Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva

 Ehkä tämä on yritys ymmärtää, ojentaa sana ja toivoa,

että kirjaimista tulee kohtaaminen.

Pitkään Kristiina Wallinin runokokoelma on kulkenut mukanani, ollut "luennassa", kesken lukemisen. Olen palannut siihen silloin tällöin proosan keskeltä, tarinoiden takaa hengähtämään ja lainaillut surutta pätkiä. merkitykselliseksi itselleni kokemiani. Olen lähettänyt lainauksia ystävilleni, joiden olen kuvitellut juuri noita sanoja kaipaavan. Tai jos omat sanani eivät ole riittäneet tai en ole osannut oikein sanoa. Wallin osaa.

On kerrostuva kuva: kaikki ne joiden sanoja vaalin kuin lämpöä.

Kyllä minä tiesin, ettei tämä kirjailija mene helpoimman kautta eikä päästä lukijaakaan helpolla. Päädyin kuitenkin yrittämään -taas kerran- ja kun riittävän kauan kahlasin Ilmaan uurtuvan sanoissa ja kirjaimissa, pääsin mielestäni jyvälle, tavoitin ajatuksen ja toisenkin. Sillä siitähän tässä on kysymys: sanoista ja kirjaimista, niiden merkityksistä ja tehtävistä.  Olen lukiessani antanut itselleni anteeksi paljon puutteellista ymmärrystäni ja poiminut sen, mikä on tuntunut minulle tärkeältä.

Tässä juhlassa kirjoitamme sanoja

jotka eivät sulje pois

                                             kipua

                                             surua

määrittelemätöntä tai keskeneräistä.

Sanojen takana on luonto: linnut ja simpukat, hyönteiset, maa, metsä ja vesi. Mutta vaikka kuinka kauniina ja merkityksellisenä se avartuukin kirjoittajalle ja lukijalle, on alati läsnä myös huoli sen rapistumisesta ja katoamisesta - pelastusyrityksestä huolimatta.

Entä jos kirjoitus on sovitustehtävä? Hakkuuaukion tai ilmakehän ylitse ulottuva rukous? Piirrän sormella kirjaimia hiekkaan, multaan ja mutaan, piirrän kallion pintaan ja sammalikkoon:

:tiheää kirjoitusta maankuoren ornamentit kuin hellyys,

Proosarunot saavat välillä tiukemman muodon, tyhjiä rivejä, sulkumerkkejä ja välimerkkejä merkityksen korostamiseksi tai huudahdukseksi. Paikoin alaviitteetkin kantavat runoa (päinpainautuvan läpiruumiillisen hiljaisuustiheän äännössyvänteen). Jotkut runot puhuvat meistä, toisissa on läsnä vain minä. Kolmas persoona, muinainen ihminen ja sinä tulevat runoihin mukaan vähitellen ja ovat pian yhä enemmän läsnä. Kuitenkin Wallin puhuu yhteydestä toinen toisiimme, yhteisestä tehtävästä, joka tekee yksilöiden elämästä merkityksellistä.

...

ja niin me vanhenemme,

kasvamme hitaasti maata kohti maan sisään

meistä tulee rihmastohämärää ja muraa

eikä sitä ajatusta voi enää ohittaa, ihan pian

olemme hienojakoista hiesua

mutta me kannattelemme toisiamme

sanojen väliin repeävien railojen ylitse (kipeänkin läpi, siitäkin läpi)

ja me kannattelemme toivoa...

Nyt on edessä luopuminen, runokokoelman palauttaminen kirjastoon. Vaan maltanko tehdä sitä? Voinko jatkaa ilman näitä sanoja, rivejä ja merkityksiä? En tiedä. Ehkä palaan niiden luo.

Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva. Tammi, 2024. Kansi Marko Taina. - 83 sivua