Veljeäni oli aina piinannut kummallinen tarve todistaa maailmalle olevansa jotain enemmän. s.187
Tapani Luoto on ihailtu ja menevä mies, joka odottaa YK:n ilmastoraportin tiedotustilaisuutta juhlana, joka kruunaisi hänen yliopisto- ja tutkijanuransa. Vähitellen julkisuuteen vuotaa tietoja ihaillun miehen naissuhteista, jotka eivät miestä mairittele. Tapahtumia kerrotaan Iltalehdestä potkut saaneen toimittajapojan, Aleksin, Alma-tyttären, ex-vaimo Lindan ja Aliina-siskon näkökulmasta. Kaikkiin heihin Tapio Luodon elämällä ja toiminnalla sekä myös negatiivisella julkisuudella on vaikutusta.
"Totuus on kuin peilipallo. Se säihkyy aina siitä suunnasta, mistä sitä valaistaan....." s.265
Tapani Luodon maine ja glorian haihtuminen kuvataan mielestäni parhaiten toimittajapojan näkökulmasta. Poika on ihaillut aina isäänsä eikä oikein tahdo uskoa lehtien paljastuksia, vaan pitää juttuja vähintään liioiteltuina. Hänen kaunis ja menestyvä Julia-vaimonsa pitää ohjat käsissään ja Aleksi tuntee itsensä reppanaksi niin työyritelmissään kuin lastenkasvatuksessa pystyvän vaimon ja menestyvän isän varjossa.
Aleksin sisar Alma on itsenäinen nainen, joka markkinoi taifuunien liikeitä ennakoivaa sovellusta Kiinassa. Hän ei halua perustaa perhettä eikä sovitella perinteistä naisen roolia itselleen. Miehestään jo aikoja sitten eronnut lasten äiti Linda kasvattaa viiniköynnöstä Suomessa ja maistelee tiuhaan tahtiin muissa maissa tehtyjä viinejä. Tapio Luodon sisar on elänyt jo pitkään omaa elämäänsä lapsettomassa avioliitossa. Veli ei ole juuri ehtinyt häntä tapaamaan.
Kirja käsittelee tämän päivän puheenaiheita, kuten ilmastonmuttosta ja erityisesti metoo-liikettä, mutta näistä raameista kirjoittaja löytää henkilöidensä repliikkeihin suurempiakin, ajattomia totuuksia ja pohdintoja ihmisen elämän ja työn merkityksestä ja vastuullisuudesta. Sujuvaa ja mukanaan vievää kerrontaa rupesi omassa päässäni haittaamaan henkilöiden ja teemojen paljous. Aleksin näkökulma oli kertojana vahvin. Alman ja sisaren tarina jäivät irrallisemmiksi. Tuntui kuin kirjaan olisi mahdutettu monen kirjan ainekset. Hyvä, lukemisen kestävä kirja tämä silti oli.
Mietin, mitä muuta Osmosta oli jäänyt tähän maailmaan kuin parin metrin syvyyteen haudattu uuran ja kasa vanhoja kulahtaneita vaatteita, joita en ollut raaskinut heittää pois.
Tiesin, että myös Osmo oli miettinyt samaa kysymystä. Se oli piinannut häntä aivan kuin se piinasi nyt veljeäni. En tiennyt, miksi heille oli niin tärkeää jättää jälkeensä jotain pysyvää. Kuin heidän elämänsä olisi valunut hukkaan, jos he eivät olisi saaneet jotain merkittävää aikaiseksi. Se tuntui lapselliselta ja vähän säälittävältäkin.
Niinkö he kuvittelivat, että heitä mitattiin?
Ihmisinä, aviopuolisona, miehinä.
Eivätkö he ymmärtäneet, ettei ihmisen mitta ollut suurissa saavutuksissa, vaan kaikissa niissä pienissä teoissa, kun kukaan ei ollut katsomassa ja jokainen oli vastuussa vain itselleen. s.203
Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset. Otava 2020. Kan
si: Tuomo Parikka. 302 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti