Ray Bradbury: Zen sanataiteessa - esseitä luovuudesta

Olen selannut ja lukenut paljon sanataide- ja luovuusoppaita, mutta harvasta olen innostunut niin kuin tästä Bradburyn kirjasta. Tai no: Stephen Kingin Kirjoittamisesta oli samalla tavalla mukaansa tempaava. Nämä amerikkalaiset kirjailijat tuovat kirjoittamiseen sellaista paloa, että tuntuu kuin he avaisivat kokonaan uuden maailman lukijalle. En ole pitkään aikaan istunut kirjan ääressä niin, etten kyennyt lopettamaan tai pitämään edes pientä taukoa. Ja nämä olivat esseitä!

 Enkä ole edes lukenut kovin montaa Bradburyn kaunokirjallista teosta, muistin vain Fahrenheit 451:n. Nyt tilasin kirjastosta Kuvitetun miehen. En aio kuitenkaan pitkälti paneutua miehen muuhun tuotantoon, sillä minä olen minä ja Bradbury on toista maata ja nyt jo maata kokonaan. B:n ohjeen mukaan ruokin muusaani runsaasti lukemalla roskaa ja aarteita. Tähän asti olen etsinyt vain aarteita, nyt patistan itseni löytämään roskasta aarteita. Jotta tämän ravinnon voi hyödyntää kirjoittamisessa, täytyy B:n mukaan rakastaa kaikkea sitä, mitä lukee ja tekee. Muusan tarjoamaan ruokavalioon Bradbury taikoo monipuolisuutta  esseillä ja runoilla (jotka nostavat ihokarvat pystyyn), suosittelee haju- ja kuuloaistin käyttöön virittämistä, ihmisten kohtaamista ja keskusteluja heidän kanssaan, kuuntelemista. Ja kaikki tämä on tehtävä innolla ja palolla, muusaa pelottelematta. Ohjeena Bradbury käyttää Oscar Wilden mukailtua runoa: Hellästä otteesta Taide karkaa,/ tiukassa otteessa Taide kuolee, Hellästi, tiukasti, kuinka voin tietää,/päästänkö karkuun vai tapanko Taiteen? Taide sanan voi myös vaihtaa luovuuteen tai alitajuntaan.

Bradbury on käyttänyt työnsä alustana tietenkin omia muistojaan, pelkojaan ja mieltymyksiään. hän on jopa listannut näitä. Näitä listoja käyttämällä ja  yhdistelemällä alitajunta muokkaa yllättäviä henkilöhahmoja tai juonenkäänteitä, joista kirjailija antaa esimerkkejä omasta tuotannostaan. Nämä asiat saattavat olla peräisin lapsuudesta, kuten B:n usealla onnettomuuspaikalla näkemä väkijoukko tai sortunut laituri, joka näyttää dinosauruksen luurangolta. Alitajunta kerää ja kätkee kirjoittamisessa käyttökelpoisia näkyjä. 

Lapset ja heidän tapansa hahmottaa maailmaa nousevat Bradburyn tarinankuljetuksessa kunniapaikalle:

 Fantasia ja sen robottilapsi scifi eivät ole suinkaan pakoa todelisuudesta. Kyse on todellisuuden ympärillä kiertämisestä, todellisuuden lumoamisesta ja sen tottelemaan pakottamisesta. --- Lapset arvasivat, vaikka eivät kuiskanneetkaan sitä ääneen, että kaikessa scifissä yritetään ratkaista ongelmia teeskentelemällä että katsotaan toiseen suuntaan. 

Kirjastonhoitajat ja opettajat Bradbury tuomitsee epätoivottuina auktoriteetteina, mutta hänhän oli spekulatiivisen fiktion edelläkävijä, joka ei tiennyt mitään nykyisten kirjastonhoitajien kirjavinkeistä (!).

Pysykäämme lapsen kaltaisina, muttei lapsellisina tarkkoine näkökykyinemme. Lainatkaamme sellaisia kaukoputkia, raketteja tai taikamattoja, joita voi tarvita kiiruhtaessaan niin fysiikan kuin unelmien ihmeiden luo.

Sitten Bradbury luonnollisesti latelee myös nk. normaaleja ohjeita: tuhat sanaa päivässä on minumivaatimus, jonka hän asettaa itselleen. Vaan pelkkä työ ei riitä:

Ja työ itse, kun jonkin verran aikaa on kulunut, saavuttaa rytmin.Mekaanisuus alkaa karista pois. ---RENTOUTUMINEN Minkä jälkeen kirjoittajat seurasivat, onnellisina, viimeistä neuvoani: ÄLÄ AJATTELE. Tästä seuraa lisää rentoutumista ja lisää ajattelemattomuutta ja suurempaa luovuutta.

