännitysdraamaa enemmän pohdiskelua huono-osaisuudesta ja elämästä yleensä.

Nyt mietin, ovatko ahneus ja kateus arvoja. Vai ovatko ne paheita? Mitkä sitten ovat arvoja? Rehellisyys, aitous, isänmaallisuus, tasa-arvo? Eivät ne minusta mitään arvoja ole, vaan koruja, kauniita vaatteita, merinovillaisia. Ihmiset koristelevat niillä itseeään. Ilmoittavat ne arvoikseen. Poseeraavat. Tekevät vaikutuksen.

Vaikka nyt jälkikäteen pidänkin alkuasetelmaa epäuskottavana ja Marian, valtiotieteen ylioppilaan ja lähihoitajan, motivaatiota kaikkien syrjäytyneiden puolesta kostavana sankarina epätodennäköisenä, en lukiessani epäillyt lainkaan. Hotakaisen kerronta on hengästyttävän intensiivistä, lauseet napakan lyhyitä ja täynnä merkityksiä.  Kirja olisi  oikeastaan se olisi pitänyt saada lukea yhdellä kertaa, hotkaista ensin ja sitten sulatella ja eritellä. Hyvä, että Hotakainen malttoi luopua televisiohupailusta ja keskittyä kirjoittamiseen. Kirjasta jää jälki, visailuohjelmat tulevat ja menevät.

Hotakainen Kari: Opetuslapsi. Siltala 2022, Kansi: Elina Warsta. 271 sivua


sunnuntai 18. syyskuuta 2022

Oranen Raija: Iso


Minua viehättää ja huvittaa  Sedän 
tämä ulottuvuus, hän oli innostavuudessaan ja laaja-alaisuudessaan kuin pommi, jota ei pidellyt mikään sen jälkeen kun sytystyslanka oli palanut loppuun, haavoittavat sirpaleet vain lentelivät joka suuntaan ja pauke kantoi kauas. 

Tämä romaani Gösta Serlachiuksesta oli uudenlainen lukukokemus minulle. Suhtauduin etukäteen hieman empien: henkilö kiinnosti lähinnä taidekeräilijänä, vaikka toki tiesin uran olevan muualla. Itse olen kuitenkin useamman kerran nauttinut Mäntän taideaarteista, joiden juuret ovat Gösta Serlachiuksen Taidesäätiön kokoelmissa ja ovatpa nykyiset museot Mäntässä suvun entisiä asuinrakennuksia, konttori ja tehdasrakennus.

Yllättäen sukellus paperitehtailijan pään sisälle Raija Orasen kuvittelemana tempaisikin mukaansa. Oli kiehtovaa seurata nuoren Göstan ensiaskeleita kapitalistina ilman pääomaa Gustav-sedän opissa. Herkkävaistoinen nuori mies miellyttää tehtailijaa, joka on pettynyt poikansa rahankäyttöön ja työnvälttelyyn.

Setä ei ikinä ymmärtänyt tätä asiaa sen paremmin kuin Axelkaan. Setä vain porhalsi eteenpäin kuin vihikoira uudet lemut nenässään ja Axel nautiskeli olostaan eikä tahtonut tulla häirityksi. Heille johtajana oleminen oli jonkinlainen satama, asema, valvontatorni josta sattoi kajauttaa päätöksen, ja muiden oli sitä käskyä toteltava. Mutta sitä johtaminen ei ole. Ei oikeassa olemista, ei turvaa ja rauhaa, vaan se on auran survomista maahan, vaon suorimista, otteen keventämistä tai syventämistä, kivien ja juurakoiden väistämistä, koskeuden ja kuivuuden huolellista mittaamista, vetohevosen voimien tarkkailemista ja seisahtumiskäskyn antamista jos niin on tarpeen.

Kun naimakauppa Gustav-sedän tyttären Sissin kanssa on selvä, tulee Göstasta setänsä seuraaja ja hän saa jo nuorena vastuuta ja luottoa. Hän hankkii pankkiiripiireista ystävän Addu Snellmannin, joka antaa hänelle paitsi tukea myös arvokasta tietoa rahan liikkeistä.

- Suomessa yksikään paperitehdas ei pysty yksin olemaan tarpeeksi iso että pärjäisimme saksalaisille ja muille. Eikä Mänttä pääse nyt kasvamaan. Mutta yhdessä me olemme iso, yhdessä.

Minä ja Addu yritimme paikata pahaa vuotoa, ostimme muutamien yhtä köyhien ystävien kanssa metsiä ja koskiosuuksia vailla muuta varmuutta kuin toivo ja vekseliralli, se puuha alkoi muistuttaa erehdyttävästi Sedän valssaamista, otin tolkuttomia riskejä, ajoin monilla vaunuilla yhtä aikaa, mutta ero oli siinä, että minä tunsin tuotantoketjun ja sen vaatimukset ja tein yksityiskohtaiset suunnitelmat ja tarkat kannattavuuslaskelmat.

Göstan henkilökohtainen elämä jää pahasti työtehtävien varjoon. Lasten syntymät mainitaan, samoin vaimon ongelmat alkoholin kanssa. Vasta nuorimman pojan kuolema kärjistää tilannetta niin, että työhönsä uppoutunut tehtailija havahtuu. Hänen käsityksensä sukupuolten rooleista ja tehtävistä on tiukan mustavalkoinen - ja Sissi-vaimon kauneus ja lumoavuus on haihtunut vuosien myötä kokonaan.

Minä olin luvannut rakastaa, minä olin luvannut elättää, minä olin luvannut huolehtia asioista, ja sen minä olin tehnyt. Hänen osansa oli pitää huolta perheestä, mutta sensijaan, että hän olisi toiminut niin, hän alkoi valittaa ja riidellä ja tyhjennellä makeita viinipulloja ja niellä ties minkälaisia pillereitä niin ettei hänestä kaikin ajoin saanut minkäänlaista tolkkua.

Gösta tapaa tulevan vaimonsa Ruthin jo ennen ensimmäisen avioliiton erojärjestelyjä ja tästä suhteesta elämäkerta kertoo enemmän. Ruth oli Sissiä itsenäisempi persoona, jolla oli omia ajatuksia ja tehtäviä.

Ruth ymmärsi elämän arvon ja näki sen kehityksen. Hänelle maailma oli jatkuva ihme, jokainen kevät oli suuri riemu, jokainen ensilumi melkein sensaatio. Siinä, missä minä listasin tosiasioita ja kiloja ja tonneja ja koneita ja numeroita, Ruth näki alituisen liikkeen ja muutoksen, elämän joka sikisi ja paisui, kahahteli ja kuohui, hänelle valo oli kosketus ja pimeä turvallinen peite, ja tuoksut ja maut kuin vanhoja ja uusia ystäviä ja musiikin soinnut väkevänä porhaltava koski tai päilyvä järven pinta.

 Se mikä näyttää menestykseltä yhteiskunnassa ja tehtailijana, ei tuo kokonaista onnea. Terveys alkaa reistailla huolimatta hyvästä hoidosta, sillä työnteosta Gösta Serlachius ei malta hellittää kehotuksista huolimatta. Pojistaan tehtailija odottaa työlleen jatkajaa. Vanhin poika Erik täyttääkin odotukset, mutta nuorempi ei jaksa kiinnostua opinnoista, vaan enemmänkin rahankäytöstä.Göstan maailmaa ja liiketoimia ravistelevat myös sodat ja uuden maailman aatteet, ja hänen näkemyksensä ovat selkeästi koneita käynnissä pitävän tehtailijan ajatuksia.

Aikaisemmin olivat työmiehet olleet uutteria, puhtautta rakastavia ja esivallalle uskollisia, avuliaita ja syntyjään viisaita, lauhkeita, kaikin puolin kunniallisia.

---Minun silmäni näkivät nyt synkeästi mulkoilevia, röyhkeitä ja riitaisia miehiä jotka halusivat kaikkea, ja ennen muuta he halusivat riitaa, johon heitä yllyttivät koulutetut agitaattorit.

Gösta Serlachius hankkii tuttavia niin taiteilijoista kuin valtiomiehistä. Hän on Axel Gallenin ja Emil Wikströmin tuttava ja työllistäjä. Hän organisoi valkoisen armeijan toimintaa ja Mannerheim myöntää hänelle everstiluutnantin arvonimen. Aluksi Gösta näkee Risto Rytin saamattomana epäröijänä, mutta ymmärtää myöhemmin miehen pohdintaa paremmin ja Rytin pariskunnasta tulee Ruthin ja Göstan vakituisia vieraita.

Yhtä uutta minulle oli huomata, että Ryti ei pitänyt kiirettä omien kantojensa esittelyssä. Minulla oli aina ollut selkeänä tiedossa se päämäärä ja maali johon tähtäsin, se tulos jota tavoittelin, mutta Ryti pysytteli jotenkin etäämpänä, hän pohti asioita vuosia eteenpäin, hän tarkasteli kehitystä sen omien lakien valossa ja arvioi, miten mikäkin toimenpide mahdollisesti vaikuttaisi noiden lakien toimintaan.

Rytin kanssa seurustellessa minä opin kuuntelemaan, minä otin mallia hänestä. Ryti keskittyi aian huolellisesti siihen mitä toisella tai toisilla oli mielessään. ja ikäänkuin piirteli mielessään kartan, kokonaiskuvan, ja sen hän sitten lopulta esitti, kokonaisen tilanteen ja tiet jotka kartalla erottuivat.

Olihan tämä aika huikea matka tehtailijan mukana kirjailjan mielikuvituksen siivittämänä. Kirjassa oli tunnettuja, oikeasti eläneitä ihmisiä, joiden suhteita Gösta Serlachiukseen en ole pätevä arvioimaan. Oranen on saanut kritiikkiä lähteiden suruttomasta käytöstä niitä mainitsematta. Lähdeluettelo on lyhyt ja mukana on kolme Orasen kirjoittamaa romaania. Serlachiuksen elämä osuu moneen Suomen historian käännekohtaan ja historialliset tapahtumat näyttäytyvät paperinjalostusteollisuuden ja kaupan näkökulmasta. Mielenkiintoista luettavaa ovat tehtailijan ajatukset Saksasta ja saksalaisista, joita pannaan myös osin Mannerheimin piikkiin.

Me elimme edelleen kuin sodassa. Kaikesta oli pula. Bensiiniä ei saanut, autot kulkivat puukaasun voimalla. Koko kansa oli varuillaan, se söi aamiaiseksi epävarmuutta, päivälliseksi pelkoa ja illalliseksi kauhua.

Ja töpöviiksi karjui ja hänen joukkonsa karjuivat, eurooppalainen sivistys oli joutunut nuorallatanssijan asemaan.

Epätavalliseksi lukukokemuksen minulle teki se, että olin pienen empimisen jälkeen tavattoman innoissani kirjan tapahtumien mukana, mutta loppua kohden mielenkiintoni herpaantui. Aloin odottaa loppua, mutta jatkoin silti aina Göstan lähtöön asti. Paljon jäi mieleen, tuttuja paikkoja ja nähtyjä taideteoksia mainittiin. Paljon meni varmasti ohikin. Mielenkiintoinen elämä ja ihminen, kiintoisa kirja.

Olen aina rakastanut lähtöjä, laivaan astumista ja hyttiin asettumista tai junaan nousemista ja ensimmäistä kurkkausta makuuosaston ikkunasta ulos kohti menneisyyttä, juuri hetkeä ennen tulevaa.

Raija Oranen: Iso. Otava, 2022. Kannen suunnittelu Timo Numminen. Kannen kuvat Museovirasto, Wikimedia Commons ja Shutterstock  - 474 sivua


sunnuntai 11. syyskuuta 2022

O'Farrell Maggie: Varoitus tukalasta helteestä


Kuvitelkaa itsenne hänen saappaisiinsa, poliisi oli sanonut Grettalle, ja miettikää sitten: minne hän menisi? Ajatelkaa olevanne hänen päänsä sisällä. Mies oli taputtanut päälakeaan kuin näyttääkseen missä pää sijaitsi. Mutta totuus on, että vaikka Gretta on elänyt Robertin rinnalla kolmisenkymmentä vuotta , vaikka he viettävät nykyään koko valveillaoloaikansa yhdessä, Gretta ei pysty asettumaan Robertin saappaisiin yhtään sen paremmin kuin itse Englannin kuningattaren.

Kun mies yllättäen katoaa vuosikymmenten avioliiton jälkeen mitään ilmoittamatta, on edessä katastrofi , joka koskettaa vaimon lisäksi koko perhettä. Gretta oli kuvitellut tuntevansa miehensä, mutta kaikki näyttää katoamisen jälkeen toiselta kuin avioparin yhteiselämässä aiemmin.

Grettan kannalta heidän avioliitossaan on suurelta osin kyse puhumisesta: Gretta puhuu mielellään, Robert kuuntelee mielellään. Ilman Robertia Grettalla ei ole ketään kenelle osoittaa huomautuksensa, havaintonsa, lakkaamattomat kommenttinsa elämästä ylipäätään.

Isän katoaminen vaatii jo aikuistuneiden lapsien saapumista äitinsä luokse tätä auttamaan ja selvittämään mysteeriä. Lisäapujakin tulee paikalle, sillä irlantilaiset osaavat suhtautua katstrofeihin, vaikka asuisivatkin Lontoossa ja vuoden 1976 helleaalto koettelisi kaupunkia.

Irlantilaiset ovat hyviä kriisitilanteissa, Michael Francis ajattelee irrottaessaan tuorekelmua voileipätarjottimesta, jonka hänen tätinsä Bridie on jättänyt keittiöön. He tietävät mitä tehdä, millaisia perinteitä noudattaa; he tuovat ruokaa, vuokia, piirakoita, he kaatavat kaikille teetä. He tietävät, kuinka huonoista uutisista puhutaan: mutisten, päätä pudistellen, murre murheellisten tavujen ympärille kääntyen.

Michel Francis on itse ajanut itsensä avioeron partaalle omantunnontuskissaan, mutta ei muillakaan sisaruksilla elämä ole sujunut kitkattomasti. Vaikeinta tuntuu olleen Grettan ja Robertin nuorimmalla lapsella, joka ei koskaan ole oppinut kunnolla lukemaan. Itse oivalsin vasta Aoifen vaikeuksien kuvauksesta, mitä kaikkea ihminen menettää ja kuinka vaikeaa on elää, jos ei osaa lukea.

Mutta sitten, kaikken yllätykseksi, koulu ei sujunut Aoifelta ollenkaan hyvin. Hän tuli iltapäivisin kotiin kasvot nyreinä ja ilmeettöminä, mustetahraisina. Jos Gretta kysyi kenen kanssa Aoife oli leikkinyt välitunnilla, hän mulkaisi äitiään eikä sanonut mitään. .....

Aoife oli muuttunut melkein yhdessä yössä "vaikeasta" ja "nerosta""huolenaiheeksi". Hänen kynänpäänsä syötti kirjainjonoa ulos käsittämättömänä, hämähäkkimäisenä tuherruksena.  Hän  käytti umpimähkään milloin mitäkin kättä - hänellä ei näyttänyt olevan mitään käsitystä siitä, että hänen kuuluisi suosia toista toisen kustannuksella. Hän kirjoitti ässät takaperin, teet ylösalaisin. Sanojen väliset aukot puuttuivat tai osuivat satunnaisiin paikkoihin, keskelle tavua.

Tartuin tähän kirjaan luettuani saman tekijän uusimman, Hamnetin. Ihan yhtä paljon en innostunut tästä. Tosin lukemisolosuhteetkin olivat huonot: pääsin lukemaan vain joskus öisin ja välillä oli pitkiäkin aikoja, etten lainkaan tarttunut kirjaan. Siitä huolimatta pääsin joka kerta uudestaan kiinni juoneen, vaikka sitä kerrottiin eri perheenjäsenten näkökulmista.. Kirjailija osaa siis hommansa, kaappaa lukijan mukaansa ja tarjoaa aina vain uutta oivallettavaa siitä, miten vähän loppujen lopuksi tuntee ja tietää edes läheisistä ihmisistä. Eniten kosketti Aoifen tarina, mutta sen ohessa O'Farrell paljastaa ihmissuhteista ja paljastaa kuvattavistaan piirteitä, joista nämä itsekään eivät olleet tietoisia. Jokainen joutuu kohtaamaan itsessään sen, mitä ei halunnut tietää tai minkä oli unohtanut jo.

Kirja sivuaa monia ajankohtaisia teemoja. Vuoden 1976 kesän jälkeen on koettu  useampikin helleaalto Englannissa ja muualla. Huoli lukutaidosta on noussut toistuvasti esiin ja viime viikolla vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää lukutunteineen.  Toistan kyllä itseäni, mutta olen edelleen, tämänkin kirjan jälkeen sitä mieltä, että Maggie O'Farrell kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tekstien parissa viihdyn. Uskon monen muunkin niin tekevän.

Maggie O'Farrell : Varoitus tukalasta helteestä. Schildts&Söderströms, 2014. Englanninkielinen alkuteos Instructions for Heathwave. Suom. Maija Kauhanen. Kansi: Nina Leino. 287 sivua




sunnuntai 28. elokuuta 2022

Räinä Jenni : Suo muistaa

 


Päähenkilö tässä kirjassa taitaa olla nimihenkilö eli suo. Vai olisiko se Koskenniskalle perustettava yhteisö, joka yrittää pelastaa maailmasta sen, mitä pystyy? Juho ostaa perintörahoillaan kansakoulun ja kokoaa ympärilleen ihmisjoukkoa saattamaan ojitettua Aapasuota entiselleen. Huolena on ilmaston saastuminen, vaikka jotkut tutkimukset väittävät ennallistetun suon päästävän vielä vuosia metaania. Samoihin aikoihin naapuriin muuttaa maailmaa kiertänyt valokuvaaja Hellä selvittämään vaarinsa jäämistöä. Häntä viehättää yhteisön tuoma virkistys nuoruuden asuinseudulle, joka on pitkään ollut unelias, vanhuksien asuttama kylä.

Yhteisön toimintaidea ja -edellytykset näyttävät aluksi valoisilta ja selkeiltä, vaikka kansakoulussa  asuu työssään uupuneita tai opintojaan pitkään harjoittaneita ihmisiä. Yhteisöön tulee uusia asukkaita, jotka kartuttavat yhteistä pääomaa taidoillaan kuten toimittaja Viena. Hänen ansiostaan toiminnasta tiedetään laajemmalti ja viininviljelyllä elantonsa hankkinut italialainen sisarusparikin muuttaa saunakamariin. Helläkin tutustuu yhteisön asukkaisiin ja auttaa asialleen omistautuneita maailmanparantajia ottamalla valokuvia.

"Puhuttiin Vienan kanssa että kuvat vois olla joko varhain aamulla tai myöhään illalla otettuja. Silloin kun on usvaa. Sellaisia, joissa voi kuvitella kuinka pinnan alla lepää tuhannet vuodet."


 Hellä auttaa myös hevosen hankkimisessa tialalle. Se ei yksin avuksi riitä vaan ojien täyttämiseen tarvitaan myös kaivinkoneyrittäjän apua. Isänsä tekemiä ojia täyttävä Miika lähettää yhteisölle arvioitua suuremman laskun, jonka Juho yhteisön johtajana kuitenkin piilottaa muilta. Kansakoululla eläminen ei suju muutenkaan kitkatta, sillä vanhan opiskelukaverin kanssa yhdessä asuminen osoittautuu erilaiseksi kuin opiskeluaikoina maailmaa kaljalasin ääressä parannellessa.

Tarmon tarkkuus näkyi kaikessa. Hän ei hakenut luovia ratkaisuja, ei ratkaisuja oikeastaan lainkaan. Hän haki sitä, että mentiin sääntöjen mukaan - veivät ne mihin tahansa.
Juho ei ollut sellainen. Hänelle säännöt olivat akvarelleilla vedettyjä hentoja viivoja kartongilla, suuntaa antavia ajatuksia, joiden ympärille hän rakensi kaiken.

Kerronta etenee vuorotellen Hellän ja Juhon näkökulmasta. Heidän välillään on enemmänkin kuin työtoveruutta ja Juho unohtaa pian Saaran, joka on aluksi houkuttanut miestä. Hellä on jo aikoja sitten jättänyt ajatuksistaan Miikan, ystävän nuoruudesta.

Vaikka Miika, ensimmäisenä tai toisena poikana, avasi mahdollisuuden rakkauteen ja huumaan, Hellä oli tiennyt jo tuolloin, ettei Miika se rakkaus ja huuma ollut. He harjoittelivat toisillaan.

Helena Ruuska moitti kirja-arviossaan HS 27.8.2022 kirjanhenkilöitä paperinukkemaisiksi, kuvausta kapeaksi. Toisaalta ekoyhteisön asukkaat ovat vain osa kokonaisuutta. Luonto tai suo on päähenkilö.  Vain Juhon ajatuksia ja toimintaa kuvataan vähän tarkemmin. Hellä on ehkä kuitenkin ihmisistä elävin muistoineen ja nykytilanteessaan.

Hän oli palannut takaisin itseensä. Siihen samaan, joka hän oli ollut neljännesvuosisata aiemmin. Solut olivat vaihtuneet ja hiukset kasvaneet alusta lähtien uudelleen kuten kynnetkin. Hampaat olivat kuluneet ja veri uusiutunut kerta toisensa jälkeen.

Hän oli alkanut pelätä samoja asioita kuin ennen ja etsiä toivoa samoista asioista.

Kirja on tendenssiromaani, kuten Ruuska arviossaan toteaa. Sen on kirjoittanut Oulussa asuva toimittaja ja tietokirjailija. Jenni Räinä, joka on yksi tietokirjallisuuden Finlandialla 2019 palkitusta Metsä meidän jälkeemme -teoksen kirjoittajista. Räinän aiemmatkin teokset ovat saaneet palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Mielestäni kirjailija onnistuu myös fiktiossa vähintään kohtuullisen hyvin. Minulle jäi tosin kirjasta vähän vajaa olo - kuin olisin odottanut jotain selkeämpää loppuratkaisua tai yhteenvetoa. Samalla kun ymmärrän, ettei sellaista voi antaa, mieleen nousee myös valoa ja tulevaisuudenuskoa, joka kantaa kirjan kuvaamaa työtä luonnon puolesta. Mieleen nousee vuosikymmenten takaa Arja Saionmaan ääni: "Tehkää suuria tekoja, tehkää pieniä tekoja, mutta tehkää jotakin." Ehkäpä  pitäisi vain valmistautua Juhoa paremmin. Hyvät aikomukset eivät riitä pitkälle.

Piti silti paikkansa, ettei ihminen kuulunut samaan kategoriaan kuin herkkä ja erikoistunut yövilkka, jonka hennot juuret pysyivät kasvamaan vain koskemattomassa metsämaassa. Ihmisen juuret olivat sitkeät kuin vaakasuorassa kalliosta kasvavan männyn. Ne imivät ravinnon kiven mineraaleista, jos muuta ei ollut tarjolla.

Jenni Räinä: Suo muistaa. - Gummerus, 2022.- Kannen suunnittelu Jenni Noponen.- 261 sivua

sunnuntai 7. elokuuta 2022

Erämaja Anja: Olen nyt täällä metsässä

 


Vuoden alussa alkamani runoprojekti on tuottanut iloisia löytöjä, mutta tämä kirja lienee niistä paras. Se vakuuttaa niin, että annan kirjailijalle koko käden eli perehdyn hänen aiempiinkin teoksiinsa, erityisesti runokokoelmiin, joista ensimmäinen Laulajan paperit ilmestyi jo 2005.

Tämän kirjan proosarunot koskettivat monella tavoin. Niissä on oivaltavaa huumoria, tummempia sävyjä ja näennäisen yksinkertaisia oivalluksia: timantit on raakoja, ne pitää hioa,mustikka kypsyy itsekseen, katsokaa nyt tätäkin täydellisyyttä, jos joku niin mustikka meidät pelastaa. Tähän vuodenaikaan teki hyvää lukea ylistystä mustikalle, joka hallitsee kirjan alkuosaa. Erämaja antaa itsensä riehua ilossaan ämpäreiden ja sinertävien mättäiden keskellä. Ja kuinka hyvin hän tämän ilon välittääkään lukijalle, paikoin jopa raamatullisin kielenkääntein: Jos minä kultaa huuhtoisin, kultaisen kimpaleen vaskooliin saisin, /mutta en vakkaani mustikkaa, en mustikan mustikkaa ämpärin pohjalle,/ köyhä olisin, kurja ja osaton kuin märkä töppönen männynoksalla.

On kirjassa toki muutakin kuin mustikkaa, muita hedelmiäkin. Lapsuusmuistoihin liittyy runo appelsiineista, jotka tuovat yhteishenkeä ja vastustuskykyä kaikkeen perhettä uhkaavaan: Koti tuoksuu appelsiineille, äiti raastaa kuorta mämmiin, minä nypin valkoiset hetulat hedelmälihan päältä, appelsiineja. Kädet tahmeina kurkimme ruudun takaa. Meidän perhe on iloinen ja vahva, meillä on oranssit pommit.

Niitä tummempiakin sävyjä on, mutta niissäkin on usein kepeä sävel ja salaa hymyilevä ote: Ja niin ovat toiset meistä vaivoja, jotka tulevat vastaan ilman ajanvarausta...Luonnosta on runoja paljon, joitakin myös lapsuudesta ja kasvatusperiaatteista: Meidän suvun naiset eivät menneitä muistele ja jos muistelevat, eivät mitään muista, meidän suvun naisilta on muistot pyyhitty, kädet kuivattu essuun....Meidän suvun naisilla on voisilmät ja kehittynyt muodon taju, sen saa kun tuijottaa koko ikänsä perunoita, herkistyy pyöreän ja soikean variaatioille, ei ole kahta samanlaista. Oivallukset syntyvät vaivattoman tuntuisesti, lähtevät arkipäiväisistä asioista, yhdistävät eriparisia asioita ja laajenevat periaatteiksi tai julistukseksi.

Muutama runo on kuvan muotoinen ja sisältää numeroita, joten oivallettavaa on monella tasolla. Lapsuuden metsä on kuitenkin erilainen kuin se metsä, josta mustikat aikuisena kerätään. Maailma ympärillä on muuttunut huonompaan suuntaan: Kukaan ei ehdi laulaa tuutulaulua, kaupungilla on kiire nukkua, metsällä muuta tekemistä,..Kaatunut kuusi pääsee vuosikymmenet yhdellä jalalla seisottuaan viimein sisähommiin jakelemaan kannanottoja, raportteja ja ohjeita. 

Olen ihan varma, etten tällä lukemisella saanut irti teoksesta kaikkea, mitä sillä on annettavana eikä minun tarvitse tietenkään kaikkea ymmärtääkään. Opin lisää (jopa nimen hyrräpunkki näkemälleni hämähäkille) ja oivalsinkin jotain. Paljon kirjalta sain ja toivon muidenkin sen lukevan. Ilokseni huomasin kirjan olevan myös Tanssiva karhu -palkintoehdokkaana, joten on se huomattu arvovaltaisemmallakin taholla.

Olisin tietenkin halunnut jakaa edelleen useampiakin oivaltavia ilmauksia teoksesta, mutta pakkohan sitä on rajoittaa. Jääköön jäähyväisruno tämänkin tekstin lopetukseksi.

Parvekkeen ovi on auki, pihalta kuuluu lasten ääniä, kärryä vedetään, pihalla aamu ja päivä kättelevät, lahden takana kesä luovuttaa paperit syksylle.

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä. - WSOY, 2021. _- Päällys: Martti Ruokonen. 71 sivua

maanantai 1. elokuuta 2022

Schlink Bernhard: Jäähyväisvärit

 


Schlink osaa kyllä kirjoittaa. Se on aiemminkin usealla taholla todettu. Kirjailijan Lukija-teos on saavuttanut mainetta niin käännöksinä kuin elokuvaversionakin - syystä. Kirjallisuusarvostelijat ovat ylistäneet Schlinkiä etenkin novellistina ja siitä tämäkin kirja on oiva todistus.

Yhdeksän novellia, yhdeksän sukellusta erilaisten ihmisten elämään. Yhteistä näille avauksille on rehellisyys. Maailmaa ei nähdä mustavalkoisena eikä omia vääriä tekoja ole varaa puolustaa. Siihen ei ole usein enää mahdollisuuttakaan tai tarvetta, sillä petokset paljastuvat ja ystävyys osoittauttuu valheeksi. Näin käy avausnovellissa Tekoäly, jossa kuolleen ystävän tytär pääsee kertojan petoksen jäljille ja hänelle paljastuu elämänmittainen huijaus ja teeskentely. Kertoja on paljastanut ystävänsä pakoaikeen DDR:n hallinnolle ja vienyt tämän johtajanpaikan. Siitä huolimatta hän on esittänyt ystävää, joka auttaa vähempiarvoista työtä tekevää kollegaa ja tämän perhettä.

Petoksesta on kyse myös muissa novelleissa. Piknik Annan kanssa -novellissa petos liittyy rikostutkintaan. Kertoja näkee naisen surmatyön, mutta antaa sen tapahtua, vaikka uhri olisi väliinpuuttumisen takia saattanut jäädä henkiin. Vähitellen Schlink raottaa uhrin ja kertojan yhteistä menneisyyttä ja tutkinta johtaa päähenkilön edelleen moraalisesti vääriin valintoihin..

Kunnes koin ikään kuin ilmestyksen. Sillä hetkellä minun elämäni arvat heitettiin uudelleen. Kaikki muuttuisi, jos haluaisin.Minun piti vain jalallani murskata hyönteinen, sen sijaan että minut murskattaisiin kuin hyönteinen.

Sisaruusmusiikkia on mielestäni kokoelman loistokkain novelli. Ikääntyneiden, entisten rakastavaisten tapaaminen paljastaa monimutkaisemman vyyhden kuin novellin muistelija Philip osaa arvatakaan. Hän on menestynyt muusikko, kun tapaa uudelleen Susannen, nyt avioituneena. Susanne pitää edelleen huolta vammautuneesta veljestään Eduardista, joka oli aikoinaan välirikon  ja Philipin Amerikkaan muuton syy. Tämä oli arvellut Susannen hankkineen itsestään veljelleen seuralaisen omien rakkauslupaustensa varjolla.

Amuletti-novellissa eletään entisen aviomiehen kuoleman odotuksessa. Sabine on jo päässyt yli menestyneen miehensä aviorikoksesta ja yllättyy yhteydenotosta ja anteeksipyynnöstä. Tietynlainen petos on kyseessä myös Rakas tytär-novellissa. Se kuuluu teoksen valoisimpiin kertomuksiin. Salamarakkaus ja avioliitto tekevät Bastianista isän Maralle, Theresan tyttärelle. Vasta tyttären aikuistuminen ja lapsihaaveet paljastavat isyyden kaikki vaateet. Iloa ja valoa on myös Saaren kesässä. Se on rakkauskertomus, jossa lapsi tarkkailee äitiään ja kokee samalla oman seksuaalisen heräämisensä. Äidin rehellisyys pojalleen ja lojaalius aviopuolisolleen ovat alkupuolen novellien vaiettujen petosten ja omantunnontuskailujen jälkeen lempeää luettavaa. 

Kokoelman viimeiset novellit ovat taidokkaan kirjan vaatimattominta antia. Ehkä ne olisi voinut jättää kokonaan pois kirjasta tai niitä olisi voinut jäntevöitää. Rakkaus ja eroaminen ovat niissä(kin) pääosassa. 

Jäähyväisvärit jättää kuitenkin hyvän kirjallisen jälkimaun. Sellainen tulee, kun hengähtää kirjan suljettuaan ja tajuaa viihtyneensä sen parissa, oivaltaneensa jotain kirjan henkilöiden ratkaisuista - ja samalla itsestään..

Bernard Schlink: Jäähyväisvärit. - WSOY, 2022. Saksankielinen alkuteos  Abschiedsfarben. -Suom. Oili Suominen.-  Kannen maalaus Mary Jane Ansell. - 244 sivua




keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Ditlevsen Tove: Nuoruus

 

Konttorissa neiti Longren sanoo uhkaavasti: te näytätte nykyisin niin iloiselta. Onko kotona sattunut jotakin mukavaa?

Olen näyttänyt runojani Ninalle ja hänen mielestään ne kaikki ovat hyviä. Olen näyttänyt isälleni sen runon jonka kirjoitin ullakolla, ja hän sanoi, että se on amatööriruno ja että runojen kirjoittaminen on minulle hyvä harrastus, samanlainen kuin ristisanojen ratkaiseminen. Se on hyvää aivovoimistelua, hän sanoi. En myöskään osaa selittää itselleni, miksi niin mielelläni haluaisin julkaista runojani, jotta runouden ystävät saisivat niistä iloa. Minä vain haluaisin.

Ditlevsenin omaelämänkerrallisen trilogian toisessa osassa tekijä kuvaa nuoruuttaan, aikuiseksi ja runoilijaksi kasvamista. Se on hapuilua vajavaisen tiedon ja epävarmuuden vallassa, ponnistelua osaamattomuuden ja taitojen tunnistamisen välimaastossa. Jokainen kirjallisuudentuntija, toimittaja, joka voisi auttaa julkisuuteen, on oljenkorsi, jonka varassa jaksaa ponnistella epämiellyttävissä arkisissa askareissa ja töissä, jotka takaavat jonkinlaisen toimeentulon köyhistä oloista irti ponnistelevalle tulevalle kirjailijalle.

Samaan aikaan tapahtuu kasvaminen naiseksi. Kertoja kokee ensimmäiset rakkaus- ja seksikokemukset, mutta kaikki tuo jää pahasti kirjailijankutsumuksen varjoon. Ennemminkin rakkautta ja miesseikkailuja kerrotaan ystävättären kokemina, hänen suosittelmallaan tavalla elää. Taustana on 1930-luvun Kööpenhamina, toisen maailmansodan aatto.

Takakannen teksti kertoo Ditlevsenin olevan yksi Tanskan rakastetuimpia kirjailijoita. Autofiktiivinen teos ei minulle ollut mikään suuri lukuelämys, vaan eteni hyvin kuvattuna ja kirjoitettuna arvattavia polkuja pitkin. Luin kuitenkin, vaikka klassikko tuntui lattealta. Kuten olen aiemminkin joutunut toteamaan: autofiktio ei ole minun kirjallisuudenlajini.

Ditlevsen Tove: Nuoruus. S&S 2022. Toinen painos.Tanskankielinen alkuteos Ungdom 1967. Suom Katriina Huttunen. Kansi: Elina Warsta. - 191 sivua






tiistai 12. heinäkuuta 2022

Laaksonen Heli & Čaks Aleksandrs: Poimit sydämeni kirjahyllystä - runovuoropuhelu


 Runokirja pitkästä aikaa, vaikka vuoden alussa itselleni lupailin perusteellista keskittymistä runoihin. Tässä kirjassa oli kuitenkin kaksi runoilijaa äänessä. Heli Laaksonen on kirjaan kääntänyt latvialaisen klassikon  Aleksandrs Čaksin ( 1901-1950) runoja suomeksi ja kirjoittanut niihin vastausrunon omista lähtökohdistaan, omalla kielellään ja murteellaan. Enpä olisi näiden runojen ääreen eksynyt ilman Annikin runofestivaalia Tampereella kesän alussa. Siellä Laaksonen luki omia runojaan ja runoilija Harri Hertell luki Aleksandrs Čaksin käännettyjä runoja - vuoropuheluna kuten kirjassakin. Ihastuin jo silloin niin, että hankin kirjan käsiini. Enkä katunut.

Lavalla esitetyistä runoista kiihdytti ja nauratti ylistyslaulu jäätelölle. Tämä näytti Čaksin  humoristina. Notkeasti Laaksonen siihen kommentoi, vaikkei jäätelö ollutkaan hänen juttunsa. Runoilija ottaa vapauden olla oma itsensä - muutenhan ei syntyisi vuoropuhelua. Kirjastoruno kosketti myös, tietysti. Lukiessani löysin lisää. Erityisesti Čaksin runo kuolleelle, pyöreälle ja harrasta uskoaan toistelevalle lehtimummolle kosketti ja lämmitti. Laaksonen vastaa siihen omaa vastikään kuollutta äitiään puhutellen.

Minun on myönnettävä, että vaikka ihailen Heli Laaksosen kykyä käydä keskustelua ennen hänen syntymäänsä kuolleen runoilijan kanssa, olivat runokäännökset kuitenkin kirjan parasta antia. Minulle Aleksandrs Čaks ei ollut edes nimenä tuttu aiemmin, mutta nyt luulen palaavani hänen teksteihinsä vielä: näihin tai muihin, jos suomennostyö jatkuu. Ihastuttavan lisän kirjaan toi juliste, jossa on Heli Laaksosen runoihin liittyviä maalauksia.

Eipä ollut runoilija Čaks aikoinaan varma merkityksestään runoilijana kirjoittaessaan runon, jossa runoilija panee parastaan kirjoittamalla taiteesta, ikuisuudesta ja veljeydestä, ihmiskunnan tulevaisuudesta. Kukaan ei noista runoista välitä, mutta kun runojen kohteena ovat kavaltajat, väärentäjät tai muuten reppanat kanssakulkijat, repeävät mainokset ja lukijat ylistyksiin. Kunnes:

Ja/uusi /tupakkatehdas/ alkoi valmistaa/parhaita sikareita/minun mukaani nimettyjä/kaikkein huonommasta tupakasta.

Ja Laaksonen vastaa:

Takan kaik /tulevat päivät,/ yhteise aja ja talouskukkaro./Toimitan tyhjä,/järjestän joka aamu jauhokaapi./Kattelen toisten tanssivideoi/niinko ajur hevose hännä ylitte Fordin perävaloi.//              Nyy mää tierän,/kummost o olla jättömaa.

Laaksonen Heli & Čaks Aleksandrs: Poimit sydämeni kirjahyllystä - runovuoropuhelu, 2021. Maalaukset, käännökset, runot Heli Laaksonen, valokuvaus Miikka Lappalainen, Kannen kuvamosaiikki Jukka Juhani Uusitalo, 58 sivua ja kuvaliite





maanantai 27. kesäkuuta 2022

Smirnoff Karin: Lähdin veljen luo + Viedään äiti pohjoiseen


En kyennyt ajattelemaan ketään perheestäni rakastuneena. Me emme olleet rakastavaa sukua. Olimme vain geeninvälittäjiä. jotka synnyttivät jälkeläisiä ja tekivät sen mikä oli tehtävä. Usein ikävimmällä mahdollisella tavalla ja surkein tuloksin. LVL

 Mistä voit tietää mitä minä ajattelen ja miksi olin lukenut juuri ne kohat.

Pohdin hetken. Jussi kaatoi itselleen lisää kahvia ja minäkin otin.

Tulkitsin, että yritit tekstien kautta selittää minulle ettet ollut valmis suhteeseen minunlaiseni ihmisen kanssa. Jos sinä et ollut valmis en minäkään halunnut olla. VÄP

Syöksyin Smirnoffin kirjoihin suin päin ja jopa tarkistamatta kirjojen ilmestymisjärjestystä. Niinpä luinkin sitten ensin saatavilla olleen, jälkimmäisen osan suomennetuista Smirnoffin kirjoita, Viedään äiti pohjoiseen (VÄP). Hetken aikaa mietin, pidänkö oikeastaan siitä, että pilkkuja ei juuri käytetä ja nimet kirjoitetaan yhteen pötköön pienillä alkukirjailmilla tyyliin göranbäckström ja janakippo sekä bror. Kauan ei tarvinnut asialla päätään vaivata, sillä kertomuksen otteesta oli turha rimpuilla pois. Enkä halunnutkaan.

 Jana Kipon elämä kulkee kiivaasti tapahtumasta toiseen ilman hengähdystaukoja ja se on  rankkaa ja väkivaltaista trilogian ensimmäisestä osasta Lähdin veljen luo (LVL)lähtien. Tämän osan Smirnoff on aloittanut Lundin yliopiston kirjoittajakoulussa ja se on hänen esikoisromaaninsa.

Tapahtumat sijoittuvat kaksosten lapsuudenmaisemaan, pieneen kyläpahaseen, jonne Jana on saapunut pelastaakseen kaksoisveljensä Brorin alkoholin otteesta. Äiti on jo vanhainkodissa ja vasta siskoksi paljastunut Maria kuollut eikä kukaan tiedä tekikö sisko itsemurhan vai surmasiko joku hänet. Veli on sekoillut niin siskopuolensa kuin monen muunkin naisen kanssa, mutta rakkainta hänelle on kuitenkin alkoholi, vaikka hän vieroitushoitoon suostuukin. Jana tapaa vielä Johnin, joka elää yhteisön ulkopuolella ja on hänkin rakastanut Mariaa, kuten kylän miehistä puolet. Tämä ristihuulinen mies, jonka kasvojen toinen puoli on palanut, on Janan lailla taiteilija, vaikka molemmat ansaitsevat elantonsa muuten. Jana pääsee kotipalveluun töihin, sillä hän osaa siivota ja myös kohdata avuttomia ihmisiä, vaikka sosiaalisuus muuten onkin vaikeaa.

Sanotaan että kaikki ihmiset ovat hyviä jossain. Minä nautin siitä että sain nähdä saippualla kuuratun lattian puunsyiden tulevan esiin ja paneelien liimavärin puhkeavan taas loistoonsa. Nautin kun kiehuva vesi liotti irti rasvan ötökät ja muun sotkun joka oli  pinttynyt kovaksi kuoreksi kaakeleihin sekä jääkaapin ja ison ruokakomeron hyllyille....LVL

En rakasta siivoamista sanoin. Siivoan koska se helpottaa ahdistusta. Vaihdan sisälleni kertyneen saastan puhtaisiin lakanoihin ja lattioiden kuuraamiseen. VÄP

Ulkopuolisuuden tunne jonka olin onnistunut tukahduttamaan suostumalla mukaan työkavereitteni sosiaalisiin kuvioihin palasi loistaen polttomerkkinä otsassani. Seisoin lihavien ja ujojen keskellä. Niiden jotka valittiin aina viimeisinä. Polttopallosta ikuisuuteen. LVL

Jälkimmäisessä kirjassa Viedään äiti pohjoiseen (VÄP) äiti on jo kuollut, mutta hautausta varten hänet pitää toimittaa entiseen kotikyläänsä Suomeen, josta hän on aikoinaan pois lähtenyt ja johon häntä ei takaisin haluttu - ei ennen kuin omiin hautajaisiinsa. Uskonto on tässä kylässä vallassa ja asukkaat luokitellaan uskon mukaan hyviin ja huonoihin. Uskovat tekevät lapsia ja käyvät kirkossa, loput ryyppäävät itseään hengiltä. Veli Bror käännytetään ja Janan on taas jäätävä veljeä pelastamaan, nyt uskovien yhteisöstä. Samalla hän tulee pelastaneeksi muutaman muunkin, mm. synnyttävän alkoholistiäidin ja pari lasta. Uusi mies Jussi on myös mukana kuvioissa.

Eikö riitä vain että ymmärtää että jumala on olemassa. Että jumala on aina ja kaikkialla sanoin.

Periaatteessa kyllä jussi sanoi mutta se olis liian helppoa. Uskon tarkoitus on muovata ihmistä. Muovattu ihminen pysyy lestissään. 

Synnyttää kymmenen lasta ja kuolee yhdennessätoista synnytyksessä sanoin. VÄP

Olisin saanut pitää muorin talon kokonaan itselläni. Siitä huolimatta viivyin jussin luona. Päivät kuluivat kuin kyljellään makaava kahdeksikko. Minulle tärkeimpiä olivat yöt. Kun jussi ja satu nukkuivat ja savi heräsi henkiin. Annoin ruskean massan täyttää käteni rauhalla. Savi halusi kuitenkin enemmän. VÄP

Viina, uskonto ja seksi hallitsevat elämää. Kuolema, väkivaltaisenakin on koko ajan läsnä ja samoin luonto, jota Jana tuntuu ymmärtävän paremmin kuin ihmisiä. Smirnoffin yksinkertainen kuvailu ja lyhyet lauseet paljastavat ja ilmaisevat enemmän kuin maalailevat tekstit.

Minun luontosuhteeni oli täysin päinvastainen. Meri. Metsä. Tunturit. Taivas. Luonnon silmissä en ollut mitään. Pelkkä maanmatonen muiden kaltaisteni joukossa. Luonto ei tarvinnut minua selviytyäkseen. Se ei asettanut vaatimuksia. Meri ei surisi jos hukkuisin. Metsä ei välittäisi jos eksyisin ja paleltuisin kuoliaaksi.

Ihmisten kohdalla tilanne oli toinen. Ihmisillä oli odotuksia toistensa suhteen. Ja kun odotukset eivät täyttyneet seurasi pettymys. VÄP

Henkilöiden keskinäiset suhteet ovat usein vaikeita, mutta trilogian eetokseen kuuluu toisesta ja erityisesti kaikkein heikoimmista välittäminen ja huolehtiminen, vaikka oman hyvinvoinnin uhalla. Kaksosten traumaattiset lapsuudenkokemukset tuntuvat työntävän heitä jatkuvasti ymmärtämään ja auttamaan niitä, jotka eivät itse osaa auttaa itseään. Eikä tätä työtä tehdä sädekehä kutreilla, vaan usein musta huumori pilkahtaa niin henkilöiden vuoropuhelussa kuin oivalluksina tekstissäkin.

En tunne ketään joka olisi opiskellut hän sanoi. Mitä alaa ajattelit.

En tiedä sanoin. Ehkä systembolagetin viini- ja viinalinjaa. Tai sikaarinrullajalinjaa kuubassa. Siellä on kuulemma hyvät opettajat. Itse aloitin nännipihakoulun seksilinjalla mutta jätin sen kesken kun lähdin diplomaatiuralle.

Siitä onkin kiertänyt juttua magda sanoi hihittäen tupakkayskänsä lomassa. Sinne oli kuulemma tosi alhainen pääsyraja. VÄP

Ennen puhuttiin maanisdepressiivisestä hän sanoi. Bipolaarinen kuulostaa siltä kuin punainen johto ja musta johto kytkettäisiin vääriin akunnapoihin niin että saadaan aikaan oikosulku. LVL

Tässä paikassa alkoholisti oli identiteetti ja oheisriippuvainen ammatti LVL

Suuntavaisto oli tuoretuote. Ymmärsin että sisäinen lapsuudenkarttani näytti erilaiselta kuin googlemaps. Puut olivat kosrkeampia. Kallionyppylöitä ilmestyi eteeni ilman ennakkovaroitusta. Sukeltaessani männikköön tuuheat oksat estivät kuunvaloa pääsemästä läpi. LVL

Niinpä. En ihmettele luonnehdintoja vuosikymmenen kirjallisesta tapauksesta, joita jo etukäteen odoteltiin. August-palkintoehdokkaaksikin esikoinen pääsi. Innolla odotan tarinaa Jana Kipon vaiheista lisää, sillä trilogian päätösosa ilmestyy suomeksi vielä tänä vuonna. Suomentajakin on loistava: Outi Menna.

Karin Smirnoff : Lähdin veljen luo.Tammi 2021 Alkuteos:Jag for ner till bror 2018, 294 sivua. Viedään äiti pohjoiseen. Tammi 2022. Alkuteos: Vi for upp med mor 2019. 332 sivua. Suom. Outi Menna. 








 



sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Sukegawa Durian: Tokuen resepti


Harvoin tulee tartuttua kirjaan sen jälkeen kun on nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. En nytkään tehnyt sitä tietoisesti, mutta heti alkusivuilla muistin näkemäni elokuvan. Elokuva oli nimeltään Kirsikkapuiden alla (ohjaus Naomi Kawase). Olin pitänyt näkemästäni, mutta enpä malttanut jättää kirjaakaan kesken. Molemmista olen nauttinut ja ne ovat liikuttaneet tunteitani ja auttaneet näkemään enemmän.

Tokuen resepti on kertomus nuorena tyttönä lepraan sairastuneen tytön, Tokuen elämästä. Tai oikeastaan kertomus alkaa hänen vanhuudestaan, jolloin hän aloittaa paputahnan valmistuksen Sentaron apuna perinteisiä dorayaki-leivonnaisia kauppaavassa pienessä ravintolassa. Sentaro yrittää hukuttaa epäonnistumistaan elämässä ja muistojaan vankila-ajalta alkoholiin. Tokue on viettänyt lähes koko elämänsä eristettynä muiden lepraa sairastaneiden kanssa parantolassa, vaikka onkin parantunut lyhyen sairastamisen jälkeen. Lepra on jättänyt moniin ihmisiin näkyviä merkkejä ja Tokuen kädet ovat myös vaurioituneet. Hän osaa kuitenkin iloita nyt, kun eristykset on lailla purettu ja nauttii niin kyvyistään kuin niistä mahdollisuuksista, joita niiden avulla saa. Samalla hän tiedostamattaan vetää Sentaroa pois itsetuhoisesta tavoista. Sentaron ja Tokuen sekä asiakkaana käyvän teinityttö Wakanan välille syntyy side, joka auttaa löytämään merkityksen ja suunnan elämälle.

Usein olen lähes satunnaisesti löytänyt japanilaisesta kirjallisuudesta pieniä helmiä, jotka antavat enemmän kuin lupaavat. Tämä kirja kuuluu niihin. Jokin niiden eleettömässä kerronnassa puhuttelee ja ne paljastavat henkilöistä enemmän kuin moni juurta jaksain tunteita, ajatuksia ja aikomuksia vatvova teos. Ne ravistavat ja pudistavat lukijaa - ja saavat uskomaan ihmiseen.

Hänestä meillä ei ollut muuta tapaa elää kuin ryhtyä ikään kuin runoilijoiksi. Pelkkä todellisuus saisi meidät haluamaan kuolemaa. Päästäksemme aidan yli meidän oli elettävä sellaisella mielellä, kuin olisimme jo ylittäneet sen.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti. Sammakko 2020, Japaninkielinen alkuteos 2013, Suom. Raisa Porrasmaa. 196 sivua







sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Jokinen Elina: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi

 


Kevät on edennyt säikähdellen. Aina, kun se on ottanut askeleen, on se joutunut taas pysähtymään. Nyt pellonreunan koivuissa vihertävät kuitenkin jo hiirenkorvat ja pihapihlajassa lehtisilmut odottavat aukeamista. s.107

Tämän kevään pitkä odotus sai minut huomaamaan lauseen Elina Jokisen esikoisromaanissa, jolla oli pitkä ja vaikeasti mieleenpainuva nimi. Elina Jokinen on kirjoittanut romaanilleen myös rinnakkaisteoksen: Säröjen kauneus - sisäisen tarinasi voima. Jälkimmäinen on vähän kuin self help-kirjallisuutta, mutta siinä tulee esiin myös kirjallisuustieteilijän näkökulma. Kirjat ilmestyivät yhtä aikaa ja tekijä suosittelee niitä rinnakkain tai peräkkäin luettavaksi. Käsittelen tässä otsikossakin mainittua romaania, vaikka silmäilin tietokirjaakin.

Uusi elämä, "aika jälkeen", ehkä vain peitti näkyvistä sen, mitä "aika ennen" oli. Uudet tarinat korvasivat vanhat, jotka nekin toki pitivät paikkansa vain sillä tavalla kuin tarinat pitivät. s.164

Stella Julmala haluaa lapsen, uuden vauvan entisten kolmen pojan lisäksi. Lasten isä Antti on sitä mieltä, että heillä on vaikeuksia selvitä jo näiden kolmen lapsen kasvattamisesta. Stella saa tahtonsa läpi ja tulee raskaaksi, mutta elämä ei suju suunnitelmien mukaan. Stella ei saa lasta vaan hermoromahduksen, joka vaikuttaa niin aviopuolison kuin muidenkin läheisten elämään.

Tarina etenee ensin Stellan kertomana, sitten ääneen pääsee päiväkirjojensa kautta isoäiti Maaria, joka on asunut neljän tyttärensä ja aviopuolisonsa kanssa keltaista taloa. Tämä talo liittyy Stellan hyviin lapsuudenmuistoihin, vaikka äiti, Krista Julmala, ei halunnut lapsensa ensinkään olevan kosketuksissa isovanhempiensa kanssa. Päiväkirjat paljastavat isoäidin tarinasta monta säröä, jotka heijastuivat niin tyttären kuin tyttärentyttären elämään. Pahin niistä on aviomies, Armas Julmala, joka vetäytyy 'kuuriin' ryyppäämään ja hautomaan velkoja ja muita murheita. 

Krista , Stellan äiti, jää kerronnan taustaksi. Hän tekee uraa europarlamentissa ja pitää kotinsa kliinisen siistinä. Anttikin on aluksi taustalla, mutta saa puheenvuoron ja tarinanvetovastuun Maarian päiväkirjojen jälkeen. Hän on yes-yes-mies, joka niin työssään opettajana kuin aviomiehenäkin. Hän koettaa mukautua ja toimia niin, ettei kenellekään tulisi harmia.

Sillä kun hän hetkeä myöhemmin putoaa hankeen polvilleen ja hytkyy, ymmärtää hän viimein, että tähän asti elämässään  hän on sanonut "kyllä" aivan liian monta kertaa silloin, kun on tarkoittanut "ei". Hän suorastaan tuntee jokaisella solullaan sen, miten on myötäillyt kohteliaasti silloin, kun olisi halunnut vastustaa, ja uhrautunut silloin, kun olisi halunnut taistella vastaan. s. 191

Teoksen aika kulkee vahvasti nykyisyydessä, tällä vuosituhannella, vaikka isoäidin päiväkirjamerkinnät ovat 1970-luvun alusta. Nykytilanteessa isoäiti on kuollut ja keltaista taloa tyhjennetään. Stella saa käsiinsä isoäidin sängyn ja päiväkirjan, joka avaa ulospääsyä omasta katastrofista. Samalla paljastuu isoäidin 'hulluus', kyky nähdä outoja enteitä ja näkyjä, kuten huuhkaja aviopuolison olkapäällä.

Aika käy nimittäin armollisemmaksi, mitä pidemmälle ihmiselämä kuluu. Siinä missä näköharhat koetaan epänormaaliksi tilaksi 30-40-vuotiaana, 70-80-vuotias saa jo hukata todellisuutensa aivan rauhassa kenenkään pitämättä sitä kovin käsittämättömänä. s.215

Kirja on taitavasti kirjoitettu ja Stellan tarina näyttäytyy outoudestaan huolimatta uskottavana. Minusta Stellan näkökulma olisi riittänyt. Kun Maaria ja Antti saivat puheenvuoron, tuntui kuin samaa juttua jankattaisiin yhä uudestaan. Pitkästyin, en olisi viitsinyt enää lukea. Vasta rinnakkaisteos selitti mielestäni monen tarinan oikeutusta. Vasta sitten tajusin. Ilmeisesti muut ovat ymmärtäneet romaanin ansiot paremmin, sillä onhan Jokinen saanut kirjasta Ilkka-Pohjalaisen myöntämän pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon, jossa loppusuoran ehdokkaina oli mm. Antti Tuuri, Susanna Alakoski, Satu Vasantola ja Paula Nivukoski sekä muutamia muita nimekkäitä tekijöitä. 

Puhkiselityksen lisäksi minua haittasi tuo outo nimi: Julmala, vaikka sillä on varmaan tarkoituksensa. Kun en ollut vielä kirjaa lukenut, kuvittelin nimessä puhuttavan Jumalasta. Jumalakin on tässä kirjassa läsnä, sillä laestadiolainen usko häilyy kokemusmaailman taustana isoäidistä lapsenlapseen. Vain Krista-äiti on sanoutunut siitä irti. Julmalan nimi toistuu tekstissä jatkuvasti ja tekee vastakohtiakin, kuten isoisän Armas Julmalan, vakaasti uskovan miehen, jolla on salaiset paheet ja viha. Mutta että jopa Antista tulee Julmala, huh sentään! Kamala nimi sitä paitsi.

Ehkä tunne on hieman samankaltainen kuin hän olisi juossut henkensä edestä, selvinnyt voittajana maaliin ja huomannut sitten, että sai lopulta kiinni juuri sen, mitä itse asiassa oli koko ajan pakenemassa. s.231

Elina Jokinen: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi. tuuma 2020. Kansi:Satu Kontinen. 264 sivua


sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Strout Elizabeth: Voi William!


En käsitä, mikä Eizabeth Stroutin tekstissä viehättää minua. En ymmärrä, miten ensi riveiltä lähtien kirjailija kaappaa lukijansa ja pitää mukana viimeiselle sivulle asti. Olen lukenut Olive Kitteridgestä ja Lucy Bartonista. Itsestään selvää oli, että tartuin tähän kirjaan, joka kertoo myös Lucy Bartonista siihen tyyliin, että minun piti aluksi tarkistaa tekijä.
Lucy Barton on nimittäin myös kirjailija. Hän on lähtöisin köyhistä ja ankeista oloista. Lapsena häntä ja hänen sisaruksiaan on kuritettu ja äiti on jättänyt perheen selviämään keskenään. Yhden lapsen kuritukseen joutuivat osallistumaan sisaruksetkin. Näin vanhemmat säilyttivät jatkuvan pelon ilmapiirin.
  
Vanhemmiten olen ajatellut, että vanhempani toimivat vaistomaisen nerokkaasti velvoittaessaan meidät mukaan toimintaan; se piti meidät erossa toisistamme samalla lailla kuin se, mitä siinä talossa tapahtui, piti meidät erossa muista. s. 62

Otsikon William on Lucy Bartonin ensimmäinen mies ja hänen tytärtensä isä. Avioliitto on päättynyt vuosia sitten ja William on eronnut jo kolmannesta vaimostaan, jonka kanssa hänellä on yhteinen tytär. Lucyn mies David on kuollut. Ensimmäinen avioliitto on ollut molemmille merkityksellinen ja ystävyys on säilynyt lastenkin kautta.

On totta kun sanon, ettei minulla ollut kotia muuten kuin Williamin kanssa. s.77

Kun William saa tietää sisarpuolestaan, pyytää hän Lucya mukaan matkalle äitinsä lapsuuden maisemiin. Anoppi on ollut Lucylle merkityksellinen ihminen ja pysynyt kuolemaansa asti poikansa perhettä lähellä.

"Sinun anoppisi esitteli sinut ihmisille sanoen:'Tässä on Lucy joka ei ole mistään kotoisin. Mutta tiedätkö sinä, mistä hän oli kotoisin.' s.169

Kotinsa antamista huonoista lähtökohdista, epävarmuudestaan ja näkymättömyydentunteestaan huolimatta Lucy on elänyt menestyksellistä elämää kirjailijana. Hän on uskaltanut sanoa enemmän kuin useimmat muut koskaan kenellekään. Äitiys on hänelle tärkeää, sillä hän tietää, millaista on elää äidittömänä.

Tarkoitan tällä sitä, että ihmiset ovat yksinäisiä. Monet eivät pysty sanomaan edes hyvin tuntemilleen ihmisille sitä mitä oikeasti haluaisivat sanoa. s.115

En minä tappaisi itseäni. Minä olen äiti. Vaikka tunnenkin olevani näkymätön, olen äiti. s.155

Kirjan tapahtumat jäävät vähäisiksi. Vain matka Williamin äidin lapsuusmaisemiin ja muutamat juhlat edustavat liikettä nykyhetkessä. Päähenkilöt ovat jo eläkeiässä, lapset aikuisia, rahahuolia ei ole. Tapahtumat ovat jo muistoja, joita palaa mieleen. Pään sisällä nuo asiat vielä elävät ja vaikuttavat siihen, mitä tapahtuu nyt, tässä kirjassa. Stroutin tapa kertoa on näennäisen asiallinen ja toteava. Siinä ei ole mitään liikaa, muttei myöskään liian vähän. Joka sana ja lause on pakko lukea ja vaikeaa on edes hetkeksi laskea kirjaa käsistä. Tiedän, etten ole ainoa tässä ihailevassa ja ihmettelevässä joukossa, mutta pureekohan Stroutin kerrontatapa kaikkiin. Olispa mielenkiintoista tietää! Niin bonuksena vielä   Kristiina Rikmanin  tekemä takuuvarma käännöstyö ja  kaunis kansi, jossa Lucyn rakastamia tulppaaneja. Minäkin niistä pidän.

Elizabeth Strout: Voi William!. - Tammi, 2022. - Englanninkielinen alkuteos Oh William! 2021. -Suom.Kristiina Rikman. Päällys:Laura Lyytinen.-(Kuvat Instockphoto). 224 sivua. -Keltainen kirjasto 524)


keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Lindeblad Björn Natthiko: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä

 


Harvemmin enää tartun tämäntyyppisiin elämänohjeistuksiin, joissa tekijä on löytänyt elämälleen poikkeuksellisen suunnan ja tarjoaa sitä muillekin. Tämän kirjan nimi oli kuitenkin houkuttavan anteeksipyytelevä ja kiittäviä mainintoja tuli kavereilta ja lehdistäkin.

Ruotsalainen nuori mies vetäytyy 17 vuodeksi thaimaalaiseen luostariin, metsämunkiksi. Hän elää ihmisten almujen varassa ja harjoittaa buddhan oppien mukaista elämää. Siihen kuuluu mm. sopeutumista yhteisöön, kieltäytyminen nautintoaineista, vaeltaminen paljain jaloin viidakossa, mietiskelyä ja oivalluksia ja Jumalan palvelemista buddhan oppien mukaan. Tarinoiden avulla hän antaa muillekin mahdollisuuden oivaltaa enemmän. Hän mm. kertoo miehestä, joka on putoamassa rotkoon, mutta saa viime hetkellä kiinni rotkon seinämässä törröttävästä puunkarahkasta. Voimien hiipuessa tulee Jumala mieleen.

"Haloo? Jumala? Kuuletko minua? Tarvitsisin hieman apua, jos todellakin olet siellä."

Taivaasta kantautuu jyrisevä basso: "Jumala tässä. Voin auttaa sinua. Mutta sinun on tehtävä, mitä minä käsken."

Mies:

"Totta kai, rakas Jumala, teen mitä tahansa!"

Jumala: "Päästä irti."

Mies on vaiti muutaman sekunnin ja sanoo sitten: "Öö...olisiko siellä ketään toista?" ss.74-75

Epäluuloni munkin elämäntapaa kohtaan ei kirjan myötä hälvennyt. En vieläkään ymmärrä, miksi joku vetäytyy luostariin, kieltäytyy paljosta ja kärsiikin kieltäytymisensä vuoksi. Natthiko kärsi nälkää, sillä munkit saivat syödä vain kerran päivässä. Silloinkin ruoka oli almuina annettuja ja erilaiset ruuat laitettiin sekaisin jaettavaksi. Minusta kieltäymyksillä pitäisi olla joku muita ihmisiä palveleva tai hädänalaisia hyödyttävä tarkoitus. Metsämunkkien toiminta vaikutti itsekeskeiseltä. Heidän toimintansa keskiössä oli Jumala, ei ihminen. Huolimatta tästä perustavanlaatuisesta epäilystäni, löysin kirjasta ja sen myötä kai buddhalaisuudesta oivalluksia tähänkin lainattavaksi. Kuten: 

Kun tunteet menevät lukkoon, leikkisyys, leppoisuus, huumorintaju ja spontaanius katoavat. Sitä muuttuu jäykäksi ja kulmikkaaksi. Minusta tuli todellakin juuri sellainen. Sen lisäksi sanoin itselleni, että minun ei pitäisi olla niin jäykkä ja kulmikas, mikä sai minut muuttumaan entistä jäykemmäksi ja kulmikkaammaksi. s.30

Lindeblad pukee vanhan totuuden hetkeen tarttumisen tärkeydestä laajempiin kielikuviin ja korostaa samalla epävarmuuden sietokykyä henkisen kasvun tavoitteena.

Me ikään kuin kannamme jatkuvasti mukanamme mukanamme kahta suurta, raskasta ja tärkeää laukkua. Toiseen on pakattu omaa menneisyyttämme koskevia ajatuksia, toinen taas on täynnä tulevaisuusajatuksia. Laukut ovat hienoja ja arvokkaita, ei siinä mitään. Kokeile kuitenkin, voisitko laskea ne käsistäsi aivan pieneksi hetkeksi. Kokeile, voisitko kohdata asiat suorempaan, tässä ja nyt. Kokeen jälkeen voit toki ottaa laukut uudelleen mukaasi. Jos haluat. s.112

Suuri osa henkisestä kehityksestä on yhteydessä  epävarmuuden sietoon. Kun kestämme sen, että emme voi tietää ja hallita kaikkea, löydämme reitin sisäiseen viisauteemme. Elämään takertuminen on kuin veteen takertumista. Virtaaminen on niiden molempien luonto. s. 118

Erityisesti itseään jatkuvasti syyttelevien ja huonosta itsetunnosta kärsivien olisi syytä paneutua Lindebladin ajatuksiin itsemyötätunnosta.

Tiedän monien jarruttelevan itsemyötätuntoa sillä perusteella, että  he pitävät itseään riittämättöminä ja puutteellisina. He eivät pidä itseään lempeän huolenpidon arvoisina. Mutta jos jää odottamaan sitä, että tuntee itsensä rakkauden arvoiseksi, että sellainen tunne vain ilmestyy jostain, saattaa odotus olla turhaa. s. 142

Tässä kirjassa minua viehätti se, että Lindeblad ei omasta vakaumuksestaan huolimatta tyrkytä mitään. Senhän paljastaa jo kirjan nimikin, joka on suomennettu täsmällisesti. Hän kertoo omia kokemuksiaan ja ujuttaa väliin ajatuksiaan. Oivallukset upposivat. Lindebladin elämä jatkui munkkivuosien jälkeen Ruotsissa. Hän solmi avioliiton, mutta sairastui sitten vakavasti. Kuoleman ei pitäisi vaikuttaa kirjan suosioon, mutta usein se tekee sen silti. Tällä kirjalla on muitakin ansioita kuin tekijän kuolema.

Björn Natthiko Lindeblad , Caroline Baker, Navid Modiri: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä. Aula&Co 2021. - Ruotsinkielinen alkuteos: Jag kan ha fel 2020. Suom. Teija Hartikainen.- 195 sivua.

tiistai 3. toukokuuta 2022

Tuuri Antti: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä

Leirille palattuamme teimme tulen, keitimme haukisoppaa ja paistoimme makkaraa. Puhelimme. Wahlroosin puheista sain sellaisen käsityksen, että hän oli elämäänsä hyvin tyytyväinen, vaikka hänen suunnitelmansa elämässä eteenpäin olivatkin aika epärealistisia. s. 35 

Tämä on juuri sitä tekemistä, jota Antti Tuuri harrastaa ensimmäisen vaimonsa pikkuveljen, Jukka Wahlroosin, kanssa. Wahlroos on syntynyt 1955 ja sairaalassa lääkäri kehottaa antamaan lapsen vajaamielistenlaitokseen. Sitä vanhemmat eivät kuitenkaan tee ja Wahlroos saa hyvän elämän, ystäviä, harrastuksia ja töitäkin.

Kovin eri tavalla olisi elämäänsä  elänyt, jos hänen vanhempansa vuonna 1955 olisivat suostuneet lääkärin neuvoon, että lapsi pitäisi jo synnytyslaitokselta antaa vajaamielislaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Ja kovin erilainen ja monella tapaa kylmempi elämä olisi ollut meillä kaikilla, jotka Wahlroosin kuusikymmentävuotislounaalla hänelle maljan kohotimme. s.134

Äidinrakkaus on tietenkin aina suuri tunne, mutta Down-ihmistä kohtaan se on rajaton; rajaton on myös kehitysvammaisen lapsen rakkaus äitiinsä vielä aikuisenakin. s.70

Antti Tuurin kertomus ystävästään on täynnä lämpöä. Tuomitsematta ketään hän kertoo Wahlroosin tarinaa ja samalla työntää pois ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta, joka etenkin vielä 1950-luvulla ihmisillä ja yhteiskunnalla oli  'mongoloideja' kohtaan. Taitaa sitä olla vieläkin, mutta tällaisilla tarinoilla ja suhtautumistavalla ennakkoluulot haihtuvat. Kirjan koskettavin kohtaus mielestäni on kuvaus Antti Tuurin tyttären, Hannan, penkkariajelusta, jota Wahlroos työporukkansa kanssa on lähtenyt katsomaan.

Wahlroos on aina ollut hyvin ylpeä siitä, että on eno. Kun Hanna abiturienttipäivänä ajoi penkkariajelua, Aula-työkodin väki oli tullut ajoja katsomaan Kaivopuistonrantaan. Wahlroos vilkutti ylpeänä siitä, että oli yhden ajelijan eno, ja näytti sitä kaikille selittävän: Hanna muistaa taas olleensa ylpeä siitä, että hänellä oli sellainen eno, joka oli hänestä ylpeä. Kaikki hänen luokallaan tiesivät, että hänen enonsa oli aulalaisten joukossa, ja aulalaiset saivat päälleen hurjimman karamelliryöpyn. s.108

Teos sisältää myös tietoa sekä Downin syndroomasta että niistä mahdollisuuksista, joita suomalainen yhteiskunta Down-ihmisille tarjoaa. Tämän vuoksi kirja luokitellaan kirjastoissa yhteiskuntatieteiden joukkoon. Onneksi media on huomannut julkaisun ja nostaa sitä esiin tietokirjojen joukosta, sillä lukeehan tätä kirjaa kuin romaania. Ja se todellakin kannattaa lukea!

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä. Otava, 2022. - 158 sivua



perjantai 29. huhtikuuta 2022

O'Farrell Maggie: Hamnet

 Kuinka voikaan viehättää tarina, jonka juonen tietää etukäteen ja jonka tapahtumat eivät edes kiinnosta. Tämä tarina  Shakespearen pojan kuolemasta 1500-luvun Stratfordissa oli kirja, jonka arvelin ehkä selailevani  tai mahdollisesti jättäväni kesken, mutta nyt haluan sitä oikein kunnolla hehkuttaa ja suositella muille. Helmi se on!

Kirjailija ei peittele teoksensa taustaa, vaan antaa faktat lukijalle jo ensi sivulla. Stratfordissa asuneella pariskunnalla oli kolme lasta: esikoinen Susanna ja kaksoset, joista poika, Hamnet, kuoli 1596. Isä oli latinanopettaja, myöhemmin teatterimies ja kirjailija. Äiti oli jotain ihan muuta, ja luulen, että tästä alkaa kirjailijan osuus. Shakespearen puolisosta Annesta on tullut Agnes.Tarina on ennen kaikkea hänen tarinansa ja alkaa jo nuoruudesta, jolloin hän eli äitipuolensa kanssa samassa kodissa omaa kuollutta äitiään ikävöiden.

Agnesilla on parantajan lahjoja ja kyky nähdä niin ihmisistä kuin asioista enemmän kuin muut. Hän viettää päivänsä keräten ja viljellen lääkeyrttejä, mikä ärsyttää äitipuolta. Onneksi hänellä on veli, joka ymmärtää sisartaan.

Äkkiä Anges tietää kaksi asiaa. Hänellä ei ylipäätään ole mitään käsitystä, mistä tietoa tulee, sitä vain tulee. Koskaan hän ei epäile oivalluksen hetkiään saati pohdi, kuinka tieto hänet saavuttaa. Jokaisen saamansa viestin hän ottaa vastaan kuin odottamattoman lahjan, hymyilee lämpimästi ja yllättyy mieluistasti. s.189

Yksi kohta Elizan(Agnesin käly) kädestä joutuu vahvojen näppien rusennukseen. Tuntemus hämmentää, aivan kuin hänestä vedettäisiin jotakin, tikkua ihosta tai tulehdusta haavasta, ja samalla sisuksiin ammennettaisiin jotakin muuta. Onko hän tässä antamassa vai saamassa? Tekee mieli sekä kiskaista käsi vapaaksi että jättää se nipistykseen. s.119

Kun Agnes tapaa vähän karsaasti ja halveksuen katsotun hansikkaantekijän pojan, joka osaa kirjoittaa ja lukea ja opettaa lapsia koulussa, ei hän epäile tuntemuksiaan. Pojan isä on velkojien armoilla ja näkee tytössä hyvien myötäjäisten antaman mahdollisuuden. Toki hän haluaa esiintyä hyväntekijänä antaessaan poikansa naida raskaana olevan tytön. Kun veli ihmettelee sisarensa naimakauppaa, paljastaa tämä nähneensä tulevan miehensä sisälle.

"Että kaikista tuntemistaan ihmisistä sinä kätket sisällesi eniten." s.170

Avioliitossaan hansikkaantekijän talon naapurissa Agnes jatkaa omaa elämäänsä parantajana ja tietäjänä. Hän synnyttää esikoisensa yksin, mutta hämmästelee, kun ei 'näe' toista lasta odottaessaan syntyvän lapsen sukupuolta. Appivanhemmat pakottavat Agnesin synnyttämään kotona ja lapsia tuleekin kaksi, tyttö ja poika.

Vaikka nuoren parin rakkaus kukoistaa, Agnes huomaa aviopuolisonsa viihtymättömyyden ja arvaa syynkin. Elämä vanhempien lähellä lannistaa ja nujertaa. Ovelasti hän saa miehensä lähtemään Lontooseen toteuttamaan kirjailijan ja teatterimiehen uraa. Suurkaupungissa pieni ullakkohuone tulee kirjailijan linnakkeksi ja mies löytää tehtävänsä.

Missään muualla hän ei pääse pakoon ihmisiä ja ympärillä hälisevää elämää, missään muualla ei saa antaa maailman kaikota, oman minänsä haihtua, olla vain musteeseen kastettua sulkaa pitelevä käsi ja katsella, miten sen kärjestä purkautuu sanoja. Ja kun sana toisensa jälkeen kiertyy esiin, hän saattaa erkaantua itsestänsä ja löytää rauhan, jonka suomaa lumousta, virvoitusta, suojaa ja riemua mikään ei voita. s.292

Vaan kestääkö avioliitto etäisyyden lisäksi sen tuskan, jonka oman lapsen kuolema tuo? Agnes muuttuu ja perhe muuttuu.

Paljon Agnes on kestänyt ja kestää, mutta oman lapsen tuska luhistaa. Hän kestää eroa, sairautta, iskuja, synnytyksiä, köyhyyttä, nälkää, vääryyttä ja yksinäisyyttä, muttei tätä: oman lapsen surua kuolleen kaksosensa ruumiin äärellä. s.280

Agnes ei ole entisensä. Hän on muuttunut perin pohjin. Hän muistaa olemisensa ihmisenä, joka koki varmuutta elämästä ja siitä, mitä se hänen eteensä tuo. Hänellä oli lapsensa, miehensä ja kotinsa. Ihmisten sisimpään kurkistaessaan hän näki, mitä tuleman pitäisi. Hänellä oli kyky auttaa toisia. Hänen jalkansa askelsivat maan kamaralla sutjakkaasti ja luontevasti.

Sen ihmisen hän on menettänyt ikiajoiksi. Ja se joka hänestä on tullut seilaa tuuliajolla eikä tunnista eämäänsä. Hän ajaelehtii irrallaan, hän on joutunut hukkaan. Hän on joku semmoinen, joka itkee, jollei löydä kenkäänsä tai kiehuttaa maidon vetiseksi tai kompastuu kattilaan. Mitättömät sivuseikat luhistavat hänet. Mikään ei ole enää varmaa. s. 309

Agnesin hahmo on täyteläinen ja kiinostava. Lukija pääsee haistelemaan ja maistelemaan yrttejä ja keitoksia, ja saa aavistuksen parantajan ja selvänäkijän toimista. Lukija ei ymmärrä sen enempää kuin Agneskaan, mistä salattu tieto kumpuaa, mutta luottaa kirjailijan ohjaukseen. Yhtä lailla yltäkylläisesti O'Farrell kuvaa keskiaikaista elämää ja kaupunkia, niin Sratfordia kuin Lontootakin. Uudelleen lainauksia varten merkitsemiäni kohtia lukiessani mietin, oliko kuvailu ehkä liian rönsyilevää, toistiko kirjoittaja itseään liikaa? Vaan ei ja ei. Minä pidin tästä tyylistä ensi lukemalla ja yhä pidän. Se tekee tästä kirjasta houkuttavan ja antaa kerrontaan väriä ja mehukkuutta.  O'Farrellin kirjoille annan uudenkin mahdollisuuden. Muidenkin kannattaa mielestäni kokeilla.

Maggie O'Farrell on lähtöisin Irlannista, mutta asuu nykyisin Edinburghissa. Hänet on palkittu usein ja kirjat myyvät hyvin ja erityisesti Hamnet on ollut myös kriitikoiden ylistämä. Suomennoksiakin on jo ennen Hamnetia ilmestynyt kaksi: Varoitus tukalasta helteestä (2014) ja Käsi jota kerran pitelin (2013). Tätä kirjailijaa ei kannata ohittaa.

Maggie O'Farrell: Hamnet. -S&S,2022. - Englanninkielinen alkuteos: Hamnet, 2020. - Suom. Arja Kantele. - Kansi ja ulkoasu Laura Noponen. - 382 sivua


keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Bomann Ann Catherine: Agathe




 Miksi kukaan ei kertonut särkevistä nivelistä, löysästä ihosta ja näkymättömyydestä? Vanheneminen, ajattelin katkeruuden hyökyessä ylitseni, oli ennen kaikkea sen havainnoinnista, miten ero mielen ja ruumiin välillä kasvoi yhä suuremmaksi, kunnes jonain päivänä ihminen oli muuttunut itselleen täysin vieraaksi. s.20

Eläkepäiviään odotteleva psykiatri laskee asiakkaiden käyntikertoja ennen kuin hän lopettaisi vastaanottonsa. Hän on turhautunut työhönsä eikä näe sen merkitystä asiakkailleen. Hän tuntee toimivansa vastuullisesti, kun kieltäytyy ottamasta enää uusia asiakkaita.

En ollut koskaan ollut sellainen ihminen, joka poikkesi valitulta tieltä, ja vaikka minun puutarhaportiltani oli naapurin portille vain kaksitoista metriä, se oli kiertotie, jonne en koskaan kääntyisi. s.28 

Psykiatri/kertoja ei ole oikein koskaan osannut elää omaa elämäänsä, vaan on toiminut niin kuin hänen on oletettu elävän. Siihen hän on saanut mallin jo lapsena. Hän ei osaa nauttia edes vapaa-ajastaan muuten kuin kuuntelemalla yksin kotonaan klassista musiikkia. Mies tuntuu kaiken kaikkiaan tyytymättömältä elämäänsä ja kipuilee oman yksinäisyytensä ja sosiaalisen lahjattomuutensa kanssa.

On jotenkin yksinäistä, kun ei elä. Aivan kuin katselisi jalka paketissa muiden leikkiä sivusta. s. 48

"Tarkoitan, että tunnette olevanne täysin ainutlaatuinen ja samaan aikaan täysin yhdentekevä." s.69

Äkkiä muistin päivän jolloin itse ymmärsin, että soitin viulua ainoastaan isän vuoksi. Että olin harjoitellut vain jotta isä ei pettyisi minuun, että soittaessani hyvin en tuntenut muuta kuin helpotusta. s.75

Ihmissuhteissaan hän on hyvin arka eikä hänellä ole ystäviä tai tuttaviakaan. Tavallaan se häiritsee häntä, mutta hän kokee olevansa kykenemätön lähestymään muita ilman ammatin suomaa etäisyyttä tai asetelmaa vastaanottohuoneessa.

Miten   voi auttaa vierasta ihmistä hyväksymään kuoleman, kun ei edes osaa elää omaa elämäänsä? s. 64

Psykiatrin apuna vastaanotossa ja arkistoinnissa työskentelevä rouva päästää miehen vastalauseista huolimatta Agathen potilaaksi. Keskustelut Agathen kanssa saavat psykiatrin ymmärtämään paljon myös itsestään ja tajuamaan elämättömän elämänsä, yksinäisyytensä ja tarpeen muutokseen.

Pienellä kirjalla on paljon sanottavaa huolimatta lähes olemattomista tapahtumista. Kerronta keskittyy kertojan päänsisäisiin liikkeisiin, jotka kirjailija kiteyttää välillä keskusteluissa, välillä ajatuksina. Näkymätön päähenkilö löytää viimein uskalluksen ja minuutensa. Hän uskaltaa lähestyä toista ihmistä omana, aitona itsenään. Siinä lienee tämän kirjan arvo. Näkymättömästä tehdään näkyvä. Luulen, että  sen kirjailija halusi todistaa. Ainakin minä luin ja ymmärsin tästä kirjasta juuri tuon viestin.

Ann Catherine Bomann: Agathe. Gummerus, 2022.- Tanskankielinen alkuteos: Agathe 2017. - Suom. Sanna Manninen.- Kannen kuvat Fine Pic/Schutterstock. - 122 sivua 



sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Enriquez, Mariana: Mitä liekit meiltä veivät


 Luulin tarttuvani naisen asemaa käsittelevään novellikokoelmaan, mutta  tulinkin lukeneeksi kaksitoista kauhunovellia ja suomentajan jälkisanat. Minä onneton luen usein yöllä, joten hetkittäin unet kaikkosivat kokonaan rankan kuvaston takia. Piti yrittää lukea seuraavaa novellia rauhoittumisen tarkoituksessa, mutta siinä tuli vielä rankempia juttuja. 

Vaan mitäpä rankasta kuvastosta, kun teksti on maagisen lumoavaa ja kerronta kiihkeää. Oikeasti ne kuuluvat yhteen ja Enriquezia onkin luonnehdittu goottilaisen realismin kuningattareksi novellistina ja kirjailijana. Nuestra parte de noche , Yö kuuluu meille -romaani on vienyt hänet espanjankielisen kirjallisuuden kärkinimeksi. (Uhka)rohkeasti kävin kirjaston sivuilla tekemässä siihenkin varauksen. Kirja ilmestynee suomeksi elokuussa, myös äänikirjana.

Onhan näissä novelleissa naisasiaakin.  Argentiinan oloissa ja näissä novelleissa naiset joutuvat kestämään enemmän ja  pärjätäkseen olemaan vahvoja ja sitkeitä. Usein pärjääminen ei onnistu, kun väkivalta, huumeet tai hulluus tavoittaa. Vain harvoja rationaalisesti toimivia naisia on päähenkilöinä, mutta heitäkin on, kuten slummialueelta lähtöisin oleva syyttäjänä toimiva Marina, joka yrittää selvittää poliisin tekemää henkirikosta novellissa Mustan veden viemää. Aika usein novelleissa käy jotenkin huonosti, mutta joskus naiset poistuvat voittajina - tosin ei ihan laillisin keinoin.Näin käy novellissa Hämähäkinverkko.

Minä vaikutuin kirjasta ja suosittelen sitä edelleen muille lukijoille. Huolimatta palovammojen polttamasta naisesta, joka hymyilee käärmeensuullaan, kun käy halaamassa maanalaisen matkustajia. Huolimatta löyhkäävästä Buenos Airesia kiertävästä joesta, jonne on heitetty kaikki roska teurasjätteistä alkaen. Huolimatta haamuna kolmioksi viilatuilla hampaillaan hymyilevästä pojasta, itseään viiltelevistä naisista, yksikätisistä tytöstä, joka katoaa jäljettömiin. 

Ehkä en voi suositella kirjaa ihan kaikille. Herkkähermoiset älkööt vaivautuko. Kerronnan lähtökohta on kuitenkin todellisuudessa, joka Argentiinan diktatuurissa ei ole kaikille yhtään helppo. Minä pidän juuri tällaisesta realismiin istutetusta harhasta, joka vie kerronnan ihan muihin maailmoihin. Etelä-Amerikassa tämä näyttää olevan suosittua tai ainakin maagisen realismin kärkinimet tulevat sieltä. Enriquezin kirjojen pelottavat elementit sopivat köyhään ja väkivaltaiseen ympäristöön. Niiden myötä kirjat sijoittuvat kokonaan toiseen genreen, nimitettäköön sitä sitten goottilaisuudeksi, kauhuksi tai maagiseksi realismiksi. Mariana Enriquezista tuli suosikkikirjailijani.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät. - WSOY, 2021. - Las cosas que perdimos en el fuego, 2016. Suom. Sari Selander. 255 sivua.