Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 

Mikä ilo olikaan sukeltaa Emmi Itärannan luomaan Kudottujen kujien kaupunkiin. Kirja oli surumielinen, ahdistava ja se sisälsi kauhua ja jännitystä enemmän kuin odotin. Kieli ja kirjailijan luoma kuvasto oli kuitenkin niin tavattoman kaunista, että nautin suunnattomasti. Tämän koin kuunneltuna, vaikkei se ole minulle ominainen tapa paneutua kirjaan. Lukija Fanni Noroila onnistui välittämään kirjan sisällön hienosti.

Saarella asuva seittienkutoja Eliana löytää tytön, jolta on leikattu kieli ja jonka ihoon on tatuoitu hänen nimensä, Eliana. Tytön kutoma seinävaate kertoo saaren tarinaa ja Elianan osuuden siihen. Kutojien piirissä ilmenee tarttuvaa tautia, jonka kantajat eristetään Tahrattujen taloon. Tauti ilmenee unennäkönä ja kun Eliana alkaa nähdä unia, hän pyrkii salaamaan sen. Samalla hän haluaa löytää äkkiä kadonneen ystävänsä, mykän tytön, jonka pelkää joutuneen Tahrattujen taloon. 

Emmi Itäranta on luonut kiehtovan maailman, jossa unet ovat yhtä merkityksellisiä kuin päivän tapahtumat. Kukaan ei voi luottaa keneenkään missään ja juuri kun henkilöt kuvittelevat selviytyvänsä, he huomaavat petoksen ja joutuneensa ehkä ansaan. Valtaa käyttävät toimivat häikäilemättömästi ja valvovat omaa etuaan käyttäen valheellisia ja ylivaltaansa perustuvia keinoja.Kun teosta kuvaa näin luurankomaisesti, sen voi ajatella kertovan nykyisyydestä. Emmi Itäranta on sijoittanut kertomuksen saareen ja mereen sen ympärillä. Hän kertoo tulvasta, kuolemasta ja kylmyydestä, ihon kosketuksesta ja hauraasta toivosta. Hän kuvaa niin tarkasti, että lukija kulkee kertojan mukana kaupungissa, meressä ja pimeissä käytävissä. Hengästyttävän upea teos, josta pidin ehkä vielä enemmän kuin Teemestarin kirjasta.

Maailma seisoo liikkumattomana ympärilläni. Silmätatuoinnit tuijottavat rävähtämättä. Jossain ulkona ja yläpuolella on kanaaleita ja taloja, mutta kukaan ei liiku niisä. Pilvet taivaalla ovat pysähtyneet, aallot jääneet paikoilleen, kuin niiden harjat olisi veistetty jäästä. Hiekka tiimalaseissa on lakannut virtaamasta. Etsin sisältäni varmuutta, että tämä on unta, haparoin sitä epätoivoisin käsin, ja saan kiinni vain ymmärryksestä, että olen valveilla.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos, 2021. Äänikirjan lukija: Fanni Noroila -11 h 24 min, 335 sivua

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

 

En oikein nuorempana päässyt tulevaisuudenkuvitelmiin sisälle. Luin scifiä vain  joskus opettajan pakottamana. En edes muista juuri muita teoksia kuin Orwellin 1984 tai Bradburyn Fahrenheit 451. Vanhemmiten huomaan yhä useammin tarttuvani kirjoihin, joissa tulevaisuus kuvitellaan - yleensä nykyistä paljon pahempana. Dystopia on tullut ymmärrettäväksi ja läheiseksi samalla kun toivon sen olevan itsestäni kaukana.

Ishiguron kirjassa Klara ja aurinko päähenkilö on robotti! Ensin ajattelin, ettei kiinnosta - ei todellakaan. Klara-robotti osoittautuu kuitenkin kirjan inhimillisimmäksi olennoksi, melkein pyhimykseksi. Hän on keinoystävä, joka ensin odottaa kaupassa ostajaansa, sitten tekee parhaansa hänet valinneen Josien hyväksi. Josie on sairas ja hänen pahoinvointinsa johtuu muunnoksista, joita hänen menestyksensä takia on tehty. Klara tarkkailee ympäristöään ja siinä toimivia ihmisiä: taloudenhoitaja Melanieta, Äitiä, Rickiä - muuntamatonta ystävää ja tämän äitiä. Hän tietää itse saavansa auringosta voimaa ja arvelee siitä olevan hyötyä Josiellekin. Äidin suunnitelma Klaran suhteen on kuitenkin lähtökohdiltaan itsekäs: keinoystävän pitäisi korvata Josie, jos tämä ei enää selviä hengissä.

Kirjan maailma näyttää niin Klaran kuin minunkin silmissäni kylmiltä ja haastavalta. Josien on opeteltava erikseen vuorovaikutustaitoja, vaikka hän inhoaa kotiin kutsuttuja ikätovereita, jotka käyttäytyvät opitulla ja odotetulla tavalla. Tuekseen hän tarvitsee Rickin, joka ei aiokaan sopeutua tähän kasvatukseen - eikä hänen äitinsäkään sitä vaadi. Hintana on ulkopuolisuus, joka sulkee monia ovia.

"Kenellä tahansa voi olla yksi tai kaksi yksilöystävää. Mutta sinun äidilläsi ei ole yhteisöä. Minunkaan äidilläni ei ole montaa ystävää. mutta hänellä on yhteisö." (Josie)

Kirjan alussa ei puhuta juuri mitään Josien isästä, Paulista. Klara ystävystyy  tiukasti Josien elämää ohjailevan äidin kanssa ja tämä pyrkii vaikuttamaan myös Klaran toimintaan Josien kanssa.  Samalla hän varautuu menettämään tyttärensä, kuten on menettänyt jo tämän siskon. Ilmeisesti juuri tämä on rikkonut avioliiton. Isä ilmestyy kuvioihin juuri silloin, kun äidin suunnitelma Josien menetyksen korvaamiseksi paljastuu Klaralle. Isäkin edustaa inhimillisyyttä, joskin hänen opintiensä on ollut kova: työpaikan menettäminen on johtanut yhteisön ulkopuolelle joutumiseen ja jatkuvaan epäilyyn siitä, ovatko omat näkemykset oikeita.

"Luullakseni vihaan Capaldia niin kovasti sen takia, että syvällä sisimmässäni tiedän hänen ehkä olevan oikeassa. Että hänen väitteensä saattavat olla totta. Että tieteen kiistattomien tosiasioiden mukaan tyttäressäni ei ole mitään ainutlaatuista, ei mitään sellaista mitä ei nykyaikaisin menetelmin voitaisi saada esiin, kopioida ja siirtää."

"Toivo", hän sanoi. "Se kiusaa ihmisiä loputtomasti." 

Ishiguro kertoo isoja asioita pienesti. Aluksi tuntuu siltä, että kirjassa seurataan vain nukkerobotin elämää, mutta kirjaan tulee mukaan yhä uusia elementtejä ja yllätyksiä, jotka paljastavat niin ympäristötuhoja kuin myös ihmisten käytöstä selviämistaistelussa. Vahvimmat, rikkaimmat ja samalla tiukimmin yhteiskunnan sääntöihin sitoutuneet selviävät, muut putoavat. Yhteisöön sopeutuminen ja siinä menestyminen saattavat aiheuttaa terveysongelmia, mutta ratkaisua niihinkin etsitään  keinoilla, joita tiede sillä hetkellä tarjoaa. Vaihtoehtoja oman rajatun elämän ulkopuolella ei nähdä.

Taitava kerronta piti minut kevyesti kirjan ääressä. Jotain enemmän kuitenkin odotin ja kaipasin. Inhimillisyys on läsnä koko ajan eikä sitä tarvitsekaan osoitella, mutta olisin halunnut edes muutaman viisaan kiteytyksen lainattavakseni ja muistettavakseni. Ehkä tämä on juuri nobelistin tapaa ilmaista asia: kirja on kokonaisuus, josta ei irtolauseita revitä. Mielestäni Ishiguron paras kirja ja paras scifi, dystopia sekin, on Haudattu jättiläinen. Jospa se on jäänyt mieleen siksi, että luin sen ennen kuin Ishiguro sai Nobelin..

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko.Tammi 2021. - Englanninkielinen alkuteos Klara and the Sun, 2021. Suom. Helene Bützow. -Keltainen kirjasto 517. 371 sivua

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

 Olen kierrellyt tätä kirjaa pitkään, mutta vasta lukiessani tajusin kirjailijan ilmaisutavan viehättäneen minua jo aiemmin suomennetussa ja lukemassani Professori ja taloudenhoitaja (2016) -kirjassa. Kiertelin ehkä nimen takia, sillä poliisi viittaa kirjan nimessä lähes aina johonkin pahaan. Oikeassa olin, mutta tapa, jolla Ogawa kertoo kauheuksista on sellainen, että kirja on luettavaa. Paikoin tulee kauniitakin kuvia, vaikka koko ajan jännite ja ahdistus kasvaa.

Saarella eletään aikaa, jolloin ihmisten muististakin on kadonnut paljon asioita. Jollei ole, pitää muistipoliisi huolen, etteivät nämä ihmiset pääse muistojaan kertomaan. Kertojan, nuoren kirjailijan taiteilijaäiti on viety ja hänen veistoksensa ovat piilotettavia asioita. Kun aamuilman virtaus tuntuu väreilevän, tietää jonkun asian kadonneen saarelta ja ihmisten muistista. Ruusunterälehdet virtaavat pois kauniisti, hajuveden tuoksu haihtuu ja linnut katoavat. Kertoja asuu pappansa kanssa, joka on menettänyt aiemman työnsä ja toimii nyt lautturina. Hän kirjoittaa kirjaa konekirjoituksen opettajasta ja tämän oppilaasta ja auttaa ihmisiä, joita muistipoliisi etsii. 

"miten kummassa salainen poliisi pystyy erottamaan heidät muista. Siis ihmiset, joihin katoamiset eivät vaikuta. En usko, että heitä yhdistää mikään ulkoinen tekijä. Sukupuoli, ikä, ammatti ja perhetausta ovat kullakin mitä sattuu. Joten kunhan pysyy tarkkana ja käyttäytyy samoin kuin muutkin, eikö sen voisi hyvin peittääkin?

Papan ohella nuoren kirjailijan tukena on kustannustoimitta R, joka sanoittaa viimein pahimman pelon:

"Uskomatonta, että tällaisella saarella, missä kaikki vain katoaa, voi luoda sanoilla tällä tavoin jotakin uutta."....Mitä tapahtuu, jos sanat katoavat?

R:stä tulee vähitellen kirjailijan opastaja sekä kirjoittamiseen, että saaren elämään liittyvissä asioissa.

"Ei pidä kirjoittaa aivoilla. Haluan sinun kirjoittavan kädelläsi."

"Luulen, että tällä saarella asioita katoaa monta kertaa enemmän kuin uusia syntyy.."

"Sydämessä ei ole ääriviivoja eikä umpikujia. Siksi se pystyy ottamaan sisälleen ihan minkä muotoisia asioita tahansa ja laskeutumaan vaikka minkälaisiin syvyyksiin. Muistikin on samanlainen."

Kirjailija kätkee muistavan kustannustoimittajansa talonsa salahuoneeseen ja pitää tätä hengissä ruokkimalla pappansa kanssa ja antamalla R:lle pieniä tehtäviä. R auttaa nuorta naista kirjan työstämisessä vielä sittenkin, kun sanat haihtuvat.

"Ei merkitys ole tärkeä. Olennaista on sanojen syvyyksissä piilevä tarina. Juuri sitä sinä tällä hetkellä yrität vetää esiin. Sinun sydämesi yrittää saada kadonneita asioita takaisin."

 Saarelle iskenyt taifuuni vie papan lautan ja vammauttaa tätä kuolettavasti. Sitä ennen hän ehtii kuitenkin ihmetellä mäellä olevan kirjaston paloa lapsenlapsensa kanssa.

"Muistan jonkun sanoneen kauan sitten: missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä"

Miksi olen kirjan luettuani vakuuttunut, että Ogava on paitsi osaava ja hyvä kirjailija, myös sellainen kirjailija, jonka tulevienkin kirjojen suomennoksiin tulen tarttumaan? Dystopia ei ole ihan suosikkigenreni, mutta senkin hän saa toimimaan siten, että näen ihmisen kokemuksen kaikkien hirveyksien edessä ja takana. Vaatimattoman kirjailijan pyrkimys selviytyä ja auttaa muita tekevät tästä kirjasta inhimillisyyden ylistystä, vaikka maailma ympäriltä murenee ja virkavalta vakoojineen tekee olemisesta epävarmaa. Kirjailija osaa ottaa lukijansa. Vuonna 1961 syntynyt tekijä on kirjoittanut lukuisan määrän teoksia, useita on käännetty englanniksikin, palkintoja on tullut, mutta vain tässä mainitut kaksi on suomennettu. Odotan lisää.

Yoko Ogawa: Muistipoliisi. -Tammi, 2021.- Japaninkielinen alkuteos Hisoyaka na Kessho 1994. - Suom. Markus Juslin.-Keltainen kirjasto: 516. - 362 sivua

 

Johanna Holmström : Selkounien käsikirja

 

Turhaan etsin kansilehdeltä lisäystä: novelleja. Ehkä sellaisia määrittelyjä ei enää käytetä. Novellikokoelmana tämän kirjan kuitenkin luin, vaikka novellista toiseen onkin löydettävissä säie, ohut lanka, joka yhdistää ja lopulta paljastaa todellisen selkounen kokoelman päättävässä Kadotettu paratiisi -novellissa. Myönnettävä on, että teos on viipynyt yöpöydälläni pitkään. Tätä kirjaa ei ahmaista kerralla kannesta kanteen, vaan pala kerrallaan on nieltävä ja jotkut palat takertuvat kurkkuun. Vahvoja kuvia, suuria asioita, taitavasti kerrottuna, suuresti kuviteltuna.

Ei ole helppo myöntää, että oikeastaan he jäisivät mieluummin kotiin. Joka ikka. Lapset siis. Ehkä sitäkin vaikeampaa on myöntää, etteivät he oikeastaan halauaisi sitä. Vanhemmat siis. (Meduusojen salainen elämä)

Kirja kertoo ihmisistä, joita kukaan ei huomaa. He rakentavat joskus sellaisen selviämistavan, joka ei tunne normaaleja moraalisääntöjä. Joskus nämä näkymättömät näkevät toisen näkymättömän. Ehkä rankinta kirjan alkuosan novelleissa on lapsen näkökulma ja aikuisen säntäily heidän ohitseen, mutta silti yrittäen muovata lapsesta sellaista kuin itse haluaa tai toivoo.

Sinun pitää uskaltaa enemmän. Avata suusi ja ottaa tilaa. Sanoa: "TÄSSÄ OLEN MINÄ!"isä sanoi ja Line veti henkeä vastatakseen, mutta juuri kun sanat olivat löytämässä muotonsa ja tulossa ulos, kuului inahduksia ja sitten ensimmäinen vaakkuva äännähdys, joka muuttui määkimiseksi ja yltyi lopulta karjumiseksi.

Isä käänsi päätään luodakseen viimeisen nuhtelevan katseen Lineen, nousi sitten ja kiirehti äidin perään, joka oli jo rynnännyt makuuhuoneeseen, Ja Line ajatteli naapuria, tätiä joka oli istunut penkillä ja sitä, kuinka outoa oli että se täti oli tosiaankin nähnyt hänet, jopa puhunut hänen kanssaan, kun kukaan muu ei koskaan tuntunut huomaavan hänen olemassaoloaan. (Line ja Pikkuveli)

Kirjan puolessa välissä luen ensimmäisen maininnan tulevaisuuden asuinpaikasta Abiogenesiksestä. Kuin ohimennen sen kertoo elämäntyökseen vanha, yksinäinen nainen, joka itse asuu aivan toisin. Tuossa vaiheessa kirjan aikaa on jo vaikea saada riittävästi ruokaa, varsinkin lemmikeille, joita nainen kutsuu kullannupuikseen. Ratkaisut ovat puistattavia, mutta loppusivuilla, 2000-luvun päättyessä muuttuu maailma täysin.

Miksi ihmiset sitten jäävät tänne? En tiedä. Vuokra on edullinen. Taloyhtiö seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja pitää rappukäytävät siisteinä. Myyntihinnat eivät ole kohtuuttomia. Kaupungin edulisimmat neliöt suhteessa elintasoon.Paljon perheitä. Lapsia, jotka kasvavat laatikkomaisissa olosuhteissa. Paljon eronneita, paljon juoppoja ja muita päihdeongelmaisia. Vähän maahanmuuttajia. Ehkä juuri se antaa alueelle erityisen viehätyksensä. Voi kulkea koko viikon verryttelypuvussa eikä kukaan korvaansa lotkauta. Voi antaa elämänsä valua läpi pullosta lammen rannalla, ja silti löytää aina jonkun, jolla ovat asiat vielä huonommin.(Uhrauksia)

Tämän jälkeen novellien paino käy yhä ahdistavammaksi, kerronta tavoittelee dystopiaa ja lopulta siirrytään humanoidien hallitsemaan Abiogenesikseen, jonka wikipedian avulla kuvittelen ei-elollisista elementeistä luoduksi uudeksi elämäksi tai maailmaksi. En juurikaan lue scifiä, joten ehkä kuvaus oli loppupuolen novelleissa senkin takia raskasta. Hämmentävän hyvin kirjailija piti rakennelmansa koossa, loogisena jatkumona, jota ei ollut vaikea kuvitella olevan olemassa. 

Kauan sitten, kun kriisi iski täydellä voimalla, juuri tieto, tai tiedon puute, tai kaikki vääristelty tieto ja epätieto, joka rehotti kaikkialla, teki niin vaikeaksi, niin mahdottomaksi, saada järjestystä kaaokseen. Yhdet eivät suostuneet uskomaan, mitä oli tapahtumassa, koska olivat hankkineet tietonsa yhdestä paikasta, ja toiset joutuivat hurjan pakokauhun valtaan, koska olivat hankkineet tietonsa toisesta paikasta. Ne, joilla oli oikea tieto, yrittivät varoittaa muita, mutta tulivat joissakin tapauksissa vangituiksi ja teloitetuiksi. Jotkut toiset, joilla oli oikea tieto, taas pitivät sen salassa ja käyttivät sitä vain omaksi edukseen. Ne, jotka pääsivät käsiksi ainoastaan väärään tietoon tai eivät minkäänlaiseen tietoon, olivat suojattomaia ja täysin valmistautumattomia, kun koitti aika lähteä. (Kadotettu paratiisi)

Kirja pakottaa miettimään omaa suhdetta ympäristöön ja tietoon siitä. Kirja ei päästä lukijaa helpolla, mutta onneksi se ei myöskään jätä häntä masturboimaan epätoivossa. Hyvä kirja - rankka kirja. Kannatti lukea!

Jäin kummastelemaan, miksen tuntenut lainkaan kirjailijaa, jonka esikoisnovellikokoelma julkaistiin jo 2003. Suomenruotsalainen kirjailija on palkinnoista ja palkintoehdokkuuksista huolimatta jäänyt suomenkielisen kirjallisuuden varjoon. Onneksi huomasin tämän suomennoksen. Kannessa vielä  minua puhuttelevan taiteilijan Susanna Majurin valokuva Mirror. 

Johanna Holmström : Selkounien käsikirja. Otava, 2022.- Ruotsinkielinen alkuteos Handbok i klardrömmar. - Suom. Maija Kauhanen. - Kannen valokuva Susanna Majuri. - 254 sivua

DeLillo Don: Hiljaisuus

 

Kirja alkaa lentomatkan kuvauksella. Jim Kripps ja hänen runoilijavaimonsa Tessa ovat palaamassa Pariisista Newarkiin, USA:aan. Mies pitkästyy, tuijottelee numeroita ajasta, lämpötiloista, etäisyyksistä. Nainen opiskelee ranskaa. He haluavat ehtiä ystäviensä luo katsomaan yhdessä peliä(!). Lentokone joutuu loppumatkasta tekemään hätälaskun.

Ystävät Diane Lucas ja Max Stenner odottavat heitä  ja merkittävän amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl -pelin alkamista superscreen-television ääressä. Max on harrastanut urheiluvedonlyöntiä. Seurassa on myös Dianen entinen opiskelija, nyt kolmekymppinen Martin Dekker. Pariskunta on ollut naimisissa lähes neljäkymmentä vuotta ja yhdessäolo on rutiinia. TV-ruutu pimenee.

Kattolamput välkähtivät, himmenivät ja sammuivat. Koko poliklinikka hiljeni heti. Kaikki odottivat. Odottaminen herätti myös pelon tunnun, koska vielä ei tiedetty mitä se voisi tarkoittaa, kuinka raju ja pysyvä poikkeama se oli jo ennestään dramaattisesti muuttuneessa tilanteessa. s.53

Koska Jim on loukannut päänsä hätälaskussa, menee pariskunta jonottamaan ensiapuklinikalle. Jonottajia on paljon ja tekniikka ei toimi. Vastaanottoapulainen puhuu taukoamatta, kunnes osoittaa huoneen, josta Jim saa apua. Ihmiset käyttäytyvät impulsiivisesti, oudosti. Liikenne ei toimi. Sähköä ei saada. Pariskunta kävelee ystäviensä luokse.

Makuuhuoneessa Tessa ajattelee kotiin lähtemistä, sitä että olisi vihdoin kotona, paikassa jossa he eivät näe toisiaan, jossa he kulkevat toistensa ohi, sanovat mitä kun toinen puhuu, huomaavat vain, että tuttu hahmo pitää ääntä jossain lähellä. s.81

Ihmiset haparoivat kohti tuttua elämää tilanteessa, jossa jokapäiväisen arjen elementit; tekniikka, sähköntuotanto, liikennevälineet, tietojärjestelmät ja mahdollisuudet yhteydenpitoon digitaalisesti ovat pettäneet. Luulen, että tätä DeLillo haluasi kuvata, tästä kertoa. Hän tekee sen tuokiokuvin ja katkelmallisin lausein, joista usein puuttuu predikaatti - ehkä tavoitellen iskevyyttä, tehokkuutta.

 Tutustuminen 85-vuotiaan italialaislähtöisen, nyt USA:ssa asuvan  Don DeLillon kirjaan ei innostanut. Ehkä minun pitäsi kysyä, miksi en siitä innostunut. vaikka mieli tekisi tuomita kirjaa. Jakke Holvas siitä oli innostunut YLE:N kulttuuriykkösessä, joka on kuultavissa Areenassa. Kustantajan etuliepeessä mainostamaa mustaa huumoria en löytänyt. Dystopiaa löytyi. Lukemisesta jäi surullinen ja epämiellyttävä olo. Ehkä se oli kirjan tarkoitus.

"Olen kirjoittanut pieneen muistikirjaan vuosien ajan, monta vuotta. Ideoita, muistoja, sanoja, muistikirjan toisensa jälkeen, niitä on läjittäin kaapeissa, kirjoituspöydän laatikoissa ja muualla, ja palaan niihin joskus ja minusta on ällistyttävää lukea, mitä olen pitänyt kirjoittamisen arvoisena. Sanat vievät minut takaisin kuolleeseen aikaan...."(Tessa) s.95

Don DeLillo: Hiljaisuus. Tammi 2022, Keltainen kirjasto, 521. Alkuteos The Silence 2020. Suom. Helene Bützow. -Päällys:Marko Taina. 99 sivua

Itäranta Emmi: Teemestarin kirja

 Katson taivasta ja katson valoa ja katson maan muotoa, jotka ovat samoja kuin heidän maailmassaan eivätkä kuitenkaan ole, eikä vuotaminen koskaan lakkaa. s.30

Teemestarin kirja on kertomus ajasta, jolloin elämä on muuttunut ihmisen tässä ajassa tekemien päätösten ja tekojen takia. Vesi on niin arvokasta, että sitä varastetaan ja lähteitä salataan. Suolavedestä puhdistetun veden maku on tyystin erilainen kuin lähdeveden. Sotilaat etsivät vesirikollisia, joiden oveen maalataan sininen ympyrä eivätkä he pääse poistumaan talostaan. Maasta löytyy muovijätettä, joka ei ole maatunut. Hyönteiset kiusaavat pölyisessä ja kuumassa maassa eläviä ihmisiä. Teemestarin kirja on dystopia ilmastonmuutoksesta.

Tarina kertoo, että vedellä on ymmärrys, että se kantaa muistissaan kaikkea, mitä maailmassa on tapahtunut, aina ajalta ennen ihmisiä tähän hetkeen, joka piirtää itsensä muistiin jo kuluessaan. Vesi tuntee maailman liikkeet ja tietää, milloin sitä etsitään ja missä sitä tarvitaan. Toisinaan käy niin, että lähde tai kaivo kuivuu ilman syytä tai selitystä. On kuin vesi pakenisi pois omasta tahdostaan, vetäytyisi maan kätköön etsimään uutta uomaa. ss.94-95

Kertoja on Noria. Hän on teemestarin tytär, josta itsestäänkin tulee teemestari juhlallisessa ja  huolella valmistellussa seremoniassa, jossa hän vannoo teemestrin valan: 

"Minä olen veden vartija. Minä olen teen palvelija. Minä olen muutoksen vaalija. En kahlitse sitä, mikä kasvaa. En takerru siihen,minkä on murennuttava. Teen tie on minun tieni." s.106

Sitä ennen hänen äitinsä on lähtenyt tutkijaksi Xinjingiin. Hän on houkutellut tytärtäänkin sinne. Noria ei kuitenkaan halua luopua kutsumuksestaan - eikä ystävästään Sanjasta, jolla on myös pikkusisko huolehdittavanaan äidin lisäksi. Kun tilanne käy yhä vakavammaksi, tytöt pääsevät Menetetyn maan jäljille ja alkavat salaa valmistella matkaa sinne.

Hiljaisuutta ei tarvita kesyjä asioita kahlitsemaan. s.137

Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä.

Jos päästämme toisen siihen tilaan, jonka salaisuus on meihin tehnyt, emme enää ole yksin. s.171

Olisihan tämä kirja pitänyt lukea jo silloin, kun se voitti Teoksen scifi-romaanikilpailun ja ilmestyi. Itärannan esikoisteos on kaunis ja surumielinen, mutta julistaa juuri tällä tavalla tehokkaammin kuin mikään propaganda. Kuvaus on tarkkaa ja siinä on outojen käsitteiden, kuten vesirikos, helivaunut, ja sinilummekakut, lisäksi paljon sellaista kuvausta, josta nykyihminen saa kiinni: mintunlehtiä, karviaispensaita, c-kasetteja muovihaudassa. Mustavalkoiseen kerrontaan Itäranta ei sorru, sillä salaisen vesilähteen käyttäminen omiin tarkoituksiinon on toisaalta  petos muita, janoisia ihmisiä kohtaan - olkoonkin, että lähde ehtyy suuremmassa käytössä. 

Pinnalla mikään ei liikahda, mutta hitaasti elämämme etsii muotoa niiden asioiden mukaan, joista emme voi puhua kenellekään. s.171

Itäranta kertoo toteavasti ja eleettömästi, mutta juoni etenee kuitenkin sujuvasti. Kirjaa on helppo lukea ja taitava ja yksityiskohtainen kuvaus vie lukijan mukanaan ensisivuilta lähtien. Olen iloinen, että viimein tartuin tähän kirjaan. Nyt tiedän, että luultavasti pidän myös kahdesta muusta kirjasta, jotka Itäranta on kirjoittanut: Kudottujen kujien kaupunki (2015) ja Kuunpäivän kirjeet (2021). 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. - Teos 2012.- 266 sivua

Leino Piia: Yliaika

Omaan haluaa takertua, oli se sitten mies, työ, raha tai aika, vaikka pohjimmiltaan tietää, ettei mitään omaa ole, on vain lainaa, käsistä valuvaa ja vähenevää. s.135

Annastiina Kankaanrinta on tullut siihen ikään, jolloin menettää kansalaisuutensa ja sen myötä oikeutensa terveydenhuoltoon. Pankkitilit siisrtyvät perillisille eikä ihminen ole enää oikeustoimikelpoinen. Hän valmistautuu jättämään elämän, käy parhaan ystävänsä kanssa lounaalla, hoitaa itseään kauniiseen kuolemaan, kuten kunnon kansalaisen tuleekin. Hän on itse miehensä Riston ideaa toteuttaen ollut eduskunnassa ajamassa lakia, jonka tarkoitus on tuottaa säästöjä, kun vanhenevien ihmisten terveydenhoitokustannukset jäävät toteutumatta ja sen myötä häntä on ruvettu kutsumaan kuoleman kuningattereksi.

- Suomalaisella kuolemalla on eri maissa vähän eri merkityksiä. Sillä voidaan viitata hyvään kuolemaan, mutta myös ennenaikaiseen. Sitä esiintyy myös vitseissä ja pilakuvissa, että olisiko vaikka anoppisi aika nauttia yksi "Finish". s.156

Päivää ennen määräaikaa, hyvin valmistuneena hän lähteekin pois, pakenee itse säätämäänsä kohtaloa. Hän ajaa autolla Keski-Suomeen, nostaa tililtään rahaa, kun pankkikortti vielä toimii ja ostaa itsellen retkeilyvarusteet metsässä piileskeleyä varten. Hän ymmärtää olevansa Suomessa lainsuojaton ja pohtii vaihtoehtoja säilyttää henkensä.

Olisi tavattoman noloa palata poliisien saattelemana Suomeen, joka ei tarjoaisi hänelle enää mitään. Ei virallista nimeä, ei sosiaaliturvatunnusta, pankkitiliä tai terveydenhuoltoa. Olisi vain häpeä ja henki. s.71

Annastiina oivaltaa viimein elämästä enemmän kuin silloin, kun hän teki uraa miehensä rinnalla ja kasvatti tämän lapsia. Omia lapsia hän ei halunnut, mutta saattoi pelastaa kasvattipoikansa kiusaajien kynsistä niillä kyvyillä, jotka oli kehittänyt työssään.

Hänpä ei ollutkaan kasvattaja, vaan sanasotien ammattilainen, eikä hänellä ollut vaikeuksia sivaltaa suoraan teinipoikien pohjimmiltaan mimosanherkkään sieluun ja huojuvaan miehuuteen.

- Sanoit niitä minikikkeleiksi ja uhkailit kymmenientuhansien eurojen vahingonkorvauksilla. s.133

Otsikot iltapäivälehdissä hämmästelevät tunnetun poliititkon katoamista ja kääntyvät häntä vastaan, kun on käynyt ilmeiseksi, että Kankaanrinta on ryhtynyt metsämummoksi. Annastiinalle itselleen tämä merkitsee kuitenkin vapautta. Hän on jopa vapautunut aiemmasta huomiohakuisuudestaan, joka oli  työn tuloksellisuutta tärkeämpää.

Toinen nauttii tuloksesta ja toinen huomiosta, molemmissa tavoissa oli vahvuutensa, joskin huomioon nojautuva saattoi pettyä helposti ja joutua herkästi eksyksiin. s.189

Hän on nyt niin vapaa kuin ihminen voi olla, ei enää ihminen, sillä ihmisestä tulee ihminen toisten katseiden alla, odotusten muovaamana. Kukaan ei odota Annastiinalta enää muuta kuin poissaoloa. s.86

Tämä mielenkiintoinen suomalaiseen yhteiskuntaan sijoittuva dystopia on sujuvasti kirjoitettu, loogisesti etenevä ja tuottaa lukijalleen kiteytettyjä oivalluksia elämästä. Sujuvasti Piia Leino asettuu tässä kolmannessa kirjassaan vanhan naisen nahkoihin. Pidin kovasti kirjasta, vaikka ensin alkuasetelmaa kavahdinkin. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!

 Elämä on korkeimmillaan silloin, kun ei edes ehdi ajatella elävänsä. s.39

Piia Leino: Yliaika : Lex 75. -S&S, 2020. Kansi Jussi Karjalainen. 232 sivua

Dufva Lotta: Limbodusa

Lotta Dufva

Limbodusa
Otava 2020
248 sivua

Kerrankin tutustun kirjailijaan esikoisromaanin kautta. Eikä Lotta Dufvan kirja tuota pettymystä. Se on kiehtova tarina -vaikka onkin dystopia. Olen alkanut säästellä itseäni kammottivilta tulevaisuudenkuvilta, koska todellisuus tarjoaa riittämiin kauhisteltavaa.

