Kun kirjoittaa todellisista henkilöistä, kuten vanhemmista, lapsista, rakastetuista, ystävistä, vihamiehistä, sedistä, veljistä tai satunnaisista ohikulkijoista, heistä on pakko tehdä fiktiivisiä. Liilen, että se on ainoa keino puhaltaa heihin eloa. Muistaminen on sitä, että katselee ympärilleen, yhä uudestaan ja uudestaan, joka kerta yhtä hämmäsyneenä. s.271
Tytär kirjoittaa isäsään, 86-vuotiaana kuolleesta maailmankuulusta elokuvaohjaajasta, jonka kanssa äidillä oli suhde miehen neljännen ja viidennen vaimon välissä. Äidin ja isän kumppanuus säilyi isän kuolemaan, vaikka rakkaussuhde päättyi tyttären ollessa 4-vuotias. Tytär vierailee isänsä kesäpaikalla, joka kesä kuukauden verran ja tapaa sisarpuoliaan. Elokuvaohjaajalla on kuuden eri naisen kanssa yhteensä yhdeksän lasta. Kun tytär yrittää kirjoittaa kirjaa isän vanhenemisesta, hän kirjoittaa yhtä paljon myös itsestään.
Lapsena tyttö piti eniten listojen laatimisesta ja laskutoimituksista, ja jos joku kysyi häneltä isässtä, hän saattoi vastata: isälläni on neljä taloa, kaksi autoa, viisi vaimoa, yksi swimmingpool, yhdeksän lasta ja yksi elokuvateatteri. s.40
Kuva isästä syntyy muistojen ja muutaman tallennetun haastattelun kautta.
Mikrofoni tavoittaa kaiken, se ei erottele tärkeää ja vähemmän tärkeää.-----
Haluan sanoa nauhurin hypistelijälle: Lakkaa näpelöimästä! Pane kädet syliisi ja keskity vanhaan mieheen, muutaman viikon kuluttua hän on kuollut. Tuo on noloa! En kuitenkaan sammuta nauhuria. En paina stoppia. s.81
Isä oli täsmällinen ja ihailee kuoveja, jotka lensivät matalana aurana aina isän syntymäpäivän jälkeisenä päivänä Dämban talon yli etelään.
- Eikö olekin uskomatonta? Tarkalleen samana päivänä joka vuosi!
Hän oli täsmällinen mies ja arvosti muidenkin täsmällisyyttä, myös lintujen, ja hän jos kuka osasi arvostaa jäähyväisiä. s.42
Työ oli isälle pyhää, eivätkä tunteet saaneet sitä häiritä.
Tunteenpurkaukset eivät kuulu työpaikalle; jos antaa vihalle yliotteen ja riehuu kuin myrkytetty maksamakkara, siinä tuhlaa arvokasta aikaa ja tuhoaa itsensä ja sen, mitä haluaa saada aikaan, ja sitten on soiteltava kaikille ja pyydeltävä antteksi. s.69
Lopulta vanheneminenkin on suoritus, jolle isä haluaa antaa nimeksi epilogi.
Vanheneminen on työtä. Ylös noudeminen on työtä. Peseytyminen on työtä, pukeutuminen on työtä, ulos raittiiseen ilmaan pääseminen on työtä, toisten ihmisten tapaaminen on työtä. Kukaan ei puhu työstä. s.72
Tyttö itse asuu äitinsä kanssa, Muuttaa välillä USA:aan ja taas takaisin Norjaan. Hän näkee äitiäänkin harvoin, koska tämä on näyttelijä ja pitkiä aikoja työssä, teatterissa, kuvauksissa.
Äidille oli tärkeää se miltä asiat näyttivät. Se miltä hän itse näytti. Se miltä hänen ympärillään näytti. Hän oli olemassa näyttämisen kautta. s.203
Luin tämän kirja live-lukupiiriä varten. En saanut siltä yhtään enempää kuin odotin.Kirja on haikean lempeä ja sitä on helppo ja miellyttävä lukea. En ole oikeasti kiinnostunut tästä elämäkerrasta, näistä muisteluista. Välistä tuntui kuin palaisin lukemaan omia päiväkirjamerkintöjäni. Siksikö kirja jätti haalean olon? Oliko se liian lähellä, liian tutunoloista pohdintaa, vaikka henkilöt olivatkin kuuluisia?
Ullmann, Liv
Rauhattomat
De Orolige, 2015
suom.Katriina Huttunen
Like Kustannus Oy 2016
380 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti