Itäranta Emmi: Teemestarin kirja

 Katson taivasta ja katson valoa ja katson maan muotoa, jotka ovat samoja kuin heidän maailmassaan eivätkä kuitenkaan ole, eikä vuotaminen koskaan lakkaa. s.30

Teemestarin kirja on kertomus ajasta, jolloin elämä on muuttunut ihmisen tässä ajassa tekemien päätösten ja tekojen takia. Vesi on niin arvokasta, että sitä varastetaan ja lähteitä salataan. Suolavedestä puhdistetun veden maku on tyystin erilainen kuin lähdeveden. Sotilaat etsivät vesirikollisia, joiden oveen maalataan sininen ympyrä eivätkä he pääse poistumaan talostaan. Maasta löytyy muovijätettä, joka ei ole maatunut. Hyönteiset kiusaavat pölyisessä ja kuumassa maassa eläviä ihmisiä. Teemestarin kirja on dystopia ilmastonmuutoksesta.

Tarina kertoo, että vedellä on ymmärrys, että se kantaa muistissaan kaikkea, mitä maailmassa on tapahtunut, aina ajalta ennen ihmisiä tähän hetkeen, joka piirtää itsensä muistiin jo kuluessaan. Vesi tuntee maailman liikkeet ja tietää, milloin sitä etsitään ja missä sitä tarvitaan. Toisinaan käy niin, että lähde tai kaivo kuivuu ilman syytä tai selitystä. On kuin vesi pakenisi pois omasta tahdostaan, vetäytyisi maan kätköön etsimään uutta uomaa. ss.94-95

Kertoja on Noria. Hän on teemestarin tytär, josta itsestäänkin tulee teemestari juhlallisessa ja  huolella valmistellussa seremoniassa, jossa hän vannoo teemestrin valan: 

"Minä olen veden vartija. Minä olen teen palvelija. Minä olen muutoksen vaalija. En kahlitse sitä, mikä kasvaa. En takerru siihen,minkä on murennuttava. Teen tie on minun tieni." s.106

Sitä ennen hänen äitinsä on lähtenyt tutkijaksi Xinjingiin. Hän on houkutellut tytärtäänkin sinne. Noria ei kuitenkaan halua luopua kutsumuksestaan - eikä ystävästään Sanjasta, jolla on myös pikkusisko huolehdittavanaan äidin lisäksi. Kun tilanne käy yhä vakavammaksi, tytöt pääsevät Menetetyn maan jäljille ja alkavat salaa valmistella matkaa sinne.

Hiljaisuutta ei tarvita kesyjä asioita kahlitsemaan. s.137

Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä.

Jos päästämme toisen siihen tilaan, jonka salaisuus on meihin tehnyt, emme enää ole yksin. s.171

Olisihan tämä kirja pitänyt lukea jo silloin, kun se voitti Teoksen scifi-romaanikilpailun ja ilmestyi. Itärannan esikoisteos on kaunis ja surumielinen, mutta julistaa juuri tällä tavalla tehokkaammin kuin mikään propaganda. Kuvaus on tarkkaa ja siinä on outojen käsitteiden, kuten vesirikos, helivaunut, ja sinilummekakut, lisäksi paljon sellaista kuvausta, josta nykyihminen saa kiinni: mintunlehtiä, karviaispensaita, c-kasetteja muovihaudassa. Mustavalkoiseen kerrontaan Itäranta ei sorru, sillä salaisen vesilähteen käyttäminen omiin tarkoituksiinon on toisaalta  petos muita, janoisia ihmisiä kohtaan - olkoonkin, että lähde ehtyy suuremmassa käytössä. 

Pinnalla mikään ei liikahda, mutta hitaasti elämämme etsii muotoa niiden asioiden mukaan, joista emme voi puhua kenellekään. s.171

Itäranta kertoo toteavasti ja eleettömästi, mutta juoni etenee kuitenkin sujuvasti. Kirjaa on helppo lukea ja taitava ja yksityiskohtainen kuvaus vie lukijan mukanaan ensisivuilta lähtien. Olen iloinen, että viimein tartuin tähän kirjaan. Nyt tiedän, että luultavasti pidän myös kahdesta muusta kirjasta, jotka Itäranta on kirjoittanut: Kudottujen kujien kaupunki (2015) ja Kuunpäivän kirjeet (2021). 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. - Teos 2012.- 266 sivua

Wells Benedict: Yksinäisyyden jälkeen

 

Ihmettelen omaa suhtautumistani tähän kirjaan, joka houkutti ensin kansikuvallaan ja nimellään. Kielsin kuitenkin pitkään kirjan itseltäni, koska en tuntenut kirjailijaa enkä kustantajaakaan. "Maailmalla miljoonia myynyt"-mainoslause ei purrut minuun. Helsingin Sanomissa Vesa Rantama nimitti kirjaa laatukirjallisuudeksi 10.7.2021 ja silloin annoin itselleni luvan hankkia sen lukupinooni. Vielä lukiessani (tai ahmiessani) kirjaa yritin vähätellä ja varoa innostumasta tarinasta, jossa oli rakkautta, ikävää, surua ja haikeutta. Onhan minun nyt kuitenkin viimein myönnettävä, että pidin kirjasta mahdottomasti. 

Nyt olen hiukan silmännyt myös kirjailijan taustoja, eikä tämä ollutkaan Wellsin omaelämäkerta eikä esikoisteos, kuten arvelin. Kirja on jo neljäs, tosin ensimmäinen suomennettu. Hiukan yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään kirjan tarinassa on, mutta aika tavalla tapahtumia ja henkilöitä on etäännytetty ja muutettu. Hyvä niin, mielestäni.

Kirjaa lukiessa mieleen tulee väistämättä LeoTolstoin lause: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Onnellisen lapsuuden jälkeen sisarukset Liz, Marty ja Jules menettävät vanhempansa auto-onnettomuudessa.

Siihen asti elämäni oli ollut suojattua, mutta ilmeisesti oli olemassa näkymättömiä voimia ja virtauksia, jotka pystyivät muuttamaan kaiken yhdellä iskulla. s. 28

 Ensijärjestelyjen jälkeen sisarukset sijoitetaan internaattiin. Nuorin Jules, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan, joutuu erilleen vanhemmista sisaruksista. Hän tuntee joutuneensa eristetyksi eikä syrjäänvetäytyvänä löydä ystäviä. Kiusaajia ilmaantuu kyllä. 

Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Ikinä ei tiedä, milloin se iskee. s.125

Miten olinkaan ruvennut vihaamaan tätä erakkomaista olemassaoloa, tätä kykenemättömyyttä ottaa osaa elämään. Olin aina ollut unimaailmassani, en koskaan todella hereillä. Katso itseäsi, ajattelin: miksi kaipaat seurassa niin usein yksinoloa, kun tuskin edes kestät sitä? s.147

Huolimatta vahvasta keskinäisestä yhteydestä, sisarukset ovat hyvin erilaisia. Liz elää hetkessä ja tarttuu rohkeasti elämään ja sen mahdollisuuksiin. Hän haluaa näyttää muille ja olla rohkea, mikä johtaa välillä eksyksiin.

Liz vain pudisti päätään. Hän oli tuntunut aina tuntunut elävän pelkästään nykyisyydessä ja unohtavan monet asiat, kun taas minusta oli mukava ajatella kokemuksiani vielä pitkään jälkeenpäin ja miettiä, mihin lokeroihin ne olisi parasta sijoittaa. s.66

Hän oli aina nauttinut hetkestä ja luopunut elämässään aina kaikesta ollakseen vapaa, ja nyt hän oli melkein tyhjin käsin. s.268

Martylla on vielä aikuisenakin pakkotoimintoja. Hänen täytyy varmistella asioita ja kulkea tarkistellen mm. liukuportaissa. Siitä huolimatta hän tietotekniikkaa opiskeltuaan perustaa menestyvän firman, avioituu ja rikastuu.

Onnettomat vuodet internaatissa tuntuivat vahvistaneen hänen tahtoaan, ja hän oli rakentanut menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta kolmiaskelmaisen portaikon, joka oli viemässä häntä suoraan ylöspäin. s.81

"Olitko vahva jo ituna? kysyimme toisiltamme.. s.66

Jules on pohdiskeleva ja muisteleva, hiljainen olento, jonka elämän kiinnekohdaksi sisarusten lisäksi tulee Alva, joka istahtaa hänen viereensä koulussa, kun molemmat ovat teini-ikäisiä. Vaikka Alva pyörii jatkuvasti Julesin ajatuksissa, ei varsinaista romanssia heti synny. Alva opiskelee, muuttaa vuosiksi Venäjälle ja avioituu kirjailija A.N. Romanovin kanssa. Vuosia myöhemmin hän kutsuu Julesin Sveitsiin, pariskunnan vuoristomajaan. Oleskelun pidentyessä Jules löytää vähitellen idullaan olleen kirjoittajan itsestään.

Tärkeää ei kuitenkaan ollut kirjoittaminen sinänsä vaan se, että olin katsonut sisimpääni. Oli asioita, joita en voinut sanoa, saatoin vain kirjoittaa ne. Puhuessani nimittäin ajattelin, ja kirjoittaessani tunsin. s.212

"Todellisen minänsä löytääkseen ihminen joutuu asettamaan kyseenalaiseksi kaiken, mitä hänessä on ollut jo syntymähetkellä. Ja myös menettämään yhtä ja toista, sillä usein ihminen vain tuskaa kokiessaan oppii, mikä on todella osa häntä.... Ihminen tunnistaa itsensä aina kun jokin hänessä murtuu." s. 251

Kirjan tapahtuma-aika ei kulje kronologisesti vuodesta 1980 vuoteen 2014, kuten otsikoidut luvut ensin antavat ymmärtää. Jo alussa Jules heräilee koomasta moottoripyöräonnettomuuden jälkeen. Hieman epäselväksi jää, oliko onnettomuus itsemurhayritys. Vaikka kirja jossain vaiheessa tuntuu seurailevan vuosia tarkoinkin, kyseenalaistaa minä-kokija ajan kulun ja todellisten tapahtumien merkityksen sisäisen maailman rinnalla.

Minulle on luonnollisesti selvää, että nämä fantasiat ovat lapsellisia. Olen kuitenkin varma, että tässä maailmankaikkeudessa täytyy olla paikka, josta katsellen molemmat maailmat ovat yhtä totta. Aito ja kuviteltu. Sillä kun kaikki on mennyttä ja unohdettua, kun aika on miljardien vuosien kuluessa pyyhkinyt yli kaiken eikä enää ole todistetta yhtään mistään, silloin on yhdentekevää mikä oli todellista. Silloin tarinat, jotka olen keksinyt päässäni, ovat ehkä olleet yhtä todellisia ja epätodellisia kuin se, mitä ihmiset ovat sanoneet todellisuudeksi. s.280

Kuten jo alussa sanoin, pidin kirjasta kovin ja tunnen saaneeni  paljon niin oivalluksia kuin tunne-elämyksiä. Kerronta on vähäeleisen toteavaa ja vättää alleviivauksia tai paisutteluja. Sekin miellytti minua. Omalle lukijaminälleni kirjan lukeminen oli pienoinen korvapuusti: vaikka elämä olisikin niin lyhyt, ettei huonoja kirjoja kannata lukea, voi silti seurata omia mieltymyksiään myös ohi ja yli arvostelujen.

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen. Aula &Co, 2021. Saksankielinen alkuteos Vom Ende der Einsamkeit, 2016. Suom. Raimo Salminen. Kansi: Laura Noponen. 321 sivua

Mercier Pascal: Sanojen paino

 Jos saisit tietää sinulla olevan elinaikaa korkeintaan muutama  kuukausi, aloittaisitko mandariinikiinan  opiskelut? Simon Leyland aloitti, vaikka hän osasi jo aiemmin monta eri kieltä, mm. kaikki Välimeren rannalla olevien maiden kielet. Hän halusi löytää merkityksen elämälleen ja jäljellä olevalle ajalle. Hän aloitti siitä, minkä osasi parhaiten, kuten kielten opiskelu, oikeiden sanojen haeskelu ja  siitä, mistä piti eniten, kuten kirjat.

Seuraavien päivien aikana otin vielä kerran kaikki kirjani käteeni, joka ainoan....Äsken istuuduin television ääreen katsomaan iltauutisia. Tuskin olin nähnyt ensimmäisiä kuvia, kun tunsin: minua tämä ei enää kosketa. Se oli eräänlainen sittenkin - tunne kuin maailma luisuisi ulottumattomiini. s. 39

Mitä minun pitäisi tehdä ajalla, joka vielä oli jäljellä? Mikä oli vielä merkityksellistä? Ja mitä se minun tilassani voisi ylipäätään merkitä: merkityksellinen? Kun sitten jatkoin käännöksen työstämistä, tapahtui jotain kummallista: kaikki se toivoton epävarmuus, mikä kysymyksiini oli kätkeytynyt, väistyi, jokaisen käännetyn lauseen myötä yhä enemmän, ja jäljelle jäi levollinen ja selkeä tunne siitä, että nytkin kun elämäni pian päättyisi, oli tehtävä sitä mitä tein mieluiten ja minkä parhaiten osasin: oli jatkettava oikeiden sanojen etsimistä. s.196

Kääntäjänä työskennellyt Leyland on joutunut vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen ottamaan tämän johtaman ja omistaman kustantamon ohjat käsiinsä. Kustantamo sijaitsee Triestessä, joka on tullut perheen kotikaupungiksi Lontoon jälkeen. Vaikka vaimo Livia on kuollut jo vuosia sitten, on miehellä yhä suuri ikävä. Kun Leyland saa sairaskohtauksen ja hänelle luvataan vain vähän elinaikaa, hän rupeaa kirjoittamaan kirjeitä kuolleelle vaimolleen. Niissä hän selvittelee samalla itselleen saamansa diagnoosin merkitystä ja sen vaatimia toimia.

Cara, tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tosin se on pätenyt kaikkiin tähänastisiinkin päiviin. Aina oli se jäljellä oleva loppuosa, joka pieneni senhetkisen päivän myötä vähäsen. Mutta loppuosaan on tähän asti kuulunut avonaisuus, joka pohjautui siihen, etten tuntenut sen rajoja. Nyt on kuitenkin toisin: tiedän, missä raja on. s.92

Tällä hetkellä minusta melkein tuntuu kuin olisin koko elinaikani odottanut, että elämä vihdoin alkaisi. Kuin en olisi ikinä ollut täysin läsnä, täysin mukana omassa elämässäni. Mutta mitä oikein olen odottanut? Mikä laskettaisiin elämän alkamiseksi, hetkeksi, jossa olisin varauksetta valmis sanomaan: nyt elän, ja niin on hyvä? s.95

Eikö niin ole myös silloin, kun kirjoittaa päiväkirjaa? Silloinkin selittää ja lujittaa mielen sisältöä, niin kuin vain sanojen kautta voi. Eikä silloin kohdista sanojaan kenellekään muulle kuin itselleen, omien sanojensa lukijalle. Millä tavoin sinulle kirjoittaminen eroaa siitä? Ero on tarpeessani jakaa ajatuksiani kanssasi ja peilata niitä sieluasi vasten - vaikka se onkin vain hypoteettista ja mykkää peilausta s. 148

Tytär Susan ja poika Simon, opiskelijoita kumpikin ovat Leylandin tukena elämän käänteessä. Lääketiedettä opiskeleva Susan saa myös selville erehdyksen, joka on pakottanut Leylandin järjestelmään loppuelämää ja kuolemaa.

Toinen sattuma eli perinnöksi saatu talo Lontoossa johdattaa Leylandin kasvusijoilleen Englantiin, jolloin näpöpiiri avartuu hetkittäin kauemmas menneisyyteen. Samalla hän solmii  ystävyyssuhteen vastapäisen talon yksinäiseen mieheen, joka on apteekkioikeutensa menetettyään vetäytynyt yksinäisyyteen. Hitaasti kasvava luottamus ja ystävyys kannattelee ja ohjaa molempia.

Näinhän kävi toisinaan: että jonkin toisen toive auttoi ihmistä löytämään oman tahtonsa., koska toisen ihmisen päättäväisyys loi valoa omaan sisimpään. s.308

Kun Leylandin saama kuolemaantuomio osoittautuu vääräksi, on hän jo myynyt kustantamon. Hän on myös  saanut kantatrattoriansa tarjoilijalta Patilta lääkeannoksen, jolla olisi voinut päättä päivänsä ennen kuin ei siihen enää itse pystyisi. Irlannista lähtöisin oleva tarjoilija on yksi luotetuista henkilöistä, joiden oman elämän vaiheet liittyvät Leylandin elämän tapahtumiin. Leylandin oman suunnitelman lisäksi kirjan tapahtumat sivuavat henkilöitä, jotka ovat joutuneet käsittelemään armollista kuolemaa eri rooleissa.

Olin tuomari, joka oli passittanut hänet vankilaan. Miehen, joka vapautti vaimonsa ihmisarvolle sopimattomasta elosta.  Jäin eläkkeele tavanomaista aiemmin. Haluni tuomita toisten tekoja väheni vuodesta toiseen. s. 468

Huolimatta siitä, että Leyland tekee suunnitelmia loppuelämänsä varalle, on hän myös valmis toimimaan spontaanisti. Hän on valmis tekemään hyvää, auttamaan ystäviään antamalle heille aikaansa ja rahaa. Näin on ollut aiemminkin, sillä hän on avustanut vankilassa taposta istunutta miestä jaloilleen huomattuaan tämän kielitaidon ja yksinäisyyden. Vaikka hänellä on kustantamon myynnin jälkeen varaa auttaa rahallisesti, ei tuollaisen avun antaminen ole niin helppoa sittenkään. Saaja jää kiitollisuudenvelkaan, jota on vaikea hyväksyä tai paikata. Yritykset maksaa takaisin saatu apu tai osoittaa kiitollisuutta tulevat ehkä taakaksi paitsi avun saajalle, myös sen antajalle.

On vaikeampaa saada kuin antaa, se ei ole ollut minulle niin selvää aiemmin. Tulee helposti niin  riippuvainen ja kiusaantunut olo. Mutta paljon riippuu siitä, kuka on kyseessä. s. 402

Kirjassa on niin paljon teemoja ja henkilöitä, etten ole edes kuvitellut kaikkea tähän kirjaavani. Lisäksi kaikki liittyy kaikkeen ja asiat toisiinsa. Leylandin vaiheet ovat kirjan keskiössä, mutta myös muut henkilöt tulevat lähelle. Leyland selvittelee kirjoittamalla elämän merkityksellisyyttä, suhdetta aikaan ja ajan kulumiseen. Elämän tapahtumat ja mahdollisuudet, joihin hän tai joku muu kirjan henkilö tarttuu, paljastavat ihmisten välisen vuorovaikutuksen, ystävyyden ja rakkauden. Samalla aika saa uuden ulottuvuuden ja elämän merkitys muokkaantuu uudelleen.

Sitten hän alkoi kirjoittaa siitä, miten oli koko elämänsä elänyt itsensä ohi. Hän ei ollut koskaan vetelehtinyt eikä tärvännyt aikaa . Hän oli rakentanut uraansa määrätietoisesti ja antanut kaikkensa kuin pitkänmatkanjuoksija. Milloin hän oli viimeksi käynyt elokuvissa? Hän heitti kasoittain luentomuistiinpanoja menemään, poisti valtavan määrän tiedostoja."Elämäni ei mennyt hukkaan aihepiirien takia, vaan koneiston", hän kirjoitti,"tiedekoneiston." s.425

"..Se liittyi Warreniin, siihen, millainen hän oli. mutta myös intohimoon sanoja ja ajatuksia kohtaan. Sitä minulla oli liian vähän. Nykyään ajattelen, ettei ole mitään merkityksellisyyden arvojärjestystä, jota vasten kärsimystä ja pilkkuja voisi verrata. Merkityksellisyys - ei se ole mitään yhtenäistä. Se venäläinen voi miettiä pilkkujaan ihan rauhassa." (Burke, Warrenin naapuri ja ystävä)s. 215

Yhteinen tämänhetkisyys täytti päivät ja teki niistä kallisarvoisia, ja he kaikki tiedostivat, ettei sitä kestä ikuisesti. s.493

Kirjan kirjoittaja pohtii  Leylandin ja muiden henkilöiden kautta suhdetta kirjoittamiseen ja sanoihin, niiden merkityksiin. Nämä ovat minulle niin tärkeitä teemoja, että tämä kirjoitus on täynnä lainauksia kirjasta. Vaikka teksti tulee ehkä sekavaksi ja lainausten runsaus vaikeuttaa lukemista, haluan näitä oivalluksia kuitenkin tähän poimia itseänikin varten: muistaakseni ja löytääkseni ne yhä uudelleen. Onhan sitä paitsi kirjan teksti tärkeämpää kuin kirjaa käsittelevä teksti, vaikka jokainen lukija tekeekin omat löytönsä.

Kirjoittaessani olin aivan varma, että jos jollain ihmeellisellä tavalla saisin lisäaikaa, tekisin asiat aikaa hukkaamatta ja palavalla antaumuksella. Mikään ei tuntunut sen varmemmalta. Mutta nyt kun minulla olikin aikaa, asiat menettivät saman tien pakottavuutensa, aloin jahkailla, ja minun ja päämäärien väliin alkoi työntyä jotain muuta. s. 419

Kirjoittamisen pohtiminen, vaikkakin katkonaisesti ja järjestäytymättömästi, oli synnyttänyt hänessä uudenlaisen valvetilan. Oliko kirjoittaminen kuin heräämistä? s.510

Luin tätä kirjaa pitkän ajan kuluessa ja jouduin välillä keskeyttämäänkin antaakseni muille lukijoille mahdollisuuden. Kirjan tapahtumat ja etenkin sen herättämät ajatukset ovat niin runsaat, että vellovat mielessä pitkään. Se kaikki on kuitenkin hyvää liikettä ja kirjan anti on ollut minulle suuri. Toivottavasti muutkin pääsevät tämän tekstin lumoihin.

Pascal Mercier : Sanojen paino. Tammi, 2021. (Keltainen kirjasto 515). Sakasnkieline alkuteos Das Gewicht Der Worte 2020. - Suom.Tuulia Tipa. Päällys Markko Taina. s.570

Mäkelä Hannu ja Piha Kirsi: Pimeän yli - Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtoa syksy 2019-kesä 2020

Kun kirjoittaa, ajattelee. Kun kirjoittaa, ymmärtää. s. 285 HM

Kirjoittaminen pakottaa tiivistämään ja kirkastamaan omaa ajattelemista. Lukeminen on toisenlaista. Se avartaa, laajentaa ja avaa maailmaa. s.294 KP

Kuulin radio-ohjelmassa Kirsi Pihan esittelevän tätä kirjaa, jossa käy kirjeenvaihtoa kirjailija Hannu Mäkelän kanssa vuoden verran. (Sähköposteja Piha ja Mäkelä toisilleen lähettävät, mutta viestinkulun nopeus on ainoa asia, joka poikkeaa perinteisestä kirjeenvaihdosta.) Ajattelin vilkaista kirjaa ja selata ehkä vähän, mutta niin vain tuli ahmaistua melkein sanasta sanaan lähes viisisataa sivua. Vain lopun korona-ajan tilityksiä en jaksanut täysipainoisesti lukea, kun nämä valittelut ja ongelmat ovat vielä lehdissä olleet niin hyvin esillä ja ikävästi tuoreessa muistissa.

Kirjeenvaihto alkaa Kirsi Pihan pyynnöstä, koska hän haluaa tavoittaa jotain isästään, jonka on menettänyt 7-vuotiaana. Isä on antanut hänelle Mäkelän kirjoittaman Herra Huu -kirjan ja siksi Mäkelä edustaa Pihalle henkistä yhteyttä  isään. Kaksi ennestään toisilleen tuntematonta löytää paljon yhteistä.

 Toki molemmat ovat tunnettuja henkilöitä: Kirsi Piha politiikasta ja Hannu Mäkelä pitkästä kirjallisesta urastaan. Molemmat ovat kiinnostuneita lukemisesta ja kirjoittamisesta. Kirsi Piha on pitänyt pitkään kirjallisuusblogia ja Hannu Mäkelä tehnyt uran myös Otavan palveluksessa. Nämä meriitit olivat minulle syy tarttua kirjaan, vaikka paljon muitakin asioita tekijät käsittelevät: suhdetta menetettyyn isään, avioliittoa, ystävyyttä, uskontoa, liikkumista, työntekoa, vanhemmuutta, luontoa, vanhenemista, masennusta, elämänhalua. Politiikkaakin sivutaan, mutta kirja ei ole mielestäni minkään agendan julistusta. Koronasta aiheena en ollut tässä kiinnostunut, mutta vähän hätkähdin Mäkelän tiukkaa kantaa hallituksen rajaustoimiin keväällä 2020.

Pihan viestit olivat todella pitkiä ja monipolvisia, Mäkelän viestit lyhyempiä. Luulin olleeni kiinnostunut lähinnä Hannu Mäkelän sanomisista, mutta jälkikäteen huomasin merkanneeni eniten Pihan kirjoituksista oivalluksia tai kiteytyksiä. Tässä muutamia eri aiheista:

Politiikasta lähtiessä oppi nopeasti myös, että se minkä kuvittelee politiikassa olevan maailman keskipiste ja kriisi, ei kosketa suurinta osaa ihmisistä kuin pinnallisesti. s. 57KP

Äidillä oli talouspäällikkönä hektinen tilinpäätösaika ja hän valitti kiireitään. Häpeäkseni muistan edelleen, mitä olen siihen sanonut: "Sulla ei ole kuitenkaan ole koko Suomen työttö  myyttä hoidettavana!" Politiikassa saattaa ottaa itselleen vähän liian ison taakan tai tulla tosikoksi ja toisaalta luulee vaikuttavansa asioihin enemmän kuin ehkä sittenkään vaikuttaa. s.58 KP

Olen myös kuullut väitteen, että jos ihmisellä ei ole ns. lapsuudenystäviä, se todistaa jostain luonteen puutteesta. Mutta lapsuus ja kouluaikahan on voinut olla vaikka kuinka kurjaa. Miksi sieltä retuuttaa ketään mukanaan loppuelämäänsä. s.213 KP

Muutamat Pihan viesteissään  käsittelemät asiat ja lainaukset  ovat alunperin Hannu Mäkelän ajatuksia tai peräisin hänen tuotannostaan, kuten seuraavat:

Minulla kun oli tapana yrittää ratkaista runoa....analysoida, mitä runo oikeasti tarkoitti...  

runo on jokaiselle eri, sen tulkinta on oma asia, se ikään kuin lukiessa muuttuu lukijan omaksi, siinä kaikuu jotain, minkä omasta elämästä tunnistaa...(Mäkelän vastaus) s.236-7 KP

Pyri aina eteenpäin ja olet kulkiessasi kuin iloinen ilonen puro, joka vuorelta virtaa. (Suunnitelma loppuelämän varrelle/HM)  Moni turhaan tulkitsee eteenpäin menemisen ylenemisenä ja päätyy paikkaan, jossa puro ei enää virtaa vaan on vangittu KP s.256

Toki sain myös paljon tönäisyä ajatusmaailmaani Hannu Mäkelän suoraan tähän kirjaan kirjoittamasta tekstistä. Ennen kaikkea minua viehättää Mäkelän asenne kirjoittamiseen: Kirjoitan kuolemaani asti, ehkä sen ylikin. Asenne kirjoittamiseen ja lukemiseen heijastaa myös innostunutta ja aktiivista suhtautumista elämään laajemmin. 

 Minulle monet asiat ovat ilman jumalaakin silti pyhiä.  Hiljaisuus, rauha, rakkaus, luottamus, uskollisuus. Haluan uskoa ihmisessä hänen hyvyyteensä, yhä vain...s.51 HM

Olen myös sitä mieltä, että paras tapa oppia kirjoittamaan on lukeminen. s.303 HM

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka antaa ajattelemista ja lukuvihjeitä. Minä kaivoin/-autin vielä vanhat Anna-lehdet kirjastosta, kun sain tietää Pihan kolumneista siellä aiheena kirjallisuus ja lukeminen. Vielä on muutama artikkeli sieltä lukematta.

Kirsi Piha ja Hannu Mäkelä : Pimeän yli - Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtoa . WSOY 2020, 463 sivua.