Bradbury ei neuvo yrittämään hampaat irvessä läpi harmaan kiven, vaan hän antaa luvan lähteä työn äärestä. 

Kävelen heti pois , kun asiat alkavat mutkistua. Tämä on luovuuden suuri salisuus. Ideoita kohdellaan kuin kissoja: ne täytyy laittaa seuraamaan omasta tahdostaan.-----

Sellainen idea on. Näetkös? Tarvitsee vain sanoa:" Hittoako minä masennuksesta. Ei minun tarvitse murehtia. Ei minun tarbitse väkisin saada jotakin aikaan" Ideat kyllä seuraavat minua. Kun ne eivät osaa varoa ja ovat valmiita syntyäkseen, käännyn ympäri ja koppaan ne syliin.

Tärkeimmän ohjeensa Bradbury jättää viimeiseen esseeseensä. Vaikka kuinka ruokkisit muusaa ja kirjoittaisit valtavia määriä, jäljittelemällä ei kirjailijaksi tulla. Jollei maailma hahmotu oman kokemuksen ja näkemyksen kautta, ei kirjailijalla ole sanomaa, joka kantaa.

Mitä ajattelet maailmasta? Sinä olet prisma ja mittaat maailmassa olevaa valoa; se palaa mielesi läpi ja heittää valkoiselle paperille erilaisia näkymiä kuin kukaan missään muualla voisi synnyttää.

Ray Bradbury: Zen sanataiteessa - esseitä luovuudesta. Kansanvalistusseura, 2008. - Lähdeteos Zen in the Art of Writing - Releasing the Creative Genius within You, 1990. - Suom. Elina Seppänen. - Ulkoasu ja kansi Mervi Nygård. - 149 sivua

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

 

Ihmisellä on yksi elämä. Vanhana huomaa, että saattaa joskus pitkästyttää siksi, että siinä on niin paljon yhdentekevää ja ikävää, vaikka se on nopeasti kulunut. Kun elämää on elänyt, se on takana, mutta siitä seuraa, miten voi jatkaa. Yhä vähemmän on valittavaa kunnes ei tavitse valita, koska elämä on eletty.

Pertti Lassila teki pitkän uran kirjallisuudentutkijana ja ryhtyi kirjoittamaan fiktiota vasta eläkeiässä. Hyviä romaaneja hän on kirjoittanut, yksi oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Sujuvasti kulkee tämänkin kirjan teksti äidistä tyttäreen, vaan ei kuitenkaan koko elämää läpi. Tapahtumapaikkana on Hanko ja kirjan alussa kuvataan vuotta 1916, huoletonta kesäelämää ja sen päättymistä erityisesti ravintola Belvederen nuoren  tarjoilijattaren, Elsan kokemana. Hän tarttuu kesä viimeisiin rippeisiin, uskaltaa merimies Einarin kanssa kokeilemaan rakkautta, josta kumpikaan ei odota sen kummempaa kuin yhden yön iloa. Siitä syntyy kuitenkin lapsi. Taimin vaiheita seurataan aikuisuuteen ja sotaan asti. Taimi jää Elsan naimattoman sisaren, Ainon kasvatettavaksi, sillä Aino kuolee  pian tavattuaan lyhyesti uudelleen lapsen isän.  Sodan enteet väijyvät koko ajan taustalla, vaikka Taimi ei halua niitä kuunnella tavattuaan kesätöissä Hangossa Eeron, joka on lähtöisin yläluokkaisesta perhestä tai muutenkaan. Taimi istuu vanhan taiteilijan mallina ja yrittää kuvitella aikaa, jota hänen äitinsä eli.

Olenko minäkin sellainen ajan kuva, vaikka en sitä huomaa. Jos näytän vain itseltäni, enkö näytä erilaiselta kuin muut vai näytänkö erilaiselta vain, koska itsensä näkee eri tavalla kuin muut. Mennyt on etäällä kuin tuolla rannalla lapset, ja mitä kauempana se on, sitä vähemmän näkee eroja, näkee vain sen, mikä on yhdistänyt.

Kuuntelin tämän kirjan ensin ja se toimi sellaisena ihan hyvin, vaikken ihan innostunut lukijan mielestäni värittömästä lukutavasta. Se oli kuitenkin parempi kuin voimakas eläytyminen ja sopi etenkin tämän teoksen haikeaan ilmapiiriin. Hankin kuitenkin kirjastosta paperikirjan pystyäkseni paremmin kirjoittamaan kirjasta ja selatessani huomasin kirjan vilisevän kiteytyksiä, joita olisin halunnut lainata ja painaa mieleeni. Kuunnellessani kiinnitin huomiota ensisijassa juoneen. Tämä kirja saa pisteitä sekä kuunneltuna että paperiversiosta luettuna, mutta minut se kallistaa  enemmän jälkimmäisen kannalle ja vanhojen lukutottumusten pariin. En halua hukata mitään tekstistä!

Teos on ajankohtainen sodan kuvauksen vuoksi. Taimin ja Eeron vaiheisiin voi peilata omia reaktioitaan nyt, kun varustautuminen lisääntyy ja monet povaavat sodan olevan jo ovella.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos, 2017. Ulkoasu:Camilla Pentti. - 187 sivua. E-äänikirja MP3, 2023. - Lukija: Juha Uutela. Kesto 5:10.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

 Koska olen jo järkevän aikuisen iän ohittanut, luen mielelläni tällaisia kirjoja, joissa aikuisen toimet kyseenalaistetaan.Nimihenkilö-äiti haluaa esiintyä kirahvikaulaisena ja sekös tytärtä harmittaa. Kunnes hän keskustelee kaverinsa kanssa, jonka äiti on vähintäänkin yhtä oudosti käyttäytyvä.

Kirjan kuvittanut Martina Matlovicova on tavoittanut tarinoiden hengen loistavasti ja kuvat myötäilevät tekstin kulkua sivulta sivulle yhtä vaikuttavina. Tarinat ovat kolmen sivun ja kahden aukeaman juttuja, jotka on väsynytkin lapsi jaksaa kuunnella. 

Kertomuksissa pääsee tutustumaan mm. apinaprinsessaan, merirosvomimmiin, löllöhirviöön ja Kallekalaan. Siellä seikkaillaan vuoristoradalla, lohikäärmetornissa ja harrastetaan kesähiihtoa. Tarinat kulkevat niin omia polkujaan, että mitään ei voi ennalta arvata. Juuri tällaisista kirjoista luulisi väsähtäneen aikuisenkin saavan uusia ajatuksia, jollei nyt vallan luovuutta esiin purskahtaisi. Ei kuitenkaan ole kirjaan ilmeisesti tarpeeksi usein tartuttu, sillä kirjaston poistomyynnistä minä tämän ostin ilokseni. Ilolla sitä kuuntelivat myös hiihtolomavieraani, vaikka melkein jo osaavat itse lukea.

Yksi kertomus oli kuitenkin sellainen, etten olisi välittänyt sitä lapsille lukea. Lapsikorjaamoon vanhemmat vievät Sulon korjattavaksi, koska hänellä ei ole niitä ominaisuuksia, joita vanhemmat toivovat.. Sulo itse ei halua superlapseksi ja onneksi hän kohtaa pelastajansa. Vaikka loppu on hyvin, en toivo vanhempien olevan niin hölmöjä, että haluavat lapselleen futisjalkoja tai virtuoosikäsiä. Kunpa he sensijaan etsisivät tämän kirjan omiin käsiinsä. On se monessa kirjastossa vielä saatavana.

 Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. - Teos, 2013. Kuvittanut  Martina Matlovicova. - 95 sivua.

Claire Keegan : Kasvatti

 

Onkohan tämä Keltaisen kirjaston ohuin kirja? Sivumäärä hämää, sillä sisältöä on enemmän kuin monessa viidensadan sivun romaanissa. Claire Keegan osaa sanoa paljon vähillä sanoilla.

Päähenkilö on pieni tyttö köyhästä perheestä. Äiti odottaa nuorimmaisen lapsen syntyvän pian ja isä vie tytön vaimonsa sukulaisten luo Wexfordiin. Isä  sanoo tuoneensa tytön  kesäksi Edna-rouvan avuksi. Oikeastaan perheen tilanne helpottuu, kun ruokittavia on kotona yksi vähemmän. 

Lapsi arastelee aluksi ystävällistä pariskuntaa. Hänhän on heidän kodissaan vain tilapäisesti. Tyttö yrittää ymmärtää enemmän kuin hänelle kerrotaan, jotta hän osaisi käyttäytyä toivotusti. Pariskunnalla on salaisuus, josta he eivät tytölle kerro, mutta tragedia on kyläläisten tiedossa. Jotkut heistä haluavat kertoa tietojaan tytölle lisätietojen toivossa. 

Ajattelen sitä mökissä ollutta naista, sitä miten hän harppoi ja puhui ja tajuan, että ihmisten välillä on isoja eroavuuksia.

Vähitellen tyttö oppii luottamaan ja rakastamaan, kun saa itse huolenpitoa ja rakkautta. John Kinsella opettaa lasta lukemaan ja hankkii tälle kirjoja, jotka tämä saa mukaansa kotiin palatessaan.

Aluksi minulla oli vaikeuksia pitempien sanojen kanssa, mutta Kinsella piti kärsivällisesti kynttään niiden alla kunnes arvasin oikein oikein ja sitten tein sitä itse kunnes minun ei enää tarvinnutkaan arvata, osasin lukea. Se oli samanlaista  kuin polkupyörällä ajaminen; tunsin olevani vapaa, pääsin paikkoihin, joissa en ollut käynyt aiemmin ja se kävi helposti.

Paitsi että kirja tarjoaa mielestäni tuon upean merkityksen lukutaidolle, se kertoo ilosta ja surusta, välittämisestä ja lohdusta. Tunnekirjo on suuri ja lapsen näkökulma tuo tähän kaikkeen syvemmän värin ja sisällön. Tämä kannattaa ehdottomasti lukea. Lukemisen arvoinen on myös Keeganin  edellinen suomennettu teos Nämä pienet asiat.

Me kävelemme pitkään puhumatta mitään, niin kuin ihmiset tekevät joskus kun ovat onnellisia.

Claire Keegan : Kasvatti. Tammi, 2024. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suom Kristina Rikman. (Keltainen kirjasto 545). - 81 sivua

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat

 

Isä vihasi jääkiekkoa. Minä harrastin sitä ja olin hyvä siinä. Isää ei näkynyt kentän laidalla. Kuljin pelikaverin isän kyydissä harjoituksiin. Kävin lapsena myös isä-poika-kerhossa. Olin siellä naapurin poikien isän kanssa.

Tämä on ehkä riipaisevinta, mitä kirjan minä kertoo isästään. Samalla se on isä-poika-suhteen ydin. Isällä ei ole lämpimiä välejä keneenkään. Pojan äidistä hän on eronnut, kun kertoja oli 13-vuotias. Tavaraa isä on rakastanut ja kerännyt - kaikenlaista. Pojan isän kuoleman jälkeen perimällä pientilalla on autonromuja, Arabian astiastojen osia, pikkumuttereita, laikkoja, sokeripaloja, perhosveitsi, pontikkapannu,sumutorvi..jne. Poika pitää kirpputoripäiviä päästäkseen tarpeettomista tavaroista eroon ja selvittelee samalla isänsä elämää, omaa elämäänsä ja suhdetta isäänsä.

Isällä on ollut syynsä etäisyyteen. Niin teki hänenkin isänsä, joka ei muistanut mainita lapselleen aikaisemmasta avioliitostaan ja siitä syntyneistä lapsista, sisarista Ruotsissa. Periytynyt etäisyydenpito on jättänyt jälkensä jo kolmannen sukupolven kertojaan:

..tiedän, ettei ahdistus ole tunne, vaan sen alla on mikroskooppisempia ja makroskooppisen isoja tunteita: pelkään epäonnistumista, pelkään, ettei minua hyväksytä, haluan miellyttää kaikkia, haluan tulla nähdyksi, haluaisin maksaa asuntovelkaa asunnosta, jonka arvo kasvaa, halauaisin pystyä ottamaan remonttilainan mökille, halauaisin, että on ihan tavallista.

Poika kertoo terapiastaan ja ongelmistaan  ja irtipyristelyistään . Hän yrittää löytää rakkauden ja pärjätä, olla isä, mutta sortuu lääkkeisiin, huumeisiin, uusiin naisiin; pettää itseään ja muita. Pärjäämisen eetos istuu syvässä eikä epäonnistuminen ole vaihtoehto. Isän esimerkki on kuitenkin vaativa.

Kun isä näki jollain uuden puhelimen, hän kysyi: "Onhan se yhtä parempi?" Hänen taannoisen naisystävänsä työkaveri oli sanonut nähdessään kollegan uuden kännykän: "Mulla on yhtä parempi." Se nauratti isää.

Tämä kirja on toimittaja Riku Siivosen esikoisromaani. Olkoonkin autofiktio, joita olen mielestäni lukenut tarpeeksi, mutta vahvan jäljen lukukokemus jätti. Kirjoittaja ei sysää isänsä päälle liikaa syyllisyyttä, vaan kantaa itse osaa siitä. Ehkä juuri siksi tarinasta tuli aito ja lukemisen arvoinen. Tavara erottaa ja yhdistää sukupolvia. Onneksi on myös rakkautta.

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat. WSOY, 2022. - Päällys: Mika Tuominen. - 196 sivua

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär

 

Ja tyttö oli kuten sanottu sitä lajia lapsi joka vain säteilee. Ruumis, sielu, silmät, suu, kädet, jalat, kaikki vain loistaa ja kuplii ja kimaltaa ja jokeltaa - koko pikku ruumis oli yhtä vahvaa riemukasta liikettä.

Lapsi, joka oli syntymättömänä ollut yksinäiselle äidilleen taakka ja vaatinut muuttoa pois kotikylästä kaupunkiin, loi valoa köyhään ympäristöön ja ennen kaikkea äitinsä elämään. Lapsi pakotti äidin myös ponnistelemaan eteenpäin, hankkimaan työtä ensin pyykkejä pesemällä ja siivoamalla, sitten Villatehtaalla koneen ääressä. Vaan lapsen siittänyt mies oli toisenlainen.

Miehen kanssa ei voinut elää, se oli kuolemaksi. Mutta myös ilman häntä oli kaikki kuolemaa.

Mutta Äite oli koneen oma. Ja sillä joka tuli hänen luokseen yöllä unessa oli koneen voimat.Mutta kauneuden kasvot.

Kruunupää kuningas tuli näkyviin ja eli hänen kanssaan suossa. Kone jyski ja jyrisi,hänellä ei ollut omaa elämää. ja kun aamu vain hetken kuluttua taas oli käsillä, oli päivä hänen edessään jo valmiiksi tyhjänä ja autiona.

Kasvaessaan tyttö muuttuu säteilevästä pienokaisesta takkutukkaiseksi ja  leveäkasvoiseksi. Hän ei pysy paikallaan kotona tai hänelle osoitetun työn ääressä, vaan karkaa etsimään hyväksyntää ja nautintoa, hyvää oloa edes hetkeksi. Äite etsii rinnalleen vakaampaa kumppania, mutta saa vain viinaanmenevän, heikkotahtoisen miehen, jonka pienuuden näkevät muut paremmin. Äiteelle hän merkitsee kunniallista elämää yksinäisen äitiyden jälkeen. Kunniallisuutta ei mies ympäristöönsä levitä, vaikka hänelläkin on sanoma.

Tyttö oli toki aina tiennyt, millainen talonmies oli, tämä kuului pihaan samalla lailla  kuin roskatynnyritkin.

Talonmies puhui nyt koko kadulle: 
"On autettava heikkoa! Pelastakaa Suomi! Meidän on autettava Suomea!" Sitten hän sanoi: Heikko on pelastava meidät!" Joku ohikulkija, joka tunsi hänet, kuului sanovan: 

"Painu kotiin nukkumaan pääsi selväksi!"

Vaikka eletään sota-aikaa, on sota Ruotsin rajojen ulkopuolella. Väistämättä edellinen lainaus pulpahtaa pinnalle nykytilanteen valossa, vaikka kirjassa jää yksittäiseksi viittaukseksi. 

Kirjan yleisävy on synkkä ja mystinen. Oudot voimat ohjaavat ihmisiä, jotka pyrkivät rakentamaan elämäänsä parempaan suuntaan, mutta eksyvät kuitenkin sivupoluille ja hetteikköihin, joista ei pääse nousemaan. Trotzig tuo kerrontaan raskaan, sadunomaisen sävyn, josta lukija aavistaa, ettei mitään hyvää ole tulossa. Se on samaan aikaan kiehtova ja ahdistava.

Romaanin symboliikan perusta löytyy H.C. Andersenin samannimisestä sadusta, jota en muista lukeneeni (vielä). Trotzigin kirjan äärelle minut johdatti toinen romaani: Ia Genbergin August-palkittuYksityiskohdat , jossa yksi henkilöisä kanniskelee kirjaa mukanaan kaikkialle, kunnes se nuhjaantuu ja löytyy viimein uimapuvun kanssa kosteasta muovipussissa. Minua kiehtovat tällaiset taidetta-taiteesta luodut teokset tulevatpa ne sitten eri taiteenlajien välille ketjuuntuen tai -kuten tässä tapauksessa- kirjasta toiseen siirtyen. Ja satu kiehtoo aina, olipa se kerrottu lapsille tai aikuisille!

Jumala loi pimeyden ja valon. Jumala loi taivaan ja maan. Hän loi myös oudot välimaastot.

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär. - Otava, 1987. - Ruotsinkielinen alkuteos: Dykungens dotter, 1985. Suom. Oili Suominen. - Kannen kuva: Paula Modershon-Becker. - 324 sivua.