keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Cline Emma : Tytöt

Cline Emma
Tytöt
Otava 2016
Alkuteos: The Girls 2016
Suom. Kaijamari Sivill
298 sivua

Ei tämä ollut murhakertomus, vaikka tietty jännite syntyykin todellisuutta mukailevan hippiyhteisöpomon provosoimasta henkirikoksesta, jota kohti kirjassa edetään. Kirjan ydin on kuitenkin muualla. Se kertoo nuoresta teini-ikäisestä tytöstä, Eviestä, joka yrittää hakea paikkaansa maailmassa, etsii hyväksyntää ensin koulutovereiltaan, sitten hippityttö Suzannelta, jonka sattumalta tapaa.14-vuotiaana hyväksyntää haetaan esittämällä aikuisempaa ja kokeneempaa kuin oikeasti onkaan ja yrittämällä miellyttää muita.

Olin tehnyt sellaista, mitä ei kuulunut tehdä. Tuonut päivänvaloon siivun omaa heikkouttani, paljastanut säikyn jäniksensydämen. s. 53
...jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudallta noukittua valheellista pölyä. s. 239

 Lopulta Evie yrittää vakuuttaa koko hippiyhteisöä, joka noudattaa Russelin oikkuja ja käskyjä.

Kukaan ei näyttänyt huomaavan, että hänen sanansa hapertuivat reunoilta: kaikki vain toistivat hänen puheitaan, suut vääntyivät yhteisiin ilmeisiin. Russel oli nero, niin minä olin Tomille sanonut.. s. 258

Hyväuskoista tyttöä on helppo huijata ja panna hänet tekemään asioita, joihin hän ei muuten ryhtyisi.

Ei tietenkään: ei kukaan vielä silloin ajatellut, että muukalaiset voisivat olla muuta kuin ystäviä. Me rakastimme toisiamme rajoitta, koko maailmankaikkeus oli laajennettua yhteismajoitusta. s.184

Kehyskertomuksena 1960-luvun tarinalle toimii aikuisen Evien tapaaminen nuorten kanssa. Nuori Sasha-tyttö yrittää vuosikymmeniä myöhemmin aikuistua ja miellyttää yhtä alkeellisin keinoin kuin Evie aikoinaan, mikä saa Evien muistamaan oman elämänsä kriisin aikuisuuden kynnyksellä.

Jätin kirjan pari kertaa kesken ja luin muita kirjoja välillä. Ei se siis ihan mukanaan vienyt, mutta veti kuitenkin sen verran puoleensa, että jatkoin taas. Helposti pääsin juoneen mukaan ja sitten en enää halunnutkaan lopettaa. Kyllä tämä kirja hyvän lukukokemuksen antaa, liikahduttaa sydäntä, vaikkei sitä ihan särje - puhumattakaan mielen räjäyttämisestä.


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kekkonen Helmi: Vieraat

Kekkonen Helmi
Vieraat
Siltala, 2016
191 sivua

Tämän kirjan luokse jouduin outoja teitä. Luin kirjailijan kirjoittaman artikkelin kirjan synnystä Image-lehdestä. (Image 2016/10), huomasin kirjan olevan pöydälläni muiden kirjastosta lainattujen joukossa, pyörittelin kaunista kirjaa hetken käsissäni ja aloin lukea.

Kekkosen kieli on kaunista ja herkkää kuin myös Elina Warstan tekemä kirjan kansi. Sääli, etten saa tähän kansipaperista kovin hyvää kuvaa, sillä kirjaston tarrat peittävät osan takakannesta.

Henkilöitä on paljon Senja haluaa järjestää miehensä Laurin kanssa illanistujaiset. Kaikki on valmista:salaatit ja viinit jääkaapissa. Lauri on lähetetty ostamaan kauniiseen kotiin kukkia. Senja pukeutuu ja ottaa vastaan ensimmäiset vieraansa. Naapurista tulee nuori äiti Ulla ja hänen pieni poikansa Toivo, Sitten tulevat Nelli ja Karen, jotka Lauri on sattumalta tavannut ja kutsunut mukaan. Senjan ystävä Alva tulee yksin, koska hänen kumppaninsa Daniel ei lupauksistaan huolimatta  ole lähtenyt mukaan. Senjan äiti Ulla tuo yllättäen mukanaan Sakarin, uuen miesystävänsä. Jopa Laurin Iiris-sisar on luvannut tulla, jos saa lentoliput Suomeen järjestettyä. Jokainen kutsuihin osallistuvista kantaa mukanaan omaa tarinaansa, jotkut suurta surua.

Hän halusi katsella Nellin huulten liikkeitä tämän puhuessa, kuunnella Nellin reunoilta käheää ääntä. Hän halusi sulkea silmänsä jaetussa hämärässä, sulkea maailman ulkopuolelle. Ja sitten palata omaan kotiinsa, yksin.
Ajatus on tänään, tässä hiljaisessa kahvilassa yhtä rauhoittava, yhtä surumielinen kuin aina. ss.72-73

 Hieman yllättävästi vielä kirjan loppuvaiheessa juoneen lisätään uusia, nimeltä mainittuja henkilöitä, mutta ymmärrän kyllä, ettei ilman heidän nimeämistään olisi loppuratkaisuun selvitty.

Kun olin lukenut tuon mainitsemani artikkelin, tarkkailin aluksi kerronnallisia ratkaisuja, jotka olivat vaatineet työstämistä ja keskusteluja kustannustoimittajan kanssa. Mielestäni lopputulos oli tällaisena onnistunut. Vähitellen kirjan toisiinsa löyhästi kietoutuvat tarinat ja etenkin Kekkosen runollinen kieli vaimensi analyyttistä lukemista ja annoin kirjan viedä minua. Ja se kuljetti: vuoroin hellästi, välillä hieman kylmäten ja vielä aiemmin pohjustetun, tylyn lopunkin jälkeen uuteen nousuun. Mitään aihetta ei käsitellä puhki, mutta henkilöt pääsevät kuitenkin tarpeeksi ääneen oman elämänsä solmukohtaa kertomaan.


maanantai 6. helmikuuta 2017

Adichie, Chimamanda Ngozi : Kotiinpalaajat





Adichie, Chimanda Ngozi
Kotiinpalaajat
Otava Seven-pokkari 2014
523 sivua
Suom.Hanna Tarkka 2013
Alkuteos:Americanah
Kun lopetin tämän kirjan, tuntui kuin olisin ollut pitkällä, antoisalla matkalla. Onneksi en joutunut jättämään matkaa kesken, sillä kirja antoi uusia ajatuksia, avasi silmät sepposen selälleen ja kaiken lisäksi sitä oli helppoa lukea. Matkalukemista se on ollut, ensin lentokentältä ostettu Namibian matkalle, mutta silloin se jäi tiiviin ohjelman takia kesken. Espanjan loma oli niin pitkä, että lukemiseen saattoi upota. Kirja oli tullut entistä ajankohtaisemmaksi näinä parina vuotena, jotka se odotti hyllyssäni.Kuinka ajankohtainen se onkaan nyt, kun presidentti Trump tyrehdyttää USA:aan muuttoa.
Tarinan jännite syntyy kahden toisilleen tarkoitetun ihmisen, Ifemelun ja Obinzen, rakkaustarinasta. He tapaavat teini-iässä, rakastuvat, mutta elämä vie erilleen, eri maihin. Ifemelu pääsee Nigeriasta Amerikan ihmemaahan, mutta kadottaa samalla yhteyden itseensä ja rakastettuunsa. Nöyryyttävien kokemusten jälkeen hän löytää tavan elää ja hankkia elantonsa Amerikassa. Hän pitää blogia, jonka aiheena on rotu ja kertoo siinä, mitä on elää afrikkalaisena USA:ssa. Obinze muuttaa Englantiin, vaikka on aina halunnut Amerikkaan. Hän ei saa kansalaisuutta eikä työlupaa ja hänet karkotetaan takaisin Nigeriaan. Elämä kuljettaa rakastavaisia eri suuntiin ja kieltämättä lukija alkaa miettiä, saavatko he lopulta toisensa. Se ei ole kuitenkaan kirjan sanoma tai suurin anti. Oivallus tulee siitä, että nigerialainen ei ole kotonaan eikä tervetullut sen enempää USA:aan kuin Englantiinkaan. Nigeriassa suositaan lahjontaa ja siellä on oltava tuttavia, joiden avulla voi hankkia työn ja toimeentulon.Kun on lähtenyt ja palannut, näkee  selvemmin sekä oman että taakseen jättämänsä maan jäljet.

Monissa Amerikasta viime vuosina kotiinpalanneissa oli havaittavissa maanista optimismia, kaikelle nyökkivää, kestohymyllä varustettua optimismia, joka  ikävystytti häntä, koska se oli kuin jostain tv:n piirretystä, ei laatua ei syvyyttä.

 Minut kirja pani  Espanjan rannikolla ihmetelemään maahan paperittomina saapuneitten kestävyyttä ja sisukkuutta. Voi sitä lähteä pakoon suosikkijärjestelmiä, lahjontaa ja mahdottomuutta edetä kyvyillään ja saada työtä koulutuksella eikä pelkästään sotaa ja vainoa.  Ja siitä huolimatta, että olisi elänyt onnellisen lapsuuden toisessa maassa, täytyy olla mahdollisuus aikuisuuteen ja inhimilliseen elämään toisessakin maassa.