Vaan tämä kirja vei mukanaan. Dufva oli sitonut hurjat skenaarionsa rakkaustarinalla ja se teki kirjaan hiukan lempeämmän sävyn. Silti:

Kaikki rajat on suljettu, kulkemaan ei pääse kuin sotilaspassilla, joten pohjoisesta rämpivien matka on pitkä ja kiertää monien metsiköiden ja piikkilankojen yli. Sveitsi on puolueeton mutta suljettu, eikä Alppien yli muutenkaan pääse kovin keskinkertainen vuoristomatkailija. s.49

Kirjan nykyisyys kuvataan Lampedusan saarella, jonne päätyy Euroopasta poispyrkiviä pakolaisia. Toinen aikataso on menneisyydessä Helsingissä, Suomen itärajalla, Berliinissä, Puolassa, Pariisissa ...Ingrid on päätynyt Lampedusan saarelle myymään ja juomaan viinaa, lähimpänä seuranaan unkarilainen tiskijukka Miklos. Vaikka hän tietää suuren rakkautensa Suomalaisen olevan kuollut, hän kuvittelee yhä näkevänsä miehen tämän tästä väkijoukossa. Yhdessä he ovat saaneet aikaan fasistiselle Eurodefille vastaiskun, joka on myllertänyt koko Euroopan.

Eurodefin hallinnon hienous oli siinä, että se ihan rauhassa, mutta yhtään periksi antamatta pakotti ihmiset aina vaan hienompiin yhä tiukentuviin normeihin: kukaan ei oikeastaan edes tajunnut, mitenme luisuttiin siitä, että heteroperheiden lapset sai enemmän lapsilisiä, siihen, että homot suljettiin eheytymisleirille. Kun entinen äärikonservatismi oli tätä nykyä keskitietä, tuntui ihan loogiselta seuraavalta askeleelta alkaa suunnitella homouden siirtoa takaisin rikoslakiin. Kaapista oli tullut taas elinehto. s. 198

Vallankumousta tehdään paitsi toreilla myös ennenkaikkea verkossa vaikuttamalla, Shadowbookissa.

No, Agora rikkoi kaikki kuplat. Aamunkoi hermostui todella pahasti jokaisesta kansalaisen kirjoittamasta artikkelista ja bloggauksesta, joka automaattisesti ilmestyi foorumille.s.191

Paitsi eri aikatasoja, kirjan tarinaa vievät eteenpäin sekä Suomalaisen että Ingridin kertomukset. Suomalainen ei ole ihan sitä, miksi Ingrid hänet luulee, vaikka Eurodefin joukkojen palkkasoturimenneisyys paljastuukin melko varhaisessa vaiheessa. Molemmat ovat opiskelijoita ja aktiivisia Shadowbookin käyttäjiä, diginatiiveja, jotka osaavat käyttää verkkoa ja verkostoja tavoitteidensa ajamiseen. Ingrid hankkii opiskelurahoja tanssijana yökerhossa, koska välit rikkaisiin vanhempiin ovat kylmenneet.

Maailma on tyystin toinen kuin nykytodellisuus, mutta jälkiä Suomeen ja Eurooppaan on löydettävissä. Neogordin ja Euroopan lisäksi maailman johtovaltioihin kuuluu Kiina. Nigeria on kuitenkin fasistisesta  Euroopasta pakenevien kohdemaa, Lampedusan saari välietappi, jonne ajautuvat ne, joilla ei ole mahdollisuutta jatkaa Afrikaan.

Siinä minäkin voisin olla, jos elämä olisi kulkenut eri uria, jos en olisi tavannut sinua. Haluaisinko minä toisenlaisen elämän? Vaikea tietää. Harvemmin sitä elämässään katuu ,paljon vähemmän katuu mennyttä kuin huolii tulevasta. Tai ehkä se on vain minun mielentilani: joku psykiatreistani sanoi joskus, että masennus on sitä että menneisyys kaduttaa ja ahdistus sitä että tulevaisuus pelottaa. s.107

Viehätyin yllätyksekseni surumielisestä ja paikoin hyvinkin rankasta kirjasta, jossa mikään ei ole ruusunpunaista ja kaunista.

(Luin samaan aikaan etäsatuna lapsenlapsilleni Aili Somersalon yli satavuotiasta kirjaa Mestaritontun seikkailut. Kun siinä kirjassa puhutaan Aamuruskon maan kuninkaasta, on tässä kirjassa Aamunkoi - järjestö. Molemmissa kirjoissa sumu tekee näkymättömäksi tai ainakin haihduttaa ääriviivat. Välillä en ollut ihan kartalla, kumpaa kirjaa mietin ja se oli aika kiehtovaa. Molemmat kirjat ovat (yhä) lukemisen arvoisia!)