maanantai 27. maaliskuuta 2023

Johanna Holmström : Selkounien käsikirja

 


Turhaan etsin kansilehdeltä lisäystä: novelleja. Ehkä sellaisia määrittelyjä ei enää käytetä. Novellikokoelmana tämän kirjan kuitenkin luin, vaikka novellista toiseen onkin löydettävissä säie, ohut lanka, joka yhdistää ja lopulta paljastaa todellisen selkounen kokoelman päättävässä Kadotettu paratiisi -novellissa. Myönnettävä on, että teos on viipynyt yöpöydälläni pitkään. Tätä kirjaa ei ahmaista kerralla kannesta kanteen, vaan pala kerrallaan on nieltävä ja jotkut palat takertuvat kurkkuun. Vahvoja kuvia, suuria asioita, taitavasti kerrottuna, suuresti kuviteltuna.

Ei ole helppo myöntää, että oikeastaan he jäisivät mieluummin kotiin. Joka ikka. Lapset siis. Ehkä sitäkin vaikeampaa on myöntää, etteivät he oikeastaan halauaisi sitä. Vanhemmat siis. (Meduusojen salainen elämä)

Kirja kertoo ihmisistä, joita kukaan ei huomaa. He rakentavat joskus sellaisen selviämistavan, joka ei tunne normaaleja moraalisääntöjä. Joskus nämä näkymättömät näkevät toisen näkymättömän. Ehkä rankinta kirjan alkuosan novelleissa on lapsen näkökulma ja aikuisen säntäily heidän ohitseen, mutta silti yrittäen muovata lapsesta sellaista kuin itse haluaa tai toivoo.

Sinun pitää uskaltaa enemmän. Avata suusi ja ottaa tilaa. Sanoa: "TÄSSÄ OLEN MINÄ!"isä sanoi ja Line veti henkeä vastatakseen, mutta juuri kun sanat olivat löytämässä muotonsa ja tulossa ulos, kuului inahduksia ja sitten ensimmäinen vaakkuva äännähdys, joka muuttui määkimiseksi ja yltyi lopulta karjumiseksi.

Isä käänsi päätään luodakseen viimeisen nuhtelevan katseen Lineen, nousi sitten ja kiirehti äidin perään, joka oli jo rynnännyt makuuhuoneeseen, Ja Line ajatteli naapuria, tätiä joka oli istunut penkillä ja sitä, kuinka outoa oli että se täti oli tosiaankin nähnyt hänet, jopa puhunut hänen kanssaan, kun kukaan muu ei koskaan tuntunut huomaavan hänen olemassaoloaan. (Line ja Pikkuveli)

Kirjan puolessa välissä luen ensimmäisen maininnan tulevaisuuden asuinpaikasta Abiogenesiksestä. Kuin ohimennen sen kertoo elämäntyökseen vanha, yksinäinen nainen, joka itse asuu aivan toisin. Tuossa vaiheessa kirjan aikaa on jo vaikea saada riittävästi ruokaa, varsinkin lemmikeille, joita nainen kutsuu kullannupuikseen. Ratkaisut ovat puistattavia, mutta loppusivuilla, 2000-luvun päättyessä muuttuu maailma täysin.

Miksi ihmiset sitten jäävät tänne? En tiedä. Vuokra on edullinen. Taloyhtiö seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja pitää rappukäytävät siisteinä. Myyntihinnat eivät ole kohtuuttomia. Kaupungin edulisimmat neliöt suhteessa elintasoon.Paljon perheitä. Lapsia, jotka kasvavat laatikkomaisissa olosuhteissa. Paljon eronneita, paljon juoppoja ja muita päihdeongelmaisia. Vähän maahanmuuttajia. Ehkä juuri se antaa alueelle erityisen viehätyksensä. Voi kulkea koko viikon verryttelypuvussa eikä kukaan korvaansa lotkauta. Voi antaa elämänsä valua läpi pullosta lammen rannalla, ja silti löytää aina jonkun, jolla ovat asiat vielä huonommin.(Uhrauksia)

Tämän jälkeen novellien paino käy yhä ahdistavammaksi, kerronta tavoittelee dystopiaa ja lopulta siirrytään humanoidien hallitsemaan Abiogenesikseen, jonka wikipedian avulla kuvittelen ei-elollisista elementeistä luoduksi uudeksi elämäksi tai maailmaksi. En juurikaan lue scifiä, joten ehkä kuvaus oli loppupuolen novelleissa senkin takia raskasta. Hämmentävän hyvin kirjailija piti rakennelmansa koossa, loogisena jatkumona, jota ei ollut vaikea kuvitella olevan olemassa. 

Kauan sitten, kun kriisi iski täydellä voimalla, juuri tieto, tai tiedon puute, tai kaikki vääristelty tieto ja epätieto, joka rehotti kaikkialla, teki niin vaikeaksi, niin mahdottomaksi, saada järjestystä kaaokseen. Yhdet eivät suostuneet uskomaan, mitä oli tapahtumassa, koska olivat hankkineet tietonsa yhdestä paikasta, ja toiset joutuivat hurjan pakokauhun valtaan, koska olivat hankkineet tietonsa toisesta paikasta. Ne, joilla oli oikea tieto, yrittivät varoittaa muita, mutta tulivat joissakin tapauksissa vangituiksi ja teloitetuiksi. Jotkut toiset, joilla oli oikea tieto, taas pitivät sen salassa ja käyttivät sitä vain omaksi edukseen. Ne, jotka pääsivät käsiksi ainoastaan väärään tietoon tai eivät minkäänlaiseen tietoon, olivat suojattomaia ja täysin valmistautumattomia, kun koitti aika lähteä. (Kadotettu paratiisi)

Kirja pakottaa miettimään omaa suhdetta ympäristöön ja tietoon siitä. Kirja ei päästä lukijaa helpolla, mutta onneksi se ei myöskään jätä häntä masturboimaan epätoivossa. Hyvä kirja - rankka kirja. Kannatti lukea!

Jäin kummastelemaan, miksen tuntenut lainkaan kirjailijaa, jonka esikoisnovellikokoelma julkaistiin jo 2003. Suomenruotsalainen kirjailija on palkinnoista ja palkintoehdokkuuksista huolimatta jäänyt suomenkielisen kirjallisuuden varjoon. Onneksi huomasin tämän suomennoksen. Kannessa vielä  minua puhuttelevan taiteilijan Susanna Majurin valokuva Mirror. 

Johanna Holmström : Selkounien käsikirja. Otava, 2022.- Ruotsinkielinen alkuteos Handbok i klardrömmar. - Suom. Maija Kauhanen. - Kannen valokuva Susanna Majuri. - 254 sivua




maanantai 20. maaliskuuta 2023

Anne Tyler : Palmikko

 


"Miksi sanotaan sitä pikkutyttöjen päälaelta alkavaa lettiä?" David kysyi Gretalta eräänä iltana, kun he olivat menossa nukkumaan.

"Päälaelta alkavaa lettiä?"

"Emily piti tukkaansa niin. Se lähtee ohimolta kahtena ohuena palmikkona, jotka yhdistyvät kahdeksi paksuksi letiksi."

"Ai ranskalainen palmikko", Greta sanoi.

"Nimenomaan. Kun Emily purki sen, tukka oli vielä monen tunnin päästäkin säkkärällä, pienillä jäännöskiharoilla."

"Niin..."

"Sitä vain, että perheet ovat samanlaisia", David sanoi."Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti."

Kirjoista löytää monesti palan itseään, omia käyttäytymismallejaan ja tunteitaan. Oivallukset, joita saan lukiessani, ovat usein sellaisia ajatuksia, jotka olen itse jo miettinyt, mutten ole osannut pukea sanoiksi ja lauseiksi. Ja sitten on niitä kirjoja, jotka vievät uuden äärelle.

Anne Tylerin Palmikko kuuluu ensinmainittuun, tutumpaan osastoon. Kerronta etenee verkkaisesti ja suuretkin tapahtumat, kuten kuolema tai ero kuitataan rauhallisesti kuvaten. Tyler ei osoittele tunteita ja tunnemyrskyjä tyynnyttää tässäkin kirjassa toinen romaanihenkilö, usein äiti tai hyvä puoliso. Ihmiset rakastavat toisiaan, välittävät, mutta kuitenkin unohtavat lähimmätkin sukulaisensa pitkiksi ajoiksi.

Kirjan päähenkilöksi nousee 1950-luvun Baltimoressa miehensä Robertin kanssa asuva Mercy, vaikka pieni kirja seuraa Garrettien suvun vaiheita kolmessa polvessa, osin neljässäkin. Mercy rakastaa miestään ja lapsiaan, hoitaa kotiaan ja perhettään, kunnes lapset tulevat aikuisiksi ja lähtevät kotoaan. Silloin lähtee Mercykin, vaikkei tee asiasta sen suurempaa numeroa.

Robin oli hyvä aviomies. Hän teki ahkerasti töitä ja rakasti Mercyä. Mercy puolestaan rakasti Robinia. Siitä huolimatta hän haaveili toisinaan kotoa lähtemisestä. Ei tosissaan, ei tietenkään. Ne olivat pelkkiä joutilaita, "sittenpä saat katua" -henkisiä kuvitelmia, joita varmaan jokainen nainen kehitteli mielessään siihen aikaan, kun vaimoa pidettiin itsestäänselvyytenä.

Kumpikaan (tyttäristä) ei kysynyt suoraan, mistä oli kyse. Kumpikaan ei kysynyt: "Oletko sinä muuttanut pois kotoa? Eroatteko te?" Ehkä he eivät halunneet tietää. Ehkä he eivät halunneet Shepardien tavoin nähdä kelloon kaiverrettuja nimikirjaimia. Davidilla taas ei ollut syytä kysyä mitään, koska hänen nähdäkseen mikään ei ollut muuttunut. 

Mercy ei katkaise välejään sen enempää mieheensä kuin lapsiinsakaan. Etenkin rakastumisesta toiseen hyppelehtivä Lily kaipaa tukea. Mercy on lastensa käytettävissä edelleen, mutta tärkeimmäksi asiaksi hänelle on noussut oma maalaaminen: hän tekee kotimuotokuvia, maalaa perheiden kodeista olennaisen kohdan tilauksesta.

Suoraan sanottuna Lily ei tunnistanut itseään Mercyn tyttäreksi. Tai pikemminkin hänestä ei tuntunut, että Mercy oli kenenkään äiti. Mercy oli kuin kissaemo, joka ei tunnista aikuisiksi kasvaneita poikasiaan.

Eniten Mercy välittää nuorimmaisestaan Davidista, mutta tämä häipyy Philadelphiaan opiskelmaan ja myöhemmin opetustyöhön. Vain elämän käännekohdissa David ilmestyy lapsuusperheensä luo. Sellaisia käänteitä ovat tulevan vaimon Gretan ja tämän tyttären Emilyn esittely perheelle ja Robertin Mercylle järjestämät yllätysjuhlat 50-vuotishääpäivänä.

Mihin kaikkeen perheenjäsenet olivatkaan valmiita,  jotta eivät pilaisi kuvaa siitä, miten asioiden kuului olla!

Paitsi Mercyn myöhään aloittamaa taiteilijauraa kirjan keskiöön nousevat  ihmisen omat ratkaisut ja perimmäinen yksinäisyys, joka joskus peittyy näennäisen sosiaalisuuden taakse. Siihen viitataan myös kirjan alussa, kun tyttärentytär palaa sulhasehdokkaan kanssa tämän vanhempien luota eikä tunnista varmasti serkkuaan tämän nähtyään. Pandemia-ajan eristys saa Davidin pohtimaan omaa käytöstään:

Ennen he olivat tavanneet aika ajoin muutamia hyviä ystäviä, työtovereita koulusta ja erilaisista teatteriprojekteista, mutta silloinkin hän oli havahtunut toisinaan kesken keskustelun kapinalliseen ajatukseen, joka oli niin itsepintainen, että hän oli pelännyt möläyttävänsä sen vahingossa ääneen: minä pidän teistä, mutta onko meidän pakko tavata toisiamme?

Kun tapahtuma-aika on seitsemän vuosikymmentä, mukaan mahtuu merkittäviä käänteitä ja eri henkilöt nousevat keskiöön vuorotellen. Perhe-elämä etenee kirjan kerronnan ulkopuolellakin: avioidutaan, erotaan ja lapsia syntyy. Ihmiset hakevat omaa paikkaansa maailmassa, mutta löytävät perimänsä piirteet ja ominaisuudet itsestään ja lapsistaan. Yli sukupolvien kantaa Lilyn tyttären kiinnostus maalaamiseen ja Mercyn hienotunteinen ohjaus eteenpäin taiteentekemisessä.  Kirjan loputtua lukija jää miettimään samoja asioita kuin Robert katsottuaan filminpätkiä jälkeläistensä lapsuusajoilta.

Kaikki meni ohi aivan liian nopeasti, hän mietti kun kuvaruutu muuttui mustaksi. Eikä hän tarkoittanut pelkästään elokuvaa.

Anne Tylerilta on suomennettu useita teoksia. Olen niistä muutamia lukenutkin vuosia sitten. Kaiketi kyllästyin, sillä en ole pitrkään aikaan tarttunut hänen kirjoihinsa. Onneksi tartuin Palmikkoon. 

Anne Tyler : Palmikko.- Otava, 2023. -Englanninkielinen alkuteos: The French Braid, 2022. -Suom. Markku Päkkilä. -Otavan kirjasto, 298. - 248 sivua



maanantai 13. maaliskuuta 2023

Meriluoto Aila: En minä vielä pääty - päiväkirja vuosilta 2008-2010

 

Meriluoto on avoin näissä merkinnöissä kuten on ollut aiemminkin. Hän on myös utelias ja ahne elämälle ja ihmettelee sitä itsekin. Tässä kirjassa hän on myös vanha ja merkintöjen edetessä vanhenemisen traagisuus hiipii mukaan. Tämä päiväkirja jäi hänen viimeiseksi julkaisukseen sillä muistisairauden uuvuttama kirjailija menehtyi yli 90-vuotiaana 2019.

Minä tarvitsen näitä muutamia läheisiä ihmisiä, koska minun todellisuuteni kaikkia pieniä käytännöllisyyksiä myöten hupenee kummasti, jättää kuin keskelle metsää, josta ei löydy polkuja. Minne? Elämiseen. Todellisuuteen. Elämisen mahdollisuuteen. Miksi minä eläydyn näihin helkkarin sijaiselämiin? Kun minulla on aika hienoa elämää itsellänikin.Sisälläni. Unissani.

Näissä merkinnöissä löytää sekä naisen, vanhuksen ja runoilijan. Aila Meriluoto on vahvasti näitä kaikkia yhä yli 80-vuotiaana. 

Kuule kuule kuka lienet/anna mulle runoja, anna minun vielä olla/oivallusten punoja. (12.3.2010 keskiyöllä)

Kirjassa on mukana myös uusi mies, Antero, joka käy melkein päivittäin ja puhuu kuin ensimmäinen aviomies Lauri Viita aikoinaan. Meriluoto kuuntelee ja ihmettelee, miksei hän vieläkään saa miehiltä suunvuoroa. Silloin tällöin hän ottaa sen. Anteron käynnit muodostuvat pian rutiiniksi, jota ilmankaan ei haluaisi olla. Kesää Meriluoto viettää mökillään Takametsässä, jonne kokoontuu myös suuri joukko lapsia ja lapsenlapsia.

Voi että on jo laumoittain näitä minun lapsiani ja lapsenlapsiani joista on huolissaan, eikä se mitään auta.
Olen kyllästynyt rutiiniin ja pelkään sen muutosta.

Kirjailija ei välty pettymyksiltä. Panu Rajala on kirjoittamassa hänestä elämäkertaa. Meriluoto on avokätisesti antanut hänen käyttöönsä päiväkirjojaan, mutta katuu sitä, kun huomaa Rajalan käyttäneen niitä suoraan, paljastaen sellaista, jota Meriluoto ei olisi halunnut julkisuuteen.

Ihminen purkaa päiväkirjoihinsa tulikuumaa nykyisyyttään päästäkseen siitä irti, harmonisoituakseen.

Haavikko oli kuolemaisillaan oleva mies ja nyt minä kai olen kuolemaisillani oleva nainen - siis kutakuinkin luvallista saalista molemmat. Kun vain minäkin ehtisin kupsahtaa ennen kirjan ilmestymistä! (viittaus Mauno Saaren Haavikko-kirjaan ja Panu Rajalan elämäkertaan Aila M:sta)

Lopussa muisti tuottaa yhä enemmän ongelmia ja lasten, lähinnä vanhimman Ursula-tyttären apua tarvitaan yhä enemmän. Siitä huolimatta tämän kirjan pääsisältö on ihmettely ja luottamus elämään. Siitähän oiva nimikin kertoo.

 Mikä ura, mikä rohkeus, mikä elämä!

Aila Meriluoto: En minä vielä pääty - päiväkirja vuosilta 2008-2010. Toim. Anna-Liisa Haavikko. - Siltala 2022. Graafinen muotoilu M-L Muukka. 186 sivua



lauantai 11. maaliskuuta 2023

Tuomainen Antti: Mies joka kuoli

 

Muistan toisen ajatuksen, se on joltakin filosofilta. Ajatus kulkee jotenkin niin, että on yhtä järkevää surra omaa tulevaa kuolemaansa ja koulleena olemista kuin on surra aikaa ennen syntymäänsä. Teoria ei tietenkään ole aivan aukotaon. Yksi heikkous on siinä, että ennen syntymääni minulla ei voinut olla kokemusta elämän elämisestä, kun taas seuraavan ikuisuuden koittaessa minulla sellainen on, ja se tekee tästä kokemuksesta luopumisen niin vaikeaksi. Vertailukohtaa elämälle on kiusallisen hankala löytää.

Tämän kirjan 37-vuotias minä-kertoja, Jaakko Kaunismaa saa alussa tietää, että hänellä ei ole elinaikaa jäljellä paljonkaan. 

-Päiviä, korkeintaan viikkoja, ilmoittaa lääkäri.

Miehen elimistö on tuhoutunut vähitelen, myrkyttymisen seurauksena. Lääkäri epäilee myrkyn tulleen elimistöön kenties sienten kautta, sillä laman jälkeen Jaakko ja hänen vaimonsa Taina ovat muuttaneet pääkaungista Haminaan, jonne he ovat perustaneen matsutake-sienten ympärille vientiyrityksen. Männyntuoksuvalmuskahan on Japanissa suurta herkkua ja Jaakko tietää, ettei se ole myrkyllinen.

Jaakko rientää ensimmäiseksi ilmoittamaan uutisen vaimolleen, mutta tapaakin tämän kotinsa puutarhakeinusta rakastelemassa firman autonkuljettajaan Petrin kanssa. Tämän järkytyksen jälkeen Jaakko vähitellen tajuaa tulleensa myrkytetyksi ja alkaa murhan selvittely.

Pieneen kaupunkiin on perustettu kesän alussa toinenkin sienialan yritys, jonka perustajien taustat ovat hiukan kyseenalaiset. Yksi on väkivaltarikollinen ja toinen käyttänyt huumeita. Jaakolla on oman murhaajansa selvittelyn lisäksi pohdittavanaan yrityksensä menestymismahdollisuudet kilpailijan toiminnan rinnalla.

Vaikka tartuin kirjaan lukupiirin siivittämänä, täytyy myöntää, että tartuin siihen useammin kuin töiltäni olisin ennättänyt. Tuomainen osaa kirjoittaa hyvin, mukaansatempaavasti ja kuvailevasti. Maut ja hajut tulevat lähelle, samoin kesähelle, joka pakottaa jatkuvaan jäätelönsyöntiin ja colan nautintaan. Kieltä ovat kehuneen muutkin aina Sofi Oksasesta lähtien. Hän puhuu etukannessa kielen runollisuudesta. Se on mielestäni  lyhytlauseista ja selkeää, vaikken suorastaan runolliseksi sitä mieltänytkään. Tuomaisen kirjoja on käännetty paljon ja tästä kirjasta tehdään televisiosarjaa. Mustaa huumoriakin niistä pitäisi löytyä, vaikken minä osannut paljon naureskella. Ehkä vatsaansa sisään kauniiden naisten lähellä vetävä mies ja oudot kuolemat omaan miekkaan tai saunan kiukaaseen olivat kohtia, joissa olisi pitänyt vetää suutaan hymyyn.  Jossain yhteydessä Tuomaisen mainitaan käsittelevän myös yhteiskunnallisia teemoja, mutta siitä en tässä kirjassa nähnyt jälkeä kuin startup-yrittämisen verran.

Dekkareita lukemalla keskittää ajatukset ratkomaan ongelmaa, mikä kaiketi tekee aivoille hyvää. Ehkä minunkin pitäisi ryhtyä lukemaan enemmän dekkareita

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli. - Like 2016. - 301 sivua 

sunnuntai 5. maaliskuuta 2023

Sarr Mohamed Mbougar : Miesten syvimmät salaisuudet


 Kohtasimme merkillisellä tavalla, kuljimme erikoisia oikopolkuja, mutta tapaamisemme tarkoitus on tämä kirja. Ehkä kaikki on sattumaa. Tai ehkä tämä on kohtalomme. Tosin ne kaksi eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia. Sattuma on vain kohtalo josta ei tiedetä, näkymättömällä musteella kirjoitettu kohtalo.

Tässä on kirja, joka pyörii toisen kirjan, kirjallisuuden ja kirjoittamisen ympärillä. Samalla se paljastaa yhden maan ja maanosankin historiaa, selvittelee Euroopan ja Afrikan suhteita ja kirjallisuuden suhdetta elämään. Eipä siis ole mitään pieniä asioita käsiteltävänä.

11. heinäkuuta 2018 
Päiväkirja, kirjoitan sivuillesi vain yhdestä syystä: kertoakseni, miten paljon Epäinhimillisyyden labyrintti on köyhdyttänyt minua. Suurteokset köyhdyttävät ja niiden kuuluukin aina köyhdyttää. Ne karsivat meistä kaiken turhan. Merkkiteosten lukemisen jälkeen olo on aina tyhjiin puristettu: lukija on rikastunut mutta häneltä on samalla viety jotakin.

Tuleva kirjailija on muuttanut Ranskaan ja debyyttinsä Tyhjyyden anatomian jälkeen päässyt afrikkalaisen merkkiteoksen äärelle. Hän seurailee Epäinhimillisyyden labyrintin ja sen kirjoittajan T.C. Elimanen jälkiä ja samalla hänelle selviää paitsi kirjallisuuden, myös oma merkityksensä kirjallisuuden kaanonissa ja kirjallisuuden merkitys historian saatossa.

Jos on Epäinhimillisyyden labyrintin juoni ja toteutus erikoinen, on myös sen vaiheissa ihmettelemistä. Kirja pohjautuu ennustukseen kuninkaasta, joka haluaa maassaan absoluuttisen vallan, jonka ehtona on vanhusten tuhkat. Se sisätää plagiaatteja maailmankirjallisuudesta ja kun tämä on käynyt ilmi, painos tuhotaan ja jäljelle jää vain joitakin kappaleita.

Nuorta kirjailijaa johdattavat kirjan ja kirjallisuuden äärelle seksi ja toiset kirjailijat, jotka pakottavat hänet pohtimaan myös elämän ja kirjoittamisen suhdetta.

 -Katso nyt, mietit lauseita juuri tällä hetkellä. Huono merkki. Jos haluat kirjoittaa hyvän romaanin, unohda se toistaiseksi.Haluatko naida? Haluat. Tässä minä olen. Ajattele vain sitä. Minua.

Kaikkein eniten minua kuitenkin yhdisti Musimbwaan sama epätoivoinen usko korkealentoisuuteen, jota meille edusti kirjallisuus. Emme lainkaan uskoneet, että kirjallisuus pelastaisi maailman, sen sijaan uskoimme, että kirjallisuus oli ainoa tapa pelastautua siltä.

Kerronta kulkee monessa eri tasossa, monessa ajassa ja eri maissa ja maanosissa. Välillä on hankala pysyä kertojan mukana, sillä kirjassa on paljon sisäkkäisiä kertomuksia ja minä-kertoja vaihtuu varoittamatta, pohjustamatta. Ihmeellisesti kirjailija kuitenkin palaa alkuperäisiin teemoihinsa, joita pakottaa lukijan pohtimaan eri henkilöiden tuomien näkökantojen kautta. Käännöksen lukija jopa löytää melko varmasti itsensä armottomasta yleisökategorisoinnista, jonka ryhmä nuoria kirjailijoita kirjassa esittää.

aluksi (tyrmäsimme) osan afrikkalaisista lukijoista, jotka kivitimme kuoliaiksi sanallisella tuomiollamme, se on nimittäin maailman huonointa lukijakuntaa, se ei lue, se on laiskaa, kuin suoraan pilakuvista, jyrkkää niin kuin vain vähemmistö voi olla, aina halukas olemaan edustettuna vaikka sitä ei millään voi edustaa; sen jälkeen kuultavaksi marssivat länsimaiset lukijat (uskalletaan nyt sanoa että valkoiset) joista monet lukivat afrikkalaista kirjallisuutta samasta syystä kuin harrastetaan hyväntekeväisyyttä, he pitivät siitä että afrikkalaiset kirjailijat viihdyttivät heitä tai kertoivat suuresta maailmasta afrikkalaisille ominaiseen värikkääseen tapaan, afrikkalaisilla kun on rytmi kynässään ja taito tarinoida leirinuotiolla, afrikkalaiset eivät mutkista asioita, afrikkalaiset jotka osaavat yhä koskettaa sydämiä liikuttavilla tarinoilla, afrikkalaiset jotka eivät vieläkään ole sortuneet itserakkaaseen oman navan tuijottamiseen niin kuin monet ranskalaiset kirjailijat, voi voi noita ihania afrikkalaisia joiden teoksista pidämme kovasti.....

Lukijat eivät ole ainoita, joilta kirja riisuu tekopyhyyttä ja näennäistä arvovaltaa. Myös kirjallisuuden merkitystä ja sen mahdollisuuksia muuttaa maailmaa pohditaan ja se kiistetäänkin.

ystävyys - rakkaus x kirjallisuus/politikka = ? (Kolmas kirja, Ensimmäinen osa, alaotsikko)

Ajattelin, ettei maailma ollut täysin mennyttä kalua, koska yhdestä kirjasta osattiin väitellä vielä tuntikausia; toisaalta tiesin, että kirjallisuudesta kokonaisen illan ja yön keskustelevat ihmiset olivat omalla tavallaan koomisia, joutavanpäiväisiä ja ehkä jopa vastuuttomia. Maailmalla sodittiin, maapallo tukehtui, ihmisiä kuoli nälkään ja janoon, orvot katselivat vanhempiensa ruumiita, oli kasapäin pikkuruisia elämiä, mikrobeja, rottia, viemärikansaa jolle oli luvassa pelkkää haisevaa elämää surkeiden tukkeutuneiden viemäreiden kanssa. Oli todellisuus, oli kaikki tuo valtava paska ulkomaailmassa, ja me afrikkaliset kirjailijat, joiden kotimaanosa ui nimenomaan siinä paskassa, me puhuimme Epäinhimillisyyden labyrintista sen sijaan että olisimme taistelleet konkreettisin keinoin siitä ulos pääsemiseksi.

Siga D. ei ole sen koommin käynyt kotonaan. Hän tuskin palaa maahansa ennen kuolemaansa. Mutta vaikka hän on löytänyt uusia näkyjä, kuvia ja intohimoja, hänen tuotantonsa sydämessä ovat kuitenkin hänen kotimaansa näyt, kuvat ja intohimot.

Vetävän juonenkuljetuksen ja näiden merkitysten hakemisen lisäksi kirja sisältää myös pohdintoja kirjoittajaksi kasvamisesta ja kirjailijaksi tulemisesta. Nuori kirjailija saa kautta koko teoksen vanhemmilta kollegoilta, toisilta kirjailijoilta syyn pohtia, miksi hän on ruvennut kirjailijaksi ja miten säilyttää itsensä ja työnsä merkityksellisenä elämässä ja kirjallisuudessa.

-Minulle ei heitetty palloa. Eikä näytetty merkkiä. Sen takia sanon, että minun kirjailijuuteni taustalla on lukeminen, niin ainakin luulisin.

Missä sinun tulesi palaa? Olen sinulle vihainen siitä, että käyt asioiden ja ihmisten läpi niin kuin aaveet astuvat seinien läpi. Sinuun kiintyy, ja vähän aikaa näyttää siltä, että sinäkin olet kiintynyt. Jonakin yönä sitten häivyt, me heräämme ja paikka vierellämme on viileä emmekä tiedä miksi ja minne lähdit. Tiedetään vain, että takaisin sinua on turha odottaa. Ihmiset eivät ole kokeiluja varten, he eivät ole koe-eläimiä, minä en ole mikään helvetin labrarotta, Diegane. Ihmiset eivät ole kirjallista aineistoa joka on aina saatavilla, he eivät ole osa tulevaa lausetta jota sommittelet mielessäsi ironinen hymy naamalla.

Hän siteerasi minulle tsekkirunoilija Vladimir Holania: "Tie luonnoksesta teokseen kuljetaan konttaamalla." Siihen hän lisäsi: Ja se tie on luoputon. 

Sarrin kirjan suomennoksen nimi on puhututtanut ja käsittääkseni tulos on ollut lopulta kustantajan ratkaisu. Toinen kääntäjistä olisi valinnut toisin. Ranskankielinen hommes voi tarkoittaa miesten lisäksi myös ihmisiä. Asiallisesti jälkimmäinen suomennos on mielestäni oikeampi, sillä miesten salaisuudet tuo mieleen rakkauselämää tai seksifantasioita eikä niitä tässä kirjassa paljonkaan käsitellä. Olin jopa ennakkoluuloinen aloittaessani kirjaa juuri tuon nimen takia enkä aavistunut, millaisiin pohdintoihin kirjoittaja lukijan vie.

Kun kuuntelin Tulusto&Kylmälän Sarrin teosta käsittelevää lukupiiriä Areenasta (1.11.2022) kirjan jo luettuani, tuntui aluksi siltä kuin olisin lukenut tyystin eri kirjan kuin puhujat. He kuvailivat teosta raikkaana ja hauskana. Itse en olisi sitä luonnehtinut hauskaksi, vaikka nuoren miehen halut ja himot johdattavatkin paikoin tapahtumia vakavasta pyrkimyksestä sivupoluille. Kirja tarjoaa paljon ajatuksia elämästä ja  kirjallisuudesta, mutta sen lukeminen ole yhtään samanlaista kuin tämän tekstin suuresta lainausmäärästä saattaisi päätellä. On oikeastaan hämmästyttävää, miten hyvin monisäikeinen juoni pysyy kasassa ja vielä ihmeellisempää on, että lukijakin pysyy mukana - ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta. Tätä voinee pitää merkkinä hyvästä kirjallisuudesta ja kirjailijasta. Eipä ihme, että sengalilainen, Pariisissa asuva Sarr on Goncourt-palkittu kirjailija ja World Literature Prize -voittaja. Teosta on myyty ja käännetty paljon. Merkkiteos on suomennettu. Kiitos siitä!

Jokaisen ihmisen on etsittävä omaa kysymystään, jotta hän pääsee hipaisemaan valtavaa mysteeriään, joka on hänen kohtalonsa ytimessä: sitä ei koskaan selitetä hänelle, mutta sillä on silti keskeinen asema hänen elämässään.

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet. - Gummerus, 2022. - Ransakankielinen alkuteos La plus secrete memoire les hommes. Suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen. Kansi: Jussi Karjalainen. - 464 sivua