Tuntui lähes käsittämättömältä, että isälläni oli ollut isä ja että isäni oli mahdollisesti ollut yhtä pieni isälleen kuin minä olin hänelle. Ehkä välimatka oli jokaiselle sukupolvelle yhtä pitkä.
Aiheena on isä, poika ja perintömetsä. Näkökulma on pojan. Poika on palannut kaupungista viikonlopuksi isän pyynnöstä katsastamaan metsää, joka tulisi perintönä hänelle. Poika on luonnonsuojelun kannalla, isä hoitaa talousmetsää, jonka tuotoilla on elätetty perhe ja koulutettu lapset. Välit ovat jo jonkin aikaa hiertäneet. Siitä huolimatta lähdetään yhdessä katsastamaan metsää.
Pitkin matkaa mieleen tulee kaikki se, mikä oli lapsuudessa ollut ja myös kaikki kaupungissa eletyn elämän kuviot ja aatteet. Poika tapaa myös takaisin kotiseudulle palanneen kaverinsa Vilin, jonka kanssa on aikoinaan vannottu, ettei paluuta lapsuusmaisemiin ole. Isä panee pojan töihin, iskee moottorisahan käteen ja kehottaa toimimaan.
Kiihdyttelin sahaa kuin mopoa, jota minulla ei koskaan ollut.
Terä lävisti rungon sekunnissa ja katkaisi vaivalla rakennetun elämän.Kuusethan osasivat kommunikoida toistensa ja sienirihmastojen kanssa, tutkimusten mukaan ne osasivat tehdä tietoisia päätöksiä, minne ravinteita lähetettäisiin, avustaa lajitovereitaan.
Isän ja pojan ajatusmaailmat ovat etäällä toisistaan, mutta isä edellyttää myös metsäkauppoja, jotta ehtisi opettaa poikaa, siirtää taitonsa hänelle. Se tuntuu liian suurelta askeleelta epäsäännöllisillä keikka- ja työttömyyskorvauksilla elävälle valokuvaajalle.
Olin jo unohtanut, että olin varannut kirjastosta tämän kirjan. Onneksi saapumisilmoitus muistutti. Luultavasti olin jostain lukenut kiinnostavan arvion. Totesin Sukupuut hyvinkin lukemisen arvoiseksi. Jauhiainen kuvaa tarkasti ja hienovaraisesti havainnoiden asenteiden ja näkemysten eroja, muutosta ja yritystä lähentyä ja ymmärtää. Tämä kaikki tapahtuu tekemisen kautta, metsätöissä ja kaverin kanssa ryypätessä. Fyysisyys on kuvauksessa vahvasti läsnä ja kieli muutamine uudissanoineen on tuoretta ja omaperäistäkin. Vahva esikoisteos!
- Miltä tuntui? isä kysyi.
- Se oli yllättävän helppoa, vastasin. Kehossa levisi jonkinlainen rauha. Niin kuin sitä olisi ravistettu, ja paha veri oli olisi virrannut pois.
Jotain painavaa tuntui vapautuvan pois hien mukana.
Olli-Pekka Jauhiainen: Sukupuut. - Atena, 2025. 174 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti