Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat

 

Isä vihasi jääkiekkoa. Minä harrastin sitä ja olin hyvä siinä. Isää ei näkynyt kentän laidalla. Kuljin pelikaverin isän kyydissä harjoituksiin. Kävin lapsena myös isä-poika-kerhossa. Olin siellä naapurin poikien isän kanssa.

Tämä on ehkä riipaisevinta, mitä kirjan minä kertoo isästään. Samalla se on isä-poika-suhteen ydin. Isällä ei ole lämpimiä välejä keneenkään. Pojan äidistä hän on eronnut, kun kertoja oli 13-vuotias. Tavaraa isä on rakastanut ja kerännyt - kaikenlaista. Pojan isän kuoleman jälkeen perimällä pientilalla on autonromuja, Arabian astiastojen osia, pikkumuttereita, laikkoja, sokeripaloja, perhosveitsi, pontikkapannu,sumutorvi..jne. Poika pitää kirpputoripäiviä päästäkseen tarpeettomista tavaroista eroon ja selvittelee samalla isänsä elämää, omaa elämäänsä ja suhdetta isäänsä.

Isällä on ollut syynsä etäisyyteen. Niin teki hänenkin isänsä, joka ei muistanut mainita lapselleen aikaisemmasta avioliitostaan ja siitä syntyneistä lapsista, sisarista Ruotsissa. Periytynyt etäisyydenpito on jättänyt jälkensä jo kolmannen sukupolven kertojaan:

..tiedän, ettei ahdistus ole tunne, vaan sen alla on mikroskooppisempia ja makroskooppisen isoja tunteita: pelkään epäonnistumista, pelkään, ettei minua hyväksytä, haluan miellyttää kaikkia, haluan tulla nähdyksi, haluaisin maksaa asuntovelkaa asunnosta, jonka arvo kasvaa, halauaisin pystyä ottamaan remonttilainan mökille, halauaisin, että on ihan tavallista.

Poika kertoo terapiastaan ja ongelmistaan  ja irtipyristelyistään . Hän yrittää löytää rakkauden ja pärjätä, olla isä, mutta sortuu lääkkeisiin, huumeisiin, uusiin naisiin; pettää itseään ja muita. Pärjäämisen eetos istuu syvässä eikä epäonnistuminen ole vaihtoehto. Isän esimerkki on kuitenkin vaativa.

Kun isä näki jollain uuden puhelimen, hän kysyi: "Onhan se yhtä parempi?" Hänen taannoisen naisystävänsä työkaveri oli sanonut nähdessään kollegan uuden kännykän: "Mulla on yhtä parempi." Se nauratti isää.

Tämä kirja on toimittaja Riku Siivosen esikoisromaani. Olkoonkin autofiktio, joita olen mielestäni lukenut tarpeeksi, mutta vahvan jäljen lukukokemus jätti. Kirjoittaja ei sysää isänsä päälle liikaa syyllisyyttä, vaan kantaa itse osaa siitä. Ehkä juuri siksi tarinasta tuli aito ja lukemisen arvoinen. Tavara erottaa ja yhdistää sukupolvia. Onneksi on myös rakkautta.

Riku Siivonen: Kaikki isäni tavarat. WSOY, 2022. - Päällys: Mika Tuominen. - 196 sivua

Enriquez, Mariana: Mitä liekit meiltä veivät

 Luulin tarttuvani naisen asemaa käsittelevään novellikokoelmaan, mutta  tulinkin lukeneeksi kaksitoista kauhunovellia ja suomentajan jälkisanat. Minä onneton luen usein yöllä, joten hetkittäin unet kaikkosivat kokonaan rankan kuvaston takia. Piti yrittää lukea seuraavaa novellia rauhoittumisen tarkoituksessa, mutta siinä tuli vielä rankempia juttuja. 

Vaan mitäpä rankasta kuvastosta, kun teksti on maagisen lumoavaa ja kerronta kiihkeää. Oikeasti ne kuuluvat yhteen ja Enriquezia onkin luonnehdittu goottilaisen realismin kuningattareksi novellistina ja kirjailijana. Nuestra parte de noche , Yö kuuluu meille -romaani on vienyt hänet espanjankielisen kirjallisuuden kärkinimeksi. (Uhka)rohkeasti kävin kirjaston sivuilla tekemässä siihenkin varauksen. Kirja ilmestynee suomeksi elokuussa, myös äänikirjana.

Onhan näissä novelleissa naisasiaakin.  Argentiinan oloissa ja näissä novelleissa naiset joutuvat kestämään enemmän ja  pärjätäkseen olemaan vahvoja ja sitkeitä. Usein pärjääminen ei onnistu, kun väkivalta, huumeet tai hulluus tavoittaa. Vain harvoja rationaalisesti toimivia naisia on päähenkilöinä, mutta heitäkin on, kuten slummialueelta lähtöisin oleva syyttäjänä toimiva Marina, joka yrittää selvittää poliisin tekemää henkirikosta novellissa Mustan veden viemää. Aika usein novelleissa käy jotenkin huonosti, mutta joskus naiset poistuvat voittajina - tosin ei ihan laillisin keinoin.Näin käy novellissa Hämähäkinverkko.

Minä vaikutuin kirjasta ja suosittelen sitä edelleen muille lukijoille. Huolimatta palovammojen polttamasta naisesta, joka hymyilee käärmeensuullaan, kun käy halaamassa maanalaisen matkustajia. Huolimatta löyhkäävästä Buenos Airesia kiertävästä joesta, jonne on heitetty kaikki roska teurasjätteistä alkaen. Huolimatta haamuna kolmioksi viilatuilla hampaillaan hymyilevästä pojasta, itseään viiltelevistä naisista, yksikätisistä tytöstä, joka katoaa jäljettömiin. 

Ehkä en voi suositella kirjaa ihan kaikille. Herkkähermoiset älkööt vaivautuko. Kerronnan lähtökohta on kuitenkin todellisuudessa, joka Argentiinan diktatuurissa ei ole kaikille yhtään helppo. Minä pidän juuri tällaisesta realismiin istutetusta harhasta, joka vie kerronnan ihan muihin maailmoihin. Etelä-Amerikassa tämä näyttää olevan suosittua tai ainakin maagisen realismin kärkinimet tulevat sieltä. Enriquezin kirjojen pelottavat elementit sopivat köyhään ja väkivaltaiseen ympäristöön. Niiden myötä kirjat sijoittuvat kokonaan toiseen genreen, nimitettäköön sitä sitten goottilaisuudeksi, kauhuksi tai maagiseksi realismiksi. Mariana Enriquezista tuli suosikkikirjailijani.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät. - WSOY, 2021. - Las cosas que perdimos en el fuego, 2016. Suom. Sari Selander. 255 sivua.

Stridsberg Sara: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg

Rakkauden Antarktis
Tammi 2019
Ruotsinkielinen alkuteos: Kärlekens Antarktis 2018
Suom. Outi Menna
304 sivua

Sillä vaikka olin niin nuori ja vasta aloittamassa jotakin, minulla oli lakkaamatta vahva tunne siitäettä seisoin jyrkänteen reunalla, että edessäni avautui kuilu johon saattaisin pudota hetkenä minä hyvänsä. Minä kelpaamaton, avuton, heikko ja hyödytön maanantaikappale kaikkien niiden viisikymmentäluvulle kuuluneiden tyttöjen suuressa joukossa jota maailma ei oikeastaan tarvinnut, joka katoaisi jonain päivänä jäjettömiin eikä kukaan jäisi ikävöimään. s. 18

En lakkaa ihmettelemästä Sara Stridsbergin kieltä. Kuinka voi joku kirjoittaa niin kauniisti kuin tässä kirjassa kirjoitetaan? Kuinka joku voi kirjoittaa kauniisti kerrassaan kammottavista asioista. Tässä kerrossa kerrotaan toisen polven syrjäytyjistä, huumeidenkäyttäjistä, jotka siirtävät ongelmaansa seuraaville sukupolville.

Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki. s. 147

Tuskinpa he kaksi olivat milloinkaan olleet ystäviä. He olivat rakastaneet toisiaan kuin kaksi koiraa, mutta eivät olleet koskaan pitäneet toisistaan. Rakshalla ei ollut ylipäätään ollut ystäviä, hänellä oli ollut minut ja Eskil, kun me olimme pieniä, ja se oli riittänyt hänelle eikä hänellä ollut sen jälkeen ollut mitään. Se oli totta. Tabletit olivat hänen parhaita ystäviään, ihanampaa ystävää on vaikea kuvitella, ne olivat joustavia ja mukautuvia eivätkä kiukutelleet koskaan . s.79

Minä-kertojan näkökulmasta perustellaan ja tuomitaan, kerrotaan omaa tarinaa ja samalla vanhempien ja lapsien - ja huumeiden tuomaa vapautta ja vankilaa.

Yhtenä hetkenä sitä löytää vapauden, todellisen vapauden, samanlaisen kuin jos lapsi eksyisi metsään ja sudet ottaisivat hänet laumaansa eikä hän löytäisi enää takaisin entiseen elämäänsä, saati muistaisi sen olemassaoloa. s. 47

Niin vanhempien kuin omien lasten tarina kerrotaan sivujuonteina päähenkilön, murhatun naisen kuolemanjälkeisenä pohdiskeluna. Stridsberg kuvaa prostituoidun paloittellun ruumiin osien sijaintia ja samaan aikaan naisen muistoja ja läheisten reaktioita ja tämän kammottavan tarinan hän kääntää runolliseksi, surumieliseksi kertomukseksi, jota ei voi jättää lukematta sen kerran aloitettuaan. Nainen yrittää löytää syytä omaan kohtaloonsa ja havaitsee yhtäläisyydet vanhempiensa ja oman käytöksensä välissä.


Ajattelen toisinaan että Ivan ja Raksha olivat ihmisinä holtittomia, että he kohtelivat ylimalkaisesti asioita jotka olivat tärkeitä, loikoivat päiväkausia rannalla, ryyppäsivät auringossa ja unohtivat meidät. Mutta heille kävi varmaan samalla tavalla kuin minulle ja Shanellekin. Sitä toivoo pelastuvansa lastensa avulla ja unohtaa miten pieniä ja viattomia lapset ovat, miten helposti he menevät rikki, kun heidät houkuttelee esiin heidän syntymättömyytensä pimeyksistä tietämättä mitä on tekemässä. s. 300

Jo lapsen saadessaan heroiiniriippuvainen pariskunta menettää ensimmäisen lapsensa Vallen huoltajuuden. Solveig annetaan heti synnytyksen jälkeen pois, koska äiti ymmärtää, ettei parempaa tulevaisuutta voi tulla hänen kanssaan. Vallen kohtaloa varjostaa vielä lapsuuden kokemukset.

Olin monta kertaa jättämässä kirjan kesken kaikkia ruumiin palasia kuvattaessa, mutta upean kielen ote piti ja luin sen ahmien loppuun. Suosittelenpa sitä edelleen muidenkin luettavaksi.