Yoko Ogawa: Muistipoliisi

 Olen kierrellyt tätä kirjaa pitkään, mutta vasta lukiessani tajusin kirjailijan ilmaisutavan viehättäneen minua jo aiemmin suomennetussa ja lukemassani Professori ja taloudenhoitaja (2016) -kirjassa. Kiertelin ehkä nimen takia, sillä poliisi viittaa kirjan nimessä lähes aina johonkin pahaan. Oikeassa olin, mutta tapa, jolla Ogawa kertoo kauheuksista on sellainen, että kirja on luettavaa. Paikoin tulee kauniitakin kuvia, vaikka koko ajan jännite ja ahdistus kasvaa.

Saarella eletään aikaa, jolloin ihmisten muististakin on kadonnut paljon asioita. Jollei ole, pitää muistipoliisi huolen, etteivät nämä ihmiset pääse muistojaan kertomaan. Kertojan, nuoren kirjailijan taiteilijaäiti on viety ja hänen veistoksensa ovat piilotettavia asioita. Kun aamuilman virtaus tuntuu väreilevän, tietää jonkun asian kadonneen saarelta ja ihmisten muistista. Ruusunterälehdet virtaavat pois kauniisti, hajuveden tuoksu haihtuu ja linnut katoavat. Kertoja asuu pappansa kanssa, joka on menettänyt aiemman työnsä ja toimii nyt lautturina. Hän kirjoittaa kirjaa konekirjoituksen opettajasta ja tämän oppilaasta ja auttaa ihmisiä, joita muistipoliisi etsii. 

"miten kummassa salainen poliisi pystyy erottamaan heidät muista. Siis ihmiset, joihin katoamiset eivät vaikuta. En usko, että heitä yhdistää mikään ulkoinen tekijä. Sukupuoli, ikä, ammatti ja perhetausta ovat kullakin mitä sattuu. Joten kunhan pysyy tarkkana ja käyttäytyy samoin kuin muutkin, eikö sen voisi hyvin peittääkin?

Papan ohella nuoren kirjailijan tukena on kustannustoimitta R, joka sanoittaa viimein pahimman pelon:

"Uskomatonta, että tällaisella saarella, missä kaikki vain katoaa, voi luoda sanoilla tällä tavoin jotakin uutta."....Mitä tapahtuu, jos sanat katoavat?

R:stä tulee vähitellen kirjailijan opastaja sekä kirjoittamiseen, että saaren elämään liittyvissä asioissa.

"Ei pidä kirjoittaa aivoilla. Haluan sinun kirjoittavan kädelläsi."

"Luulen, että tällä saarella asioita katoaa monta kertaa enemmän kuin uusia syntyy.."

"Sydämessä ei ole ääriviivoja eikä umpikujia. Siksi se pystyy ottamaan sisälleen ihan minkä muotoisia asioita tahansa ja laskeutumaan vaikka minkälaisiin syvyyksiin. Muistikin on samanlainen."

Kirjailija kätkee muistavan kustannustoimittajansa talonsa salahuoneeseen ja pitää tätä hengissä ruokkimalla pappansa kanssa ja antamalla R:lle pieniä tehtäviä. R auttaa nuorta naista kirjan työstämisessä vielä sittenkin, kun sanat haihtuvat.

"Ei merkitys ole tärkeä. Olennaista on sanojen syvyyksissä piilevä tarina. Juuri sitä sinä tällä hetkellä yrität vetää esiin. Sinun sydämesi yrittää saada kadonneita asioita takaisin."

 Saarelle iskenyt taifuuni vie papan lautan ja vammauttaa tätä kuolettavasti. Sitä ennen hän ehtii kuitenkin ihmetellä mäellä olevan kirjaston paloa lapsenlapsensa kanssa.

"Muistan jonkun sanoneen kauan sitten: missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä"

Miksi olen kirjan luettuani vakuuttunut, että Ogava on paitsi osaava ja hyvä kirjailija, myös sellainen kirjailija, jonka tulevienkin kirjojen suomennoksiin tulen tarttumaan? Dystopia ei ole ihan suosikkigenreni, mutta senkin hän saa toimimaan siten, että näen ihmisen kokemuksen kaikkien hirveyksien edessä ja takana. Vaatimattoman kirjailijan pyrkimys selviytyä ja auttaa muita tekevät tästä kirjasta inhimillisyyden ylistystä, vaikka maailma ympäriltä murenee ja virkavalta vakoojineen tekee olemisesta epävarmaa. Kirjailija osaa ottaa lukijansa. Vuonna 1961 syntynyt tekijä on kirjoittanut lukuisan määrän teoksia, useita on käännetty englanniksikin, palkintoja on tullut, mutta vain tässä mainitut kaksi on suomennettu. Odotan lisää.

Yoko Ogawa: Muistipoliisi. -Tammi, 2021.- Japaninkielinen alkuteos Hisoyaka na Kessho 1994. - Suom. Markus Juslin.-Keltainen kirjasto: 516. - 362 sivua

 

Riel Ane: Pihka

 

Oliko Jens Haarder paha ihminen? Ihmisten kertomusten perusteella hän oli  pahan vastakohta. Ystävällinen, avulias, itse hyväntahtoisuus. Hyväntahtoisuuden takana hän oli kuitenkin silminnähden onneton kaksostensa menetyksen takia. .liko se pahuutta? Tosin hän oli vähäpuheinen ja umpimielinen, mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Eikö ihminen yleensä ollut pikemminkin peloissaan silloin kun hän eristäytyi ja asetti sielullisia ja fyysisiä esteitä, jotta ihmiset eivät tulisi liian lähelle?

Kun kirja alkaa lauseella: Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. ei lukemista hetkeen voi jättää kesken. Eikä tämän kirjan lukemista voi ensinkään jättää kesken. Eipä ihme että kirja on palkittu pohjoismaisella Lasiavain-palkinnolla 2016!

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä perhe-elämää Pää-nimisellä saarella eristyksessä muusta kylästä "rauhalliseksi ja rakkauden täyttämäksi". Liepeessä kirjaa kutsutaan trilleriksi. Rakkautta kirjassa on, mutta yhteiskunnan ulkopuolella elävän perheen selviäminen ei suju normaalikuvioin. Kerronta etenee usein Livin, perheen alakouluikäisen tyttären näkökulmasta, mikä tuo tapahtumiin ensilauseesta lähtien lisää dramatiikkaa. Lisäksi ääneen pääsevät tytön äiti Maria, jonka muodonmuutos kaunottaresta liikkumattomaksi ja myöhemmin puhumattomaksi lihakasaksi yläkerran sängyssä on yksi kirjan oudoista asioista. Isoäitikin saa välillä näkemyksensä esiin.

Jens Haarder opettaa tytärtään selviytymään saaren oloissa. Hän opettaa tätä myös varastamaan tavaraa huomaamatta ja ampumaan jousella. Lisäksi hän ilmoittaa tyttärensä kuolleeksi, kuten tämän kaksoisvelikin on. Tytär tietää tämän ja piileksii pihalla  kontissa, jos joku vieras ilmestyy saareen.

Tein kuten hän sanoi, vaikka en tiennytkään, miksi tein niin.

 Äiti opettaa tyttärensä lukemaan ja kirjoittelee tälle viestejä vuoteessaan. Tytär rakastaa vanhempiaan, mutta myös kuollutta veljeään, joka on aina lähellä. Kotitalo ja sen ympäristö ovat täynnä romua, jota jo Jensin isä  on kerännyt. Sotkuisen ympäristön kuvaus hajuineen ja haittaeläimineen on osa kirjan vaikuttavuutta:  sekasorto korostaa rakkauden outoja ilmentymiä.

Olen aina vaikuttunut kirjoista, joissa kerrotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta. Tämä on yksi vaikuttavimmista, sillä Livillä on kovin rajalliset mahdollisuudet rakentaa maailmastaan kokonaista isän opetusten varassa. Hän tekee kyllä päätelmiä itsekin, mutta isän opit hallitsevat, vaikka tytöllä on tarkat silmät.

Tämä kirja on ensimmäinen tanskalaiselta Ane Rieliltä suomennettu teos. Itse luin ensin Tiiman , josta pidin myös kovasti. Vaikka olenkin paatunut paperikirjan ystävä, kuuntelin tästä kirjasta alun, eikä sekään ollut hassumpi kokemus. Hyvin kerrottu ja hallittu kertomus toimii ääneenkin luettuna. Kumpaakaan teosta ei mielestäni voi suoraan luokitella trillereiksi tai dekkareiksi. Riel nivoo kerrontaansa niin paljon muutakin lukijaa koskettavaa. Tiimassa teemana oli vanhuus ja muistisairaus, jotka nekin nähtiin sisältä päin. Jotkut saatavat kokea kirjat ahdistavina, mutta minulle nämä ovat kirjoja, joiden kirjoittajan nimen pidän taatusti muistissa.  Tartun varmasti seuraavaankin suomennokseen.

Ane Riel: Pihka. - Aula & Co, 2017. -Tanskankielinen alkuteos Harpiks, Suom. Katriina Huttunen. - Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. - 248 sivua. Äänikirjan lukija Anni Kajos, MP3, Aula & Co 2017, kesto 7 :35 :54.

Kokkonen Terhi: Rajamaa

 

Karolle oli itsestäänselvää, että jokainen hyvinhuollettu lihas jaksaisi vielä pitkään toteuttaa virkeäksi pumpatun mielen vaatimuksia ja jokainen aivosolu vastustaa öisin kutsuvia houreita. Hän kiitti mielessään epäoikeudenmukaista maailmankaikkeutta siitä, että he olivat juuri siinä. Loma oli onnistunut riidoista huolimatta hyvin. Oikeastaan sillä kuinka paljon he toisiaan rakastivat ei ollut väliä. He olivat tulleet ihmisiksi, jotka saattoivat viettää keskellä kevättä kaksi viikkoa erämaiden parhaiten siivotuissa hotelleissa, he olivat saavuttaneet elämässään pisteen, jossa yksikään tunturi ei ollut heille liian korkea ylittää tai arvo liian pyhä alittaa. Mutta äkkiä mikään ei ollut Karon käsissä. Sininen lava-auto ilmestyi kuin tyhjästä. ss.52-53

Auto-onnettomuus suistaa hyvintoimeentulevan ja itsevarman Karon elämän ennakoitavalta uraltaan ja paljastaa avioliitosta asioita, joita Karo ei ole suostunut aiemmin näkemään. Pariskunta jää odottamaan auton korjaamista ja viipyy talvisessa lomakylässä. Kylän asukkaiden ja sinne muutaneiden elämä ja ongelmat kietoutuvat Karon elämänvalheen paljastumiseen.

Jäänsiniset silmät paloivat kuin soihtu näyttäen tietä tuntemattomaan, ja vasta viidensadan hyvin hymyillyn kilometrin jälkeen, kun tiet olivat muuttuneet kapeiksi ja mutkitteleviksi, kun vähäpätöisestä risteyksestä oli käännytty  vasemmalle, kun taakse olivat jääneet homeinen kyläkauppa ja posti, josta myöhemmin tulisi turisti-info, ja vasemmalle puolelle ilmestynyt kuusten varjoihin hukkuva synkkä tummanpunainen talo kulunein ikkunapielin, alkoi se sammua. ss.147-148

 Sinikka on lähtenyt tätinsä Jaanan mukana tämän rakastajaltaan perimään mökkiin etsimään uutta alkua ja hankkii molemmille elannon vastaanottovirkailijana turisti-infossa. Hän ei ole ollut mukana Jaana -tädin intoilussa pienten paikkojen ystävällisyydestä ja paikallisesta solidaarisuudesta.

Martti, kuolleen vaimonsa synnyinseudulle muuttanut lääkäri tuntuu irralliselta henkilöltä. Hän paikkailee turistien vammoja ja mm. oikaisee Karon nenän suoraksi. Työn ohessa hän toimii rattopoikana Lahjalle, turistikeskuksen pomolle. Hänen elämänsä merkitys on kadonnut vaimon myötä ja työn tehtävä on pitää ajatukset pois elämän tyhjyydestä.

"Mitä muuta voi odottaa ihmiseltä, joka katsoo aina pois. Ei uskalla olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan."

Eveliina tiesi satuttavansa. Hän tiesi Martin tajuavan mitä lause tarkoitti. Samaa Martille sanottiin lääkärikeskuksen taukohuoneessa viikkoina, joina kiusaamistapausta selvitettiin. Silloinkin Martti pakeni. s.160

Vaikka ajatus hyvintoimeentulevien ihmisten ongelmien vatvomisesta lähes kahdensadan sivun verran tuntui melkein vastenmieliseltä, tartuin kirjaan arvostelujen perusteella ja innostuin kirjasta sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Eihän tässä olekaan kysymys mistään päälleliimatusta elämän tyhjyyden valituksesta, vaan hiukset pystyyn nostattavasta kamppailusta, jossa ei tiedä, mikä on totta, mikä valhetta.

Oli kuitenkin hyvä, etten tiennyt tarttuneeni trilleriin, kuten Helsingin kirjamessujen haastattelu paljasti. Silloin olisin ehkä jättänyt kirjan kesken. Vaikka jännitys kasvaa sivu sivulta, on kirjan ihmissuhteissa ja juonen kuljetuksessa paljon muutakin, paljon enemmän syvyyttä. Samassa haastattelussa kirjoittaja paljasti tarkoituksella kuvanneensa päähenkilönsä epämiellyttäviksi. Se kaiketi minua haittasi; olen aina halunnut samaistua päähenkilöihin edes vähän. Näiden henkilöiden kohdalla samaistumisyritykset tyrehtyivät alkuunsa. Ihan hyvä oli lukea tällainen kirja.

Vuonna 1974 syntynyt Terhi Kokkonen on kirjoittanut erinomaisen esikoisromaanin. Taustana on ura laulajana, muusikkona ja pop-lyyrikkona ja opinnot elokuvaleikkauksesta ja käsikirjoittamisesta.

Terhi Kokkonen : Rajamaa. - Otava 2020. 191 sivua. Kannen suunnittelu Joel Melasniemi Pekka Lehtosen valokuvan pohjalta.