Suvi Ratinen: Pakolainen

 

Aino Kallas luuli neuvostovaltaa Virosta paettuaan saavansa takaisin Suomen kansalaisuuden, jonka avioituessaan virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa oli menettänyt. Toisin kuitenkin kävi ja pakomatka jatkui Suomesta Ruotsiin, jossa hän menetti miehensä ja tyttärensäkin. Toinen tytär oli jo kuollut harhaluodista Virossa, poika eli perheineen Lontoossa eikä Viroon jääneen vävyn kohtalosta ollut varmuutta. 

Kallas itsekin tiedostaa eläneensä etuoikeutetussa asemassa tajutessaan samalla autiossa vuokra-asunnossaan Tukholmassa elintason romahduksen ja vanhuuden läsnäolon. Tytär Virve lapsineen asuu hänen kanssaan ja Kallas yrittää keskittyä saattamaan päiväkirjansa julkaisukuntoon. He tarvitsevat rahaa, sillä tytären palkka ei tahdo riittää ja lopulta tämäkin sairastuu. Aiempaan elintasoon nähden romahdus on suuri.

Tarvitseeko kukaan tässä maailmassa enää samppanjajäähdyttimiä?

Vanhenevan Aino Kallaksen ajatuksissa kulkee huoli asioiden järjestymisestä nykyhetkessä, vanhuuden mukanaan tuomat vaivat ja murhe lähiomaisten kohtaloista. Hän ei viihdy Ruotsissa ja tuntee yhdeksän pakolaisvuotensa aikana myös ruotsalaisten haluavan päästä hänestä eroon, samaistuu amerikkalaisen  maahanmuuttajan sanoihin:

He lähestyvät minua puoleksi empien, tarkastavat minua uteliaasti tai säälivästi, sen sijaan että kysyisivät suoraan miltä tuntuu olla ongalma (W.E.B. DuBois)

Lopulta hän uskaltaa lähteä Suomeen kustantajaansa ja maan hallitukseen luottaen, mutta huolet eivät väisty. Tieto tyttären vakavasta sairaudesta ahdistaa sielläkin ja saa muistamaan neljännen lapsen lyhyen elämän vammaisena ja myös kaikki ne kerrat, kun hän on jättänyt perheensä työn takia tai päästäkseen rakastajien luo.

..hän tunsi syyllisyyttä, että oli itse aiheuttanut lapsensa vammautumisen, koska oli keskittynyt enemmän tekeillä olevaan kirjaan, antanut parhaat voimansa sanoilleen ja lauseilleen.

Suuri rakkaus Eino Leinoon on melkein ollut hajottaa perheen ja nyt hän pohtii, kuinka avoimesti uskaltaa asiasta kertoa. Oskar on kuollut, Eino Leino on kuollut ja pronssipatsaana ylistetty. Julkinen paljastaminen kuitenkin arveluttaa:

...ruumiin myyminenhän on ikivanha ammatti ja niin kai sielunkin, sitä saa repiä itsestään riekaleita ja tyrkyttää niitä toreilla tuntemattomille ihmisille kolikoita vastaan.

Suvi Ratinen vie lukijan hyvin lähelle Aino Kallasta, melkein pääsee pään sisään, ajatuksiin, huoliin ja pelkoihin. Sodan jälkeinen yhteiskunta ja poliittinen varovaisuus ovat kirjassa läsnä. Kirjassa oli paljon sellaista, jota en ollut tiennyt tai tullut ajatelleeksi.  Kerronnan lyhyet lauseet ja kappaleet  tekevät sisäisen monologin aidon oloiseksi ja  helpoksi lukea. Kappaleet saattavat alkaa pienellä kirjaimella ja kerronta hyppelehtiä asiasta toiseen, mutta se sopii tähän tyyliin. Tuolla tavallahan ajatus etenee: pysähtyy hetkeksi pidempään johonkin ja kulkee taas toiseen asiaan.

En ole koskaan ollut varsin innostunut Aino Kallaksesta tai hänen tuotannostaan. Olen vierastanut yläluokkaista kirjailijaa, mutta tämä kirja esittelee toisenlaisen Aino Kallaksen. Itsetietoisuus ja varmuus omasta merkityksestä kirjallisella kentällä ovat tässäkin kirjassa läsnä, mutta vaikeuksien läpi kerrottuna asenne vaikuttaa hyvältä tai ainakin hyväksyttävältä. Tämä kirja pystyi paljon enempään kuin elämäkerta. Romaanin perusteella minunkin on  muutettava varautunutta suhtaumistani biofiktioon.  Nautin lukuhetkistä ja vielä luettuanikin kirja pyörii mielessä. 

Hän ei suostu ajattelemaan, että olisi elänyt väärin, on vain elänyt, on elänyt läpi sen mikä on osunut kohdalle ja mikä on vetänyt puoleensa.

Suvi Ratinen: Pakolainen, Otava 2025, Kansi Piia Aho.- 328 sivua 

Elizabeth Strout : Burgessin pojat

 

Elizabeth Strout on niitä kirjailijoita, joiden teosta en voi jättää väliin, jos käännöksen saan käsiini. Burgessin pojat on ilmestynyt englanniksi jo 2013, mutta Kristiina Rikmanin käännös ilmestyi suomeksi vasta nyt. Tässä kirjassa ei kerrota Lucy Bartonista  eikä myöskään itsetietoisesta opettajasta Olive Kitteridgestä, johon ensimmäiseksi Stroutin kirjoissa ihastuin. Burgessin pojat , Jim ja Bob, ovat pääosassa.

Bob oli sanoinkuvaamattoman onnellinen. Tunne oli vallannut hänet odottamatta ja oli siksi niin väkevä. Hän katseli ikkunasta ikivihreiden puiden mustia runkoja, graniittilohkareita siellä täällä. Hän oli unohtanut maiseman - ja nyt se palasi. Maailma oli vanha ystävä, pimeys kuin käsivarret hänen ympärillään. Kun veli puhui, hän kyllä kuuli sanat. Silti hän kysyi: "mitä sanoit?"

" Sanoin, että tämä on uskomattoman masentavaa."

Lapsuusmaisema vaikuttaa veljeksiin eri tavoin heidän ajaessaan sinne yhdessä vuosien jälkeen. Matkan tarkoituksena on olla tukena heidän sisarelleen Susanille, joka asuu edelleen Mainessa pienessa Shirley Fallsin kaupungissa. Susan toivoo veljiltä apua myös Zachille, aikuistuvalle pojalleen, joka on heittänyt sianpään moskeijaan. Teko on tehty ajattelemattomuuksissa, vailla sen kummempaa tarkoitusta tai sanomaa, mutta täyttää tietysti viharikoksen tunnusmerkit. Asiaa käsitellään myös kaupunkiin muutaneiden somalien näkökulmasta. Vaikka loistavan uran asianajajana tehnyt Jim ei puolusta poikaa oikeudessa, hänen tietämyksellään, suhteillaan ja kyvyillään odotetaan silti olevan myönteistä vaikutusta asian käsittelyyn. Bob yrittää ymmärtää ja kuunnella niin poikaa kuin tämän äitiäkin.

"Ja kolmekymmentäkaksi prosenttia (amerikkalaisista) uskoo, että elämässä menestyminen ei ole meidän päätettävissämme. Saksassa siihen uskoo kuusikymmentäkahdeksan prosenttia." Jim työnsi paperin sivummalle. 

Hetken kuluttua Zach sanoi hiljaa: "Minä en ymmärtänyt. Onko se hyvä vai paha asia?

"Se on amerikkalainen juttu", Jim sanoi. "Syö murosi."

Bob on jäänyt urallaan veljensä varjoon, hän on eronnut ja lapseton. Susankin on eronnut, koska hänen miehensä ei voinut kestää Zachia, joka lapsesta asti vaikutti erilaiselta, laihalta ja rumalta. Jimillä on häntä palvova vaimo ja kolme jo aikuista lasta. Amerikkalaisen unelman kääntöpuoli näyttäytyy alkoholin suurkulutuksena (Bob) ja Susanin tapauksessa sitkeänä yrityksenä selvitä mm. säästämällä talon lämmityskustannuksissa. Muualta tullet somalit kokevat tämän vielä vaikeammin, koska he jäävät yhteisön ulkopuolelle.

Bob mittaili katseellaan väkeä. Hän ei ollut koskaan tajunnut miten samannäköisiltä valkoihoiset ihmiset näyttivät. He näyttivät kaikki samanlaisilta. Valkoihoisia, avoimen näköisiä ja järkyttävän mitäänsanomattomia verrattuna somaleihin, jotka alkoivat nyt sekoittua muun väen kanssa, naisten pitkät vaatteet liehuivat väkijoukossa.

Tällä tavalla Elizbeth Strout tekee sen. Hän paljastaa vaivihkaa jotain ihmisestä, kuten edellä. Valkoihoiset ovat ajatelleet somaleja massana, josta yksilö ei erotu, mutta Bobin näkemys kääntää asian päälaelleen. Minulla on Stroutia lukiessani aina sellainen olo, että hän kertoo tai paljastaa jotain minusta. Nytkin tunnistan itseni Bobin halusta auttaa, mutta kyvyttömyydestä tietää miten sekä Susanin huolesta ja murheesta poikansa takia. Jopa Jimin itsetietoinen pyrkimys tuntea itsensä tärkeäksi heijastaa jotain minusta. Kaikki kirjan henkilöt paljastavat jotain olennaista lukijasta - ja sitten kirjailija kääntääkin kaiken nurinpäin. Mielestäni se on hyvän kirjan ja kirjailijan merkki. Kirjassa on juonta paljon enemmän kuin Lucy Bartonista kertovissa teoksissa, vaikka kaikki ne ovat minuun hyvin uponneet. Tämänkin lukeminen oli ilo.

Elizabeth Strout : Burgessin pojat. Tammi, 2025. Englanninkielinen alkuteos: The Burgess Boys, 2013. Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto, 554) 397 sivua

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Vuoden loppua juhlistavat työpaikan pirskeet venyivät vailla alkua ja loppua, raahautuivat voimattomasti eteenpäin uneliaan oranssien lamppujen alla.

Työpaikan juhlista tulee käännekohta Shibatan raskaudelle, jota kirja seuraa viikko viikolta. Raskaus ja kirja alkavat miesvaltaisen työyhteisön ainoalle naiselle itsestäänselvästi sälytetyistä tehtävistä, jotka hänen odotettiin hoitavan oman työnsä ohella. Kahvikuppien siivoaminen pois ja muut yleiseen viihtyvyyteen liittyvät työt tuntuvat kuin luonnostaan kasautuvan naiselle, kunnes tämä ilmoittaa olevansa raskaana ja kahvinhajun aiheuttavan pahoinvointia.

Shibata paneutuu raskaana olevan yksinäisen naisen rooliinsa, tutustuu sikiön kehitykseen ja kietoo kaulaliinaa vatsansa ympärille saavuttaakseen oikeasti raskaana olevan naisen muodon. Hän osallistuu odottavien äitien aerobic-ryhmään ja saa sitä kautta kontaktia äitiyteen valmistautuviin naisiin.

Yagi osaa kuvata yksinäisyyttä ja naisen asemaa tässäkin kirjassa osuvasti konkreettisten asioiden ja pienten, toistuvien tapahtumien kautta. Samalla hän sekoittaa toden ja ei-toden rajaa niin hienovaraisesti, että ainakin minä lukijana sen hyväksyin ja elin koko ajan  pienessä jännityksessä raskausviikkojen edetessä: Mitä tapahtuu, kun synnytyksen aika tulee?

Kirja on palkittu Japanissa Ozamu Dazai-esikoiskirjapalkinnolla. Päähenkilön työpaikka kartonkihylsyjä valmistavan tehtaan toimistossa tarjoaa kirjan teematiikkaan monta allegoriaa - kuin myös kirjan syntyyn. Vaikka seuraavassa lainauksessa puhutaan hylsyistä, voi merkitystä laajentaa. 

Sana kutsui toisen sanan, kuin tarinan ensiparkaisu olisi tuloillaan. Hiljaisella hartaudella, vaatimattomasti,omistautuneesti. Hyvä vain, että ydin on tyhjä, sillä sen saattoi täyttää kertomuksella. Loitsu kirmasi halki hämärän tuotantopaikan.

Pidin kirjasta kuin myös aiemmin lukemastani Yagin romaanista Venus ja minä. Ilmeisesti voin ruveta käyttämään suomentajan Raisa Porrasmaan nimeä lukusuosituksena itselleni, sillä olen melkein kaikesta hänen japanista suomeksi kääntämistään teoksista pitänyt.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja. - Otava, 2023. - Alkuteos: Kushin techo 2020. - Suom. Raisa Porrasmaa. - (Otavan kirjasto 305). - 170 sivua

Natalie Ginzburg: Rakas Michele

On sellaisia hetkiä, joina olen raivoissani. Ajattelen näin: "Minä olen hirveän kiva, kaunis, nuori ja kiltti, minulla on noin kaunis vauva. Tuo tyyppi saa sen suuren kunnian, että asun hänen kotonaan ja tuhlaan rahoja, joilla hän ei tee mitään. Mitä muuta mokoma paskapää muka haluaa? On sellaisia hetkiä, joina olen raivoissani ja ajattelen noin." Mara

Mara on nuori tyttö, joka ottaa vauvan saatuaan yhteyttä Michelen äitiin ja jättäytyy tämän elätettäväksi, vaikkei ole ihan varmaa, että vauva on Michelen. Eikä Mara sitä salaa, mutta Michele voisi olla isä. Pojan äiti yrittää epätoivoisesti saada yhteyttä maailmalle lähteneeseen poikaansa ja päästä selville tämän nykyisestä elämästä, mutta poika vastailee lyhyesti, pyytelee joskus rahaa ja pääasiassa vaikenee. Äiti kirjoittaa pitkiä kirjeitä, lavertelee ja kertoo kotielämästä ja huolestaan, lähettää rahaa ja huolehtii tytöstä ja vauvasta, koska heillä on tuoreempi yhteys poikaan. Poika muuttaa yhä kauemmas, Englantiin ja naimisiinkin, mutta äiti ei saa kutsua häihin, vain asiakirja- ja rahapyyntöjä.

Äiti osoittaa loputonta ymmärrystä ja poika osaa sitä jo odottaa  tehdessään loputtomasti virheitä ja vääränoloisia ratkaisuja elämässään. Toki äidin kirjeistä paistaa hienoinen moite, mutta on kuin hän varoisi satuttamasta tai liikaa ohjailemasta poikaansa. Hän peittää huoltaan arkiseen jutusteluun kirjeissäänkin ja noudattaa poikansa pyyntöjä nopeasti ja pilkuntarkasti. Siskokin kirjoittaa Michelelle kaipaavia kirjeitä.

Kirjailijan nimi oli tuttu, vaikken ollut yhtään teosta häneltä ennen tätä pienoisromaania lukenut. Hän eli viimevuosisadan puolella, kuoli 75-vuotiaaan syöpään Roomassa 1991. Hänellä oli ura myös näyttelijänä ja tiettävästi hänen teoksiaan ja fasisminvastaista toimintaansa arvostettiin. Suomennoksia on ennen tätä kirjaa kolme.

Kirjan lukaisi ehkä vähän turhankin nopeasti. Aika eleettömästi, mutta paljastavasti se kertoi loputtomasta äidinrakkaudesta ja ymmärryksestä, joka toimii tarkoitustaan vastaan. Äkkinäiset juonenkäänteet tuovat raportoivaan kerrontaan humoristisiakin piirteitä. Nopeasti luettu, nopeasti myös unohdettu. Näin jouduin toteamaan, kun etsin e-kirjastosta matkalukemista ja tartuin tähän kirjaan uudestaan. Luin yli kymmenen sivua ennen kuin muistin lukeneeni jo koko kirjan paperisena. Siitä huolimatta voin suositella - muillekin äideille.

Kustantajan osuva luennehdinta kirjan takakannessa: Ginzburg tutkii keitä ja millaisia me kaikki olemme muiden silmin, muiden kuvaamina ja hajanaisten, katkelmallisten sanomistemme kautta.

Natalie Ginzburg: Rakas Michele.Aula&Co, 2024. Italiankielinen alkuteos Caro Michele, 1995. -  Suom. Elina Melender. -Kansi:Sanna-Reeta Meilahti. 176 sivua

Vigdis Hjorth: Toisto

 

Miksi kirjoitan minä kun tarkoitan sinä?

Näin kysyy norjalainen kirjailija Vigdis Hjorth kolmannen suomennetun kirjansa Toisto ensimmäisellä sivulla ja jatkaa tämän jälkeen kerrontaa ensimmäisessä persoonassa. Hän kertoo ilmiselvästi itsestään, vaikka minäkertoja on hädin tuskin 16-vuotias eikä peittele omakohtaisuutta. Sitä hän ei ole tehnyt aiemminkaan, sillä muutamat hänen kirjoistaan ovat nostattaneet kohun nimenomaan romaanin suhteesta todelliseen elämään ja yhä eläviin, läheisiin.

Pienen romaanin alku on hyvin samaistuttava ja ymmärrettävä. Kertojan äiti on ylihuolehtiva ja hermostunut ja pitää tytärtään kontrollissa, jota isä yrittää hiukan lievittää. Äiti ei hyväksy tyttären irtiottoja, vaan tiukkaa tarkoin, tuleeko ystävien tapaamiseen poikia, haistelee alkoholit ja tupakantuoksut ja pitää tiukat kotiintuloajat. Ehkä tämä oli vielä 1970-luvulla Norjassa mahdollista, vaikka yleensä kai sielläkin kuri oli löyhempää. Tytär haluaa elää normaalia nuoren elämää, tutustua poikiin ja seksuaalisuuteensa, mutta äidin ja ilmitulon pelko hallitsevat häntäkin.

Hän (äiti) pelkäsi orastavaa pelottomuuttani ja luultavasti myös kadehti sitä, ja pian saikin tuta että pelon ja kateuden yhdistelmä oli räjähdysaltis.

Tytär etenee vääjäämättä kohti  äidin mielestä "pahinta mahdollista". Hän kirjoittaa asiasta päiväkirjaan, mistä tulee ratkaiseva käänne romaaniin ja samalla vihje kirjoittajan mahdollisuuksista tulevaisuudessa.

Mutta kuvitelmani aiheuttama kauhistus opetti minulle jotain ratkaisevaa: kuvittelemalla voi olla suurempi merkitys kuin todellisuudella, merkitys voi olla aidompi.

En ole elämäkerroista  enkä varsinkaan autofiktioista erityisen innostunut. Olen aina löytävinäni niistä selittelyn sävyä, myötätunnon tai anteeksiannon kerjäämistä. Tämän kirjan alkupuolella olin kuitenkin varauksetta nuoren tytön puolella. Käännekohdan jälkeen vanha tympääntyminen pääsi minussa valloilleen enkä oikein edes ymmärtänyt kertojan sanomaa. En silti kadu, että luin kirjan, sillä hyvin kuusikymppinen kirjailija sanoitti teinitytön elämää. Saattaa kuitenkin olla, ettei tämä riitä, jotta jatkaisin tällaisten tunnustusten parissa. 

Vigdis Hjorth: Toisto. - S&S, 2024. - Norjankielinen alkuteos: Gjentakelsen 2023. -Suom. Katriina Huttunen. - Kansi: Elina Warsta. - 158 sivua

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär

 

Ja tyttö oli kuten sanottu sitä lajia lapsi joka vain säteilee. Ruumis, sielu, silmät, suu, kädet, jalat, kaikki vain loistaa ja kuplii ja kimaltaa ja jokeltaa - koko pikku ruumis oli yhtä vahvaa riemukasta liikettä.

Lapsi, joka oli syntymättömänä ollut yksinäiselle äidilleen taakka ja vaatinut muuttoa pois kotikylästä kaupunkiin, loi valoa köyhään ympäristöön ja ennen kaikkea äitinsä elämään. Lapsi pakotti äidin myös ponnistelemaan eteenpäin, hankkimaan työtä ensin pyykkejä pesemällä ja siivoamalla, sitten Villatehtaalla koneen ääressä. Vaan lapsen siittänyt mies oli toisenlainen.

Miehen kanssa ei voinut elää, se oli kuolemaksi. Mutta myös ilman häntä oli kaikki kuolemaa.

Mutta Äite oli koneen oma. Ja sillä joka tuli hänen luokseen yöllä unessa oli koneen voimat.Mutta kauneuden kasvot.

Kruunupää kuningas tuli näkyviin ja eli hänen kanssaan suossa. Kone jyski ja jyrisi,hänellä ei ollut omaa elämää. ja kun aamu vain hetken kuluttua taas oli käsillä, oli päivä hänen edessään jo valmiiksi tyhjänä ja autiona.

Kasvaessaan tyttö muuttuu säteilevästä pienokaisesta takkutukkaiseksi ja  leveäkasvoiseksi. Hän ei pysy paikallaan kotona tai hänelle osoitetun työn ääressä, vaan karkaa etsimään hyväksyntää ja nautintoa, hyvää oloa edes hetkeksi. Äite etsii rinnalleen vakaampaa kumppania, mutta saa vain viinaanmenevän, heikkotahtoisen miehen, jonka pienuuden näkevät muut paremmin. Äiteelle hän merkitsee kunniallista elämää yksinäisen äitiyden jälkeen. Kunniallisuutta ei mies ympäristöönsä levitä, vaikka hänelläkin on sanoma.

Tyttö oli toki aina tiennyt, millainen talonmies oli, tämä kuului pihaan samalla lailla  kuin roskatynnyritkin.

Talonmies puhui nyt koko kadulle: 
"On autettava heikkoa! Pelastakaa Suomi! Meidän on autettava Suomea!" Sitten hän sanoi: Heikko on pelastava meidät!" Joku ohikulkija, joka tunsi hänet, kuului sanovan: 

"Painu kotiin nukkumaan pääsi selväksi!"

Vaikka eletään sota-aikaa, on sota Ruotsin rajojen ulkopuolella. Väistämättä edellinen lainaus pulpahtaa pinnalle nykytilanteen valossa, vaikka kirjassa jää yksittäiseksi viittaukseksi. 

Kirjan yleisävy on synkkä ja mystinen. Oudot voimat ohjaavat ihmisiä, jotka pyrkivät rakentamaan elämäänsä parempaan suuntaan, mutta eksyvät kuitenkin sivupoluille ja hetteikköihin, joista ei pääse nousemaan. Trotzig tuo kerrontaan raskaan, sadunomaisen sävyn, josta lukija aavistaa, ettei mitään hyvää ole tulossa. Se on samaan aikaan kiehtova ja ahdistava.

Romaanin symboliikan perusta löytyy H.C. Andersenin samannimisestä sadusta, jota en muista lukeneeni (vielä). Trotzigin kirjan äärelle minut johdatti toinen romaani: Ia Genbergin August-palkittuYksityiskohdat , jossa yksi henkilöisä kanniskelee kirjaa mukanaan kaikkialle, kunnes se nuhjaantuu ja löytyy viimein uimapuvun kanssa kosteasta muovipussissa. Minua kiehtovat tällaiset taidetta-taiteesta luodut teokset tulevatpa ne sitten eri taiteenlajien välille ketjuuntuen tai -kuten tässä tapauksessa- kirjasta toiseen siirtyen. Ja satu kiehtoo aina, olipa se kerrottu lapsille tai aikuisille!

Jumala loi pimeyden ja valon. Jumala loi taivaan ja maan. Hän loi myös oudot välimaastot.

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär. - Otava, 1987. - Ruotsinkielinen alkuteos: Dykungens dotter, 1985. Suom. Oili Suominen. - Kannen kuva: Paula Modershon-Becker. - 324 sivua.

 

Maria Peura: Esikoinen

 

Lapseni oli vaiettu.

Peura kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta: huostaanotetun/-annetun lapsen vanhempana olemisesta. Ennakkotietojen perusteella odotin hänen kertovan vain omasta äitiydestään ja oikeastaan siitäkin vain sen rankimaasta osuudesta: kuinka hän joutuu luovuttamaan esikoispoikansa laitokseen. 

Annan hänet pois, jotta hän ei menisi pois. Luovutan hänet saadakseni hänet. Lainaan häntä laitokselle, jotta en menettäisi häntä kokonaan.

Peura aloittaa kuitenkin siitä, millaista oli tulla äidiksi. Vaikka hän rakastaa tulevaa lasta ja haluaa olla tämän äiti, on jo raskausaika on täynnä pelkoa ja ahdistusta, sillä lapsen isä on äkkipikainen ja väkivaltainen, erityisesti humalassa. Käy myös ilmi, ettei lapsen isä ole kantasuomalainen, vaikka onkin omaksunut uusia tapoja tänne muutettuaan. Uskonnostaan hän ei ole luopunut.

Tyhjä mahalaukku ei valittanut nälkää, kohtu oli raskaana auringosta, auringosta. Äitiyden puin ylleni kuin kesän, vihreä ja lämmin oli raskauden vaate.

Kertoessaan  äitinä olemisesta ja siihen kasvamisesta tulee mukaan myös suhde omaan äitiin. Sekään ei tunnu mutkattomalta, vaan sisältää pelkoa ja hylkäämisenkokemuksia. Vanhemmat ovat jo kertojan äidiksi tullessa vanhoja, äidin muisti on kadonnut. Tytär muistaa kuitenkin sen, mitä ei ollut.

Etsin liinavaatekaapista lapsuudesta säilyneen reikäisen tyynyliinan. Pidän sitä kasvoillani, rukoilen, ettei äiti menisi pois. Ettei hän ottaisi minulta sitä, mitä minulla ei koskaan ollut. Ettei hän riistäisi minulta tyhjää kohtaa, jota ei täyttänyt.

Jo kirjan alkupuolella Peura puhuu kertomiensa asioiden henkilökohtaisuudesta. Kirjan minä on kirjailija. Peura ei säästä itseään, muttei myöskään ryvetä itseään syyllisyydessä. Hän sivuaa nuoruuden räyhävaihetta useimmiten todeten  lopettaneensa viinanjuonnin kokonaan jo vuosia sitten, mutta kertoo myös toisenlaisista kokemuksista.

Kallo menettää painonsa ja ääriviivansa, hampaat ajattelevat hilpeitä ajatuksia ja suun muisto nauraa niille, lempeästi se ilkkuu ala-asteen luokkahuoneen liimatuubeja ja monistusnestekanistereita, joiden tarjoama unohdus kesti vain pari silmänräpäystä.

Kuten nuo hilpeitä ajattelevat hampaat edellisessä lainauksessa osoittavat, on Peuran kieli tavattoman kekselisästä ja kaunista, lähestyy paikoin runoa. Minua miellytti myös alkuun kerrottu varoitus jättää tuoreeltaan henkilökohtaiset asiat käsitelemättä kirjassa. Autofiktio on vaikea laji, jollei anna itselleen oikeutta selitää ja puolustella (mikä taas ei minua lukijana innosta). Aika hyvin Peura mielestäni tässä kirjassa selviää - ehkä juuri tuon hetkittäin purskahtavan runokielen ansiosta. Kirja kosketti minua. Voin suositella.

Pelon hajusävy on neutraali. Taaskaan en ehdi ryömiä pois sen alta. Se leviää huoneessa kuin häkä, se yllyttää minua ahdistumaan tarpeettomista. Tiedän altistuneeni vasta kun olen pyörtymäisilläni.

Maria Peura: Esikoinen. Otava, 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Nikola Bradonijic/Stocksy. 320 sivua

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

 Tämä kirja osoittaa, kuinka paljon maailmassa on kertomisen arvoisia tarinoita. Onneksi esikoiskirjailijalla on taito kertoa niin, että lukija ymmärtää, kuinka haavoittavista asioista on kyse. 

Jällivaarassa asuvalla äidillä on todettu keuhkosyöpä, joka on levinnyt luustoonkin. Mitään ei ole tehtävissä, kasvaimia on paljon. Äiti tietää kuolevansa. Tämä on kerrottu ystävälle, mutta vaikeinta sitä on kertoa tyttärelle. Tilda opiskelee Tukholmassa ja Agneta matkustaa sinne, koska ei pysty kertomaan asiaa puhelimessa. Vastatustenkin sitä on vaikeaa kertoa. Etäisyys äidin ja tyttären maailmojen välillä tuntuu ja  näkyykin välimatkan haihtumisesta huolimatta.  Pohjoisessa kahvi juodaan mustana, Tukholmassa maidon kanssa ja samanlainen ero on ihmisten välillä. Kaupunkilaiset katsovat köyhiä ja maalaisia tyttären tavoin karsaasti eivätkä näe omia virheitään tai omituisuuksiaan.

Agneta näkee ikkunasta Tildan jurottavien kasvojen heijastuksen. Hän pudottaa viisikymppisen miehen mukiin ja antaa tälle vielä avaamattoman kokiksenkin, jota hän tarvitsee verensokerin tasaamiseen ja huimauskohtauksen varalta. Mutta miehellä ei ole mitään.

"Etkö sinä anna hänelle mitään?" Agneta kysyy ja tökkää Tildaa käsivarteen. Tilda kiskaisee kätensä pois katsomatta sen enempää miestä kuin Agnetaakaan.

  Paitsi äidistään Tilda on etääntynyt myös parhaasta ystävästään, joka on jäänyt Jällivaaraan. Äiti haluaisi olla varma, että tyttärelle jää joku, jolle puhua ja kertoa murheita.

Tilda oli liian ankara Heddalle vaatiessaan, että kaiken pitäisi jatkua ennallaan, vaikka oli selvää, että vauva muuttaa ystävyyssuhdetta. Agneta ei tiedä, tapahtuiko jotain, muutakin kuin vauva, mikä erotti heidät, vaikka he olivat olleet viisitoista vuotta kuin paita ja perse.

Agneta yrittää käyttää vaikean asian kertomiseen apuna kotitaloa, josta pitäisi pitää huolta, mutta se ei tytärtä kiinnosta.

"Talo...", Agneta jatkaa kuin ruohonleikkurirobotti, joka ei aavista suuntaavansa suoraan moottoritielle ja huomaa virheen liian myöhään.

"En minä halua sitä taloa, minä asun nyt täällä."

Kertoja muuttaa näkökulmaa välillä kokonaan ulkopuolelle puhuen äidistä ja tyttärestä. Välillä maailmaa katsotaan Agnetan näkökulmasta. Usein tytär vaikuttaa töykeältä ja tunteettomalta eikä äiti uskalla tunkeutua tyttären maailmaan muuten kuin ostamalla tälle kalliita vaatteita, joita tytär haluaa. Äidin avuksi ja turvaksi jää vain kahvi ja tupakka, jotka tekevät jo pahaa, mutta tarjoavat pysähdystaukoja.  Äidin ja tyttären välillä on kuitenkin vahva tunne, joka sitoo heidät yhteen : rakkaus. Sitäkin on niin vaikea sanoa ääneen.

Pieni kirja on täynnä vaikeita tunteita ja asioita. Tildan itsenäistymisyritykset tyrmäävät äidin kerta toisensa perään. Nuori esikoiskirjailija kuvaa taidolla ja rehellisenoloisesti mahdottoman eteen joutumista yllättäen. Hän ei suurentele eikä osoittele - ja juuri se tekee kirjasta hyvän ja lukukokemuksesta vaikuttavan.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana - romaani. - Johnny Kniga 2023. - Ruotsinkielinen alkuteos: Kaffe med mjölk, 2022. - Suom. Jaana Nikula.-Kansisuunnittelu: Sara R. Acedo. - 206 sivua

Brit Bennett:Äidit

Tästä kirjasta innostuin Kirjasähkökäyrän postauksesta, enkä lukemistani kadu. Pidin Bennettin tavasta kirjoittaa. Hän paneutuu ensin 17-vuotiaan Nadia Turnerin tuskaan. Hänen äitinsä on ampunut itseään päähän ja kuollut eikä Nadia sen enempää kuin isä Robertkaan ymmärrä tekoa. Nadia löytää lohtua tai hellyyttä papin pojan Luke Sheppardin sylistä, mutta tragedia paisuu, kun Nadia huomaa odottavansa Pientä. Hän on haaveillut opiskeluista eikä halua antaa unelmiensa kaatua, kuten äiti oli tehnyt hänet saadessaan.

Nadian lisäksi asioita katsotaan välillä Luken näkökulmasta. Hän on rakentanut elämäänsä urheilijana, mutta loukkaantuminen muuttaa suunnitelmat. Lyhyt suhde Nadiaan muuttaa Luken elämää vielä enemmän. Luke haluaisi pitää lapsen, mutta ei osaa ilmaista haluaan eikä halua asettua Nadian tulevaisuudensuunnitelmien tielle.

Aubrey on elänyt lapsuuden ilman äidin tukea ja joutunut tämän miesystävän pahoinpitelemäksi. Luokkatovereilleen hän esiintyy hyväntahtoisena ja herttaisena lapsena, joka ei hairahdu koskaan mihinkään pahaan. Huolimatta Nadian maineesta luokan hurjana tyttönä, jää Aubrey lopulta hänen ainoaksi ystäväkseen, kun Lukekin välttelee tapaamista.

Nadia koki olevansa tietyllä tapaa onnekas. Hänen äitinsä ei sentään ollut sairas - pyrkinyt satuttamaan vain itseään. Hänen äitinsä ei sentään olisi ikinä antanut kenenkään miehen lyödä omaa lastaan. Hänen äitinsä oli kuollut, mutta oliko mitään pahempaa kuin tietää, että oma äiti eleli jossakin mutta halusi pikemmin pitää hakkaavan miehen kuin oman lapsensa?

Näiden päähenkilöiden lisäksi tapahtumia seuraa ja kommentoi joukko vanhoja naisia, "Äidit", jotka seuraavat kylän elämää ja tulkitsevat tapahtumia vahvan uskonnollisen ja tiukan moraalisen elämänkatsomuksen läpi. Uskonto ja se, miltä asioiden pitäisi näyttää muiden silmissä vaikuttavat tapahtumien kulkuun enemmän kuin kukaan niiden kokijoista haluaa tunnustaa.

Äitiyden teemaa kirjailija käsittelee siis monin eri tavoin. Kirjan päähenkilöiden kompleksinenkin äitisuhde laajennetaan äitiyteen silloin kun lasta ei ole, kun se on abortoitu, kuten Nadian kohdalla. Tässä yhteydessä tekstiin nostettu raskaudettomuus -sana kummastuttaa minua täsmällisestä ilmaisuvoimastaan huolimatta.

Mutta silloin hän oli tajunnut, että Nadia ei puhunut äidistään, koska halusi varjella tätä, pitää tämän itsellään. Aubrey taas ei puhunut äidistään, koska halusi unohtaa, että hänellä koskaan oli äitiä ollutkaan.

Ei ole olemassa mitään raskaudetonta naista, kyltissä luki, vain kuolleen vauvan äiti.

Äitiyden lisäksi muutkin ihmissuhteet nousevat pinnalle. Bennettin päähenkilöt ovat usein köyhiä. He joutuvat ponnistelemaan kohtuulliseen  toimeentuloon ja toivovat lapsilleen parempaa elämää kuin heillä itsellään on ollut. Silti lapsetkin paljastuvat oman luokkansa edustajiksi tai Nadian tavoin tuntevat syyllisyyttä siitä, että ovat hankkineet ammatillista menestystä ja vanhempiaan paremman koulutuksen.

Köyhyys ei koskaan kadonnut ihmisestä, Cherry sanoi Lukelle. Se oli ytimiin asti iskostunutta nälkää. Se näännytti silloinkin, kun maha oli täynnä.

Hän ei ikinä hehkuttanut sellaisia asioita toisin kuin hänen ystävänsä, jotka olivat ylpeitä siitä, että olivat sukunsa ensimmäisiä yliopistoon menijöitä tai arvostetun harjoittelupaikan saaneita. Miten hän voisi ylpeillä äitinsä päihittämisellä, kun oli aluan alkujaankin ollut jarruttamassa äitinsä elämää?

1990-syntynyttä Bennettiä on verrattu tämän kirjan takakannessa Toni Morrisoniin. Ainakin minut hän vakuutti, sillä kirjailija piti otteessaan niin lukijan kuin moninaisen henkilömäärän teoksessaan. Tapahtumia oli helppo seurata ja mielenkiinto pysyi koko ajan luetussa. Samaistumisen kokemuksiakin oli mahdollista saada, sillä niin taitavasti Bennett paneutuu Nadian murheeseen ja Aubreyn ehdottomuuteen. Vaikka kylän vanhat naiset, elämää tarkkailevat "Äidit" vievätkin kerronnan välillä yhteisölliselle tasolle, hämmästelin heidän osuuttaan. Harvoin kuitenkin saa lukea näin tiukasti ja monipuolisesti aiheessaan pysyvää teosta, joka pystyy kuitenkin kertomaan jotakin uutta. Sitähän kirjallisuudelta odotetaan!

Nadia oli jo alkanut tottua heidän keskusteluidensa aaltoilevaan luonteeseen, avautumiseen ja sulkeutumiseen, pieneen etenemiseen, sitten taas perääntymiseen, joten hän vain nyökkäsi ja oli ymmärtävinään, niin kuin hän teeskentelisi koko ikänsä ymmärtävänsä, kun ystävät valittivat äideistään.

Brit Bennett:Äidit. - Tammi 2023. - Englanninkielinen alkuteos: The Mothers, 2016. Suom Maria Lyytinen. - (Tammen keltainen kirjasto, 536 ), 295 sivua

Jokinen Elina: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi

 

Kevät on edennyt säikähdellen. Aina, kun se on ottanut askeleen, on se joutunut taas pysähtymään. Nyt pellonreunan koivuissa vihertävät kuitenkin jo hiirenkorvat ja pihapihlajassa lehtisilmut odottavat aukeamista. s.107

Tämän kevään pitkä odotus sai minut huomaamaan lauseen Elina Jokisen esikoisromaanissa, jolla oli pitkä ja vaikeasti mieleenpainuva nimi. Elina Jokinen on kirjoittanut romaanilleen myös rinnakkaisteoksen: Säröjen kauneus - sisäisen tarinasi voima. Jälkimmäinen on vähän kuin self help-kirjallisuutta, mutta siinä tulee esiin myös kirjallisuustieteilijän näkökulma. Kirjat ilmestyivät yhtä aikaa ja tekijä suosittelee niitä rinnakkain tai peräkkäin luettavaksi. Käsittelen tässä otsikossakin mainittua romaania, vaikka silmäilin tietokirjaakin.

Uusi elämä, "aika jälkeen", ehkä vain peitti näkyvistä sen, mitä "aika ennen" oli. Uudet tarinat korvasivat vanhat, jotka nekin toki pitivät paikkansa vain sillä tavalla kuin tarinat pitivät. s.164

Stella Julmala haluaa lapsen, uuden vauvan entisten kolmen pojan lisäksi. Lasten isä Antti on sitä mieltä, että heillä on vaikeuksia selvitä jo näiden kolmen lapsen kasvattamisesta. Stella saa tahtonsa läpi ja tulee raskaaksi, mutta elämä ei suju suunnitelmien mukaan. Stella ei saa lasta vaan hermoromahduksen, joka vaikuttaa niin aviopuolison kuin muidenkin läheisten elämään.

Tarina etenee ensin Stellan kertomana, sitten ääneen pääsee päiväkirjojensa kautta isoäiti Maaria, joka on asunut neljän tyttärensä ja aviopuolisonsa kanssa keltaista taloa. Tämä talo liittyy Stellan hyviin lapsuudenmuistoihin, vaikka äiti, Krista Julmala, ei halunnut lapsensa ensinkään olevan kosketuksissa isovanhempiensa kanssa. Päiväkirjat paljastavat isoäidin tarinasta monta säröä, jotka heijastuivat niin tyttären kuin tyttärentyttären elämään. Pahin niistä on aviomies, Armas Julmala, joka vetäytyy 'kuuriin' ryyppäämään ja hautomaan velkoja ja muita murheita. 

Krista , Stellan äiti, jää kerronnan taustaksi. Hän tekee uraa europarlamentissa ja pitää kotinsa kliinisen siistinä. Anttikin on aluksi taustalla, mutta saa puheenvuoron ja tarinanvetovastuun Maarian päiväkirjojen jälkeen. Hän on yes-yes-mies, joka niin työssään opettajana kuin aviomiehenäkin. Hän koettaa mukautua ja toimia niin, ettei kenellekään tulisi harmia.

Sillä kun hän hetkeä myöhemmin putoaa hankeen polvilleen ja hytkyy, ymmärtää hän viimein, että tähän asti elämässään  hän on sanonut "kyllä" aivan liian monta kertaa silloin, kun on tarkoittanut "ei". Hän suorastaan tuntee jokaisella solullaan sen, miten on myötäillyt kohteliaasti silloin, kun olisi halunnut vastustaa, ja uhrautunut silloin, kun olisi halunnut taistella vastaan. s. 191

Teoksen aika kulkee vahvasti nykyisyydessä, tällä vuosituhannella, vaikka isoäidin päiväkirjamerkinnät ovat 1970-luvun alusta. Nykytilanteessa isoäiti on kuollut ja keltaista taloa tyhjennetään. Stella saa käsiinsä isoäidin sängyn ja päiväkirjan, joka avaa ulospääsyä omasta katastrofista. Samalla paljastuu isoäidin 'hulluus', kyky nähdä outoja enteitä ja näkyjä, kuten huuhkaja aviopuolison olkapäällä.

Aika käy nimittäin armollisemmaksi, mitä pidemmälle ihmiselämä kuluu. Siinä missä näköharhat koetaan epänormaaliksi tilaksi 30-40-vuotiaana, 70-80-vuotias saa jo hukata todellisuutensa aivan rauhassa kenenkään pitämättä sitä kovin käsittämättömänä. s.215

Kirja on taitavasti kirjoitettu ja Stellan tarina näyttäytyy outoudestaan huolimatta uskottavana. Minusta Stellan näkökulma olisi riittänyt. Kun Maaria ja Antti saivat puheenvuoron, tuntui kuin samaa juttua jankattaisiin yhä uudestaan. Pitkästyin, en olisi viitsinyt enää lukea. Vasta rinnakkaisteos selitti mielestäni monen tarinan oikeutusta. Vasta sitten tajusin. Ilmeisesti muut ovat ymmärtäneet romaanin ansiot paremmin, sillä onhan Jokinen saanut kirjasta Ilkka-Pohjalaisen myöntämän pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon, jossa loppusuoran ehdokkaina oli mm. Antti Tuuri, Susanna Alakoski, Satu Vasantola ja Paula Nivukoski sekä muutamia muita nimekkäitä tekijöitä. 

Puhkiselityksen lisäksi minua haittasi tuo outo nimi: Julmala, vaikka sillä on varmaan tarkoituksensa. Kun en ollut vielä kirjaa lukenut, kuvittelin nimessä puhuttavan Jumalasta. Jumalakin on tässä kirjassa läsnä, sillä laestadiolainen usko häilyy kokemusmaailman taustana isoäidistä lapsenlapseen. Vain Krista-äiti on sanoutunut siitä irti. Julmalan nimi toistuu tekstissä jatkuvasti ja tekee vastakohtiakin, kuten isoisän Armas Julmalan, vakaasti uskovan miehen, jolla on salaiset paheet ja viha. Mutta että jopa Antista tulee Julmala, huh sentään! Kamala nimi sitä paitsi.

Ehkä tunne on hieman samankaltainen kuin hän olisi juossut henkensä edestä, selvinnyt voittajana maaliin ja huomannut sitten, että sai lopulta kiinni juuri sen, mitä itse asiassa oli koko ajan pakenemassa. s.231

Elina Jokinen: Päivä jona Stella Julmala tuli hulluksi. tuuma 2020. Kansi:Satu Kontinen. 264 sivua

Strout Elizabeth: Voi William!

En käsitä, mikä Eizabeth Stroutin tekstissä viehättää minua. En ymmärrä, miten ensi riveiltä lähtien kirjailija kaappaa lukijansa ja pitää mukana viimeiselle sivulle asti. Olen lukenut Olive Kitteridgestä ja Lucy Bartonista. Itsestään selvää oli, että tartuin tähän kirjaan, joka kertoo myös Lucy Bartonista siihen tyyliin, että minun piti aluksi tarkistaa tekijä.

Lucy Barton on nimittäin myös kirjailija. Hän on lähtöisin köyhistä ja ankeista oloista. Lapsena häntä ja hänen sisaruksiaan on kuritettu ja äiti on jättänyt perheen selviämään keskenään. Yhden lapsen kuritukseen joutuivat osallistumaan sisaruksetkin. Näin vanhemmat säilyttivät jatkuvan pelon ilmapiirin.

  

Vanhemmiten olen ajatellut, että vanhempani toimivat vaistomaisen nerokkaasti velvoittaessaan meidät mukaan toimintaan; se piti meidät erossa toisistamme samalla lailla kuin se, mitä siinä talossa tapahtui, piti meidät erossa muista. s. 62

Otsikon William on Lucy Bartonin ensimmäinen mies ja hänen tytärtensä isä. Avioliitto on päättynyt vuosia sitten ja William on eronnut jo kolmannesta vaimostaan, jonka kanssa hänellä on yhteinen tytär. Lucyn mies David on kuollut. Ensimmäinen avioliitto on ollut molemmille merkityksellinen ja ystävyys on säilynyt lastenkin kautta.

On totta kun sanon, ettei minulla ollut kotia muuten kuin Williamin kanssa. s.77

Kun William saa tietää sisarpuolestaan, pyytää hän Lucya mukaan matkalle äitinsä lapsuuden maisemiin. Anoppi on ollut Lucylle merkityksellinen ihminen ja pysynyt kuolemaansa asti poikansa perhettä lähellä.

"Sinun anoppisi esitteli sinut ihmisille sanoen:'Tässä on Lucy joka ei ole mistään kotoisin. Mutta tiedätkö sinä, mistä hän oli kotoisin.' s.169

Kotinsa antamista huonoista lähtökohdista, epävarmuudestaan ja näkymättömyydentunteestaan huolimatta Lucy on elänyt menestyksellistä elämää kirjailijana. Hän on uskaltanut sanoa enemmän kuin useimmat muut koskaan kenellekään. Äitiys on hänelle tärkeää, sillä hän tietää, millaista on elää äidittömänä.

Tarkoitan tällä sitä, että ihmiset ovat yksinäisiä. Monet eivät pysty sanomaan edes hyvin tuntemilleen ihmisille sitä mitä oikeasti haluaisivat sanoa. s.115

En minä tappaisi itseäni. Minä olen äiti. Vaikka tunnenkin olevani näkymätön, olen äiti. s.155

Kirjan tapahtumat jäävät vähäisiksi. Vain matka Williamin äidin lapsuusmaisemiin ja muutamat juhlat edustavat liikettä nykyhetkessä. Päähenkilöt ovat jo eläkeiässä, lapset aikuisia, rahahuolia ei ole. Tapahtumat ovat jo muistoja, joita palaa mieleen. Pään sisällä nuo asiat vielä elävät ja vaikuttavat siihen, mitä tapahtuu nyt, tässä kirjassa. Stroutin tapa kertoa on näennäisen asiallinen ja toteava. Siinä ei ole mitään liikaa, muttei myöskään liian vähän. Joka sana ja lause on pakko lukea ja vaikeaa on edes hetkeksi laskea kirjaa käsistä. Tiedän, etten ole ainoa tässä ihailevassa ja ihmettelevässä joukossa, mutta pureekohan Stroutin kerrontatapa kaikkiin. Olispa mielenkiintoista tietää! Niin bonuksena vielä   Kristiina Rikmanin  tekemä takuuvarma käännöstyö ja  kaunis kansi, jossa Lucyn rakastamia tulppaaneja. Minäkin niistä pidän.

Elizabeth Strout: Voi William!. - Tammi, 2022. - Englanninkielinen alkuteos Oh William! 2021. -Suom.Kristiina Rikman. Päällys:Laura Lyytinen.-(Kuvat Instockphoto). 224 sivua. -Keltainen kirjasto 524)

Mustranta Maria: Äidin tehtävä

 

Vahvan lukuelämyksen jälkeen on joskus vaikea purkaa omia tuntojaan sanoiksi. Maria Mustrannan toinen kirja, Äidin tehtävä oli minulle vahva kokemus. Se oli hyvin kirjoitettu (ja se on ensimmäinen edellytys kirjalle). Tärkeintä ehkä kuitenkin oli, että se käsitteli aihetta, joka ei ole kaunokirjallisuuden valtavirtaa. Eikä aihetta käsitelty purkauksenomaisesti kuin jotain tunnustaen, vaan kerronnassa oli juoni ja jännite, monta sivupolkua pääasian rinnalla. Kirjailija piti kuitenkin tiukasti kiinni pääjuonesta ja vei sen upeasti loppuun.

Lauran 9-vuotias poika Pyry ei ole helppo lapsi. Hän saattaa kiihtyä hetkessä sellaiseen raivoon, että hyökkää kavereidensa kimppuun ja lyö heitä. Koulusta tulee tämän tästä valituksia. Psykologit kyselevät kavereista, mutta eihän Pyryllä ole sellaisia. Laura on yksinhuoltaja, joka on muuttanut poikansa kanssa Helsinkiin opintoja varten. Pyry on syntynyt vankilassa, mutta tämä jää selkeästi taustalle. Lauran tekemään rikokseenkaan kirjassa ei keskitytä, sillä se on ilmiselvästi taustaa. Tämä tausta kuitenkin vaikuttaa koko myöhempään elämään vaiettavana, leimaavana.

Ehkä olin niin monta muutosta vanhempi, kasvattanut itseeni päällekkäisiä kerroksia, liian huolissani ja salaisuuksien rampauttama. s. 48 

Pääasia on Pyryn kasvatus ja Lauran yritys tehdä siinä parhaansa. Tilanne helpottuu kun Pyry löytää kaverin. Rafael on varakkaasta perheestä. Isä, Pekka, on poliiktikko ja äiti Mirella on lapsesta asti saanut paljon rahaa käyttöönsä. Mistään ei tarvitse tinkiä nytkään. Siitä huolimatta Rafaelilla ei ole muita ystäviä kuin Pyry. Vähitellen Laura tutustuu Rafaelin vanhempiinkin.

Mirelalla on täysin oma käsityksensä siitä, miten hänen jatkuvasti ongelmiin joutuvaa poikaansa pitäisi kohdella eikä hän epäröi tuoda niitä julki keskustelussa opettajien kanssa. Hän on jopa jakanut opettajielle ohjeita, miten pitäsi toimia. 

"Joustaminen on taito, joka lapsen pitää oppia. Rafael teki kerrankin oikein: ei raivostunut, eikä jumiutunut omaan näkemykseensä, vaan ehdotti kompromissia. Häntä olisi pitänyt kehua, eikä mitätöidä ehdotuksia täysin." s.65

Laura puolestaan on nieleskellyt närkästystään poikansa saamista rangaistuksita ja koulun jatkuvista yhteydenotoista kotiin, vaikka Pyryssä ei aina tunnu olevan syytä. Eivät opettajatkaan, kasvatusalan ammattilaiset voi aina olla oikeassa tai hallita erilaisia tilanteita tai erilaisia lapsia. 

Yritin saada Pyryn ymmärtämään, etteivät opettajat yleensä olleet kovin kiinnostuneita siitä, kenestä ongelmat alkoivat, vaan siitä, kenen kädessä ase viimeisenä savusi. Itkevä osapuoli tulkittiin aina suuremmaksi uhriksi ja syylliseksi se, joka oli lyönyt kovemmin. s. 181

 Mustranta  kertoo myös siitä, kuinka lapsista tulee osa kasvattajaa. Vapaahetket lasten ollessa pieniä ovat arvokkaita, mutta lapset ovat silloinkin läsnä ja olemassa..

Sinä kesänä tajusin olleeni väärässä erotellessani asioita pyryllisiin tai pyryttömiin. Ei ollut enää mitään omaa ydinminää, ei puhtaita yksityisyyden hetkiä. Lapsi oli sekoittunut minuun, valintani suodattuivat hänen lävitseen. s.76

Kustantaja kuvaa teosta psykologiseksi trilleriksi. Jos olisin tuon mainoksen takakannesta lukenut ennen kirjaan tarttumista, en ehkä olisi kirjaa avannut. Jännitettä kirjassa kyllä riittää. Turhaa jaarittelua  ei ole, ja kerronta etenee vauhdilla. Kirjan kieli on selkeää ja ihmiskuvaus joskus kerrassaan loistavaa. Muutamalla sananvedolla kirjailija kertoo paljon myös sivuhenkilöistä. Kuten rehtorista:

Naapurimummomaisen pehmeyden alla oli kakofonisten käytäväkilometrien valama teräsbetoni. Pidin hänestäkin. Rehtorissa oli samanlaista horjumattomuutta kuin mummissa. Maailmanlopun jälkeen heidän kaltaisensa naiset nousivat ensimmäisinä mudasta ja tuhkasta, kaivoivat harjan ja rikkalapion esiin ja laittoivat perunoita kiehumaan. s.183

Mustrannan esikoiskirjasta, vuonna 2017 ilmestyneestä Sokeita hetkiä Arla Kanerva kirjoitti Helsingin Sanomien arvostelussa: "Tyyli vie nerokkaasti kirjallisuuden tärkeimmän ja vanhimman tehtävän ääreen: se pakottaa ajattelemaan." Mielestäni tästä kirjasta voi sanoa samaa. Mustranta ei toista mitään vanhaa. Hän luo uutta ja antaa lukijallekin tönäisyn uusiin oivalluksiin.

Mirella siemaisi amarettoa, piteli juomaa jonkin aikaa suussaan huulet tiukkoina ja nielaisi.

"Elämää helpottaa, jos on joku, jota syyttää kärsimyksistään. Jos kivun syy on lapsi, vanhemmilla on harvoin muuta kuin itsensä", hän sanoi sitten. s.258

Maria Mustranta: Äidin tehtävä. -WSOY, 2022. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 285 sivua

Kekkonen Helmi: Tämän naisen elämä

Olen jo aiemmin huomannut Helmi Kekkosen kirjoittajantaidot luettuani 2011 ilmestyneen Valinta -romaanin. Runeberg-palkintoehdokkaankin Kekkonen on  teoksillaan pariin kertaan ollut ja kirjoja häneltä on ilmestynyt kuusi. En ole vain tullut kaikkia lukeneeksi, vaikka tiedän, etten todennäköisesti pettyisi. Perheeseen, parisuhteeseen ja lapsettomuuteen/lapsiin keskittyvä aihepiiri on ja ei ole kirjallisuuden suuria teemoja. Ne koskettavat monia, mutta ..

Tänä vuonna eilmestyneessä Tämän naisen elämä -kirjassa päähenkilö Helena työskentelee lastensuojelussa. Hän tapaa Eeron, jonka haaveena on kirjoittaa kirja ja nuoret rakastuvat. Eero on naimisissa tahollaan ja käy ilmi, että vaimo odottaa lasta. Kun lapsi menee kesken, Eero jättää vaimonsa ja muuttaa Helenan luo.

Rinnan Helenan aikuiselämän kanssa kerrotaan muistikuvina tarinaa Helenan lapsuudesta. Hän on ottanut vastuuta mielenterveysongelmista kärsivän äitinsä hyvinvoinnista ja syyttää itseään äidin itsemurhasta, vaikka kukaan muu ei syytä. Ahdistavat muistot rynnistävät päälle erityisesti, kun Eero ilmaisee halunsa saada lapsia. Samalla Kekkonen taitavasti käsittelee perinnöksi saatua taipumusta masennukseen.

Satunnaisesti harjoittelen edelleen äänikirjojen kuuntelua. Tämä kirja oli yksi kuunneltu kirja ja toimi Pihla Viitalan lukemana hyvin. Kuitenkin edelleen mietin, olisiko kirja ansainnut tulla luetuksi omilla silmillä ja paperiversiona. Ehkä ajatus on osoitus siitä, että edelleenkin pidän paperikirjaa "oikeampana" lukemisentapana. Tai sitten se toimii vain minulla paremmin.

Enpä kuitenkaan kadu kirjaan tarttumistani, vaikka sitten kuulokkeiden kautta. Siitä tuli kokonaisvaltainen taide-elämys: kaunista kieltä miellyttävällä äänellä tarjoiltuna ja koskettavaa kerrontaa. Hyvällä omalla tunnolla voin kirjaa suositella, vaikkei sillä palkintoehdokkuuksia napattaisikaan.

Kekkonen Helmi: Tämän naisen elämä. Siltala, 2021, E-äänikirja, lukija Pihla Viitala. 4:53:54.

Hakalahti Niina: Kaleidoskooppi

 Olen hyytelöä. Olen läpinäkyvää hyytelöä, joka tutisee ja tärisee pienestäkin kosketuksesta. Kukaan ei koskaan kertonut minulle, että jos tulee äidiksi, tulee myös hyytelöksi, josta kenen tahansa osoittava sormi menee läpi. s. 42

Niina Hakalahden uusin kirja Kaleidoskooppi menee ihon alle ja nostaa vielä palan kurkkuun. Päähenkilö Annin hätäännys ylivoimaisen kasvatustehtävän edessä saa lukijan ahmimaan sivuja ja toivomaan parasta. Loppuratkaisu olikin hieman yllättävä.

Anni ja Juho viettävät rakkaudentäyteistä ja turvattua arkea. Heidän elämäänsä kuuluu konsertteja ja matkoja, taidenäyttelyitä ja sukutapaamisia. Vain lapsi puuttuu. Kun Johannes sitten syntyy lapsettomuushoitojen jälkeen kauniina kymmenen pisteen poikana, täydentyy onni. Silloin ei kukaan vielä aavista, kuinka vaativa lapsi hän on. Sen enempää Anni kuin Juhokaan eivät osaa kuvitella elämänsä, päivärytminsä ja ystävyyssuhteidensa särkyvän lapsen epävakaan käyttäytymisen vuoksi. Vaikka Anni rakastaa lastaan, pojan raju käyttäytyminen vie kestävyyden äärirajoille.

Anni haluaisi oikeastaan vain jäädä Johanneksen kireäksi pedatulle sängylle. Hän tajuaa järkyttävän selvästi, miten paljon hän rakastaa Johannesta, miten puristavasti ja pakahduttavasti tätä rakastaa, ja että sellainen maailma, jossa olisi vain Johannes eikä muita häiritseviä tekijöitä, olisi helppo, silloin Anni saisi vain keskittyä poikansa rakastamiseen.

Jos ei olisi koulua, jonne pitää mennä ajoissa.

Jos ei olisi sukulaisia, joiden kanssa pitää seurustella sivistyneesti.

Jos ei olisi naapureita, joita pitää tervehtiä.

Jos ei olisi serkkuja ja muita nuoria ihmisiä vertailukohtana.

Jos ei olisi tavaroita, jotka niin helposti lähtevät lentoon. s. 130

Perhe-elämää seurataan Johanneksen syntymästä aikuistumiseen asti. Vähä vähältä lapsen ongelmat syrjäyttävät kaiken muun, Annin työn taidemuseossa, ystävyyssuhteet ja harrastukset. Parisuhde joutuu myös koetukselle ja ongelmia kasvattaa myös Johanneksen isovanhempien suhtautuminen lapseen. Juhon vanhemmat kieltäytyvät kanssakäymisestä pojanpoikansa kanssa, Annin äiti taas osaa rakastaa.

Hannele rakastaa Johannesta, rakkaus on selkeää ja kirkasta ja hyväksyvää. Hän ei lähesty Johannesta määrittelevät pihdit kädessään, vaan hän sanoo terve Johannes ja mitä kuuluu. s.118

Anni on ottanut opon ehdotukset kiitollisena vastaan. On siis paikkoja,joihin Johannes voisi päästä opiskelemaan. Mutta Juholla on tämän valinnan kanssa suuria vaikeuksia. Vaikeudet ovat samaa kokoluokkaa kuin hänen sukuaan hellivä varallisuus. s. 120

Jatkuva varuillaanolo muuttaa myös Annin käyttäytymistä niin, ettei hän enää halua kenenkään kiinnittävän itseensä huomiota.

Annista on tullut sillä tavalla arka, että hänellä ei ole varaa sanoa mielipiteitä tai olla millään tavoin näkyvä.

Arkuus on hiipinyt ja levittäytynyt Anniin vaivihkaa kuin jokin salakavala ihottuma.

Arkuus johtuu tietenkin siitä, että elämä on niin arvaamatonta, epävakaata ja ennustamatonta. ss.68-69

 Kuinka paljon onkaan kirjoja rakkaudesta, parisuhteesta ja äitiydestä. Tässä kirjassa on tuo kaikki ja vielä paljon enemmän. Juuri siksi kirja on tarpeen. Se kertoo siitä, mistä moni ei tiedä eikä aavista. Se kertoo jaksamisesta ja vahvuudesta. Jos joku on käynyt kirjan sisällön kaltaisia vaiheita ja tuntemuksia läpi, tämä kirja jäsentää ja valaisee, tarjoaa vertaistukea. Tärkeä kirja, joka on kirjoitettu eleettömästi, mutta on kuitenkin täynnä oivaltavia vastakohtia ja kielikuvia. Kannattaa lukea.

Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi. Karisto 2021. 188 sivua

Tiuraniemi Siina: Jäämeri

  

Jounin ja Lauran avioliitto on tauolla ja he asuvat eri osoitteissa. 7-vuotias Martin asuu isänsä luona. Syitä eroon löytyy: Laura on nuori avioon ja äidiksi ja ratkeaa ryyppäämään. Jouni on kovin tylsä ja varovainen, suorastaan vätysmäinen, vaikka pitääkin huolta perheestään opettajan työn ohella ja tuloilla. Kun Jounin ikävä äiti kuolee Ivalon terveyskeskuksessa, menee Jounin elämä kokonaan raiteiltaan. Tuntuu välttämättömältä päästä Ivaloon. Laura lähtee kuljettajaksi, sillä Jouni itse ei aja autoa. Matkalla saadaan toinenkin suru-uutinen, joka suistaa Lauran epätoivoon: David Bowie kuolee. Muistoissa ovat avioliiton ja perhe-elämän valoisat ajat, mutta nyt avioliiton kohtalo näyttää pahalta.

Perheen mukaan heittäytyy Hirvaskankaan huoltoasemalta lempeä ja avulias, kaikkitietävä kertoja. Hänestä tulee kirjan henkilö, joka ajaa autoa silloin, kun Laura ei suru-uutisten takia pysty ja hengailee muutenvain mukana. En oikein aluksi pitänyt tästä tyypistä, jonka hallussa ja ohjailtavissa kerronta oli, mutta niin vain totuin häneen ja opin romaanihenkilöiden lailla luottamaan.  Ehkäpä hänen kauttaan tuli kuitenkin huumorin säväys tai ainakin päähenkilöiden käyttäytyminen sai hupaisia piirteitä. He pienenivät ongelmineen, mutta tulivat samlla entistä inhimillisimmäksi ja perustelematon käytös näyttäytyi mahdollisena.

Kerrontaratkaisu olikin ainoa asia, johon en päässyt heti mukaan. Muuten oli kiva matkata perheen kanssa mutkitellen kohti pohjoista ja päämäärää. Tämä oli Tiuraniemen toinen romaani, jonka lukeminen meni nautinnon ja välillä hymyn puolelle. Kirjailija osaa vangita lukijan mielenkiinnon.

Tiuraniemi Siira: Jäämeri : romaani perheasioista. - Minerva 2020. -272 sivua. -Kannen kuva: Jatta Hirvisaari

Moster Stefan: Suurlähettilään vaimo

Stefan Moster
Suurlähettilään vaimo
Siltala 2016
Saksankielinen alkuteos Die Frau des Botschafters, 2013
Suom. Jukka-Pekka Pajunen
272 sivua

Tapahtumakulku lähtee liikkeelle oudosta sattumuksesta. Suomeen vasta muuttanut saksalaisen diplomaatin rouva tutustuu uuden asuinpaikkansa ympäristöön.Asunto on meren rannassa ja parina päiväna ohi veneilevä kalastaja heittää kalan laiturille. Oda-rouva ymmärtää tämän lahjaksi ja tutustuu vähitellen eläkeikäiseen Klausiin joka:

"Minä olen eläkkeellä. Eikä minulla aikaisemmin ollut ammattia, vain pelkkä työ." s.132

Odan diplomaattipuoliso Robert pitää omaa työtään ja asemaansa tärkeänä, vaikkei olekaan päässyt siihen maahan, johon kunnianhimoisimmat haaveet kohdistuivat. Hän ei jaksa paneutua vaimonsa asioihin tai murheisiin tai ei ehkä haluakaan. Oda oli ollut ennen avioitumistaan TV-toimittaja, joka oli vetänyt haastatteluohjelmaa. Ohjelmaan valikoituivat vieraat arvioidun kiinnostavuuden perusteella.

Punainen vieras (A-julkkis), B-julkkis= sininen vieras, vihreä vieras=nimetön henkilö, jolla on koskettava kohtalo

Saksaan on jäänyt pariskunnan yhteinen lapsi, vaikeasti vammainen Felix, joka kulkee etenkin Odan ajatuksissa mukana päivittäin, vaikka elääkin hyvässä hoitolaitoksessa asiantuntevassa hoidossa. Äitiys on Odalle kipeä asia.

Toki hän tietysti myös kadehti muita naisia, sillä kateus hiipi joka kerta esiin, kun puhe kääntyi lapsiin, niin paljon kuin hän sitä häpesikin. Jälkeenpäin hänet valtasi syvä suru, koska hän syytti itseään siitä, että kadehtiessaan muiden menestykkäästi kehittyviä jälkeläisiä hän piti omaa poikaansa vähempiarvoisena. s.54

Odan oli selvittävä ilman ylpeyttä, ja Robertin hieman pienemmällä annoksella. Sinällään elämä ilman ylpeyttäkin oli täysiarvoista, mutta kyllä ylpeys olisi vahvistanut selkärankaa, ja sen Oda tiesi. s.54

Vaikka Oda ikävöi poikaansa, hän syyttää itseään ajatuksista, joita ei hyväksy itsekään. Hän ei keksi mitään, mitä voisi tehdä poikansa hyväksi. Hän kuvittelee rakastavansa lastaan liian vähän.

(Oda) ..huomasi kysyvänsä itseltään, olisiko parempi, mikäli myös Felix olisi vääjäämättä kulkemassa kohti elämänsä loppua. Silloin hän voisi surra. Silloin hän voisi sanoa: lapseni on kuollut, ja hän saisi kaikkialta osakseen jakamatonta lohtua. s.126

Näistä syyllisyyden tuntemuksista ja ensi kosketuksesta uuden asemamaan ihmeelliseen luontoon, meren jäätyneeseen pintaan Oda kehiteelee idean , jonka ajattelee tuovan iloa ja kenties jopa hetken parempaa elämää Felixille. Suunnitelma on hankala toteuttaa ja vaatii kumppanin. Klaus lupautuu mukaan retkelle, joka ei kaikilta osin ole lain kirjainten mukainen. Kaikenlisäksi suunnitelmassa on vaaroja, joista on selvittävä omin avuin. Suunnitelmaa toteutettaessa, matkan aikana, Odan ja Klausin ystävyys syvenee.

"En halunnut viime kerralla tulla teitä liian liki, olin vain utelias."
"Minun kanssani on parempi olla unelias . Ei minulla ole mitään uutta kerrottavaa." s.131

"Ei, kun minä en usein tiedä, että tiedänkö minä jotain. En minä edes tiedä, onko Jumala olemassa, ja yhtä vähän minä tiedän, haluanko edes tietää, onko vai ei." s.224 (Odan kysymykseen, miksi K. haluaa auttaa)

Sivuhenkilöiksi tarinassa jäävät Felixin hoitaja. Kerstin, joka on hyvin ammattitaitoinen, muttei tee Odan mielestä työtäänkoko sydämellään. Toinen sivuhenkilö on saksalaisen lähetystön kirjastonhoitaja, joka välillä tarkkailee Odan toimia ulkupuolisen silmin, mutta ymmärtäväisesti.

Tarina on sujuvasti kerrottu ja sisältää suuria tunteita, pettymyksiä ja kiintymystä, ilon häivähdyksiä ja pelkoa. Kyllä tätä mielenkiinnolla luki ja antoi tarinan kuljettaa loppuun asti.

Swärd Anne:Vera

Anne Swärd

Vera
Otava 2018
Ruotsinkielinen alkuteos: Vera
Suomentanut Jaana Nikula
Kannen suunnittelu. Sara R. Acedo
373 sivua

Nyppikää reunat kynttilöistä ja ruuvatkaa sydämet lyhyiksi tytöt. Äidin hyödyllisimmät ohjeet kaikuvat korvissani. Äiti osasi elää pelkällä ilmalla, ja vielä niin tyylikkäästi kuin kyseessä olisi ollut taito eikä nöyryytys. Koko lapsuusaikani jouduin harjoittelemaan tyhjällä selviytymistä ja äiti sai sen aina vaikuttamaan yksinkertaisemmalta kuin se olikaan. Tapahtui mitä tahansa, hän kohtasi sen kaiken tyynen rauhallisesti ja esiintyi urheasti ja vapautuneesti, vaikka olisi joutunut teeskentelmään. Emme nähneet mitä se varmastikin tuli hänelle maksamaan. Vain jokusen kerran epätoivo pyrki esiin, mutta hän nitisti sen yleensä niin nopeasti, että tuskin ehdimme huomata mitään. Turskanpää voitiin aina keittää toiseenkin kertaan, teepussit, ydinluut ja kahvinporot käytettiin nekin kahdesti. Äidille ei mikään ollut niin käytettyä, keitettyä tai pestyä, ettei siitä olisi voitu loihtia jotain mikä ainakin etäisesti muistutti sitä mitä se oli joskus ollut. "Jos sanomme tätä kalasopaksi, kahviksi tai pyhämekoksi, niin sehän se sitten on."....
...Me saimme eloonjäämisvaiston jo äidinmaidossa, vaikka kävikin niin, että ainoastaan minulla oli sille ajanoloon käyttöä. s.330

Tästä äärimmäisestä köyhyydestä kertoja tempaistaan sodan menetysten ja järkytysten sekä avioliiton kapean aukon kautta toiseen elämään Cederin perheeseen. Jo häät ovat poikkeukselliset, sillä sulhanen on perheen vanhin poika Ivan, lääkäri, jota kaikki kälyt ovat tavoitelleet, mutta tyytyneet sitten nuorempiin veljeksiin. Nyt hänet saa nuori tyttö, joka on tullut Ivanin taloudenhoitajaksi osaamatta taloudenhoitoa.Häät pidetään saaressa keskellä lumimyrskyä - ja morsian on viimeisillään raskaana.

..on niin kylmä, ettei hääkakkua pysty leikkaamaan, booli on jäistä hyhmää, sampanjan kuplat jäätyvät ja miesten pmadalla taaksepäin suitut hiukset jähmettyvät kiiltäväksi kypäräksi. Hääkimpun arat liljat tummuvat kylmästä ja hauras huntu repeilee kuin ohuin hämähäkinseitti astellessani hääportin alitse. s.23

 Nuori morsian synnyttää lapsen, jota on kykenemätön rakastamaan. Tytöstä pitää huolta Vanna, perheen luotettu ja kaiken hallitseva taloudenhoitaja, kun taas lapsen nuori äiti tikahtuu toimettomuuteensa.

Minut suljettiin näkymättömään toimettomuuden vankilaan... teen juontia, pasianssia, kirjo-ompelua ja lepoa. Sen piti olla hyväksi syntymättömälle lapselle, mutta minut sellainen teki vain levottomaksi. Joinakin päivinä tuntui kuin tuo pakotettu toimettomuus tekisi minut hulluksi. En ollut koskaan koko elämäni aikana ollut jouten, en osannut olla. Iltaisin kuuntelin kaiken aikaa taustalta kuuluvaa Vannan puuhailua. Olisin niin paljon mieluummin ollut hänen kanssaan. Kuulin hänen hoitavan kaikkia käytännön töitä. Askareet, joita joutui tekemällä tekemään, saivat elämän tuntumaan todelliselta, tuli rauhallinen olo, kun käsillä oli puuhaa ja illalla sai väsyneenä mennä nukkumaan. s. 45

Vähitellen kertojan mieleen palaavat kauhukokemukset sodan viimevaiheista. Äiti ja kolme tytärtä luulevat pakenevansa sotaa ranskalaisesta satamakaupungista, mutta joutuvat sen jalkoihin Zakopanen lähelle vuoristoon. Kylään tulleet saksalaiset tappavat äidin ja sisaret pakenevat. Upseerin itselleen valitsema kertoja elää tämän kanssa sodan loppuvaiheita.

Päivät ovat vailla tulevaisuutta, sodassa on kyse siitä, että oppii odottamaan. He juovat tullakseen humalaan ja ottavat krapularyypyn vaikkei kukaan oikeastaan halua selvitä tähän todellisuuteen. Joskus he juovat päiväkausia kuin sotaa ei olisikaan, tai kuin edes he eivät kestäisi sitä, vaikka tämä on heidän sotansa. Sota jatkuu niin kauan kuin on jäljellä yksikin sotilas joka kestää, vain yksi, ja aina joku pirulainen kestää vaikka väkisin ja jos ei kestä, niin voi olla varma, että toinen samanmoinen seisoo takana, ja ottaa hänen paikkansa. s.175

 Muistoissa on juutalainen Levi, jonka kanssa on suunniteltu yhteistä tulevaisuutta, kun sota loppuisi. Päähenkilö häpeää pelastautumisyritystään ja elämistään takinkääntäjänä kunnes pakenee ja yrittää hukuttautua.

Yhtäkkiä maisema avautuu edessämme villinä ja häikäisevänä. Siinä se on - meri. Yhtä kauniina kuin muistinkin, tai vieläkin kauniimpana s. 320
On tulvavuoksen aika, vuorovesi kiihtyy, aaltojen vetovoima yltyy täysikuuta lähinnä olevina vuorokausina, kun aurinko ja kuu ja maa ovat samalla suoralla ja kamppailevat vetääkseen vettä omaan suuntaansa. Tunnen planetaarisen kamppailun vaikutuksen itsessänikin, se panee minussa jotain liikkeelle. s.325

Kirjan kieli on uskomattoman herkkää ja kaunista ja tempaa mukaansa heti kylmien häiden kuvauksessa Rakenne on trillerimäinen, Huolimatta henkilöiden asemoinnista ja tyypittelystä alkuvaiheessa, kaikista paljastuu uusia asioita ja piirteitä, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Mitään ei puhkiselitetä, kenenkään ajatuksiin ei upota, vaan kerronta perustuu havaintoihin ja toimintaan, oletuksiin ja paljastuviin erehdyksiin.

Minä- kertoja on vahvimmin kuvattu ja hänen kauttaan piirtyy joitakin muita henkilöhahmoja, kuten Ivan, jonka menneisyydessä on jotain peiteltävää, hänen ilkeä veljensä Maurits ja tämän kaunis ja rohkea vaimo Irene, joka kuitenkin on onneton avioliitossaan ja alistuu miehensä (tai suvun tai rahan?) tahtoon. Sekä tietysti Vanna, aina läsnäoleva palvelijatar, joka osaa, tekee ja pitää huolta. Sitten on vielä salvuri Jannik, mies toisesta säädystä ja Ivanin menneisyydestä, joka ilmestyy paikalle aina yllättäen.Vera, joka kasvaa ilman äitinsä rakkautta, mutta turvatussa ympäristössä kuusivuotiaaksi jää vain kirjan nimeksi. Muutoin hän on sivuhenkilö, jonka kautta muiden tunteet peilautuvat.

 Tällaista tarinaa on ihan mahdoton jättää kesken, vaikka tunteiden täydellinen puuttuminen ja kylmyys tarttuu lukijaankin. Swärdillä on ihan oma tyylinsä, joka kiehtoi jo aiemmin lukemassani Viimeiseen hengenvetoon (suom 2011). Siinä oli myös kyse menetetystä, hyvin nuorena koetusta rakkaudesta. "Vera" sopii monenlaisille lukijoille. Siihen kannattaa ehdottomasti tarttua.

Strout, Elizabeth: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018
Keltainen kirjasto
My Name Is Lucy Barton 2016
163 sivua

Täysin ymmärrän, miksi tämä kirja oli Suomen myydyimpien (tai pääkaupunkiseudun lainatuimpien?) kirjojen listalla pari viikkoa sitten. Ymmärrän senkin, miksi kirja julkaistaan Keltaisessa kirjastossa,sarjassa, johon vain laadukkaalla kirjallisuudella on ymmärtääkseni pääsy. Ystävä hehkutti tätä myös. Kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu, hyvin rakennettu eikä liian valmis, jotta lukijalle ei jäisi mietittävää.

Kuorma-auto. Se palaa toisinaan mieleeni hämmästyttävän tarkkana. Kuran raidoittamat ikkunat, viisto tuulilasi, saastainen kojelauta, dieselin ja mädäntyvien omenoiden ja koirien haju. En muista tarkasti, miten monta kertaa minut suljettiin kuorma-autoon. En muista ensimmäistä enkä viimeistä kertaa. Mutta viimeisellä kerralla olin ihan pieni, en varmaan viittä vuotta vanhempi, muutoin olisin ollut koulussa koko päivän. Minut lukittiin sinne, koska sisko ja veli olivat koulussa - niin minä nykyään ajattelen - ja molemmat vanhempani olivat töissä. Toisinaan jouduin sinne rangaistukseksi. Muistan suolakeksit ja maapähkinävoin, joita en pystynyt kauhultani syömään. Muistan miten hakkasin nyrkeilläni ikkunoita. En ajatellut kuolevani, en oikeastaan ajatellut mitään, kauhu vain valtasi minut kun tajusin, ettei kukaan tulisi, ja taivas alkoi tummua ja kylmyys hiipi sisään. Paruin parkumistani. Itkin kunnes melkein pakahduin.s. 52

Lucy Bartonilla on ollut köyhä ja vaikea lapsuus. Perhe on asunut autotallissa, kaikesta on ollut puutetta, vaikka vanhemmat ovat tehneet töitä jatkuvasti. Koulussa lapsia on kiusattu, koska he haisivat - kaiketi lialle ja köyhyydelle.Lapsuus ja mennyt elämä palaa Lucy Bartonin mieleen sairaalassa, jossa hän joutuu viipymään keväästä pitkälle kesään leikkauksen jälkeisen verenmyrkytyksen takia. Tuolloin hän on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka ovat työssä käyvän isän hoidossa. Hänen aviomiehensä kutsuu sairaalaan Lucyn äidin, joka istuu viisi päivää ja yötä Lucyn sängyn vierellä, nuokkuu nukkumatta. Muutamia sanoja ja muisoja vaihdetaan, tunteet nousevat välillä pintaan, rakkauskin. Lucy ymmärtää rakastavansa äitiään, vaikka on siirtynyt keskiluokkaan, eikä enää ole käynyt lapsuutensa kodissa. Hän on jo aloitellut uraa kirjailijana, johon sattumalta vaatekaupassa tavattu toinen kirjailija Sarah opastaa.

"Tämä mistä sinä kirjoitat ja mistä haluat kirjoittaa", hän kumartui uudestaan ja naputti sormellaan liuskaa, jonka olin antanut hänelle, " on aiheeltaan oikein hyvä ja se kyllä julkaistaan. Mutta kuuntele. Sinun kimppuusi käydään, koska kirjoitat köyhyydestä ja hyväksikäytöstä. s.91-92.

Kirjan teemoina ovat häpeä ja nöyryytys, mutta niitä ei tuoda esiin osoitellen, vaan ne pulpahtavat pintaan siellä täällä. Välillä kirjailija alleviivaa sanottavaansa:

Vaikutti taiteilijan tapaaminen kumminkin sen verran, että vuosia myöhemmin näen yhä silmissäni sen pitkän sinisen takin ja violetin puseroni. Kukaan muu ei ollut saanut minua häpeämään vaatteitani, ja se oli minusta kummallista.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on löytää joku jota nöyryyttää. ss.81-82

Sitten on vielä äiti, joka on kerronnasta sivussa (sillä tämä on Lucyn tarina), mutta kuitenkin keskeisimmässä osassa. Minua koskettivat eniten äidin sanat vuoteen ääressä:

"Lapset pilkkasivat teitä koulussa. Emme me isän kanssa tienneet siitä, vaikka kai meidän olisi pitänyt. Vicky on edelleen hirveän vihainen."
"Sinulleko?"
"Niin kai."
"Sehän on tyhmää", minä sanoin.
" Ei. Äitien kuuluu suojella lapsiaan. s.58

Paljon sain irti ja itselleni kirjan pienestä sivumäärästä. Paljon voi myös lukea rivien välistä. Siitä huolimatta tuntuu siltä kuin olisin jäänyt jotain vaille. Olivatko odotukseni liian suuret vai odotinko jotain muuta? Enkö ymmärtänyt kaikkea? Noista kysymyksistä huolimatta kirja ravisti ja puristi. Suosittelen sitä muillekin, sillä  luetun pitää vaikuttaa. Jotenkin.

Honeyman Gail :Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Kuinka pidinkään tästä kirjasta! Sen päähenkilö on kömpelö, epäsosiaalinen yksineläjä Eleanor Oliphant. Eleanor haluaa selvitä yksin. Hän on saanut työpaikan By Design-suunnitteluyrityksen toimistosta laskuttajana heti yliopistosta valmistumisensa jälkeen. Työnsä hän hoitaa hyvin, mutta työtovereista ei kukaan ole mielellään tekemisissä hänen kanssaan. Päinvastoin: takanapäin hänelle naureskellaan, ulkonäköa ja pukeutumista pilkataan eikä käytöstäkään oikein hyväksytä. Viikonloput Eleanor viettää asunnossaan turruttaen itsensä vodkalla. Hänen luonaan käyvät vain sosiaalityöntekijät ja hän on yhtetyksisä vain häntä alati solvaavaan ja vähättelevään äitiinsä, joka soittaa kerran viikossa. Jo kirjan alkussa käy ilmi, että jotain hyvin ikävää on tapahtunut aiemmin, mutta sitä ei Eleanor halua muistaa.

Yritykseen palkataan uusi it-asiantuntia Raymond, jonka apuun Eleanor joutuu turvautumaan. Raymond ei tee Eleanoriin minkäänlaista vaikutusta urheilukenkineen ja huonosti pukeutuvana ketjupolttajana, mutta jää jotenkin roikkumaan kuvioihin. Eleanor tähyilee kumppanikseen ihan toista miestä: Pilgrims -yhtyeen solistia Johnnie Lomondia, jonka hän on tosin nähnyt vain kerran ja silloinkin esiintymislavalla. Raymondin kanssa Eleanor tutustuu sattumalta uusiin ihmisiin kuten Sammyyn ja tämän perheeseen ja Raymondin kissoja rakastavaan, yksinäiseen äitiin.

Kirja on hauska, vaikka aihepiiri on vakava. Eleanorin havainnot ovat virkistäviä oivalluksia mainosmaailman itsestäänselvyyksien keskellä. Koko ajan taustalla on ajatus, että Eleanor selviää - sanoohan sen jo nimikin - mutta miten? Siitä kannattaa ottaa selvää. Todella lukemisen arvoinen kirja..

Kekkonen Helmi: Vieraat

Kekkonen Helmi
Vieraat
Siltala, 2016
191 sivua

Tämän kirjan luokse jouduin outoja teitä. Luin kirjailijan kirjoittaman artikkelin kirjan synnystä Image-lehdestä. (Image 2016/10), huomasin kirjan olevan pöydälläni muiden kirjastosta lainattujen joukossa, pyörittelin kaunista kirjaa hetken käsissäni ja aloin lukea.

Kekkosen kieli on kaunista ja herkkää kuin myös Elina Warstan tekemä kirjan kansi. Sääli, etten saa tähän kansipaperista kovin hyvää kuvaa, sillä kirjaston tarrat peittävät osan takakannesta.

Henkilöitä on paljon Senja haluaa järjestää miehensä Laurin kanssa illanistujaiset. Kaikki on valmista:salaatit ja viinit jääkaapissa. Lauri on lähetetty ostamaan kauniiseen kotiin kukkia. Senja pukeutuu ja ottaa vastaan ensimmäiset vieraansa. Naapurista tulee nuori äiti Ulla ja hänen pieni poikansa Toivo, Sitten tulevat Nelli ja Karen, jotka Lauri on sattumalta tavannut ja kutsunut mukaan. Senjan ystävä Alva tulee yksin, koska hänen kumppaninsa Daniel ei lupauksistaan huolimatta  ole lähtenyt mukaan. Senjan äiti Ulla tuo yllättäen mukanaan Sakarin, uuen miesystävänsä. Jopa Laurin Iiris-sisar on luvannut tulla, jos saa lentoliput Suomeen järjestettyä. Jokainen kutsuihin osallistuvista kantaa mukanaan omaa tarinaansa, jotkut suurta surua.

Hän halusi katsella Nellin huulten liikkeitä tämän puhuessa, kuunnella Nellin reunoilta käheää ääntä. Hän halusi sulkea silmänsä jaetussa hämärässä, sulkea maailman ulkopuolelle. Ja sitten palata omaan kotiinsa, yksin.
Ajatus on tänään, tässä hiljaisessa kahvilassa yhtä rauhoittava, yhtä surumielinen kuin aina. ss.72-73

 Hieman yllättävästi vielä kirjan loppuvaiheessa juoneen lisätään uusia, nimeltä mainittuja henkilöitä, mutta ymmärrän kyllä, ettei ilman heidän nimeämistään olisi loppuratkaisuun selvitty.

Kun olin lukenut tuon mainitsemani artikkelin, tarkkailin aluksi kerronnallisia ratkaisuja, jotka olivat vaatineet työstämistä ja keskusteluja kustannustoimittajan kanssa. Mielestäni lopputulos oli tällaisena onnistunut. Vähitellen kirjan toisiinsa löyhästi kietoutuvat tarinat ja etenkin Kekkosen runollinen kieli vaimensi analyyttistä lukemista ja annoin kirjan viedä minua. Ja se kuljetti: vuoroin hellästi, välillä hieman kylmäten ja vielä aiemmin pohjustetun, tylyn lopunkin jälkeen uuteen nousuun. Mitään aihetta ei käsitellä puhki, mutta henkilöt pääsevät kuitenkin tarpeeksi ääneen oman elämänsä solmukohtaa kertomaan.