maanantai 21. joulukuuta 2020

Wyld Edvie: Me olemme susia

 


"Halusin suden", hän sanoo. "Susi on voimaeläimeni, mutta tatuoija sai sen näyttämään jackrusselinterrieriltä, ja nyt se on enemmän koira." s. 92

Ylläoleva Vincentin repliikki kuvaa mielestäni kirjan perusviestiä. Kirjan miehet vaikuttavat kautta linjan lempeiltä ja uskollisilta koirilta, mutta paljastuvat jossain vaiheessa petoeläimiksi. Ensimmäisen tavaratalossa sattuneen kohtaamisen jälkeen Viviane menee Vincentin kanssa baariin ja suhde alkaa kitkaiseti "ei haittaa vaikket suudellut"-ilmein.

Sosiaalisten vaikeuksin keskellä oli helpompi suunnistaa, jos hiljaiset hetket selittyivät täydellä suulla ja saattoi kehua neutraaleja asioita, kuten keksejä. s.170

Ruth Hamilton on avioitunut leskeksi jääneen Peterin kanssa ja saanut kaupanpäällisiksi kaksi kouluikäistä poikaa Christopherin ja Matiaksen. Skottilaisella, jylhällä maaseudulla elävä kylä ja kirkon vahva ote siitä vaatii sopeutumista. Ruthilla on talousapua: Betty ja tämän mielenterveydeltään järkkynyt, hyväksikäytetty sisko, mutta miehen jatkuvat matkat Edinburghiin tekevät hänet silti yksinäiseksi ja haavoittuvaksi sopeutumisyrityksissään.

"Luominen on naisten työtä", Sarah sanoo ja siirtää käden vatsalleen. " Näet, mitä he tunsivat ommellessaa, kuulet, mitä he puhuivat toisilleen ja kankaalle." s. 321

Sarah elää 1700-luvulla ja joutuu pakenemaan noidaksi syytettynä metsään. Hän ei kerro vaiheistaan itse, kuten muut kirjan naiset, vaan Sarahin matkaa tarkkailee Joseph ja kerronta heijastelee nuoren miehen mielen vaihteluita.

Näiden kolmen eri aikoina elävien naisten tarinaa brittiläis-astralialainen kirjailija vie vuorotellen eteenpäin. Taidolla hän sen tekee ja pitää lukijankin mukanaan, vaikka tämä lukija piti pitkiä lukutaukoja kirjan kanssa. Luin muita kirjoja välillä, koska niillä oli kiire. Käytän kirjaston kirjoja ja kiirehdin muiden varaamat kirjat palauttamaan nopeammin. Tätä kirjaa lukutaukojen pitäminen haittasi, koska tapahtumat kulkivat eri aikoina ja eri henkilöt olivat jaksoissa kokijoina. Kirjailijan taidosta kertonee se, että kuitenkin pysyin loppuun asti mukana.

Helsingin Sanomien kirja-arvionnin vaikutuksesta kertoo taas se, että kirja sai pienen paikkakunnan kirjastossa ensimmäiset varaukset vasta sitten, kun siitä oli lehdessä koko sivun arvio. Hyvä, että kirja esiin nostettiin, sillä on tämä kirja lukemisen arvoinen. Vaan lukekaa se yhtämittaa, eikä niin kuin minä, pätkittäin!

Evie Wyld : Me olemme susia. - Tammi 2020. - Keltainen kirjasto 510. - Alkuteos The Bass Rock 2020. - Suom. Aleksi Milonoff.  - 415 sivua.





perjantai 18. joulukuuta 2020

Kytömäki Anni: Margarita

 


Voin jäädä tänne ja antaa ihmisten maailman lipua alitseni. Jos joku katsookin latvaan, hän ei näe minua, vaan ainoastaan puun. Iso-Huhkaimen männyssä, pääkaupungin lehmuksessa, minne tahansa kiipeän, olen yhtä kudosta oksien kanssa.s.515

Tuossa lainauksessa on jo monta Margarita-kirjan teemaa: luonto , sen kunnioittaminen ja sen kanssa tasa-arvoisena eläminen. Yksinäisyyskin siitä heijastuu. Läshes 600-sivuisen kirjan sivuilla nämä aiheet tulevat kirkkaina ja kauniina lukijan ulottuville.

Kirjan juoni on monipolvinen ja tapahtumat uskomattomia. Kerronta sijoittuu sota-ajan vaiheisiin ja 1950-luvun alkuun. Päähenkilönä on Senni Sarakorpi, isänsä opettama hieroja. Hän on perinyt työn sodan aikan kuolleelta isältään Kankariston kylpylässä, jonne kesäasukkaat tuovat elämää ja toimeentulon. Isä on myös tarkkaan ohjeistanut asiakkaan kanssa puhumiset. Muuten Senni ei juuri seuraa kaipaa, paitsi silloin kun rakkaus viriää koko kehossa.  Juhannusyön herkän ja voimakkaan elämyksen jälkeen Sennissä kasvaa uusi elämä, joka vie häneltä kaikki voimat. Vaikka lainsäädäntö on juuri muuttunut, ei Senni saa raskaudenkeskeytystä. Juuri ja juuri hän selviää hengissä.

Kirjassa on melko lailla henkilöitä, joista kukaan ei jää merkityksettömäksi, vaikka alkuun ihmettelinkin sotakokemuksia. Kaikkien tapahtumien ja henkilöiden mukanaolo on perusteltua. Senni ei palaa raskautensa jälkeen entiseen työhönsä, koska kylpylä ajautuu konkurssiin. Hän kouluttautuu Helsingissä lääkintävoimistelijaksi ja vanhojen, tuttujen asiakkaiden tapaaminen uuden työn kautta paljastaa asioita, joista kenelläkään ei ollut aavistusta. Lääkintävoimistelijoille on tarvetta, sillä viruksen levittämä polio on rampauttanut lapsia ja aikuisia. Monet menehtyvätkin.

Vahvatunnelmainen teos tuo aiheensa lukijan saataville kauniisti, mutta vaoimakkaasti. Olen pitänyt Kytömäen tyylistä jo esikoisessa ja nyt lukuilo vain lisääntyi. Kirjailija on Finlandian ansainnut. Olen myös innostunut siitä, että hän toi esiin introverttien  arvon ja lmerkityksen. 

Vaikka kaikki näkevät, mitä on tapahtunut, jonkun täytyy sanoa se ääneen. Sanat järjestävät maailman. Kun onnettomuus käydään läpi, ihmiset eivät ala kiehuttaa sitä päässään. ss.330-331

Hyvin on tekijä sanansa järjestänyt!

Anni Kytömäki . Margarita. -Gummerus 2020. - 582 sivua

tiistai 15. joulukuuta 2020

Dolan Naoise: Jänniä aikoja


 


Kahvihuoneessa valitin kaikille muille, että lauantaityöt tuhosisvat sosiaalisen elämäni, mutta ei minulla sellaista ollut. Se ei haitannut. Tykkäsin sittä, että minulla oli tilaa ajatella. Sitäpaitsi ruuhkajunat auttoivat seurankipeyteen.Asettauduin jonkun miehen kainalokuoppaan, tunsin jonkun naisen käsilaukun niitin pureutuvan kylkeeni ja mietin: olen osa tätä kokonaisutta. s.109

Olen niin samaa mieltä Helsingin Sanomien arvostelijan   Noora Vaaralan kanssa irlantilasten naiskirjailijoiden tasokkuudesta viime aikoina. Sally Rooney kertoi Normaaleja ihmisiä kirjassaan rakkaustarinan ja kahden ihmisen kasvutarinan hyvin ja raadollisen koskettavasti. Samoin tekee Naoise Dolan tässä kirjassa Avan tarinalle, mutta niin täysin eri tavalla.

22-vuotias Ava opettaa Hongkongissa rikkaiden lapsia ääntämään englantia brittiläisittäin, vaikka hänen omat lähtökohtansa ovat Irlannissa eikä hänellä rahaa ole milloinkaan tarpeeksi. Hänen itsekritiikkinsä on kääntäen verrannollinen hänen itsetuntoonsa, jota ei ole oikeastaan lainkaan. Juuri se tekee kerronnasta niin hauskan ja purevan, vaikka asiat koskevat ja koskettavat lukijaakin.

 Ava hakeutuu varakkaampaan seuraan hälventääkseen omaa yhteiskuntaluokkaan liittyvää ahdistustaan.Tosiasiassa seksin harrastaminen rikkaiden kanssa vain vahvistaa hänen tietoisuuttaan sittä, että hän itse ei ole rikas, mutta hän jatkaa sitä silti. s.52

Hän tutustuu brittipankkiiri Julianiin ja pääsee jättämään surkean, muiden kanssa jakamansa airbnb-asunnon muutaessaan tämän luokse. Julianin kanssa Amy harrastaa miehen toiveiden mukaista seksiä ja esiintyy tämän tyttöystävänä, vaikka mies on alusta asti tehnyt selväksi, ettei suhde ole sellainen. Menevällä, työhönsä intohimoisesti suhtautuvalla miehellä ei ole siihen aikaa. 

Ava saa kuitenkin asua miehen asunnossa silloinkin, kun mies saa komennuksen Lontooseen. Jatkuva epävarmuus omista oikeuksista ja niiden hinnasta sekä rakkauden puute saa Avan pitämään yhteyttä Julianiin viestein (koska puhelut voivat keskeyttää työnteon) ja tämän Hongkongissa asuvaan isään Milesiin, jonka yhteiskunnallinen ajattelu poikkeaa pojan arvomaailmasta täysin. 

Jos nyt ihan järjellä ajateltiin, tiesin kyllä, että huomattavasti useammat ihmiset menettivät työpaikkansa sen takia, että Julianin työnantajan kaltaiset pankit pelasivat rulettia vastuuttomasti myönnetyillä lainoilla - mutta järkiajatteluni toimi kovin varovasti. täydellä höyryllä sellaisten ihmisten kohdalla, joista en pitänyt, ja heikommin sellaisten kohdalla, joista pidin. s.33

Vaikka Ava viihtyy yksin hulppeassa asunnossa, tuo elämään (ja kirjaan) uuden säväyksen Edithin, kauniin lakimiehen kohtaaminen. Edith on  rikas ja työssään menestyvä kuten Julianinkin, mutta suhtautuu toisin Avaan. Näiden kahden ihmissuhteen välillä Ava yrittää selvittää itselleen, mitä oikein haluaa ja mikä hän itse oikeasti on.

Dolanin kieli on reipasta ja iskevää. Irlannin arvostelijat ja brittilehdet ylistävät. Eikä suotta, sillä niin terävä on kirjailijan lause ja niin tarkkanäköinen hän on, että varuksetta voi kirjaa suositella nuorille ja vanhemmille lukijoille.



 Naoise Dolan: Jänniä aikoja. Otava 2020, Otavan kirjasto. Exciting Times 2020. Suomentanut Oona Nyström Kansi: Orionbooks / kuva: Gettty

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Nivukoski Paula: Nopeasti piirretyt pilvet

Ylin nappi oli jäänyt auki, rusetti solmimatta. Kalle kosketti Liisan kaulaa, avasi toisen napin. Kosketuksessa sekoittuvat tuttuus ja vieraus; yhtä aikaa he muistivat toistensa ihon niin kuin vihitty pari saattoi muistaa ja samalla opettelivat uudelleen sen kielen, joilla rakastavaiset puhuvat toisilleen hämärässä. s.116

Tämä kirja on rakkaustarinakin, mutta ne juonteet kulkevat  taustalla, enemmänkin kaipauksena. Liisa nai Kallen, rakastettunsa ja saa tämän kanssa kaksi lastakin. Sitten Kalle lähtee Amerikkaan, kuten monet muutkin miehet Pohjanmaalta 1900-luvun alussa. Liisa jää Isoonkyröön, sillä isän kuolinvuoteellaan esittämä toive velvoittaa: talosta on pidettävä huolta, pellot on kylvettävä, karja on hoidettava. Taloon jää myös Liisan äiti, jonka mielessä on huoli siitä, mitä muut kyläläiset ajattelevat. 

Liisa ei ole ainoa, jonka suuret toiveet avioliiton arki nujertaa. Serkkutyttö Elsa on ollut Liisalle esikuva ja hänen avioliittonsa Veikon kanssa on näyttäytynyt ensin unelmana.

Nyt vuosia myöhemmin salaisuudet olivat karpalonkirpeitä eivätkä pudonneet esiliinan taskusta, vaikka kuinka ravisti. Liisa ajatteli Veikkoa tarttumassa Elsaa käsivarresta, vetämässä turvaan. Rantahiekalla se oli katsonut Elsaa hellästi, että Liisankin sydän oli sulanut. Ei kai sellainen poika voinut kasvaa mieheksi, jonka käsissä oli vihaa. s.70

Liisan sisko Senni tekee toisenlaisen ratkaisun ja lähtee ompeluoppiin Fyrrykyröön. Hänestä kasvaa itse itsensä elättävä nainen, joka ei unelmoi rakkaudesta tai ainakaan perhe-elämästä. Niin tulee tarinasta vahvojen naisten tarina, kertomus pärjäämisestä silloin, kun siihen menee voimia ja mielenlujutta enemmän kuin uskoo itsellään olevan. Vaikka suru on kääntynyt välillä häpeäksi, selviävät kirjan naiset omissa elämänkohtaloissaan ja tehtävissään. 

Hartiat nytkähtivät hiljaa. Suru kulki hänessä. Peitti alleen häpeän ja kivun. Suru oli aina ollut vääränlaista, piiloteltua ja rangaistavaa.Saunan pimeässä se muuttui ikäväksi. Pieniksi varpaiksi, joita hän ei koskaan saanut pidellä. Nauruksi, joka oli vaiennut ennen puhkeamistaan. s.266

Ennen muuta viehätyin kirjan kielestä. Niin uskomattoman kauniisti taipuvat lauseet toinen toisensa perään. Sinne väliin kirjailija upottaa repliikkejä Etelä-Pohjanmaan murteella, mutta ei se häiritse murretta osaamatontakaan. Oikeastaan päinvastoin: änkyröömiset ja syrppäämiset yhdessä verhankuvien ja Fyrrykyröön kanssa istuvat lähes runollisen kerronnan väliin oivasti. Ne toimivat laastina todellisuuteen, jossa ei paljon ruusuilla tanssita.

Poimin minä kirjasta viisauksiakin. Kaunokirjallisuus tarjoaa elämänohjeita, joita tekee mieli kaapata aforismeiksi. Joskus ne toimivat myös yhteydestään irrallisina.
 
Sumuisena sunnuntaina tyttö kastettiin Lahja Anneliksi. Kylänraitilla Alma ei enää painanut päätään, kun joku käveli vastaan. Hän kantoi vilttiin kapaloitua lasta, hänellä oli tehtävänsä maailmassa, hän oli elossa eikä vain olemassa. s.88

Hieno esikoisteos kerrassaan. Kirja pohjautuu löyhästi kirjailijan isoäidin elämäntarinaan, mutta minulle, siitä lukiessani tietämättömälle, se toimi naisten vahvuuden kuvauksena. Vahvoja naisiahan Pohjanmaalla riittää.

- Puhukoot. Kallen seljän takana ja mun vattan eres. s.165


Paula Nivukoski : Nopeasti piirretyt pilvet. Otava 2019. 334 sivua.







perjantai 4. joulukuuta 2020

Haig Matt: Keskiyön kirjasto


En haluaisi lähteä heti kärkeen luokittelemaan kirjaa, mutta silti työnnän tämän kirjan lokeroon Aikuisten sadut. Nimi kiehtoi minua ja houkutti lukemaan. Ihan hirveästi en innostunut tai riemastunut lukemastani, mutta kepästi jaksoin loppuun asti. Välillä tuntui, että kirja on tarkoitettu minua nuoremmille.

Kolmekymppinen Nora Seed päättää kuolla, koska hän kokee epäonnistuneensa liian monella elämän osa-alueella. Hän on juuri saanut potkut työstään musiikkikaupassa. Hän on sanoutunut irti rockbändistä paniikkikohtausten vuoksi ja sen vuoksi bändissä soittanut Joe-veli on suuttunut ja ratkennut ryyppäämään. Nora ei ole lähtenyt ystävänsä kanssa Australiaan ja filosofian opiskelut hän on jättänyt kesken. Isä olisi halunnut hänestä kilpauimarin, mutta hän itse ei kaivannut menestystä. Poikaystävä Danilla on haave pubista maalla, mutta Nora epäröi, eikä ole varma rakkaudestaan. Hän unohtaa Joe-pojan pianotunnin ja pojan äiti haluaa lopettaa tunnit kokonaan. Kun kissa vielä kuolee auton alle, on Nora valmis jättämään tämän maailman täydellisesti epäonnistuneena ja vääriä valintoja tehneenä. Hän lähettää viestin ystävälleen Australiaan ja veljelleen, mutta kumpikaan ei vastaa. Nora kirjoittaa jäähyväisviestin.

Hän ei kuitenkaan kuole, vaan joutuu kirjastoon, jonka hyllyiltä hän voi valita kirjoja. Niiden avulla pääsee kokeilemaan toisenlaisia elämiä, joissa on tehnyt toisenlaisia valintoja kuin omassa juurielämässään. Kouluaikojen kirjastonhoitaja, rouva Elm auttaa valinnoissa. Hieman problemaattiseksi uusiin elämiin sopeutumisen tekee se, ettei Nora tiedä, mitä on niissä tapahtunut juuri ennen kuin hän niihin solahtaa. Hän tietää vain sen, mitä valintaansa hän katuu ja haluaa muuttaa toiseksi. Nora tavoittelee rakkautta, menestystä, merkityksellistä työtä, mutta aina tuntuu uusissakin elämissä olevan jotain puutteita tai paranneltavaa ja Nora palaa yhä uudelleen kirjastoon.

Loistava idea tuo elämien kokeilu, ja onneksi kirjailija ei toteuta sitä kaavamaisesti. Siitä huolimatta kerronta tuntui minusta ulkokohtaiselta ja Nora lähipiireineen haiskahti  paperille. Kirja on omistettu kaikille hoiva-alan ammattilaisille. ja sen mottona on lainaus Sylvia Plathilta:

En voi koskaan olla kaikki ne ihmiset, jotka halauaisin olla, enkä elää kaikkia niitä elämiä, joita haluaisin elää.En voi koskaan oppia kaikkia niitä taitoja, joita haluaisin oppia. Ja miksi haluan! Haluan tuntea elämässäni kaikki mahdolliset henkiset ja fyysiset kokemukset kaikkine sävyineen, vivahteineen ja muunnelmineen.

 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto. Aula& Co 2020. The Midnight Library.2020. Suom. Sarianna Silvonen. Kansi: Perttu Lämsä. 328 sivua

torstai 3. joulukuuta 2020

Ichigo ichie : hetkessä elämisen taito japanilaisittain

 Luin sitten elämäntaito-oppaan, vaikka olen sellaisesta lukemistosta jo kuvitellut irti päässeeni. Japanilaisuudesta en ole näköjään vielä päässyt eroon ja sen myötä perustelen itselleni kiinnostustani, vaikka kirja onkin espanjasta käännetty. Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt aiemmin suomeksi elämän tarkoitusta pohtiva Ikigai.

En oikeastaan pettynyt kirjaan ollenkaan, vaikka kirjaston elämäntaito-osasto vilisee samoja ohjeita hetkeen tarttumisesta ja Carpe diem hokee moni latinaa osaamatonkin. Tässä ohjeet olivat sopivasti tiivistettynä ja kehtasin viedä tämän jopa live-kirjapiiriin nk. tietokirjana.

Kirjan mukaan täydellistä hetkessä elämistä ja siitä nauttimista estää valppauden puute. Ajatukset harhailevat muualla ja niitä kahlitsee ehkä menneisyydestä kumpuava suru tai jopa viha, josta ei ole päästetty irti. Tulevaisuuteen liittyvät pelot estävät myös huomaamasta juuri nyt elettävän hetken ainutlaatuisuutta.

Hetkeen tarttuminen ja siitä iloitseminen vaatii tarkkaavaisuutta, viettipä hetkiään yksin tai muiden kanssa. Se vaatii keskittymistä muiden ihmisten kuuntelemiseen. Juhlatilanteissa,  joita kirja tuo monesti esiin, on jokainen ihminen huomioitava erikseen ja otettava mukaan keskusteluun omana itsenään. Yksinäiset hetket luonnossa tai musiikin äärellä tehostavat herkkyyttä havaita ja huomata. Myös muuten kirja kehoittaa tarkkaavaisuuteen, jolloin intuitio johtaa oikeaan suuntaan ratkaisuja tai valintoja tehtäessä.

Tämä oli vielä tuttua peruskauraa, kuten sekin, ettei koskaan ole liian myöhäistä. Siihen kirja antaa pari esimerkkiä, jotka ilahduttavat iäkkäämpää lukijaa. Japanissa on kuulemma tavallista, että eläkeläiset ryhtyvät työuransa jälkeen tekemään jotain ihan muuta kuin työkseen tekivät. Niinpä rautatieasemilla on oppaina ystävällisiä mummoja, jotka ovat innoissaan päästessään harjoittelemaan englannin puhetaitoa käytännössä. Vielä enemmän minua ilahdutti esimerkki yli 90-vuotiaasta miehestä, joka oli kirjoittanut esikoisteoksen. Aiemmin, vaimon eläessä, hänellä ei ollut aikaa riittävästi, vaikka hän parikymppisenä oli jonkun novellin väsännytkin. Tuosta kirjasta tuli bestseller ja mies ehti kirjoittaa vielä pari muutakin teosta ennen kuolemaansa yli satavuotiaana.

Siinäpä kiteytys ja parhaat oivallukset tästä kirjasta. En kadu sen parissa viettämääni aikaa.

Ichigo ichie : hetkessä elämisen taito japanilaisittain

maanantai 30. marraskuuta 2020

Owens Delia: Suon villi laulu


Tätä kirjaa lukiessani tajusin, mikä on juonivetoinen romaani. Ehkä olisi pitänyt myös ymmärtää, mikä on bestseller, sillä sellaiseksi kustantaja tämän mainitsee : yli 6 miljoonaa myytyä kirjaa. Luonnontieteilijä kirjoittaa tässä esikoisessaan luonnontutkimisesta ja -havainnoinnista. 

Kya on jäänyt lapsena selviytymään yksin marskimaalle, suon lähelle meren rannalle. Äiti on lähtenyt ensimmäisenä saatuaan tarpeeksi isän pahoinpitelyistä. Sitten lähtevät vanhemmat sisarukset ja viimeisenä, osin Kyan helpotukseksikin alkoholisoitunut isä. Kya ei ole kykenevä elämään itsekseen: hän ei osaa laittaa ruokaa, hänellä ei ole rahaa ja hän pelkää muita ihmisiä. Läheisen kylän asukkaat suhtautuvat syrjäytyneen perheen jälkeläiseen halveksien ja häntä sanotaan Rämelikaksi. Kouluun hänet haetaan, mutta siellä hän viihtyy vain päivän kiusaamisen takia. Värillinen Jumpin vaimoineen kuitenkin avustaa Kyaa muutenkin kuin myymällä bensaa moottoriveneeseen. Luonnosta kiinnostunut Tate-poika opettaa Kyan lukemaan ja perehdyttää tämän luonnon järjestlmälliseen tutkimiseen. Kun Kya kasvaa, Tate lähtee opiskelemaan. Kya odottaa pitkään ja turhaan Taten paluuta, mutta vähitellen kauniista nuoresta naisesta kiinnostuu myös Chase Andrews, kylän urheilullinen komistus.

Enempää en juonta paljasta, vaikka tässä on vasta alkua. Kirjaa voi lukea kasvutarinana, murhamysteerinä, oikeudenkäyntidraamana, rakkaustarinana ja luontokuvausten vuoksi. Kielestä en erityisesti pitänyt, murreilmaisut tuntuivat kömpelöiltä. Siitä huolimatta kuvaus oli yksityiskohtaista ja tarkkaa. Vaikka kirja tarjoaa lukijalle kyyneleitä (kuten kustantaja lupaa) ja useita juonenkäänteitä, jäävät henkilöt minusta aika ohuiksi kuviksi. Kehitys harppoo välillä pitkin harppauksin ja kuvataanhan romaanissa kahta eri aikatasoa. Helppo tätä oli lukea ja mielenkiinto säilyi koko ajan. Ehkä ei ole kirjan vika, jos yksi lukija ei hihku ylistystä, kuten miljoonat muut.


"Sä osaat , Kya, lukea. Se taito säilyy sulla tästä lähtien aina."

" En mä pelkästään sitä." Kya puhui miltei kuiskaten: "En tienny, että sanoissa voi olla niin paljon sisällä. En tienny, ettäjoku lause voi olla niin painava. " s. 122


Delia Owens : Suon villi laulu. WSOY 2020. Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing. 2018. Suom. Mari Lyytinen.Alkuperäisen kannen suunnittelu Na Kim. Kuvat Andrew Geiger ja John & Lisa Merrill /Getty Images. 415 sivua

maanantai 16. marraskuuta 2020

Lahiri Jhumpa : Missä milloinkin

 


Aluksi olin pettynyt, kun avasin Lahirin viimeisimmän suomennoksen Missä milloinkin. Olin odottanut pitempiä tekstejä kuin nämä parin kolmen sivun mittaiset raapaleet. Jätin jopa kesken pariin kertaan ja luin muuta. Kun kirjaston kirjan eräpäivä läheni ja huomasin jonkun muunkin olevan kiinnostunut, palasin kirjaan uudestaan ja luin sen melkein yhdellä istumalla sunnuntai-iltapäivänä. Oivalsin sen hienouden. Viehätyin, vaikken ihan yhtä paljon kuin esim. Tulvaniitystä . Olin löytävinäni syynkin lyheen tekstimuotoon. Alkuperäisteos on kirjoitettu italiaksi! Lahiri on vaihtanut kieltä! Aikamoinen suoritus kirjailijalta! Takakannen teksti kertoo hänen muuttaneen perheineen Roomaan oppiakseen paremmin rakastamaansa kieltä. Suomentajakin on vaihtunut. Englanninkielestä Lahirin kirjoja suomensi Sari Karhulahti, tämän suomentaja on Helinä Kangas.

Kirjan lyhyet kertomukset on otsikoitu usein paikan mukaan: Uimahallissa, Supermarketissa, Lipputoimistossa, Kadulla. Toiset otsikot liittyvät tekemiseen: Illallisella, Puhelimessa, Lomalla, Vuoteessa tai säähän ja aikaan: Auringossa, Keväällä, Elokuussa, Aamunkoitteessa . Kohtaamisiin tai sen puutteeseen viittaa muutama otsikko: Terapeutilla, Kosmetologilla, Yksikseen, Kaikissa kertomuksissa kokijana on minä, keski-ikäinen, yksin asuva nainen, joka tarkkailee ympäristöään italialaisessa kaupungissa tai maaseudulla, tekee havaintoja ihmisistä ja paljastaa tapojaan ja mieltymyksiään sekä mielikuviaan toisista ihmisistä. Kertoja ei kuitenkaan ole mikään syrjästäkatsoja, vaan antautuu keskusteluihin tai jopa suhteisiin, jotka sitten loppuvat. Jotkut ihmiset herättävät vastenmielisyyttä heti alkuunsa, kuten ystävättären öykkärimäinen aviomies vierailulla. Puistossa kertoja tarkkailee vanhaa pariskuntaa, jonka nainen on vahvanoloinen, vaikka mies taluttaa häntä tukien ja pitäen naisesta roikkuvista dreeneistä kuin talutushihnasta. Jotkut viipyvät naisen elämässä toisenkin hetken.

Minä odotin hänenpuhelinsoittoaan ja menin jokaiseen tapaamiseen. Se oli kuuma suhde, lyhyt leimahdus, joka ei enää koske minua. s.94

Kirjan kokija sitoo kertomukset toisiinsa ja pidempään  lukiessa minä-kertojan persoona tulee yhä tutummaksi. Siitä syntyy lukemisen viehätys ja vähitellen kokijasta, tarkkailijasta hahmottuu henkilökuva. Lukija pääsee sisälle hänen elämäänsä. Samalla kirja avaa silmiä ja ajatuksia näkemään, kokemaan ja huomaamaan.

Takaapäin nähty kaksoisolentoni saa minut tajuamaan: minä olen minä enkä kuitenkaan ole, lähden pois ja jään ainiaaksi tänne. s.143

 Hieno kirja taas, vaikka erilainen kuin tekijänsä aiemmat. Lahiriin voi  luottaa.

Jhumpa Lahiri : Missä milloinkin. Tammi 2020, Keltainen kirjasto 511. Italiankielinen alkuteos Dove mi trovo 2018. Suom. Helinä Kangas. Kansi148 sivua.


tiistai 10. marraskuuta 2020

Kinnunen Tommi: Ei kertonut katuvansa


Irene, Siiri, Katri, Aili ja Veera lähtevät 1945 norjalaiselta vankileiriltä kotimatkalle. He kävelevät kuutisensataa kilometriä läpi poltetun Lapin. Hiukset on keritty sängelle, kotimaan tilanteesta tai kotipaikan vastaanotosta ei ole tietoa. Mukaan on annettu huovat, ruokaa ei juuri ole. Suomesta lähtöön saksalaisten mukana on jokaisella naisella omat syynsä. Kotipaikatkin vaihtelevat.

Irene pohtii Kaarloa, jonka olettaa palanneen sodasta. Hän miettii, kuinka selittäisi tälle lähtönsä ja paluunsa. Sairaanhoitaja Aili on joukon vanhin ja hädintuskin jaksaa mukana. Katri on uskovaisesta kodista ja antanut paremmin maksetun työn houkuttaa itsensä. Veera on avoimesti usean miehen nainen, joka on pystynyt maksamaan 5-vuotiaan poikansa ylläpidosta kotipitäjänsä perheenäidille, joka on lapsi mukanaan lähtenyt evakkoon.

Kinnunen on kuvannut koskettavasti matkantekoa, hiertyneitä jalkoja, uupuneita lihaksia, nälkää, tylyjä ja ystävällisiä tienvarsien asukkaita ja poltettua, ruhjottua Lappia. Lohduton tunnelma tiivistyy koko ajan. Samalla kasvaa ihmetys siitä, miksi naiset pyrkivät takaisin kotiinsa, jossa heitä odottaa tuomio ja häpeä. Tämä on kai kirjailijan tarkoituskin.

Kirjaa on kovasti hehkutettu, vaikkei  Kinnunen napannutkaan tällä teoksellaan Finlandia-palkintoa. Parempaa on mies mielestäni aikaisemmin kirjoittanut, vaikka ihan mielelläni tätä kuuntelin ja luin. Äänitettä en saanut kuunneltua kuin puoleen väliin ja vasta kuukauden tauon jälkeen sain kirjan käsiini. Kun nyt sitten vertailen kuuntelu- ja lukukokemusta, kallistun ehdottomasti jälkimmäisen kannalle. Kuunnellessani minulta menee paljon ohi, ehkä samaan aikaan tehtyjen kotitöiden vuoksi. 

Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020, 349 sivua. Äänikirjan lukija Krista Kosonen. Kesto 9 h 20 min. 1 mp3-levy. Äänitys Silencio Oy  

maanantai 2. marraskuuta 2020

Kokkonen Terhi: Rajamaa

 

Karolle oli itsestäänselvää, että jokainen hyvinhuollettu lihas jaksaisi vielä pitkään toteuttaa virkeäksi pumpatun mielen vaatimuksia ja jokainen aivosolu vastustaa öisin kutsuvia houreita. Hän kiitti mielessään epäoikeudenmukaista maailmankaikkeutta siitä, että he olivat juuri siinä. Loma oli onnistunut riidoista huolimatta hyvin. Oikeastaan sillä kuinka paljon he toisiaan rakastivat ei ollut väliä. He olivat tulleet ihmisiksi, jotka saattoivat viettää keskellä kevättä kaksi viikkoa erämaiden parhaiten siivotuissa hotelleissa, he olivat saavuttaneet elämässään pisteen, jossa yksikään tunturi ei ollut heille liian korkea ylittää tai arvo liian pyhä alittaa. Mutta äkkiä mikään ei ollut Karon käsissä. Sininen lava-auto ilmestyi kuin tyhjästä. ss.52-53

Auto-onnettomuus suistaa hyvintoimeentulevan ja itsevarman Karon elämän ennakoitavalta uraltaan ja paljastaa avioliitosta asioita, joita Karo ei ole suostunut aiemmin näkemään. Pariskunta jää odottamaan auton korjaamista ja viipyy talvisessa lomakylässä. Kylän asukkaiden ja sinne muutaneiden elämä ja ongelmat kietoutuvat Karon elämänvalheen paljastumiseen.

Jäänsiniset silmät paloivat kuin soihtu näyttäen tietä tuntemattomaan, ja vasta viidensadan hyvin hymyillyn kilometrin jälkeen, kun tiet olivat muuttuneet kapeiksi ja mutkitteleviksi, kun vähäpätöisestä risteyksestä oli käännytty  vasemmalle, kun taakse olivat jääneet homeinen kyläkauppa ja posti, josta myöhemmin tulisi turisti-info, ja vasemmalle puolelle ilmestynyt kuusten varjoihin hukkuva synkkä tummanpunainen talo kulunein ikkunapielin, alkoi se sammua. ss.147-148

 Sinikka on lähtenyt tätinsä Jaanan mukana tämän rakastajaltaan perimään mökkiin etsimään uutta alkua ja hankkii molemmille elannon vastaanottovirkailijana turisti-infossa. Hän ei ole ollut mukana Jaana -tädin intoilussa pienten paikkojen ystävällisyydestä ja paikallisesta solidaarisuudesta.

Martti, kuolleen vaimonsa synnyinseudulle muuttanut lääkäri tuntuu irralliselta henkilöltä. Hän paikkailee turistien vammoja ja mm. oikaisee Karon nenän suoraksi. Työn ohessa hän toimii rattopoikana Lahjalle, turistikeskuksen pomolle. Hänen elämänsä merkitys on kadonnut vaimon myötä ja työn tehtävä on pitää ajatukset pois elämän tyhjyydestä.

"Mitä muuta voi odottaa ihmiseltä, joka katsoo aina pois. Ei uskalla olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan."

Eveliina tiesi satuttavansa. Hän tiesi Martin tajuavan mitä lause tarkoitti. Samaa Martille sanottiin lääkärikeskuksen taukohuoneessa viikkoina, joina kiusaamistapausta selvitettiin. Silloinkin Martti pakeni. s.160

Vaikka ajatus hyvintoimeentulevien ihmisten ongelmien vatvomisesta lähes kahdensadan sivun verran tuntui melkein vastenmieliseltä, tartuin kirjaan arvostelujen perusteella ja innostuin kirjasta sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Eihän tässä olekaan kysymys mistään päälleliimatusta elämän tyhjyyden valituksesta, vaan hiukset pystyyn nostattavasta kamppailusta, jossa ei tiedä, mikä on totta, mikä valhetta.

Oli kuitenkin hyvä, etten tiennyt tarttuneeni trilleriin, kuten Helsingin kirjamessujen haastattelu paljasti. Silloin olisin ehkä jättänyt kirjan kesken. Vaikka jännitys kasvaa sivu sivulta, on kirjan ihmissuhteissa ja juonen kuljetuksessa paljon muutakin, paljon enemmän syvyyttä. Samassa haastattelussa kirjoittaja paljasti tarkoituksella kuvanneensa päähenkilönsä epämiellyttäviksi. Se kaiketi minua haittasi; olen aina halunnut samaistua päähenkilöihin edes vähän. Näiden henkilöiden kohdalla samaistumisyritykset tyrehtyivät alkuunsa. Ihan hyvä oli lukea tällainen kirja.

Vuonna 1974 syntynyt Terhi Kokkonen on kirjoittanut erinomaisen esikoisromaanin. Taustana on ura laulajana, muusikkona ja pop-lyyrikkona ja opinnot elokuvaleikkauksesta ja käsikirjoittamisesta.

Terhi Kokkonen : Rajamaa. - Otava 2020. 191 sivua. Kannen suunnittelu Joel Melasniemi Pekka Lehtosen valokuvan pohjalta.

maanantai 26. lokakuuta 2020

Pekkola Pasi: Kaikki isäni naiset

 
Veljeäni oli aina piinannut kummallinen tarve todistaa maailmalle olevansa jotain enemmän. s.187

Tapani Luoto on ihailtu ja menevä mies, joka odottaa YK:n ilmastoraportin tiedotustilaisuutta juhlana, joka kruunaisi hänen yliopisto- ja tutkijanuransa. Vähitellen julkisuuteen vuotaa tietoja ihaillun miehen naissuhteista, jotka eivät miestä mairittele. Tapahtumia kerrotaan Iltalehdestä potkut saaneen toimittajapojan, Aleksin, Alma-tyttären, ex-vaimo Lindan ja Aliina-siskon näkökulmasta. Kaikkiin heihin Tapio Luodon elämällä ja toiminnalla sekä myös negatiivisella julkisuudella on vaikutusta.

"Totuus on kuin peilipallo. Se säihkyy aina siitä suunnasta, mistä sitä valaistaan....." s.265

Tapani Luodon maine ja glorian haihtuminen kuvataan mielestäni parhaiten toimittajapojan näkökulmasta. Poika on ihaillut aina isäänsä eikä oikein tahdo uskoa lehtien paljastuksia, vaan pitää juttuja vähintään liioiteltuina. Hänen kaunis ja menestyvä Julia-vaimonsa pitää ohjat käsissään ja Aleksi tuntee itsensä reppanaksi niin työyritelmissään kuin lastenkasvatuksessa pystyvän vaimon ja menestyvän isän varjossa.

Aleksin sisar Alma on itsenäinen nainen, joka markkinoi taifuunien liikeitä ennakoivaa sovellusta  Kiinassa. Hän ei halua perustaa perhettä eikä sovitella perinteistä naisen roolia itselleen. Miehestään jo aikoja sitten eronnut lasten äiti Linda kasvattaa viiniköynnöstä Suomessa ja maistelee tiuhaan tahtiin muissa maissa tehtyjä viinejä. Tapio Luodon sisar on elänyt jo pitkään omaa  elämäänsä  lapsettomassa avioliitossa. Veli ei ole juuri ehtinyt häntä tapaamaan.

Kirja käsittelee tämän päivän puheenaiheita, kuten ilmastonmuttosta ja erityisesti metoo-liikettä, mutta näistä raameista kirjoittaja löytää henkilöidensä repliikkeihin suurempiakin, ajattomia totuuksia ja pohdintoja ihmisen elämän ja työn merkityksestä ja vastuullisuudesta. Sujuvaa ja mukanaan vievää kerrontaa rupesi omassa päässäni  haittaamaan henkilöiden ja teemojen paljous. Aleksin näkökulma oli kertojana vahvin. Alman ja sisaren tarina jäivät irrallisemmiksi. Tuntui kuin kirjaan olisi mahdutettu monen kirjan ainekset. Hyvä, lukemisen kestävä kirja tämä silti oli.

Mietin, mitä muuta Osmosta oli jäänyt tähän maailmaan kuin parin metrin syvyyteen haudattu uuran ja kasa vanhoja kulahtaneita vaatteita, joita en ollut raaskinut heittää pois.

Tiesin, että myös Osmo oli miettinyt samaa kysymystä. Se oli piinannut häntä aivan kuin se piinasi nyt veljeäni. En tiennyt, miksi heille oli niin tärkeää jättää jälkeensä jotain pysyvää. Kuin heidän elämänsä olisi valunut hukkaan, jos he eivät olisi saaneet jotain merkittävää aikaiseksi. Se tuntui lapselliselta ja vähän säälittävältäkin.

Niinkö he kuvittelivat, että heitä mitattiin?

Ihmisinä, aviopuolisona, miehinä.

Eivätkö he ymmärtäneet, ettei ihmisen mitta ollut suurissa saavutuksissa, vaan kaikissa niissä pienissä teoissa, kun kukaan ei ollut katsomassa ja jokainen oli vastuussa vain itselleen. s.203

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset. Otava 2020. Kan
si: Tuomo Parikka. 302 sivua

perjantai 23. lokakuuta 2020

Tokarczuk Olga: Aja aurasi vainajain luitten yli


Enpä olisi kuvitellut, että ensimmäinen Tokarczukin suomennos Nobel-palkinnon saamisen jälkeen olisi jännitysromaani. Sellaiseksi tämä kirja kuitenkin luokitellaan, ehkä syystä. Ensimmäinen murha on tapahtunut heti kirjan alussa. Ei tässä ihan perinteisen jännityskirjan ehdoilla edetä, vaikka syyllistä jäljitetään ja murhia tapahtuu koko ajan lisää. On tässä nobelisti asialla.

Päähenkilö on erakkona pienenssä vuoristokylässä elevä vanha nainen, joka elättää itsensä pitämällä huolta kesäasukkaiden taloista talviaikaan. Joidenkin talonomistajien elintapa kummastuttaa, koska se on vahvasti ristiriidassa ympäristön kanssa.

Joka perjantai myös Kaivoset tulivat paikalle. Yksissä tuumin he  rupesivat repimään pois kasveja, jotka kasvoivat koulun ympärillä, istuttaakseen tilalle toisia, jotka olivat ostaneet kaupasta. s.138

Lisäansioita nainen saa opettamalla englantia kyläkoulussa. Tämä on naiselle välillä hiukan stressaavaa, koska hänen opetusmenetelmänsä poikkeavat muiden opettajien käyttämistä. 

Seuraavalle luokalle opetin luontoon liittyvää sanastoa, ja sen takia luokkahuone meni hiukan epäsiistiin kuntoon, mistä koulun siivooja sittemmin antoi minun kuulla kunniani.

- Teidän jäljiltänne kaikki on aina yhtä sikolättiä. Tämä on koulu eikä mikään lastentarha. Mihin ihmeeseen noita sottaisia kiviä ja leviäkin tarvittiin?

Hän oli koulun ainoa ihminen, jota pelkäsin ja hänen rääkyvä, syyttävä äänensä sai minut aina hulluuden partaalle. s.117

Oikeastaan nainen ei halua muuta kuin elää rauhassa ja se on vuoristokylässä paljolti mahdollista. Naapuri sotkee hänet kuitenkin heti alussa ensimmäisen ruumiin ruman kuoleman kaunisteluun. Kun ruumiita tulee lisää, nainen yrittää kertoa poliislle mielipiteitään, mutta häntä ei kuunnella siellä. Toisissa asioissa ja muutamille ystäville hänen mielipiteillään on merkitystä, kuten runoja englannista kääntävälle Dyziolle, jota nainen auttaa käännöstyössä.

Saatuaan jonkin pätkän valmiiksi hän  luki minulle vakavana jokaisen säkeen ja jäi odottamaan huomiotani. Välillä minusta tuntui, että ymmärsin vain yksittäisiä sanoja enkä saanut kiinni edes niiden merkityksestä. Minusta ei juuri ollut apua. En pitänyt runoudesta, ja kaikki maailman runot tuntuivat minusta tarpeettoman  monimutkaisilta ja hämäriltä. En ymmärtänyt, miksi kaikkia oivalluksia ei kirjoitettu ihmisten tapaan eli proosalla. Silloin Dyzio hermostui ja tuskastui. Minusta oli hauska ärsyttää häntä sillä lailla. s.70

Huolimatta harvoista ystävistä ja satunnaisista tuttavuuksista yksin eläminen sopusoinnussa luonnon ja villieläinten kanssa tuntuu sopivan parhaiten päähenkilö-kertojalle. Kun hän majoittaa satunnaisen vuorilla tapaamansa miehen, alkaa tämän läsnäolo pian häiritä.

Borosin läsnäolo palutti mieleeni, millaista on asua jonkun kanssa. Miten vaivaannuttavaa se on. Miten se sekoittaa ajatukset ja herpaannuttaa tarkkaavaisuuden. Miten toinen ihminen alkaa ärsyttää, ei edes siksi, että tekisi jotain ärsyttävää, vaan ihan pelkästään siksi, että on. Kun Boros lähti aamulla ulos, siunasin ihanaa yksinäisyyttäni. s148

Vaikka romaani täyttää jännitysromaanin kriteerit niin rikosten, johtolankojen kuin yllättävän loppuratkaisunkin suhteen, on pääpaino mielestäni ihan muualla. Tässä kirjassa kuvataan vuoritokylää, sen asukkaita ja luonnosuojelijaa, joka tulee toimeen omilla keinoillaan. Samalla käsitellään kylän ristiriitoja ja asukkaiden omituisuuksia, joista jotkut ovat laajemminkin yleistettäviä ominaisuuksia.

Minulla on oma teoriani näistä tällaisista joka väliin livautetuista sanoista. Jokaisella Ihmisellä on näet oma sanansa tai sanontansa, jota hän viljelee liian usein. Tai väärin. Kyseinen sana on avain hänen mieleensä. Herra "Mukamas", herra "Yleisesti-ottaen, rouva "Todennäköisesti", herra "Vittu", rouva "Eikös-olekin", herra "Jos vain". Herra Johtaja oli herra "Eikö-totta". On olemassa muotisanoja, ihan samanlaisia kuin ne muodit, jotka jostain ihme syystä saavat kaikki kulkemaan samanlaisissa kengissä ja vaatteissa. Samalla tavalla ihmiset alkavat käyttää tiettyjä sanoja. Vähän aikaa sitten muodissa oli "yleisesti ottaen", nyt taas kukoistaa "juurikin niin". s.171

Kyllä tässä oli nobelistin tekstinkuljetus nähtävissä. Kelpo kirjan koen lukeneeni ja nautin joka rivistä. Minulle Tokarczuk on nobelisteista yksi mieluisimpia. Yhä vain lisää suomennoksia, kiitos!

Olga Tokarczuk : Aja aurasi vainajain luitten yli. - Otava 2020. - Puolankielinen alkuteos : Prowadz swoj plug przez kosci umarlych 2009. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - 253 sivua


torstai 22. lokakuuta 2020

Westö Kjell: Tritonus

Brander oli myös kertonut että hänen päässään oli alkanut soida tuntematon melodia kunhän oli nähnyt kärventyneen pääoven siellä Tekkilässä, ja että erään Mahlerin sinfonian tritonusteema, jossa oli C:tä ja Fisiä, tuli hänen mieleensä kun hän näki ne kuolleet mustavalkoiset linnut Husunlahdessa. s.122


Reidar Lindell, psykologi ja koulukuraattori pienessä saaristolaiskunnassa saa naapurikseen kuuluisan kapellimestarin Thomas Branderin, joka rakennuttaa möhkälemäistä ja loisteliasta huvilaa Casa Tritonusta turvapaikakseen maailman myrskyiltä ja pettymyksiltä ja soittelee klarinettiaan. Branderin maine on hiipumassa, vaikka hän tekeekin yhä joitakin työmatkoja ulkomaille. Arvostelut ovat nuivia tai tylyjä.

Minulla oli onnea kun valitsin viulun, Gentz sanoi. Siinä on hurja kilpailu, mutta sitä voi soittaa korkeammalla tasolla pitkään. Teille puhaltajille tulee ikä vastaan nopeammin.

Ei vielä, Brander protestoi. Olen viisikymmentäkahdeksan. Minä hölkkään, ja keuhkoni ja huuleni ovat täysin kunnossa.. s. 147

 Viimeisin rakastettu, viulisti Krista on löytänyt Tero Kallasmaan, nuoremman ja valovoimaisemman kapellimestarin vanhenevan Branderin tilalle. Vaimot ovat menneisyytta ja yhteys ainoaan poikaan, Vincentiin katkeilee.

Uran ja ihmissuhteiden takkuilun lisäksi Branderin elämään tunkee muitakin vastoinkäymisiä: läheltäpiti-tilanne terrori-iskussa, metoo-syytöksiä. Pandemia on tosiasia, mutta saaristolaiskylä ei muodostu sellaiseksi turvapaikaksi kuin Brander kuvitteli. Kyläyhteisöön sopeutuminen kangertelee. Uuden huvilan seinät sotketaan eikä kuuluisuus voi sulautua joukoon. 

 Maahanmuutto on yksi kirjan teemoista, ja välillä turvapaikanhakijoista puhutaan nuoren radikaalin, Jonten käyttämällä termillä matu-maahantunkeutujat. Kertoja asettuu valinoissaan köyhempien puolelle, muttei osoittele mitään tai ketään.

 Kaikkialla ihmiset raatoivat päivät pitkät ikkunattomissa halleissa tai romahtamaisillaan olevissa röttelöissä, jotta rikkaammat ihmiset voisivat ostaa t-paitoja viidellä eurolla tai pakastettua kalagratiinia kolmella eurolla kahdellakymmenelläviidellä sentillä tai myrkkymaalattuja muoviputkia kympillä. Ja monissa paikoissa tyäntekijöiden päiväpalkka ei olisi riittänyt edes kahvikupilliseen Siirin krouvissa. s.112

Maahanmuuttajien asemaa saaristolaiskylässä kirjailija käsittelee yhden turvapaikan hakijan, lääketieteen opiskelijan kautta. Opinnoilla ei ole uudessa maassa merkitystä eivätkä vanhan kotimaan tavat tai uskonto auta elämässä eteenpäin - tarvitaan toinen ihminen.

Sitä on vaikea selittää, mutta se on jokin täällä teillä. En sano että olisin menettänyt uskoni. Mutta tuntuu kuin rukouksillani ei olisi mitään vaikutusta täällä. s.424

Lindellillä on omat ongelmansa. Toisin kuin Brander, joka on hylännyt kaksi vaimoa ja muutamia muita naisia, Reidar Lindell on elänyt pitkän avioliiton Madeleinen, Madden kanssa aina vaimon lyhyeen sairastamiseen ja kuolemaan asti. Lindell ei ole päässyt asiasta yli, vaikka yrittääkin seksisuhteita niin Jonten äidin Bigin, nuoruudenystävänsä, kuin paikallisen rockyhtyeen Rainbow'n laulajan ja kunnan ympäristösihteerin Anetten kanssa . Lindell on kuitenkin yksi kyläläisistä ja vieläpä kovin halukas auttamaan muita - toisin kuin maailmanmies Brander. Lindell yrittää kuitenkin auttaa naapuria sopeutumaan ja  osallistumaan kylän elämään. Lindell kietoo Branderin avustamaan myös ääriliikkeistä innostuneen Jonten - Jonas Albelinin ohjauksesta musiikin avulla.

Hän tunsi taas samaa huolta, joka jäyti häntä aina kun hän uskalsi puhua Branderille avoimesti, huolta siitä että hän oli ylittänyt toimivaltansa ja sanaonut jotain tungettelevaa ja hölmöä. Mutta Brander ei näyttänyt kiusaantuneelta, vaan hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:

Muistan että puhuimme, että meidän pitäisi tutkiskella tritonusta yhdessä. Mutta nyt on kesä, ehkä otamme jonkin valoisamman intervallin. s.300

Pääosassa on musiikki ja veikkaan, että musiikista minua enemmän tietävät saavat teoksesta vielä enemmän irti. Kummallista kuitenkin on, että sivistymättömyyteni tällä alueella ei häirinnyt lukukokemusta. Yritin löytää selitystä kielestä, mutten mitään erityistä löytänyt. Maisemakuvaukset olivat upeita, mutta mitään kikkailua tai maalailua ihmisten käyttäytymisen tai tuntemusten kuvauksessa en havainnut. Selkeää ja kirkasta proosatekstiä ei tarvitse höystää ylimääräisillä koukeroilla. Tämä oli kauttaaltaan upea kirja, Finlandia-tasoa, ainakin. Lukemisen jälkeen oli hyvä ja puhdas olo, kuten hienon taide-elämyksen jäljiltä aina.

Miksi jotkut ihmiset ymmärtävät vaistomaisesti kauneutta ja vivahteita, kun taas toiset yrityksistään huolimatta eivät? Brander tiesi ettei kyse ollut hyvyydestä tai pahuudesta. Hänelle uuden ajan tapa reagoida uutisiin muusikoiden , kirjailijoiden ja näyttelijöiden pahoista teoista oli vieras: ajan ratkaisu oli julistaa pannaan heidät radiossa, Spotifyssa ja iTunesissa, poistaa heidän kirjansa kirjastoista, olla enää antamatta heille elokuvarooleja tai tehtäviä teatterissa. Älkää näyttäkö meille pimeyttä, me haluamme nauttia hyvien ihmisten luomasta taiteesta. Mutta kenellä oli mandaatti määritellä hyvyys, ja kuka sen mandaatin oli antanut? ss.305-306

Ehkä itse nostaisin kirjan pääteemaksi kuitenkin nöyrtymisen, jonka Lindell on kompromissihaluisena wannabe rock-kitaristina kokenut jo ennen vaimonsa kuolemaa. Brander ymmärtää nöyrtyä vasta sitten, kun häntä nöyryytetään elämän kaikilla osa-alueilla ja kun poikakin tyrmää isänsä edustamat arvot. Kyse on myös valinnoista oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä - ja noiden käsitteiden määritelyn vaikeudesta.

Hän ajatteli ohuita rajoja jotka kulkivat läpi elämän ja erottivat hyvän pahasta, hän ajatteli rajaa himon ja tarpeen välillä, nautinnon ja tuskan, sen mikä ravitsee meitä ja saa meidät kasvamaan, ja sen mikä kutistaa ja tuhoaa meidät. s. 393

Kjell Westö: Tritonus. Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck. Otava 2020. 445 sivua

perjantai 9. lokakuuta 2020

Lindholm Tarja : Aamun sarastaessa

 

"Kun minua ei enää ole,/ kirjoita sinä kaikki/ nämä minun töppäilyni,/että näin voi ihmiselle käydä.” s.61

Äiti kehottaa ja tytär kirjoittaa. Vaan ei hän kirjoita pelkästään töppäilyistä, oikeastaan ei juuri ollenkaan niistä. Tarja Lindholmin runokirja Aamun sarastaessa on samalla kertomus, joka alkaa lopun alusta, äidin viimeisistä vuosista tyttären hoidossa. Samalla se on tarina taipumisesta väistämättömän edessä, sillä äidin keuhkoissa on kuvattu lumipallon kokoinen kasvain jo vuotta ennen kuin syöpä diagnosoidaan. Syöpä levittää etäispesäkkeitä aivoihin ja elämä yksin käy mahdottomaksi. Äiti tarvitsee rinnallakulkijaa, eikä tytär halua joutua yllätetyksi siten kuin ensimmäisen tiedon asiasta saatuaan.

Naurettava ajatus/että asia lakkaisi olemasta/jos sitä ei sano ääneen. s.7

Vaikka tarinan loppu tiedetään jo alussa, on Tarja Lindolmin runokirjassa jännite, joka syntyy taudin etenemisestä ja niin hoitajan kuin hoidettavan voimien vähenemisestä.

On rakastettava paljon,/jotta jaksaa kaiken hoivaamisen/jokaaamujokapäiväjokailtajajokayö. s.55


Jaksamista koettelevat myös ympäristön suhtautuminen lapsen kaltaiseksi muuttunutta äitiä pyörätuolilla kuljettavaan tyttäreen:

Ihmiset eivät tule/ ihasetelemaan pieniä sormia ja varpaita,/mutta katsovat kyllä,/onko näköinen. s.57

Kirja ei ole pateettinen, teksti nousee surun yläpuolelle ja välttää itsesäälin oivallusten ja hurtin huumorin keinoin. Kuten: omaishoitajat todennäköisesti elävät keskimääräistä kauemmin, koska heillä ei ole mahdollisuutta istua pitkään paikallaan. Istuminenhan lisää kuolemanvaaraa.


Tämä kirja on hyvin kaunis. Sen kieli on kaunista, ilmaisu terävää ja osuvaa. Sairauden etenemistä pystyy seuraamaan lähes kronologisesti ja samoin hoitajan tuntemuksia. Kevät tulee, mutta äiti ja tytär elävät kuunnellen kellon raksutusta, pakastimen hurinaa ja elämän kulumista päivä ja hetki kerrallan kohti sairaalavuodetta ja hautaa. Kirjan kauneutta lisäävät tekijän ottamat värilliset luontolähikuvat jokaisella aukeamalla. Ne sekä tukevat tekstin sisältöä että toimivat sen vastakohtana.

Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen on arvokas teko, sillä se tarjoaa lohtua ja tukea heille, jotka elävät samanlaisessa tilanteessa. Arki ja murhe on jalostettu taiteeksi, joka nostaa lukijan tunteet usein kyyneleiksi asti. Upea kirja jokaiselle lukijalle, erityisesti omaishoitajille.


Ensin lähtevät hiukset,/sitten koko elämä./Kaukaa kumpuaa mieleeni raamatunlause:/”Mutta edes hiuskarva päästänne/ei mene hukkaan.”/

Jumala kuitenkin sallii,/ enkä minä voi estää. s.39


Tarja Lindholm: Aamun sarastaessa. Sananjuuri 2020. 143 sivua. Teksti ja kuvat Tarja Lindholm

torstai 17. syyskuuta 2020

Murakata Sayaka: Lähikaupan nainen



Kaiko on 36-vuotias ja työskennellyt kahdeksantoista vuotta osa-aikatyössä lähikaupassa, konbinissa. Hn aloitti opiskelijana, mutta viihtyy työssä ja jatkaa sitä yhä. Sisko ja ystävät ovat huolisaan, kun Kaiko ei löydä poikaystävää eivätkä toisten vauvauutiset hetkauta häntä lainkaan. Vähitellen muiden huolehtiminen tarttuu Kaikoonkin ja hän yrittää elää muiden tavoin. Tämä menee niin pitkälle, että hän ottaa luokseen tyhjäntoimittajan elämään kustannuksellaan. Työ menee kuitenkin kaiken muun edelle. Kaiko opettelee olemaan kuin muut ja kehittyy opintojensa myötä varsin eteväksi tarkkailijaksi.

Halveksuntaa tuntevan ihmisen muoto muuttui erityisen kiinnostavaksi. Siellä lymyili riidanhaluinen hohde, valmius kohdata mahdollinen vastustus, tai sitten vastalauseita uumoileva pelko ja varuillaan olo. s. 57

Vaikka Kaikon tunne-elämä vaikuttaa melko lattealta, ovat jotkut asiakkaat mielyttävämpiä kuin toiset. Mitään suurta ikävää sellaistenkaan asiakkaiden katoaminen ei aiheuta.

Edessäni seisova asiakkaan hahmo limittyi mielessäni iäkkääseen rouvaan, jota palvelin ensimmäistä kertaa kassalla ollessani 18 vuotta sitten. Sekin nainen kävi joka päivä kaupassa, kunnes lakkasi jossain välissä tulemasta. Hän oli saattanut tulla huonompaan kuntoon tai muuttaa muualle, mutta sitä me emme koskaan saaneet tietää. s.62

Tämä pieni kirja kertoi kovin erilaisesta maailmasta kuin omani. Tietenkin japanilainen mentaliteetti poikkeaa jonkinverran suomalaisesta, mutta myös Kaikon elämänasenne on tyystin erilainen kuin länsimaisen naisen (tai japanilaisen) haaveet. Minulle kirjan viesti ja oivallus oli siinä, että onnellinen tai tyytyväinen elämään voi olla niin monin eri tavoin. Ei ole mitään onnen standardia, johon kenenkään tarvitsee ahtautua oman elämisen tapansa löytääkseen. Päinvastoin: juuri ulkoapäin annetut mallit saattavat olla vahingollisia.

Ehdoton lukusuositus!!!

Sayaka Murakata : Lähikaupan nainen. - Gummerus 2020. -Japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen 2016. - Suom. Raisa Porrasmaa. -126 sivua

Tiuraniemi Siina: Jäämeri

  


Jounin ja Lauran avioliitto on tauolla ja he asuvat eri osoitteissa. 7-vuotias Martin asuu isänsä luona. Syitä eroon löytyy: Laura on nuori avioon ja äidiksi ja ratkeaa ryyppäämään. Jouni on kovin tylsä ja varovainen, suorastaan vätysmäinen, vaikka pitääkin huolta perheestään opettajan työn ohella ja tuloilla. Kun Jounin ikävä äiti kuolee Ivalon terveyskeskuksessa, menee Jounin elämä kokonaan raiteiltaan. Tuntuu välttämättömältä päästä Ivaloon. Laura lähtee kuljettajaksi, sillä Jouni itse ei aja autoa. Matkalla saadaan toinenkin suru-uutinen, joka suistaa Lauran epätoivoon: David Bowie kuolee. Muistoissa ovat avioliiton ja perhe-elämän valoisat ajat, mutta nyt avioliiton kohtalo näyttää pahalta.

Perheen mukaan heittäytyy Hirvaskankaan huoltoasemalta lempeä ja avulias, kaikkitietävä kertoja. Hänestä tulee kirjan henkilö, joka ajaa autoa silloin, kun Laura ei suru-uutisten takia pysty ja hengailee muutenvain mukana. En oikein aluksi pitänyt tästä tyypistä, jonka hallussa ja ohjailtavissa kerronta oli, mutta niin vain totuin häneen ja opin romaanihenkilöiden lailla luottamaan.  Ehkäpä hänen kauttaan tuli kuitenkin huumorin säväys tai ainakin päähenkilöiden käyttäytyminen sai hupaisia piirteitä. He pienenivät ongelmineen, mutta tulivat samlla entistä inhimillisimmäksi ja perustelematon käytös näyttäytyi mahdollisena.

Kerrontaratkaisu olikin ainoa asia, johon en päässyt heti mukaan. Muuten oli kiva matkata perheen kanssa mutkitellen kohti pohjoista ja päämäärää. Tämä oli Tiuraniemen toinen romaani, jonka lukeminen meni nautinnon ja välillä hymyn puolelle. Kirjailija osaa vangita lukijan mielenkiinnon.

Tiuraniemi Siira: Jäämeri : romaani perheasioista. - Minerva 2020. -272 sivua. -Kannen kuva: Jatta Hirvisaari

Hellsten Ritva: Raija







Ritva Hellsten on kirjoittanut  50-vuotiaana tulipalossa kuolleen kirjailijasisarensa Raija Siekkisen tarinan. Hän kirjoittaa tarinaa päähenkilöön samaistuen, vaikkakin kertoo pääosin kolmannessa persoonassa. Hyvin hän tavoittaakin herkän, yksinäisen ja haavoittuvan henkilön sisäisen maailman.

Opin pian että koulussa kilpaillaan kaikessa: kuka laulaa parhaiten ja juoksee kovimmin, kuka saa parhaan todistuksen ja kympit kertotauluista, kuka on suosituin ja kuka rohkein. Eniten kilpaillaan urheilussa, mutta kun kolmannella luokalla pidetään raittiuskilpakirjoitus jossa saa itse kirjoittaa tarinoita, minun tarinani voittaa ja saan palkinnoksi kirjan jonka nimi on Matka satumaahan. Siinä on satuja prinsseistä  ja prinsessoista mutta myös piparkakusta joka luuli itseään ritariksi, hiirestä joka etsi sielua, sillasta joka ei tahtonut jököttää paikallaan vaan lähti seikkailemaan.

Oivallan, että tarinoita voi keksiä mistä asiasta tahansa, vaikka nuppineulan nupista. Vessanpytyllä istuessani katson lavuaarin alle kuivumaan levitettyä lattiariepua joka on joskus ollut isän paita, ja ajattelen, että silläkin on tarina jonka voisi kertoa. Kaikella on.

Ja tajuan, että sanat, jotka ovat kuin polku jota voi seurata kiveltä kivelle hypellen, voivat olla myös sellaisia kiviä joita asettelen peräkkäin niin kuin haluan: rakennan oman polkuni sinne minne mieleni tekee. ss.34-35

Kirjassa kerrotaan katkelmina Raija Siekkisen vaiheita lapsuuden perheestä lähtien. Hieman häiritsi ja sekoitti, kun arvelin sisarusten nimet vaihdetuiksi (kirjoittaja on Raija, kirjassa läheinen sisko on Tuuli). Avioliitot käydään myös läpi, enkä ihan aina pysy kronologiassa mukana, vaikka Raija Siekkinen on tiettävästi ollut naimisissa "vain" kahdesti. Aviomiesten nimet on myös vaihdettu. Ehkäpä Ritva Siekkinen on tarkoituksellisesti häivyttänyt elämänvaiheita, sillä näin hän pääsee lähemmäs sisarensa sielunmaisemaa.

Mistä se tuli tämä tuska? Hänen ruumiistaan, siellä se kaikki oli säilöttynä, tallessa, ollut vuosikymmenet. Hän oli jo toivonut ja luullut vapautuneensa, pelastuneensa menneestä. Mitä vielä. Hän oli sama kuin aina, kantoi kaikkea nahoissaan. Mustaa pimeää mennyttä, josta hänellä ei ollut muuta tietoa kuin ruumiin tieto. Hengityksen, hakkavan sydämen tieto. Tieto, että hänet jätetään ja toinen valitaan. Lapsesta asti, aina. s.109

 Omat lukukokemukseni Raija Siekkisen novelleista ovat varmaan yli kahdenkymmenen vuoden takaa, mutta tätä tekstiä lukiessa tuli samanlainen tunne kuin silloin: hieman surullinen ja haikea, mutta samalla kiehtovia, ykstyiskohtia myöten hiottuja ajatuksia ja tunnelmia. Vois kai sanoa, että kirjoittaja on syvällisesti ymmärtänyt sisartaan, päässyt tämän nahkoihin.

Miksi aina kysytään lapselta "Mikä sinusta tulee"? Ikään kuin tämä vielä ei olisi mitään- Asiahan on päinvastoin: aikuisena sitten etsii sitä lasta joka on joskus ollut, ymmärtääkseen edes jotain. ss.117-118

Lukijan on vaikea arvata, kuinka paljon kirjoittaja on tehnyt taustatutkimusta. Hän on kirjoittanut aiemmin jo sisarusten lapsuudesta teoksessa Orvot  (2014). tämä kirja on hyvä jatko tuolle teokselle ja erityisen hyvin Raija Hellsten valottaa kirjailijan työn vaikeuksia, yksinäisyyttä ja toimeentulon epävarmuutta. 

Novelli sopii tällaiselle lyhytjännitteiselle, interaktiiviselle tyypille, hän oli selittänyt. Novelli on kunnianhimoisen kirjoittajan laji, haastava muoto, jossa yksi lause, jopa yksi sana voi pilata kokonaisuuden. Novelli korostaa usein elämän käännekohtia ja perustuu ajatukseen, että pieni on tärkeää ja ilmaisevaa. Usein on kyse vastakkainasettelusta, aina arvomaailmasta.

Novellisti käyttää omia tunteitaan ja oman elämänsä elementtejä. Kirjailijan elämän se tekee sillä tavoin mielekkääksi, että pienetkin havainnot ja kuullut repliikit ovat muistamisen arvoista materiaalia. s. 129

Pitkään epäröin, luenko kirjan vai jätänkö lukematta tai kesken, kun olen mielestäni kyllästynyt tosielämän romaaneihin, etenkin autofiktioihin. Onneksi jatkoin, sillä kyllä tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, hieno kirja. Toivon todella, että muutkin löytävät sen.

Ritva Hellsten : Raija. - Aviador 2020. - 263 sivua. - kansi Jonna Nisu

tiistai 15. syyskuuta 2020

Koch Herman: Suomen päivät




On kahdenlaista rappeutumista. Ensimmäinen on sellaista rappeutumista, jota ei itse huomaa, josta toisten on huomautettava: kissanainen joka asuu neljänkymmenen kissansa kanssa, hänen hampaansa putoavat suusta, hänen vaattensa ovat likaiset, sohva johon hän tuupertuu illansuussa on täynnä vain puoliksi poistettuja kissanjätöstahroja, sohvan päällys on monesta kohtaa repeytynyt, ilma on niin sakeaa, että tekee mieli suojata silmät nenäliinalla. Kissanainen saattaa kuitenkin itse elää onnen autuudessa...

Toinen rappeutumisen laji on sellainen, jonka kyllä itse huomaa. Tietää rappion ympäröivän itseään, havaitsee sen kaikkialla: karstoittuneiden kattiloiden, lautasten ja lasien röykkiöt tiskipöydällä, lakanoista nousevan löyhkän, ikkunat joista ei enää kunnolla näe ulos ja pistävän käryn, joka tunkeutuu sieraimiin sohvan takaa - tietää kissojen tehneen sen sinne, koska hiekkalaatikko on liian täynnä. s.125


Kirjailijan päähenkilö on kirjailija itse nuorena 1973, jolloin hän pakenee kaukaiseen Suomeen, Lieksaan maatöihin. Hän pakenee äitinsä kuoleman herättämiä tunteita ja huonoa koulumenestystä. Hän löytää Suomesta tytön, Annan, jonka kanssa orastava rakkaustarina jää kokematta. Valmiina kirjailijana hän saapuu Suomeen kustantajansa vieraana ja muistelee nuorta minäänsä ja elämää ennen ja jälkeen tuota matkaa: vanhempien avioeroa, isän uutta naista, omaa alkoholinkäyttöään, nuoruutta. Nämä kaksi aikatasoa vuorottelevat kerronnassa yleisempien elämänpohdintojen lisäksi.

Kysyttekö, oliko minulla alankomaalaisena poikana menestystä suomalaisten tyttöjen parissa vuonna 1973? s. 279

Miten kirjoittaminen vaikuttaa ihmiseen, mitä se vapauttaa voisi paremmin kysyä. Jo kirjoittaessa nousee yksityiskohtia toisensa jälkeen pintaan, yksityiskohtia, joiden luuli jo kauan sitten unohtuneen. Muisti on jäätynyt vuoristojärvi, johon tehdään avanto. Siitä avannosta sitten ongitaan kaloja toistensa perään. Joka ei tee avantoa ei saa saalistakaan. s.281

Ihan mielelläni minä kirjan luin, vaikka välillä hiukan pitkästyttikin jaarittelu, josta joku toinenkin lukija on huomauttanut. En tiedä, paljonko sitten jäi lopulta mieleen noita muutamia poimintoja lukuunottamatta. Hyvin kirjoitettu, tekijänsä elämää kosketteleva kirja. En karta jatkossa Kochin muita teoksia, mutta enemmän niiltä odotan kuin tältä sain.


Herman Koch :Suomen päivät. - Siltala 2020. - Alkuperäisteos : Finse dagen 2020. - Suom:Antero Helasvuo . - 328 sivua

Konttinen Jussi: Siperia






Onpa hurja päätös viettää vuosi Venäjällä, kaukana Uralin takana. Vielä hurjemmaksi päätöksen tekee perheen mukaan ottaminen, varsinkin kun perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kaksi alle kouluikäistä lasta ja toisluokkalainen, jotka eivät taida venäjää eivätkä sahaa - kieliä jotka ovat käytössä Sahan tasavallan eli Jakutian päiväkodeissa ja koulussa.Varsinkin kun lämpötila menee talvella Jakutiassa 40 astettakin nollan alapuolelle. Tämä asettaa elämisen arjen aivan toisiin mittasuhteisiin kuin kerrostaloasuminen Suomessa. Vesi sulatetaan jääkimpaleista, jos ja kun tilatun veden toimitukseen tulee katko. Liikkuminen on vaikeaa paitsi etäisyyksien, myös huonojen teiden, autojen ja kelien takia.

Erityisesti lapsien kohtelu ja sopeutuminen hämmentävät. Nuoremmat menevät jalan Töhtyrin kylän munniharppupainotteiseen päiväkotiin, etsivät tukea toisistaan - ja sopeutuvat. Vanhin käy suomalaisinäkökulmasta kurinpidoltaan sotilaalliselta vaikuttavaa koulua, joka pidetään kiinni kovien pakkasten tai flunssakauden aikana. Lisäksi kirjoittajan vaimo huolehtii niin vanhimman edistymisestä suomalaisten ikätoverien tahdissa kuin lastenhoidosta miehen tehdessä pitkähköjä reissuja kirjaa varten mm. mursuja katsomaan, luennoimaan yliopistossa, tutustumaan shamaaniin tai öljyntuotantoon, katsomaan timanttien kaivausta tai tiikerin pääsyä vapauteen taigalle, osallistumaan metsästykseen,katsomaan vaalitoimitusta, tutustumaan Stalinin vankileirien saariston pahamineisimpaan työ- ja ojennusleiriin.

Arjen toiminnot vaativat alkeellisissa oloissa ja kylmyydessä huomattavasti enemmän paneutumista ja energiaa kuin kaupunkiympäristössä Suomessa, joten epäilemättä lapsiperheen arjen pyöritys vaatii vielä enemmän. Kirjassa ei kuvata kuin muutamia vastoinkäymisiä ja ikäviä yllätyksiä, kuten hiiriä, vuokraemännän säästäväisyyttä ja hedelmien saannin vaikeutta. Epäilemättä arkiset asiat kaatuvat vaimon hoidettavaksi eikä muu perhe ole niin innostunut jatkamaan oleskelua kesän yli Töhtyrissä kuin kirjoittaja. Kesällä on myös yleensä kuuma, liki +30 astetta (mannerilmasto!) eikä kuumuutta pääse turvaan mihinkään.

Oli mielenkiintoista lukea kirjaa, joskin lukemiseni sai välillä suorittamisen piirteitä. Kuinka huonosti tunnenkaan, tiedänkään ja tajuankaan Venäjän valtion laajuutta, erilaisia kansallisuuksia ja  suuria etäisyyksiä sekä luonnon ankaruutta ja monimuotoisuutta. Historiatietämyksessäni taitaa myös olla aukkoja, joita kirja paikkaa sen verran kuin käsiteltävä asia vaatii - ei enempää. Vaikka korruptio ja vaalituloksen ennalta-arvaatavuus ovat olleet tiedossa, oli kuitenkin hämmentävää lukea todellisen äänestysaktiivisuuden ja ilmoitetun äänestysprosentin eroista. Niinikään salailu ja vakoilijoiden pelko teollisuuslaitoksissa hämmensivät. Kirjassa oli niin paljon uutta ja erilaista sisältä päin nähtynä ja kuvattuna, että olisin ollut pienempäänkin pakettiin tyytyväinen. Mutta kaikella kunnioituksella: hieno suoritus vuosi Siperiassa ja kirja.

Jäämeren jään tuho ei ole epämääräinen uhkakuva, vaan katastrofi, joka tapahtuu nyt. Vaarana on, että koko järjestelmä keikahtaa uuteen asentoon, jolloin ilmaston lämpeneminen ei enää edellytä hiilidioksiiden lisäämistä ilmakehään. Venuksen uskotaan muuttuneen tällaisessa itseään kiihdyttäneessä ilmastonmuutoksessa kuivaksi ja kuolleeksi planeetaksi. Jos asiaan haluaa vaikuttaa, voi aloittaa itsestään - on laskettu, että länsimainen ihminen tuhoaa 30 neliömetriä jäätä vuodessa. s.394

Jussi Konttinen: Siperia - Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. - HS-kirjat 2019. -
Kuvat Jussi Konttinen. -Kartat Jukka Pylväs. - 412 sivua 

maanantai 14. syyskuuta 2020

Sinisalo Johanna: Vieraat

 


Tämä Kariston kauhuromaanikilpailun voittaja on sellaista kauhua, jota minäkin kestän lukea. Luin jopa mielelläni Essin ja Siirin, Sissin ja Luukkaan tarinaa. Jos en olisi tiennyt kauhuaiheesta,  olisinko ehkä lukenut tätä lesboparin parisuhde- tai perhe-elämäkuvauksena? Ehkä en sittenkään. Nyt aika nopeasti aavistin kauhun lähtökohdan heti alussa, mutta ei se haitannut. Pidän tällaisestä vähitellen sisältä päin kehittyvästä uhasta.

Essi on osallistunut aikoinaan MasterChef-kilpailuun vegaaniruualla ja perustanut sittemmin vegaaniravintolan, jossa tekee lujasti töitä.  Hän kaipaa julkisuutta ainakin lisäämään myyntiä ja on valmis paljastamaan perheen asioita tiettyyn pisteeseen asti. Siiri hoitaa kotona lastaan Luukasta, joka ei ole oppinut puhumaan. 6-vuotias Sissi, Essin synnyttämä, käy Lellussa, esikoulussa. Kotiasioiden lisäksi Siirin vastuulla on tilitoimisto. Molemmilla lapsilla on yhteinen isä, Ville, neurologi, joka elää graafikko Hisaon kanssa ja auttaa perhettä paitsi asiantuntijana, myös lastenhoitoavulla, milloin konferenssimatkoiltaan ehtii. Luukkaan puhumattomuus varjostaa onnellista parisuhdetta, johon ilmaantuu lasten kautta muitakin säröjä. Yhteiset lapset ovat myös äitinsä lapsia ja kun äiti on eri ja lapset kehittyvät erilailla, hiipii ristiriita salaa kuvioon.

Olen itse seurannut vierestä adoptiolapsen kasvamista perheessä. Isoveljelläni Valtterilla ja hänen vaimollaan on kaksi kiinalaistaustaista suloista vesseliä, ja he ovat elävä esimerkki siistä, kuinka biologinen vanhemmuus ei ole mikään edellytys sille, miten lämpimästi, herkästi ja huomioonottavasti - suorastaan riemukkaasti - vanhemmat voivat lapsiaan rakastaa. s.31

Tarinaa vievät eteenpäin Essi, Siiri ja Sissi omilla puheenvuoroillaan. Myös sähköpostit Villelle ja häneltä äideille tuovat uutta sisältöä tarinaan. Hienosti Sinisalo paljastaa henkilöiden, jopa 6-vuotiaan ajatusmaailman näiden jaksojen kautta.

Pidin tästä kirjasta, kuten olen pitänyt muistakin Sinisalon kirjoittamista mm. Ennen päivänlaskua ei voi ja Linnunaivot. Olihan tämä taas erilainen, mutta yksityiskohtia myöten johdonmukainen. Uudistuminen onkin yksi Sinisalon vahvuuksista, sujuvan, varmaotteisen ja jotenkin raikkaan kerronnan lisäksi. Ehdotomasti suosittelen tätä muillekin, niin kauhun kuin fantasian (maagisen realismin) ystäville. Etuliepeen esittelyteksti määrittelee Sinisalon spekulatiivisen fiktion mestariksi, joten löytäköön kirja lukijoita hyvin laajasti!


Johanna Sinisalo:Vieraat :romaani. -Karisto 2020.- Kansi: Jussi Karjalainen. - 448 sivua




sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Stridsberg Sara: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg
Rakkauden Antarktis
Tammi 2019
Ruotsinkielinen alkuteos: Kärlekens Antarktis 2018
Suom. Outi Menna
304 sivua

Sillä vaikka olin niin nuori ja vasta aloittamassa jotakin, minulla oli lakkaamatta vahva tunne siitäettä seisoin jyrkänteen reunalla, että edessäni avautui kuilu johon saattaisin pudota hetkenä minä hyvänsä. Minä kelpaamaton, avuton, heikko ja hyödytön maanantaikappale kaikkien niiden viisikymmentäluvulle kuuluneiden tyttöjen suuressa joukossa jota maailma ei oikeastaan tarvinnut, joka katoaisi jonain päivänä jäjettömiin eikä kukaan jäisi ikävöimään. s. 18

En lakkaa ihmettelemästä Sara Stridsbergin kieltä. Kuinka voi joku kirjoittaa niin kauniisti kuin tässä kirjassa kirjoitetaan? Kuinka joku voi kirjoittaa kauniisti kerrassaan kammottavista asioista. Tässä kerrossa kerrotaan toisen polven syrjäytyjistä, huumeidenkäyttäjistä, jotka siirtävät ongelmaansa seuraaville sukupolville.

Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki. s. 147

Tuskinpa he kaksi olivat milloinkaan olleet ystäviä. He olivat rakastaneet toisiaan kuin kaksi koiraa, mutta eivät olleet koskaan pitäneet toisistaan. Rakshalla ei ollut ylipäätään ollut ystäviä, hänellä oli ollut minut ja Eskil, kun me olimme pieniä, ja se oli riittänyt hänelle eikä hänellä ollut sen jälkeen ollut mitään. Se oli totta. Tabletit olivat hänen parhaita ystäviään, ihanampaa ystävää on vaikea kuvitella, ne olivat joustavia ja mukautuvia eivätkä kiukutelleet koskaan . s.79

Minä-kertojan näkökulmasta perustellaan ja tuomitaan, kerrotaan omaa tarinaa ja samalla vanhempien ja lapsien - ja huumeiden tuomaa vapautta ja vankilaa.

Yhtenä hetkenä sitä löytää vapauden, todellisen vapauden, samanlaisen kuin jos lapsi eksyisi metsään ja sudet ottaisivat hänet laumaansa eikä hän löytäisi enää takaisin entiseen elämäänsä, saati muistaisi sen olemassaoloa. s. 47

Niin vanhempien kuin omien lasten tarina kerrotaan sivujuonteina päähenkilön, murhatun naisen kuolemanjälkeisenä pohdiskeluna. Stridsberg kuvaa prostituoidun paloittellun ruumiin osien sijaintia ja samaan aikaan naisen muistoja ja läheisten reaktioita ja tämän kammottavan tarinan hän kääntää runolliseksi, surumieliseksi kertomukseksi, jota ei voi jättää lukematta sen kerran aloitettuaan. Nainen yrittää löytää syytä omaan kohtaloonsa ja havaitsee yhtäläisyydet vanhempiensa ja oman käytöksensä välissä.


Ajattelen toisinaan että Ivan ja Raksha olivat ihmisinä holtittomia, että he kohtelivat ylimalkaisesti asioita jotka olivat tärkeitä, loikoivat päiväkausia rannalla, ryyppäsivät auringossa ja unohtivat meidät. Mutta heille kävi varmaan samalla tavalla kuin minulle ja Shanellekin. Sitä toivoo pelastuvansa lastensa avulla ja unohtaa miten pieniä ja viattomia lapset ovat, miten helposti he menevät rikki, kun heidät houkuttelee esiin heidän syntymättömyytensä pimeyksistä tietämättä mitä on tekemässä. s. 300

Jo lapsen saadessaan heroiiniriippuvainen pariskunta menettää ensimmäisen lapsensa Vallen huoltajuuden. Solveig annetaan heti synnytyksen jälkeen pois, koska äiti ymmärtää, ettei parempaa tulevaisuutta voi tulla hänen kanssaan. Vallen kohtaloa varjostaa vielä lapsuuden kokemukset.

Olin monta kertaa jättämässä kirjan kesken kaikkia ruumiin palasia kuvattaessa, mutta upean kielen ote piti ja luin sen ahmien loppuun. Suosittelenpa sitä edelleen muidenkin luettavaksi.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Dufva Lotta: Limbodusa

Lotta Dufva
Limbodusa
Otava 2020
248 sivua

Kerrankin tutustun kirjailijaan esikoisromaanin kautta. Eikä Lotta Dufvan kirja tuota pettymystä. Se on kiehtova tarina -vaikka onkin dystopia. Olen alkanut säästellä itseäni kammottivilta tulevaisuudenkuvilta, koska todellisuus tarjoaa riittämiin kauhisteltavaa.

Vaan tämä kirja vei mukanaan. Dufva oli sitonut hurjat skenaarionsa rakkaustarinalla ja se teki kirjaan hiukan lempeämmän sävyn. Silti:

Kaikki rajat on suljettu, kulkemaan ei pääse kuin sotilaspassilla, joten pohjoisesta rämpivien matka on pitkä ja kiertää monien metsiköiden ja piikkilankojen yli. Sveitsi on puolueeton mutta suljettu, eikä Alppien yli muutenkaan pääse kovin keskinkertainen vuoristomatkailija. s.49

Kirjan nykyisyys kuvataan Lampedusan saarella, jonne päätyy Euroopasta poispyrkiviä pakolaisia. Toinen aikataso on menneisyydessä Helsingissä, Suomen itärajalla, Berliinissä, Puolassa, Pariisissa ...Ingrid on päätynyt Lampedusan saarelle myymään ja juomaan viinaa, lähimpänä seuranaan unkarilainen tiskijukka Miklos. Vaikka hän tietää suuren rakkautensa Suomalaisen olevan kuollut, hän kuvittelee yhä näkevänsä miehen tämän tästä väkijoukossa. Yhdessä he ovat saaneet aikaan fasistiselle Eurodefille vastaiskun, joka on myllertänyt koko Euroopan.

Eurodefin hallinnon hienous oli siinä, että se ihan rauhassa, mutta yhtään periksi antamatta pakotti ihmiset aina vaan hienompiin yhä tiukentuviin normeihin: kukaan ei oikeastaan edes tajunnut, mitenme luisuttiin siitä, että heteroperheiden lapset sai enemmän lapsilisiä, siihen, että homot suljettiin eheytymisleirille. Kun entinen äärikonservatismi oli tätä nykyä keskitietä, tuntui ihan loogiselta seuraavalta askeleelta alkaa suunnitella homouden siirtoa takaisin rikoslakiin. Kaapista oli tullut taas elinehto. s. 198

Vallankumousta tehdään paitsi toreilla myös ennenkaikkea verkossa vaikuttamalla, Shadowbookissa.

No, Agora rikkoi kaikki kuplat. Aamunkoi hermostui todella pahasti jokaisesta kansalaisen kirjoittamasta artikkelista ja bloggauksesta, joka automaattisesti ilmestyi foorumille.s.191

Paitsi eri aikatasoja, kirjan tarinaa vievät eteenpäin sekä Suomalaisen että Ingridin kertomukset. Suomalainen ei ole ihan sitä, miksi Ingrid hänet luulee, vaikka Eurodefin joukkojen palkkasoturimenneisyys paljastuukin melko varhaisessa vaiheessa. Molemmat ovat opiskelijoita ja aktiivisia Shadowbookin käyttäjiä, diginatiiveja, jotka osaavat käyttää verkkoa ja verkostoja tavoitteidensa ajamiseen. Ingrid hankkii opiskelurahoja tanssijana yökerhossa, koska välit rikkaisiin vanhempiin ovat kylmenneet.

Maailma on tyystin toinen kuin nykytodellisuus, mutta jälkiä Suomeen ja Eurooppaan on löydettävissä. Neogordin ja Euroopan lisäksi maailman johtovaltioihin kuuluu Kiina. Nigeria on kuitenkin fasistisesta  Euroopasta pakenevien kohdemaa, Lampedusan saari välietappi, jonne ajautuvat ne, joilla ei ole mahdollisuutta jatkaa Afrikaan.

Siinä minäkin voisin olla, jos elämä olisi kulkenut eri uria, jos en olisi tavannut sinua. Haluaisinko minä toisenlaisen elämän? Vaikea tietää. Harvemmin sitä elämässään katuu ,paljon vähemmän katuu mennyttä kuin huolii tulevasta. Tai ehkä se on vain minun mielentilani: joku psykiatreistani sanoi joskus, että masennus on sitä että menneisyys kaduttaa ja ahdistus sitä että tulevaisuus pelottaa. s.107

Viehätyin yllätyksekseni surumielisestä ja paikoin hyvinkin rankasta kirjasta, jossa mikään ei ole ruusunpunaista ja kaunista.

(Luin samaan aikaan etäsatuna lapsenlapsilleni Aili Somersalon yli satavuotiasta kirjaa Mestaritontun seikkailut. Kun siinä kirjassa puhutaan Aamuruskon maan kuninkaasta, on tässä kirjassa Aamunkoi - järjestö. Molemmissa kirjoissa sumu tekee näkymättömäksi tai ainakin haihduttaa ääriviivat. Välillä en ollut ihan kartalla, kumpaa kirjaa mietin ja se oli aika kiehtovaa. Molemmat kirjat ovat (yhä) lukemisen arvoisia!)

Ekholm Kai: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte

Ekholm Kai
Jörn Donner, kuinka te kehtaatte
Docendo 2020
389 sivua

Olen kuullut puhuttavan elämäkertojen lukemisen olevan tietyn ikäisten, usein vähän vanhempien ihmisten harrastus. En vieläkään niihin tartu kovin usein, mutta Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan paneutuminen hiljan kuolleen Jörn Donnerin elämään herätti kyllä kiinnostuksen. Sitä paitsi siitä tuli kirjallisuuspiirimme käsittelyyn tuleva teos.

Minä hengitän ja elän kielen ja kirjoittamisen kautta, mutta olen usein paennut muuhun. Kirjaimiin piirtyy se mitä teen, ei mihinkään muuhun. Se ei ole paljon. Se on jotakin. s.94

Tätä taustaa vasten tuntuu maton jalkojen alta vetämiseltä, kun Ekholm arvioi  Donnerin kaunokirjallisen romaanisarjan, johon 1984 Finlandia-palkittu teos Isä ja poikakin kuuluu aikaansa sidotuksi. Samalla se tuntuu virkistävältä ja rohkealta. Ekholm selvästi arvostaa kohdehenkilöä, mutta uskaltaa silti sanoa romaanien menettäneen ajan myötä arvonsa ja muuttuneen puiseviksi. Puhumattakaan Mammutti -kirjasta, jonka kustantajalle tarjoamista hän pitää hulluna tekona.

Otaksun, että kenelläkään kustantamossa ei ole ollut kanttia tehdä Ison D:n käsikirjoitukselle mitään. Ei edes ehdottaa muutoksia. Antti Majander

Löytyykö Donnerin merkitys jälkipolville siis noista asioista, joihin hän itse sanoo paenneensa: elokuvista, valtiopäiviltä, matkoista,  matkakirjoista, reportaaseista, arvosteluista tai mihin moneen muuhunkin mies on ehtinyt? Löytyykö merkitys Donnerista itsestään kulttuurihenkilönä, joka on oma itsensä eikä suostu kumartelemaan muille kuin Ingmar Bergmanille? Tuskin sitä kuitenkaan kannattaa etsiä naissankarin maineesta tai aktiivisesta seksuaalisuudesta.



Tutkijana hän laiminlyö lähdeluettelot ja vie näin teoksiltaan pysyvämmän merkityksen pois, kuten Elmer Diktoniuksen elämäkerrasta, jota Lasse Koskela suomii ankarasti:

"Surkuhupaisan kontekstinrakentelun, käsitteellisen tarkk, vaan Donnerin elämän eri osa-alueitauden vieroksumisen, lukematta jättämisen ja yleisen huolimattomuuden lisäksi Donnerin teosta rasittaa ylenmääräinen donnerkeskeisyys ja veltosti rönsyävä esitystapa, jonka turvin Donner pääsee esittelemään tunnettuja kamujaan Mikko Pesälästä Pablo Nerudaan." s. 276

Kirja ei etene kronologisesti, vaan Donnerin elämän eri osa-alueita ja erityisesti työn kohteita käsitellen. Se tuo kirjaan hyvän ja uutta löytävän vireen. Käsittelytapa ei kuitenkaan sulje pois Donnerin omalaatuisuutta, ahkeruutta ja monipuolisuutta. Sitä alleviivaa yhden luvun otsikkokin : Miten tullaan Donneriksi?

Donner ei halunnut tulla määritellyksi suomenruotsalaiseksi, vaan suomalaiseksi, joka puhuu myös ruotsia. s.173

Donnerin uppopaistettu itsekkyys on rehellisyyden peruskurssi s.298


Laajaa tuotantoa ei olisi ilman suurta tunnollisuutta. Kaikki nämä korreloivat suureen narsistiseen älykkyyteen, josta yhteiskuntamme palkitsee. Se ei palkitse nöyryydestä, luonteen harmaudesta tai sosiaalisesta mielenlaadusta. s. 311

Kirja jätti hiukan surullisen olon. Sitä sen suuremmin miettimättä olen aina ihaillut Donnerin, omapäisyyttä ja uskallusta sanoa mielipiteensä, vaikka Gambia-keikan aikohin olin kahden vaiheilla. Nuorempana ihailin kaiketi myös edustavaa ulkomuotoa , vanhempana annoin Donnerin kaunokirjallisuudelle arvoa pelkästään yhden lukemani kirjan (Finlandia-palkittu) ja tuttavien mielipiteiden perusteella. Nyt häntä ei enää ole. Tulee  ikävä, vaikkakin hämmästyin median huomiosta Donnerin  kuoleman jälkeen.

Kirja myös muutti käsitystäni Donnerin merkityksestä. Se on reipas ja raikas analyysi, joka ei kumartele yhtään sen enempää kuin kohdehenkilönsäkään. Kerrassaan loistava elämäkerta, jota ei ole tehty kuolemaa kunnioittaen. Onneksi Ekholm kehtasi.

Olga Tokarczuk 2019 Nobel-puheessaan: "Kirjallisuus on yksi harvoista elämänalueista, jotka yrittävät pitää meidät kiinni maailman konkretiassa, sillä kirjallisuus on luonnostaan aina 'psykologista'. Se näet keskittyy henkilöidensä sisäisiin näkökulmiin ja motiiveihin, paljastaa heidän kokemuksensa tavalla, joka muutoin on täysin suljettu toisilta ihmisiltä, tai ihan vain provosoi lukijan tulkitsemaan heidän käyttäytymistään psykologisesti." s. 298









torstai 4. kesäkuuta 2020

Mooses Mentula: Toiset meistä

Mooses Mentula
toiset meistä
WSOY 2020
247 sivua

Koko Tinon aikuinen elämä oli ollut kuin haiden seassa uimista. Joka kerta, kun hän edes vähän elätteli toivetta tilanteen paranemisesta, paniikki potkaisi takaisin petojen armoille. Enää pitkään aikaan hän ei ollut uskaltautunut astumaan edes laiturille. s.36

Tinon vanhemmat olivat asettaneet poikaan suuret toiveet ja Tino oli kuvitellut täyttävänsä toiveet helposti, kunnes lääketieteelliseen tiedekuntaan pyrkiessään Tinoon iski paniikki eikä hän pystynyt tekemään ainuttakaan tehtävää. Sama toistui vielä äärimmäisen huolellisen valmistautumisen jälkeen seuraavana vuonna. Eikä Tino ole tuon jälkeen voinut kenellekään väittää pitävänsä välivuotta, sillä aika kuluu enimmäkseen ihmisiä vältellen vatupassissa sohvalla. Kaupassakäyntikin vaatii rohkeutta, jonka saa vain oluttölkistä. Kunnes ihmispakoilu johtaa Tinon antikvariaattiin, jossa epämääräinen kauppias pakottaa lunastamaan kirjakassin. Tuon kassin sisältö avaa Tinolle uuden maailman.

Kauppias paljastuu Charles Bukowskiksi, joka ryhtyy mentoroimaan Tinoa ja vähentämään tämän pelkoja elämää ja rakkautta kohtaan. Tino luo itse tarinaansa kirjailijoiden kirjoissaan antamien viitteiden perusteella. Mukaan fantasiaan pääsee  kadulla pakoiltu Mirjami tyttärineen ja kun Bukowski saa ohjausapua  Jack Kerouacilta, alkaa matka, joka vie kauas pois kotisohvalta akvaarion ääreltä. Nämä kaksi kaveria eivät selviä Tinon ohjauksesta , mutta kassissa riittää kirjoja ja apua tulee niin George Orwellilta kuin Jane Austenilta ja Edgar Allan Poelta.

Eli tämä on se porukka, jonka on toimittava, Jane sanoi ja jatkoi: -Charlesin ja Georgen lapsellisen uhon aikana ennätin pohtia tarinaa sen verran, että ymmärsin jotain. Tinon pitää antaa itselleen lupa sairastaa ja tajuta, ettei hänen elämänsä tarvitse edustaa kenellekään muulle mitään, Jane sanoi. s.213

 Pidin kirjasta kovasti. Hienosti lähti niin mielikuvitus kuin kirjallinen maailma näyttämään Tinolle tietä parempaan tulevaisuuteen, mikä viehätti erityisesti. Tämän lisäksi tarina on kerrottu sujuvasti ja se tekee siitä uskottavan - hmm, no, ainakin lähtökohdiltaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kotimainen uutuus.