Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva

 Ehkä tämä on yritys ymmärtää, ojentaa sana ja toivoa,

että kirjaimista tulee kohtaaminen.

Pitkään Kristiina Wallinin runokokoelma on kulkenut mukanani, ollut "luennassa", kesken lukemisen. Olen palannut siihen silloin tällöin proosan keskeltä, tarinoiden takaa hengähtämään ja lainaillut surutta pätkiä. merkitykselliseksi itselleni kokemiani. Olen lähettänyt lainauksia ystävilleni, joiden olen kuvitellut juuri noita sanoja kaipaavan. Tai jos omat sanani eivät ole riittäneet tai en ole osannut oikein sanoa. Wallin osaa.

On kerrostuva kuva: kaikki ne joiden sanoja vaalin kuin lämpöä.

Kyllä minä tiesin, ettei tämä kirjailija mene helpoimman kautta eikä päästä lukijaakaan helpolla. Päädyin kuitenkin yrittämään -taas kerran- ja kun riittävän kauan kahlasin Ilmaan uurtuvan sanoissa ja kirjaimissa, pääsin mielestäni jyvälle, tavoitin ajatuksen ja toisenkin. Sillä siitähän tässä on kysymys: sanoista ja kirjaimista, niiden merkityksistä ja tehtävistä.  Olen lukiessani antanut itselleni anteeksi paljon puutteellista ymmärrystäni ja poiminut sen, mikä on tuntunut minulle tärkeältä.

Tässä juhlassa kirjoitamme sanoja

jotka eivät sulje pois

                                             kipua

                                             surua

määrittelemätöntä tai keskeneräistä.

Sanojen takana on luonto: linnut ja simpukat, hyönteiset, maa, metsä ja vesi. Mutta vaikka kuinka kauniina ja merkityksellisenä se avartuukin kirjoittajalle ja lukijalle, on alati läsnä myös huoli sen rapistumisesta ja katoamisesta - pelastusyrityksestä huolimatta.

Entä jos kirjoitus on sovitustehtävä? Hakkuuaukion tai ilmakehän ylitse ulottuva rukous? Piirrän sormella kirjaimia hiekkaan, multaan ja mutaan, piirrän kallion pintaan ja sammalikkoon:

:tiheää kirjoitusta maankuoren ornamentit kuin hellyys,

Proosarunot saavat välillä tiukemman muodon, tyhjiä rivejä, sulkumerkkejä ja välimerkkejä merkityksen korostamiseksi tai huudahdukseksi. Paikoin alaviitteetkin kantavat runoa (päinpainautuvan läpiruumiillisen hiljaisuustiheän äännössyvänteen). Jotkut runot puhuvat meistä, toisissa on läsnä vain minä. Kolmas persoona, muinainen ihminen ja sinä tulevat runoihin mukaan vähitellen ja ovat pian yhä enemmän läsnä. Kuitenkin Wallin puhuu yhteydestä toinen toisiimme, yhteisestä tehtävästä, joka tekee yksilöiden elämästä merkityksellistä.

...

ja niin me vanhenemme,

kasvamme hitaasti maata kohti maan sisään

meistä tulee rihmastohämärää ja muraa

eikä sitä ajatusta voi enää ohittaa, ihan pian

olemme hienojakoista hiesua

mutta me kannattelemme toisiamme

sanojen väliin repeävien railojen ylitse (kipeänkin läpi, siitäkin läpi)

ja me kannattelemme toivoa...

Nyt on edessä luopuminen, runokokoelman palauttaminen kirjastoon. Vaan maltanko tehdä sitä? Voinko jatkaa ilman näitä sanoja, rivejä ja merkityksiä? En tiedä. Ehkä palaan niiden luo.

Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva. Tammi, 2024. Kansi Marko Taina. - 83 sivua

Alena Mornštajnová: Hana

 

Auto pysähtyi raatihuoneen eteen, ja siitä nousi hahmoja pitkissä sotilastakeissaan ja litteissä lakeissaan. Hana näki jo kaukaa, kuinka hahmot odottivat tervetulokomiteaa, mutta kukaan kaupunginvaltuutetuista ei tullut torille. Vain pääoven luona lepatti yksinäinen lippu, jonka ristin hakaset oli ommeltu väärinpäin.

Saksalaisia sotilaita ei ensin oteta Meziříčín kaupungissa ilolla vastaan, mutta juutalaisväestölle ja valloitusta jo tänne asti paenneita heidän tulonsa merkitsee  sellaisten uhkien toteutumista, joita ei voinut ikinä kuvitella käyvän toteen. Heihin kuuluu Hana ja hänen äitinsä Elsa sekä nuorempi sisar Rosa. Äiti on ensin ajatellut lähtevänsä Englantiin, meren taakse veljensä luo, mutta Hana piilottaa alaikäisen Rosan henkilöpaperit välttyäkseen lähtemästä. Hana haluaa viipyä Jaroslavin, armeijan palveluksessa olevan rakastettunsa luona.

Vaan romaani alkaa ajasta paljon tuon kaiken jälkeen - yhtä traagisesti. Teini-ikäinen Mira menettää lavantautiepidemiassa 1950-luvulla vanhempansa ja sisarensa. Hänelle jää vain Hana-täti, Rosa-äidin sisko, joka on omituinen vanhuksen tavoin käyttäytyvä, mustiin pukeutunut ja omissa oloissaan leivänmurut taskussa laiha nainen, joka pakenee ympäröivää elämää.  Kun Mira muuttaa hänen luokseen, täti huokailee kuin onnettomuuden painamana. Syynkin hän kertoo.

Täti oli hetken vaiti, kunnes sanoi: "Koska nyt en enää voi kuolla."

Onneksi Mira löytää poikaystävän, Gustan, joka uskaltaa olla eri mieltä muiden kanssa ja ajatella omilla aivoillaan. Mira on elänyt tunteiden vietävänä, äidin opetusten mukaan, mutta jäätyään yksin umpimielisen Hana-tädin luo asumaan, Gustan seura tuntuu pelastukselta ja mielipiteet avaavat uusia ovia Mirankin maailmankuvaan.

"Meidän täytyy tietää menneisyydestä niin paljon kuin mahdollista, jotta emme toistaisi samoja virheitä. Yksittäiset tapaukset ovat aina jotenkin yhteydessä toisiinsa, riippuvaisia toisistaan, ja ne johtavat uusiin tapahtumiin. Vain näitä yhteyksiä ymmärtämällä ihmiskunta voi mennä eteenpäin."(Gusta)

Omankin asuinkaupunkinsa historiaa kirjailija käsittelee näiden naisten ja heidän kohtaloidensa kautta kolmannen valtakunnan leviämisesta aina neuvostomiehityksen aikoihin asti. En ole koskaan halunnut mässäillä holokaustiin keskittyvällä kirjallisuudella, mutta tämä kirja kertoo tarinan tavallisten pienten ihmisten näkökulmasta ja se tekee siitä aidonoloisen. Kirjaa oli helppo lukea, kieli oli sujuvaa ja tarina runsaine henkilöineen kulki vaivattomasti. Vain useasti päälle puettuja sukkahousuja 1950-luvulla jäin ihmettelemään, kun ei niitä vielä Suomessa juurikaan tuolloin käytetty. Tämä oiva lukuromaani tuntuu jotenkin ajankohtaiselta nytkin; emmehän mekään halua uskoa pahojen asioiden tulevan mahdolliseksi ja toteutuvan.

Vierailijoiden (pakolaisten) tilanne oli Rosalle  jotain, joka tapahtui vain muille, kuten sairaus tai liikenneonnettomuus, jotain, mitä ei koskaan tulisi tapahtumaan hänelle tai hänen läheisilleen.

Alena Mornštajnová:Hana. Kairaamo, 2023. - Tsekinkielinen alkuteos: Hana 2017. Kääntänyt: Susanna Räty. Kansi: Risto Viitanen. - 350 sivua

Roald Dahl: Himo - kertomuksia haluista ja pakkomielteistä

 Stagilla oli poikkeuksellinen kyky hymyillä ikään kuin äänellään hymyilemättä huulillaan. Hänen äänensä hymyili samalla kun hänen kasvonsa pysyivät vakavina. Tämä oli erittäin vaikuttavaa, sillä ihmisille tuli vaikutelma, että hän otti ystävällisenä olemisen vakavasti. (Madame Rosette)

Minusta tuo oli aika hienosti sanottu. Koko novellin tarina oli mielikuvituksellinen ja hieno, sillä siinä tapahtui ilotyttöjen vapautus, jota rahanhimoinen ja voimakastahtoinen emäntä ei pystynyt vastustamaan. Tuntui kuin kirjailija ei itsekään olisi kirjoittaessaan tiennyt, mihin tarina päättyy. Niin monen vaiheen jälkeen loppuun viimein päädytään. Juuri tämä näissä kaikissa kertomuksissa onkin parasta: yllätys toisen perään pitää lukijan varmasti mukana.

Juonenkuljetustaitojen lisäksi Dahl kuvaa henkilönsä tarkasti ja osuvasti, kaikki kliseet ja aiemmat määritelmät välttäen. Siitä esimerkkinä muuan kemisti novellissa Narttu. Henri Biotte kehittää hajuveden, joka saa miehet kiimaan. Pienikin pisara tuota nestettä vaatii sen haistaneelta urokselta sellaista mieskuntoa, että heikommat eivät siitä hengissä selviä.

Ja siinä hän istui, tämä monsieur Henri Biotte, pientä hiljaista hymyä hymyillen ja minun reaktiotani kärsivällisesti odotellen. Hän oli läpikotaisin moraaliton mies, se oli selvä asia, mutta niinhän minäkin olen. Hän oli myös paha ihminen, ja vaikka en rehellisyyden nimessä voi väittää, että pahuus lukeutuisi omiin hyveisiini, pidän sitä vastustamattomana piirteenä muissa. Pahalla ihmisellä on aivan omanlaisensa hohde. Mutta onhan sellaisessa henkilössä, joka haluaa kääntää sivistyneen ihmisen seksitavat puoli miljoonaa vuotta taaksepäin, jotain pirullista loistoa.

Narttu-novelli vaikutti paikoin hyvinkin ajankohtaiselta poliittisine kannaottoineen. Siinä sekaannutaan jopa USA:n politiikkaan. Keinot tosin ovat Dahlin tapaan poikkeukselliset.

Niin kuin tiedät, politiikka on yksi intohimoistani. Ja suurin intohimoni, vaikka olenkin englantilainen, on Amerikan Yhdysvaltojen politiikka. Olen aina ajatellut, että juuri siellä, tuossa mahtavassa ja moninaisessa kansakunnassa, sijaitsee ihmiskunnan tulevaisuus. Ja juuri tuolloin siellä oli virassa presidentti, jota en voinut sietää. Hän oli paha mies, joka harjoitti pahaa politiikkaa. Ja mikä vielä pahempaa, hän oli luontaantyöntävä tosikko. Joten miksen siis minä, Oswald Cornelius, panisi häntä viralta? 

Oswald-eno, Oswald Cornelius, on saanut 1980-luvulla suomennoksen verran omia tarinoita, päiväkirjamerkintöjen muodossa. Tässä novellikokoelmassakin hän esiintyy usein. Miksiköhän enot on pantu toistuvasti esittämään hieman arveluttavaa esimerkkiä tai tarinaa? Petri Tamminenkin on kirjoittanut romaanin Enon opetukset, jonka oppeja eivät äidit ehkä lapselleen tarjoaisi.

Olen tuntenut Roald Dahlin lastenkirjailijana, joka tarinoita kertoessaan maalaa aikuisillekin uuden maailman. Toki tiesin hänen kirjoittaneen myös aikuisille, mutta tämä kirja  kertoo vallan odottamattomia tarinoita. Kuten kirjan nimi ja alaotsikko paljastavat, henkilöiden himot ja usein alhaisimmat vietit ja houkutukset ovat aiheina näissä tarinoissa. Monet niistä ovat ilmestyneet jo aiemmin aikakuslehdissä, mm. Playboyssa, kokoelmana ensimmäisen kerran 1945 ja tässä postuumisti suomeksi Tuomas Nevanlinnan  kääntäminä 2017. Roald Dahlin tekstejä haluttiin joku aika sitten siistiä nykyisen sanankäytön mukaiseksi, mutta muistaakseni ne saivat kuitenkin olla rauhassa, aikakautensa tuotteena.

Mustaa huumoria, letkeää kerrontaa, seksiä ja yllättäviä käänteitä - niitä tarjoaa Roald Dahlin novellikokoelma aikuisille. Dahl oli suosikkini lastenkirjojensa perusteella, eivätkä nämä novellit häntä jalustalta pudota. Edelleen pidän kuitenkin Isoa kilttiä jättiä ja Matildaa sekä suklaatehtaan Jalia ja Villi Vonkkaa suuremmassa arvossa. Nämä novellit viihdyttivät kerran luettuina. Noihin lapsille luotuihin tarinoihin palaan vielä, luettuina ja elokuvina.

Roald Dahl: Himo - kertomuksia haluista ja pakkomielteistä. Art House, 2017. Alkuteos Lust - Tales of Craving and Desire. Suom. Tuomas Nevanlinna. Kansi ja ulkoasu: Samppa Ranta, 313 sivua

Anja Portin: Sumupuiden kirja

 

Magda Mustalintu asuu laaksossa äitinsä ja Kastanja-koiransa kanssa. Laaksoa ympäröivät vuoret ovat alati sumun peitossa ja Magdaa on varoitettu menemästä sumuun, koska siellä voi eksyä. Äiti on Magdalle tärkeä ja opettaa asioita, joiden avulla voi selviytyä elämästä. Uhkaksi kasvaa metsänhakkuu, jota vuorilla tehdään vastoin laakson asukkaiden tahtoa. Metsänhakkaajat osittautuvat tarinan roistoiksi ja heidän toimintansa aiheuttaa maanvyöryn. Magdan äiti jää vyöryn alle ja tyttö näkee elotonta äitiään vietävän paareilla. Hän uskoo äitinsä kuolleen ja pakenee laaksolaisten elämää häiritseviä ja luontoa tuhoavia pahantekijöitä sumuun. Kastanjan ja myöhemmin kohtaamiensa ihmisten avulla hän löytää uuden yhteisön Usvavuoren huipulta. Sielläkin on ongelmia ja ristiriitoja, mutta Magda löytää myös ystävällisiä ihmisiä ja sukulaisiaankin. Hän saa tietää myös puuakatemian toiminnasta. Äidin ikävä hallitsee kuitenkin elämää eivätkä vasta kohdatut sukulaisetkaan käyttäydy odotusten mukaan.

Kuuntelin kirjan ensin ja luin sitä sitten ääneen 7-vuotiaalle tytölle. Magdassa on Rnhja Ryövärintyttären henkeä; neuvokkuutta ja rohkeutta, jota tarinan sankarilta vaaditaan. Hän on lisäksi hyvän puolella ja näkee aikuisten valheiden taakse. Tämä miellytti epäilemättä nuorta kuulijaa. Minä lukijana nautin kaikesta muusta, mitä tarinan ympärille oli rakennettu. Kuuntelukokemus oli kiehtova: sumuinen metsä, joka eristi kaksi maailmaa pani mielikuvituksen liikkeelle. Rohdot ja puunjuurista tehdyt ruuat oli kuvattu tarkkaan kuvattu kekseliäästi. Yksityskohtaiset pitkät selostukset taas näyttivät hieman nukuttavan nuorempaa kuulijaa, jolle kirjaa luin iltasatuna, vaikka hän halusikin tarinaa seurata. Ehkä teos saavutti merkitystään näinkin. Luonnonsuojelullinen teema tuotiin esiin vaivihkaa, tyrkyttämättä ja sadun lumo oli vahvasti läsnä Magdan seikkailuissa. Kirjassa oli myös jännitystä ja dramaattisia käänteitä, jotka viehättivät nuorta kuulijaa. Juuri näin hyvä lastenkirja mielestäni toimii: sillä on annettavaa sekä lapselle että aikuiselle. Kirjassa kohdattu suru on helpommin hallittavissa, vaikka minua pohdituttikin, voinko lukea äidin menetyksestä lapselle, joka välillä ikävöi omaa äitiään.

Kun olin ihan pieni, äiti kertoi minulle tarinaa tytöstä, joka muutti puun alle asumaan. Tai oikeastaan se oli tarina puusta, jonka alle tyttö muutti asumaan. Ei ole ihan samnatekevää, miten päin sanat asettelee, koska sanat osoittavat asioiden järjestyksen, niin kuin sen, mistä tarina alkaa tai kenestä se eniten kertoo.

Anja Portin voitti  lasten ja nuorten Finlandia-palkinnon 2020 kirjallaan Radio Popov. Sitä kirjaa aloitin, mutta lasten yksinäisyys oli niin vahvana läsnä heti alussa, etten halunnut lukea sitä luonani muutaman päivän viipyville lomalaisille. Ehkä minun pitäisi kuunnella tai lukea sekin itsekseni. Vakuutuin joka tapauksessa Portinin kerrontataidosta ja ilahduin tärkeistä teemoista, joita hän nostaa esiin.

Anja Portin: Sumupuiden kirja. S&S, 2023. Kuvitus Paula Hela.383 sivua