Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla

 

Yritän itselleni selittää, miksi Elizabeth Stroutin kirjat minua puhuttelevat, viehättävät, koukuttavat, pakottavat tarttumaan uuteen koukkuun, jos sellainen ilmestyy. Eihän kirjoissa tapahdu paljoakaan, ei ole mullistavia käänteitä ei räiskyvää dialogia. En ole edes kovin montaa post it-lappua sivuille liimaillut muistettavan oivalluksen merkiksi.

Tästäkin kirjasta tuli kiireisen kesän turva ja maailma, jonne saattoi luottavaisin  mielin palata. Jo aiemmista Stroutin teoksista tuttu kirjailijan alter ego Lucy Barton pakenee covid-virusta ex-puolisonsa Williamin kanssa New Yorkista eristyksiin Maineen, Crosbyn pikkukaupunkiin ja meren rannalle. Lukiessani huomasin, kuinka äkkiä olenkaan unohtanut maskit ja etäisyydet, jotka vielä runsas vuosi sitten tuntuivat välttämättömiltä. Kirjassa ne ovat vielä vahvasti läsnä, mutta pelkkää ajankuvaa Strout ei kirjoita. Hän kertoo kyllä ikävästä ja huolesta, joita eristys aikuisista tyttäristä ja Williamin uuden avioliiton lapsesta aiheuttaa. Samoin hän mainitsee muutamaan kertaan alakuloiset päivät ja pitkät kävelyt kohdattujen uusien tuttavien kanssa, tapaamiset ulkotiloissa, sitten rokotukset ja ensimmäiset kosketukset läheisiin. Tuon kaikenhan mekin Suomessa koimme vastikään! Mekin tarkkailimme maskin käyttöä, sen roikkumista leuan alla ja välitimme, huolehdimme, murehdimme. Lucy Bartonin silmillä ja ajatuksilla Strout kertoo arjesta, joka tuttuudestaan huolimatta oivaltaa ja paljastaa enemmän minusta itsestäni kuin arvasinkaan.

Lucy löytää arjestaan myös myönteisiä yllätyksiä, solmii uusia ihmissuhteita, löytää uuden yhteyden myös entiseen mieheensä ja lopulta uuden kodinkin. Auton tekaistujen rekisterikilpien vaihtuessa aitoihin Mainen alueen kilpiin Lucy on tavoittanut tyttäriensä kritiikistä huolimatta elämänsä uuden vaiheen, hyväksynyt vanhenemisensa ja toisen ihmisen tuoman kosketuksen, läheisyyden ja lohdun. Koko ajan hän oppii jotain uutta myös itsestään:

En ollut halunnut jonottaa pitkän jonon loppupäässä, niin kuin se nainen (joka oli antanut paikkansa huonokuntoiselle vanhukselle) nyt joutui odottamaan.

Opin jotain sinä päivänä.

Opin jotain itsestäni ja muista ihmisistä ja heidän itsekkyydestään.

En unohda koskaan mitä jätin tekemättä sinä päivänä.

Tämän kirjan äärellä minulle valkeni myös muutama taka-alalla pidätelty ajatus maailmasta ja sen tulevaisuudesta, jos nykyinen vastakkainasettelu ja eristäminen jatkuvat.

"Tämä maa on todella suurissa vaikeuksissa. Koko maailma on. Ihan niin kuin-" William laski haarukkansa. "Ikään kuin maailam olisi järjestyksen kourissa ja minä luulen että varsinaiset vaikeudet vasta odottavat meitä. Me teemme toisistamme selvää jälkeä. Kuinkahan kauan meidän demokratiamme pysyy pystyssä." 

William hankkii Lucylle työhuoneen ja tekee mahdolliseksi Lucyn kirjallisen työn jatkumisen.

Illalla sanoin Williamille, joka luki kirjaa: "Minun tarinani Arms Emorysta kuvaa ymmärtävästi valkoista poliisia, joka piti edellisestä presidentistä ja joka syyllistyy väkivaltaiseen tekoon ja pääsee siitä kuin koira veräjästä. Ehkei minun kannata julkaista sitä juuri nyt."

William nosti katseensa ja sanoi: "Ehkä se auttaisi ihmisiä ymmärtämään toisiaan.Sen kuin julkaiset."

Olin pitkään vaiti ennen kuin sanoin: "Minulla oli tapana kehottaa oppilaitani kirjoittamaan vastakarvaan. Koska siellä kaikki kiinnostava tapahtuu."

Näiden yleiseen maailmantilanteeseen liittyvien keskustelujen lisäksi dialogit paljastavat vaivihkaa Lucyn karun ja köyhän lapsuuden vaikutuksen koko aikuiseen elämään.

Ihan simppeli juttu näin jälkikäteen katsottuina: hän oli kiinnostunut minusta ja sai minut tuntemaan itseni halutuksi silloin kun en pitänyt itseäni minään."

"Ethän sinä ikinä pidä itseäsi minkään arvoisena", Chrissy sanoi, mutta hän sanoi sen hiljaa eikä ilkeästi.

Kirja on minusta niin itsestään selvästi hyvä ja lukemisen arvoinen, etten osaa sitä enempää perustella. Toivon ja tiedän sen löytävän paljon lukijoita.  

Elizabeth Strout : Lucy meren rannalla. - Tammi, 2023. - Alkuteos: Lucy by the Sea, 2022. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto, 538.)269 sivua

Emily St.John Mandel: Lasihotelli

Enpä olisi tarttunut varmaankaan tähän minulle tuntemattoman kirjailijan kirjaan, jos olisin etukäteen lukenut etuliepeen tekstin, jossa mainitaan finanssimaailma ja pyramidihuijaus. En edes muista, mistä sain vihjeen, joka johdatti teoksen äärelle. Huolimatta siitä, että kirja käsittelee rahaa ja liike-elämää, jotka tuskin minua kiinnostavat, tämä kirja kiinnosti. Vaikka juoni piti koko ajan lukijan kiinni kirjassa, en osaa välttää muutamia paljastuksia siitä, joten tämän lukija varokoon jatkamasta kolmatta lainausta pidemmälle.

Lasihotelli kertoo luksuselämästä, josta on mielestäni vaikea sanoa mitään kiinnostavaa, mutta siinä kerrottiin kaikki kokijoiden kautta pintaa syvemmältä- ja se teki siitä kiinnostavan. Kun nuori päähenkilö, nainen nimeltä Vincent kyselee uudelta ystävältään asumisen eroja Singaporessa ja Lontoossa, tämä vastaa:

"Tiedätkö, mitä olen oppinut rahasta? Kun mietin, miksi elämä Singaporessa tuntui suunnilleen samalta kuin Lontossa, tajusin että raha on oma maailmansa."

Vincent on lähtöisin köyhistä oloista ja rikkinäisestä perheestä. Hänen äitinsä on kuollut veneonnettomuudessa eikä Vincent ole aivan varma, oliko onnettomuus itse aiheutettu. Velipuoli Paul sortuu huumeisiin ja Vincent auttaa häntä nousemaan jaloilleen, järjestää siivoustöitä hotelliin, jossa itse toimii baarmikkona. Samaisessa hotellissa Vincent tapaa Jonathan Alkaitisin, miehen, joka pystyy ostamaan melkein mitä vain. Jonathanin vaimona esiintyminen näyttää Vincentille uuden maailman.

Ei tavara häntä pitänyt tässä oudossa uudessa elämässä, rahan valtakunnassa, eivät vaatteet, esineet, käsilaukut ja kengät, ei kaunis koti eikä matkustaminen; ei myöskään Jonathanin seura, vaikka tämä aidosti mukava olikin; ei edes saamattomuus. Hänet piti tässä valtakunnassa olotila, joka oli ennen ollut täysin käsittämätön, se ettei hänen tarvinnut ajatella rahaa, sillä juuri sen rahalla saa: vapauden olla ajattelematta sitä.

Vincent saa Jonathanin vaimona eläessään uusia tuttavuuksia, mm. taidepiireistä Olivian, joka on maalannut Jonathanin kuolleen veljen muotokuvan. Alkaitisin menneisyydestä paljastuu myös muita murheellisia asiaoita, kuten Suzanne-vaimon syöpä ja kuolema. Työnsä ja sisäpiiriä lukuunottamatta myös työyhteisönsä Alkaitis pitää kuitenkin romahdukseen asti tiukasti erillään muusta elämästä, vaikka kalastaakin sijoittajia kaiken aikaa. Olivia on yksi heistä, joka menettää paljon Alkaitisin rikoksen myötä.

Jonathan Alkaitis muuttuu kuvaamisen kohteeksi oikeastaan vasta sitten, kun hän on saanut 173 vuoden vankeustuomion ja tietää istuvansa vankilassa lopun elämänsä. Hän pohtii menneisyyttään ja nykyisyyttä ja myös sitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Vain yksi huijauksesta tiennyt sisäpiiriläinen on paennut ja hänkin elää koko ajan varuillaan, pidätystä odottaen. Kirja käsittelee myös kaikki säästönsä menettäneiden ihmisten kohtaloa, kuten asuntovaunussa asuvien ja siellä täällä töitä tekevien Marien ja Leonin. Silloin puhutaan varjomaasta.

Varjomaassa joutui nukahtamaan niin voimakkaan pelon vallassa, että pelko tuntui elävältä olennolta, jolmalta hirviöltä joka vei maailmasta kaiken valon.

Jos ruumiillinen vastoinkäyminen ajoi ihmisen sairaiden maahan - jossa oli omat rituaalinsa, tapansa, perinteensä ja sääntönsä - niin alkaitisit ajoivat ihmiset epävarmaan maastoon, petettyjen maahan. Alkaitisin jälkeen mahdotonta oli jäädä eläkkeelle, hankkia vakituinen osoite, luottaa muihin kuin Marieen.

Vaikkakin raha on kerronnan keskiössä koko ajan, käsittelee kirja kuitenkin enemmän ihmisten suhdetta rahaan tai sen puutteeseen. Keskeinen teema on myös syyllisyys ja ihmisten reaktiot siihen, kun muut tietävät heidän toimineen väärin. Itseäänkin voi pettää pitkään, esittää mukavaa ihmistä niin kauan, että siitä tulee oma totuus, vaikka samalla tietää itsensä rikolliseksi.

Ei hän (Vincent) näyttele. Kyse on enemmänkin pragmaattisuudesta, jota hän toteuttaa tahdonvoimalla. Vincent on päättänyt, millainen haluaa olla, ja on saavuttanut päämääränsä."

Vincent on kerronnan keskiössä, muttei ryvety finanssimaailman viedessäkään. Hän on paitsi kameleonttimainen kokija, myös havainnoija, joka kokee elämää niin rikkaana kuin köyhänäkin. Yhtä päähenkilöä kirjasta on vaikea nimetä. Huijatut sijoittajat jäivät ehkä vähälle huomiolle, mutta kirjailija halusikin ehkä kertoa itsepetoksesta enemmän kuin petetyksi tulemisesta.

..vaikka Oskar tiesi, että Kaspersky oli oikeassa, hän olisi halunnut paiskata kenkänsä televisiota päin.. Miksi oikeamieliset olivat usein niin ärsyttäviä?
 

Emily St.John Mandel: Lasihotelli. Tammi, 2023. Alkuteos: The Glass Hotel. - Suom. Aleksi Milonoff. Keltainen kirjasto 540). 320 sivua

Brit Bennett:Äidit

Tästä kirjasta innostuin Kirjasähkökäyrän postauksesta, enkä lukemistani kadu. Pidin Bennettin tavasta kirjoittaa. Hän paneutuu ensin 17-vuotiaan Nadia Turnerin tuskaan. Hänen äitinsä on ampunut itseään päähän ja kuollut eikä Nadia sen enempää kuin isä Robertkaan ymmärrä tekoa. Nadia löytää lohtua tai hellyyttä papin pojan Luke Sheppardin sylistä, mutta tragedia paisuu, kun Nadia huomaa odottavansa Pientä. Hän on haaveillut opiskeluista eikä halua antaa unelmiensa kaatua, kuten äiti oli tehnyt hänet saadessaan.

Nadian lisäksi asioita katsotaan välillä Luken näkökulmasta. Hän on rakentanut elämäänsä urheilijana, mutta loukkaantuminen muuttaa suunnitelmat. Lyhyt suhde Nadiaan muuttaa Luken elämää vielä enemmän. Luke haluaisi pitää lapsen, mutta ei osaa ilmaista haluaan eikä halua asettua Nadian tulevaisuudensuunnitelmien tielle.

Aubrey on elänyt lapsuuden ilman äidin tukea ja joutunut tämän miesystävän pahoinpitelemäksi. Luokkatovereilleen hän esiintyy hyväntahtoisena ja herttaisena lapsena, joka ei hairahdu koskaan mihinkään pahaan. Huolimatta Nadian maineesta luokan hurjana tyttönä, jää Aubrey lopulta hänen ainoaksi ystäväkseen, kun Lukekin välttelee tapaamista.

Nadia koki olevansa tietyllä tapaa onnekas. Hänen äitinsä ei sentään ollut sairas - pyrkinyt satuttamaan vain itseään. Hänen äitinsä ei sentään olisi ikinä antanut kenenkään miehen lyödä omaa lastaan. Hänen äitinsä oli kuollut, mutta oliko mitään pahempaa kuin tietää, että oma äiti eleli jossakin mutta halusi pikemmin pitää hakkaavan miehen kuin oman lapsensa?

Näiden päähenkilöiden lisäksi tapahtumia seuraa ja kommentoi joukko vanhoja naisia, "Äidit", jotka seuraavat kylän elämää ja tulkitsevat tapahtumia vahvan uskonnollisen ja tiukan moraalisen elämänkatsomuksen läpi. Uskonto ja se, miltä asioiden pitäisi näyttää muiden silmissä vaikuttavat tapahtumien kulkuun enemmän kuin kukaan niiden kokijoista haluaa tunnustaa.

Äitiyden teemaa kirjailija käsittelee siis monin eri tavoin. Kirjan päähenkilöiden kompleksinenkin äitisuhde laajennetaan äitiyteen silloin kun lasta ei ole, kun se on abortoitu, kuten Nadian kohdalla. Tässä yhteydessä tekstiin nostettu raskaudettomuus -sana kummastuttaa minua täsmällisestä ilmaisuvoimastaan huolimatta.

Mutta silloin hän oli tajunnut, että Nadia ei puhunut äidistään, koska halusi varjella tätä, pitää tämän itsellään. Aubrey taas ei puhunut äidistään, koska halusi unohtaa, että hänellä koskaan oli äitiä ollutkaan.

Ei ole olemassa mitään raskaudetonta naista, kyltissä luki, vain kuolleen vauvan äiti.

Äitiyden lisäksi muutkin ihmissuhteet nousevat pinnalle. Bennettin päähenkilöt ovat usein köyhiä. He joutuvat ponnistelemaan kohtuulliseen  toimeentuloon ja toivovat lapsilleen parempaa elämää kuin heillä itsellään on ollut. Silti lapsetkin paljastuvat oman luokkansa edustajiksi tai Nadian tavoin tuntevat syyllisyyttä siitä, että ovat hankkineet ammatillista menestystä ja vanhempiaan paremman koulutuksen.

Köyhyys ei koskaan kadonnut ihmisestä, Cherry sanoi Lukelle. Se oli ytimiin asti iskostunutta nälkää. Se näännytti silloinkin, kun maha oli täynnä.

Hän ei ikinä hehkuttanut sellaisia asioita toisin kuin hänen ystävänsä, jotka olivat ylpeitä siitä, että olivat sukunsa ensimmäisiä yliopistoon menijöitä tai arvostetun harjoittelupaikan saaneita. Miten hän voisi ylpeillä äitinsä päihittämisellä, kun oli aluan alkujaankin ollut jarruttamassa äitinsä elämää?

1990-syntynyttä Bennettiä on verrattu tämän kirjan takakannessa Toni Morrisoniin. Ainakin minut hän vakuutti, sillä kirjailija piti otteessaan niin lukijan kuin moninaisen henkilömäärän teoksessaan. Tapahtumia oli helppo seurata ja mielenkiinto pysyi koko ajan luetussa. Samaistumisen kokemuksiakin oli mahdollista saada, sillä niin taitavasti Bennett paneutuu Nadian murheeseen ja Aubreyn ehdottomuuteen. Vaikka kylän vanhat naiset, elämää tarkkailevat "Äidit" vievätkin kerronnan välillä yhteisölliselle tasolle, hämmästelin heidän osuuttaan. Harvoin kuitenkin saa lukea näin tiukasti ja monipuolisesti aiheessaan pysyvää teosta, joka pystyy kuitenkin kertomaan jotakin uutta. Sitähän kirjallisuudelta odotetaan!

Nadia oli jo alkanut tottua heidän keskusteluidensa aaltoilevaan luonteeseen, avautumiseen ja sulkeutumiseen, pieneen etenemiseen, sitten taas perääntymiseen, joten hän vain nyökkäsi ja oli ymmärtävinään, niin kuin hän teeskentelisi koko ikänsä ymmärtävänsä, kun ystävät valittivat äideistään.

Brit Bennett:Äidit. - Tammi 2023. - Englanninkielinen alkuteos: The Mothers, 2016. Suom Maria Lyytinen. - (Tammen keltainen kirjasto, 536 ), 295 sivua