Yritän itselleni selittää, miksi Elizabeth Stroutin kirjat minua puhuttelevat, viehättävät, koukuttavat, pakottavat tarttumaan uuteen koukkuun, jos sellainen ilmestyy. Eihän kirjoissa tapahdu paljoakaan, ei ole mullistavia käänteitä ei räiskyvää dialogia. En ole edes kovin montaa post it-lappua sivuille liimaillut muistettavan oivalluksen merkiksi.
Tästäkin kirjasta tuli kiireisen kesän turva ja maailma, jonne saattoi luottavaisin mielin palata. Jo aiemmista Stroutin teoksista tuttu kirjailijan alter ego Lucy Barton pakenee covid-virusta ex-puolisonsa Williamin kanssa New Yorkista eristyksiin Maineen, Crosbyn pikkukaupunkiin ja meren rannalle. Lukiessani huomasin, kuinka äkkiä olenkaan unohtanut maskit ja etäisyydet, jotka vielä runsas vuosi sitten tuntuivat välttämättömiltä. Kirjassa ne ovat vielä vahvasti läsnä, mutta pelkkää ajankuvaa Strout ei kirjoita. Hän kertoo kyllä ikävästä ja huolesta, joita eristys aikuisista tyttäristä ja Williamin uuden avioliiton lapsesta aiheuttaa. Samoin hän mainitsee muutamaan kertaan alakuloiset päivät ja pitkät kävelyt kohdattujen uusien tuttavien kanssa, tapaamiset ulkotiloissa, sitten rokotukset ja ensimmäiset kosketukset läheisiin. Tuon kaikenhan mekin Suomessa koimme vastikään! Mekin tarkkailimme maskin käyttöä, sen roikkumista leuan alla ja välitimme, huolehdimme, murehdimme. Lucy Bartonin silmillä ja ajatuksilla Strout kertoo arjesta, joka tuttuudestaan huolimatta oivaltaa ja paljastaa enemmän minusta itsestäni kuin arvasinkaan.
Lucy löytää arjestaan myös myönteisiä yllätyksiä, solmii uusia ihmissuhteita, löytää uuden yhteyden myös entiseen mieheensä ja lopulta uuden kodinkin. Auton tekaistujen rekisterikilpien vaihtuessa aitoihin Mainen alueen kilpiin Lucy on tavoittanut tyttäriensä kritiikistä huolimatta elämänsä uuden vaiheen, hyväksynyt vanhenemisensa ja toisen ihmisen tuoman kosketuksen, läheisyyden ja lohdun. Koko ajan hän oppii jotain uutta myös itsestään:
En ollut halunnut jonottaa pitkän jonon loppupäässä, niin kuin se nainen (joka oli antanut paikkansa huonokuntoiselle vanhukselle) nyt joutui odottamaan.
Opin jotain sinä päivänä.
Opin jotain itsestäni ja muista ihmisistä ja heidän itsekkyydestään.
En unohda koskaan mitä jätin tekemättä sinä päivänä.
Tämän kirjan äärellä minulle valkeni myös muutama taka-alalla pidätelty ajatus maailmasta ja sen tulevaisuudesta, jos nykyinen vastakkainasettelu ja eristäminen jatkuvat.
"Tämä maa on todella suurissa vaikeuksissa. Koko maailma on. Ihan niin kuin-" William laski haarukkansa. "Ikään kuin maailam olisi järjestyksen kourissa ja minä luulen että varsinaiset vaikeudet vasta odottavat meitä. Me teemme toisistamme selvää jälkeä. Kuinkahan kauan meidän demokratiamme pysyy pystyssä."
William hankkii Lucylle työhuoneen ja tekee mahdolliseksi Lucyn kirjallisen työn jatkumisen.
Illalla sanoin Williamille, joka luki kirjaa: "Minun tarinani Arms Emorysta kuvaa ymmärtävästi valkoista poliisia, joka piti edellisestä presidentistä ja joka syyllistyy väkivaltaiseen tekoon ja pääsee siitä kuin koira veräjästä. Ehkei minun kannata julkaista sitä juuri nyt."
William nosti katseensa ja sanoi: "Ehkä se auttaisi ihmisiä ymmärtämään toisiaan.Sen kuin julkaiset."
Olin pitkään vaiti ennen kuin sanoin: "Minulla oli tapana kehottaa oppilaitani kirjoittamaan vastakarvaan. Koska siellä kaikki kiinnostava tapahtuu."
Näiden yleiseen maailmantilanteeseen liittyvien keskustelujen lisäksi dialogit paljastavat vaivihkaa Lucyn karun ja köyhän lapsuuden vaikutuksen koko aikuiseen elämään.
Ihan simppeli juttu näin jälkikäteen katsottuina: hän oli kiinnostunut minusta ja sai minut tuntemaan itseni halutuksi silloin kun en pitänyt itseäni minään."
"Ethän sinä ikinä pidä itseäsi minkään arvoisena", Chrissy sanoi, mutta hän sanoi sen hiljaa eikä ilkeästi.
Kirja on minusta niin itsestään selvästi hyvä ja lukemisen arvoinen, etten osaa sitä enempää perustella. Toivon ja tiedän sen löytävän paljon lukijoita.
Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla. - Tammi, 2023. - Alkuteos: Lucy by the Sea, 2022. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto, 538.)269 sivua