torstai 23. elokuuta 2018

Lundberg Sofia: Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg
Punainen osoitekirja
Alkuteos:Den röda adressboken
Suom. Tuula Kojo
Otava 2018
317 sivua

Doris Alm on 96-vuotias sitkeä nainen, joka haluaa elää itsenäistä elämää loppuun asti. Hänen ainoa omaisensa on New Yorkissa perheensä kanssa asuva sisaren tyttärentytär Jenny, johon hän pitää yhteyttä Skypen välityksellä kerran viikossa.Doriksella riittää muisteltavaa  ja pöydällä makaava punainen osoitekirja palauttaa mieleen elämän varrelta ihmisiä, vaikka useimmat nimet onkin jo yliviivattu ja perässä lukee : kuollut. Köyhästä perheestä lähtöisin oleva Doris joutuu jo 13-vuotiaana piiaksi Tukholmaan, sitten mannekiiniksi Pariisiin. Toista maailmansotaa hän pakenee siskonsa kanssa Amerikaan, josta palaa rakastettunsa perässä Eurooppaan ja  haaksirikon koettuaan Englannin kautta takaisin Tukholmaan. Matkan varrella tyttö oppii selviytymään, mutta saa myös niin monta kolhua, ettei elämää voi helpoksi kutsua. Eikä ole yksin kuoleminenkaan helppoa.

Kirjoittaja on 1974 syntynyt ruotsalainen toimittaja, jonka esikoisromaani on myynyt hyvin  Ruotsissa. Kirja on valloittamassa nyt lukijoita muualtakin, kertoo kustantaja.

Minua ärsytti kirjan kannen mainoslause Vuoden koskettavin. Luin myös kommentteja itkettävyydestä ja terästäydyin olemaan kriittinen. Löysin kritiikilleni paikkaa, koska tapahtumavyöry oli niin huikea, ettei syventymiseen jäänyt juuri tilaa. Kerronta oli vetävää, mutta ehkä  Doriksen  vaiheet rupesivat tuntumaan liian hurjilta ja mahdottomilta. Hyvinkin traumaattisista kokemuksista toivutaan noin vain ja aloitetaan taas uutta vaihetta elämässä. Kyllä minullekin tuli tippa silmään sivulla 168, kun ruotsalaissisarukset ovat omaa kieltään puhuen saaneet suruunsa uponneen, Amerikan siirtolaisen elpymään. Ja lopussa, tietysti. Itkeminen tekee välillä hyvää, tottakai.

Oli kirjalla ansionsakin. Erityisesti vanhan ihmisen näkökulma häntä hoitaviin kotiavustajiin ja sairaanhoitohenkilökuntaan kävisi mielestäni puheenvuoroksi sosiaalipalveluja suunniteltaessa. Kirja oli taitavasti ja ammattimaisesti kirjoitettu, hienosti rakennettu. Vaan oliko siinä jotakin liian laskelmoitua, liikaa dramatiikkaa ja tunteiden tökkimistä?

Tätä voi suositella syysiltojen rentouttaviin tuokioihin helppolukuisuuden ja tunteisiin vetoavan sisällön vuoksi

maanantai 20. elokuuta 2018

Starnone Domenico: Solmut

Domenicuo Starnone
Solmut
WSOY 2018
Italiankielinen alkuteos Lacci
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Päällys Matti Ruokonen
191 sivua

Ensin ajattelin, että kirja on pelkkä avioliittodraama. Etten jaksaisi lukea alun petetyn aviovaimon purkauksia yhtään enempää. Onneksi sain suosituksen jatkaa. Nimittäin oikeasti ja varsinaisesti kirja alkaa vasta aviovaimon purkauksen jälkeen, kun pettäjäpuoliso saa puheenvuoron liki 30 vuotta myöhemmin. Vielä kolmaskin, yllätyksellinen, näkökulma draamaan tulee. Kirja tuli lähelle, kirjan henkilöt tulivat lähelle puutteineen ja vahvuuksineen.

Asetelma on klassinen. Mies muuttaa nuoremman naisen luo Roomaan ja jättää vaimonsa ja 8-12- vuotiaat lapsensa, tytön ja pojan Napoliin. Vaimo on hoitanut lapsia, kotia ja taannut miehensä hyvinvoinnin. Nyt hän jää taloudellisesti heikkoon asemaan, eikä lasten kasvatus isän äkillisen katoamisen jälkeen ole helppoa.

On olemassa etäisyys, jota ei mitata kilometreissä, ei ehkä edes valovuosissa: se on muutosten mukanaan tuoma etäisyys. Loitonnuin vaimostani ja lapsistani ja seurasin intohimojani: uutta naista, jota rakastin, ja uusia innostavia töitä, joita pukkasi näennäisen tasaiseen tahtiin ja jotka toivat minulle toinen toisensa perään pientä henkilökohtaista menestystä. Lidia piti minusta, kaikki pitivät minusta. Ja sillä välin tihenevä sumu peitti alleen menneisyyden, jossa olin tuntenut itseni kömpelöksi ja saamattomaksi. s.106

Millaiset jäljet välirikko jättää tilanteen eri osapuoliin, siitä kirja kertoo. Kirjailija on kirjoittanut tätä kirjaa ennen jo tusinan kirjoja ja häntä pidetään yhtenä Italian nykykirjallisuuden tunnetuimpanan nimenä. Hän siis osaa asiansa. Pitääkö vielä tämäkin mainita: puoliso on kääntäjä Anita Raja, jonka taas epäillään olevan Elena Ferrante - salanimen takana..

Heistä kahdesta vain äiti oli keskittynyt raha-asioihin. Hän on laittanut sivuun rahaa, kartuttanut säästöjä, heistä kahdesta hän halusi ostaaa tämän asunnon. Hän on aina painottanut meille joka ikisen kolikon tärkeyttä, hänen rakkautensa meihin lapsiin sai rahan muoon. Eikä hän koskaan haalinut rahaa itselleen saati isälle, vaan taatakseen meille kahdelle mukavan nykyisyyden ja turvallisen tulevaisuuden. s.171

En tiedä,voiko sanoa, että välirikosta selvitään, vaikka lapset kasvavat aikuiseksi ja alkavat elää omaa elämäänsä. Kolhuja ainakin jää. Nimi viittaa tietysti avioliiton solmuihin, mutta sillä on konkreettinen lähtökohta isän ja pojan samanlaisessa tavassa solmia kengännauhat. Näihin solmuihin kannattaa paneutua.

maanantai 13. elokuuta 2018

Lönnroth Heleena: Matka halki satumaan

Heleena Lönnroth
Matka halki satumaan - Miten minusta tuli dekkarikirjailija
di Porri 2018
232 sivua
Kannen kuva Seppälän Valokuvaamo
Takakannen kuva Kuvasto 2018

En ehkä olisi tarttunut kirjaan, jollen olisi muutamia kertoja tavannut kirjoittajaa ja jutellut hänen kanssaan. Ammatti ja osin koulutuskin on sama - paitsi että Heleena Lönnroth on tehnyt paljon muutakin kuin kirjastonhoitajan hommia. Toki hän on niissäkin ollut, kirjastotoimenjohtajana monessa vastuullisessa paikassa, kuten Seinäjoella, Pyhtäällä ja Kotkassa, mutta myös kansalaisopiston rehtorina, koulutussuunnittelijana ym. ym. Hän mainitsee muuttajan geenistä, joka vaatii uusia kokemuksia ja ympäristöjä. Hieno oivallus! Miten paljon enemmän vaatii alati uusiin paikkoihin hakeminen, sopeutuminen, uusien ajatuksien esittäminen ja muutosvastarinnan (epämiellyttävä sana ihan omasta sanavarastosta) murtaminen kuin samassa työpaikassa pysyminen, mikä kuitenkin kunnallisella puolella yleensä palkitaan. Miten paljon enemmän se antaa!

Kirjan alaotsikon mukaisesti kirja kertoo siitä, miten kirjoittajasta tuli dekkarikirjailija. Oikeastaan dekkarien kirjoittaminen Mauri Sariolan käyttämien juonikaavojen ohjailemana oli vain yksi juonne tässä kirjassa, vaikka tuotanto käsittääkin 30 teosta, aluksi Kustannus Mäkelän kustantamana, sittemmin itse perustetussa di Porri kustantamossa..Vauhti vuodesta 1992 alkaen on ollut melkoinen, varsinkin kun samaan aikaan on viime vuosia lukuunottamatta hoidettu vaativa leipätyö, lapset, talojen kunnostuksia, muuttoja, maalaamista ja kuvataidenäyttelyjä ym.

Rehellisen oloisesti Heleena Lönnroth kirjoittaa myös henkilökohtaisista menetyksistään ja tappioistaan, rahavaikeuksista ja niita seuranneesta häpeästä, mutta myös iloista ja onnettaren potkuista. Hän ei valita eikä nyyhkytä, vaan katsoo eteenpäin. Voisi sanoa että muuttajan geenin lisäksi hänellä on myös selviytyjän geeni, joka estää jäämästä paikoilleen, "tuleen makaamaan".

Tahtomattani peilaan omia elämänvaiheitani suunnilleen samanikäisen kirjoittajan vaiheisiin. Ehkä yhteenveto tässä iässä olisi monelle paikallaan, vaikkei kirjailijan statusta olisi hankkinutakaan. Lönnroth summaa kirjan etuliepeessä tähän tapaan.

Mikä oli pahinta?
Pahinta olivat Tenon lepopaikan pitkän velkojenmaksun aiheuttama köyhyys ja häpeä
.
Mikä oli parasta?
Lapset.
Heidän synnyttyään minun ei koskaan tarvinnut miettiä "elämän tarkoitusta". 

Mikä oli bonusta?
Maalaaminen. Vielä yksi kyinen pelto, joka on kynnettävänä.

Kirjan nimi on tullut lapsuudessa pelatusta Emil Noreliuksen kuvittamasta ja riimittelemästä noppapelistä, Matka halki satumaan, Resan genom sagoland, 1942. Sattuva oivallus ja osuva nimi, mielestäni. Kuulemme/luemme Lönnrothista vielä.



maanantai 6. elokuuta 2018

Willows, Elin: Sisämaa

Elin Willows
Sisämaa
Inlandet
Teos&Förlaget 2018
Suom. Raija Rintamäki
191 sivua


Tämä kirja odotti minua pitkään lukemattomana. En sitä malttanut lukematta, sillä kustantaja oli repäissyt takakanteen houkuttavan koukuttavan lauseen:
Voiko aloittaa alusta missä tahansa, luoda itselleen uuden elämän jossakin muualla?

Sitä kirjan kertoja yrittää syrjäisessä, sisäänlämpiävässä kylässä hyvin pohjoisessa Ruotsissa. Kylästä hänen ikäisensä nuoret haluavat lähteä pois, osa suunnittelee lähtevänsä ja osa todella lähtee: opiskelemaan, Lontooseen, suurempaan maailmaan. Kirjan minä muuttaa tähän kylään rakastettunsa vuoksi, mutta rakkaus loppuu ennenkuin kylä on tullut edes tutuksi. Siitä huolimatta tyttö, kertoja jää tuohon kylään pariksi vuodeksi, kehittää itselleen turvalliset rutiinit ja hankkii työn kaupassa.

Kaupassa mikään ei tule ikinä valmiiksi. Heti kun olen täyttänyt hyllyt kertaalleen, voin aloittaa uudestaan, heti kun kaikki pakasteet on täytetty, meijerituotteiden hyllyssä on aukkoja paikattavaksi. Välillä on turhauttavaa, ettei mikään tule ikinä valmiiksi, mutta useimmiten se tuntuu turvalliselta. Että aina on jotain tekemistä. Että aina on jotain, mitä voin tehdä.
Kaupassa ei ole aikaa vain kuljeksia, ei aikaa istuskella. Aina on jokin päämäärä. s.133

Kylään jääneiden nuorten ajanviettoon kuuluvat viikonloput hotellilla, joka sijaitsee kyllä korkeammalla tunturin rinteessä. Kertojan työkaveri toipuu usein viikonloppujen juomisista alkuviikkoon asti ja kertoja hoitaa silloin kassavuoroja. Elämä on hyvin tasaista ja tapauksetonta. Arjen iloja ovat tallennetut videojännärit ja irtokarkit.

tämä ei ole minun tapaistani, mutta toisaalta en tiedä, mikä on minun tapaistani.Mitä muuta minä olen kuin rutiinini. s.148

Ja sanon että tulen mielelläni hänen kyydissään taajamaan. Vaikka hänellä on oluttuoppi kädessä ja vaikka hänen henkensä haisee viinalta, kun hän nojautuu vähän liian lähelle tarjotessaan kyytiä. s. 148

Päivästä toiseen toistuva rutiini särkyy tai oikeastaan sulaa hitaasti sattumusten kautta antamaan tilaa jollekin, josta tulee elämään jatkoa.

Heti kun jäät lähtevät ja kesä ottaa vallan, useimmat unohtavat jään samantien. Veneet lasketaan vesille, uimahousut puetaan päälle. Minulle jää tuntuu läheiseltä, vaikka talvi on kaukana. Se muistuttaa itsestään paitsi taustalla olevien lumihuippujen myös veden lämpötilan kautta. Vesi ei voi lämmetä kovin paljon järvessä, joka on paksussa jäässä niin monta kuukautta vuodesta. Ei näin syvässä järvessä. En ikinä ota uimapukua silloin harvoin kun lähden Stinan kanssa uimaan.Mutta kerran minä uin, Timin kanssa sillä kertaa kun annan hänen viedä minut kotiin Hotellista. En tiedä mistä me sen keksimme, mutta alamme puhua uimisesta, kello on yksi yöllä, mutta voisi olla yhtä hyvin yksi päivällä, ja hän vie minut suosikkiuimapaikalleen, emme ole sanoneet että uisimme, mutta noustuaan autosta hän riisuu kaiken paitsi alkkarit ja minä ehdin unohtaa taustan, lumen peittämät vuoret, en ajattele jäätä enkä syvyyttä, ja kohta olen jo pulahtanut veteen, ja ehkä alkoholillakin on osuutta asiaan, mutta vesi ei tunnu kylmältä. s.173

Kirjoittaja on kasvanut Ruotsissa, mutta asunut  Suomessa, Turussa ja Vaasassa vuodesta 2009. Kyseessä on 1982 syntyneen kulttuuritoimittajan esikoisromaani, joka ilmestyi samanaikaisesti Suomessa ja Ruotsissa. Eikä mikään mitätön kirja ollenkaan, vaan karun kaunis, kiireetön ja tarkka kasvukertomus. Olen tyytyväinen, että otin sen seurakseni junamatkalle.




Mankell Henning: Juoksuhiekka

Henning Mankell
Juoksuhiekka
Otava 2015
Ruotsinkielinen alkuteos Kvicksand 2014
Suom. Tuula Kojo
377 sivua

Kirja on omaelämäkerrallinen teos syöpädiagnoosin saaneen tuotteliaan ja tunnetun kirjailijan muistoista, ajatuksista ja peloista. Se tulee monella tapaa hyvin lähelle ehkä juuri sairastumisen dramatiikan takia. Ehkä myös siksi, että vaikka kirja loppuu sairastamisen ja hoitojen väliaikaan ja kasvainten osittaiseen nujertamiseen, tiedossa on, että syöpä voitti lopulta ja vei Mankellin lokakuussa 2015.

Vaikka kirjassa on muistoja lapsuudesta, nuoruudesta ja elämän varrelta laajemminkin, on pääjuoni kuitenkin niissä mielipiteissä, joita kirjailija heittää lukijan pohdittavaksi. Myös kirjan jännite kulkee enemmän ajassa 100 000 vuotta tulevaisuuteen ja satoja vuosia menneisyyteen päin. Kirja alkaa ydinjätteen säilyttämisestä ja ihmisen tietämyksestä nyt verrattuna siihen, millaiseksi nykyisyys menneinä vuosisatoina ihmisten mielikuvissa ja tietämyksessä perustui. Teemoina on tuon aikaperspektiivin ja  kuoleman lisäksi epätasa-arvo, köyhyys, pelko, rohkeus ja elämän päämäärä.

Voiko osoittaa rohkeutta, jos ei ole ensin tunnustanut pelkoa? En usko, että se on mahdollista.....
Pelko on luonnollista ja pohjautuu siihen yksinkertaiseen totuuteen, että ihminen tietää kuolevansa, toisin kuin muut lajit.....
Pyrimme läpi elämämme kasvattamaan tietomääräämme, tietämystämme, kokemuksiamme. Mutta lopuksi kaikki tämä katoaa ei- mihinkään. s.119 

 Teemat saavat väriä kirjoittajan lukemisista, matkustelusta ja elämänkokemuksista. Mukaan mahtuu tarinoita (hyödyttömästä) sankaruudesta ja yhtä hyödyttömästä raukkamaisuudesta. Jälkimmäiseen syyllistyivät jotkut hiv-tartunnan saaneet aikana, jolloin parannuskeinoja tautiin ei tiedetty. Oli nimittain heitä, jotka tartuttivat taudin muihin tahallaan. He kokivat oman liian varhaisen kuolemansa epäoikeudenmukaisena ja "korjausliike" jakoi epäonnea muillekin! Toisenlaisen valinnan teki sakasalainen teloitusryhmän sotilas säilyneessä kuva-aineistossa.

Teloitettavat asetetaan haasioiden eteen. Sotilaat käyvät aseineen valmiiksi.
Silloin tapahtuu jotain kummallista. Yksi saksalainen sotilas heittää aseensa menemään, riisuu univormunsa takin ja siirtyy teloitettavien sekaan.Kuvat eivät kerro, onko hän tyyni vai kiihtynyt. Hän on vain siirtynyt teloitusjoukkueesta teloitettavien puolelle. Hän päättää tulla ammutuksi sensijaa, että itse ampuisi. s.158

Omaa inhimillisyyttään ei pääse karkuun, mutta rehellisesti siihen on aihetta suhtautua.

Tunnustan, että minua silloin tällöin häiritsee ajatus että minut vuosien kuluttua unohdetaan tyystin. Kyse on yhtä lailla nolosta turhamaisuudesta kuin inhimillisestä tunteesta. s. 106

Kirjan nimi tulee ahdistavasta mielikuvasta juoksuhiekkaan tukehtuvasta, hiekan nielaisemasta ihmisestä. Kuva on tullut lapsuudesta, mutta diagnoosi toi sen Mankellin mieleen uudestaan ja tuota kuvaa vastaan hän joutuu taistelemaan mielessään päivittäin.

Jätin juoksuhiekan taakseni ja rupesin kasvattamaan rohkeutta, mikä puolestaan perustui sille vaistolle etten koskaan pääsisi täysin eroon pelostani. Mutta minun oli pakko olla vahvempi. Minun oli hallittava pelko, en saa koskaan tulla hallituksi.
Nykyisin ajattelen usein kaikkia arkoja ihmisiä, joita olen tavannut elämässäni. Heitä on paljon. Ihminen voi pelätä melkein mitä tahansa. Uskon että kaikki ihmiset kärsivät ainakin ajoittain, jonkinlaisesta hypokondriasta. Kukapa ei muistaisi teini-iässä iskenyttä palkoa siitä, että on saanut sukupuolitaudin, vaikka mitään oireita ei ole eikä edes pienintäkään syytä olettaa saaneensa tartuntaa! Olen elämäni varrella tavannut ihmisiä, jotka pelkäävät että heillä on metrin mittaisia matoja vatsassaan, tai he kammoavat kääntyä kadun kulmasta keskellä kirkasta päivääkin, koska nurkan takana voi olla joku veitsen kanssa vastassa, vaikka ihmisiä vilisee ympärillä. Olen tavannut ihmisiä, jotka joka hetki kuvittelevat, että seuraava sydämenlyönti on se viimeinen. s.120

Kun minä noin kolmen viikon kuluttua onnistuin kömpimään ylös juoksuhiekasta ja ryhdyin hakemaan saamalleni kuoliniskulle vastusta, oli tärkein työkaluni selvä. Kirjat. Tarttuminen kirjaan ja uppoutuminen tekstiin on vaikeina hetkinä aina ollut minun tapani suoda itselleni helpotusta, lohtua tai edes hengähdystauko. Kun rakkaussuhde on päättynyt, olen tarttunut kirjaan. Etäonnistuneen teatterihankkeen tai kariutuneen kirjoitusprojektin jälkeen ovat kirjat olleet tuonani. Ne ovat kuin linimenttiä tai ennemminkin työkalu, jolla voi kääntää ajatukset toiseen suuntaan. Voimien keräämiseen. ss. 161-162


Kannattiko kirja lukea? Toiko se jotain uutta tietoa tai oivalluksia? Kyllä kannatti. En tiennyt edes Mankellin teatteriohjauksista. Oivalluksia ja uusia näkökulmia tuli. Jotkut niistä vahvistivat entisiä ajatuksiani. Kaikenkaikkiaan tämä kirja antoi paremman kuvan kirjailijasta kuin taannoin TV:stä näkemäni kirjailijan puheenvuoro. Siinä kirjailija antoi paljon itserakkaamman kuvan itsestään, mutta tässä kirjassa siitä ei näkynyt jälkeäkään. Haluan nähdä Wallanderin kirjoittajan tämän kirjan valossa.