Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

 

Ihmisellä on yksi elämä. Vanhana huomaa, että saattaa joskus pitkästyttää siksi, että siinä on niin paljon yhdentekevää ja ikävää, vaikka se on nopeasti kulunut. Kun elämää on elänyt, se on takana, mutta siitä seuraa, miten voi jatkaa. Yhä vähemmän on valittavaa kunnes ei tavitse valita, koska elämä on eletty.

Pertti Lassila teki pitkän uran kirjallisuudentutkijana ja ryhtyi kirjoittamaan fiktiota vasta eläkeiässä. Hyviä romaaneja hän on kirjoittanut, yksi oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Sujuvasti kulkee tämänkin kirjan teksti äidistä tyttäreen, vaan ei kuitenkaan koko elämää läpi. Tapahtumapaikkana on Hanko ja kirjan alussa kuvataan vuotta 1916, huoletonta kesäelämää ja sen päättymistä erityisesti ravintola Belvederen nuoren  tarjoilijattaren, Elsan kokemana. Hän tarttuu kesä viimeisiin rippeisiin, uskaltaa merimies Einarin kanssa kokeilemaan rakkautta, josta kumpikaan ei odota sen kummempaa kuin yhden yön iloa. Siitä syntyy kuitenkin lapsi. Taimin vaiheita seurataan aikuisuuteen ja sotaan asti. Taimi jää Elsan naimattoman sisaren, Ainon kasvatettavaksi, sillä Aino kuolee  pian tavattuaan lyhyesti uudelleen lapsen isän.  Sodan enteet väijyvät koko ajan taustalla, vaikka Taimi ei halua niitä kuunnella tavattuaan kesätöissä Hangossa Eeron, joka on lähtöisin yläluokkaisesta perhestä tai muutenkaan. Taimi istuu vanhan taiteilijan mallina ja yrittää kuvitella aikaa, jota hänen äitinsä eli.

Olenko minäkin sellainen ajan kuva, vaikka en sitä huomaa. Jos näytän vain itseltäni, enkö näytä erilaiselta kuin muut vai näytänkö erilaiselta vain, koska itsensä näkee eri tavalla kuin muut. Mennyt on etäällä kuin tuolla rannalla lapset, ja mitä kauempana se on, sitä vähemmän näkee eroja, näkee vain sen, mikä on yhdistänyt.

Kuuntelin tämän kirjan ensin ja se toimi sellaisena ihan hyvin, vaikken ihan innostunut lukijan mielestäni värittömästä lukutavasta. Se oli kuitenkin parempi kuin voimakas eläytyminen ja sopi etenkin tämän teoksen haikeaan ilmapiiriin. Hankin kuitenkin kirjastosta paperikirjan pystyäkseni paremmin kirjoittamaan kirjasta ja selatessani huomasin kirjan vilisevän kiteytyksiä, joita olisin halunnut lainata ja painaa mieleeni. Kuunnellessani kiinnitin huomiota ensisijassa juoneen. Tämä kirja saa pisteitä sekä kuunneltuna että paperiversiosta luettuna, mutta minut se kallistaa  enemmän jälkimmäisen kannalle ja vanhojen lukutottumusten pariin. En halua hukata mitään tekstistä!

Teos on ajankohtainen sodan kuvauksen vuoksi. Taimin ja Eeron vaiheisiin voi peilata omia reaktioitaan nyt, kun varustautuminen lisääntyy ja monet povaavat sodan olevan jo ovella.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos, 2017. Ulkoasu:Camilla Pentti. - 187 sivua. E-äänikirja MP3, 2023. - Lukija: Juha Uutela. Kesto 5:10.

Erlandsson Karin: Koti

 

Karin Erlandssonin kirjassa Koti  tarkoittaa Ahvenanmaata, kotipaikkaa tai kotisaarta, jota ympäröi meri. Meri on kivien ja kallioden lisäksi läsnä koko ajan. Sillä on merkitystä kulkuyhteytenä ja elannon antajana, mutta se myös erottaa ja vie aviopuolisoita ja lapsia.

Romaani kertoo yhdeksän naisen tarinat alkaen 800-luvulla Saltvikissa eläneestä Liasta ja päätyen vuoteen 2019, jolloin Carolin seilaa Ahvenanmerellä työnään täyttää ja korjata laivan buffet-pöydän tarjoilu. Tuohon asti naiset ovatkin odottaneet kotona ja miehet lähteneet eikä naisen tehtävä ole ollut yhtä arvokas kuin miehen.

Maria tiesi, että isän luotsintaitoja kehuttiin, hän ei kuulemma koskaan ottanut riskejä. Mutta äitiä ja äidin rukouksia ei mainittu, ei sanaakaan sanottu siitä kuinka hän valvoi kykenemättä tekemään mitään muuta. (Maria, Geta 1902)

Kertomuksia sitoo löyhästi yhteen pieni kivi, joka kulkee päähenkilö-kertojien kädestä käteen - ei kuitenkaan annettuna, vaan jokainen löytää sen itse ja kiinnittää huomiota kivessä olevaan vaaleaan renkaaseen. Kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä ja selvittänyt eri paikkakuntien historiaa, mikä on mainittu myös lähdeaineistona kirjan viimeisillä sivuilla. Kirjan mottona on Ahvenamaalainen laulunsävelmä vuodelta 1909 (Sauvo Puhtilan suomentamana) : Ken vois tyynessä seilata,/ken vois airoitta soutaa? Siinä onkin sanottu jotakin kirjan sisällöstä - elämän arvaamattomuudesta ja ihmisten pyrkimysten epävarmuudesta sekä selviämiskeinoista.

Kun tilanne oli ollut pahimmillaan heti heidän äitinsä kuolemaa seuranneina päivinä ja Per oli kadonnut metsään, Karla oli ymmärtänyt, että piti elää vain hetki kerrallaan. Ja jos jonain hetkenä näki edes pienen valonpilkahduksen, se oli parempi kuin että kaikki hetket olisivat olleet pimeitä. (Karla, Sund 1714)

Hän sytyttäisi kunnon tulen ja kuuraisi, kunnes metsä olisi pesty pois jokaisen iholta. (Berta, Kumlinge 1808)

Joskus lähtijöinä on koko perhe, kuten 1700-luvulla isovihan aikaan, kun Venäjän armeija kuritti Ahvenamaan itäosia ja vei mukanaan naisia ja lapsia. Asukkaat pakenivat pienillä veneillä Ruotsiin, jos ehtivät.

Miten Per saattoi kuvitella, että lähteminen olisi Karlalle helpompaa? Kodin jokainen tuuma oli hänelle yhtä tärkeä kuin veljellekin, mutta ihmisen piti osata sopeutua silloinkin, kun elämän kiinnekohta katosi. (Karla, Sund 1714)

Taitavasti kirjailija sitoo ajankuvaa naisten elämään ja ajatuksiin. Nykyaikaa kohti mentäessä mukaan tulee uusia sävyjä naisten itsenäistyessä, vaikka kaikki kirjan naiset ovatkin olleet hyvin tietoisia merkityksestään kodille, lapsille ja miehille. 1970-luvulla Tuula hankkii itselleen toisen elämän miehen merilläoloaikana. Hän keräilee Ruotsin eri paikkakuntien matkamuistoja pyytäen niitä kirjeitse

Satamassa oli tolppa, johon hänellä oli tapana nojata, se oli juntattu tukevasti maahan. Hän tarvitsi nämä minuutit ennen kuin Bengt astui maihin. Niiden aikana se Tuula, joka kirjoitti ruotsiksi kirjeitä tuntemattomille, sai tehdä tilaa toiselle Tuulalle, joka kietoi käsivarret miehensä ympärille. Kumpikin Tuula oli koko ajan olemassa, he vain eivät eläneet rinnakkain. Hän tarvitsi tolppaa vuoronvaihtoon. (Tuula, Eckerö 1972)

Luin tätä kirjaa mielelläni. Kerronta oli sujuvaa, asioita ei alleviivattu liikaa, vaan tapahtumat etenivät omalla painollaan pakottamatta mitään liian kirjalliseen muottiin. Vaikka suru, köyhyys ja ikävä ovat kertomuksissa läsnä, ei tunteissa vellota, vaan henkilöt miettivät seuraavaa askelta, tulevaisuutta. Kirja on ollut ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja tekijä asuu Maarianhaminassa.

Karin Erlandsson: Koti, romaani. S&S 2022, - Ruotsinkielinen alkuteos Hem 2021 .- Suom. Katariina Kallio. - Kannen kuva Jonas Wilén Vägen hem (rajattu), Kannen suunnittelu Fredrik Bäck. - 286 sivua

Kuznjetsova Jevhenija: Kysykää Mialta

 

Jos rakastaa puita, pitää kaataa vanhat ja istuttaa uudet, oli isoisä sanonut heidän itkiessään vanhaa poppelia, kun sitä sahattiin.

Kansikuvan talo on melkein pääosassa tässä kirjassa. Isoäiti Tea asuu siellä ja odottaa kuolemaa, minkä hän muistaa myös usein mainita. Talo on ränsistynyt, katto vuotaa ja terassi puskee heinää. Ympärillä leviää isoisän aikoinaan istuttama, nyt jo villiintynyt omenatarha.

Tähän taloon ja maisemaan, turvapaikkaan saapuvat kesäksi sisarukset Mia ja Lilia, kumpikin oman elämänsä käännekohdassa. Lilia pohtii lähtöä Australiaan miesystävänsä kanssa. Hänellä on takanaan kaksi avioliittoa, joihin hän on syöksynyt spontaanisti ja lapsiakin hänellä on.

Herra ja rouva Crambles istuivat mykistyneinä, kun mielenhäiriöinen Lilia raivosi Aleksille, joka lopussa alkoi haukkua häntä fasistiksi. Cramblesin perheen poliittinen sivistys päättyi fasismiin, joka oli ainut heidän tuntemansa historian pahuus. Rouva Crambles joi sitten minttuteetä rauhoittuakseen ja kysyi sitten pojaltaan, rakastiko tämä Liliaa todella niin paljon, että riskeerasi olla fasistin mies. 

 Sisko Mia on harkitsevampi eikä ole halustaan huolimatta saanut lasta, vaikka on jo kaksikymppisenä haaveillut kiharapäisestä tytöstä vierellään kulkemassa.

Hän halusi lapsen sitten, kun taivaanrantaan asti on näkyvissä tie ilman rikkaruohoja ja nokkosia. Mia tajusi, että sellaista ei koskaan tulisi.

Hän ajatteli naisia, jotka olivat eläneet sata vuotta sitten ja synnyttäneet joka vuosi. Olivatko he odottaneet rikkaruohotonta tietä?

Talolla on vetovoimaa ja ennenpitkää sinne saapuu sisarusten serkku Marta kaksi poikaa vatsassaan ja myöhemmin myös Mian ja Lilian äiti Maria, joka on ollut Kreikan matkalla.  Lilian entinen mies tuo sinne myös Ljusjan, tytärensä uudesta avioliitosta. Isoäiti vääntää munkkeja, serkukset kasvattavat kurpitsoita ja raivaavat omenatarhaa sekä pohtivat tulevaisuuttaan.

-Ennen en olisi osannut päättää. Niin kuin et sinäkään olisi osannut päättää.

- Mitä minä olen päättämässä? Mia kysyi.

- Sinä valitset joko ikuisen kärsimyksen, joka tuntuu tuskaisen kauniilta, tai ikuisen rauhan, joka on pökerryttävän tylsää.

Kirja on kerrassaan riemastuttava äkkinäisissä käänteissään. Reipas kuvaus muistuttaa vähän Ljudmilla Ulitskajan tapaa kertoa: asiat todetaan, mutta niitä ei arvoteta suuntaan tai toiseen. Martan raskautta tai tulevaa elämää kaksosten yksinhuoltajana ei sen kummemmin murehdita, vaan eletään aamu kerrallaan ja katsotaan, mitä päivä tuo tullessaan. Tämä kerrontatapa ei vähättele mitään, mutta tuskaa tai hankalaa tilannetta ei myöskään suurennella. Eri sukupolvien naisten yhteisyys ja selviytyminen tyystin erilaisine kohtaloineen ja luonteenpiirteineen tarjoavat  lukijalle herkullisen näkymän kesään ja elämään mummon talossa. Tämän ukrainalaisen kirjailijan teosten suomennoksia on pidettävä silmällä jatkossakin! Pidin kirjasta kovasti!

Alkoi tulla kuuma, aamun raikkaus haihtui pois, sumu hälveni ja päivästä tuli hetki hetkeltä tavallisempi ja yksinkertaisempi, mutta samalla viihtyisämpi. Mia tervehti kaikkia vastaaantulijoita eikä enää piileskellyt puron töyrään polulla, kukaan ei voinut enää romuttaa aamun taikaa, sillä sen taika oli haihtunut. Tullessaan talolle hän muisti, että ennen vanhaan se oli näkynyt tielle.

Jevhenija  Kuznjetsova: Kysykää Mialta. -Aula &Co. 2022. - Ukrainankielinen alkuteos 2021 Suom. Eero Balk.-Kansi: Laura Noponen. - 217 sivua

Enriquez, Mariana: Mitä liekit meiltä veivät

 Luulin tarttuvani naisen asemaa käsittelevään novellikokoelmaan, mutta  tulinkin lukeneeksi kaksitoista kauhunovellia ja suomentajan jälkisanat. Minä onneton luen usein yöllä, joten hetkittäin unet kaikkosivat kokonaan rankan kuvaston takia. Piti yrittää lukea seuraavaa novellia rauhoittumisen tarkoituksessa, mutta siinä tuli vielä rankempia juttuja. 

Vaan mitäpä rankasta kuvastosta, kun teksti on maagisen lumoavaa ja kerronta kiihkeää. Oikeasti ne kuuluvat yhteen ja Enriquezia onkin luonnehdittu goottilaisen realismin kuningattareksi novellistina ja kirjailijana. Nuestra parte de noche , Yö kuuluu meille -romaani on vienyt hänet espanjankielisen kirjallisuuden kärkinimeksi. (Uhka)rohkeasti kävin kirjaston sivuilla tekemässä siihenkin varauksen. Kirja ilmestynee suomeksi elokuussa, myös äänikirjana.

Onhan näissä novelleissa naisasiaakin.  Argentiinan oloissa ja näissä novelleissa naiset joutuvat kestämään enemmän ja  pärjätäkseen olemaan vahvoja ja sitkeitä. Usein pärjääminen ei onnistu, kun väkivalta, huumeet tai hulluus tavoittaa. Vain harvoja rationaalisesti toimivia naisia on päähenkilöinä, mutta heitäkin on, kuten slummialueelta lähtöisin oleva syyttäjänä toimiva Marina, joka yrittää selvittää poliisin tekemää henkirikosta novellissa Mustan veden viemää. Aika usein novelleissa käy jotenkin huonosti, mutta joskus naiset poistuvat voittajina - tosin ei ihan laillisin keinoin.Näin käy novellissa Hämähäkinverkko.

Minä vaikutuin kirjasta ja suosittelen sitä edelleen muille lukijoille. Huolimatta palovammojen polttamasta naisesta, joka hymyilee käärmeensuullaan, kun käy halaamassa maanalaisen matkustajia. Huolimatta löyhkäävästä Buenos Airesia kiertävästä joesta, jonne on heitetty kaikki roska teurasjätteistä alkaen. Huolimatta haamuna kolmioksi viilatuilla hampaillaan hymyilevästä pojasta, itseään viiltelevistä naisista, yksikätisistä tytöstä, joka katoaa jäljettömiin. 

Ehkä en voi suositella kirjaa ihan kaikille. Herkkähermoiset älkööt vaivautuko. Kerronnan lähtökohta on kuitenkin todellisuudessa, joka Argentiinan diktatuurissa ei ole kaikille yhtään helppo. Minä pidän juuri tällaisesta realismiin istutetusta harhasta, joka vie kerronnan ihan muihin maailmoihin. Etelä-Amerikassa tämä näyttää olevan suosittua tai ainakin maagisen realismin kärkinimet tulevat sieltä. Enriquezin kirjojen pelottavat elementit sopivat köyhään ja väkivaltaiseen ympäristöön. Niiden myötä kirjat sijoittuvat kokonaan toiseen genreen, nimitettäköön sitä sitten goottilaisuudeksi, kauhuksi tai maagiseksi realismiksi. Mariana Enriquezista tuli suosikkikirjailijani.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät. - WSOY, 2021. - Las cosas que perdimos en el fuego, 2016. Suom. Sari Selander. 255 sivua.

Ahava Selja: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Olen itselleni vihainen, kun en aikaisemmin ole lukenut Selja Anhavan teoksia niiden houkuttavista nimistä huolimatta: Eksyneen muistikirja (2010), Ennen kuin mieheni katoaa (2017), Taivaalta putoavat asiat (2016). Onneksi luin tämän kirjan 1600-luvulla eläneestä hyönteistutkijasta Maria Merianista. Sen myötä oivalsin, että kyllä nämä muutkin kirjat on luettava - niin vaikuttavaksi lukukokemus huipentui.

Kuitenkin aluksi taapersin kirjan kanssa, luin pätkän kerrallaan, en päässyt vauhtiin enkä imuun. Onneksi jatkoin. 

Maria elää aluksi saksalaisessa uskonnon hallitsemassa ja taikauskon leimaamassa yhteiskunnassa erilaisena toukka-akkana, jota aviopuoliso inhoaa ja ympäristö katsoo kieroon. Hän synnyttää kaksi lasta, joista tytär Thea jää eloon, mutta  ei kykene antautumaan äidin rooliin, vaan piirtää ja kirjoittaa hyönteisistä, perhosentoukista  ja siitä hitaasta muutoksesta, joka toukassa tapahtuu ennen kuin siitä tulee perhonen.

Vinttihuoneessa aloin kirjoittaa myös itsestäni. Ilmestyin hyönteisvihkojeni sivulle kuin huomaamatta. Ehkä ymmärrykseni hyönteisistä sai minut haluamaan ymmärtää myös itseäni, ja olihan minullakin omat muutoksen hetkeni, jotka koin tärkeäksi merkitä muistiin. s.64

Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on  tässä ja nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi.

Vaan ehkä juuri muutos on se, joka saa ihmiset kavahtamaans hyönteisiä. Jopa kaikkein tutuin voi käydä vieraaksi, eikä mikään maailmassa ole pysyvää. s.106

Maria uskaltaa aikanaan antautua seuraamaan omaa intohimoaan ja jättää miehensä, mitä mukaan otettu tytär ei anna äidilleen anteeksi. Maria uskoo  löytävänsä toukkien tarkkailua tukevan ympäristön Hollannista, Wieuwerdin Waldan kartanosta, mutta huomaa saapuneensa liian myöhään. Uskonto sanelee täälläkin sen, mitä tutkitaan ja tehdään eikä Jumala näyttäydy muille Marian tutkimuksissa.

Sitä paitsi, jos katsoo kaikkia kaikkia niitä olentoja, joita luoja on maailmaan luonut  ja joille Hän on antanut oman erityisen muotonsa, voisi jopa ajatella että Hän on rakastanut hyönteisiä aivan erityisesti. Niin monia ovat niiden muodot, niin täynään kauniita ja erikoisia yksityikohtia.

Mutta ihminen tutkii mieluummin kasvien kuvia ja opiskelee suuria eläimiä, joiden päitä hän voi sitten kiinnittää saliensa seinille maailmankarttojen viereen. Ehkä ihmisen aistit ovat vain laiskat. Hän kuulee sen, joka huutaa kovalla äänellä ja käyttää isoja sanoja, ja näkee sen, mikä loistaa räikeissä väreissä tai levittää pyrstönsä kuin riikinkukko.

Mutta Jumala kuiskaa minulle yksityiskohdissa. s.116

Minun mielenkiintoni heräsi täyteen mittaansa vasta Marian jätettyä Hollannin rannikon matkalla kohti Japania. Innostuksen matkaan Maria saa näkemästään taulusta, jonka yksityiskohtaa kirjan kansi  kuvaa. Marian vaiheet laivalla ja Japanissa sekä paluu toiselle vuosisadalle Berliiniin ovat täynnä kiehtovia tarinoita muuttumisesta, hyönteisistä, intihimosta ja lopulta kokemusta vanhuudesta. Ensin hän asettuu japanilaisen Tadan ja tämän puolittain eurooppalaisen  tyttären kotiin.

Koska Tadan hollanti ei sisältänyt aikamuotoja, minäkin luovuin pian menneistä muodoista, ja kielemme oli yhtä tässä hetkessä oloa.

Minulla on mies. Minun mieheni on kuollut.

Minulla on myös mies. Hän on kuollut.

Minulla on tytär. Hän asuu Saksassa.

Minulla on kaksi lasta. Ja yksi poika, on lääkäri, ei isää. Mies raiskaa minut. Kolme lasta, kaksi ja yksi. s. 199

Tämän preesensissä elämisen nostaisin kirjan vahvimmaksi sanomaksi - ainakin itselleni. Toinen keskeinen asia on muutos ja sen hyväksyminen. Kuten perhonen valmistautuu toukkana perhosen elämään suurimman osan ajastaan, voi ihminenkin tulla itsekseen vasta sitten, kun elämä jo lähenee loppuaan. Mariakin koki suuren rakkautensa vasta paljon avioliittonsa jälkeen.

Mutta ehkä olen ollut väärässä. Ehkä asioiden arvoa ja merkitystä ei voi mitata niiden kestolla. Ehkä elämä on ollut matkaa kohti tätä lyhyttä lentoa. s.264

Selja Ahava : Nainen joka rakasti hyönteisiä. -  Gummerus 2020.  351 sivua. 

Strout Elizabeth: Olive, taas

"Tarkoitan vain, etten koskaan unohda mitä rouva Kitteridge sanoi meille vuosia sitten matematiikan tunnilla. Hän pysähtyi liitutaulun eteen kesken jonkin matematiikan probleemin selityksen ja kääntyi sanomaan meille: 'Te kaikki tiedätte keitä olette. Jos vain katsotte ja kuuntelette itseänne, tiedätte täsmälleen keitä olette. Älkää unohtako sitä!' s.285

Vaikka Olive on ollut vanha jo silloin, kun Elisabeth Strout esitteli hänet romaanissa Olive Kitteridge, on  hän tässä romaanissa vielä vanhempi. Yhä hänelle tapahtuu, yhä hän on vahva ja mielestään hyvinkin tietoinen siitä, mistä pitää ja mistä ei. Oranssitukkaista presidenttiä hän kammoaa, eikä suostu astumaan sellaiseen autoon, jossa on presidenttitarra.

 Olive on vuosikaudet opettanut matematiikkaa ja antanut oppilailleen myös elämänohjeita. Olive on hyvästellyt aviomiehensä Henryn, mutta löytää uuden elämänkumppanin Jackin, jonka kanssa solmittu avioliitto ihmetyttää vahvasti hänen poikaansa Christopheria. Poikakin pistäytyy perheensä kanssa kirjan tapahtumissa, mutta vierailusta ei oikein iloista perhetapaamista kehity. Isoäidiksi Olivesta ei oikein ole.

 Olive on vahva nainen, joka ei antaudu perinteisiin naisen rooleihin tuosta vaan. Vanhentuminen vie kuitenkin toisenlaisten tosiasioiden äärelle ja Olivekin joutuu pohtimaan, onko hän tyytyväinen itseensä. Erityisesti hän ihmettelee, kuinka eräs lääkäri voi pitää häntä hyvänä äitinä vain sillä perusteella, että poika käy häntä katsomassa sairaalassa usein. Itse hän ei koe sellainen olevansa. Kovin paljon Oliven ei tähän asiaan tarvitse paneutua, sillä poika perheineen asuu kaukana.

Olive, taas -kirjassa on kolmetoista kertomusta ihmisistä Mainen osavaltiossa Yhdysvalloissa Atlantin rannikolla. Tavalla tai toisella kertomukset liittyvät Oliveen, mutta joskus hän vain vilahtaa puheissa, kuten tämän tekstin alkuun lainatussa puheenvuorossa, jonka entinen oppilas lausuu vanhemmilleen yrittäessään selittää julkisuuteen tulevaa videota itsestään dominana. Vanhemmat eivät tätä ymmärrä. Jossakin kertomuksessa kilttiin pukeutunut mies vain vilahtaa ihmetyksen aiheena kadulla, toisessa kirjailija menee häntä lähemmäs. Ensin ajattelin lukevani Oliven tarinaa, enkä edes ymmärtänyt kirjaa novellikokoelmaksi. Sellaisena kirja oli kuitenkin helpompi hahmottaa. Oliven mielipiteet ja vanheneminen olivat kuitenkin keskiössä ja sitoivat tarinat yhteen.

Vanhenemisen ja voimien vähenemisen kirjailija kuvaa suorasukaisen rehellisesti vaipankäyttöjä myöten. Olive joutuu ottamaan vastaan apua ja näkee myös itsessään heikkouksia. Hän on lähestynyt kahvilassa entistä oppilastaan, jonka tietää saaneen mainetta runoilijana ja antanut luvan käyttää tapaamista runossa. Kun niin tapahtuu, ei tulos miellytä. Olive huomaa kuitenkin lähestyneensä nuorta naista vain tämän maineen takia, joten hän on itse syypää tapahtuneeseen. Vanhuus paljastaa uusia piirteitä, joita Olive kirjoittaa kirjoituskoneella paperille ymmärtääkseen.  

Vain muistelmia kirjoittaessaan hän tunsi, että kupu, jonka alla hän eli, nousi. s.336

Samalla hän oivaltaa, että hänenkin elämänsä loppuisi, kuten muidenkin inhimillisten olentojen.

Hänkin kuolisi. Se tuntui omituiselta, ihmeelliseltä. Hän ei ollut ikinä oikeasti uskonut, että niin kävisi. s. 352

En ole koskaan käynyt Amerikan mantereella, mutta amerikkalaisuus on ollut jo pitkään läsnä Suomessakin, usein epämiellyttävinä vaikutteina. Huolimatta epäluuloisesta asenteestani ilmiötä kohtaan, luen todella mielelläni joidenkin amerikkalaiskirjailijoiden teoksia. Elisabeth Strout on heistä yksi. Tämän kirjan luettuani tekee mieli sanoa, että hän on yksi parhaista. Hieno lukuelämys kerrassaan!

Elisabeth Strout: Olive, taas. Tammi 2021. (Keltainen kirjasto 514). -Alkuperäisteos Olive, again, 2019. Suom. Kristiina Rikman. 361 sivua

Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta

Henna Helmi Heinonen

Pala omaa taivasta
Tammi 2018
548 sivua

En mitenkään suostu käsittämään, etten ole bongannut yhtään arviota tästä kirjasta valtakunnallisessa mediassa. Olisi tämä kirja toki sellaisen huomion ansainnut. Pidin kirjasta ja elin sen henkilöiden, kolmen erilaisen naisen kanssa lukemisen aikana niin, että välillä heidän murheensa ja huolensa sekoittuivat omiini. Naisten romaani tämä on ja kertoo naisista, jotka ovat vahvoja tai löytävät vahvuutensa, kukin omalla tavallaan.

Minulle läheisimmäksi ja vahvimmaksi naiseksi nousee Ansku, lähihoitaja, joka ainaisessa rahapulassa elää Isossakyrössä. Hän haaveilee häistä Harrin kanssa, vaikka mies on vähän juoppo, saamaton ja mustasukkainen. Hän vihaa juoppoa ja väkivaltaista isäänsä ja anoppiaan ja haaveilee lähtemisestä - pois.

Mihin se on itse syyllinen? Mikä sille on tullut annettuna, kiveen hakattuna, jota se ei voinut muuttaa? Jos Ansku on menneisyytensä uhri, kaiken kokemansa kasvattama, ehkä sitä on isseekin. s.516

Samassa Helka kääntyy häneen niin liki että hän erottaa sen ihohuokoset.
"Moon sanonu Harrille, että ryhtyy tilalliseksi", se tiuskaisee niin kuin ennustaisi tulevaa. "Jaakko tarttoo apua ja son Harrille passeli homma."
Anskun silmiä alkaa kirvellä. Äkkiä hän näkee sen kaiken. Elinikä tässä talossa. On kuolemanhiljaista niin kuin kaikissa taloissa täälläpäin. Vanhan talon nurkat narisevat kevättuulessa ja toisesta huoneesta kuuluu vaimeaa lapsen kuorsausta, lapsenlapsi varmaan, lapsenlapsenlapsi ehkä. Hän harmaapäisenä ja polvet sonnankannosta tohjona, säästäen ruokarahasta salaa uuteen työhaalariin. Elinikä tässä kunnassa, sikalaan sidottuna, eläviin olentoihin, jotka eivät tunne sairaspäiviä tai -lomia. Joskus harvoin lomittaja, joka päivä varhain ylös ja myöhään vielä sikalalle. Elämä yhden tien varressa, työ, koti ja turmio. s.37

Turpa kiinni, Harri mutisee, antaa sanojen kirskua hampaitten välissä kuin pikkukivet. "Menen kun jaksan."
Ansku inhoaa näitä hetkiä, kun tuntuu kuin olisi vankina. Jos vielä sanoo, se suuttuu. Jos menee vaan pois ja antaa olla, se ei ehkä mene ollenkaan (töihin) ja hänen vikansa se on kuitenkin. Hän on vankina kahdessa vankilassa, jotka ovat jotenkin toistensa sisällä. Kun yhdestä pääsee ulos, toinen tulee vastaan, eikä taistelu kannata. s.69

Anskun oma tila käy ahtaaksi monenlaisten ulkoapäin tulevian paineiden keskellä. Ei hän voi jättää Pohjanmaata, koska äiti tarvitsee häntä. Eikä hän voi jättää työtäänkään, koska on avioliiton myötä sidottu sikalan velkoihin - ja äiti jäisi yksin.

Ja se on se oikea syy, miksei hän voi ikinä lopettaa tätä työtä, vaikka Harri haluaisi. Jos hän alkaa tilalliseksi, kuka äiteestä huolehtii? Käy siellä kotipalvelu, niin kuin hän nyt, joku toinen ihminen hänen vaatteissaan, hänen puhelimensa kaulassaan. Antavat lääkkeet, vievät vessaan, katsovat makuuhaavat ja kysyvät, mikä päivä tänään on. Jos sen tietää, se  riittää niille niin kuin hänelle muiden luona. Kukaan ei sitä peittele eikä varmista, että se saa nähdä Kauniit ja rohkeat. Ei ehdi. Ei ehdi, kun on taas kolme uutta kotiutettu ja lounasaika pukkaa päälle, että yliajalla mennään jo tässä kohteessa. Kaatumishälytys kun paukkaa vielä päälle jostain osoitteesta, niin jää äitee käymättä kokonaan, eikä se näe koko päivänä ketään.s.127

Joanna on kauppatieteen maisteri ja kotiäiti, joka pitää säntillisesti huolta kodistaan, kunnostaan lapsistaan , teini-ikäisestä Stellasta ja nuoremmasta Aleksista sekä miehestään Petristä, vaikka tietää tämän olevan uskoton. Hänelle tärkeintä on se, että kaikki näyttää hyvälle.

Hän teki kaiken niin kuin Stella ennusti. Miksi ei olisi tehnyt? Hän pitää rutiineista. Ne ovat järkeviä....Joanna voi luottaa siihen, että naapurit hoitavat pihansa autotiensä ja muistavat liputtaa oikeina päivinä. s.114

Tuo usko joka Petrillä on omaan ylivertaisuuteensa, sai joskus hänessä heräämään palon Petriin. Halu olla aina toista parempi, usko omaan mieheyteen, veti häntä puoleensa. Petri ei vain halunnut voittaa vaan hän voitti. Se teki hänestä jonkinlaisen miehen perikuvan, jossa kaikki oli kohdallaan ja Joanna ajatteli, että Petrin kanssa hän tietää mitä saa. Hän osaa ennakoida Petrin, koska Petri on miehen arkkityyppi, vastaa kaikkia ihanteita ja kaikkia velvoitteita niin hyvässä kuin pahassa. s.152

Lapset näkevät äidin, joka tietää, missä ovat kaonneet tavarat, ja vastaa haukkuihin, jos murot ovat lopussa. Petri näkee vaimon, joka on seissyt hänen vierellään niin pitkään, että on siihen jähmettynyt.
Joanna itse näkee naisen, joka kestää kaiken. s. 208

Pitkään Joanna uskoo valintansa kestävyyteen. Hän jopa viestittelee puhumattomalle teini-ikäiselle tyttärelleen huoneen sulkeutuneen oven läpi puhelimella, kun yhteys ei muuten toimi. Hän ei halua muuttua ennekuin on pakko, kun taas Ansku on ahdingonkin keskellä itsenäinen toimija.

Kun Joanna ei keksi enää muuta tekemistä, hän ottaa kaapista vehnäjauhoja ja vääntää uunin päälle. Jos aamulla tuoksuu tuoreilta sämpylöiltä, kaikilla on varmasti parempi mieli. s.227

Pääkaupunkiseudulla asuu myös Laura, joka etsii omaa onneaan rahasta. Hänen maailmaansa kuuluvat pitkät työpäivät ja rakastelut ilman rakkautta, veli tekemässä uraa jossain kaukana ja äiti maailmanympärysmatkalla. Isää hän ei tunnekaan, sillä tämä on poistunut kuvioista jo vuosia sitten. Ihan vaivihkaa ja suhteellisen myöhään käy ilmi, että isä on kotoisin Afrikasta. Tämä oli mielestäni hiukan epämääräistä, varsinkin kun samalla vihjataan rasisimiin, jota Laura on kohdannut. Se olisi voinut olla määräävämpi tekijä - tai sitten jäädä kokonaan pois. Laura punnitsee omia arvojaan lähdettyään Pohjanmaalle Anskun häihin. Hän on jo myynyt start up-yrityksensä ja saanut siitä niin paljon rahaa, että pystyy elämään riippumatonta elämää. Häissä Laura tapaa Jaakon, sikalan toisen osakkaan ja lempeän maalaismiehen.

Laura naurahtaa ääneen verratessaan uutta kotiaan Isoonkyröön, kerrostalossa on ehkä enemmän elämää kuin koko pienessä kunnassa. Helsingistä Isokyrö on sadasosa. Ei ole taloja tehty graniitista vaan puusta, ja silti siellä mennyt kestää paremmin kuin Helsingissä. Isossakyrössä ei ole raitiovaunuja tai edes bussiverkostoa, ei kontakteja, palaveritiloja tai hubeja, vaan siellä viljellään maata ja peruspalveluja, jalostetaan maan hedelmistä ruokaa ja juomaa suurempiin tarpeisiin, ja silti siellä eletään. Eletään hyvin, paremmin kuin Laura osaa.

Ajatus Suomen ääripäistä on väsyttävä, kuin aivopähkinä, jonka ratkaisemista Laura lykkää taas kerran tulevaisuuteen. Jäädäkö vai lähteä? Kummasta lähteä, kumpaan jäädä? s.355

"Jos ei ilmastointi pelaa, elikot kuoloo metaanikaasuihin. Samas menee rahatkin. Mutta johan se taas tästä. Pankki ottaa omansa, jos ei muuten ratkea."
Lauraa pyyhkäisee jokin kylmä. Paljonko hän lupasikaan sijoittaa Lassin uuteen liidiin? "Sanoitko sä, että ne kuolee?"
Jaakko ei ole kuulevinaan. "Et oo ehtiny kertoo siitä matkasta kunnolla. Millaasta oli?"
Laura aukoo suutaan, muttei saa sanoja ulos. Äkkiä hän tajuaa sen, minkä on tiennyt koko ajan. Tilillä se miljoona ei tunnu miltään, vaan pelkästään sen tavoittelulla on merkitystä: taistelulla, yrittämisellä, hetkillä joina melkein saavuttaa haluamansa, ensin näkee sen ja sitten koskettaa, lopulta saa omakseen. Ylämäillä on merkitystä ja viimeisillä askelilla huipulle. Huipun jälkeen, kun tavoite on sylissä tai laukun pohjalla, on vain alamäkeä.
Sitä Laura ei halua, ei alamäkeä vaan nousua. s. 390

Laura ihmettelee, miten Jaakko voisi jaksaa ottaa vastaan juopuneen miehen painon, mutta samalla hän näkee Jaakosta, että tämä kyllä jaksaisi. Se, hän tajuaa, on myös yhteistä Jaakolle ja Anskulle. He eivät kanna minkä jaksavat, vaan sen minkä täytyy. s.393

Poimin helmiä kirjasta ja niitä tuli aika paljon, kuten edellä näkyy. No, ehkä tässä ja myös kirjassa olisi ollut varaa tiivistää. Toisaalta oli kuitenkin antoisaa viettää aikaa kirjan kanssa pitempään, useampia öitä ja iltapuhteita.  Henkilöt oli erotettu toisistaan myös kielen avulla. Ansku puhui ja Anskulle puhuttiin pohjalaista murretta, kuitenkin vain sen verran, että murretta taitamatonkin pysyi mukana. Kyseessä ei ole tietyn seudun murre, vaan yleisempi pohjalaispuhe. Lauran kieli on kahviloista ja tietokonemaailmasta, Joanna yrittää välillä saada viestiä perille ruotsiksi. Kirjailija on kertonut, että kustantaja vaati mukaan kolmannen päähenkilön. Luulen, että Joanna on tämä viimeksi luotu hahmo. Ansku on hahmoista vaikuttavin ja vahvin, taatusti ollut mukana alusta asti. Aika tasapaksusti kerronta etenee, kun kullekin naiselle annetaan vuorotellen oma luku. Tämä käytäntö menee onneksi loppupuolella rikki eikä jälkikäteen jää liian kaavamaista mielikuvaa.

Olkoonkin naisten kirja, olkoonkin - taas kerran - kirja vahvoista ja vahvuutensa löytävistä naisista. Kyllä tämä kirja ansaitsee lukijoita Pohjanmaan ulkopuoleltakin.