Munro Alice
Kerjäläistyttö - Tarinoita Flosta ja Rosesta
Tammi 1985
Keltainen kirjasto
The Begger Maid 1977
Kanadassa nimellä Who Do You Think You Are
Suom. Kristiina Rikman
259 sivua
Ensin luin tätä Rosen tarinana. Äiditön tyttö on äitipuolensa Flon esimerkin ja epäesimerkin armoilla. Tämä tuntuu tietävän kaiken, vaikka onkin oppimaton. Tämä esittää menestyvää, vaikka köyhyys tunkee vääjäämättä perheen arkeen. Rosesta kasvaa epävarma nainen, joka pyytää olemassaoloaan anteeksi seurassa kuin seurassa. Ympäristö katsoo hänen onnistuvan, kun hän nai rikkaan perijän Patrickin. Rosen alusta asti epäilemä avioliitto päättyy eroon ja Rose menettää myös tyttärensä. Vasta pettymyksen ja asuinpaikkojen vaihtumisen jälkeen Rose löytää suunnan elämälleen ja saavutaa menestystä TV- näyttelijänä. Flo ei anna Rosen menestykselle arvoa.
Lukukokemukseni oli matkallaolosta johtuen aluksi hieman hajanainen, enkä sivu sivulta kertaillut ohi menneitä kohtia. Munro iti kuitenkin otteessaan yhtä hyvin kuin aina. Vasta jälkeenpäin ymmärsin tämän novellikokoelmaksi. Yhtenäisen tarinan nämä kertomukset muodostavat ja sellaisena sen yhä muistan.
Tästä kirjasta mieleeni tarttui toteamus, että menneisyydestä voi päästää irti, mutta menneisyys ei aina päästä irti.
Hyvä kirja. Kannatti lukea, vaikka ilmestymisestä on jo aikaa. Jotkut kirjat kestävät aikaa.
tiistai 10. joulukuuta 2019
torstai 24. lokakuuta 2019
Louis Edouard ; Ei enää Eddy
Edouard Louis
Ei enää Eddy
Tammi 2019
Keltainen kirjasto 500
Ranskankielinen alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule 2014
Suom. Lotta Toivanen
184 s.
Ajattelin pääseväni sisälle ranskalaiseen kirjallisuuteen tämän kirjan poikkeavan aiheen takia. Ranskassa kirja on herättänyt keskustelua siitä, voiko maassa todella olla niin köyhiä perheitä kuin kirjan kuvaama. Köyhyyden lisäksi kirjan teemoja ovat homous ja koulukiusaaminen. Kaikki teemat kietoutuvat toisiinsa ja yksi johtuu toisesta. Teos vaikuttaaa hyvin omakohtaiselta, mutta kohtausten raadollisuudeta huolimatta jäin oudon kylmäksi. Luin vastikään suomalaisen esikoisen, Antti Röngän Jalat ilmassa - kirjan, joka keskittyi kiusaamiseen ja kertoi siitä mielestäni koskettavammin kuin tämä kirja. Vai johtuiko se minulle tutummasta kulttuurista?
Ymmärsin että äidin läpi virtasi monenlaista puhetta, että erilaiset näkemykset ilmenivät hänen kauttaan, että häntä toisaalta riivasi raastava häpeä koulutuksen puutteesta ja toisaalta hän kuitenkin tunsi ylpeyttä siitä, kuten hän sanoi, että oli selvinnyt ja tehnyt komeita lapsia, ja että nuo näkemykset olivat olemassa vain suhteessa toisiinsa. s. 60
Koska tyttömäinen käytös on yksi kiusaamisen syy ja erityisesti pojan isä halveksii ja vihaa moista, yrittää päähenkilö päästä eroon kaikista naismaisita piirteistään. Hän jopa rakentaa seurustelusuhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa, vaikka tytön suuteleminen ällöttääkin. Suhteet eivät kuitenkaan kestä kauan ja loppu on usein karu.
Minä löin häntä. Tartuin tukasta ja hakkasin hänen päätään koulubussin kylkeen, hakkasin häntä rajusti niin kuin se pitkä punapää ja huonoryhtinen hakkasivat minua kirjaston käytävässä.Monet näkivät meidät Ja nauroivat ja kannustivat minua. Hyvä hyvä hakkaa se, vedä turpaan. Amelie itki ja rukoili minua lopettamaan. Hän kiljui, ulisi, aneli. Hän oli antanut ymmärtää kuuluvansa maailmaan, joka oli hienompi kuin minun maailmani. s.86
(Yläkoulun viimeisellä) Luokallani oli poika, joka oli minuakin tyttömäisempi ja jota sanottiin Pöljäksi. Vihasin häntä, koska hän ei jakanut tuskaani, ei edes koettanut jakaa sitä, ei yrittänytkään lähestyä minua. Vihaan sekoittui kuitenkin tuttuuden tunne, tunne siitä että lähelläni oli viimein joku kaltaiseni.....
Eräänä päivänä, kun hän metelöi koulunkäytävässä, jossa oli melkoinen tungos, minä huusin hänelle Turpa kiinni vitun homo. Kaikki oppilaat nauroivat. He katsoivat häntä ja he katsoivat minua. Olin siinä käytävällä tuon pilkkahuudon ajaksi sälyttämään häpeäni hänen niskaansa. s.163
Kirjailijan tyyli pyrkii kai jonkinlaiseen taiteellisuuteen. Se on katkelmallista, vaikka tapahtumat etenevätkin kronologisesti. Suomennoksessa oli jopa joitakin selkeitä virheitä pitkähköjen lauseiden sanojen taivutuksessa. Olin jotensakin pettynyt siihen.
Kunnioitan kyllä kirjailijaa, joka ponnistaa vaikeista oloista korkealle ja kertoo omista vaikeista kokemuksistaan maailmalle. Jo kirjan tekeminen on kunnioitettavaa. Arvostelijat ylistivät taas tätä kirjaa. Lukijat ovat nostaneet sen myyntilistojen kärkeen. Minä luultavasti unohdan kirjan pian.
Tammi 2019
Keltainen kirjasto 500
Ranskankielinen alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule 2014
Suom. Lotta Toivanen
184 s.
Ajattelin pääseväni sisälle ranskalaiseen kirjallisuuteen tämän kirjan poikkeavan aiheen takia. Ranskassa kirja on herättänyt keskustelua siitä, voiko maassa todella olla niin köyhiä perheitä kuin kirjan kuvaama. Köyhyyden lisäksi kirjan teemoja ovat homous ja koulukiusaaminen. Kaikki teemat kietoutuvat toisiinsa ja yksi johtuu toisesta. Teos vaikuttaaa hyvin omakohtaiselta, mutta kohtausten raadollisuudeta huolimatta jäin oudon kylmäksi. Luin vastikään suomalaisen esikoisen, Antti Röngän Jalat ilmassa - kirjan, joka keskittyi kiusaamiseen ja kertoi siitä mielestäni koskettavammin kuin tämä kirja. Vai johtuiko se minulle tutummasta kulttuurista?
Ymmärsin että äidin läpi virtasi monenlaista puhetta, että erilaiset näkemykset ilmenivät hänen kauttaan, että häntä toisaalta riivasi raastava häpeä koulutuksen puutteesta ja toisaalta hän kuitenkin tunsi ylpeyttä siitä, kuten hän sanoi, että oli selvinnyt ja tehnyt komeita lapsia, ja että nuo näkemykset olivat olemassa vain suhteessa toisiinsa. s. 60
Koska tyttömäinen käytös on yksi kiusaamisen syy ja erityisesti pojan isä halveksii ja vihaa moista, yrittää päähenkilö päästä eroon kaikista naismaisita piirteistään. Hän jopa rakentaa seurustelusuhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa, vaikka tytön suuteleminen ällöttääkin. Suhteet eivät kuitenkaan kestä kauan ja loppu on usein karu.
Minä löin häntä. Tartuin tukasta ja hakkasin hänen päätään koulubussin kylkeen, hakkasin häntä rajusti niin kuin se pitkä punapää ja huonoryhtinen hakkasivat minua kirjaston käytävässä.Monet näkivät meidät Ja nauroivat ja kannustivat minua. Hyvä hyvä hakkaa se, vedä turpaan. Amelie itki ja rukoili minua lopettamaan. Hän kiljui, ulisi, aneli. Hän oli antanut ymmärtää kuuluvansa maailmaan, joka oli hienompi kuin minun maailmani. s.86
(Yläkoulun viimeisellä) Luokallani oli poika, joka oli minuakin tyttömäisempi ja jota sanottiin Pöljäksi. Vihasin häntä, koska hän ei jakanut tuskaani, ei edes koettanut jakaa sitä, ei yrittänytkään lähestyä minua. Vihaan sekoittui kuitenkin tuttuuden tunne, tunne siitä että lähelläni oli viimein joku kaltaiseni.....
Eräänä päivänä, kun hän metelöi koulunkäytävässä, jossa oli melkoinen tungos, minä huusin hänelle Turpa kiinni vitun homo. Kaikki oppilaat nauroivat. He katsoivat häntä ja he katsoivat minua. Olin siinä käytävällä tuon pilkkahuudon ajaksi sälyttämään häpeäni hänen niskaansa. s.163
Kirjailijan tyyli pyrkii kai jonkinlaiseen taiteellisuuteen. Se on katkelmallista, vaikka tapahtumat etenevätkin kronologisesti. Suomennoksessa oli jopa joitakin selkeitä virheitä pitkähköjen lauseiden sanojen taivutuksessa. Olin jotensakin pettynyt siihen.
Kunnioitan kyllä kirjailijaa, joka ponnistaa vaikeista oloista korkealle ja kertoo omista vaikeista kokemuksistaan maailmalle. Jo kirjan tekeminen on kunnioitettavaa. Arvostelijat ylistivät taas tätä kirjaa. Lukijat ovat nostaneet sen myyntilistojen kärkeen. Minä luultavasti unohdan kirjan pian.
Erpenbeck Jenny: Mennä, meni, mennyt
Jenny Erpenbeck
Mennä, meni, mennyt
Tammi 2019
Keltainen kirjasto, 497
Saksankielinen alkuteos: Gehen, ging, gegangen 2015
suom.Jukka-Pekka Pajunen
413 sivua
Nämä ovat kysymyksiä, joita vasta eläköitynyt klassisten kielten professori Richard esittää pakolaisille Berliinin vastaanottokeskuksessa. Nämä ovat niinikään kysymyksiä, joita minä en ole oikeastaan tullut ajatelleeksi, kun puhutaan maahanmuuttajista, turvapaikanhakijoista, pakolaisista. Heistä puhutaan useimmiten ryhmänä tai ongelmana, harvoin yksilöinä, joilla on menneisyys ja jotka ovat toivoneet tulevaisuutta. Ja kuitenkin heillä on menneisyys.
Isä kertoi minulle, kuka minä olen., Awad sanoo.....
Mitä sen jälkeen?
Minusta tuli automekaanikko ja menin töihin. Minulla oli ystäviä. Se oli hyvää elämää.
Mitä sen jälkeen?...
Sitten isä ammuttiin. ss.94-95
Mikäli näkisit minut töissä, metalliseppä Rashid sanoo, näkisit aivan toisen Rashidin, ja silloin Richard oivaltaa, kuinka perustellusti hän kutsuu miestä Salamaniskijäksi. A complete other Rashid. Tiedätkö, Rashid sanoo, työnteko on minulle yhtä luonnollista kuin hengittäminen. s.289
Richard asuu yksin talossaan järven rannalla. Hänen vaimonsa on kuollut kolme vuotta aiemmin. Lapsia ei ole. Keväällä hän on jäänyt eläkkeelle. Alkukesästä järveen on hukkunut uimari, jonka ruumista ei ole löydetty. Kukaan ei ui järvessä Richard on asunut ennen Berliinin muurin murtumista Itä-Berliinissä. Italiasta tulleet pakolaiset ovat kerääntyneet Berliinin torille. Siellä Richard havahtuu tajuamaan joukon nimettömyyden ja ihmisten sulautumisen kaltaistensa joukkoon. Tämä oivallus johdattaa Richardin pakolaiskeskukseen, ratkaisua toimettomina ja turtuneina odottavien ihmisten luo. Hän tarjoaa apua ihmisille, joihin tutustuu, ymmärtää vähitellen muitakin ongelmia kuin kielivaikeuksia. Hän myös pettyy ja häntä petetään.
Häntä on petetty aiemminkin. Hän on työtoverinsa lausunnon perusteella joutunut Stasin listoille, koska on aina kiinnittänyt huomiota kauniisiin naisiin. Lausunnossa hänet määriteltiin tämän perusteella epävakaaksi ja epäluotettavaksi, eikä häntä katsota sopivaksi yliopiston viranhaltijaksi.
Siitäkin huolimatta Richard etsii ymmärrystä ja löytää yhtäläisyyksiä saksalaisten ja maahanmuuttajien kanssa. Hänen tuttavapiirissäänkin pohditaan, kuinka onni asua turvallisessa ympäristössä ja elää rikasta ja hyvää elämää on sattumanvaraista.
Richard ajattelee, että ei ole suinkaan mikään kovin pitkä aika siitä, kun tarina maastamuutosta ja onnen etsinnästä oli myös saksalainen tarina. s.266
Mikäli se, että heillä meni niin hyvin, ei kuitenkaan ollut heidän omaa ansiotaan, niin silloinhan se ei ollut myöskään pakolaisten syy, että heillä menee huonosti. Tilanne olisi aivan hyvin voinut olla päinvastoin. Tämä ajatus loksauttaa hetkeksi kitansa apposen auki ja paljastaa pelottavat hampaansa.
Sylvia sanoo: Minä kuvittelen välillä, että mitä jos meidänkin täytyy paeta eikä kukaan sitten auta meitä. s.145
Richard tietää kuuluvansa niihin harvoihin tässä maailmassa, jotka voivat valita todellisuuden, jossa haluavat toimia. s. 325
Richard oivaltaa myös, että eurooppalainen on määritellyt oman maanosansa ulkopuolella olevat maat oman käsityksensä ja mittapuunsa mukaan. Aivan samoin kuin nyt noista maista - tai aavikolta kotoisin oleva ihminen määritellään työtä karttelevaksi sen takia, että hänellä ei ole pakolaiskeskuksessa turvapaikkaa odotellessaan muuta tekemistä kuin odottaa toimettomana, syödä ja nukkua.
Missä te vartuitte aikuisiksi? Mikä äidinkielenne on? Mihin uskontokuntaan kuulutte? Kuinka monta henkeä teidän perheeseenne kuuluu? Millaisessa asunnossa tai talossa elitte? Miten vanhempanne tutustuivat toisiinsa? Oliko teillä televisio? Missä nukuitte? Mitä ruokaa söitte? Mikä oli lapsuutenne mieluisin piilopaikka? Kävittekö koulua? Millaiset vaatteet teillä oli? Oliko kotieläimiä? Onko teillä ammattikoulutus? Onko teillä perhettä? Milloin lähditte kotimaastanne? Miksi? Pidättekö yhteyttä perheeseenne? Mikä oli määränpäänne? Miten hyvästelitte? Mitä otitte mukaan lähtiessänne? Millaiseksi kuvittelitte Euroopan?Mikä on toisin? Miten kulutatte päivänne? Mitä kaipaatte eniten? Mitä toivotte? Jos teillä olisi täällä asuvia lapsia, mitä kertoisitte kotimaastanne? Voitteko kuvitella vanhenevanne täällä? Mihin teidät pitää haudata? s.64
Nämä ovat kysymyksiä, joita vasta eläköitynyt klassisten kielten professori Richard esittää pakolaisille Berliinin vastaanottokeskuksessa. Nämä ovat niinikään kysymyksiä, joita minä en ole oikeastaan tullut ajatelleeksi, kun puhutaan maahanmuuttajista, turvapaikanhakijoista, pakolaisista. Heistä puhutaan useimmiten ryhmänä tai ongelmana, harvoin yksilöinä, joilla on menneisyys ja jotka ovat toivoneet tulevaisuutta. Ja kuitenkin heillä on menneisyys.
Isä kertoi minulle, kuka minä olen., Awad sanoo.....
Mitä sen jälkeen?
Minusta tuli automekaanikko ja menin töihin. Minulla oli ystäviä. Se oli hyvää elämää.
Mitä sen jälkeen?...
Sitten isä ammuttiin. ss.94-95
Mikäli näkisit minut töissä, metalliseppä Rashid sanoo, näkisit aivan toisen Rashidin, ja silloin Richard oivaltaa, kuinka perustellusti hän kutsuu miestä Salamaniskijäksi. A complete other Rashid. Tiedätkö, Rashid sanoo, työnteko on minulle yhtä luonnollista kuin hengittäminen. s.289
Richard asuu yksin talossaan järven rannalla. Hänen vaimonsa on kuollut kolme vuotta aiemmin. Lapsia ei ole. Keväällä hän on jäänyt eläkkeelle. Alkukesästä järveen on hukkunut uimari, jonka ruumista ei ole löydetty. Kukaan ei ui järvessä Richard on asunut ennen Berliinin muurin murtumista Itä-Berliinissä. Italiasta tulleet pakolaiset ovat kerääntyneet Berliinin torille. Siellä Richard havahtuu tajuamaan joukon nimettömyyden ja ihmisten sulautumisen kaltaistensa joukkoon. Tämä oivallus johdattaa Richardin pakolaiskeskukseen, ratkaisua toimettomina ja turtuneina odottavien ihmisten luo. Hän tarjoaa apua ihmisille, joihin tutustuu, ymmärtää vähitellen muitakin ongelmia kuin kielivaikeuksia. Hän myös pettyy ja häntä petetään.
Häntä on petetty aiemminkin. Hän on työtoverinsa lausunnon perusteella joutunut Stasin listoille, koska on aina kiinnittänyt huomiota kauniisiin naisiin. Lausunnossa hänet määriteltiin tämän perusteella epävakaaksi ja epäluotettavaksi, eikä häntä katsota sopivaksi yliopiston viranhaltijaksi.
Siitäkin huolimatta Richard etsii ymmärrystä ja löytää yhtäläisyyksiä saksalaisten ja maahanmuuttajien kanssa. Hänen tuttavapiirissäänkin pohditaan, kuinka onni asua turvallisessa ympäristössä ja elää rikasta ja hyvää elämää on sattumanvaraista.
Richard ajattelee, että ei ole suinkaan mikään kovin pitkä aika siitä, kun tarina maastamuutosta ja onnen etsinnästä oli myös saksalainen tarina. s.266
Mikäli se, että heillä meni niin hyvin, ei kuitenkaan ollut heidän omaa ansiotaan, niin silloinhan se ei ollut myöskään pakolaisten syy, että heillä menee huonosti. Tilanne olisi aivan hyvin voinut olla päinvastoin. Tämä ajatus loksauttaa hetkeksi kitansa apposen auki ja paljastaa pelottavat hampaansa.
Sylvia sanoo: Minä kuvittelen välillä, että mitä jos meidänkin täytyy paeta eikä kukaan sitten auta meitä. s.145
Richard tietää kuuluvansa niihin harvoihin tässä maailmassa, jotka voivat valita todellisuuden, jossa haluavat toimia. s. 325
Richard oivaltaa myös, että eurooppalainen on määritellyt oman maanosansa ulkopuolella olevat maat oman käsityksensä ja mittapuunsa mukaan. Aivan samoin kuin nyt noista maista - tai aavikolta kotoisin oleva ihminen määritellään työtä karttelevaksi sen takia, että hänellä ei ole pakolaiskeskuksessa turvapaikkaa odotellessaan muuta tekemistä kuin odottaa toimettomana, syödä ja nukkua.
Ensimmäistä kertaa hän oivaltaa, että eurooppalaisten vetämät rajat eivät oikeastaan ole lainkaan samoja kuin afrikkalaisten rajat. Jonkin aikaa pääkaupunkeja etsiskellessään hän on taas huomannut karttakirjaan vedetyt suorat viivat, mutta vasta nyt hän ymmärtää, miten mielivaltaisia nuo viivat olivat.
- Aavikolta, selvä. s. 82
Siis myös henkilö, joka kertoo toden tarinan maassa, jolla ei ole mitään velvollisuutta kuunnella häntä, on niin sanottu turvapaikkahuijari, ja on turha edes kuvitella, että hänen tarinaansa reagoitaisiin jollakin tavalla. Lehdistä voi myös lukea, että uusi sormenjälkijärjestelmä tulee pian erottelemaan pakolaisryhmistä ne, joita on kuultava, ja ne, joita ei tarvitse kuulla.
Hän muistaa taas, miten Tristan oli eilen kertonut, ettei saa enää pois mielestään kuvaa Tripolin kaduilla lojuneista ruumiista. Jos on muukalainen, silloin ei ole valinnanvaraa. s. 105
Mieluiten leikkaisin muiston irti itsestäni, Rashid oli sanonut. Cut. Cut.Elämä, jossa tyhjän nykyhetken valtaa muisto jota ei vaan voi kestää, elämä, joka kieltäytyy palajastamasta tulevaa, sellainen elämä on varmasti raskasta, Richard ajattelee, tavallaan elämä ilman vastarantaa. s. 405
Kovin monitahoinen ja monenlaisia ajatuksia herättävä kirja oli toteavan rauhallisesti, yksinkertaisin lausein kerrottu. Minun mielestäni tämä on tärkeä kirja, jonka soisin monen lukevan.Yksi kirjan motoiksi valituista lauseista on lainattu Martin Luther Kingiltä. Se sopii myös kokoamaan kirjan herättämät ajatukset.
- Aavikolta, selvä. s. 82
Siis myös henkilö, joka kertoo toden tarinan maassa, jolla ei ole mitään velvollisuutta kuunnella häntä, on niin sanottu turvapaikkahuijari, ja on turha edes kuvitella, että hänen tarinaansa reagoitaisiin jollakin tavalla. Lehdistä voi myös lukea, että uusi sormenjälkijärjestelmä tulee pian erottelemaan pakolaisryhmistä ne, joita on kuultava, ja ne, joita ei tarvitse kuulla.
Hän muistaa taas, miten Tristan oli eilen kertonut, ettei saa enää pois mielestään kuvaa Tripolin kaduilla lojuneista ruumiista. Jos on muukalainen, silloin ei ole valinnanvaraa. s. 105
Mieluiten leikkaisin muiston irti itsestäni, Rashid oli sanonut. Cut. Cut.Elämä, jossa tyhjän nykyhetken valtaa muisto jota ei vaan voi kestää, elämä, joka kieltäytyy palajastamasta tulevaa, sellainen elämä on varmasti raskasta, Richard ajattelee, tavallaan elämä ilman vastarantaa. s. 405
Kovin monitahoinen ja monenlaisia ajatuksia herättävä kirja oli toteavan rauhallisesti, yksinkertaisin lausein kerrottu. Minun mielestäni tämä on tärkeä kirja, jonka soisin monen lukevan.Yksi kirjan motoiksi valituista lauseista on lainattu Martin Luther Kingiltä. Se sopii myös kokoamaan kirjan herättämät ajatukset.
Lopulta emme muista vihollistemme sanoja vaan ainoastaan ystäviemme vaikenemisen
Martin Luther King
tiistai 22. lokakuuta 2019
Ferrante, Elena: Kadonneen lapsen tarina
Enpä tiedä, jaksoinko kuitenkaan innostua niin paljon Ferranten Napoli-sarjasta loppuun asti. Ensimmäisessä osassa oli kerronta sujuvaa, vähän jankkaavaa tosin. Toinessa osassa kerronta lähti lentoon kuten nuoruudessa elämä yleensä - sehän kertoi nuoruudesta, lapsuuden jättämisestä. Kolmannesta osasta en muista paljonkaan eikä neljäs osakaan minua ihan tavoittanut. Voisin tietysti syyttää äänikirjaa, mutta Erja Manto on lukijana loistava. Ensimmäistä osaa lukuunottamatta olen kuunnellut kaikki kirjat puuhatessani kotihommia. Ehkä otan vastaan helpommin sanomaa lukijan kuin kuulijana.
Tai sitten vika on todellakin siinä, ettei tämä teksti puhuttele minua tarpeeksi. Kertoja on Elena, Lena, joka ponnistaa köyhyydestä kirjailijaksi. Vaikka koti ei kannusta, kannustavat opettaja, anoppi ja aviomies. Hän opiskelee sitkeästi, kirjoittaa sitkeästi - ja on jatkuvasti kateellinen ystävälleen Lilalle, joka tuntuu ylivoimaiselta niin lahjoiltaan kuin rohkeudeltaan ja kauneudeltaankin. Lila ei saa niitä mahdollisuuksia kuin Elena, vaan jää Napoliin, kotikortteleihinsa. Hän solmii hyvin nuorena avioliiton, jossa ei viihdy, eroaa ja hankkii itselleen toimeentulon keksiliäisyyden, uskalluksen ja lahjakkuutensa avulla. Juuri tämä ystävyyden kuvaus on mielestäni romaanin kantava voima. Erityisesti nuoruudessa tyttöjen suhde kärjistyy, kateus ja ystävättären arvaamattomuus Elenan kuvaamana tulevat lähelle omia tuntoja.
Tämä viimeinen osa kuvaa Elenan avioeroa ja suhdetta nuoruuden rakastetun Ninon kanssa. Hyvin sekin on kuvattu: pettymyksen tunteet ja halu uskoa edelleen pettävään rakastettuun ja jatkuva anteeksianto, kunnes sekin riittää. Kuunneltuna tässä nousi kuitenkin päällimmäiseksi toisto, joka meni lähelle jankkaamista. Eikö Elena ikinä opi? Eikö hän todellakaan tajua, miten Nino pettää, miten Lila toimii? Tai no , enpä taida minäkään tajuta, vieläkään. Lila on arvaamaton ja yllätyksellinen, Elena vakaa, vaikka horjuukin rakkauksiensa heiteltävänä.
Kun olen tässä yrittänyt selittää Napoli-sarjan jättämää jälkeä minussa, huomaan kuitenkin olevani tyytyväinen, että jatkoin kirjasarjan parissa. (Eipä minulle tosin tullut mieleenkään jättää kesken. Sarjan saama julkinen kiitostelu vaikuttaa kai sekin.) Minä peilaan lukemassani myös itseäni ja jonkin häivähdyksen piilotetusta minuudesta tämäkin kirja paljasti.
Kirjastopalvelun äänite alkoi edellisen osan lopun kertauksena ja loppui ikäänkuin kesken. Täytyy vielä tarkastaa "oikeasta kirjasta".
Ehkä kuitenkin päädyn suosittelemaan lukemista tai kuuntelua.
Elena Ferrante
Kadonneen lapsen tarina
Napoli sarja, Neljäs osa
Italiankielinen alkuteos: Storia della bambina perduta
Suomentanut Helinä Kangas
Äänikirja: Kirjastopalvelu Oy
Lukija: Erja Manto
Laajuus 1 mp3-cd-levy, 18 h 23 min
Alkuperäinen kansi: Matti Ruokonen
Päällyksen kuva: Ruby Del Angel /Arcange
Tai sitten vika on todellakin siinä, ettei tämä teksti puhuttele minua tarpeeksi. Kertoja on Elena, Lena, joka ponnistaa köyhyydestä kirjailijaksi. Vaikka koti ei kannusta, kannustavat opettaja, anoppi ja aviomies. Hän opiskelee sitkeästi, kirjoittaa sitkeästi - ja on jatkuvasti kateellinen ystävälleen Lilalle, joka tuntuu ylivoimaiselta niin lahjoiltaan kuin rohkeudeltaan ja kauneudeltaankin. Lila ei saa niitä mahdollisuuksia kuin Elena, vaan jää Napoliin, kotikortteleihinsa. Hän solmii hyvin nuorena avioliiton, jossa ei viihdy, eroaa ja hankkii itselleen toimeentulon keksiliäisyyden, uskalluksen ja lahjakkuutensa avulla. Juuri tämä ystävyyden kuvaus on mielestäni romaanin kantava voima. Erityisesti nuoruudessa tyttöjen suhde kärjistyy, kateus ja ystävättären arvaamattomuus Elenan kuvaamana tulevat lähelle omia tuntoja.
Tämä viimeinen osa kuvaa Elenan avioeroa ja suhdetta nuoruuden rakastetun Ninon kanssa. Hyvin sekin on kuvattu: pettymyksen tunteet ja halu uskoa edelleen pettävään rakastettuun ja jatkuva anteeksianto, kunnes sekin riittää. Kuunneltuna tässä nousi kuitenkin päällimmäiseksi toisto, joka meni lähelle jankkaamista. Eikö Elena ikinä opi? Eikö hän todellakaan tajua, miten Nino pettää, miten Lila toimii? Tai no , enpä taida minäkään tajuta, vieläkään. Lila on arvaamaton ja yllätyksellinen, Elena vakaa, vaikka horjuukin rakkauksiensa heiteltävänä.
Kun olen tässä yrittänyt selittää Napoli-sarjan jättämää jälkeä minussa, huomaan kuitenkin olevani tyytyväinen, että jatkoin kirjasarjan parissa. (Eipä minulle tosin tullut mieleenkään jättää kesken. Sarjan saama julkinen kiitostelu vaikuttaa kai sekin.) Minä peilaan lukemassani myös itseäni ja jonkin häivähdyksen piilotetusta minuudesta tämäkin kirja paljasti.
Kirjastopalvelun äänite alkoi edellisen osan lopun kertauksena ja loppui ikäänkuin kesken. Täytyy vielä tarkastaa "oikeasta kirjasta".
Ehkä kuitenkin päädyn suosittelemaan lukemista tai kuuntelua.
Elena Ferrante
Kadonneen lapsen tarina
Napoli sarja, Neljäs osa
Italiankielinen alkuteos: Storia della bambina perduta
Suomentanut Helinä Kangas
Äänikirja: Kirjastopalvelu Oy
Lukija: Erja Manto
Laajuus 1 mp3-cd-levy, 18 h 23 min
Alkuperäinen kansi: Matti Ruokonen
Päällyksen kuva: Ruby Del Angel /Arcange
Cusk Rachel: Siirtymä
Rachel Cusk
Siirtymä - romaani
Kustantamo S&S 2019
Englanninkielinen alkuteos Transit 2016
Suomentanut Kaisa Kattelus
218 sivua
Tässä kirja, jota on kehuttu kovasti.Se on trilogian toinen osa, mutta hyvin pääsee mukaan, vaikkei olisikaan lukenut Ääriviivat -nimellä suomennettua ensimmäistä osaa. Cuskin tyyli kirjoittaa on miellyttänyt Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkoa Antti Majanderia niin, että hän sanoo sen olevan esikuvana , jos hän itse joskus kirjoittaa kirjan.
Päähenkilö on keski-ikäinen, vastikään eronnut nainen, jolla on kaksi lasta. Hän muuttaa uuteen asuntoon, joka vaatii paljon remonttia, mutta on hyvällä asuinalueella. Alakerran naapurit ovat erittäin hankalia, valittavat jokaisesta kolhduksesta ja suhtautuvat suorastaan agressiivisesti yläpuolella asuviin.
Olin unohtanut, sanoin, miten huojentavalta kaupungin nimettömyys saattaa tuntua. Täällä ihmiset eivät alituiseen selittele tekemisiään, kaupunki oli vaivaton käyttöliittymä, eräänlainen inhimillisen käyttäytymisen leksikko, joka purki minuuden koodeja niin, että oli mahdollista kommunikoida pelkistetysti ja nopeasti. Entisessä asuinpaikassani maalla jokainen yksilö oli ollut omien tekojensa ja tavoitteidensa ainutlaatuinen, usein käsittämätön ilmentymä. Kun pitää selittää omaa itseä, sanoin, paljon jää ymmärtämättä ja paljon ymmärretään väärin, moni olettamus jää vaille perustetta ja moni sana vaille olennaista merkitystä. s.20
Päähenkilö on kirjailija, joka rakentaa itseään uudelleen eron jälkeen. Hän ei kerro itsestään, vaan kohtaamistaan ihmisitä ja näiden sanomisista ja tekemisistä. Näiden kohtaamisten kautta kerrotaan tarina, josta Majander oli innostunut.
Minä en yhtään innostunut kirjasta. Minulle se oli tyhjänpäiväistä ja harmaata luettavaa. Jätin sen kerran keskenkin, mutta jatkoin myöhemmin. Loppuun lukeminen ei kohdallani auttanut. Yhtä vaisuksi jäi lukukokemukseni silti. Muutamia oivalluksia kirjasta poimin, mutta kokonaisuutta ne eivät pelastaneet.
Poikani sanoivat heitä peikoiksi, kerroin. Pojat olivat vielä niin nuoria, että näkivät moraalin, oikean ja väärän, hahmoina, sanoin, niin kuin lapsuuden sadut ovat opettaneet. He pyrkivät edelleen antamaan pahuudelle identiteetin
...Olin ajatellut viime aikoina pahuutta, jatkoin, ja olin alkanut oivaltaa, ettei sitä tuottanut tahto vaan päinvastoin antautuminen. Se edusti yrittämisestä luopumista, itsekurin hylkäämistä halun vuoksi. s. 164
Kun hän äsken oli sanonut, ettei ollut kiinnostunut Hartleyn maalauksista, hän oli yrittänyt ilmaista, ettei ollut kiinnostunut niistä objektiivisesti, taideteoksina. Ne olivat pikemminkin kuin ajatuksia, toisen ihmisen päässä olevia ajatuksia, jotka hän näki. Niiden näkeminen sai hänet tajuamaan, että nuo ajatukset olivat hänen omiaan. s.113
Kuten sanoin, kirja on saanut loistavia arvioita ja siitä on pidetty. Ehkä siihen kannattaa tarttua vaikkapa Kirsin arvion perusteella.
Siirtymä - romaani
Kustantamo S&S 2019
Englanninkielinen alkuteos Transit 2016
Suomentanut Kaisa Kattelus
218 sivua
Tässä kirja, jota on kehuttu kovasti.Se on trilogian toinen osa, mutta hyvin pääsee mukaan, vaikkei olisikaan lukenut Ääriviivat -nimellä suomennettua ensimmäistä osaa. Cuskin tyyli kirjoittaa on miellyttänyt Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkoa Antti Majanderia niin, että hän sanoo sen olevan esikuvana , jos hän itse joskus kirjoittaa kirjan.
Päähenkilö on keski-ikäinen, vastikään eronnut nainen, jolla on kaksi lasta. Hän muuttaa uuteen asuntoon, joka vaatii paljon remonttia, mutta on hyvällä asuinalueella. Alakerran naapurit ovat erittäin hankalia, valittavat jokaisesta kolhduksesta ja suhtautuvat suorastaan agressiivisesti yläpuolella asuviin.
Olin unohtanut, sanoin, miten huojentavalta kaupungin nimettömyys saattaa tuntua. Täällä ihmiset eivät alituiseen selittele tekemisiään, kaupunki oli vaivaton käyttöliittymä, eräänlainen inhimillisen käyttäytymisen leksikko, joka purki minuuden koodeja niin, että oli mahdollista kommunikoida pelkistetysti ja nopeasti. Entisessä asuinpaikassani maalla jokainen yksilö oli ollut omien tekojensa ja tavoitteidensa ainutlaatuinen, usein käsittämätön ilmentymä. Kun pitää selittää omaa itseä, sanoin, paljon jää ymmärtämättä ja paljon ymmärretään väärin, moni olettamus jää vaille perustetta ja moni sana vaille olennaista merkitystä. s.20
Päähenkilö on kirjailija, joka rakentaa itseään uudelleen eron jälkeen. Hän ei kerro itsestään, vaan kohtaamistaan ihmisitä ja näiden sanomisista ja tekemisistä. Näiden kohtaamisten kautta kerrotaan tarina, josta Majander oli innostunut.
Minä en yhtään innostunut kirjasta. Minulle se oli tyhjänpäiväistä ja harmaata luettavaa. Jätin sen kerran keskenkin, mutta jatkoin myöhemmin. Loppuun lukeminen ei kohdallani auttanut. Yhtä vaisuksi jäi lukukokemukseni silti. Muutamia oivalluksia kirjasta poimin, mutta kokonaisuutta ne eivät pelastaneet.
Poikani sanoivat heitä peikoiksi, kerroin. Pojat olivat vielä niin nuoria, että näkivät moraalin, oikean ja väärän, hahmoina, sanoin, niin kuin lapsuuden sadut ovat opettaneet. He pyrkivät edelleen antamaan pahuudelle identiteetin
...Olin ajatellut viime aikoina pahuutta, jatkoin, ja olin alkanut oivaltaa, ettei sitä tuottanut tahto vaan päinvastoin antautuminen. Se edusti yrittämisestä luopumista, itsekurin hylkäämistä halun vuoksi. s. 164
Kun hän äsken oli sanonut, ettei ollut kiinnostunut Hartleyn maalauksista, hän oli yrittänyt ilmaista, ettei ollut kiinnostunut niistä objektiivisesti, taideteoksina. Ne olivat pikemminkin kuin ajatuksia, toisen ihmisen päässä olevia ajatuksia, jotka hän näki. Niiden näkeminen sai hänet tajuamaan, että nuo ajatukset olivat hänen omiaan. s.113
Kuten sanoin, kirja on saanut loistavia arvioita ja siitä on pidetty. Ehkä siihen kannattaa tarttua vaikkapa Kirsin arvion perusteella.
maanantai 21. lokakuuta 2019
Moster Stefan: Suurlähettilään vaimo
Stefan Moster
Suurlähettilään vaimo
Siltala 2016
Saksankielinen alkuteos Die Frau des Botschafters, 2013
Suom. Jukka-Pekka Pajunen
272 sivua
Tapahtumakulku lähtee liikkeelle oudosta sattumuksesta. Suomeen vasta muuttanut saksalaisen diplomaatin rouva tutustuu uuden asuinpaikkansa ympäristöön.Asunto on meren rannassa ja parina päiväna ohi veneilevä kalastaja heittää kalan laiturille. Oda-rouva ymmärtää tämän lahjaksi ja tutustuu vähitellen eläkeikäiseen Klausiin joka:
"Minä olen eläkkeellä. Eikä minulla aikaisemmin ollut ammattia, vain pelkkä työ." s.132
Odan diplomaattipuoliso Robert pitää omaa työtään ja asemaansa tärkeänä, vaikkei olekaan päässyt siihen maahan, johon kunnianhimoisimmat haaveet kohdistuivat. Hän ei jaksa paneutua vaimonsa asioihin tai murheisiin tai ei ehkä haluakaan. Oda oli ollut ennen avioitumistaan TV-toimittaja, joka oli vetänyt haastatteluohjelmaa. Ohjelmaan valikoituivat vieraat arvioidun kiinnostavuuden perusteella.
Punainen vieras (A-julkkis), B-julkkis= sininen vieras, vihreä vieras=nimetön henkilö, jolla on koskettava kohtalo
Saksaan on jäänyt pariskunnan yhteinen lapsi, vaikeasti vammainen Felix, joka kulkee etenkin Odan ajatuksissa mukana päivittäin, vaikka elääkin hyvässä hoitolaitoksessa asiantuntevassa hoidossa. Äitiys on Odalle kipeä asia.
Toki hän tietysti myös kadehti muita naisia, sillä kateus hiipi joka kerta esiin, kun puhe kääntyi lapsiin, niin paljon kuin hän sitä häpesikin. Jälkeenpäin hänet valtasi syvä suru, koska hän syytti itseään siitä, että kadehtiessaan muiden menestykkäästi kehittyviä jälkeläisiä hän piti omaa poikaansa vähempiarvoisena. s.54
Odan oli selvittävä ilman ylpeyttä, ja Robertin hieman pienemmällä annoksella. Sinällään elämä ilman ylpeyttäkin oli täysiarvoista, mutta kyllä ylpeys olisi vahvistanut selkärankaa, ja sen Oda tiesi. s.54
Vaikka Oda ikävöi poikaansa, hän syyttää itseään ajatuksista, joita ei hyväksy itsekään. Hän ei keksi mitään, mitä voisi tehdä poikansa hyväksi. Hän kuvittelee rakastavansa lastaan liian vähän.
(Oda) ..huomasi kysyvänsä itseltään, olisiko parempi, mikäli myös Felix olisi vääjäämättä kulkemassa kohti elämänsä loppua. Silloin hän voisi surra. Silloin hän voisi sanoa: lapseni on kuollut, ja hän saisi kaikkialta osakseen jakamatonta lohtua. s.126
Näistä syyllisyyden tuntemuksista ja ensi kosketuksesta uuden asemamaan ihmeelliseen luontoon, meren jäätyneeseen pintaan Oda kehiteelee idean , jonka ajattelee tuovan iloa ja kenties jopa hetken parempaa elämää Felixille. Suunnitelma on hankala toteuttaa ja vaatii kumppanin. Klaus lupautuu mukaan retkelle, joka ei kaikilta osin ole lain kirjainten mukainen. Kaikenlisäksi suunnitelmassa on vaaroja, joista on selvittävä omin avuin. Suunnitelmaa toteutettaessa, matkan aikana, Odan ja Klausin ystävyys syvenee.
"En halunnut viime kerralla tulla teitä liian liki, olin vain utelias."
"Minun kanssani on parempi olla unelias . Ei minulla ole mitään uutta kerrottavaa." s.131
"Ei, kun minä en usein tiedä, että tiedänkö minä jotain. En minä edes tiedä, onko Jumala olemassa, ja yhtä vähän minä tiedän, haluanko edes tietää, onko vai ei." s.224 (Odan kysymykseen, miksi K. haluaa auttaa)
Sivuhenkilöiksi tarinassa jäävät Felixin hoitaja. Kerstin, joka on hyvin ammattitaitoinen, muttei tee Odan mielestä työtäänkoko sydämellään. Toinen sivuhenkilö on saksalaisen lähetystön kirjastonhoitaja, joka välillä tarkkailee Odan toimia ulkupuolisen silmin, mutta ymmärtäväisesti.
Tarina on sujuvasti kerrottu ja sisältää suuria tunteita, pettymyksiä ja kiintymystä, ilon häivähdyksiä ja pelkoa. Kyllä tätä mielenkiinnolla luki ja antoi tarinan kuljettaa loppuun asti.
Suurlähettilään vaimo
Siltala 2016
Saksankielinen alkuteos Die Frau des Botschafters, 2013
Suom. Jukka-Pekka Pajunen
272 sivua
Tapahtumakulku lähtee liikkeelle oudosta sattumuksesta. Suomeen vasta muuttanut saksalaisen diplomaatin rouva tutustuu uuden asuinpaikkansa ympäristöön.Asunto on meren rannassa ja parina päiväna ohi veneilevä kalastaja heittää kalan laiturille. Oda-rouva ymmärtää tämän lahjaksi ja tutustuu vähitellen eläkeikäiseen Klausiin joka:
"Minä olen eläkkeellä. Eikä minulla aikaisemmin ollut ammattia, vain pelkkä työ." s.132
Odan diplomaattipuoliso Robert pitää omaa työtään ja asemaansa tärkeänä, vaikkei olekaan päässyt siihen maahan, johon kunnianhimoisimmat haaveet kohdistuivat. Hän ei jaksa paneutua vaimonsa asioihin tai murheisiin tai ei ehkä haluakaan. Oda oli ollut ennen avioitumistaan TV-toimittaja, joka oli vetänyt haastatteluohjelmaa. Ohjelmaan valikoituivat vieraat arvioidun kiinnostavuuden perusteella.
Punainen vieras (A-julkkis), B-julkkis= sininen vieras, vihreä vieras=nimetön henkilö, jolla on koskettava kohtalo
Saksaan on jäänyt pariskunnan yhteinen lapsi, vaikeasti vammainen Felix, joka kulkee etenkin Odan ajatuksissa mukana päivittäin, vaikka elääkin hyvässä hoitolaitoksessa asiantuntevassa hoidossa. Äitiys on Odalle kipeä asia.
Toki hän tietysti myös kadehti muita naisia, sillä kateus hiipi joka kerta esiin, kun puhe kääntyi lapsiin, niin paljon kuin hän sitä häpesikin. Jälkeenpäin hänet valtasi syvä suru, koska hän syytti itseään siitä, että kadehtiessaan muiden menestykkäästi kehittyviä jälkeläisiä hän piti omaa poikaansa vähempiarvoisena. s.54
Odan oli selvittävä ilman ylpeyttä, ja Robertin hieman pienemmällä annoksella. Sinällään elämä ilman ylpeyttäkin oli täysiarvoista, mutta kyllä ylpeys olisi vahvistanut selkärankaa, ja sen Oda tiesi. s.54
Vaikka Oda ikävöi poikaansa, hän syyttää itseään ajatuksista, joita ei hyväksy itsekään. Hän ei keksi mitään, mitä voisi tehdä poikansa hyväksi. Hän kuvittelee rakastavansa lastaan liian vähän.
(Oda) ..huomasi kysyvänsä itseltään, olisiko parempi, mikäli myös Felix olisi vääjäämättä kulkemassa kohti elämänsä loppua. Silloin hän voisi surra. Silloin hän voisi sanoa: lapseni on kuollut, ja hän saisi kaikkialta osakseen jakamatonta lohtua. s.126
Näistä syyllisyyden tuntemuksista ja ensi kosketuksesta uuden asemamaan ihmeelliseen luontoon, meren jäätyneeseen pintaan Oda kehiteelee idean , jonka ajattelee tuovan iloa ja kenties jopa hetken parempaa elämää Felixille. Suunnitelma on hankala toteuttaa ja vaatii kumppanin. Klaus lupautuu mukaan retkelle, joka ei kaikilta osin ole lain kirjainten mukainen. Kaikenlisäksi suunnitelmassa on vaaroja, joista on selvittävä omin avuin. Suunnitelmaa toteutettaessa, matkan aikana, Odan ja Klausin ystävyys syvenee.
"En halunnut viime kerralla tulla teitä liian liki, olin vain utelias."
"Minun kanssani on parempi olla unelias . Ei minulla ole mitään uutta kerrottavaa." s.131
"Ei, kun minä en usein tiedä, että tiedänkö minä jotain. En minä edes tiedä, onko Jumala olemassa, ja yhtä vähän minä tiedän, haluanko edes tietää, onko vai ei." s.224 (Odan kysymykseen, miksi K. haluaa auttaa)
Sivuhenkilöiksi tarinassa jäävät Felixin hoitaja. Kerstin, joka on hyvin ammattitaitoinen, muttei tee Odan mielestä työtäänkoko sydämellään. Toinen sivuhenkilö on saksalaisen lähetystön kirjastonhoitaja, joka välillä tarkkailee Odan toimia ulkupuolisen silmin, mutta ymmärtäväisesti.
Tarina on sujuvasti kerrottu ja sisältää suuria tunteita, pettymyksiä ja kiintymystä, ilon häivähdyksiä ja pelkoa. Kyllä tätä mielenkiinnolla luki ja antoi tarinan kuljettaa loppuun asti.
keskiviikko 25. syyskuuta 2019
Ulitskaja, Ljudmila: Meidän tsaarimme väkeä
Ljudmila Ulitskaja
Meidän tsaarimme väkeä
Venäjänkielinen alkuteos Ljudi nashego tsarja 2007
Siltala 2018
Suom.Arja Pikkupeura
331 sivua
Kuinka mukavan raikasta olikaan lukea klassikoita uudempaa venäläistä kirjallisuutta. Tämä oli ensi tutustumiseni Ljudmila Ulitskajaan, jolta on ilmestynyt jo ennen tätä novellikokoelmaa kuusi suomennosta.
Kokoelmassa on monenlaisia novelleja, josta osa hahmottaa kohdehenkilön ja hänen perhepiirinsa koko elämäntarinan novellin mittoihin, osa tekee vain pikku pyrähdyksen tapahtumaan, joka kuvaa jotain olennaista novellissa esiintyvästä persoonasta.
Novelleja on ryhmitelty hiukan. He elivät kauan -osion novellit kertovat päähenkilöiden koko elämäntarinan. Siinä elämänkohtalo, joka näyttää lupaavalta ja jopa kadehdittavalta, päättyy surkeasti. Joskus itsemurhaankin, kuten Kirjailijoiden tytär -novellissa. Mahtinainen ja sylikoira -novellin päähenkilö taitaa tosielämän teatteria ja pärjää teatterin johtotehtävissä, vaikka floppaa näyttämöllä. Loppujen lopuksi sylikoira nousee aviopuolisoa tärkeämmäksi elämänvoimaksi. Kaksi sisarusta hoitaa iäkkäitä vanhempiaan loppuun asti ja he saavat siitä merkityksen elämälleen. Vanhempien kuoltua he vasta ymmärtävät pyytää elämältä muuta ...ja saavatkin.
Matkaenkeli-osion novelleissa kirjailija on usein itse mukana tarkkailemassa kanssamatkaajia. Välillä matka suuntautuu Jerusalemiin, jossa kirjailijan oma uskonto, juutalaisuus, peilautuu vasta uskoontulleiden kiihkoon. Kirjailija, joka on lähinnä halunnut matkustaa pois Moskovan kiihkeästä elämänmenosta, joutuu inhoamansa uskontoturismin kynsiin. Välillä novellissa matkustetaan kolmannessa luokassa täpötäydessä junassa, jossa suurin osa kanssamatkaajista on tolkuttomassa humalassa. Toisessa junassa matkaaja paiskaa täyslaidallisen venäläistä uhoa ja ulkomaalaisvihaa vodkan voimalla kanssamatkaajien niskaan.
Ensimmäisen osion tsaarin väkeä ovat joskus myös eläimet, jotka nousevat novellien päähenkilöiksi.Sylikoira Tildasta tulee sotilaskarkuri, kun omistaja tajuaa, mihin tehtävään koiraa aiotaan käyttää. Hyvin kaunis kissa hallitsee isäntäväkeään kakkailemalla sinne tänne, jos kaikki ei suju kissan tahdon mukaan. Ensimmäinen novelli Aasin tie levittää lukijalle sellaisen kattauksen, että lukemista on pakko jatkaa. Siinä liikutaan Ranskan maaseudulla vierailulla omaperäisen, ekologisesti elävän Aileenin luona ja seurue kokee sadun tai joulun ihmeen musiikin viemänä.
Veren salaisuus - osaston novellit pohtivat sitä, kuinka tärkeää loppujen lopuksi on tietää biologinen isä ja voiko kenties kasvatti-isä olla kuitenkin enemmän ja parempi kuin lapsen siittäjä. Jotkut aviomiehet ovat jopa valmiitä hyväksymään vaimonsa jatkuvan uskottomuuden, kunhan lapset vain tuolta tiedolta varjeltuvat. Novellit kertovat myös lasten elämästä, kun totuus jossain vaiheessa paljastuu eli varsin pitkiäkin kasvukertomuksia mahtuu muutaman kymmenen sivun novelliin.
Kaikki tämä rehellisen avoimesti kerrottuna ja huumorin maustamana paljastaa mielestäni venäläisyydestä ja elämästä paljon. Ja lukija nauttii...
Venäjänkielinen alkuteos Ljudi nashego tsarja 2007
Siltala 2018
Suom.Arja Pikkupeura
331 sivua
Kuinka mukavan raikasta olikaan lukea klassikoita uudempaa venäläistä kirjallisuutta. Tämä oli ensi tutustumiseni Ljudmila Ulitskajaan, jolta on ilmestynyt jo ennen tätä novellikokoelmaa kuusi suomennosta.
Kokoelmassa on monenlaisia novelleja, josta osa hahmottaa kohdehenkilön ja hänen perhepiirinsa koko elämäntarinan novellin mittoihin, osa tekee vain pikku pyrähdyksen tapahtumaan, joka kuvaa jotain olennaista novellissa esiintyvästä persoonasta.
Novelleja on ryhmitelty hiukan. He elivät kauan -osion novellit kertovat päähenkilöiden koko elämäntarinan. Siinä elämänkohtalo, joka näyttää lupaavalta ja jopa kadehdittavalta, päättyy surkeasti. Joskus itsemurhaankin, kuten Kirjailijoiden tytär -novellissa. Mahtinainen ja sylikoira -novellin päähenkilö taitaa tosielämän teatteria ja pärjää teatterin johtotehtävissä, vaikka floppaa näyttämöllä. Loppujen lopuksi sylikoira nousee aviopuolisoa tärkeämmäksi elämänvoimaksi. Kaksi sisarusta hoitaa iäkkäitä vanhempiaan loppuun asti ja he saavat siitä merkityksen elämälleen. Vanhempien kuoltua he vasta ymmärtävät pyytää elämältä muuta ...ja saavatkin.
Matkaenkeli-osion novelleissa kirjailija on usein itse mukana tarkkailemassa kanssamatkaajia. Välillä matka suuntautuu Jerusalemiin, jossa kirjailijan oma uskonto, juutalaisuus, peilautuu vasta uskoontulleiden kiihkoon. Kirjailija, joka on lähinnä halunnut matkustaa pois Moskovan kiihkeästä elämänmenosta, joutuu inhoamansa uskontoturismin kynsiin. Välillä novellissa matkustetaan kolmannessa luokassa täpötäydessä junassa, jossa suurin osa kanssamatkaajista on tolkuttomassa humalassa. Toisessa junassa matkaaja paiskaa täyslaidallisen venäläistä uhoa ja ulkomaalaisvihaa vodkan voimalla kanssamatkaajien niskaan.
Ensimmäisen osion tsaarin väkeä ovat joskus myös eläimet, jotka nousevat novellien päähenkilöiksi.Sylikoira Tildasta tulee sotilaskarkuri, kun omistaja tajuaa, mihin tehtävään koiraa aiotaan käyttää. Hyvin kaunis kissa hallitsee isäntäväkeään kakkailemalla sinne tänne, jos kaikki ei suju kissan tahdon mukaan. Ensimmäinen novelli Aasin tie levittää lukijalle sellaisen kattauksen, että lukemista on pakko jatkaa. Siinä liikutaan Ranskan maaseudulla vierailulla omaperäisen, ekologisesti elävän Aileenin luona ja seurue kokee sadun tai joulun ihmeen musiikin viemänä.
Veren salaisuus - osaston novellit pohtivat sitä, kuinka tärkeää loppujen lopuksi on tietää biologinen isä ja voiko kenties kasvatti-isä olla kuitenkin enemmän ja parempi kuin lapsen siittäjä. Jotkut aviomiehet ovat jopa valmiitä hyväksymään vaimonsa jatkuvan uskottomuuden, kunhan lapset vain tuolta tiedolta varjeltuvat. Novellit kertovat myös lasten elämästä, kun totuus jossain vaiheessa paljastuu eli varsin pitkiäkin kasvukertomuksia mahtuu muutaman kymmenen sivun novelliin.
Kaikki tämä rehellisen avoimesti kerrottuna ja huumorin maustamana paljastaa mielestäni venäläisyydestä ja elämästä paljon. Ja lukija nauttii...
lauantai 21. syyskuuta 2019
Elämäntaitoa idästä ja luovuutta lännestä?
Ken Mogi
Löydä oma ikigai - japanilainen tie elämänvoimaan
Otava 2018
Englanninkielinen alkuteos The Little Book of Ikigai
Suom. Katri Mäkinen
190 sivua
Harriet Griffey
Kaipaan luomisvoimaa - opas luovempaan elämään
Gummerus 2019
Englanninkielinen alkuteos:I Want to Be Creative 2018
Suom. Laura Lampijoki
136 sivua
Ehkä minun pitäisi vältellä tämäntyyppisiä kirjoja, mutta niin vain tulin taas tarttuneeksi yhteen japanilaiseen elämäntaidon oppaaseen ja amerikkalaiseen luovuuskirjaan. En kovin hyvin näihin syventynyt, mutta jotain sain kuitenkin irti kummastakin
.Japanilaiset elämänohjeet ovat kiinostaneet vasta pari vuotta, mutta wabit ja sabit, kauneus kuihtuneessa ja kuluneessa tuntuvat istuvan omaan elämäntapaan (ja ikään!) hyvin. Nyt tuli tämän Mogin englanniksi kirjoitetun oppaan myötä vielä yksi (+1) uusi käsite: ikigai (Iki=elää
gai=syy). Kirjoittaja antaa ikigaille viisi ohjetta, joita hän kutsuu pilareiksi.
1. Aloita pienesti
2. Vapauta itsesi (muiden silmin katsomiselta)
3. Harmonia ja kestävyys ( tähän liittyy käsite kodawari=sitoutuminen, vaatiminen, henkilökohtainen laatutaso, ammattimaisuus, asenne koko elämän ajan)
4. Iloitse pienistä asioista
5. Ole läsnä tässä ja nyt
Juhlallisen elämäntarkoituksen kirjoittaja oivaltavasti kiteyttää jokaisen arkeen sopivaksi syyksi nousta sängystä aamuisin..
Tuo amerikkalainen luovuuskirja oli minulle pettymys. Kuvitettuna pätkäkirjana se oli helposti ja äkkiä luettu (tai silmäilty), mutta anti ei ollut suurensuuri. Kirja oli kovin kaupallinen ja soveltuisi ehkä yrittäjille. Plussaa kuitenkin siitä, että luovuutta ei rajattu tiukasti yhteen lokeroon, vaan siinä annettiin ohjeita eri aloille, kuten kuvataiteisiin, musiikkiin, kirjallisuuteen ja jopa urheiluun, jota en ole itse hoksannut pitää mitenkään luovana alueena.
Pidä silmäsi auki ihmeitä varten (E.B. White)
Salmela Aki: Eläimen varjo
Aki Salmela
Eläimen varjo
Tammi 2019
92 sivua
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
Helmi on ongelma, jonka simpukka on käsitellyt loppuun saakka. (Simpukka s.12)
Kuvatkoon tämä lause myös tätä oivaltavaa ja kaunista kirjaa, jota olisin halunnut pidellä ja katsella loputtomasti, kanttakin.Tämä kirja on helmi kirjojen joukossa
Vähän huomaan elämäni aikana lukeneeni runoja: nuorena enemmän ja nyt taas vanhempana on aikaa paneutua joskus hitaasti aukeavaan runon maailmaan, jossa lukija saa kuitenkin uskomattomia palkintoja, Työelämässä ollessani runojen lukeminen oli satunnaista. Tämän tekstin mahdollinen lukija suhtautukoon mielipiteeseeni varauksella: näin minä tämän kirjan koin, tämän verran kirjasta sain. Onnekseni käsiin sattuu tällaisia teoksia, jotka antavat ohjeita niin lukemiseen kuin elämäänkin. Ottakaamme oppia luonnosta!
Joutilas luonto
Joutilaisuus on luonnon omin tila. Se ei tarkoita tapahtumattomuutta, sillä luonto ei koskaan pidä taukoa tekemisistään. Mutta sillä ei ole kiire, se ei ponnistele, se menee kaikessa helpoimman vastuksen kautta ja lyö pitkäkseen aina kun voi. Ja sehän voi, oman itsensä työnantaja. Niinpä luonto enimmäkseen vain lojuu varjoissa ja antaa asioiden mennä menojaan. Sillä tavalla se on valmistanut kaiken tämän monimuotoisuuen, jota tursuaa ympärillämme kuin sekalaisia papereita vähän viihteelle päässeen lakimiehen toimistossa....s.58
Kirja johdattaa sanojen ja lukemisen äärelle ja antaa syyn lukea niin tätä kuin muitakin kirjoja ja lauseita.
Jokainen lause johtaa omanlaisensa ilon äärelle. s. 76
Teoksen muoto on paikoin aforistinen, paikoin lähenee suorasanaista proosatekstiä. Muoto vaihtelee kirjan eri osissa, joita on kuusi:Eläimiä, Yksinkertaisia asioita, Varjoja, Rapistuvia maisemia, Lauseita, Paratiisi.
Viimeiseen osioon pääsee lukija ihastuttavaan maisemaan ja tehtävään.
Lukija
Mandealaiset tuntevat olennon, joka on puoliksi mies, puoliksi kirja. Hän istuu maailmoiden välissä virtaavan joen partaalla lukemassa itseään.s.70
Tammi 2019
92 sivua
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
Helmi on ongelma, jonka simpukka on käsitellyt loppuun saakka. (Simpukka s.12)
Kuvatkoon tämä lause myös tätä oivaltavaa ja kaunista kirjaa, jota olisin halunnut pidellä ja katsella loputtomasti, kanttakin.Tämä kirja on helmi kirjojen joukossa
Vähän huomaan elämäni aikana lukeneeni runoja: nuorena enemmän ja nyt taas vanhempana on aikaa paneutua joskus hitaasti aukeavaan runon maailmaan, jossa lukija saa kuitenkin uskomattomia palkintoja, Työelämässä ollessani runojen lukeminen oli satunnaista. Tämän tekstin mahdollinen lukija suhtautukoon mielipiteeseeni varauksella: näin minä tämän kirjan koin, tämän verran kirjasta sain. Onnekseni käsiin sattuu tällaisia teoksia, jotka antavat ohjeita niin lukemiseen kuin elämäänkin. Ottakaamme oppia luonnosta!
Joutilas luonto
Joutilaisuus on luonnon omin tila. Se ei tarkoita tapahtumattomuutta, sillä luonto ei koskaan pidä taukoa tekemisistään. Mutta sillä ei ole kiire, se ei ponnistele, se menee kaikessa helpoimman vastuksen kautta ja lyö pitkäkseen aina kun voi. Ja sehän voi, oman itsensä työnantaja. Niinpä luonto enimmäkseen vain lojuu varjoissa ja antaa asioiden mennä menojaan. Sillä tavalla se on valmistanut kaiken tämän monimuotoisuuen, jota tursuaa ympärillämme kuin sekalaisia papereita vähän viihteelle päässeen lakimiehen toimistossa....s.58
Kirja johdattaa sanojen ja lukemisen äärelle ja antaa syyn lukea niin tätä kuin muitakin kirjoja ja lauseita.
Jokainen lause johtaa omanlaisensa ilon äärelle. s. 76
Teoksen muoto on paikoin aforistinen, paikoin lähenee suorasanaista proosatekstiä. Muoto vaihtelee kirjan eri osissa, joita on kuusi:Eläimiä, Yksinkertaisia asioita, Varjoja, Rapistuvia maisemia, Lauseita, Paratiisi.
Viimeiseen osioon pääsee lukija ihastuttavaan maisemaan ja tehtävään.
Lukija
Mandealaiset tuntevat olennon, joka on puoliksi mies, puoliksi kirja. Hän istuu maailmoiden välissä virtaavan joen partaalla lukemassa itseään.s.70
Rönkä Antti Jalat ilmassa
Antti Rönkä
Jalat ilmassa
Gummerus 2019
224 sivua
Olen varauksettoman ihastunut tähän kirjaan, johon tarttumista hiukan epäröin. Epäröin myös tämän selostuksen kirjoittamista, sillä en haluaisi vaikuttaa tätimäiseltä.
Molempiin epäröinteihini vaikuttaa sama asia:kirjan aihe, koulukiusaaminen. Olen ajatellut, ettei tämä enää tässä iässä kiinnosta, kun omatkin lapset ovat jo aikuisia. Vasta aikuistunut nuori mies kirjoittajana tuo tähän kirjoitukseen lisää tätimäistä osoittelua, vaikka yritän sitä välttää. Onnekseni takaraivossa oli Helsingin Sanomien myönteinen arviointi, kun tartuin kirjaston uutuustelineellä olevaan esikoiskirjaan.
Kirja kertoo Jyväskylän yliopistossa kirjallisuuden ja viestinnän opintojaan aloittavasta Aarosta, jonka itsetunnon kouluaikina tapahtunut jatkuva henkinen ja fyysinen kiusaaminen on murentanut. Nuoren miehen päässä kuuluvat jatkuvasti kiusaajien lauseet, jotka kirjaan on merkitty vinotekstillä. Nämä lauseet vakuuttavat Aaron omasta tyhmyydestään, arvottomuudestaan ja kyvyttömyydestään. Ne saavat jokaisen yrityksen hakeutua sosiaalisiin kontakteihin vaikuttamaan mahdottomalta ja vaatimaan ylipääsemättömiä ponnistuksia. Huolimatta huolellisesta valmistautumisesta ja kalliista vaatetuksesta, hyvästä tuoksusta ja juoksuharrastuksella hankitusta fyysisestä kunnosta Aaro tietää maailmanlopun odottavan ulostulojen jälkeen. Kaikki vaihtoehdot ovat yhtä hyviä tai yhtä huonoja.
Toivon että katsoo, ja toivon että ei katso. En tiedä kumpaa toivon enemmän. Lohduttaa ajatella että kaupassa on jotain omaa, jotain mistä vain minä tiedän. Ja samalla pelottaa ajatella niin. s.108
Kunpa olisin vanhus. Elämä on kuin rankka työpäivä, kasa loputtomia tunteja joista pitää selvitä jotenkin. Vanhus on selvinnyt niistä kaikista. s.118
Huolimatta päähenkilön musertavista kokemuksista, joiden vaikutus ulottuu aikuisuuteen asti, kirja on mielestäni selviytymiskertomus. Juuri sen takia sitä voi suositella samanlaista kokeneille. Suositus koskee myös heitä, jotka tietävät kiusanneensa tai heille, jotka ovat jättäytyneet tilanteessa sivuun. Tällainen vanha mummokin tuntee ymmärtävänsä elämää himpun verran enemmän nyt kuin ennen lukukokemusta.
Voin siis varuksetta suositella kirjaa muillekin. Se on hyvin kirjoitettu; yksityiskohtaista kuvausta ja osuvia luennihdintoja täynnä. Siirtymät nykyhetkestä takaisin kouluaikaan on otsikoitu selkeästi vuosiluvuilla, joten molemmissa kerronnan tasoissa lukija pysyy hyvin mukana Sivuilla ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Kaiken takaa paistaa armoton rehellisyys, joka koskettaa lukijaa.
Gummerus 2019
224 sivua
Olen varauksettoman ihastunut tähän kirjaan, johon tarttumista hiukan epäröin. Epäröin myös tämän selostuksen kirjoittamista, sillä en haluaisi vaikuttaa tätimäiseltä.
Molempiin epäröinteihini vaikuttaa sama asia:kirjan aihe, koulukiusaaminen. Olen ajatellut, ettei tämä enää tässä iässä kiinnosta, kun omatkin lapset ovat jo aikuisia. Vasta aikuistunut nuori mies kirjoittajana tuo tähän kirjoitukseen lisää tätimäistä osoittelua, vaikka yritän sitä välttää. Onnekseni takaraivossa oli Helsingin Sanomien myönteinen arviointi, kun tartuin kirjaston uutuustelineellä olevaan esikoiskirjaan.
Kirja kertoo Jyväskylän yliopistossa kirjallisuuden ja viestinnän opintojaan aloittavasta Aarosta, jonka itsetunnon kouluaikina tapahtunut jatkuva henkinen ja fyysinen kiusaaminen on murentanut. Nuoren miehen päässä kuuluvat jatkuvasti kiusaajien lauseet, jotka kirjaan on merkitty vinotekstillä. Nämä lauseet vakuuttavat Aaron omasta tyhmyydestään, arvottomuudestaan ja kyvyttömyydestään. Ne saavat jokaisen yrityksen hakeutua sosiaalisiin kontakteihin vaikuttamaan mahdottomalta ja vaatimaan ylipääsemättömiä ponnistuksia. Huolimatta huolellisesta valmistautumisesta ja kalliista vaatetuksesta, hyvästä tuoksusta ja juoksuharrastuksella hankitusta fyysisestä kunnosta Aaro tietää maailmanlopun odottavan ulostulojen jälkeen. Kaikki vaihtoehdot ovat yhtä hyviä tai yhtä huonoja.
Toivon että katsoo, ja toivon että ei katso. En tiedä kumpaa toivon enemmän. Lohduttaa ajatella että kaupassa on jotain omaa, jotain mistä vain minä tiedän. Ja samalla pelottaa ajatella niin. s.108
Kunpa olisin vanhus. Elämä on kuin rankka työpäivä, kasa loputtomia tunteja joista pitää selvitä jotenkin. Vanhus on selvinnyt niistä kaikista. s.118
Huolimatta päähenkilön musertavista kokemuksista, joiden vaikutus ulottuu aikuisuuteen asti, kirja on mielestäni selviytymiskertomus. Juuri sen takia sitä voi suositella samanlaista kokeneille. Suositus koskee myös heitä, jotka tietävät kiusanneensa tai heille, jotka ovat jättäytyneet tilanteessa sivuun. Tällainen vanha mummokin tuntee ymmärtävänsä elämää himpun verran enemmän nyt kuin ennen lukukokemusta.
Voin siis varuksetta suositella kirjaa muillekin. Se on hyvin kirjoitettu; yksityiskohtaista kuvausta ja osuvia luennihdintoja täynnä. Siirtymät nykyhetkestä takaisin kouluaikaan on otsikoitu selkeästi vuosiluvuilla, joten molemmissa kerronnan tasoissa lukija pysyy hyvin mukana Sivuilla ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Kaiken takaa paistaa armoton rehellisyys, joka koskettaa lukijaa.
maanantai 16. syyskuuta 2019
Mäkelä Matti:Pitelemätön
Matti Mäkelä
Pitelemätön - Matti Mäkelän muistelmat
Siltala 2019
342 sivua
valokuvat oletetusti Mäkelän kotiarkistosta
Myönnettäköön, että kirja sai minusta lukijan tekijänsä kuoleman takia. Matti Mäkelä on ollut läsnä pitkään Helsingin Sanomiin kirjoittamiensa kritiikkien ansiosta. Myös joitakin hänen kirjojaan olen aiemmine lukenut. Kaksi vaimoa herätti minussa voimakkaan vastareaktion ja sen jälkeen olen Mäkelän kirjoja kartellut - aina tähän kirjaan asti.
Tämä kirja oli sopivasti rehellinen. Mitään elämänvaihetta tai työn käännettä ei pahoiteltu tai anteeksipyydelty. Viinankäyttö ja tupakointi, stressi ja ohitusleikkaukset ovat kirjassa omilla nimillään, mutta niitä ei sen enempää revitellä. Kirjailija pysyy aina maalaispoikana, Ilmajoen Honkakylän lestdiolaisperheen poikana, joka asuu elämänsä aikana Helsingissä, Pyhtäällä ja Joensuussa, viljelee välillä hiukan maatakin ja perustaa Pekkasakatemian kirjailijakoulutusta varten. Oman merkityksensä Suomen kirjallisessa kentässä Mäkelä tajuaa hyvin, eikä sitä peittele. Minulle oli oivallus, kun tajusin Mäkelän itsensä pitävän arvossa kriitikon ja esseistin työtään, vaikka niitä voi arvioida myös kirjaillisen kentän sivuraiteiksi tai avustajan rooliksi. Minusta oli myös hyvä, että Mäkelä nostaa tämän esiin ja antaa sille kiistatta kuuluvan arvon.
Ei Mäkelä kirjassa kaunojaankaan peittele. Vaikka hän väittää nuorena miehenä sisäistäneensä vasemmistolaisen ideologian, luopuu hän tästä aatteesta myöhemmin ja julistaa itsensä viimeistään tässä kirjassa konservatiiviksi. Erno Paasilinna saa monta rivillistä hiukan pilkallista arvostelua ehkä juuri vasemmistolaisuuden takia.
Tulen kaipaamaan Mäkelän arvosteluja ja piittaamattomuutta muiden mielipiteistä. Kirjaa lukee hiukan haikein mielin sen takia, että tekijä ei enää sen julkituloa nähnyt.
Ylioppilaskuva vuodelta 1972
Pitelemätön - Matti Mäkelän muistelmat
Siltala 2019
342 sivua
valokuvat oletetusti Mäkelän kotiarkistosta
Myönnettäköön, että kirja sai minusta lukijan tekijänsä kuoleman takia. Matti Mäkelä on ollut läsnä pitkään Helsingin Sanomiin kirjoittamiensa kritiikkien ansiosta. Myös joitakin hänen kirjojaan olen aiemmine lukenut. Kaksi vaimoa herätti minussa voimakkaan vastareaktion ja sen jälkeen olen Mäkelän kirjoja kartellut - aina tähän kirjaan asti.
Tämä kirja oli sopivasti rehellinen. Mitään elämänvaihetta tai työn käännettä ei pahoiteltu tai anteeksipyydelty. Viinankäyttö ja tupakointi, stressi ja ohitusleikkaukset ovat kirjassa omilla nimillään, mutta niitä ei sen enempää revitellä. Kirjailija pysyy aina maalaispoikana, Ilmajoen Honkakylän lestdiolaisperheen poikana, joka asuu elämänsä aikana Helsingissä, Pyhtäällä ja Joensuussa, viljelee välillä hiukan maatakin ja perustaa Pekkasakatemian kirjailijakoulutusta varten. Oman merkityksensä Suomen kirjallisessa kentässä Mäkelä tajuaa hyvin, eikä sitä peittele. Minulle oli oivallus, kun tajusin Mäkelän itsensä pitävän arvossa kriitikon ja esseistin työtään, vaikka niitä voi arvioida myös kirjaillisen kentän sivuraiteiksi tai avustajan rooliksi. Minusta oli myös hyvä, että Mäkelä nostaa tämän esiin ja antaa sille kiistatta kuuluvan arvon.
Ei Mäkelä kirjassa kaunojaankaan peittele. Vaikka hän väittää nuorena miehenä sisäistäneensä vasemmistolaisen ideologian, luopuu hän tästä aatteesta myöhemmin ja julistaa itsensä viimeistään tässä kirjassa konservatiiviksi. Erno Paasilinna saa monta rivillistä hiukan pilkallista arvostelua ehkä juuri vasemmistolaisuuden takia.
Tulen kaipaamaan Mäkelän arvosteluja ja piittaamattomuutta muiden mielipiteistä. Kirjaa lukee hiukan haikein mielin sen takia, että tekijä ei enää sen julkituloa nähnyt.
Ylioppilaskuva vuodelta 1972
keskiviikko 11. syyskuuta 2019
Keskisarja Teemu: Saapasnahka-torni
Teemu Keskisarja
Saapasnahka-torni - Aleksis Kiven elämänkertomus
Siltala 2018
271 sivua
Vaikka kannessa jököttää sama korkeaotsainen ja vakava kirjailija, joka murehtii kaikkea patsaana kansallisteatterin edessä, on Keskisaaren kirja virkistävä poikkeus Kivi elämänkertoihin. Keskisarja esittää Kiven epäkäytännölliseksi haaveilijaksi, joka sittemmin masentuu velkojensa ja ennenkaikkea itsearvostuksen puutteen takia. Olihan masennukseen varmaan syytä jälkipolville Kiven teilaajina muistetut August Ahlqvist, joka taisteli itämurteiden puolesta ja poliitikko Meurman. Tämä halusi esiintyä yksinkertaisena kansanmiehenä, joka ei joutaviin taidehömpötyksiin ryhtynyt. Pitkään ja paljon venytti Kivi tukijoidensa kärsivällisyyttä ja velkojen maksuja. "Klasi on jäänyt", Kivi vakuutteli kirjeissään jatkuvasti ja perusteetta. Seittemän veljestä ei tuottanut tuloja toivotulla tavalla. Velkoihin Kivi saattoi suojelijansa Charlotte Lönnqvistinkin, mikä hävetti kirjailijaa suuresti.
Siitä huolimatta Keskisarjan kuvaama Aleksi Stenvall on pitkään iloinen velikulta, joka lipsuu opinnoissa, vaikka ne eivät ole kraatarin pojalle itsestäänselvyys, käyskentelee metsissä ja viihtyy kaupunkiretkillään kapakoissa, kunnes rahat loppuvat. Hän on kaunis mies, joka ei kuitenkaan saa itselleen vaimoa. Pehtoorin toimesta haaveilu kaatuu loppujen lopuksi huonoon vaateparteen, josta kurjuus ja juoppous paistaa läpi.
Kirjallisella saralla tulee menestystäkin, kun Lea-näytelmä esitetään Suomalaisessa Teatterissa, mutta esiintymiskammoinen kirjailija juo päänsä täyteen ja pakenee kiitoksia. Seitsemän veljestä kyllä noteerataan merkittäväksi teokseksi, Ahlqvistkin arvelee sen monen parjauskirjoituksen arvoiseksi.
Ja loppujen lopuksi: kirjailija saa komeat hautajaiset veljensä mökissä kuoltuaan. Vasta arkussa hänet ikuistetaan piirroksin, joten ei ihme, että hahmo on väsähtäneen ja surullisen
oloinen.Kirja keinot eli kirjallisuus (s.62) sai hahmosta traagisen stereotyypin, jonka normaalimpaa eloa tämä kirja raottelee.
Kivi ei mennyt läpi harmaan kiven yksittäistaistelijana vaan liukkaana luikkuna, joka rapsutti sen vähän, mikä irtosi kulttuurirahattomasta kotomaasta. Aikaansa aseteltuna hän oli melkein systeemin syöttiläs. Tuttavansa Holmströmin - muutenkin suorasukaisen muistelijan - mielestä Kivi oli "heikko ja vetelä, mutta huonoon kohteluun hän ei voinut hukkua." s. 106
Saapasnahka-torni - Aleksis Kiven elämänkertomus
Siltala 2018
271 sivua
Vaikka kannessa jököttää sama korkeaotsainen ja vakava kirjailija, joka murehtii kaikkea patsaana kansallisteatterin edessä, on Keskisaaren kirja virkistävä poikkeus Kivi elämänkertoihin. Keskisarja esittää Kiven epäkäytännölliseksi haaveilijaksi, joka sittemmin masentuu velkojensa ja ennenkaikkea itsearvostuksen puutteen takia. Olihan masennukseen varmaan syytä jälkipolville Kiven teilaajina muistetut August Ahlqvist, joka taisteli itämurteiden puolesta ja poliitikko Meurman. Tämä halusi esiintyä yksinkertaisena kansanmiehenä, joka ei joutaviin taidehömpötyksiin ryhtynyt. Pitkään ja paljon venytti Kivi tukijoidensa kärsivällisyyttä ja velkojen maksuja. "Klasi on jäänyt", Kivi vakuutteli kirjeissään jatkuvasti ja perusteetta. Seittemän veljestä ei tuottanut tuloja toivotulla tavalla. Velkoihin Kivi saattoi suojelijansa Charlotte Lönnqvistinkin, mikä hävetti kirjailijaa suuresti.
Siitä huolimatta Keskisarjan kuvaama Aleksi Stenvall on pitkään iloinen velikulta, joka lipsuu opinnoissa, vaikka ne eivät ole kraatarin pojalle itsestäänselvyys, käyskentelee metsissä ja viihtyy kaupunkiretkillään kapakoissa, kunnes rahat loppuvat. Hän on kaunis mies, joka ei kuitenkaan saa itselleen vaimoa. Pehtoorin toimesta haaveilu kaatuu loppujen lopuksi huonoon vaateparteen, josta kurjuus ja juoppous paistaa läpi.
Kirjallisella saralla tulee menestystäkin, kun Lea-näytelmä esitetään Suomalaisessa Teatterissa, mutta esiintymiskammoinen kirjailija juo päänsä täyteen ja pakenee kiitoksia. Seitsemän veljestä kyllä noteerataan merkittäväksi teokseksi, Ahlqvistkin arvelee sen monen parjauskirjoituksen arvoiseksi.
Ja loppujen lopuksi: kirjailija saa komeat hautajaiset veljensä mökissä kuoltuaan. Vasta arkussa hänet ikuistetaan piirroksin, joten ei ihme, että hahmo on väsähtäneen ja surullisen
Kivi ei mennyt läpi harmaan kiven yksittäistaistelijana vaan liukkaana luikkuna, joka rapsutti sen vähän, mikä irtosi kulttuurirahattomasta kotomaasta. Aikaansa aseteltuna hän oli melkein systeemin syöttiläs. Tuttavansa Holmströmin - muutenkin suorasukaisen muistelijan - mielestä Kivi oli "heikko ja vetelä, mutta huonoon kohteluun hän ei voinut hukkua." s. 106
tiistai 13. elokuuta 2019
Haahtela Joel: Adèlen kysymys
Joel Haahtela
Adèlen kysymys - pienoisromaani
Otava 2019
188 sivua
Vihdoinkin kesäkirja, joka vei mukanaan. Olen melkein kaksi kuukautta yrittänyt lukea kirjoja, joista en ole pätkääkään innostunut. Tätä kirjaa luin melkein kuin lumouksen vallassa. Se oli kuin satu ilman loppua, kuin musiikkikappale, joka jää soimaan ja alkaa yhä uudestaan samsta teemasta. Kaunis, viipyilevä, herkkä teos. Ensimmäinen teos, jonka olen lukenut 11 kirjaa julkaisseelta Joel Haahtelalta. Olen aina suhtautunut hänen kirjoihinsa epäillen, vaikka niitä on kehuttu paljon. Ehkäpä minun oli odotettava juuri tätä, lukupiirissämme käsiteltävää teosta.
Keski-ikäinen mies elää vaikeaa vaihetta: avioliitto on katkolla, huoli aikuiseta lapsesta painaa ja lapsuuden trauma, suhde äitiin ja äidin masennukseen on kästttelemättä. Huoliensa keskelle mies saa vanhalta ystävä'ltään tiedon Pyreneillä sijaitsevasta luostarista, joka vaalii Adèlen muistoa. Ystävä on masentuneena ja itsemurha-aikeissa saanut avun luostarin pyhäinjäännöksen luona. Mies lähtee tutkimaan, paljonko naisen tarinassa on totta ja miksi jyrkänteeltä pudonnut ja elvänä säilynyt nainen on julistettu pyhimykseksi. Hän tutustuu luostarin ilmapiiriin, munkkeihin, veli Jeaniin ja Pauliin, tapaa Paulin ensirakkauden Yvonnen ja tutkii pyhimystarinaa sekä osallistuu luostarin elämään. Samalla oman elämän solmut ja huolet pysyvät mielessä.
Enempää en ehkä osaa sanoa. Joitakin kohtia muistan, kuten maininnan rakkauden ilmapiiristä, joka ympäröi luostarin munkkeja sekä paikasta, jossa raja toiseen todellisuuteen on ohuempi kuin muualla. Minä-kertojan avoin tietämättömyys ja avuttomuus isojen asioiden, ongelmien ja ihmeiden äärellä viehättivät. Tällainen tutkijan asenne ei ehkä ole muodikasta tai takaa menestystä nykymaailmassa, mutta ehkä juuri siksi kertojan asenne miellytti.
Annoin kirjan tunnelman ja lumon tulla lähelle, enkä eritellyt hyviä ja huonoja kohtia. Siihen ei ollut tarvetta.
Adèlen kysymys - pienoisromaani
Otava 2019
188 sivua
Vihdoinkin kesäkirja, joka vei mukanaan. Olen melkein kaksi kuukautta yrittänyt lukea kirjoja, joista en ole pätkääkään innostunut. Tätä kirjaa luin melkein kuin lumouksen vallassa. Se oli kuin satu ilman loppua, kuin musiikkikappale, joka jää soimaan ja alkaa yhä uudestaan samsta teemasta. Kaunis, viipyilevä, herkkä teos. Ensimmäinen teos, jonka olen lukenut 11 kirjaa julkaisseelta Joel Haahtelalta. Olen aina suhtautunut hänen kirjoihinsa epäillen, vaikka niitä on kehuttu paljon. Ehkäpä minun oli odotettava juuri tätä, lukupiirissämme käsiteltävää teosta.
Keski-ikäinen mies elää vaikeaa vaihetta: avioliitto on katkolla, huoli aikuiseta lapsesta painaa ja lapsuuden trauma, suhde äitiin ja äidin masennukseen on kästttelemättä. Huoliensa keskelle mies saa vanhalta ystävä'ltään tiedon Pyreneillä sijaitsevasta luostarista, joka vaalii Adèlen muistoa. Ystävä on masentuneena ja itsemurha-aikeissa saanut avun luostarin pyhäinjäännöksen luona. Mies lähtee tutkimaan, paljonko naisen tarinassa on totta ja miksi jyrkänteeltä pudonnut ja elvänä säilynyt nainen on julistettu pyhimykseksi. Hän tutustuu luostarin ilmapiiriin, munkkeihin, veli Jeaniin ja Pauliin, tapaa Paulin ensirakkauden Yvonnen ja tutkii pyhimystarinaa sekä osallistuu luostarin elämään. Samalla oman elämän solmut ja huolet pysyvät mielessä.
Enempää en ehkä osaa sanoa. Joitakin kohtia muistan, kuten maininnan rakkauden ilmapiiristä, joka ympäröi luostarin munkkeja sekä paikasta, jossa raja toiseen todellisuuteen on ohuempi kuin muualla. Minä-kertojan avoin tietämättömyys ja avuttomuus isojen asioiden, ongelmien ja ihmeiden äärellä viehättivät. Tällainen tutkijan asenne ei ehkä ole muodikasta tai takaa menestystä nykymaailmassa, mutta ehkä juuri siksi kertojan asenne miellytti.
Annoin kirjan tunnelman ja lumon tulla lähelle, enkä eritellyt hyviä ja huonoja kohtia. Siihen ei ollut tarvetta.
maanantai 17. kesäkuuta 2019
Pohjalainen Soili: Valuvika
Kirjan minä on nuori aviovaimo, joka on yrittänyt tehdä lasta ja toimittajan työtä. Molemmissa on tullut takapakkia. Taakkaa lisää äidin pyyntö lähteä Pohjois-Karjalaan hoitamaan Arttua, äidin isää, jonka äiti väittää dementoituneen sekä riita aviopuolison kanssa.
Vaan ei ole Arttu dementoitunut. Juoppo hän on ollut koko aikuisikänsä, itsepäinen ja väkivaltainenkin Anna-mummon eläessä. Siitä ja jatkuvasta keskinäisestä kiukunpidosta huolimatta vanha aviopari nukkui käsi kädessä. Alkoholi on edelleen mukana kuvioissa ja niin Artun asumus kuin pihapiiri ovat ränsistyneet ja kaipaavat siivousta. Auto on lommoinen ja naarmuuntunut. Vain klapipinot ovat järjestyksessä. Puut myös pysyvät järjestyksessä, sillä parhaita koivuhalkoja saa polttaa vain pahimmilla pakkasilla; saunan pesään kelpaa märempi puutavara. Vanhastaan Arttu ja rinsessa tesiree (ukin lempinimi tyttärentyttärelleen) ovat tulleet toimeen keskenään ja yhteys syntyy nytkin vähitellen, vaikka lika, vanhuuden vaivat ja itsepäisyys sitä haittaavat. Eikä Arttu salaile mielipiteitään lapsenlapsensa aviomiehestä, vaan kutsuu tätä lapaseksi.
Kirja on täynnä lämmintä huumoria ja paljastaa henkilöiden mielenliikkeet ja keskinäisen rakkauden repliikkien, kohelluksen ja vajavaisten pyrkimysten kautta. Pohjoiskarjalainen murre höystää etenkin Anna-mummon puheita muistellessa mukavasti tapahtumia ja elävöittää jatkuvasti liikehtivän emännän kuvaa.
Kirjan lukeminen sai minut hyvälle mielelle, pikkuisen hymyilemään ja välillä hörähtelemään ääneenkin. Vakavat asiat käsitellään sen kummemmin taivastelematta ja murheen syövereihin uppoamatta, mutta niitä ei peitellä. Eikä niille vartavasten nauretakaan, vaan ilo ja suru ovat lähekkäin.
Olen aiemmin pyöritellyt käsissäni Kalevi Jäntin palkinnon saanutta Pohjalaisen esikoisromaania Käyttövehkeitä. Nyt tartun siihen ilolla.
Soili Pohjalainen
Valuvika
Atena 2019
175 sivua
lauantai 15. kesäkuuta 2019
Saisio Pirkko: Epäröintejä
Tämä kirja on tosiaankin nimensä veroinen. Se paljastaa tekijästään ja tekoprosessista paljon. Välillä Saisio vetää oletuksensa ja kuvitelmansa takaisin, vaihtaa henkilöitä tai ammatteja, tapahtumapaikkaa tai tapahtumien kulkua. Samalla hän kertoo, miten tarina muokkaantuu; vähitellen, yrityksen ja paremman yrityksen kautta. Kirjassa on neljätoista lukua, mutta useampia tarinoita.
Proosateksti hahmottuu sivulle kuin runo. Rivit ovat lyhyitä. Pitkälauseisen kirjan jälkeen tätä oli suorastaan helpottavaa lukea. Henkilöt esiintyvät usein yleisnimillä: Peruukkipäinen Nainen, Tumma, Vaalea,, Palvelija, Ohjaaja, Rekisteröity. Kertomuksista löytää oikeasti eläneitä ihmisiä ja kuviteltuja, ohimennen tavattuja ja pysyvämmin kirjoittajan elämään liittyviä.
Olen aina pitänyt Saision kirjoista. Tämä kirja oli kovin erilainen, mutta kuitenkin raikas ja virkeä. Siitä huolimatta tiedän unohtavani sisällön melko pian. En uskalla nimetä tätä kirjailijan välityöksi, mutta minelle se oli lukukokemus, joka todennäköisesti jää muiden yhtenäisempien teosten litistämäksi. Asiota putoilee muististani hyvin nopeasti
Pirkko Saisio
Siltala 2019
259 sivua
Hawthorne Nathaniel: Tulipunainen kirjain
Hester Prynne synnyttää Uudessa Englannissa aviottoman tyttären, Pearlin, jonka isäksi paljastuu varsin pian paikallinen kunnioitettu pappi Arthur Dimmesdale.
Tätä nuorta pappia, jonka oppineisuuden maine yhä eli Oxfordissa, pitivät hänen innokkaimmat ihailijansa vain hivenen verran taivaan lähettämää apostolia huonompana, joka, jos hänelle suotaisiin tavallinen elinikä, tulisi suorittamaan yhtä suuria tekoja Uuden Englannin vielä heikon kirkon hyväksi kuin ensimmäiset kirkonisät olivat suorittaneet kristinuskon hyväksi sen alkuaikoina.s. 79
Hester on ollut naimisissa Roger Chillingworthin kanssa Vanhassa Englannissa, mutta tämä on matkalla meren yli joutunut intiaanien vangiksi ja pääsee perille vasta todistamaan vaimon häpeää.
Lukija muistanee, että Roger Chillingworthin nimen taakse kätkeytyi toinen nimi, jonka omistaja oli päättänyt, ettei sitä enää koskaan lausuttaisi. On kerrottu, miten siinä ihmisjoukossa, joka oli Hester Prynnen julkisen häpeärangaistuksen todistajana, seisoi vanhahko matkasta uupunut mies.Juuri tultuaan vaarallisesta viidakosta hän näki naisen, jossa oli toivonut kohtaavansa ruumiilllistuneena kodin lämmön ja herttaisuuden, asetettuna synnin perikuvana ihmisten nähtäväksi. s.77
Hester on ollut aviorikoksensa takia vankilassa ja saa loppuelämänsä kantaa tulipunaista A-kirjainta aviorikoksensa merkkinä vaatteissaan. Kumpikaan mies ei paljasta itseään, vaan Hester kantaa häpeän. Chillingworth hoitaa synnintunnossaan piehtaroivaa pappia, vaikka hänet nimetään pahan ruumiillistumaksi, joka haluaa pahaa myös hoidettavalleen. Takakannen mukaan kyse on synnistä, katumuksesta ja sovituksesta.
Teos sisältää pitkiä virkkeitä, joiden sivulauseita katkovat toiset sivulauseet. Juonikuvio on aika selvä alusta lähtien eli huonosti tulee käymään. Henkilökuvat ovat mielestäni ohuita (Hester Prynne) ja osin perustelemattomia, kuten entinen aviomies pahuuden ruumiillistumana. Vaikka teoksen tapahtumat etenevät kronologisesti, harppaillaan kerronnassa vuosia, joiden aikana lapsi kasvaa ja henkilöiden luonne ja ulkonäkö muokkautuu toiseksi.
Kaikista moitteistani huolimatta luin kirjan alusta loppuun eli tekstissä oli joku koukku. Halusin kai tietää, miten lopun aavistettavaan katastrofiin päädytään . Niinpä kestin vuonna 1945 painetun, hapertuneen, paperikantisen kirjan pitelemisen, yhteenliimautuneiden sivujen aukomisen ja tunkkaisen moraalin hyökkäyksen. Olisiko minusta tullut lukijaa ja kirjojen rakastajaa, jos olisin lukenut tämän 15-vuotiaana? Epäilen.
Nathaniel Hawthorne
Tulipunainen kirjain
WSOY 1945
Alkuteos Scarlet letter, ilm.1850
225 sivua
perjantai 24. toukokuuta 2019
Sund Lars: Missä musiikki alkoi
Lars Sund
Missä musiikki alkoi
Teos 2018
Alkuteos: Där musiken började
Förlaget 2018
Suom. Laura Jänisniemi
540 sivua
Sanottakoon heti aluksi, että pidin tästä kirjasta kovasti. Lisättäköön vielä, että olen pitänyt muistakin lukemistani Lars Sundin teoksista . Muistan Colorado Avenuen ja sen jatko-osan Puodnpitäjän pojan. Tämä teos on Pietarsaari-trilogian itsenäinen kakkososa. Sitä edelsi 2014 ilmestynyt romaani Kolme sisarta ja yksi kertoja. Sitä en häpeäkseni ja vahingokseni ole lukenut - vielä.
Vaikka ihan varauksetta pidin kirjasta, on hyvin vaikea perustella, miksi. Toki minullakin on kosketus 1960-1970-luvun alun erityisesti nuorten kuuntelmaan musiikkiin ja hieman kosketusta myös romaanin tapahtumapaikkoihin, lähinnä Vaasaan. Niiden lisäksi on jotain muuta, joka kirjassa viehättää ja koukuttaa lukijan. Kirjassa on kertoja, joka neuvottelee tekstistään kirjoituksenopettajansa kanssa. Kerronnan rakenne on jännittävä. Kertoja paljastaa hiukan eteenpäin tapahtumia jonkun henkilön elämässä ja aloittaa sitten taas toisaalta.
...olisin halunnut kuulla, mitä mieltä hän (kirjoittamisenopettaja) on ideastani vuorotella eri aikatasoja: eeppistä "nykyhetkeä", joka sijoituu 1980-luvun puoliväliin, ja sitä, mitä tapahtui muutama vuosi aiemmin. s. 413
"Sinun tekstisihän ei ole tavanomaista realismia... Niin kuin itse yhdessä kohdassa mainitset, pyrit luomaan tekstille eräänlaisen sinfonisen rakenteen. Otat teeman, annat sen kadota ja sitten palaat siihen..." Tauko. "Niin kyllä silläkin lailla voi tehdä..."s.358
Kertoja kuljettaa mukanaan koko kaupungin historiaa yksityisten ihmisten kautta muutamia vuosikymmeniä.
Vielä 1960-luvun ja seuraavan vuosikymmenen vaihteessa kaupunkia jakoi eräänlainen kielellinen Berliinin muuri. Toisin kuin Berliinin muuri, meidän rajamme oli näkymätön mutta silti yhtä todellinen. Betonilohkareiden sijasta se oli rakennettu tietämättömyydestä, ennakkoluuloista ja epäluulosta - lujia materiaaleja nekin. Sitä täydensivät näkymätön piikkilanka ja kuvitteelliset vartiotornit ja valonheittimet, jotta pakolaiset eivät yrittäisi ylittää muuria kumpaankaan suuntaan. s. 283
Musiikkia riittää, nimiä riittää. Olemassa olleiden kappaleiden, henkilöiden ja yhtyeiden nimet sekoittuivat fiktiivisiin nimiin ja teoksiin. Tiedänpä eräänkin oopperantuntijan kirjan luettuaan kauhistelleen tietämättömyyttään Alf Holmin säveltämästä Tom of Finland -opperasta. Musiikkia käsitellään laajemmin, jazzia, Beatlesia, Jethro Tullia, Creedence Clearwater Revivalia, sinfoniaa, kansanlauluja, virsiä. Alf Holm kuvataan monipuoliseksi musiikkimieheksi ja hän kohoaa kiistatta päähenkilöksi.
Alfin rakkauselämää kuvataan kirjan loppupuolella. Minusta tuntui hiukan päälleliimatulta suhde musiikkiopinnoissa tavattuun sellistiin ja suhteen äkillinen loppu tuntui vielä oudommalta.
Alfin kansakoulunopettajaäiti Ulla-Maj, joka eteni koulutoimenjohtajaksi ja kansanedustajaksi oli taas kuvattu osuvasti. Äidin kasvattaman ainoan lapsen tietä aikuisuuteen ja muiden naisten rakkauden kohteeksi varjosti äidin mustasukkaisuus.
Ympärillä on monenlaista muutakin draamaa: Ulla-Majn ystävä Maggie rakentaa itselleen kulissiavioliiton ja kasvattaa kolme itsenäistä tytärtä, joista nuorin, Hajje on herkkä ja epävakaa mieleltään. Kulissi rakentuu aviomies Göranin rahoille ja asemalle ja kun viina vie aseman, alkaa avioliittokin rakoilla.
Koko romaanin ajan on kertojan lisäksi läsnä Odin Sikström, polkupyöräilevä ja virsiä veisaava peltiseppä, joka kannustaa ja auttaa lahjakkaita nuoria, mutta sanoo vielä haamuna kaupungin katuja kulkiessaankin terävästi oman kantansa.
Pietarsaaren ja Vaasan katuja pystyy kirjan avulla seuraamaan yhtä hyvin kuin 1960-1970-lukujen musiikin vaikutusta nuoriin.
Luulen että musiikki, jota ihminen kuulee seitsemäntoista-, kahdeksantoista-, kaksikymmentävuotiaana, niin sanotusti aikuisuuden kynnyksellä, pureutuu häneen kiinni, syvälle ja perusteellisesti, ja sitä kantaa mukanaan koko loppuelämänsä. s. 287
Teoksen koukuttava rakenne ja hyvä kielenkäyttö tekevät lukuelämyksestä niin täydellisen, että voin varauksetta suositella kirjaa monille. Eikä mikään estä minua tai muita lukemasta jatko-osaa tai edellistä kirjaa.
Teos 2018
Alkuteos: Där musiken började
Förlaget 2018
Suom. Laura Jänisniemi
540 sivua
Sanottakoon heti aluksi, että pidin tästä kirjasta kovasti. Lisättäköön vielä, että olen pitänyt muistakin lukemistani Lars Sundin teoksista . Muistan Colorado Avenuen ja sen jatko-osan Puodnpitäjän pojan. Tämä teos on Pietarsaari-trilogian itsenäinen kakkososa. Sitä edelsi 2014 ilmestynyt romaani Kolme sisarta ja yksi kertoja. Sitä en häpeäkseni ja vahingokseni ole lukenut - vielä.
Vaikka ihan varauksetta pidin kirjasta, on hyvin vaikea perustella, miksi. Toki minullakin on kosketus 1960-1970-luvun alun erityisesti nuorten kuuntelmaan musiikkiin ja hieman kosketusta myös romaanin tapahtumapaikkoihin, lähinnä Vaasaan. Niiden lisäksi on jotain muuta, joka kirjassa viehättää ja koukuttaa lukijan. Kirjassa on kertoja, joka neuvottelee tekstistään kirjoituksenopettajansa kanssa. Kerronnan rakenne on jännittävä. Kertoja paljastaa hiukan eteenpäin tapahtumia jonkun henkilön elämässä ja aloittaa sitten taas toisaalta.
...olisin halunnut kuulla, mitä mieltä hän (kirjoittamisenopettaja) on ideastani vuorotella eri aikatasoja: eeppistä "nykyhetkeä", joka sijoituu 1980-luvun puoliväliin, ja sitä, mitä tapahtui muutama vuosi aiemmin. s. 413
"Sinun tekstisihän ei ole tavanomaista realismia... Niin kuin itse yhdessä kohdassa mainitset, pyrit luomaan tekstille eräänlaisen sinfonisen rakenteen. Otat teeman, annat sen kadota ja sitten palaat siihen..." Tauko. "Niin kyllä silläkin lailla voi tehdä..."s.358
Kertoja kuljettaa mukanaan koko kaupungin historiaa yksityisten ihmisten kautta muutamia vuosikymmeniä.
Vielä 1960-luvun ja seuraavan vuosikymmenen vaihteessa kaupunkia jakoi eräänlainen kielellinen Berliinin muuri. Toisin kuin Berliinin muuri, meidän rajamme oli näkymätön mutta silti yhtä todellinen. Betonilohkareiden sijasta se oli rakennettu tietämättömyydestä, ennakkoluuloista ja epäluulosta - lujia materiaaleja nekin. Sitä täydensivät näkymätön piikkilanka ja kuvitteelliset vartiotornit ja valonheittimet, jotta pakolaiset eivät yrittäisi ylittää muuria kumpaankaan suuntaan. s. 283
Musiikkia riittää, nimiä riittää. Olemassa olleiden kappaleiden, henkilöiden ja yhtyeiden nimet sekoittuivat fiktiivisiin nimiin ja teoksiin. Tiedänpä eräänkin oopperantuntijan kirjan luettuaan kauhistelleen tietämättömyyttään Alf Holmin säveltämästä Tom of Finland -opperasta. Musiikkia käsitellään laajemmin, jazzia, Beatlesia, Jethro Tullia, Creedence Clearwater Revivalia, sinfoniaa, kansanlauluja, virsiä. Alf Holm kuvataan monipuoliseksi musiikkimieheksi ja hän kohoaa kiistatta päähenkilöksi.
Alfin rakkauselämää kuvataan kirjan loppupuolella. Minusta tuntui hiukan päälleliimatulta suhde musiikkiopinnoissa tavattuun sellistiin ja suhteen äkillinen loppu tuntui vielä oudommalta.
Alfin kansakoulunopettajaäiti Ulla-Maj, joka eteni koulutoimenjohtajaksi ja kansanedustajaksi oli taas kuvattu osuvasti. Äidin kasvattaman ainoan lapsen tietä aikuisuuteen ja muiden naisten rakkauden kohteeksi varjosti äidin mustasukkaisuus.
Ympärillä on monenlaista muutakin draamaa: Ulla-Majn ystävä Maggie rakentaa itselleen kulissiavioliiton ja kasvattaa kolme itsenäistä tytärtä, joista nuorin, Hajje on herkkä ja epävakaa mieleltään. Kulissi rakentuu aviomies Göranin rahoille ja asemalle ja kun viina vie aseman, alkaa avioliittokin rakoilla.
Koko romaanin ajan on kertojan lisäksi läsnä Odin Sikström, polkupyöräilevä ja virsiä veisaava peltiseppä, joka kannustaa ja auttaa lahjakkaita nuoria, mutta sanoo vielä haamuna kaupungin katuja kulkiessaankin terävästi oman kantansa.
Pietarsaaren ja Vaasan katuja pystyy kirjan avulla seuraamaan yhtä hyvin kuin 1960-1970-lukujen musiikin vaikutusta nuoriin.
Luulen että musiikki, jota ihminen kuulee seitsemäntoista-, kahdeksantoista-, kaksikymmentävuotiaana, niin sanotusti aikuisuuden kynnyksellä, pureutuu häneen kiinni, syvälle ja perusteellisesti, ja sitä kantaa mukanaan koko loppuelämänsä. s. 287
Teoksen koukuttava rakenne ja hyvä kielenkäyttö tekevät lukuelämyksestä niin täydellisen, että voin varauksetta suositella kirjaa monille. Eikä mikään estä minua tai muita lukemasta jatko-osaa tai edellistä kirjaa.
torstai 23. toukokuuta 2019
Erilaista sisustamista - Inkinen,Juha-Pekka: Miten tavarat ovat ja Karlsson Sara: Asioita jotka tekevät kodin
Juha-Pekka Inkinen, valokuvaaja, haastattelija Sara Karlsson
Miten tavarat ovat - sisustamisen toisinajattelijoita Asioita jotka tekevät kodin
The Way of Things - Dissidents of interior design
Taide 2018 Otava 2018
165 sivua 175 sivua
Kaksi täysin erilaista kirjaa, jotka mielestäni poikkeavat vielä muista sisustamiseen liittyvistä kirjoista radikaalisti
.
Karlssonin kirja on pelkkää tekstiä toisin kuin sisustuskirjat yleensä. Se läheneekin elämäntapaopasta, vaikka alussa puhutaan sisustuksen elementeistä, kuten materiaaleista, valaistuksesta, väreistä ja yksi osio on kokonaan omistettu kodin toimivuudelle. Kodin tekeminen tähtää tässä kirjassa asukkaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja koti on ennenkaikkea paikka rentoutumiseen ja mahdollisuus yhdessäoloon. Kirja päättyykin alalukuihin luovuudesta ja itseilmaisusta. Vaikken oikein innostunut äitini luovuudesta, kun hän viritteli jakkaran romahtaneen keittiönhyllyn paikalle, kuuluu luovuus arkeen ja kotiin itsestäänselvästi - jos vain uskaltaa. (Uskalluksesta enemmän toisen kirjan yhteydessä myöhemmin.) Tämä oivallus selostaa kodin ilmapiiriä ilman kuvia oli minusta mainio. Kirjoittaja perustelee sitä :
Kirjasta puuttuvat valokuvat, koska kuvien mukana tulisi väistämättä jokin tyyli ja kopioitavia ideoita. Minua kiinnostaa päinvastainen lähestymistapa : kodin rakentaminen ihmisen tarpeista ja haaveista käsin s 13
Sara Karlsson on Minutes -blogin pitäjä, joka on kirjoittanut aiemmin kaksi elämäntaito-opasta. Tämän kirjan takakannessa kustantaja puhuu "tunnelmallisista listoista". Vaikka listat usean luvun lopussa kiteyttävätkin oivallisesti sisältöä, on tuo tunnelmallisuus mielestäni listojen yhteydessä väärä sana. Tässä yksi lista esimerkiksi:
Ylläpitoasioita joista jonkin voit tehdä heti
Tuuleta
Sijaa vuode
Pese vessa
Lajittele ja vie roskat
Vaihda rikkinäinen lamppu ehjään
Pyyhi peilit kirkkaiksi
Pese koneellinen pyykkiä
Pyyhi ovenkahvat ja valokatkaisimet
Siisti keittiöaltaan ympäristö ja puhdista allas
Puhdista liesi ja uuni
Siivoa jääkaappi
Järjestä eteisen naulakko
Siivoa käsilaukku ja tyhjennä päällystakkien taskut
Puhdista ja kiillota kenkäpari
Silitä asu seuraavaa työpäivää tai tulevaa tilaisuutta varten
s. 133
Rakastan listoja enkä tunne itseäni kelpo ihmiseksi, jollen saa pyykkikonetta käyntiin. Tässä tuli muitakin vaihtoehtoja, suurempia ja pienempiä töitä.
Kokonaan toisenlainen on Juha-Pekka Inkisen lähestymistapa. Inkinen on valokuvaaja, joka on pitänyt 18 yksityisnäyttelyä vuodesta 1987 alkaen ja tunnetaan erityisesti autiotaloja esittävistä näyttelyistään, joista ainakin yhden olen nähnyt joku vuosi sitten Helsingin taidehallissa. Tässä kirjassa juuri kuvat ovat pääosassa. Inkinen on päässyt kuvaamaan sellaisten ihmisten koteja, jotka eivät piittaa konmarituksesta tuon taivaallista, vaan keräävät koteihinsa esineitä, joista pitävät ja viihtyvät niiden kanssa ja niiden vuoksi. Minusta on ihanaa tietää, että tällaisia rohkelikkojakin on! Kodit ovat täynnä tavaraa: avaimia, vessanpytyn posliinisia vetimiä, kasveja, samovaareja, työkaluja, pääkalloja, leikkiautoja, ladon pääty olohuoneessa, pulloja, laseja (odottamassa asunnon isäntäparin suuria hautajaisia, joissa eriparilaseista nautitaan viini heidän muistolleen). jne. Kuvat ovat kirjavia ja värejä täynnä, on oranssia keittiötä ja turkooseja makuuhuoneita, erilaisia tapetteja vierekkäin. Kaaosta kuvat eivät tavararunsaudesta huolimatta esitä, vaan pääosin esineet ovat säntillisessä järjestyksessä. Niistä pyyhitään pölyjä ja samalla järjestetään uuelleen, vaikka toisaalta :
"En ole kuullut kenenkään kuolleen pölyyn!" ilmoittaa Tintti Karppinen. s. 60
Asukkaat esiintyvät omilla nimillään. Pääosin he ovat iäkkäämpiä ihmisiä - heitä, joilla on ollut pidempään aikaa kerätä. Ammattien kirjo on runsas ja paikoin hauska: isoisästä insinööriin, retrosiskosta avaruusmerirosvoon. Pari kuuluisuutta mahtuu mukaan, mutta pääosin kirjassa esitellyt kodit ja niiden asukkaat olivat minulle tuntemattomia.
Inkinen mainitsee esipuheessa käsitteen visuaalinen tihentymä kuviensa kohteista eikä halua sanoa täysi tai sotkuinen, jotka voisivat olla minimalistisen sisustajan kuvausta näistä kodeista. Hän mainitsee itsensätoteuttamisen mahdollisuuksien kasvaneen jatkuvasti varallisuuden kasvun myötä, mutta toteaa kotien yleensä silti muistuttavan merkillisesti toisiaan. Onneksi hän on löytänyt nämä ihmiset, jotka asuvat ja elävät omalla tavallaan, suuremmalla persoonalla ja intohimolla.
En taida uskaltaa kopioida tähän kuvia, eikä valokuva valokuvasta tee oikeutta kirjalle, vaikka vähän välittyisikin kirjan sisällöstä. Valokuvan osa oikeasta valokuvast varsinkaan amatöörin ottamana ei kuitenkaan välitä koko tunnelmaa.
Ihastuttava teos!!
Miten tavarat ovat - sisustamisen toisinajattelijoita Asioita jotka tekevät kodin
The Way of Things - Dissidents of interior design
Taide 2018 Otava 2018
165 sivua 175 sivua
Kaksi täysin erilaista kirjaa, jotka mielestäni poikkeavat vielä muista sisustamiseen liittyvistä kirjoista radikaalisti
.
Karlssonin kirja on pelkkää tekstiä toisin kuin sisustuskirjat yleensä. Se läheneekin elämäntapaopasta, vaikka alussa puhutaan sisustuksen elementeistä, kuten materiaaleista, valaistuksesta, väreistä ja yksi osio on kokonaan omistettu kodin toimivuudelle. Kodin tekeminen tähtää tässä kirjassa asukkaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja koti on ennenkaikkea paikka rentoutumiseen ja mahdollisuus yhdessäoloon. Kirja päättyykin alalukuihin luovuudesta ja itseilmaisusta. Vaikken oikein innostunut äitini luovuudesta, kun hän viritteli jakkaran romahtaneen keittiönhyllyn paikalle, kuuluu luovuus arkeen ja kotiin itsestäänselvästi - jos vain uskaltaa. (Uskalluksesta enemmän toisen kirjan yhteydessä myöhemmin.) Tämä oivallus selostaa kodin ilmapiiriä ilman kuvia oli minusta mainio. Kirjoittaja perustelee sitä :
Kirjasta puuttuvat valokuvat, koska kuvien mukana tulisi väistämättä jokin tyyli ja kopioitavia ideoita. Minua kiinnostaa päinvastainen lähestymistapa : kodin rakentaminen ihmisen tarpeista ja haaveista käsin s 13
Sara Karlsson on Minutes -blogin pitäjä, joka on kirjoittanut aiemmin kaksi elämäntaito-opasta. Tämän kirjan takakannessa kustantaja puhuu "tunnelmallisista listoista". Vaikka listat usean luvun lopussa kiteyttävätkin oivallisesti sisältöä, on tuo tunnelmallisuus mielestäni listojen yhteydessä väärä sana. Tässä yksi lista esimerkiksi:
Ylläpitoasioita joista jonkin voit tehdä heti
Tuuleta
Sijaa vuode
Pese vessa
Lajittele ja vie roskat
Vaihda rikkinäinen lamppu ehjään
Pyyhi peilit kirkkaiksi
Pese koneellinen pyykkiä
Pyyhi ovenkahvat ja valokatkaisimet
Siisti keittiöaltaan ympäristö ja puhdista allas
Puhdista liesi ja uuni
Siivoa jääkaappi
Järjestä eteisen naulakko
Siivoa käsilaukku ja tyhjennä päällystakkien taskut
Puhdista ja kiillota kenkäpari
Silitä asu seuraavaa työpäivää tai tulevaa tilaisuutta varten
s. 133
Rakastan listoja enkä tunne itseäni kelpo ihmiseksi, jollen saa pyykkikonetta käyntiin. Tässä tuli muitakin vaihtoehtoja, suurempia ja pienempiä töitä.
Kokonaan toisenlainen on Juha-Pekka Inkisen lähestymistapa. Inkinen on valokuvaaja, joka on pitänyt 18 yksityisnäyttelyä vuodesta 1987 alkaen ja tunnetaan erityisesti autiotaloja esittävistä näyttelyistään, joista ainakin yhden olen nähnyt joku vuosi sitten Helsingin taidehallissa. Tässä kirjassa juuri kuvat ovat pääosassa. Inkinen on päässyt kuvaamaan sellaisten ihmisten koteja, jotka eivät piittaa konmarituksesta tuon taivaallista, vaan keräävät koteihinsa esineitä, joista pitävät ja viihtyvät niiden kanssa ja niiden vuoksi. Minusta on ihanaa tietää, että tällaisia rohkelikkojakin on! Kodit ovat täynnä tavaraa: avaimia, vessanpytyn posliinisia vetimiä, kasveja, samovaareja, työkaluja, pääkalloja, leikkiautoja, ladon pääty olohuoneessa, pulloja, laseja (odottamassa asunnon isäntäparin suuria hautajaisia, joissa eriparilaseista nautitaan viini heidän muistolleen). jne. Kuvat ovat kirjavia ja värejä täynnä, on oranssia keittiötä ja turkooseja makuuhuoneita, erilaisia tapetteja vierekkäin. Kaaosta kuvat eivät tavararunsaudesta huolimatta esitä, vaan pääosin esineet ovat säntillisessä järjestyksessä. Niistä pyyhitään pölyjä ja samalla järjestetään uuelleen, vaikka toisaalta :
"En ole kuullut kenenkään kuolleen pölyyn!" ilmoittaa Tintti Karppinen. s. 60
Asukkaat esiintyvät omilla nimillään. Pääosin he ovat iäkkäämpiä ihmisiä - heitä, joilla on ollut pidempään aikaa kerätä. Ammattien kirjo on runsas ja paikoin hauska: isoisästä insinööriin, retrosiskosta avaruusmerirosvoon. Pari kuuluisuutta mahtuu mukaan, mutta pääosin kirjassa esitellyt kodit ja niiden asukkaat olivat minulle tuntemattomia.
Inkinen mainitsee esipuheessa käsitteen visuaalinen tihentymä kuviensa kohteista eikä halua sanoa täysi tai sotkuinen, jotka voisivat olla minimalistisen sisustajan kuvausta näistä kodeista. Hän mainitsee itsensätoteuttamisen mahdollisuuksien kasvaneen jatkuvasti varallisuuden kasvun myötä, mutta toteaa kotien yleensä silti muistuttavan merkillisesti toisiaan. Onneksi hän on löytänyt nämä ihmiset, jotka asuvat ja elävät omalla tavallaan, suuremmalla persoonalla ja intohimolla.
En taida uskaltaa kopioida tähän kuvia, eikä valokuva valokuvasta tee oikeutta kirjalle, vaikka vähän välittyisikin kirjan sisällöstä. Valokuvan osa oikeasta valokuvast varsinkaan amatöörin ottamana ei kuitenkaan välitä koko tunnelmaa.
Ihastuttava teos!!
Yanagiahara, Hanya: Pieni elämä
Yanagiahara Hanya
Pieni elämä
Tammi 2017
Keltainen kirjasto 479
A Little Life 2015
Suom. Arto Schroderus
937 sivua
Tämän kirjan kanssa olen elänyt lähes vuoden. Viime yönä itkin hyvästejä. Nyt hyvästelen tyynempänä. Ilman taukoja en olisi ehkä lukukokemusta kestänyt, sillä niin kovasti se järisytti. Tosin jätin kirjan kesken ensimmäisten lukujen jälkeen, koska henkilöitä oli niin paljon, eikä minua kiinnostanut kuin yhden, Juden, tarina. Silloin en vielä ymmärtänyt, että Jude on päähenkilö, joka elää tuon "pienen elämän". Hän kuolee arvostettuna lakimiehenä, mutta on omasta mielestään elänyt pienen ja surkean elämän. Tuota elämää raotellaan kirjan sivuilla muiden henkilöiden näkemänä ja eteenpäin kuljettamana.. Lapsuuden kokemukset ja etenkin hyväksikäyttö ovat kutistaneet Juden käsityksen omasta merkityksestään olemattomaksi. Hänen kohtaamansa pahat ihmiset ovat lisäksi aiheuttaneet fyysisiä vammoja, jotka hankaloittavat elämää kohtuuttomasti.
Jude ei koe ansaitsevansa elämältä mitään, mutta hänen merkityksensä muille henkilöille on kiistaton, Hän yrittää lapsena olla mieliksi sijaisperheelle, joka kuitenkin palauttaa hänet lastenkotiin. Aikuisen Juden adoptoi hänen oikeustieteen opintojensa ohjaaja ja opettaja Harold vaimonsa Julian kanssa. Juden on sitä vaikea uskoa ja hän tekee kaikkensa ollakseen teon arvoinen. Hän kokee toisenkin suuren rakkauden, kun suosittu ja kuuluisa elokuvanäyttelijä Willem rakastuu häneen. Pari viettää onnellista elämää, vaikka lapsuudenkokemukset ovat vieneet Judelta halun ja ilon seksistä.
Kirja alkaa ja päättyy Lispenard Streetin asuntoon, johon Juden ja Willemin lisäksi muuttaa taiteilija JB ja arkkitehti Malcolm, jonka vanhemmat ovat rikkaita. Asunto ei ole kummoinenkaan, pikemminkin läävä, mutta sieltä alkaa miesten ystävyys ja toistensa tukeminen. Yhteydenpito jatkuu läpi vuosien.
Kun jo olin tajunnut, että tämä kirja puhutteli minua erityisellä' tavalla, vaikka oma kokemusmaailmani oli kovin etäällä romaanin maailmasta, oli pakko tehdä toinen lukukatko. Joku toinenkin halusi lukea kirjan ja minun oli palautettava se kirjastoon. Ihan heti en sitä pistänyt tilaukseen, sillä tuolle toiselle lukijalle oli myös annettava aikaa. Tiesin kuitenkin jatkavani lukemista.
Kun palasin kirjan viimeisen kolmanneksen ääreen, oli osa alun oivalluksista vain sivunumeroina lapulla, mutta uusia kiteytyksiä tuli nopeasti lisää. Kirjailija puhukoon omalla äänellään tähän tekstiin jonkun lainauksen.
Seksistä ja ystävyydestä
Tämän hän osasi, tämän yhden asian hän osasi erinomaisen hyvin, ja hän käytti sitä päästäkseen parempaan paikkaan. s.709
Vanhemmiten tajusi, että ne ominaisuudet, joita arvosti sänkykumppaneissaan tai seurustelukumppaneissaan, eivät välttämättä olleet niitä ominaisuuksia, joiden kanssa halusi elää tai rämpiä harmaassa arjessa. Jos on fiksu ja onnekas, tämän oppii hyväksymään. Silloin ottaa selvää, mikä on tärkeintä ja etsii sen ja oppii olemaan realistinen. s.738
Toisinaan hän mietti, millaista Juden elämä olisi mahtanut olla, jos hän olisi saanut löytää seksin sen sijaan, että hänet oli pakotettu oppimaan se.. s.806
Nuorina heillä ei ollut toisilleen muuta annettavaa kuin salaisuutensa: tunnustukset olivat valuuttaa ja uskoutuminen yksi läheisyyden laji. Oman elämän yksityiskohtien salailua pidettiin ensin eräänlaisena mysteerinä ja sitten jonkinlaisena saituutena, jollainen yleisen käsityksen mukaan esti todellisen ystävyyden. s. 812
Itsetunnosta ja rakkaudesta (ja niiden puutteesta):
...hän ei jätä jälkeensä mitään: ei rakennuksia eikä maalauksia eikä elokuvia eikä veistoksia. Ei kirjoja. Ei papaereita. Ei ihmisiä: ei puolisoa, ei lasta, ei luultavasti vanhempiakaan, ja jos jatkaa tätä rataa, ei ystäviä. Ei edes uusia lakeja. Hän ei ole luonut mitään, mitään muuta kuin rahaa... ss.893-894
Ja hän itkee ja itkee, itkee kaikkea mitä on ollut, kaikkea mitä olisi voinut olla, jokaista vanhaa haavaa, jokaista vanhaa onnen hetkeä, itkee häpeästä ja ilosta, itkee koska lopultakin saa olla lapsi, jolla on lapsen oikut ja halut ja epävarmuudet, itkee siitä etuoikeudesta, että saa käyttäytyä huonosti ja saada anteeksi, itkee hellyyen ja kiintymyksen osoituksien ylellisyyttä, sitä että hänelle tarjotaan ruokaa ja hänen käsketään syödä se, itkee sitä että hän vihdoinkin, vihdoinkin uskoo vanhemman vakuutteluihin, uskoo olevansa toiselle erityinen, vaikka on tehnyt niin paljon virheitä ja ollut niin inhottava; koska on tehnyt niin paljon virheitä ja ollut niin inhottava. s.911
Pieni elämä
Tammi 2017
Keltainen kirjasto 479
A Little Life 2015
Suom. Arto Schroderus
937 sivua
Tämän kirjan kanssa olen elänyt lähes vuoden. Viime yönä itkin hyvästejä. Nyt hyvästelen tyynempänä. Ilman taukoja en olisi ehkä lukukokemusta kestänyt, sillä niin kovasti se järisytti. Tosin jätin kirjan kesken ensimmäisten lukujen jälkeen, koska henkilöitä oli niin paljon, eikä minua kiinnostanut kuin yhden, Juden, tarina. Silloin en vielä ymmärtänyt, että Jude on päähenkilö, joka elää tuon "pienen elämän". Hän kuolee arvostettuna lakimiehenä, mutta on omasta mielestään elänyt pienen ja surkean elämän. Tuota elämää raotellaan kirjan sivuilla muiden henkilöiden näkemänä ja eteenpäin kuljettamana.. Lapsuuden kokemukset ja etenkin hyväksikäyttö ovat kutistaneet Juden käsityksen omasta merkityksestään olemattomaksi. Hänen kohtaamansa pahat ihmiset ovat lisäksi aiheuttaneet fyysisiä vammoja, jotka hankaloittavat elämää kohtuuttomasti.
Jude ei koe ansaitsevansa elämältä mitään, mutta hänen merkityksensä muille henkilöille on kiistaton, Hän yrittää lapsena olla mieliksi sijaisperheelle, joka kuitenkin palauttaa hänet lastenkotiin. Aikuisen Juden adoptoi hänen oikeustieteen opintojensa ohjaaja ja opettaja Harold vaimonsa Julian kanssa. Juden on sitä vaikea uskoa ja hän tekee kaikkensa ollakseen teon arvoinen. Hän kokee toisenkin suuren rakkauden, kun suosittu ja kuuluisa elokuvanäyttelijä Willem rakastuu häneen. Pari viettää onnellista elämää, vaikka lapsuudenkokemukset ovat vieneet Judelta halun ja ilon seksistä.
Kirja alkaa ja päättyy Lispenard Streetin asuntoon, johon Juden ja Willemin lisäksi muuttaa taiteilija JB ja arkkitehti Malcolm, jonka vanhemmat ovat rikkaita. Asunto ei ole kummoinenkaan, pikemminkin läävä, mutta sieltä alkaa miesten ystävyys ja toistensa tukeminen. Yhteydenpito jatkuu läpi vuosien.
Kun jo olin tajunnut, että tämä kirja puhutteli minua erityisellä' tavalla, vaikka oma kokemusmaailmani oli kovin etäällä romaanin maailmasta, oli pakko tehdä toinen lukukatko. Joku toinenkin halusi lukea kirjan ja minun oli palautettava se kirjastoon. Ihan heti en sitä pistänyt tilaukseen, sillä tuolle toiselle lukijalle oli myös annettava aikaa. Tiesin kuitenkin jatkavani lukemista.
Kun palasin kirjan viimeisen kolmanneksen ääreen, oli osa alun oivalluksista vain sivunumeroina lapulla, mutta uusia kiteytyksiä tuli nopeasti lisää. Kirjailija puhukoon omalla äänellään tähän tekstiin jonkun lainauksen.
Seksistä ja ystävyydestä
Tämän hän osasi, tämän yhden asian hän osasi erinomaisen hyvin, ja hän käytti sitä päästäkseen parempaan paikkaan. s.709
Vanhemmiten tajusi, että ne ominaisuudet, joita arvosti sänkykumppaneissaan tai seurustelukumppaneissaan, eivät välttämättä olleet niitä ominaisuuksia, joiden kanssa halusi elää tai rämpiä harmaassa arjessa. Jos on fiksu ja onnekas, tämän oppii hyväksymään. Silloin ottaa selvää, mikä on tärkeintä ja etsii sen ja oppii olemaan realistinen. s.738
Toisinaan hän mietti, millaista Juden elämä olisi mahtanut olla, jos hän olisi saanut löytää seksin sen sijaan, että hänet oli pakotettu oppimaan se.. s.806
Nuorina heillä ei ollut toisilleen muuta annettavaa kuin salaisuutensa: tunnustukset olivat valuuttaa ja uskoutuminen yksi läheisyyden laji. Oman elämän yksityiskohtien salailua pidettiin ensin eräänlaisena mysteerinä ja sitten jonkinlaisena saituutena, jollainen yleisen käsityksen mukaan esti todellisen ystävyyden. s. 812
Itsetunnosta ja rakkaudesta (ja niiden puutteesta):
...hän ei jätä jälkeensä mitään: ei rakennuksia eikä maalauksia eikä elokuvia eikä veistoksia. Ei kirjoja. Ei papaereita. Ei ihmisiä: ei puolisoa, ei lasta, ei luultavasti vanhempiakaan, ja jos jatkaa tätä rataa, ei ystäviä. Ei edes uusia lakeja. Hän ei ole luonut mitään, mitään muuta kuin rahaa... ss.893-894
Ja hän itkee ja itkee, itkee kaikkea mitä on ollut, kaikkea mitä olisi voinut olla, jokaista vanhaa haavaa, jokaista vanhaa onnen hetkeä, itkee häpeästä ja ilosta, itkee koska lopultakin saa olla lapsi, jolla on lapsen oikut ja halut ja epävarmuudet, itkee siitä etuoikeudesta, että saa käyttäytyä huonosti ja saada anteeksi, itkee hellyyen ja kiintymyksen osoituksien ylellisyyttä, sitä että hänelle tarjotaan ruokaa ja hänen käsketään syödä se, itkee sitä että hän vihdoinkin, vihdoinkin uskoo vanhemman vakuutteluihin, uskoo olevansa toiselle erityinen, vaikka on tehnyt niin paljon virheitä ja ollut niin inhottava; koska on tehnyt niin paljon virheitä ja ollut niin inhottava. s.911
keskiviikko 1. toukokuuta 2019
Berlin Lucia: Siivoojan käsikirja 2 - tanssia ruusuilla
Berlin Lucia
Siivoojan käsikirja 2 - tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
A Manual for Cleaning Women: selected stories by Lucia Berlin
Suom Kristina Drews
291 sivua
Minä en pidä kustantajan Suvi Aholalta lainaamasta mainoslauseesta kirjan takakannessa: "Lucia Berlin oli siivooja ja alkoholisti, joka kirjoitti kuin enkeli." Alkoholismi-epiteetin avulla en ole saanut Berlinin novellikokoelmia kaupatuksi vielä yhteenkään livelukupiiriini ja vaikka mielestäni Berlin todella osaa kirjoittaa, mutta mitään enkelimäistä hänen novelleistaan en löydä.
Tästä toisesta valikoimasta en pitänyt niin paljon kuin ensimmäisesta, myös postuumisti valikoidusta ja käännetystä: Siivoojan käsikirja1
Kirjoittaja on entisellään. Vauhtia saavat nynnyt miehet. Rakkaista välitetään , kuten syöpää sairastavasta Sally-siskosta ja muista sukulaisista. Kerronta tapahtuu välillä lapsen ja välillä aikuisen näkökulmasta Juoppoja, syrjäytyneitä ja muita laitapuolen kulkijoita on riittämiin. Elämä on rankkaa ja tupakkaa kuluu. Havainnointi on kirkasta ja terävää eikä asioita kaunistella tai piilotella.
Siitäkin huolimatta oloni jäi lukemisen jälkeen vaisuksi. Luin nämä kertomukset hyvin pitkän ajanjakson kuluessa, yleensä öisin ja välillä luin muuta. Ehkä kokoelma olisi vaatinut tiiviimpää keskittymistä. Eipä kuitenkaan kaduta, että jatkoin ja luin kaikki novellit. Osasi Berlin hommansa niin hyvin.
Siivoojan käsikirja 2 - tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
Suom Kristina Drews
291 sivua
Minä en pidä kustantajan Suvi Aholalta lainaamasta mainoslauseesta kirjan takakannessa: "Lucia Berlin oli siivooja ja alkoholisti, joka kirjoitti kuin enkeli." Alkoholismi-epiteetin avulla en ole saanut Berlinin novellikokoelmia kaupatuksi vielä yhteenkään livelukupiiriini ja vaikka mielestäni Berlin todella osaa kirjoittaa, mutta mitään enkelimäistä hänen novelleistaan en löydä.
Tästä toisesta valikoimasta en pitänyt niin paljon kuin ensimmäisesta, myös postuumisti valikoidusta ja käännetystä: Siivoojan käsikirja1
Kirjoittaja on entisellään. Vauhtia saavat nynnyt miehet. Rakkaista välitetään , kuten syöpää sairastavasta Sally-siskosta ja muista sukulaisista. Kerronta tapahtuu välillä lapsen ja välillä aikuisen näkökulmasta Juoppoja, syrjäytyneitä ja muita laitapuolen kulkijoita on riittämiin. Elämä on rankkaa ja tupakkaa kuluu. Havainnointi on kirkasta ja terävää eikä asioita kaunistella tai piilotella.
Siitäkin huolimatta oloni jäi lukemisen jälkeen vaisuksi. Luin nämä kertomukset hyvin pitkän ajanjakson kuluessa, yleensä öisin ja välillä luin muuta. Ehkä kokoelma olisi vaatinut tiiviimpää keskittymistä. Eipä kuitenkaan kaduta, että jatkoin ja luin kaikki novellit. Osasi Berlin hommansa niin hyvin.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2019
Vuoksenmaa Johanna: Vesiystäviä - Lakefriends
Johanna Vuoksenmaa (Teksti ja valokuvat)
Vesiystäviä - Lakefriends
Otava 2019
Englanniksi kääntänyt Pat Humphreys
130 sivua
Olen aivan myyty tämän kirjan äärellä. Tässä on minulle kaikkea mitä toivoa voin: upeita kuvia, oivaltavia ja koskettavia tekstejä, mielenkiintoinen ja minua miellyttävä aihe. Rakastan tätä kirjaa.
Idea on mielestäni ainutlaatuinen. Johanna Vuoksenmaa on käynyt uimassa järvissä ja lammissa eri puolilla Suomea ja kertoo kirjassa, miltä vesi tuntui. Eikä luonnehdinta jää kylmää/kuumaa tai sameaa/kirkasta -tasolle. Vuoksenmaa kuvaa vettä kuin ystävää ja se saakin monesti sukupuolen ja luonteen, jopa menneisyyden.Mistä sitten tietää, millainen vesi on kyseessä? Ensimmäinen liuku veteen ja ensimmäiset vedot paljastatavat sen. Vesi on eroottinen elementti, sen tuntee iholla, mutta se kutittelee muitakin aisteja.
Luulen ymmärtäväni vesiä samalla tavalla. Niistä muutamista järvistä, jotka ovat sekä kirjassa että omissa muistoissani, pystyn palauttamaan mieleeni palan uintikokemuksesta ja veden kohtaamisesta kirjan kuvauksista.
Yksinkertainen, mutta sinnikäs, yrittää kovasti kaikenlaista, mutta joutuu tekemään kovasti töitä saadakseen edes jonkun vakuuttumaan kyvyistään. Suoriutuu hellän kosketuksen alkeistasosta, lie harjoitellut sitäkin itsekseen. (Kirkkojärvi, Alavus) s. 57
Tyylikäs, komea, suuri. Ei innostu tulijasta, eikä kutsu luokseen, ei kuitenkaan kiellä tulemasta. (Keurusselkä, Mänttä) s.119
Avarakatseinen ja viisas olento. Puhuu viittä eri kieltä sujuvasti, myös ihmisten ja enkelten. Loistava kasvattaja, omille ja lainalapsille, rakkautta riittää ja rajat pitävät. Osaa pysyä viileänä silloin kun muut kuumenevat. Päättäväinen, mutta oikeudenmukainen, suuren suuri syli. (Pielinen, Nurmes) s. 125
Vedet luokitellaan viiden otsikon alle. Järvissä on sisällysluettelon mukaan Ystäviä ja ymmärtäjiä - sylivesiä, Arkisia ja vaatimattomia - vetten varpusia, Yksinäiset itsenäiset ja erakot, Laulajat ja lumoajat - maagiset vedet, Suuret ja omanarvontunoiset - vesiklassikot. Kaksi jälkimmäistä lainausta on viimeisestä kategoriasta, ensimmäinen varpusluokkaa. Kun ensi kesänä kokeilen uusia vesiä, pitää ehdottomasti päästä maagisiin vesiin.
Kirjan vesiin pääsee ilmeisen helposti tutustumaan, sillä mukaan valittujen järvien rannoilla on yleinen uimaranta. Englanninkielinen käännös kulkee suomenkielisen tekstin rinnalla, joten kirjan mukaan voi matkailijakin suunnistaa tai vieraita voi kuljettaa Suomen vesissä ja rannoilla.
Toivottavasti olen vakuuttanut lukijan tällä selostuksella Vesiystäviä-kirjan monipuolisuudesta. Se on oiva lahjakirja, päiväkirja (tilaa omille muistiinpanoille), kuvakirja, opaskirja, matkakirja, liikkumisopas. Vielä sen joku minullekin - kirjaston kirjan kun luin - lahjoittaa tai myy, niin toivon!
Otava 2019
Englanniksi kääntänyt Pat Humphreys
130 sivua
Olen aivan myyty tämän kirjan äärellä. Tässä on minulle kaikkea mitä toivoa voin: upeita kuvia, oivaltavia ja koskettavia tekstejä, mielenkiintoinen ja minua miellyttävä aihe. Rakastan tätä kirjaa.
Idea on mielestäni ainutlaatuinen. Johanna Vuoksenmaa on käynyt uimassa järvissä ja lammissa eri puolilla Suomea ja kertoo kirjassa, miltä vesi tuntui. Eikä luonnehdinta jää kylmää/kuumaa tai sameaa/kirkasta -tasolle. Vuoksenmaa kuvaa vettä kuin ystävää ja se saakin monesti sukupuolen ja luonteen, jopa menneisyyden.Mistä sitten tietää, millainen vesi on kyseessä? Ensimmäinen liuku veteen ja ensimmäiset vedot paljastatavat sen. Vesi on eroottinen elementti, sen tuntee iholla, mutta se kutittelee muitakin aisteja.
Luulen ymmärtäväni vesiä samalla tavalla. Niistä muutamista järvistä, jotka ovat sekä kirjassa että omissa muistoissani, pystyn palauttamaan mieleeni palan uintikokemuksesta ja veden kohtaamisesta kirjan kuvauksista.
Yksinkertainen, mutta sinnikäs, yrittää kovasti kaikenlaista, mutta joutuu tekemään kovasti töitä saadakseen edes jonkun vakuuttumaan kyvyistään. Suoriutuu hellän kosketuksen alkeistasosta, lie harjoitellut sitäkin itsekseen. (Kirkkojärvi, Alavus) s. 57
Tyylikäs, komea, suuri. Ei innostu tulijasta, eikä kutsu luokseen, ei kuitenkaan kiellä tulemasta. (Keurusselkä, Mänttä) s.119
Avarakatseinen ja viisas olento. Puhuu viittä eri kieltä sujuvasti, myös ihmisten ja enkelten. Loistava kasvattaja, omille ja lainalapsille, rakkautta riittää ja rajat pitävät. Osaa pysyä viileänä silloin kun muut kuumenevat. Päättäväinen, mutta oikeudenmukainen, suuren suuri syli. (Pielinen, Nurmes) s. 125
Vedet luokitellaan viiden otsikon alle. Järvissä on sisällysluettelon mukaan Ystäviä ja ymmärtäjiä - sylivesiä, Arkisia ja vaatimattomia - vetten varpusia, Yksinäiset itsenäiset ja erakot, Laulajat ja lumoajat - maagiset vedet, Suuret ja omanarvontunoiset - vesiklassikot. Kaksi jälkimmäistä lainausta on viimeisestä kategoriasta, ensimmäinen varpusluokkaa. Kun ensi kesänä kokeilen uusia vesiä, pitää ehdottomasti päästä maagisiin vesiin.
Kirjan vesiin pääsee ilmeisen helposti tutustumaan, sillä mukaan valittujen järvien rannoilla on yleinen uimaranta. Englanninkielinen käännös kulkee suomenkielisen tekstin rinnalla, joten kirjan mukaan voi matkailijakin suunnistaa tai vieraita voi kuljettaa Suomen vesissä ja rannoilla.
Toivottavasti olen vakuuttanut lukijan tällä selostuksella Vesiystäviä-kirjan monipuolisuudesta. Se on oiva lahjakirja, päiväkirja (tilaa omille muistiinpanoille), kuvakirja, opaskirja, matkakirja, liikkumisopas. Vielä sen joku minullekin - kirjaston kirjan kun luin - lahjoittaa tai myy, niin toivon!
perjantai 12. huhtikuuta 2019
Strout Elizabeth:Kaikki on mahdollista
Elizabeth Strout
Kaikki on mahdollista
Tammi 2019
Keltainen kirjasto
Anything is possible
Suom. Kristiina Rikman
260 sivua
Luulin tarttuneeni romaaniin ja käsissäni olikin novellikokoelma. Luulin lukevani novelleja, kunnes huomasin eri kertomusten käsittelevän samoja henkilöitä, Yhdistävänä henkilönä on Stroutin edellisen romaanin nimihahmo Lucy Barton, joka on köyhistä oloista päätynyt kirjailijaksi. Tällä kertaa takakannen kustantajan mainos osuu mielestäni kirjan ytimeen.
Väkevä kuvaus syämen murhenäytelmistä ja pienistä arjen tragedioista Amgashin pikkukaupungissa, jossa kaikki tietävät toisensa, mutta harva tuntee edes itseään.
Tai no, alku on kyllä mainospaisuttelua, mutta viimeinen sivulause kuvaa paljon. Tekisi vielä mieli lisätä: harva uskaltaa tuntea itseään.
Keskeinen teema on häpeä. Henkilöt häpeävät köyhyyttä, johon liittyy rumuus ja likaisuus, puute ruuasta ja vaatteista, nöyryytykset ja kiusatuksi tuleminen. On muutakin: salailtu homous, joka paljastuu karkealla tavalla muistisairauden puhjettua, lasten hyväksikäyttöä ja avioliittojen hajoamisia milloin mistäkin syystä. Osa henkilöistä on jättänyt häpeälliset asiat taakseen ja muuttanut tai rikastunut. Menneisyys tihkuu kuitenkin nykyisyyteen, muistot seuraavat tai nykyhetki paljastuu pelkäksi kuoreksi.
Mary jättää uskottoman miehensä ja muuttaa Italiaan rakastuttuaan yli 70-vuotiaana. Hänen tyttärensä avioliitto hajoaa, koska Angelina-tytär ajattelee lakkaamatta äitiään ja mies väittää hänen äitinsä olevan toinen nainen heidän avioliitossaan.
Dottiella on aamiaismajoitus ja hän on parempi ihmistuntija kuin moni muu. Erityisesti aviopareista hän kykenee näkemään, mikä suhteessa hiertää. Sillä:
..ihmisethän kokevat ensin ja ymmärtävät vasta sitten.
Hän tajusi, että ihmisen on todella päätettävä, miten he aikoivat elämänsä elää. s. 198
Vaikuttava tarina on myös Lucyn veljellä, Petellä, joka jää asumaan kotitaloaan ja tavallaan katumaan vanhempiensa tekoja, kuten tulipaloa, jossa naapuri menetti kaiken. Ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen kirjailijasisko tulee käymään. ja Pete ryhtyy siivoamaan vuosien likaa, leikkauttaa hiuksensa parturilla ja kutsuu toisenkin, kotiseudulle jääneen siskonsa paikalle.
Muutamia muitakin menestyjiä köyhyydestä on noussut. On Annie Appleby, näyttelijä, joka lapsena haluaa vaeltaa metsässä isän kielloista piittaamatta ja Abel Blaine,ilmastointialalla menestynyt mies, joka maksaa veronsa, vaikka äänestääkin rebuplikaaneja. Juuri hän ajattelee kirjan otsikon: kaikki on mahdollista kaikille.
Upea kirja, joka jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Pidin tästä kirjasta jopa enemmän kuin esikoiskirjasta Nimeni on Lucy Barton. Tämä oli niitä kirjoja, joiden takia tuntuu niin hyvältä, että saa lukea ja pystyy lukemaan.Tämän luettuaan ymmärtää enemmän itseään ja muita. Tai kuvittelee ymmärtävänsä.
Myönteisen lukukokemuksen kirjasta sai myös Leena Lumi
Tammi 2019
Keltainen kirjasto
Anything is possible
Suom. Kristiina Rikman
260 sivua
Luulin tarttuneeni romaaniin ja käsissäni olikin novellikokoelma. Luulin lukevani novelleja, kunnes huomasin eri kertomusten käsittelevän samoja henkilöitä, Yhdistävänä henkilönä on Stroutin edellisen romaanin nimihahmo Lucy Barton, joka on köyhistä oloista päätynyt kirjailijaksi. Tällä kertaa takakannen kustantajan mainos osuu mielestäni kirjan ytimeen.
Väkevä kuvaus syämen murhenäytelmistä ja pienistä arjen tragedioista Amgashin pikkukaupungissa, jossa kaikki tietävät toisensa, mutta harva tuntee edes itseään.
Tai no, alku on kyllä mainospaisuttelua, mutta viimeinen sivulause kuvaa paljon. Tekisi vielä mieli lisätä: harva uskaltaa tuntea itseään.
Keskeinen teema on häpeä. Henkilöt häpeävät köyhyyttä, johon liittyy rumuus ja likaisuus, puute ruuasta ja vaatteista, nöyryytykset ja kiusatuksi tuleminen. On muutakin: salailtu homous, joka paljastuu karkealla tavalla muistisairauden puhjettua, lasten hyväksikäyttöä ja avioliittojen hajoamisia milloin mistäkin syystä. Osa henkilöistä on jättänyt häpeälliset asiat taakseen ja muuttanut tai rikastunut. Menneisyys tihkuu kuitenkin nykyisyyteen, muistot seuraavat tai nykyhetki paljastuu pelkäksi kuoreksi.
Mary jättää uskottoman miehensä ja muuttaa Italiaan rakastuttuaan yli 70-vuotiaana. Hänen tyttärensä avioliitto hajoaa, koska Angelina-tytär ajattelee lakkaamatta äitiään ja mies väittää hänen äitinsä olevan toinen nainen heidän avioliitossaan.
Dottiella on aamiaismajoitus ja hän on parempi ihmistuntija kuin moni muu. Erityisesti aviopareista hän kykenee näkemään, mikä suhteessa hiertää. Sillä:
..ihmisethän kokevat ensin ja ymmärtävät vasta sitten.
Hän tajusi, että ihmisen on todella päätettävä, miten he aikoivat elämänsä elää. s. 198
Vaikuttava tarina on myös Lucyn veljellä, Petellä, joka jää asumaan kotitaloaan ja tavallaan katumaan vanhempiensa tekoja, kuten tulipaloa, jossa naapuri menetti kaiken. Ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen kirjailijasisko tulee käymään. ja Pete ryhtyy siivoamaan vuosien likaa, leikkauttaa hiuksensa parturilla ja kutsuu toisenkin, kotiseudulle jääneen siskonsa paikalle.
Muutamia muitakin menestyjiä köyhyydestä on noussut. On Annie Appleby, näyttelijä, joka lapsena haluaa vaeltaa metsässä isän kielloista piittaamatta ja Abel Blaine,ilmastointialalla menestynyt mies, joka maksaa veronsa, vaikka äänestääkin rebuplikaaneja. Juuri hän ajattelee kirjan otsikon: kaikki on mahdollista kaikille.
Upea kirja, joka jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Pidin tästä kirjasta jopa enemmän kuin esikoiskirjasta Nimeni on Lucy Barton. Tämä oli niitä kirjoja, joiden takia tuntuu niin hyvältä, että saa lukea ja pystyy lukemaan.Tämän luettuaan ymmärtää enemmän itseään ja muita. Tai kuvittelee ymmärtävänsä.
Myönteisen lukukokemuksen kirjasta sai myös Leena Lumi
keskiviikko 3. huhtikuuta 2019
Kankimäki Mia : Naiset joita ajattelen öisin
Mia KankimäkiNaiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
447 sivua lähdeluetteloineen+16 kuvasivua
Luulet tietäväsi, mitä matka voi tarjota, mutta itse asiassa juuri sitä et tiedä. (Karen Blixen kirjeessä Afrikasta 18.1.2017
Tämä motto pätee niin tähän kirjaan kuin tehtyihin matkoihin. Erityisesti motto pätee niihin matkoihin, joita tässä kirjassa kuvataan. Matkaaja nykyajassa on Mia Kankimäki itse. Hän kulkee muiden matkaajien reittejä, yrittää ymmärtää ja oppia. Loistavin tuloksin. Muut henkilöt eli ne, joiden matkoja Kankimäki jäljittää ovat kirjailijan luonnehtimana:
Karen Blixen: kahvifarmari,lähti Afrikkaan 1914 28 -vuotiaana, palasi Tanskaan sairaana ja rahattomana 46-vuotiaana ja alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa
Isabella Bird, (1831-1904, Yorkshire vanhapiika, maailmanmatkaaja ja vanhapiika, kärsi masennuksesta, selkävaivoista ja unettomuudesta, kunnes lähti matkalle ja kiersi yksin koko maapallon ; Voit tehdä rankimmat matkasi yli 60-vuotiaana
Ida Pfeiffer (1797-1858 Wien), vaimo ja äiti, myöhemmin, yli 44-vuotiaana - matkusti kitubudjetilla, pummi majapaikka -tee mitä tahansa jotta voit tehdä mitä tahansa, älä välitä muiden mielipiteistä. maailmanmatkaaja ja matkakirjailija
Mary Kingsley, (1862-1900) Lontoo, vanhapiika, myöh. tutkimusmatkailija ja matkakirjailija, hoit vanhempansa hautaan ja lähti Länsi-Afrikan viidakkoihin, kirjoitti kaksi kirjaa itseään pilkaten
Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan ja nauraa koko matkan
Alexandra David-Neel,(1868-1969 Belgia) feministi, myöh. buddhalainen nunna, matkaaja ja kirjailija
Etene intuitiolla, pärjää vähällä, naamioiu jos täytyy, Älä märehdi, mene" Säännönmukaisesti asiat tuntuvat paljon vaikeammilta ja pelottavammilta etukäteen ajateltuina kuinsitten kun toiminnan hetki on käsillä." (Lhasaan johtavalla tullisillalla)
Nellie Bly ,(1864-1922) amerikkalainen journalisti, naisasianainen, maailmanmatkaaja, myöh. teollisuuspohatta miehensä perittyään, matkusti yksin mailmanympäri 72 päivässä mukanaan käsilaukullinen tavaraa
Panosta hyviin ideoihin
Yaynoy Kusama s.1929- Matsumo, asunut USA:ssa ja elää nyt mielisairaalassa Tokiossa , työskentelee maanisesti päivittäin yhä maalaamalla plkkuja, kurpitsoja
Näiltä naisilta Kankimäki kirjaa yllämainittujen lisäksi muitakin oppimiaan ohjeita ja asioita, jotka koskevat niin matkustamista kuin elämää yleensä.
Kirjaan ylös yönaisen neuvon: Afrikassa matkustaessasi ole aina etsimässä aviomiestäsi. s.226
Kun miehisen tutkimusmatkailijuuden ytimessä oli eräänlainen maskuliininen tunkeutuminen, impearilistinen valloittaminen ja luonnonvarojen hallitseminen, olivat Maryn motiivit aivan toisenlaiset. Hän halusi nähdä ja ymmärtää. Häntä kiinnostivat heimokulttuurit sinällään, hän halusi elää kuten paikalliset ja hän alkoi pitää itseäänkin vähän paikallisena. s. 229
Nämä yönaiset, joiden jäljillä ollaan, vaikuttavat vaatimattomilta ja jotkut ovat täysin vailla itseluottamusta. He ovat suhtautuneet ehkä matkaamiseen ennen matkaa varautuneesti, mutta matkatessa heistä tulee toisenlaisia: terveitä ja pelottomia. Elämä kotimaassa on monille valmistautumista uuteen matkaan tai rahojen keräämistä matkaa varten. Tähän käytettiin myös edellisen matkan kokemuksia ja tuloksena saattoi olla kirja, kuten Mary Kingsleyllä. Matkustamisen vaivoja tuo nainen taas pitää pieninä verrattuna kuluttavaan arkirutiiniin, johon naiset normiarjessaan joutuivat sopeutumaan.
Kirjaprojektin lähetessä loppuaan Mary oli yhä masentuneempi ja kärsi jatkuvasti migreeneistä, unettomuudesta ja uupumuksesta (check). Esipuheessa hän pyysi anteeksi kirjansa huonoutta ja omaa epäkompetenssiaan kokonaisen sivun verran - tavalla, joka nostaa itsensävähättelyn käsitteen kokonaan uusiin sfääreihin. s. 239
Mary sanoi nimittäin pitävänsä kummallisena, että hänen matkustamistaan pidettiin naiselle erikoisena saavutuksena, kun taas kukaan ei ihailisi häntä, jos hän olisi jatkanut raskaiden kotivelvollisuuksien hoitamista kuolemaansa saakka.
Hän itse kuulemma tarpoi mieluummin suolla kaulaa myöten mudassa tai kiipeisi Kamerunvuoren huipulle, kuin kävisi läpi sellaisen työmäärän, minkä lontoolainen seurapiirinainen sosiaalisten velvollisuuksiensa parissa tekee. se kuulemma yksinkertaisesti tappaisi hänet. s.242
Kirjoitan muistikirjaani:
myötätunto itseä ja muita kohtaan
yritä nähdä totuus itsestäsi vaikka sitten epämieluisa
käytä energiasi viisaasti
älä takerru asioihin, fyysisiin tai henkisiin
ja kaikkein tärkeimpänä: älä takerru identiteettiisi ja kuvittele että se on muuttumaton, sillä se muuttuu koko ajan.
Miten helpottava ajatus: astua kuvitellun itsensä kuoresta ulos, pudottaa se kuin nõ-naaamio, olla raikas, tuore, uusi - millainen tahansa. s.265
Kankimäki esittää muutaman esimerkin surkeista matkaajista, jotka uupuvat ja uuvuttavat kantajat mukanaan ottamiensa tavaroiden alle. Näihin surkeisiin pakkaajiin hän lukee myös itsensä. On myös toisenlaisia esimerkkejä naisista, jotka tulevat reissuissaan toimeen vähällä, kuten Nellie.
NELLIE BLYN PAKKAUSKURSSI
Yksi puku(käytetään kaksi ja puoli kuukautta)
passi ja valuuttaa (säämiskäpussissa kaulalla)
silkkinen sateenvarjo (kannetaan kädessä)
Käsilaukku (jossa seuraavat tavarat) :
kaksi matkahattuakolme huivia
jakku
aamutakki
alusvaatteita
tohvelit
röyhelöitä*
nenäliinoja
toilettivälineet
hiusneuloja
neuloja ja lankaa
mustepulloteline, mustekyniä, lyijykyniä, kalkkeeripaperia
pieni pullo ja juomakuppi
kylmävoidetta**
Ei muuta.
*Röyhelöt ovat naisen tärkein asuste, ja ne kiinnitetään napeilla tai harsimalla pukujen kauliksiin ja hihansuihin tilanteen mukaan.
**Ei tule koskaan mahtumaan laukkuun, joten voidaan jättää pois. s. 295
Kirjassa paneudutaan myös muutamiin renessanssiajan naisiin, jotka eivät juuri matkanneet, mutta elivät esimerkillisen ja itsenäisen elämän taiteilijoina, vaikka jotkut heistä saattoivat samaan aikaan hoitaa isonkin perheen.
Sofonisba Anguissola, n1532-1625, maalasi omakuvia, päätyi Espanjan hoviin töihin,Lavinia Fontana (1552-1614) elätti perheensä (11 lasta)maalaamalla, yhdisti perheen ja uran,Artemisia Gentleschi (1593-n.1654), raiskausoikeudenkäynti, maalasi alastomia naisia ja vahvoja amatsoneja, elätti yksinhuoltajan 1-2 tytärtä
- taiteilijoita Firenzessä, joiden jäljille pääsee Ufficin taidemuseossa
Jos nyt vähän kärjistetään, niin karkeasti ottaen naisilla oli kolme vaihtoehtoa a) mennä naimisiin, b)ryhtyä nunnaksi, tai c) prostituoiduksi. (renessanssiajan Firenzessä)s.309
Vaikka olen lukenut myös Kankimäen edellisen kirjan: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, en edelleenkään osaa sanoa, miksi pidän niin kovin hänen tavastaan kirjoittaa. Ehkä kyse onkin enemmästa kuin kirjoittamisesta, sillä molemmissa kirjoissa Kankimäki panee itsensä peliin niin perusteellisesti, että matkustaa näiden kauan sitten eläneiden henkilöiden luo, samoille paikoille, joissa hekin ovat eläneet tai käyneet. Vain yksi yönaisista on yhä elossa: "pilkkutaiteilija" Yaynoy Kusama, mutta häntäkään Kankimäki ei tavoita henkilökohtaiseen haastatteluun. Minulle Kankimäen yönaisista olivat jollain tapaa tuttuja aiemmista yhteyksistä vain Karen Blixen ja Yaynoy Kusama. En tiedä, muistanko muista naisista ja heidän vaiheistaan paljon jatkossakaan, mutta yönaisten opetukset, rohkeus ja viisaus tarttuivat Kankimäen vastustamattoman kuvauksen ansiosta.
Eskola Antti: Vanhanakin voi ajatella
Antti Eskola
Vanhanakin voi ajatella - mielikuvista ja niiden voimasta
Vastapaino
Tampere 2019
226 sivua
Tämän kirjan tekijä suunnitteli ilmestyvän 85-vuotispäivänään tämän vuoden elokuussa. Kuolema ehti kuitenkin väliin ja teos ilmestyi postuumina. Kuoleman aavistelua on jo kirjan viime sivuilla, mutta koko kirja on juuri sitä Eskolaa, joka on viehättänyt minua siitä lähtien, kun luin sosiologian pääsykokeisiin jonkun lyhyemmän yleisteoksen. Koska en tuolloin yliopistoon päässyt, jäi Eskolan teosten lukeminen välillä vähemmälle. Tämän vuosituhannen alussa Eskola julkaisi muutamia kertomuksia uskoon tulostaan (mm. Uskon tunnustelua - mitä Jumalasta pitäisi ajatella 1999, Tiedän ja uskon 2003 ja Vaikka en niin kuin kirkko opettaa 2013). Ne olivat mielestäni kovin erilaisia muutenkin kuin aiheeltaan. Tämä kirja on taas vanhan, sujuvasanaisen ja kriittisen emeritus professorin kirjoittama.
Kirja noudattelee eläkeläisen päivän kulkua. Se alkaa 84-vuotiaan Eskolan omista aamutoimista sanomalehtien ääressä ja päättyy illan viinilasillisiin. Kaikista toimista omakohtaiset huomiot avartuvat laajempiin elämän ja yhteiskunnan ilmiöiden pohdintoihin. Kritiikkiä saa tässä kirjassa myös kirkko instituutiona, vaikka kirjoittajan aamurutiineihin kuuluu radion aamuhartauden kuuntelu. Omaa itseään ja tapojaan tekijä paljastaa avoimesti ja suhtautuu niihinkin sopivan kriittisesti. Somesta Eskola on pysynyt poissa, eikä älypuhelin ole hänen kädessään ollut, vaikka hän hakee tietoa verkosta ja käyttää sähköpostia. Alkoholinkäyttöään hän ei peittele, vaikka on saanut avoimuudestaan kritiikkiä jo aiemmin. Joskus pohdinnat jäävät, kuten tekijä itsekin myöntää, vähän naiveiksi. Näin esim. silloin, kun Eskola kertoo kokemuksestaan lompakon ja avainten unohduttua kotiin ja vertaa sitä kadulla kerjäävän kodittoman elämään. Hän tosin toteaa oman hätänsä pieneksi tuon toisen hätään verrattuna.
Ihan mielelläni luin älyllisesti kirkkaita ja teräviä huomioita, jotka oli kirjoitettu samaan elävään tyyliin kuin sosiologian oppikirjat aikoinaan.Tyyli on säilynyt, kuten Matti Mäkelä Helsingin Sanomien arvistelussaan totesi. Ja kirja kannattaa lukea
Vastapaino
Tampere 2019
226 sivua
Tämän kirjan tekijä suunnitteli ilmestyvän 85-vuotispäivänään tämän vuoden elokuussa. Kuolema ehti kuitenkin väliin ja teos ilmestyi postuumina. Kuoleman aavistelua on jo kirjan viime sivuilla, mutta koko kirja on juuri sitä Eskolaa, joka on viehättänyt minua siitä lähtien, kun luin sosiologian pääsykokeisiin jonkun lyhyemmän yleisteoksen. Koska en tuolloin yliopistoon päässyt, jäi Eskolan teosten lukeminen välillä vähemmälle. Tämän vuosituhannen alussa Eskola julkaisi muutamia kertomuksia uskoon tulostaan (mm. Uskon tunnustelua - mitä Jumalasta pitäisi ajatella 1999, Tiedän ja uskon 2003 ja Vaikka en niin kuin kirkko opettaa 2013). Ne olivat mielestäni kovin erilaisia muutenkin kuin aiheeltaan. Tämä kirja on taas vanhan, sujuvasanaisen ja kriittisen emeritus professorin kirjoittama.
Kirja noudattelee eläkeläisen päivän kulkua. Se alkaa 84-vuotiaan Eskolan omista aamutoimista sanomalehtien ääressä ja päättyy illan viinilasillisiin. Kaikista toimista omakohtaiset huomiot avartuvat laajempiin elämän ja yhteiskunnan ilmiöiden pohdintoihin. Kritiikkiä saa tässä kirjassa myös kirkko instituutiona, vaikka kirjoittajan aamurutiineihin kuuluu radion aamuhartauden kuuntelu. Omaa itseään ja tapojaan tekijä paljastaa avoimesti ja suhtautuu niihinkin sopivan kriittisesti. Somesta Eskola on pysynyt poissa, eikä älypuhelin ole hänen kädessään ollut, vaikka hän hakee tietoa verkosta ja käyttää sähköpostia. Alkoholinkäyttöään hän ei peittele, vaikka on saanut avoimuudestaan kritiikkiä jo aiemmin. Joskus pohdinnat jäävät, kuten tekijä itsekin myöntää, vähän naiveiksi. Näin esim. silloin, kun Eskola kertoo kokemuksestaan lompakon ja avainten unohduttua kotiin ja vertaa sitä kadulla kerjäävän kodittoman elämään. Hän tosin toteaa oman hätänsä pieneksi tuon toisen hätään verrattuna.
Ihan mielelläni luin älyllisesti kirkkaita ja teräviä huomioita, jotka oli kirjoitettu samaan elävään tyyliin kuin sosiologian oppikirjat aikoinaan.Tyyli on säilynyt, kuten Matti Mäkelä Helsingin Sanomien arvistelussaan totesi. Ja kirja kannattaa lukea
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)