Mankell Henning: Juoksuhiekka

Henning Mankell
Juoksuhiekka
Otava 2015
Ruotsinkielinen alkuteos Kvicksand 2014
Suom. Tuula Kojo
377 sivua

Kirja on omaelämäkerrallinen teos syöpädiagnoosin saaneen tuotteliaan ja tunnetun kirjailijan muistoista, ajatuksista ja peloista. Se tulee monella tapaa hyvin lähelle ehkä juuri sairastumisen dramatiikan takia. Ehkä myös siksi, että vaikka kirja loppuu sairastamisen ja hoitojen väliaikaan ja kasvainten osittaiseen nujertamiseen, tiedossa on, että syöpä voitti lopulta ja vei Mankellin lokakuussa 2015.

Vaikka kirjassa on muistoja lapsuudesta, nuoruudesta ja elämän varrelta laajemminkin, on pääjuoni kuitenkin niissä mielipiteissä, joita kirjailija heittää lukijan pohdittavaksi. Myös kirjan jännite kulkee enemmän ajassa 100 000 vuotta tulevaisuuteen ja satoja vuosia menneisyyteen päin. Kirja alkaa ydinjätteen säilyttämisestä ja ihmisen tietämyksestä nyt verrattuna siihen, millaiseksi nykyisyys menneinä vuosisatoina ihmisten mielikuvissa ja tietämyksessä perustui. Teemoina on tuon aikaperspektiivin ja  kuoleman lisäksi epätasa-arvo, köyhyys, pelko, rohkeus ja elämän päämäärä.

Voiko osoittaa rohkeutta, jos ei ole ensin tunnustanut pelkoa? En usko, että se on mahdollista.....
Pelko on luonnollista ja pohjautuu siihen yksinkertaiseen totuuteen, että ihminen tietää kuolevansa, toisin kuin muut lajit.....
Pyrimme läpi elämämme kasvattamaan tietomääräämme, tietämystämme, kokemuksiamme. Mutta lopuksi kaikki tämä katoaa ei- mihinkään. s.119 

 Teemat saavat väriä kirjoittajan lukemisista, matkustelusta ja elämänkokemuksista. Mukaan mahtuu tarinoita (hyödyttömästä) sankaruudesta ja yhtä hyödyttömästä raukkamaisuudesta. Jälkimmäiseen syyllistyivät jotkut hiv-tartunnan saaneet aikana, jolloin parannuskeinoja tautiin ei tiedetty. Oli nimittain heitä, jotka tartuttivat taudin muihin tahallaan. He kokivat oman liian varhaisen kuolemansa epäoikeudenmukaisena ja "korjausliike" jakoi epäonnea muillekin! Toisenlaisen valinnan teki sakasalainen teloitusryhmän sotilas säilyneessä kuva-aineistossa.

Teloitettavat asetetaan haasioiden eteen. Sotilaat käyvät aseineen valmiiksi.
Silloin tapahtuu jotain kummallista. Yksi saksalainen sotilas heittää aseensa menemään, riisuu univormunsa takin ja siirtyy teloitettavien sekaan.Kuvat eivät kerro, onko hän tyyni vai kiihtynyt. Hän on vain siirtynyt teloitusjoukkueesta teloitettavien puolelle. Hän päättää tulla ammutuksi sensijaa, että itse ampuisi. s.158

Omaa inhimillisyyttään ei pääse karkuun, mutta rehellisesti siihen on aihetta suhtautua.

Tunnustan, että minua silloin tällöin häiritsee ajatus että minut vuosien kuluttua unohdetaan tyystin. Kyse on yhtä lailla nolosta turhamaisuudesta kuin inhimillisestä tunteesta. s. 106

Kirjan nimi tulee ahdistavasta mielikuvasta juoksuhiekkaan tukehtuvasta, hiekan nielaisemasta ihmisestä. Kuva on tullut lapsuudesta, mutta diagnoosi toi sen Mankellin mieleen uudestaan ja tuota kuvaa vastaan hän joutuu taistelemaan mielessään päivittäin.

Jätin juoksuhiekan taakseni ja rupesin kasvattamaan rohkeutta, mikä puolestaan perustui sille vaistolle etten koskaan pääsisi täysin eroon pelostani. Mutta minun oli pakko olla vahvempi. Minun oli hallittava pelko, en saa koskaan tulla hallituksi.
Nykyisin ajattelen usein kaikkia arkoja ihmisiä, joita olen tavannut elämässäni. Heitä on paljon. Ihminen voi pelätä melkein mitä tahansa. Uskon että kaikki ihmiset kärsivät ainakin ajoittain, jonkinlaisesta hypokondriasta. Kukapa ei muistaisi teini-iässä iskenyttä palkoa siitä, että on saanut sukupuolitaudin, vaikka mitään oireita ei ole eikä edes pienintäkään syytä olettaa saaneensa tartuntaa! Olen elämäni varrella tavannut ihmisiä, jotka pelkäävät että heillä on metrin mittaisia matoja vatsassaan, tai he kammoavat kääntyä kadun kulmasta keskellä kirkasta päivääkin, koska nurkan takana voi olla joku veitsen kanssa vastassa, vaikka ihmisiä vilisee ympärillä. Olen tavannut ihmisiä, jotka joka hetki kuvittelevat, että seuraava sydämenlyönti on se viimeinen. s.120

Kun minä noin kolmen viikon kuluttua onnistuin kömpimään ylös juoksuhiekasta ja ryhdyin hakemaan saamalleni kuoliniskulle vastusta, oli tärkein työkaluni selvä. Kirjat. Tarttuminen kirjaan ja uppoutuminen tekstiin on vaikeina hetkinä aina ollut minun tapani suoda itselleni helpotusta, lohtua tai edes hengähdystauko. Kun rakkaussuhde on päättynyt, olen tarttunut kirjaan. Etäonnistuneen teatterihankkeen tai kariutuneen kirjoitusprojektin jälkeen ovat kirjat olleet tuonani. Ne ovat kuin linimenttiä tai ennemminkin työkalu, jolla voi kääntää ajatukset toiseen suuntaan. Voimien keräämiseen. ss. 161-162


Kannattiko kirja lukea? Toiko se jotain uutta tietoa tai oivalluksia? Kyllä kannatti. En tiennyt edes Mankellin teatteriohjauksista. Oivalluksia ja uusia näkökulmia tuli. Jotkut niistä vahvistivat entisiä ajatuksiani. Kaikenkaikkiaan tämä kirja antoi paremman kuvan kirjailijasta kuin taannoin TV:stä näkemäni kirjailijan puheenvuoro. Siinä kirjailija antoi paljon itserakkaamman kuvan itsestään, mutta tässä kirjassa siitä ei näkynyt jälkeäkään. Haluan nähdä Wallanderin kirjoittajan tämän kirjan valossa.