Voiko kirjailija jäädä eläkkeelle ja lopettaa kirjoittamisen? Christer Kihlman teki niin aikoinaan ja kertoi myöhemmin katuvansa päätöstään enemmän kuin mitään muuta. Nyt Riitta Jalonen ilmoittaa, että hänen neljästoista romaaninsa on hänen viimeisensä. Hurja päätös ja ilmoitus. Kuulin tämän ennakkoon YLE:n Luomiskertomus-ohjelmassa ja uteliaisuuteni heräsi. Omat kuvat -kirjassa päähenkilönä on kirjailija itse, hänen tapansa kirjoittaa ja elää. Riitta Jalonen selittää itseään omien kokemustensa ja kirjoittamiensa kirjojen kautta.
Jos kykenisin kertomaan syyn, miksi kirjoitan, minulla ei olisi tarvetta raivata sanoilla tietä umpihankeen. Mieli on aikanaan sysännyt syyt pois näkyviltä mutta samalla rakentanut salaa ilmaisun tarpeen: kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko.
Hajanaiset muistikuvat ja hauraan herkät tunnelmakuvat kertovat kirjailijan elämän tärkeistä asioista: sairauksista, jotka ovat kääntäneet elämän suuntaa lapsesta asti, pikkuveljestä, joka on otettu pois, siirretty muualle, isän kuolemasta ja aviopuolisosta. Mannin Taikavuori-kirjan maisema on lohtumaisema myös nuorelle Riitta Jaloselle, jonka päämäärätietoinen toipuminen tapahtuu Sveitsissä.
Kävellessäni ylös kohti Taikavuoren parantolaa jalat eivät kuitenkaan tahdo jaksaa, viivyttelen ja pysähtelen. Tarvitsisin jonkun työntämään minua tästä eteenpäin. Haluan päästä perille, enkä kuitenkaan halua. Taikavuoren kaikki lauseet on levitetty matkan varrelle, eikä minulla ole voimaa lukea niitä uudelleen ja varmistaa, että ne ovat olemassa tässä maisemassa.
Kirjailija elää myös kirjojensa päähenkilöiden kautta tai oikeastaan he kaikki elävät hänessä. Toinen päähenkilö on jo idullaan, vaikkei toinen ole vielä päästänyt irti. Edelleen hän luettelee heidät nimeltä. Tärkeimmäksi nousee Janet Frame, uusseelantilainen kirjailija, josta Jalonen on kertonut romaanissaan Kirkkaus.
Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä. Joskus on ollut vaikeaa synnyttää toden päälle peitetarinaa, jonka läpi lukijalla olisi mahdollisuus nähdä.
Fiktiiviset ihmiset eivät paina mitään, he ovat samankaltaisia kuin ajatukset, fyysisesti kevyitä mutta joskus hyvin raskaita kantaa.
Kun lukee Riitta Jalosen työtavasta, lisääntyy ymmärrys lopettamispäätöstä kohtaan. Hän kirjoittaa muistikirjoja, joiden käsiala vaihtelee päähenkilön mukaan ja vasta sitten -karsimisen jälkeen - vie tekstin tietokoneelle ja printtaa - edelleen työstettäväksi. Huolellinen vaikkakin kuluttava työtapa näkyy kielen viimeistelyssä ja sanomisen tiheydessä. Välillä tuntui kuin olisin lukenut mietelausekokoelmaa. Tämä vaatii myös lukijalta enemmän, sillä juoni ei kannattele eikä vedä seuraavaan lukuun. Koska kirjailija puhuu paljon kirjoittamisesta ja oivallukset ovat tuoreita ja omaperäisiä, säilyy ainakin kirjoittavan lukijan kiinnostus.
Ei Jalonen kysy kirjassaan lupaa lopettaa, vaan kertoo tehdystä päätöksestä, jolla on vahvat perusteet. En ole elänyt kirjailijan elämää ja olen kirjoittanut aktiivisemmin vasta eläköidyttäni. Ehkä tämä kirja kuitenkin vakuutti minutkin ja ymmärsin sanojen painoa.
Olen liian tiheä; minua pitäisi harventaa, mutta kirjoittaminen ei sitä tee. Se rehevöittää niin, että pelkään kasvavani umpeen. Pitkäksi aikaa paikalleen jääneet kuvat suurenevat ääriensä yli, sieltä sanat hitaasti tippuvat. Kun olen luullut kaiken loppuvan, sanat ovat törmänneet minuun.
Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi, 2022. Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen. 163 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti