Tartuin tähän kirjaan, koska sitä käsiteltiin yhdessä lukupiirissäni. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään aloittaessani. Parin sivun jälkeen huokailin ja mietin, jaksanko lukea kaikkia pieniä tarinoita, joita kirja sisälsi. Onneksi silloin tuli vastaan sivun mittainen kertomus Sumusto, joka alkaa näin:
Tylsyys on tarttuvaa, varsinkin sillitehtaalla. Sitä saa sieraimensa täyteen. Ja taskut, silmät ja kynnenaluset. Purkkeihin ahdetut kalat eivät odota huomiselta liikoja. Suomukylkisten on vaikea pysyä hereillä. Kuivalla maalla oleminen pykii.
ja loppuu:
Sillin elämässä kaikki on katoavaista ja sumuista.
En tunne tehneeni vakavaa paljastusta, vaikka tähän kirjasinkin osan tarinaa. Lehikoisen kirjaa ei voi lainauksilla tyhjentää. Kertomukset ovat sellaista vyörytystä ja ilotulitusta, että jokainen sana ja lause on luettava, pysähdyttävä välillä hengähtämään ja sitten taas jatkettava. Sillä kovin tiuhaan tahtiin ei näitä kertomuksia voi nauttia.
Monet kertomuksista pohjautuvat myytteihin, taruihin tai satuihin. Kuten tarina naisen jättämästä miehestä, joka yrittää muuttua ihmissudeksi virtsaamalla juopuneen taikaringin ympärilleen. Jotain menee kuitenkin pieleen (mitä - sitä en paljasta!), mutta uudessakin ilmiasussaan hän pystyy tekemään haittaa naisystävänsä uudelle rakkaussuhteelle. Senkään vertaa ei saa maineikas runoilija, joka yrittää uudistua, mutta muuttuu jänikseksi.
Kaikesta näennäisestä varmuudesta huolimatta hän oli alkanut kärsiä huijarisyndroomasta. Vaikka hän saarnasi yleisölleen kirkkaista sisällisistä kuvista ja rehellisyyden merkityksestä noita näkyjä kuunnellessa, hänen sisällään vallitsivat aivan toisenlaiset taajuudet. Hänessä ei ollut rahtuakaan Pohjois-Amerikan intiaanien maailmanluojajänisten vitaalista energiaa, pikemminkin hän muistutti lemmikkikaupan taskukokoista takkuturkkia, joka säikkyi jopa omaa varjoaan ja nukkui silmät auki.
Usein kertomukset naurattavat ja kirjailija onkin saanut taitavasti johdateltua päähenkilön sellaisiin tapahtumiin tai muistoihin, joita lukijallakin voisi olla. Äkkiä saattaakin huomata nauravansa omille ajatuskuluilleen. Lopua kohden sävy tummenee. Kerrontaan tulee uhkaa, kuten Sulava napa -kertomuksen helisevissä jäissä. Valkoinen :räjähdyksen jälkeen -novelli kuvaa katastrofin ydinräjähdyksen jälkeen ja se kuvaus on kauhea.
Hän astuu sisään ja istuu lattialle, hänen hengityksensä lomittuu toisten huonetta asuttavien henkäysten kanssa. Toisten aikojen ja asukkaiden. Ja vaikka talo on sama kuin ennen valkoista, se on kuitenkin eri talo. Hän on tullut tänne kaukaa, kolmen vuosikymmenen läpi. Iltapäivällä hän sulkee silmänsä ja asuu ulos.
Ympäristönmuutos ei ole kirjan ainoa teema, vaan novelleista voi löytää myös feminististä sanomaa. Paljaimmillaan ja selkeimmillään tämä on ehkä Prinsessa Ruususen tarinassa, jossa kuningas rakastelee nukkuvan prinsessan kanssa ja nai tämän myöhemmin. Loppuosassa ruusut Aspiren (Aspirinin) johdolla ottavat vallan ja näyttävät naisille syötetyt valheet ja naisten aseman.
Aspirinilla ei ole mitään feminisyyttä vastaan - päinvastoin, mutta aivojensa kapasiteetin se haluaa arvioida itse.
Älyllä ei ole sukupuolta, eikä väri. Paitsi natisevien oppituolien todellisuudessa, jonka fabulointi on vielä kuningassatujakin ihmeellisempää...
Tekijä on kuvataiteilija ja taidekasvattaja, joka on ehtinyt julkaista kuusi runokokoelmaa ja yhden novellikokoelman. Tämä kaikki näkyy tekstissä. Välillä luin kirjan kertomuksia kuin runoa. Jokainen sana tuntuu yhtä tärkeältä, vaikka juoni sitoo kerrontaa. Tarinat voi nähdä edessään myös värikylläisinä kuvina. Minun on hetkittäin vaikea nimittää näitä novelleiksi ja olen huomaavinani, että myös muilla on samoja vaikeuksia. Tekstien pituus vaihtelee sivun mittaisesta välähdyksestä monen sivun juonelliseen kertomukseen. Kirja sisältää siis alaotsikon mukaan yökertomuksia, joidenkin arvioden mukaan iltasatuja aikuisille tai tarinoita. Oli miten oli, värikylläistä ja nautittavaa, hulvattoman hauskaa ja satuttavan synkkää luettavaa tarjoaa tämä kirja. Olen syvästi kiitollinen, että sain kirjan käsiini.
Kehyskertomus kertoo tytöstä, joka etsii kaltaistaan, itseään, salaisuutta. Luin tämän yhteenvetona ja samalla johtopäätöksenä. Siitä poimin lauseen, jonka voisi jättää kirjan sanomaksi.
Mutta jos ei uskalla katsoa, ei näe, ja sellaista elämää hän ei halunnut.
Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia. Like, 2020. - 191 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti