Olen aloittanut tämän kirjan kerran aiemminkin. Nyt luin sen loppuun asti. Ensimmäisellä lukuyrittämällä Helsingin Sanomien kiittävä arvio ei kantanut muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Nobelin palkinto ja lukupiirin valinta tönäisi koko kirjan mitalta. En oikeastaan vieläkään kokenut kirjaa omakseni. Nuoruuden jälkeen ranskalainen kirjallisuus on osoittautunut minulle vaikeaksi. Lukeminen kuitenkin palkittiin, mutta vasta sitten, kun olin päässyt loppuun asti.
Annie Ernauxin Vuodet on tietyllä tapaa elämäkerta, muttei kuitenkaan ole. Ernaux sijoittaa päähenkilön, itsensä näköisen tytön ja naisen paikkaan ja aikaan, maailmantapahtumiin ja ilmiöihin, jotka ovat vaikuttaneet niin hänen kuin muiden aikalaisten elämään. Hän aloittaa lapsuuden valokuvista, vertaa omaa sukupolveaan vanhempiensa aikaan.
Koulun lukujärjestys syrjäytti kylvökalenterin. Sen jälkeen vuodet olivat vuosiluokkia joissa seuraava vuosi asettui edellisen päälle, aika-avaruuksia jotka avautuivat lokakuussa ja sulkeutuivat heinäkuussa.
Varsin pian kirjailija saavuttaa kriittisen sävyn myös oman sukupolvensa kokemuksiin. Hän osoittaa, kuinka herkästi tulkitsemme uutisia ja ympäristöä tiedotuksen ohjailemalla tavalla. Moraalimme ja puolen valintamme ei riipu tosiasioista, vaan valtamedian välittämästä uutiskuvasta. Tässä yhteydessä vaikuttaa mielenkiintoiselta Ernauxin käyttämät pronominit. Hän puhuu välillä meistä ja välillä heistä kerratessaan menneitä tapahtumia.
Vaivaannuimme siitä, että emme olleet tienneet - vaikka siihen valtio ja lehdet olivat pyrkineetkin - ikäänkuin tietämättömyys ja vaikeneminen olisi ollut peruuttamaton asia. Mutta vaikka kuinka yritimme, emme osanneet rinnastaa de Gaullen lokakuussa määräämää silmitöntä hyökkäystä algerialaisyen kimppuun ja toisaalta poliisin helmikuista Charonnen metroaseman iskua äärioikeistolaista OAS:ää vastustavien mielenosoittjien kimppuun.Metroaseman ristikkoa vasten kuoliaaksi rusentuneet yhdeksän mielenosoittajaa olivat meille aivan eri mittaluokan tapahtuma kuin lukemattomat Seineen hukkuneet. (maahanmuutaajat)
Maailmantapahtumien rinnalla tapahtuu tytön yksilöllinen kehitys. 1960-luvun tytöt ja nuoret odottivat vielä e-pilleriä ihmeenä, joka mahdollisti seksin ilman raskaudenpelkoa. Samalla monet heistä tavoittelivat itsenäisyyttä, omaa elämää ja identiteettiä. Ernaux ei keskity rakastumiseen, perheen perustamiseen tai lasten syntymään. Hän toteaa niiden tapahtuneen ja nuoren polven seuraavan vanhempien sukupolvien jälkiä.
Emme olleet aikuisia kuitenkaan. Seksuaalielämämme oli luvatonta räpeltämistä, ja sitä varjosti vahinkoraskauden pelko. Seksiä ei kuulunut olla ennen avioliittoa. Pojat yrittivät osoittaa kokeneisuutensa puhumalla rivoja, mutta oikeasti he osasivat vain laueta siihen vartalonkohtaan, jonka tytöt heille tarjosivat.
Kaikki kesät tuntuivat lopulta samanlaisilta, oli yhä raskaampaa huolehtia vain itsestään, "itsensä toteuttaminen" latistui yksinäisyydeksi ja jaaritteluksi aina samoissa kuppiloissa, nuoruudenkokemus venyi epämääräiseksi, synkäksi lorvailuksi. Yhteiskunnassa arvostettiin enemmän pariskuntia kuin yksineläjiä, niinpä me rakastuimme entistä päättäväisemmin, ja kun varmat päivät hetkeksi unohtuivat, huomasimme olevamme naimisissa ja pian jo vanhempia.
Eri ikäkausia omasta tytön ja naisen elämästään kirjailija paluttaa mieleen valokuvista, joita hän kuvaa tarkoin. Uutisointi ja Ranskan presidentit, vaalit ja merkkihenkilöiden kuolemat kerrataan. Saman ajan Suomessa eläneenä tunnistan presidenttejä ja kirjailijoita. Osa jää tunnistamatta, minulle merkityksettömiksi, mikä vaikuttaa lukukokemukseeni. Ranskan opiskelijavallankumouksen vuosi 1968 on kuitenkin vedenjakaja uuden ja vanhan aikakauden välillä.
Ajatella, puhua, kirjoittaa, tehdä työtä, elää toisin: kaikkea kannatti kokeilla, mitään menetettävää ei ollut.
Maailma oli alkanut vuodesta 1968.
Huolimatta siitä, että maailman tapahtumat näyttävät yksilön elämää merkityksellisimmiltä tai juuri tuon tarkkailijan aseman vuoksi syntyy ilmeisesti ajatus kirjoittaa tämän kirjan kaltainen kirja. Kirjailija sijoittaa omaa elämäänsä siihen aikaan, jossa elää. Tarkkailu kohdistuu myös tekijän omaan ryhmään, "meihin" eikä tämänkään ryhmän ajatusmaailma tai mielipideilmasto vaikuta kestä kriittistä tarkastelua.
Hänelle tuli tuttu tunne, että hän oli kaiken juhlinnan ulkopuolella.
Uudessa yksinäisyydessään hän kokee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka parisuhde-elämä pyyhkii pois, ja niinpä hän keksii kirjoittaa "eräästä naiskohtalosta" vuosilta 1940-1985, jotakin sellaista kuin Maupassantin Elämän tarian. Siinä aistii ajankulun hänen kauttaan ja ulkopuolellaan, se olisi "totaaliromaani", jonka lopussa luovuttaisiin kaikista ihmisistä ja tavaroista: vanhemmista, aviomiehestä, omilleen muuttavista lapsista, myydyistä huonekaluista. Hän pelkää eksyvänsä todellisuuden moniaisiin säkeisiin. Miten hän voi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattavat hänet tähän päivään?
Meille oli tullut tavaksi surkutella "kommunistisen ikeen alla" kärsiviä, mutta nyt katselimme tuomitsevasti heidän tapaansa käyttää vapauttaan. Olimme pitäneet heistä enemmän silloin, kun he olivat jonottaneet makkaraa ja kirjoja ja heiltä oli kipeästi puuttunut kaikkea, koska silloin olimme voineet kokea ylemmyyttä ja kiittää onneamme, että kuuluimme "vapaaseen maailmaan".
Hän haluaisi tarinansa langalla kursia kokoon kaikki lukuiset erilliset, ristiriitaiset kuvat itsestään, toisen maailmansodan aikaisesta syntymästä tähän päivään saakka. Hänen elämänsä on erityinen mutta se sulautuu osaksi oman sukupolven liikehdintää. Aloittaessaan hän törmää aina samoihin ongelmiin: miten kuvata historiallista aikaa eli asioiden, ajatusten ja tapojen muutoksia, mutta samalla eritellä naisen yksityisasioita, miten yhdistää toisaalta maailmantapahtumat ja toisaalta historian ulkopuolella tapahtuva minän etsintä, ne virstanpylväät joista hän parikymppisenä kirjoitti runoja kuten Yksinäisyys. Hänen ensisijainen huolensa on valita"minun" ja "hänen" välillä. Minä-muoto on liian pysyvä, siinä on jotain kutistunutta ja tukahduttavaa, hän-muoto taas on liian tukahduttava, etäinen.
Kirjan tapahtuma-aika ulottuu toisesta maailmansodasta yli vuosituhannen vaihteen. Uuden vuosituhannen ilmiöt kirjailija näkee yhtä kriittisesti kuin ajan, jolloin hän oli itse nuori ja määritteli maailmankuvaansa suhteessa vanhempiensa sukupolveen. Siitäpä huomasin jotain itsekin.
Kaikkialla vilisi käsitteitä kuten 'addiktio', ja "kompleksi" ja "surutyö", niillä kuvattiin elämää ja tuntemuksia. Masennus, alkoholismi, seksuaalinen haluttomuus, anoreksia ja onneton lapsuus, mikään kokemus ei ollut turha.
Halusimme lakkaamatta "tallentaa" nykyisyyttä ottamalla valokuvia ja videoita, jotka olivat saman tien katsottavissa...Tärkeintä oli kuvan ottaminen, se että vangitsi ja monisti elämää, tallensi elämykset, kukkivat kirsikkapuut, Strasbourgin hotellihuoneen, vastasyntyneen vauvan. Että tallensi kaikki paikat, kohtaamiset, tilanteet ja esineet, kokonaisen elämän. Digitaalisen teknologian avulla me ammensimme todellisuuden tyhjiin.
Kuten aluksi sanoin, tämä kirja palkitsee vasta sitten, kun sen on lukenut kokonaan. Vieläkin, hiukan vastahankaisen lukemisen ja oman pohdinnan jälkeen, epäröin ylistää sitä. Silti se antoi paljon oivalluksia, jotka tökkivät omia ajatuksia ja niiden totunnaisia ratoja. Tähän pystyvät vain hyvät kirjat ja kirjailijat.
Kirjasta ei tule muistelmaa sellaisena kuin se yleensä ymmärretään, sellaisena jossa pyritään kertomaan jonkun elämä, selittämään omaa itseä. Hän tutkii itseään vain löytääkseen sieltä koko maailman, tavoittaakseen omien ajatustensa, uskomustensa ja herkkyytensä muutokset ja muutokset ihmisissä ja ilmiöissä, vaikka ne eivät ehkä merkitse mitään niille, jotka eivät ole tunteneet hänen pojantytärtään tai niille,, jotka elävät vuonna 2070. Hän tavoittelee tuntemuksia, jotka ovat jo olemassa mutta joilla ei ole nimeä, niin kuin nyt vaikka tuntemus joka ajaa hänet kirjoittamaan.
Annie Ernaux : Vuodet. - Gummerus, 2021. Ranskankielinen alkuteos Les Annèes, 2008. Suom. Lotta Toivanen. 215 sivua
