maanantai 31. lokakuuta 2022

Jalonen Riitta : Omat kuvat


 Voiko kirjailija jäädä eläkkeelle ja lopettaa kirjoittamisen? Christer Kihlman teki niin aikoinaan ja kertoi myöhemmin katuvansa päätöstään enemmän kuin mitään muuta. Nyt Riitta Jalonen ilmoittaa, että hänen neljästoista romaaninsa on hänen viimeisensä. Hurja päätös ja ilmoitus. Kuulin tämän ennakkoon YLE:n Luomiskertomus-ohjelmassa ja uteliaisuuteni heräsi. Omat kuvat -kirjassa päähenkilönä on kirjailija itse, hänen tapansa kirjoittaa ja elää. Riitta Jalonen selittää itseään omien kokemustensa ja kirjoittamiensa kirjojen kautta.

Jos kykenisin kertomaan syyn, miksi kirjoitan, minulla ei olisi tarvetta raivata sanoilla tietä umpihankeen. Mieli on aikanaan sysännyt syyt pois näkyviltä mutta samalla rakentanut salaa ilmaisun tarpeen: kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko.

Hajanaiset muistikuvat ja hauraan herkät tunnelmakuvat kertovat kirjailijan elämän tärkeistä asioista: sairauksista, jotka ovat kääntäneet elämän suuntaa lapsesta asti, pikkuveljestä, joka on otettu pois, siirretty muualle, isän kuolemasta ja aviopuolisosta. Mannin Taikavuori-kirjan maisema on lohtumaisema myös nuorelle Riitta Jaloselle, jonka päämäärätietoinen toipuminen tapahtuu Sveitsissä.

Kävellessäni ylös kohti Taikavuoren parantolaa jalat eivät kuitenkaan tahdo jaksaa, viivyttelen ja pysähtelen. Tarvitsisin jonkun työntämään minua tästä eteenpäin. Haluan päästä perille, enkä kuitenkaan halua. Taikavuoren kaikki lauseet on levitetty matkan varrelle, eikä minulla ole voimaa lukea niitä uudelleen ja varmistaa, että ne ovat olemassa tässä maisemassa.

Kirjailija elää myös kirjojensa päähenkilöiden kautta tai oikeastaan he kaikki elävät hänessä. Toinen päähenkilö on jo idullaan, vaikkei toinen ole vielä päästänyt irti. Edelleen hän luettelee heidät nimeltä. Tärkeimmäksi nousee Janet Frame, uusseelantilainen kirjailija, josta Jalonen on kertonut romaanissaan Kirkkaus.

Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä. Joskus on ollut vaikeaa synnyttää toden päälle peitetarinaa, jonka läpi lukijalla olisi mahdollisuus nähdä.

Fiktiiviset ihmiset eivät paina mitään, he ovat samankaltaisia kuin ajatukset, fyysisesti kevyitä mutta joskus hyvin raskaita kantaa.

Kun lukee Riitta Jalosen työtavasta, lisääntyy ymmärrys lopettamispäätöstä kohtaan. Hän kirjoittaa muistikirjoja, joiden käsiala vaihtelee päähenkilön mukaan ja vasta sitten -karsimisen jälkeen - vie tekstin tietokoneelle ja printtaa - edelleen työstettäväksi. Huolellinen vaikkakin kuluttava työtapa näkyy kielen viimeistelyssä ja sanomisen  tiheydessä. Välillä tuntui kuin olisin lukenut mietelausekokoelmaa. Tämä vaatii myös lukijalta enemmän, sillä juoni ei kannattele eikä vedä seuraavaan lukuun. Koska kirjailija puhuu paljon kirjoittamisesta ja oivallukset ovat tuoreita ja omaperäisiä, säilyy  ainakin kirjoittavan lukijan kiinnostus.

Ei Jalonen kysy kirjassaan lupaa lopettaa, vaan kertoo tehdystä päätöksestä, jolla on vahvat perusteet. En ole elänyt kirjailijan elämää ja olen kirjoittanut aktiivisemmin vasta eläköidyttäni. Ehkä tämä kirja kuitenkin vakuutti minutkin ja ymmärsin sanojen painoa.

Olen liian tiheä; minua pitäisi harventaa, mutta kirjoittaminen ei sitä tee. Se rehevöittää niin, että pelkään kasvavani umpeen. Pitkäksi aikaa paikalleen jääneet kuvat suurenevat ääriensä yli, sieltä sanat hitaasti tippuvat. Kun olen luullut kaiken loppuvan, sanat ovat törmänneet minuun.

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi, 2022. Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen. 163 sivua

maanantai 10. lokakuuta 2022

Hämäläinen Pilvi: Cinderella

 Kun kirjailija on julkisuuden henkilö ja kirja on esikoinen, tartun teokseen varovasti ja epäröiden. Niin nytkin, kun Pilvi Hämäläinen, jonka olin tottunut näkemään TV:n hupailujen sanavalmiina esiintyjänä, kirjoitti romaanin. Turhaan epäilin. Hän osaa myös kirjoittaa.

Päähenkilöitä on kolme: mummo Sirkka, hänen tyttärensä Siru sekä tyttärentytär Jade. Kirja kertoo siitä, kuinka huono-osaisuus siirtyy sukupolvelta toiselle ja kuinka häpeää peitellään. Siitä huolimatta häpeä on kaikkien näkyvillä. Sirkka-mummo kantaa häpeää omasta juomisestaan, ja varoo kilisyttämästä kassiaan bussiin astuessaan. 

Sirkan saa aina ilahtumaan, jos se saa kuulla jollain muulla menevän huonosti. Muiden epäonnistumiset lohduttavat sitä, ja siksi Jade kertookin sille aina mielellään, miten Hervantaisen Jarmo törmäsi keskellä päivää humalapäissään mopolla Salen seinään....

Vihdoinkin Sirkka kuuntelee. Virallisen kuuloiset tahot, kuten lautakunnat, virastot, ministeriöt ja kansliat ovat niitä harvoja tahoja, joita Sirkka suostuu kuuntelemaan. Sellaisille tahoille hän halusi olla mieliksi, ja sellaisten tahojen silmissä se halusi näyttäytyä vakaana ja arvokkaana.

Sirulla on ollut veli, Hannu, joka on ryypännyt ja pilannut Sirkan mielestä elämäänsä kaksin käsin. Sirkka kantaa syyllisyyttä menneistä virheistään, katuu kasvatusyrityksiensä ankaruutta, kun on pakottanut syömään riisipuuroa, vaikka poika halusi pitsaa. Sitten poika on äitiään lohduttaakseen syönyt puurot roskiksesta, jonne ehti ne heittää. Siru joutuu vielä aikuisenakin syömään palaneita pullia, koska on joskus kehunut niiden olevan normaaleja parempia. Rakkaus pilkahtelee outoina tekoina ja vaatii valheita.

 Siru on joutunut joukkoraiskauksen uhriksi ja hän on kasvattanut yksin Jadea. Hänen hahmonsa on uskomattoman yritteliäs ja valoisakin. Hän on alati valmis kuvittelemaan itsestään suuria ja pystyvänsä ties mihin, vaikka parturikoulu on jäänyt kesken ja mallinhaaveet ovat kaukana takana päin.

 Päähenkilöksi nousee teini-ikäinen Jade, joka yrittää tehdä omasta elämästään jotain muuta kuin kotona näkemästään. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä Jade on yksin, syrjitty ja kiusattu. Hän kaipaa epätoivoisesti kaveria ja sellainen tuntuu löytyvän Liisasta, joka on vasta muuttanut paikkakunnalle. Kotiolot eivät kuitenkaan edistä vaikutuksen tekemistä.

Kun äiti lopulta pääsee Jaden valhekärryjen kyytiin, se on niin mielissään, että valjastaa kärryjen eteen oikein vauhkon hevoslauman. Äiti juoksee eteiseen hakemaan korkkareita. Jadea kaduttaa, ettei hän heti paljastanut totuutta. Hän tajuaa, että äiti saattaa vielä mennä niin pitkälle, ettei Liisa tule uskomaan sanaakaan.

Sivuhenkilöitä on melkoinen liuta. Heistä tärkeimmäksi nousee Änkky-Jari, joka on opettajan poika ja lorujen taitaja: oli kerran onnimanni, onnimannista matikka, matikasta maitopyörä...Yhtälailla kuin Änkky-Jarilla, on hänen äidillään kuvaava kutsumanimi: Hienohelma-Anneli. Muitakin sivuhenkilöitä on kuvattu samalla tavlla: Säätäjä-Vitikainen, Nössö-Tuula, Lika-Anneli..Tärkeitä ovat myös lemmikit : Poppaloora-koira ja kissa Höpötiti-Miisu. Viimeistään nämä nimet paljastavat kaiken mustan huumorin, jolla koko surullinen tarina kerrotaan. Se on ehdottomasti kirjan vahvuus.

Tapahtumat pikkukylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, ovat vauhdikkaita. Elämää kylässä hallitsevat myös tv-ohjelmat, kuten  kirjan alaotsikot paljastavat. Myös sosiaalinen media on kaikkien päähenkilöiden käytössä, joskin Jaden mielestä mummo ei ymmärrä tekemisiään facebookissa. Viimeistään pikkutunneilla Sirkka jakaa Jääkärimarssi -linkkejä useampaan kertaan. 

Ehkä kirjan tapahtumista olisi ilman kakkahuumoriakin selvitty. Se tuntui paikoin liian yliampuvalta ja tarkoitukselliselta. Onneksi kirjassa oli niin paljon muutakin ja vauhti oli niin kova, ettei tehnyt mieli hypätä kyydistä. Vaikeita asioita on helpompi lähestyä huumorin kautta, kuten kirjailija itse Helsingin Sanomien haastattelussa 21.9.2022 totesi.

Pilvi Hämäläinen: Cinderella. Otava, 2022. Kansi:Elina Warsta./Etukannen kuva-aihe Pilvi Hämäläinen. - 261 sivua




sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Simukka Salla: Tästä kaikki alkaa


 Olin etukäteen niin kovin innostunut tästä kirjasta, että saatuani sen käsiini, tunsin itseni hieman pettyneeksi. Voiko kirja, jonka kerronnassa on mukana kauhuelementtejä erodraaman lisäksi olla näin ohut, alle parisataa sivua? Odotin pitkää nautintoa. Nyt kun olen kirjan lukenut, tiedän, että se on juuri sopivan mittainen, siihen mahtui kaikki tarvittava niin parisuhteesta kuin vähitellen kasvavasta selittämättömän pelosta.

Nova ja Isla ovat muutama vuosi sitten ostaneet talon maaseudulta, syrjäiseltä paikalta. Nyt heidän suhteensa on päättymässä, mutta Isla ei ota sitä uskoakseen. Molemmat naiset tekevät töitä kotona. Isla työstää väitöskirjaansa ja hän on matemaatikko. Nova on taiteilija, tekee mm. kuvituksia lastenkirjoihin ja etsauksia. Tarina kerrotaan Novan näkökulmasta. Nova tuntuu olevan herkempi ja heikompi osapuoli, Isla suhtautuu asioihin rationaalisemmin ja selittää Novan kokemat oudot asiat järkiperäisesti. Kaikenlaista outoa ilmestyy Novan maailmaan, keittiökoisia jauhopusseihin, tuleen syttyvä leivänpaahdin, kulunut matkalaukku, portaita ja vielä paljon muuta. Taitavasti Simukka rakentaa arkiympäristöön vihjeitä oudosta ja pelottavasta. Välillä lukija laittaa kaiken Novan unennäöksi tai mielenhäiriöksi, välillä mukana olevat vanhat tarut näyttävät toteutuvan.

Suljettu ovi ei myöskään enää sulkenut muuta maailmaa ulkopuolelle. Maailma huusi oven alta ja saranoiden raoista. Toisen ihmisen läsnäolo löysi pienen rakosen, joka oli jäänyt tukkimatta, ja tunkeutui sisälle.

Suljettu ovi oli syytös ilman todisteita.

Suljettu ovi oli turvapaikka ilman rauhaa.

Keskeiseksi kauhugeneraattoriksi muuttuu Islan ja Novan yhdessä hankkima talo, jonka aiempaa historiaa naiset eivät ole selvittäneet ostaessaan sen perikunnalta. Tässäkin kohtaa kirjailija tuo Novan tuntemukset lähelle lukijaa. Aikakauslehdet ja tv-ohjelmat kertovat, kuinka joku talo on heti tuntunut omalta ja taloa on käytetty myös oman minän symbolina. Novan tuntemukset ovat syvempiä.

Kun kiinteistönvälittäjä ja Isla olivat menneet syvemmälle taloon, Nova oli tarkoituksella jättäytynyt vähän jälkeen päästäkseen kuuntelemaan huoneiden hengitystä yksin. Hän oli painanut kämmenensä seinää vasten,  ja oli kuin talo olisi huoahtanut tunnistamisen merkiksi.

Sinä tulit. Minä olen odottanut sinua.

Kirjassa on läsnä myös  pandemia, tosin taustalla. Viruksen ja ydinsäteilyn uhat ovat samalla tavalla näkymättömia kuin mielen sisältä tulevat. Yhtä lailla niitäkin on vaikea käsittää ja tunnistaa.

Eihän kissan turkin silittäminen voinut olla vaaraksi, vaikka turkista olisi ollut mitattavissa järjettömän suuria säteilymääriä. Eihän uusien vaatteiden ostaminen voinut olla vaaraksi, vaikka vaatteen tuottaminen olisi kuluttanut kohtuuttomat määrät vettä. Eihän ystävän kanssa nauraminen kasvokkain voinut olla vaaraksi, vaikka jokaisen sekunnin aikana olisi hengittänyt sisäänsä valtavat määrät pieniä viruspartikkeleita. Eihän sota voinut alkaa tänään, kun ei se ollut alkanut eilenkään.

Ihminen ymmärsi kuolemanvaaran, jos aseen piippu osoitti häntä kohti. Entä silloin, kun ei ollut asetta eikä piippua eikä kättä pitelemässä?

Kun nyt kertaan lukukokemustani, huomaan edelleen halunneeni viihtyä kirjan parissa pitempään. Eikä tuo tarkoita sitä, etteikö kirja olisi tällaisenaan ollut hyvä lukukokemus. Enkä pidä suotta venytetyistä kirjoista. Kirjailija ilmeisesti hallitsee asiansa, tietää oikean sivumäärän. Onhan Simukka tehnyt jo useita maailmallakin menestyneitä nuortenkirjoja. Tässä oli kaikki olennainen ja siihen on minunkin tyytyminen. Hyvä kirja. Suosittelen.

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa. Tammi, 2022. Kansi Sanna Mander. -167 sivua.