Sara Stridsberg; Hyvästi Panic Beach

 

Tartuin Hannan käteen ja me vajosimme taas veteen niin että päämme lepäävät pohjassa ja kasvomme olivat pinnan alla, merenpohjasta katsottuna taivas oli pelkkiä prismoja ja irrallisia sirpaleita, jotka liikkuivat ja törmäilivät toisiinsa veden väreilyn tahdissa. Hetken kuluttua Hanna nousi istumaan ja  katsoi minua suolaisen veden läpi, myös hänen päänsä oli kuin korkeuksissa värisevä valonsädekimppu. Toivoin, että olisin voinut jäädä pinnan alle ikuisiksi ajoiksi, mutta kun keuhkoihin alkoi sattua, pomppasin ylös ja imin valoa ja aurinkoa sisääni.. Kesä tuntui loputtomalta, siinä maistui ijäisyys.

Kesät Panic Beachilla ovat juuri niin loputtomia ja tärkeitä kuin Sara Stridsberg edellä kuvaa Ninan ajatuksin. Nina kertoo sukunsa tarinaa sitä piinaavan alkoholismin kautta. Se ei ole helppoa luettavaa. Jo kerronna rakenne tekee lukemisen haastavaksi, sillä kirjassa on mittava määrä henkilöitä, joita kuvataan eri aikona. Avioliittoja solmitaa, erotaan ja löydetään uusia aviopuolisoja, syntyy sisarpuolia, joista tulee yhtä tärkeitä kuin vanhemmista. Muutamia ystäviäkin mainitaan.

Minä tulen perheestä, jossa mistään ei päästä yli.Me hajoamme riekaleiksi ja  kaadumme ja syyllistymme rikoksiin ja teemme itsemurhia, mutta mikään ei koskaan muutu, me raahaamme kaikkia perheeseemme kuuluneita perässämme kuin jättimäistä proomua matkalla tulevaisuuteen.

Yritin pysyä kertojan mukana, piirtelin sukupuuta ja ihmettelin arvostamani kirjailijan poukkoilevaa tyyliä, joka mielestäni toimi lukiemisen jarruna. Sitten oivalsin tämän olevan ehkä tarkoituksellista keskeisen aiheen, sukupolvelta toiseen periytyvän alkoholismin takia. Enkä tämän ihmetykseni takia ollut hetkeksikään aikonut jättää kirjaa kesken.Stridsberg osaa ottaa lukijansa mukaan.

Keskeiseksi henkilöksi nousee Matti, Ninan isä, joka perii mieltymyksen alkoholiin ja humalaan isältään Henryltä. Tämä esitellään juoppolalliksi jo kirjan ensisivuilla. Vaan eipä tiedä Henry ensimmäisen lapsensa isyydestä sitä, minkä Nina lukijoille paljastaa. Mattikin nai ensin Sirin, sitten Janen ja on molempien kanssa onnellinen ,muiden kanssa seurallinen, iloinen ja rakastava - kunnes ei enää ole muuta kuin vanha ja väsynyt. Uudet alut herättävät toivoa, joka vähitellen haihtuu.

Raskaus on erityistä aikaa, kaikki on yhä mahdollista silloin kun lapsi ei vielä tunne vanhempiaan.Kuvittelen, että lapsen syntymä muuttaa Matin eri ihmiseksi ja jotain siitä tarttuu myös minuun.

Suvun naisetkaan eivät ole täysin vapaita kirouksesta, mutta heille lankeaa kuitenkin useimmiten vastuunkantajan ja huolehtijan rooli, jota miehet välttelevät. Kirjassa kenenkään ei tarvitse kantaa huolta toimeentulosta vaan ainoasttaan itsensä ja läheistensä selviämisestä riippuvuuden kanssa.

Piittaamattomuus kotitöitä kohtaan kulkee kiertopokaalin lailla suvun naisten keskuudessa ja on viimeksi päätynyt minulle. eräänlaisena arvottomana perintönä. Joskus ajattelen, että piittaamattomuuteni johtuu vain surusta tai siitä, että joku unohti opettaa minulle tärkeimmän.

On täysin käsittämätöntä, miten Stridsberg pystyy vangitsemaan lukijan mielenkiinnon tällaisella romaanirakenteella ja tällä määrällä henkilöitä. Selvää on, että kirjoittajalla on selkeä käsitys siitä, kuka on kenenkin kanssa naimisissa ja milloin, vaikka lukija ei siinä asiassa pysykään oikein mukana. Kun päästää itsensä irti tarpeesta olla koko ajan tietoinen, missä mennään ja kuka rakastaa ketäkin milloinkin, pääsee mielestäni jyvälle pääasiasta: ikuisesta rakkauden tarpeesta ja siitä erityisestä tavasta kieltäytyä näkemästä murhetta ja pettymyksiä, jonka alkoholin tuoma unohdus tarjoaa. Ihmisen käytöksessä on monta omituista puolta ja Stridsberg osaa kertoa raastavan koskettavasti tämän suvun kautta alkoholismin peritymisestä ja sen vaikutuksista.

Funtuu kuin meihin olisi iskenyt jokin sairaus",Lykke sanoo, ja niinhän se on, he joutuvat samanlaisen kuumeisen levottomuuden valtaan joka kerta, kun he ovat erossa toisistaan, kumpikin on toiselle ainoa tehoava lääke, rakastelu parantaa heidät muutamaksi tunniksi, kunnes vointi alkaa taas heiketä ja levottomuus hiipii mieleen.(David ja Lykke)

Sara Stridsberg:Hyvästi Panic Beach. - Tammi, 2026. -Alkuperäisteos: Farväl till Panic Beach, 2024. - Suom. Outi Menna-  Keltainen kirjasto 567.  406 sivua

Olli-Pekka Jauhiainen: Sukupuut

Tuntui lähes käsittämättömältä, että isälläni oli ollut isä ja että isäni oli mahdollisesti ollut yhtä pieni isälleen kuin minä olin hänelle. Ehkä välimatka oli jokaiselle sukupolvelle yhtä pitkä.

Aiheena on isä, poika ja perintömetsä. Näkökulma on pojan. Poika on palannut kaupungista viikonlopuksi isän  pyynnöstä katsastamaan metsää, joka tulisi perintönä hänelle. Poika on luonnonsuojelun kannalla, isä hoitaa talousmetsää, jonka tuotoilla on elätetty perhe ja koulutettu lapset. Välit ovat jo jonkin aikaa hiertäneet. Siitä huolimatta lähdetään yhdessä katsastamaan metsää.

Pitkin matkaa mieleen tulee kaikki se, mikä oli lapsuudessa ollut ja myös kaikki kaupungissa eletyn elämän kuviot ja aatteet. Poika tapaa myös takaisin kotiseudulle palanneen kaverinsa Vilin, jonka kanssa on aikoinaan vannottu, ettei paluuta lapsuusmaisemiin ole. Isä panee pojan töihin, iskee moottorisahan käteen ja kehottaa toimimaan.

Kiihdyttelin sahaa kuin mopoa, jota minulla ei koskaan ollut. 

Terä lävisti rungon sekunnissa ja katkaisi vaivalla rakennetun elämän.Kuusethan osasivat kommunikoida toistensa ja sienirihmastojen kanssa, tutkimusten mukaan ne osasivat tehdä tietoisia päätöksiä, minne ravinteita lähetettäisiin, avustaa lajitovereitaan.

Isän ja pojan ajatusmaailmat ovat etäällä toisistaan, mutta isä edellyttää myös metsäkauppoja, jotta ehtisi opettaa poikaa, siirtää taitonsa hänelle. Se tuntuu liian suurelta askeleelta epäsäännöllisillä keikka- ja työttömyyskorvauksilla elävälle valokuvaajalle.

Olin jo unohtanut, että olin varannut kirjastosta tämän kirjan. Onneksi saapumisilmoitus muistutti. Luultavasti olin jostain lukenut kiinnostavan arvion. Totesin  Sukupuut hyvinkin lukemisen arvoiseksi. Jauhiainen kuvaa tarkasti ja hienovaraisesti havainnoiden asenteiden ja näkemysten eroja, muutosta ja yritystä lähentyä ja ymmärtää. Tämä kaikki tapahtuu tekemisen kautta, metsätöissä ja kaverin kanssa ryypätessä. Fyysisyys on kuvauksessa vahvasti läsnä ja kieli muutamine uudissanoineen on tuoretta ja omaperäistäkin. Vahva esikoisteos!

- Miltä tuntui? isä kysyi.

- Se oli yllättävän helppoa, vastasin. Kehossa levisi jonkinlainen rauha. Niin kuin sitä olisi ravistettu, ja paha veri oli olisi virrannut pois.

Jotain painavaa tuntui vapautuvan pois hien mukana.

Olli-Pekka Jauhiainen: Sukupuut. - Atena, 2025. 174 sivua

Anne Tyler : Palmikko

 

"Miksi sanotaan sitä pikkutyttöjen päälaelta alkavaa lettiä?" David kysyi Gretalta eräänä iltana, kun he olivat menossa nukkumaan.

"Päälaelta alkavaa lettiä?"

"Emily piti tukkaansa niin. Se lähtee ohimolta kahtena ohuena palmikkona, jotka yhdistyvät kahdeksi paksuksi letiksi."

"Ai ranskalainen palmikko", Greta sanoi.

"Nimenomaan. Kun Emily purki sen, tukka oli vielä monen tunnin päästäkin säkkärällä, pienillä jäännöskiharoilla."

"Niin..."

"Sitä vain, että perheet ovat samanlaisia", David sanoi."Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti."

Kirjoista löytää monesti palan itseään, omia käyttäytymismallejaan ja tunteitaan. Oivallukset, joita saan lukiessani, ovat usein sellaisia ajatuksia, jotka olen itse jo miettinyt, mutten ole osannut pukea sanoiksi ja lauseiksi. Ja sitten on niitä kirjoja, jotka vievät uuden äärelle.

Anne Tylerin Palmikko kuuluu ensinmainittuun, tutumpaan osastoon. Kerronta etenee verkkaisesti ja suuretkin tapahtumat, kuten kuolema tai ero kuitataan rauhallisesti kuvaten. Tyler ei osoittele tunteita ja tunnemyrskyjä tyynnyttää tässäkin kirjassa toinen romaanihenkilö, usein äiti tai hyvä puoliso. Ihmiset rakastavat toisiaan, välittävät, mutta kuitenkin unohtavat lähimmätkin sukulaisensa pitkiksi ajoiksi.

Kirjan päähenkilöksi nousee 1950-luvun Baltimoressa miehensä Robertin kanssa asuva Mercy, vaikka pieni kirja seuraa Garrettien suvun vaiheita kolmessa polvessa, osin neljässäkin. Mercy rakastaa miestään ja lapsiaan, hoitaa kotiaan ja perhettään, kunnes lapset tulevat aikuisiksi ja lähtevät kotoaan. Silloin lähtee Mercykin, vaikkei tee asiasta sen suurempaa numeroa.

Robin oli hyvä aviomies. Hän teki ahkerasti töitä ja rakasti Mercyä. Mercy puolestaan rakasti Robinia. Siitä huolimatta hän haaveili toisinaan kotoa lähtemisestä. Ei tosissaan, ei tietenkään. Ne olivat pelkkiä joutilaita, "sittenpä saat katua" -henkisiä kuvitelmia, joita varmaan jokainen nainen kehitteli mielessään siihen aikaan, kun vaimoa pidettiin itsestäänselvyytenä.

Kumpikaan (tyttäristä) ei kysynyt suoraan, mistä oli kyse. Kumpikaan ei kysynyt: "Oletko sinä muuttanut pois kotoa? Eroatteko te?" Ehkä he eivät halunneet tietää. Ehkä he eivät halunneet Shepardien tavoin nähdä kelloon kaiverrettuja nimikirjaimia. Davidilla taas ei ollut syytä kysyä mitään, koska hänen nähdäkseen mikään ei ollut muuttunut. 

Mercy ei katkaise välejään sen enempää mieheensä kuin lapsiinsakaan. Etenkin rakastumisesta toiseen hyppelehtivä Lily kaipaa tukea. Mercy on lastensa käytettävissä edelleen, mutta tärkeimmäksi asiaksi hänelle on noussut oma maalaaminen: hän tekee kotimuotokuvia, maalaa perheiden kodeista olennaisen kohdan tilauksesta.

Suoraan sanottuna Lily ei tunnistanut itseään Mercyn tyttäreksi. Tai pikemminkin hänestä ei tuntunut, että Mercy oli kenenkään äiti. Mercy oli kuin kissaemo, joka ei tunnista aikuisiksi kasvaneita poikasiaan.

Eniten Mercy välittää nuorimmaisestaan Davidista, mutta tämä häipyy Philadelphiaan opiskelmaan ja myöhemmin opetustyöhön. Vain elämän käännekohdissa David ilmestyy lapsuusperheensä luo. Sellaisia käänteitä ovat tulevan vaimon Gretan ja tämän tyttären Emilyn esittely perheelle ja Robertin Mercylle järjestämät yllätysjuhlat 50-vuotishääpäivänä.

Mihin kaikkeen perheenjäsenet olivatkaan valmiita,  jotta eivät pilaisi kuvaa siitä, miten asioiden kuului olla!

Paitsi Mercyn myöhään aloittamaa taiteilijauraa kirjan keskiöön nousevat  ihmisen omat ratkaisut ja perimmäinen yksinäisyys, joka joskus peittyy näennäisen sosiaalisuuden taakse. Siihen viitataan myös kirjan alussa, kun tyttärentytär palaa sulhasehdokkaan kanssa tämän vanhempien luota eikä tunnista varmasti serkkuaan tämän nähtyään. Pandemia-ajan eristys saa Davidin pohtimaan omaa käytöstään:

Ennen he olivat tavanneet aika ajoin muutamia hyviä ystäviä, työtovereita koulusta ja erilaisista teatteriprojekteista, mutta silloinkin hän oli havahtunut toisinaan kesken keskustelun kapinalliseen ajatukseen, joka oli niin itsepintainen, että hän oli pelännyt möläyttävänsä sen vahingossa ääneen: minä pidän teistä, mutta onko meidän pakko tavata toisiamme?

Kun tapahtuma-aika on seitsemän vuosikymmentä, mukaan mahtuu merkittäviä käänteitä ja eri henkilöt nousevat keskiöön vuorotellen. Perhe-elämä etenee kirjan kerronnan ulkopuolellakin: avioidutaan, erotaan ja lapsia syntyy. Ihmiset hakevat omaa paikkaansa maailmassa, mutta löytävät perimänsä piirteet ja ominaisuudet itsestään ja lapsistaan. Yli sukupolvien kantaa Lilyn tyttären kiinnostus maalaamiseen ja Mercyn hienotunteinen ohjaus eteenpäin taiteentekemisessä.  Kirjan loputtua lukija jää miettimään samoja asioita kuin Robert katsottuaan filminpätkiä jälkeläistensä lapsuusajoilta.

Kaikki meni ohi aivan liian nopeasti, hän mietti kun kuvaruutu muuttui mustaksi. Eikä hän tarkoittanut pelkästään elokuvaa.

Anne Tylerilta on suomennettu useita teoksia. Olen niistä muutamia lukenutkin vuosia sitten. Kaiketi kyllästyin, sillä en ole pitrkään aikaan tarttunut hänen kirjoihinsa. Onneksi tartuin Palmikkoon. 

Anne Tyler : Palmikko.- Otava, 2023. -Englanninkielinen alkuteos: The French Braid, 2022. -Suom. Markku Päkkilä. -Otavan kirjasto, 298. - 248 sivua

Turtschaninoff Maria: Suomaa

2000-luku : Vain yksi seikka varmaa/on täällä päällä maan:/ se, mikä kerran päättyy, se alkaa uudestaan./Sä vaikka vanhenetkin/ja vaientuu sun huulet,/niin silti jostain kaukaa/jo uudet äänet kuulet./Mikael Wiehe

Olen toistamiseen lyhyen ajan sisällä tarttunut episodiromaaniin.  Sellaiseksi kutsuisin tätä kirjaa, jossa kerrotaan saman talon ja sen asukkaiden vaiheista 1700-luvulta 2000-luvulle. Samaan tapaan oli rakentunut Ahvenanmaalle sijoittunut Karin Erlandssonin Koti -kirja. Molempia sitoo yhteen paikka ja erityisesti tässä kirjassa osittain myös sukulaisuus. Molemmat kirjoittajat ovat suomenruotsalaisia, lähtöisin Pohjanmaalta.

 Yritin seurata Suomaa-kirjan henkilöiden yhteyksiä toisiinsa, mutta alkupuolella kirjaa putosin toistuvasti kärryiltä. Kun sitten jollakin tavoin luovutin ja seurasin kulloinkin lukemaani tarinaa sain enemmän irti kirjasta: täyden lukunautinnon. Sellaisen ohjeen tuo 2000-luvun alkuun teemaksi sijoitettu Wiehen runokin (Turkka Malin suomennoksena) mielestäni antaa. Sitten - melko pian luovuttamiseni jälkeen - yhteydet rakentuivatkin kuin itsestään ja sukupolvet asettuivat luontevaan jatkumoon Nevabackan mailla ja Skogsperän torpassa, koko kylässä.

 "Teidän pitää panna luottamuksenne Jumalaan", kappalainen sanoo, ja samalla hetkellä hänen suuhunsa leviää kummallinen , karvas maku. Hän nieleskelee ja lipoo saadakseen maun katoamaan. "Elämää täällä maan päällä ei hallitse ihminen, vaan Herra Jumala." Kieltä jo suorastaan polttaa. Kappalainen nousee, menee vesisangon luo ja juo napollisen vettä huuhtoakseen maun pois. Vieraat seuraavat häntä katseellaan. Lapsi makaa silmät kiinni äitinsä sylissä ja imee rintaa puoliunessa. (Kappalainen,1700-luku)

 1700-luvun isoviha ja ryssän teot ajavat kyläläiset Pohjanmaalla vaimonsa ja lapsensa menettänyttä pappia myöten metsään piileskelemään. Apua pyydetään kaikkialta, niin Jumalalta kuin metsänväeltä, jonka olemassaolon pappi kieltää, vaikka kyläläläiset muuta kertovat. Kertomuksessa perheensä menettänyt kappalainen luopuu peloistaan vieraita uskomuksia kohtaan, ymmärtää oman lohdutuksensa ulkokultaisuuden ja löytää viimein oman totuutensa.

Hän ymmärtää, että hänen pitää löytää sanat sisältään. Ei kirjoituksista. Ei Agricolalta eikä Raamatusta. Sanojen pitää olla hänen omiaan. Ja niiden pitää olla ehdottoman totta. (Kappalainen, 1700-luku)

Jumala ja uskonto näyttäytyvät  tuomitsevina ja uhkaavina ja heitä edustavat usein kylän juoruämmät, kuten Metsäsiskot kertomuksessa, jossa äiti synnyttää Ingridille pikkuveljen, jota aikuiset pitävät rangaistuksena, mutta Ingrid hoivaa - yhdessä mielikuvitussiskonsa kanssa. Kylältä tulee paha, metsästä hyvä!

"Nyt on myöhäistä rukoilla Jumalalta armoa ja syntien anteeksiantamusta", Walborg sanoi. "Lapsesta näkee, kuinka paatunut äidin sydän on. Tuo on rangaistus hänen synneistään."(Metsäsisko)

Metsä on ystävä ja sen voimaannuttavaa ja tervehdyttävää vaikutusta korostetaan kautta koko kirjan. Talonpito ja elannon hankkimiseen tehtävä työ vaativat veronsa niin voimista kuin mieleltäkin, mutta metsä antaa lohtua ja iloa.

Työ, iänikuinen työ. Talo, joka oli aina kaikista tärkeintä. Toki Sofia tiesi, että heidän elantonsa riippui siitä, mitä maa antoi. Siitä huolimatta hän oli alkanut jollain lailla vihata Nevabackaa.(Katkeria yrttejä, 1800-luku)

Metsässä oli viileää ja hiljaista, viimein Sofia sai jättää talon taakseen. Talon, joka vaati, edellytti ja otti. Metsä, hän mietti, metsä oli hänen oikea kotinsa. (Katkeria yrttejä, 1800-luku)

Metsä pärjää omillaan. Se ei tarvitse häntä huolehtimaan, järjestämään, hoitamaan. Se ei vaadi häneltä mitään. Ei niin kuin talo, niin kuin maatila. Hän omistaa talon, ja talo omistaa hänet. Mutta metsä ja hän, he voivat olla vapaita suhteessa toisiinsa. (Inventointi, 2000-luku)

Jälleen kerran lapsen ja vanhuksen näkökulmista kerrotut tarinat vetosivat minuun ehkä eniten. Koskettava oli etenkin Ottilian ja hänen vaarinsa suhteesta kertova tarina Vahinkoeläimet, jossa lapsi yrittää pärjätä äidittömänä tajuten koko ajan olevansa erilainen, jotenkin hävettävä. Hän rinnastaa itsensä käenpoikaan aikuisten puheiden perusteella. Tupakkirullaa hyräilevä vaari tietää onneksi enemmän tyttärensä, Ottilian äidin menetyksistä ja osaa hiljaa rakentaa Ottilian itseluottamusta ja selviämiskykyä.

 

Vaari puristi Ottilian rintaansa vasten. Ottilia antoi käsivarsien kiertyä ympärilleen ja nojasi päätään vaarin paitaan. Pistävän hajun alla, jonka Ottilia nyt tiesi tulevan linnuista, oli haju joka ehkä ihan pikkiriikkisen toi mieleen äidin. (Vahinkoeläimiä 1900-luku)

Karttoja -kertomuksen Ant rakentaa maailmaa piirtämiensä karttojen avulla. Hän on voimakas nuori mies, joka on kiinnostunut menneistä asioista, mutta kovin ujo ja hiljainen seurassa. Rakkaus ei kuitenkaan kulje ohi, vaan Annista jää jälki myös Antin karttoihin.

 Erikoisin Antin kartoista esitti talven teitä. Ei pitäjäläisten talvisia kulkureittejä vaan reittejä, joita talvi käytti tullessaan ja lähtiessään. Missä tuli varhain kylmä ja missä oli  hallaa ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Missä lumipeite pysyi pisimpään, joskus touko- tai kesäkuulle saakka. Jos oli oikein vaikea vuosi. Talvikartan jälkeen Ant piirsi kartan keväästä ja sitten kesässtä ja sitten syksystä. Hän tutki, miten kartat suhtautuivat toisiinsa, missä saattoi olla kevät silloin kun toisaalla oli yhä talvi. (Karttoja, 1900-luku)

Antin karttoihin kuuluvat marjakartat, eläinten reitit, metsäpalot, kaadetut puut ja niiden vetoreitit kotiin, ikivanhat kummittelupaikat, vanhat surmapaikat, mutta myös tavalliset kiintopisteet:kirkko, pappila, silta, osuuskauppa, tie naapuripitäjään, järvet, koulun ja - höyhen siihen missä oli nähnyt Annin  ensimmäistä kertaa.

Ant vältteli kaikkia naisia Dorista ja Lovisaa lukuunottamatta, vaikka kävi joskus tansseissa. Mutta harvoin hän haki ketään tanssimaan: hänestä oli mukava kuunnella musiikkia ja katsella iloisina pyörähteleviä pareja ja kenties ottaa jonkun taskumatista rohkaisuryyppy.(Karttoja , 1900-luku)

Jos liikutuin Ottiliasta lukiessani, tuli kyynel silmään myös Doriksen tarinaa seuratessani kertomuksissa Kesä Doriksen kanssa teini-ikää lähestyvän Stinan ihailemana ja sitten vanhuutta Rappio kertomuksessa. Wiehen sanoin: sä vaikka vanhenetkin,ja vaientuu sun huulet niin silti jostain kaukaa/jo uudet äänet kuulet.

Jos kertomuksia  haluaa lukea kilpailuna talonpidon ja metsän välillä, kyllä metsä aina voittaa ja ihmiset, jotka ymmärtävät sen ääniä, selviytyvät elämästä ehjempinä ja paremmin kuin muut. Vaikka kerronnassa on koko ajan läsnä jotain yliluonnollista, ihmisen pyrkimyksien yläpuolella olevaa, eivät oudot voimat ole liian hallitsevia. Ne vaativat ihmisiltä herkkyyttä ja rehellisyyttä ja tarvittaessa lohduttavat ja auttavat. 

Kuulemani radio-ohjelman perusteella (Kulttuuriykkönen 21.2.2023, Areena) kirjasta joko pidetään tai ei pidetä. Minä pidin!

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Tammi, 2022. - Ruotsinkielinen alkuteos Arvjord 2022, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.- Piirrokset: Sanna Mander. - 371 sivua.

Kuznjetsova Jevhenija: Kysykää Mialta

 

Jos rakastaa puita, pitää kaataa vanhat ja istuttaa uudet, oli isoisä sanonut heidän itkiessään vanhaa poppelia, kun sitä sahattiin.

Kansikuvan talo on melkein pääosassa tässä kirjassa. Isoäiti Tea asuu siellä ja odottaa kuolemaa, minkä hän muistaa myös usein mainita. Talo on ränsistynyt, katto vuotaa ja terassi puskee heinää. Ympärillä leviää isoisän aikoinaan istuttama, nyt jo villiintynyt omenatarha.

Tähän taloon ja maisemaan, turvapaikkaan saapuvat kesäksi sisarukset Mia ja Lilia, kumpikin oman elämänsä käännekohdassa. Lilia pohtii lähtöä Australiaan miesystävänsä kanssa. Hänellä on takanaan kaksi avioliittoa, joihin hän on syöksynyt spontaanisti ja lapsiakin hänellä on.

Herra ja rouva Crambles istuivat mykistyneinä, kun mielenhäiriöinen Lilia raivosi Aleksille, joka lopussa alkoi haukkua häntä fasistiksi. Cramblesin perheen poliittinen sivistys päättyi fasismiin, joka oli ainut heidän tuntemansa historian pahuus. Rouva Crambles joi sitten minttuteetä rauhoittuakseen ja kysyi sitten pojaltaan, rakastiko tämä Liliaa todella niin paljon, että riskeerasi olla fasistin mies. 

 Sisko Mia on harkitsevampi eikä ole halustaan huolimatta saanut lasta, vaikka on jo kaksikymppisenä haaveillut kiharapäisestä tytöstä vierellään kulkemassa.

Hän halusi lapsen sitten, kun taivaanrantaan asti on näkyvissä tie ilman rikkaruohoja ja nokkosia. Mia tajusi, että sellaista ei koskaan tulisi.

Hän ajatteli naisia, jotka olivat eläneet sata vuotta sitten ja synnyttäneet joka vuosi. Olivatko he odottaneet rikkaruohotonta tietä?

Talolla on vetovoimaa ja ennenpitkää sinne saapuu sisarusten serkku Marta kaksi poikaa vatsassaan ja myöhemmin myös Mian ja Lilian äiti Maria, joka on ollut Kreikan matkalla.  Lilian entinen mies tuo sinne myös Ljusjan, tytärensä uudesta avioliitosta. Isoäiti vääntää munkkeja, serkukset kasvattavat kurpitsoita ja raivaavat omenatarhaa sekä pohtivat tulevaisuuttaan.

-Ennen en olisi osannut päättää. Niin kuin et sinäkään olisi osannut päättää.

- Mitä minä olen päättämässä? Mia kysyi.

- Sinä valitset joko ikuisen kärsimyksen, joka tuntuu tuskaisen kauniilta, tai ikuisen rauhan, joka on pökerryttävän tylsää.

Kirja on kerrassaan riemastuttava äkkinäisissä käänteissään. Reipas kuvaus muistuttaa vähän Ljudmilla Ulitskajan tapaa kertoa: asiat todetaan, mutta niitä ei arvoteta suuntaan tai toiseen. Martan raskautta tai tulevaa elämää kaksosten yksinhuoltajana ei sen kummemmin murehdita, vaan eletään aamu kerrallaan ja katsotaan, mitä päivä tuo tullessaan. Tämä kerrontatapa ei vähättele mitään, mutta tuskaa tai hankalaa tilannetta ei myöskään suurennella. Eri sukupolvien naisten yhteisyys ja selviytyminen tyystin erilaisine kohtaloineen ja luonteenpiirteineen tarjoavat  lukijalle herkullisen näkymän kesään ja elämään mummon talossa. Tämän ukrainalaisen kirjailijan teosten suomennoksia on pidettävä silmällä jatkossakin! Pidin kirjasta kovasti!

Alkoi tulla kuuma, aamun raikkaus haihtui pois, sumu hälveni ja päivästä tuli hetki hetkeltä tavallisempi ja yksinkertaisempi, mutta samalla viihtyisämpi. Mia tervehti kaikkia vastaaantulijoita eikä enää piileskellyt puron töyrään polulla, kukaan ei voinut enää romuttaa aamun taikaa, sillä sen taika oli haihtunut. Tullessaan talolle hän muisti, että ennen vanhaan se oli näkynyt tielle.

Jevhenija  Kuznjetsova: Kysykää Mialta. -Aula &Co. 2022. - Ukrainankielinen alkuteos 2021 Suom. Eero Balk.-Kansi: Laura Noponen. - 217 sivua

Turunen Eeva: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Sattumalta tartuin tähän kirjaan. En tuntenut kirjailijaa. Nyt tiedän hänen julkaiseen jo ennen tätä kirjaa novellikokoelman Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.  Se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Tämä kirja puolestaan on nyt Finlandia-palkintoehdokkaana. Turusen näytelmä Muutama sana Ullasta on taas ollut Lea-palkintoehdokkaana. Varsin lupaava ura siis vuonna 1983 syntyneellä kirjailijalla. Eikä ole kirjailijan ura ainoa, sillä Eeva Turunen on myös arkkitehti.

Tätä kaikkea tietämättä/muistamatta avasin kirjan ja ajattelin ensimmäiseksi:voieijei! Fontti oli  pientä ja joku muu kuin tavallisin, mukana oli luetteloita, suunnitelmia, jopa piirroksia. Pääosa tekstistä soljui kuitenkin vuoropuheluna ukin ja minän tai puolison ja minän välillä. Varsin pian tajusin, että se, mitä tekstissä ensi näkemällä säikähdin, olikin sen vahvuus. Monta sataa sivua taittui väljällä ladonnalla ja taitolla hetkessä. Tai no, tarvittiin siihen toki luettavaa tekstiäkin - ja taitava kirjoittaja. Teksti on oivaltava, itseironinen (kertojaminää kohtaan) ja hauska.  Eeva Turunen osaa viedä tarinaa eteenpäin ja paljastaa kuvattavistaan enemmän kuin kukaan lukija toivoisi itsestään paljastettavan.

Minä-kertoja ja hänen ukkinsa ovat arkkitehtejä molemmat. Ukilla on pitkä ja palkittu ura jo takanapäin, mutta hän on ilmiselvästi innostunut päästessään jakamaan tietämystään nuoremman polven ammattilaiselle. Ukki on kerronnan aikana sairaalassa, lähellä kuolemaa ja minä-kertoja käy häntä katsomassa. Sitten ukki on kuollut ja kertoja käy yksityiskohtaista viestittelyä uurnaa työstävän puusepän kanssa. Ukkihan on itsekin tarkoin valmistautunut kuolemaansa ja murehtinut hautaan mahtumistaan (unohtaen tuhkauksen).

mummisi kuoltua ostin kirjaimet ja numerot tietystikin hänelle ja samassa yhteydessä myöskin itselleni, siis nimen kirjaimet

numeroiden tulee edustaa samaa kirjasintyyppiä nimen kirjainten kanssa, ja ulkoneman, toisin sanoen syvyyssuuntaisen mitan, tulee olla ehdottomasti sama

Kertojalle ukki on hyvin tärkeä ihminen, vaikka kaikkea omasta elämästään hän ei voi ukille paljastaa. Myös keskustelut ukin kanssa ovat sanakäänteitä myöten korrekteja ja sivistyneitä. Ukki antaa ohjeita ja kertoo näkemyksistään ihmisistä ja maailmasta, eikä nuorempi kollega saa sanottua omia mielipiteitään. Vaikka hän rakastaa ukkia ja haluaa täyttää tämän toiveet, ei ukin arvomaailmaan tunnu mahtuvan muita kuin hänen kanssaan samanmielisiä.

jos joku lähtee aamutuimaan vaikkapa noutamaan postia laatikosta, hän ei varmaankaan halua ryhtyä rupattelemaan pihalla naapureille, mutta silti tahtoo olla niin, että moni poliitikko tarrautuu yhteisöllisyyteen ja toistelee tuota taikasanaa kuin riivattu

suunnitelmani, se on tämä: opin sanomaan kepeästi, että Hei ukki, äänestinpä tuossa eri laidan puoluetta kuin sinä, tai opin sanomaan, että Minä en aio perustaa omaa toimistoa, ja täytyykin tästä lähteä äänestämään kokonaan eri laidan puoluetta, ja varsinkin opin sanomaan Täytyykin tästä lähteä yhdessä naisystäväni kanssa äänestämään eri puoluetta, tykkänään vailla oma toimisto -aikeita.

Kertojan elämä naisystävän kanssa ei suju kompastelematta, vaan moni asia toisessa ärsyttää. Ukin kuolema tuo suhteeseen lisää säröjä, sillä kertojaminä vaalii ukin muistoa ja tuoleja ja suolasirotinta, kun taas puoliso ei ole ukkia tavannutkaan koskaan ja surunilmaukset alkavat tuntua oudoilta ja vähintäänkin häiritseviltä.

älkää nousko satulavyötuolille seisomaan, sillä jalat saattavat sen läpäistä

älkää menkö siihen samettituoliin

sininen samettituoli on mitä ihanin, mutta älkää menkö siihen

olkaa paikoillanne, jos vain voitte 

Työssään nuori arkkitehti on äärimmäisen huolellinen, jopa pikkutarkka, muttei rohkene sanoa asioita suoraan, vaan kiertelee monen korulauseen kautta ja samalla vesittää viestinsä. Niinpä työ alkaa maistua huonosti ja kertoja haaveilee vapaammasta elämästä, jonka kirjailijaksi ryhtyminen saattaisi avata.

jos vain kuulenkin sanan arkkitehtuurikilpailu, menen heti muihin maailmoihin

nautin kilpailuttoman elämän rauhasta kotonani, huonekasveja hoivaten

rauha, jonka sisimmässäni vallitsee, on sitä luokkaa, ettei moni pääse moista milloinkaan kokemaan

suunnitelmani on varsinkin semmoinen, että kirjoitan kirjan

sitä ei saa sanoa kellekään

ei kun minähän sanon sen aina kaikille

suunnitelmani on opetella olemaan sanomatta kaikkea aina kaikille

suunnitelmani on oppia sanomaan Tänään ei käy riento, sillä asetan etusijalle koti-illan puolisoni seurassa

Loppujen lopuksi ilmeisesti edellisen kirjan neiti U pääsee sanomaan sanansa tähänkin teokseen mm. tulevaisuuden haavekuvana vanhainkodista

hoivakodissa ei joulupäivänä ole mitään ankeaa joulupäiväluuhaamista tai kaitaliinojen hivelemistä päiväsalissa vaan on U:n punkyhtyeen konsertti

Kaikki nämä tärkeät asiat kulkevat kerronnassa ja päähenkilön elämässä rinnakkain.Ukin tapaaminen,

(pitäisikö minun ostaa ukille pihvi, toteuttaa armollisesti kokolihahaaveet?)

 aika puolison kanssa, viestittely uurnasta ja leikkuulaudasta, työsuunnitelmat ja suunnitelmat, jotka tähtäävät itsekasvatukseen ja/tai parempaan elämään. Vakavasta pohjavirityksestä huolimatta kirja on suunnattoman hauska. Turunen paljastaa nuoren päähenkilön avuttomuuden, kirkassilmäisen tulevaisuudenuskon ja naiiviuden. 

Kannatti lukea. Ehdottomasti!

laadin itselleni monimutkaisen kaavakkeen, jolla minun on aina anottava itseltäni lupaa uuden asian ostamiseen, ja useimmiten lupa evätään, sillä perustelut ja liitteet ovat puutteellisia

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen- romaani mikäs muu.- Siltala, 2022. Päällys Jussi Karjalainen. -439 sivua

Ernaux Annie: Vuodet

Olen aloittanut tämän kirjan kerran aiemminkin. Nyt luin sen loppuun asti. Ensimmäisellä lukuyrittämällä Helsingin Sanomien kiittävä arvio ei kantanut muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Nobelin palkinto ja lukupiirin valinta tönäisi koko kirjan mitalta. En oikeastaan vieläkään kokenut kirjaa omakseni. Nuoruuden jälkeen ranskalainen kirjallisuus on osoittautunut minulle vaikeaksi. Lukeminen kuitenkin palkittiin, mutta vasta sitten, kun olin päässyt loppuun asti.

Annie Ernauxin Vuodet on tietyllä tapaa elämäkerta, muttei kuitenkaan ole. Ernaux sijoittaa päähenkilön, itsensä näköisen tytön ja naisen paikkaan ja aikaan, maailmantapahtumiin ja ilmiöihin, jotka ovat vaikuttaneet niin hänen kuin muiden aikalaisten elämään. Hän aloittaa lapsuuden valokuvista, vertaa omaa sukupolveaan vanhempiensa aikaan.

Koulun lukujärjestys syrjäytti kylvökalenterin. Sen jälkeen vuodet olivat vuosiluokkia joissa seuraava vuosi asettui edellisen päälle, aika-avaruuksia jotka avautuivat lokakuussa ja sulkeutuivat heinäkuussa.

Varsin pian kirjailija saavuttaa kriittisen sävyn myös oman sukupolvensa kokemuksiin. Hän osoittaa, kuinka herkästi tulkitsemme uutisia ja ympäristöä tiedotuksen ohjailemalla tavalla. Moraalimme ja puolen valintamme ei riipu tosiasioista, vaan valtamedian välittämästä uutiskuvasta. Tässä yhteydessä vaikuttaa mielenkiintoiselta Ernauxin käyttämät pronominit. Hän puhuu välillä meistä ja välillä heistä kerratessaan menneitä tapahtumia.

Vaivaannuimme siitä, että emme olleet tienneet - vaikka  siihen valtio ja lehdet olivat pyrkineetkin - ikäänkuin tietämättömyys ja vaikeneminen olisi ollut peruuttamaton asia. Mutta vaikka kuinka yritimme, emme osanneet rinnastaa de Gaullen lokakuussa määräämää silmitöntä hyökkäystä algerialaisyen kimppuun ja toisaalta poliisin helmikuista Charonnen metroaseman iskua äärioikeistolaista OAS:ää vastustavien mielenosoittjien kimppuun.Metroaseman ristikkoa vasten kuoliaaksi rusentuneet yhdeksän mielenosoittajaa olivat meille aivan eri mittaluokan tapahtuma kuin lukemattomat Seineen hukkuneet. (maahanmuutaajat)

Maailmantapahtumien rinnalla tapahtuu tytön yksilöllinen kehitys. 1960-luvun tytöt ja nuoret odottivat vielä e-pilleriä ihmeenä, joka mahdollisti seksin ilman raskaudenpelkoa. Samalla monet heistä tavoittelivat itsenäisyyttä, omaa elämää ja identiteettiä. Ernaux ei keskity rakastumiseen, perheen perustamiseen tai lasten syntymään. Hän toteaa niiden tapahtuneen ja nuoren polven seuraavan vanhempien sukupolvien jälkiä. 

Emme olleet aikuisia kuitenkaan. Seksuaalielämämme oli luvatonta räpeltämistä, ja sitä varjosti vahinkoraskauden pelko. Seksiä ei kuulunut olla ennen avioliittoa. Pojat yrittivät osoittaa kokeneisuutensa puhumalla rivoja, mutta oikeasti he osasivat vain laueta siihen vartalonkohtaan, jonka tytöt heille tarjosivat.

Kaikki kesät tuntuivat lopulta samanlaisilta, oli yhä raskaampaa huolehtia vain itsestään, "itsensä toteuttaminen" latistui yksinäisyydeksi ja jaaritteluksi aina samoissa kuppiloissa, nuoruudenkokemus venyi epämääräiseksi, synkäksi lorvailuksi. Yhteiskunnassa arvostettiin enemmän pariskuntia kuin yksineläjiä, niinpä me rakastuimme entistä päättäväisemmin, ja kun varmat päivät hetkeksi unohtuivat, huomasimme olevamme naimisissa ja pian jo vanhempia.

Eri ikäkausia omasta tytön ja naisen elämästään kirjailija paluttaa mieleen valokuvista, joita hän kuvaa tarkoin. Uutisointi ja Ranskan presidentit, vaalit ja merkkihenkilöiden kuolemat kerrataan. Saman ajan Suomessa eläneenä tunnistan presidenttejä ja kirjailijoita. Osa jää tunnistamatta, minulle merkityksettömiksi, mikä vaikuttaa lukukokemukseeni. Ranskan opiskelijavallankumouksen vuosi 1968 on kuitenkin vedenjakaja uuden ja vanhan aikakauden välillä. 

Ajatella, puhua, kirjoittaa, tehdä työtä, elää toisin: kaikkea kannatti kokeilla, mitään menetettävää ei ollut.

Maailma oli alkanut vuodesta 1968.

Huolimatta siitä, että maailman tapahtumat näyttävät yksilön elämää merkityksellisimmiltä tai juuri tuon tarkkailijan aseman vuoksi syntyy ilmeisesti ajatus kirjoittaa tämän kirjan kaltainen kirja. Kirjailija sijoittaa omaa elämäänsä siihen aikaan, jossa elää. Tarkkailu kohdistuu myös tekijän omaan ryhmään, "meihin" eikä tämänkään ryhmän ajatusmaailma tai mielipideilmasto vaikuta kestä kriittistä tarkastelua.

Hänelle tuli tuttu tunne, että hän oli kaiken juhlinnan ulkopuolella.

Uudessa yksinäisyydessään hän kokee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka parisuhde-elämä pyyhkii pois, ja niinpä hän keksii kirjoittaa "eräästä naiskohtalosta" vuosilta 1940-1985, jotakin sellaista kuin Maupassantin Elämän tarian. Siinä aistii ajankulun hänen kauttaan ja ulkopuolellaan, se olisi "totaaliromaani", jonka lopussa luovuttaisiin kaikista ihmisistä ja tavaroista: vanhemmista, aviomiehestä, omilleen muuttavista lapsista, myydyistä huonekaluista. Hän pelkää eksyvänsä todellisuuden moniaisiin säkeisiin. Miten hän voi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattavat hänet tähän päivään?

Meille oli tullut tavaksi surkutella "kommunistisen ikeen alla" kärsiviä, mutta nyt katselimme tuomitsevasti heidän tapaansa käyttää vapauttaan. Olimme pitäneet heistä enemmän silloin, kun he  olivat jonottaneet makkaraa ja kirjoja ja heiltä oli kipeästi puuttunut kaikkea, koska silloin olimme voineet kokea ylemmyyttä ja kiittää onneamme, että kuuluimme "vapaaseen maailmaan".

Hän haluaisi tarinansa langalla kursia kokoon kaikki lukuiset erilliset, ristiriitaiset kuvat itsestään, toisen maailmansodan aikaisesta syntymästä tähän päivään saakka. Hänen elämänsä on erityinen mutta se sulautuu osaksi oman sukupolven liikehdintää. Aloittaessaan hän törmää aina samoihin ongelmiin: miten kuvata historiallista aikaa eli asioiden, ajatusten ja tapojen muutoksia, mutta samalla eritellä naisen yksityisasioita, miten yhdistää toisaalta maailmantapahtumat ja toisaalta historian ulkopuolella tapahtuva minän etsintä, ne virstanpylväät joista hän parikymppisenä kirjoitti runoja kuten Yksinäisyys.  Hänen ensisijainen huolensa on valita"minun" ja "hänen" välillä. Minä-muoto on liian pysyvä, siinä on jotain kutistunutta ja tukahduttavaa, hän-muoto taas on liian tukahduttava, etäinen.

Kirjan tapahtuma-aika ulottuu toisesta maailmansodasta yli vuosituhannen vaihteen. Uuden vuosituhannen ilmiöt kirjailija näkee yhtä kriittisesti kuin ajan, jolloin hän oli itse nuori ja määritteli maailmankuvaansa suhteessa vanhempiensa sukupolveen. Siitäpä huomasin jotain itsekin.

Kaikkialla vilisi käsitteitä kuten 'addiktio', ja "kompleksi" ja "surutyö", niillä kuvattiin elämää ja tuntemuksia. Masennus, alkoholismi, seksuaalinen haluttomuus, anoreksia ja onneton lapsuus, mikään kokemus ei ollut turha.

Halusimme lakkaamatta "tallentaa" nykyisyyttä ottamalla valokuvia ja videoita, jotka olivat saman tien katsottavissa...Tärkeintä oli kuvan ottaminen, se että vangitsi ja monisti elämää, tallensi elämykset, kukkivat kirsikkapuut, Strasbourgin hotellihuoneen, vastasyntyneen vauvan. Että tallensi kaikki paikat, kohtaamiset, tilanteet ja esineet, kokonaisen elämän. Digitaalisen teknologian avulla me ammensimme todellisuuden tyhjiin.

Kuten aluksi sanoin, tämä kirja palkitsee vasta sitten, kun sen on lukenut kokonaan. Vieläkin, hiukan vastahankaisen lukemisen ja oman pohdinnan jälkeen, epäröin ylistää sitä. Silti se antoi paljon oivalluksia, jotka tökkivät omia ajatuksia ja niiden totunnaisia ratoja. Tähän pystyvät vain hyvät kirjat ja kirjailijat.

Kirjasta ei tule muistelmaa sellaisena kuin se yleensä ymmärretään, sellaisena jossa pyritään kertomaan jonkun elämä, selittämään omaa itseä. Hän tutkii itseään vain löytääkseen sieltä koko maailman, tavoittaakseen omien ajatustensa, uskomustensa ja herkkyytensä muutokset ja muutokset ihmisissä ja ilmiöissä, vaikka ne eivät ehkä merkitse mitään niille, jotka eivät ole tunteneet hänen pojantytärtään tai niille,, jotka elävät vuonna 2070. Hän tavoittelee tuntemuksia, jotka ovat jo olemassa mutta joilla ei ole nimeä, niin kuin nyt vaikka tuntemus joka ajaa hänet kirjoittamaan.

Annie Ernaux : Vuodet. - Gummerus, 2021. Ranskankielinen alkuteos Les Annèes, 2008. Suom. Lotta Toivanen. 215 sivua

Tomi Ilona: Leenanniitty

Ilona Tomi
Leenanniitty
Kunsti Kustannus 2018
206 sivua

Kirja on tarina kolmesta naisesta tai oikeastaan vain kahdesta: isoäiti Leenasta ja hänen tyttärestään Matleenasta. Matleenan tytär Laura on tarinassa myös, mutta hänestä kerrotaan vähemmän ja mielestäni hän toimii peilinä äidilleen ja tämän äidille. Leena elää nuoruuttaan 1950-luvulla, Matleena 1980-luvulla ja Lauran nuoruus sijoittuu nykyhetkeen 2010-luvulle Matleena ei näytä ymmärtävän äitiään, kuten ei Laurakaan Matleenaa, mutta loppujen lopuksi keskinäinen ymmärrys on arvattua suurempaa. Vaikeneminen on ymmärryksen esteenä. Joidenkin asioiden kohdalla vaikeneminen ja salailu on kestänyt kauan. Leena on salannut Matleenalta  tämän oikean isän. Laura salaa välirikon poikaystävänsä kanssa ja Matleena ei saa sanotuksi, että Leenan paikka palvelutalossa pitäisi täyttää heti.

Kirja saa nimensä ja alkunsa Leenanniitystä, jolle kerrotaan raskaana olleen Leena-nimisen nuoren naisen joskus olleen aikeissa hukuttautua kiviä taskussaan, koska ei halunnut tuottaa häpeää vanhemmilleen aviottoman lapsen takia. Varoituskertomus sopii hyvin taustaksi tarinalle, jonka vahvimmaksi hahmoksi nousee isoäiti, vaikka hän onkin kirjan alussa fyysisesti heikoimmillaan. Ympäristön kontrolli, kulkumieheen rakastumisen seuraukset, häpeä ja uskallus elää omaa elämää alistumatta yleisen mielipiteen armoille ovat kirjan teemoja. Amerikan sukulaiset, yhdessä asuvat kaksi naista irtaantuvat kaavoista ja tuovat elämänilon tuulahduksia Suomessa käydessään. He kasvattavat myös toisen naisen sisarentytärtä, joka jatkaa vapauden tuulien tuomista kotiseudulle aikuistuttuaan.

Helka sanoi, että oli miettinyt sitä, mikä nainen oikein on:
Se on semmoinen olento, joka tekee niin kuin käsketään, on niin kuin oletetaan,. s. 75

En usko, että äiti on koskaan käynyt täällä, naistenmaassa. En ymmärrä äitiä nykyään ollenkaan. Hän laahustaa talossa, pihassa ja navetalla kuin haamu. Hän ei hymyile, ei puhu. Puheeni törmää hänen hiljaisuuteens kuin tiilimuuriin... . Olen vääränlainen. Puhun väärin, tunnen ja ajattelen väärin. 96

Paitsi väärinymmärretystä naiseudesta, kirjassa on kyse myös ympäristön ja yksilön ristiriidasta. Ehkäpä usein oletetaan enemmän kuin tiedetään ja toimitaan sen mukaan.

Nyt kun ajattelen tätä, mieleeni hiipii epäilys: entä, jos kaikki muutkin ovat vakuuttuneita siitä, että kukaan ei tajua heissä sitä, mikä heissä on oleellisinta, parasta? s. 192

Itse sulloin itseni laatikkoon. Itse menin piiloon ja pienensin itseni. Itse tuomitsin itseni yksinäisyyteen. s. 194

Hyvinkirjoitettu ja otteessaan pitävä kirja, joka pysytti lukijan mukana myös eri aikakausina kerronnan siirtyessä äidistä tyttäreen. Paikoin käytetty murre oli ymmärrettävää, vaikken ähtäriläistä puheenpartta osaakaan. Harmitti vähän kansikuva, joka ei mielestäni houkuttele tarttumaan kirjaan. Hiukan ihmettelin myös Leenan ikää kirjan alkupuolella. Oikein erikseen mainittiin, että hän on kaksikymmentäkuusivuotias, mutta tytön ajatukset tuntuivat kovin lapsekkailta tuon ikäiselle.

Kannatti lukea. Pidin kirjasta.