Paul Auster: Baumgartner

 

.sillä toisin kuin maineikkaat rationalistit ovat vuosikausia meille tolkuttanet, jumalat ovat onnellisimmillaan ja jumalallisimmillaan juuri heittäessään noppaa.

Baumgartner on kirjallisuuden professori ja kirjailija, hyvin läheistä henkistä sukua Austerille itselleen. Ikääntynyt ja vähän sairas vanhus tuntuu tutulta ja läheiseltä hahmolta - ja hyvin uskottavalta. Hän katselee maailmaa hieman sivusta, tietäen parhaiden vuosien jo menneen. Samoin kuin monessa aikaisemmassa kirjassaan, tässäkin Auster korostaa sattuman merkitystä.

Suru sumentaa edelleen Baumgartnerin elämää, vaikka vaimon kuolemasta on jo kymmenisen vuotta. Anna oli päättänyt mennä vielä kerran uimaan mereen ja iso aalto oli heittänyt hänet rannalle ja murtanut selän. Baumgartner ei ole oikein toipunut pitkäaikaisen elämäntoverinsa menetyksestä eikä eläkkeelle jääminen auta tilannetta ollenkaan, vaikka työkään ei enää tunnu mielekkäältä.

Kuinka kamalaa olisikaan kuukahtaa akateemisissa valjaissa, kyyristyneenä jälleen kerran raapustamaan kommenttia jonkun opiskelijan esseeseen.. Ei, niin ei saa käydä; kun loppu tulee, pysähtyköön sydän arvokkaasti, juuri kun hän on pinnistämässä viimeistä omaa lausettaan, mieluiten jotain suorasanista vittuilua maailmaa hallitseville vallanhimoisille hulluille. Tai vielä hienompaa olisi, jos henki lähtisi, kun hän astelisi kohti keksiyön kohtaamista, jonka hän on sopinut rakastamansa naisen kanssa.

Kulku on huteraa ja talon korjaukset jäävät aikomuksen asteelle, mutta  Baumgartner olisi vielä valmis uuteen rakkauteen. Kun kohdalle sattuu lapsuudesta asti tuttu Naomi, Baumgartner on varma, että yhteinen tulevaisuus takaa onnen. Hän ei vain muista varmistaa vastapuolen tuntemuksia.

Sy Baumgartnerin muistot ja pohdiskelut täyttävät kirjan sivut ja vievät kerrontaa eteenpäin vastaansanomattomasti. Austerin problematiikka on pysynyt ennallaan, mutta hän osaa kirjoissaan punoa samojen kysymysten äärelle uudenlaisen tarinan. Tämäkin, vanhenevan miehen ajatus kulkee loogisesti hypähdellen asiasta toiseen.

Olen siis palannut alussa esittämääni kysymykseen, johon ei ole vastausta: mitä ihminen uskoo, kun hän ei voi olla varma, onko oletettu fakta totta vai ei?

Kustantajan mainoslause kuvaa Paul Austerin viimeiseksi jäänyttä kirjaa mielestäni täydellisesti:

Hurmaava farssi ajan hampaasta, elämän pienistä nöyryytyksistä ja suurista fiaskoista, kun suru tekee seniiliksi mutta kirjallisuus kaiken voittaa..

Auster  sai ainakin tämän lukijan mukaansa. Kirja jäi  mieleen hieman haikeana, mutta lukukokemus oli hyvä..

Paul Auster: Baumgartner. Tammi, 2024. - Englanninkielinen alkuteos: Baumgartner, 2023. Suom. Arto Schroderus (Tammen keltainen kirjasto 547.- 204 sivua.

Sarr Mohamed Mbougar : Miesten syvimmät salaisuudet

 Kohtasimme merkillisellä tavalla, kuljimme erikoisia oikopolkuja, mutta tapaamisemme tarkoitus on tämä kirja. Ehkä kaikki on sattumaa. Tai ehkä tämä on kohtalomme. Tosin ne kaksi eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia. Sattuma on vain kohtalo josta ei tiedetä, näkymättömällä musteella kirjoitettu kohtalo.

Tässä on kirja, joka pyörii toisen kirjan, kirjallisuuden ja kirjoittamisen ympärillä. Samalla se paljastaa yhden maan ja maanosankin historiaa, selvittelee Euroopan ja Afrikan suhteita ja kirjallisuuden suhdetta elämään. Eipä siis ole mitään pieniä asioita käsiteltävänä.

11. heinäkuuta 2018 

Päiväkirja, kirjoitan sivuillesi vain yhdestä syystä: kertoakseni, miten paljon Epäinhimillisyyden labyrintti on köyhdyttänyt minua. Suurteokset köyhdyttävät ja niiden kuuluukin aina köyhdyttää. Ne karsivat meistä kaiken turhan. Merkkiteosten lukemisen jälkeen olo on aina tyhjiin puristettu: lukija on rikastunut mutta häneltä on samalla viety jotakin.

Tuleva kirjailija on muuttanut Ranskaan ja debyyttinsä Tyhjyyden anatomian jälkeen päässyt afrikkalaisen merkkiteoksen äärelle. Hän seurailee Epäinhimillisyyden labyrintin ja sen kirjoittajan T.C. Elimanen jälkiä ja samalla hänelle selviää paitsi kirjallisuuden, myös oma merkityksensä kirjallisuuden kaanonissa ja kirjallisuuden merkitys historian saatossa.

Jos on Epäinhimillisyyden labyrintin juoni ja toteutus erikoinen, on myös sen vaiheissa ihmettelemistä. Kirja pohjautuu ennustukseen kuninkaasta, joka haluaa maassaan absoluuttisen vallan, jonka ehtona on vanhusten tuhkat. Se sisätää plagiaatteja maailmankirjallisuudesta ja kun tämä on käynyt ilmi, painos tuhotaan ja jäljelle jää vain joitakin kappaleita.

Nuorta kirjailijaa johdattavat kirjan ja kirjallisuuden äärelle seksi ja toiset kirjailijat, jotka pakottavat hänet pohtimaan myös elämän ja kirjoittamisen suhdetta.

 -Katso nyt, mietit lauseita juuri tällä hetkellä. Huono merkki. Jos haluat kirjoittaa hyvän romaanin, unohda se toistaiseksi.Haluatko naida? Haluat. Tässä minä olen. Ajattele vain sitä. Minua.

Kaikkein eniten minua kuitenkin yhdisti Musimbwaan sama epätoivoinen usko korkealentoisuuteen, jota meille edusti kirjallisuus. Emme lainkaan uskoneet, että kirjallisuus pelastaisi maailman, sen sijaan uskoimme, että kirjallisuus oli ainoa tapa pelastautua siltä.

Kerronta kulkee monessa eri tasossa, monessa ajassa ja eri maissa ja maanosissa. Välillä on hankala pysyä kertojan mukana, sillä kirjassa on paljon sisäkkäisiä kertomuksia ja minä-kertoja vaihtuu varoittamatta, pohjustamatta. Ihmeellisesti kirjailija kuitenkin palaa alkuperäisiin teemoihinsa, joita pakottaa lukijan pohtimaan eri henkilöiden tuomien näkökantojen kautta. Käännöksen lukija jopa löytää melko varmasti itsensä armottomasta yleisökategorisoinnista, jonka ryhmä nuoria kirjailijoita kirjassa esittää.

aluksi (tyrmäsimme) osan afrikkalaisista lukijoista, jotka kivitimme kuoliaiksi sanallisella tuomiollamme, se on nimittäin maailman huonointa lukijakuntaa, se ei lue, se on laiskaa, kuin suoraan pilakuvista, jyrkkää niin kuin vain vähemmistö voi olla, aina halukas olemaan edustettuna vaikka sitä ei millään voi edustaa; sen jälkeen kuultavaksi marssivat länsimaiset lukijat (uskalletaan nyt sanoa että valkoiset) joista monet lukivat afrikkalaista kirjallisuutta samasta syystä kuin harrastetaan hyväntekeväisyyttä, he pitivät siitä että afrikkalaiset kirjailijat viihdyttivät heitä tai kertoivat suuresta maailmasta afrikkalaisille ominaiseen värikkääseen tapaan, afrikkalaisilla kun on rytmi kynässään ja taito tarinoida leirinuotiolla, afrikkalaiset eivät mutkista asioita, afrikkalaiset jotka osaavat yhä koskettaa sydämiä liikuttavilla tarinoilla, afrikkalaiset jotka eivät vieläkään ole sortuneet itserakkaaseen oman navan tuijottamiseen niin kuin monet ranskalaiset kirjailijat, voi voi noita ihania afrikkalaisia joiden teoksista pidämme kovasti.....

Lukijat eivät ole ainoita, joilta kirja riisuu tekopyhyyttä ja näennäistä arvovaltaa. Myös kirjallisuuden merkitystä ja sen mahdollisuuksia muuttaa maailmaa pohditaan ja se kiistetäänkin.

ystävyys - rakkaus x kirjallisuus/politikka = ? (Kolmas kirja, Ensimmäinen osa, alaotsikko)

Ajattelin, ettei maailma ollut täysin mennyttä kalua, koska yhdestä kirjasta osattiin väitellä vielä tuntikausia; toisaalta tiesin, että kirjallisuudesta kokonaisen illan ja yön keskustelevat ihmiset olivat omalla tavallaan koomisia, joutavanpäiväisiä ja ehkä jopa vastuuttomia. Maailmalla sodittiin, maapallo tukehtui, ihmisiä kuoli nälkään ja janoon, orvot katselivat vanhempiensa ruumiita, oli kasapäin pikkuruisia elämiä, mikrobeja, rottia, viemärikansaa jolle oli luvassa pelkkää haisevaa elämää surkeiden tukkeutuneiden viemäreiden kanssa. Oli todellisuus, oli kaikki tuo valtava paska ulkomaailmassa, ja me afrikkaliset kirjailijat, joiden kotimaanosa ui nimenomaan siinä paskassa, me puhuimme Epäinhimillisyyden labyrintista sen sijaan että olisimme taistelleet konkreettisin keinoin siitä ulos pääsemiseksi.

Siga D. ei ole sen koommin käynyt kotonaan. Hän tuskin palaa maahansa ennen kuolemaansa. Mutta vaikka hän on löytänyt uusia näkyjä, kuvia ja intohimoja, hänen tuotantonsa sydämessä ovat kuitenkin hänen kotimaansa näyt, kuvat ja intohimot.

Vetävän juonenkuljetuksen ja näiden merkitysten hakemisen lisäksi kirja sisältää myös pohdintoja kirjoittajaksi kasvamisesta ja kirjailijaksi tulemisesta. Nuori kirjailija saa kautta koko teoksen vanhemmilta kollegoilta, toisilta kirjailijoilta syyn pohtia, miksi hän on ruvennut kirjailijaksi ja miten säilyttää itsensä ja työnsä merkityksellisenä elämässä ja kirjallisuudessa.

-Minulle ei heitetty palloa. Eikä näytetty merkkiä. Sen takia sanon, että minun kirjailijuuteni taustalla on lukeminen, niin ainakin luulisin.

Missä sinun tulesi palaa? Olen sinulle vihainen siitä, että käyt asioiden ja ihmisten läpi niin kuin aaveet astuvat seinien läpi. Sinuun kiintyy, ja vähän aikaa näyttää siltä, että sinäkin olet kiintynyt. Jonakin yönä sitten häivyt, me heräämme ja paikka vierellämme on viileä emmekä tiedä miksi ja minne lähdit. Tiedetään vain, että takaisin sinua on turha odottaa. Ihmiset eivät ole kokeiluja varten, he eivät ole koe-eläimiä, minä en ole mikään helvetin labrarotta, Diegane. Ihmiset eivät ole kirjallista aineistoa joka on aina saatavilla, he eivät ole osa tulevaa lausetta jota sommittelet mielessäsi ironinen hymy naamalla.

Hän siteerasi minulle tsekkirunoilija Vladimir Holania: "Tie luonnoksesta teokseen kuljetaan konttaamalla." Siihen hän lisäsi: Ja se tie on luoputon. 

Sarrin kirjan suomennoksen nimi on puhututtanut ja käsittääkseni tulos on ollut lopulta kustantajan ratkaisu. Toinen kääntäjistä olisi valinnut toisin. Ranskankielinen hommes voi tarkoittaa miesten lisäksi myös ihmisiä. Asiallisesti jälkimmäinen suomennos on mielestäni oikeampi, sillä miesten salaisuudet tuo mieleen rakkauselämää tai seksifantasioita eikä niitä tässä kirjassa paljonkaan käsitellä. Olin jopa ennakkoluuloinen aloittaessani kirjaa juuri tuon nimen takia enkä aavistunut, millaisiin pohdintoihin kirjoittaja lukijan vie.

Kun kuuntelin Tulusto&Kylmälän Sarrin teosta käsittelevää lukupiiriä Areenasta (1.11.2022) kirjan jo luettuani, tuntui aluksi siltä kuin olisin lukenut tyystin eri kirjan kuin puhujat. He kuvailivat teosta raikkaana ja hauskana. Itse en olisi sitä luonnehtinut hauskaksi, vaikka nuoren miehen halut ja himot johdattavatkin paikoin tapahtumia vakavasta pyrkimyksestä sivupoluille. Kirja tarjoaa paljon ajatuksia elämästä ja  kirjallisuudesta, mutta sen lukeminen ole yhtään samanlaista kuin tämän tekstin suuresta lainausmäärästä saattaisi päätellä. On oikeastaan hämmästyttävää, miten hyvin monisäikeinen juoni pysyy kasassa ja vielä ihmeellisempää on, että lukijakin pysyy mukana - ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta. Tätä voinee pitää merkkinä hyvästä kirjallisuudesta ja kirjailijasta. Eipä ihme, että sengalilainen, Pariisissa asuva Sarr on Goncourt-palkittu kirjailija ja World Literature Prize -voittaja. Teosta on myyty ja käännetty paljon. Merkkiteos on suomennettu. Kiitos siitä!

Jokaisen ihmisen on etsittävä omaa kysymystään, jotta hän pääsee hipaisemaan valtavaa mysteeriään, joka on hänen kohtalonsa ytimessä: sitä ei koskaan selitetä hänelle, mutta sillä on silti keskeinen asema hänen elämässään.

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet. - Gummerus, 2022. - Ransakankielinen alkuteos La plus secrete memoire les hommes. Suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen. Kansi: Jussi Karjalainen. - 464 sivua

Viikilä Jukka : Taivaallinen vastaanotto

Menestyminen kirjailijana on häpeä. Jokainen menestynyt, joka ei heti korjaa väärinkäsitystä siitä, että ansaitsisi menestyksensä, häpäisee kirjailijakunnan ja tukahduttaa herkkyyden, joka on kaiken kirjallisuuden ytimessä. Turvallisuus sallivuus, hyväksyntä. Ei kilpailu, vahingonilo, sääli. SELINA s.24

Tämä pohdinta on poimittu Jukka Viikilän vuonna 2021 Finlandia-palkinnon voittaneesta kirjasta. Kun tekijä on kirjoittanut kaksi kirjaa, jotka molemmat on palkittu Suomen arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, on menestymisen pohdinta ymmärrettävää. Olkoonkin, että pohdinta on jo kirjassa ennen jälkimmäistä voittoa. Helsingin Sanomien helmikuun kuukausiliitteessä Jouni K. Kemppainen otsikoi Viikilästä kertovan juttunsa 'Palkintosonni'. Olikohan se paikallaan?

Oma suhtautumiseni Viikilän viimevuotiseen voittoon oli melkein aggressiivinen. Ehdolla oli paljon hyviä kirjailijoita ja kirjoja, joille olisin mielelläni palkinnon suonut, kuten Liksomin Väylä ja Saision Passio. Olen lukenut Viikilän edellisen romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista ja pidin sitä 'ihan hyvänä', mutta erityistä lukujälkeä se ei jättänyt. Pidin etukäteen täysin mahdottomana  Zaida Bergrothin valintaa ja tartuin Taivaalliseen vastaanottoon pakkolukemisena, koska lukupiirimme ohjelmaan Finlandia-voittajat automaattisesti kuuluvat. Kirja otti minut silti.

Viikilän kirja kertoo tekijänkin kokemasta avosydänleikkauksesta, kuoleman läheisyydestä, kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisen opetuksesta, menestyksestä,lukemisesta ... Hirvittävä määrä aiheita on sirpaleina nivottu yhteen. Päähenkilö on Jan Holm, joka opettaa Kriittisessä korkeakoulussa, työskentelee teatterissa ja muistuttaa muutenkin Viikilää. Lisäksi kirjassa pääsee ääneen lukuisa määrä muita, nimettyjä henkilöitä, joiden keskinäisiä suhteita ei kuvata. He puhuvat itsenäisesti omissa puheenvuoroissaan, joskus muistiinpanoissa. Mielenkiintoisimmat ääneen päässet on minusta Minttu, joka ilmeisesti on Jan Holmin oppilas Kriitisessä korkeakoulussa ja Rauno, taksinkuljettaja. Mietelmät, ajatukset ja kiteytykset tuodaan tekstiin luonnosteluina, muistikirjan merkintöinä tai paljaina pohdintoina. Lisäksi kirjassa on katkelmia Jan Holmin teoksesta Taivaallinen vastaanotto ja sen luonnostelua. Teoksen ajassa kyseinen Jan Holmin kirja on jo ilmestynyt. Tapahtumapaikkana on selkeästi Helsinki, mikä paljastuu erityisesti Raunon liikkumisissa, mutta myös Meilahden sairaalassa tapahtuvassa sydänleikkauksessa.

Millaista on elämä kuoleman eteishuoneissa?

Taivaallisen vastaanoton mukaan puheliasta. Miehet, jotka on tuotu kuoleman rajalta, Kampin metroasemalta, Forumista, puhuvat taukoamatta. Kun yö laskeutuu ja miehet nukahtavat, puheensorina jatkuu. Jokainen meistä on juuri havahtunut siihen, mitä elämä voisi olla, miten se pitäisi elää. Kaikki ovat lopettaneet tupakoinnin joitakin tunteja sitten. Ruumis ja mieli ovat sekaisin, täynnä selittämätöntä uutta, ajallisuuden iloa ja suunnatonta rohkeutta. Toiset piereskelevät estoitta, nauravat heti kun vain aiheen saavat.RISTO s.33

Negatiivisen lukijanotteen säilytin pitkään. Yleensä jätän kirjan, jos se ei viimeistään sata sivua luettuani ala kiinnostaa. Joskus heitän kirjan käsistäni jo 50 sivun jälkeen. Tämä kirja antautui vasta sitten, kun lukumatkaa oli taitettu lähes parisataa sivua. Siihen mennessä olin poiminut kirjasta vaikka kuinka monta irrallista ajatusta, joista vain osan olen tähän toistanut. Tuossa vaiheessa kuvittelin ymmärtäväni teoksen kokonaisuutena enkä vain aforismikokoelmana.

Jos romaanikirjailija pelaa unohduksella - luottaa siis siihen, ettei lukija muista kaikkea ja luo näin avaruuden tunnun - runoilija tekee saman vaikeaselkoisuudella: kun runo ei parhaillakaan tulkintavälineillä aukea kaikilta osin, avaraa tilaa jää ymmärryksen takapihoille. Tämä avara on kirjallisuus itse. MIRVAN MUISTIKIRJA (MUOTOILU MAHDOLLISESTI JAN HOLMIN) s.51

Paksulla kirjalla on itseisarvoista vakuuttavuutta. On eri asia pidellä ehdokaskuvassa seitsemänsadan sivun punnusta kuin vihkoa. Vähäisyyttä on turha selitellä aforistisuudella tai elliptisyydellä. Toimittajat ja valokuvaajat kerääntyvät ilmiön ympärille. Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan. Sen takia se saa varmuuden vuoksi taivaallisen vastaanoton. Lukemattoman kirjan uskoo paremmaksi kuin se onkaan. Järkevät taideprosaistit jättävät viimeiset kaksisataa sivua viimeistelemättä. Kukaan ei tulisi selviämään sinne asti. Siitä alkaa tutkimaton erämaa, jossa kaikki on toisin. PETRUS s.66

Olen uupua kaiken teoksesta poimimani minua koskettaneneen ajatusvyöryn alle. Samalla epäilen itseäni, kykyäni ymmärtää kirjoittajan tarkoitusta. Tuntuu kuin Viikilä - ehkä vähän pilkallisesti hymyillen - tuijottelisi minua ja valvoisi reaktioitani, lukukokemustani. Kuitenkin hän antaa lukijalle varsin vapaat kädet ja tavat perehtyä kirjoihin.

(mahdolliset alkusanat, luonnostelua)

Voit käydä sisälle romaaniin haluamastasi kohdasta ja lukea sitä haluamasi verran. Nykyinen järjestys perustuu yhden editorin näkemykseen tapahtumista. Selailemalla puolet siitä ajasta, minkä romaanin lukeminen tavallisesti vie, kirjasta saa täydellisen kuvan. Mutta jos teoksen ilmapiiri ei miellytä, sen voi katsoa luetuksi lyhyenkin lehteilyn jälkeen, Silloinkaan kirja ei ole jäänyt kesken. Joskus pelkkä tieto kirjan olemassaolosta kommunikoi sen sisällönriittävin osin.MIRVAN MUISTIKIRJA s.275

Toki Viikilä antaa myös täsmällisempiä lukuohjeita, kirjoihin yleensä ja ehkä tähänkin teokseen. Erityisesti tähän liittämäni Iriksen puheenvuoro vie pohjaa omalta lukutavaltani. Olenhan aina halunnut poimia lukemastani sen, minkä jo mielestäni tiesin, mutta kirjailija sanoo paremmin. On minun kuitenkin myönnettävä, että etsin myös uutta. Alla olevan, Saritan nimissä julkaistun tunnustuksen tiesin heti oikeaksi. Olin lukemassa Jonathan Franzenin Crossroads-kirjaa. Se on paksu, mutta kevyt kirja, jos mikään.

Silloin en vielä ymmärtänyt, että jokainen romaani sisältää kaikki ajatukset, jotka painavat lukuhetkellä mieltäni. En myöskään ymmärtänyt, että päästäkseni sisälle kirjaan, minun olisi jätettävä juuri itseäni koskeva aineisto sivummalle ja mentävä kohti vierasta. En halua olla lukija, joka siivilöi kirjasta oman versionsa, vaan toivoisin voivani avartaa mielikuvitustani ja maailmani rajoja. IRIS s.127

Paksut, mutta kevyet kirjat ovat hienointa, mitä tiedän. Suomalaiset kirjat ovat harvoin sellaisia. SARITA s.178

Taivaallisen vastaanoton sivuilla on paljon yksinäisiä ja haavoittuvia ihmisiä, jotka yrittävät löytää kykynsä ja paikkansa yhteisössä. Tekstin takaa huokuu mielestäni kirjailijan myötätunto, ymmärrys ja auttamisenhalu jokaista esiteltyä pohtijaa kohtaan.

Olen usein onnellinen itsestäni, omasta selkeydestäni. Mutta seurassa pienenen ja kaikki menee sutuksi. Palatessani tapaamisista sätin itseäni.

Vain harvat ihmiset saavat minut arvostamaan itseäni. Vain harvojen seurasta poistun kasvaneena, kevein askelin. Niin usein tunnen oloni kehnoksi ja raskaaksi, että vietän aikaani mieluiten yksin. Kuuntelen omia ajatuksiani, yleensä jonkin kirjan kautta. Rakastan kirjoja niin paljon, että haluan antaa niille parhaan itsestäni. Olla virkeä, utelias ja tarkka. Koskaan ei tiedä miten kauniin olennon me milloinkin synnytämme. ARIANA s.115

Mitä vanhemmaksi ja vahvemmaksi mies tulee, sitä haavoittuvampi hän on ja sitä helpompi hänet on häpäistä. Mies, joka on kasvanut niin vahvaksi. Mies joka on kasvanut niin vahvaksi, että hänen itsetuntonsa kestää mitä vain, on jo häpäissyt itsensä. Hänestä on tullut niin vanha ja vahva, ettei hän tajua enää omaa tilaansa. s.119

Haluaisin mieluummin suoran uhkauksen väkivallan käytöstä kuin sen, että joku alistaa minua sosiaalisessa tilanteessa, jossa en osaa reagoida.

Alistaminen on tiedostamatonta, siksi siitä on jälkikäteen vaikea puhua. Riehakkaat ja iloiset, maailman kanssa sinunkaupat tehneet ihmiset polkevat huomaamattaan toiset alleen. MINTTU s.261

s.44 Hevosen annettiin valita ruoan ja toisen hevosen seuran väliltä ja hän valitsi toisen hevosen seuran. s.266

Onpa minun tietenkin pakko liittää tähän vielä ajatuksia kirjoittamisesta - juuri ja ainoastaan sen takia, että ne koskettivat minua - olivatpa sitten joskus jo mielessä pyörineet tai epäröinkö vielä. 

Lakkasin vuosia sitten kirjoittamasta päiväkirjaa, koska jokainen päivä oli edellisen kaltainen. Leivänteko, ostojen ja myyntien kirjaaminen. Kaikki ovat tärkeitä toistuessaan oikeassa elämässä, mutta eivät kirjan sivuilla. On erityinen taito saada vähäaineksinen elämä tuntumaan kiinnostavalta. s.181

Kirjailijaksi tuleminen on lopulta vain suostumista tyhmyyteen. Aloitteleva kirjoittaja, jos on lahjakas, on kaikessa oikeassa. Hän näkee tarkasti kuluneet ilmaisut, tuntee herkästi sanojen tehottomuuden. Ymmärtää kirjailijan epätoivon ja teeskentelyn.. Miten paljon suostumista ja alentumista tarvitaankaan, jotta voi kirjoittaa tavallisen suomalaisen romaanin. MIRVAN MUISTIKIRJA s.193

On vaiettua, miten paljon käytämme toisten epäonnea inspiroitumiseen. Niin kuin tomaatit kasvavat parhaiten veressä, me kukimme toisten kärsimyksistä. MINTTU s.205

Saat hyödyntää kirjoituksissasi sen verran kärsimystä kuin olet saanut sitä osaksesi.

Älä käytä sanoja ennen kuin olet maksanut niistä. KENTAURI S.221

Kirja jätti epämääräisen surullisen olon eikä sen lukeminen - etenkään aluksi- nostattanut hymyä. Kuitenkin kirjasta löytyy myös hauskoja oivalluksia. Suosikkini on seuraava mokkapalaoivallus.

MOKKAPALAT eivät ole ruoka vaan suoritus. Niitä ei tehdä sen enempää rakkaudesta ruokaan kuin lapsiinkaan. Kukaan ei pakota tekemään mokkapaloja, mutta ne valmistetaan niin kuin olisi pakko, kiirettä teeskennellen. Mokka palat syödään ohimennen, maistamatta, nauttimatta, tekaistujen velvollisuuksien välissä. Teeskennellään, että lastenhuoneessa pitäisi juuri nyt käydä häiriköimässä. Puolihuolimattomasti tungetaan samalla mokkapala suuhun. Lapsia ei tarvitsisi halveksua keskinkertaisilla herkuilla, eikä elämää täyttää hölmöllä touhuamiseslla. Lemmikitkin tunnistavat korkeatasoisen makkaran. Syötyään laadukkaasti ne keskittyvät tarkkoihin uniinsa koko iltapäiväksi. s.307

Miksi käännyin kaikesta vastentahtoisuudestani huolimatta innostuneeksi kirjan lukijaksi? Tuskin kaikkea kirjasta ymmärsin , tuskin kaikkea omaksuin. Minulle jäi kuitenkin tuntuma, aavistus, oletus siitä, että tämän kirjan kirjoittaja on rehellinen. Hän on teoksessaan paljas, raadollinen ja kuitenkin yrittämässä - johonkin. Teksti tuli kuitenkin lähelle.

Jan Holmin tavasta kirjoittaa sanoisin, että on ihme, että hän on saanut lausettakaan paperille. Kaikkea kirjoitusta luonnehtii kireys, paisunut itsekritiikki, suoranainen vihamielisyys lauseenmuodostusta kohtaan, anti-flow.

Saan vaikutelman miehestä, joka siivoaa lyhyttä vierailua varten koko päivän. Kokeilee kolmea vaatekertaa ennen kuin uskaltautuu ruokakaupaan. On silti sotkuinen ja välinpitämätön.

Kirjasta voi lukea kuinka hän kaivaa kotiavaimet käteensä kaksisataa metriä ennen kotiovea. Tarkistaa bussipysäkillä toistuvasti, että lippu HSL-sovelluksessa on vielä voimassa. Opettelee jokaisen reittinsä Google Mapsista vähintään päivää ennen. On aina ajoissa. Ei unohda koskaan yhtäkään yli kahdestakymmenestä mukaan otettavasta esineestä. Katsoo mobiilipankista saldon ennen ruokakauppaan menoa. Jos kaupassa kestää odotettua pidempään, tarkistaa saldon vielä ennen kassaa. VELI-MATTI s.96

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto.- Otava 2021. Kannen kuva Anna Tuori, suunnittelu Piia Aho 379 sivua.

Ekholm Kai: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte

Ekholm Kai
Jörn Donner, kuinka te kehtaatte
Docendo 2020
389 sivua

Olen kuullut puhuttavan elämäkertojen lukemisen olevan tietyn ikäisten, usein vähän vanhempien ihmisten harrastus. En vieläkään niihin tartu kovin usein, mutta Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan paneutuminen hiljan kuolleen Jörn Donnerin elämään herätti kyllä kiinnostuksen. Sitä paitsi siitä tuli kirjallisuuspiirimme käsittelyyn tuleva teos.

Minä hengitän ja elän kielen ja kirjoittamisen kautta, mutta olen usein paennut muuhun. Kirjaimiin piirtyy se mitä teen, ei mihinkään muuhun. Se ei ole paljon. Se on jotakin. s.94

Tätä taustaa vasten tuntuu maton jalkojen alta vetämiseltä, kun Ekholm arvioi  Donnerin kaunokirjallisen romaanisarjan, johon 1984 Finlandia-palkittu teos Isä ja poikakin kuuluu aikaansa sidotuksi. Samalla se tuntuu virkistävältä ja rohkealta. Ekholm selvästi arvostaa kohdehenkilöä, mutta uskaltaa silti sanoa romaanien menettäneen ajan myötä arvonsa ja muuttuneen puiseviksi. Puhumattakaan Mammutti -kirjasta, jonka kustantajalle tarjoamista hän pitää hulluna tekona.

Otaksun, että kenelläkään kustantamossa ei ole ollut kanttia tehdä Ison D:n käsikirjoitukselle mitään. Ei edes ehdottaa muutoksia. Antti Majander

Löytyykö Donnerin merkitys jälkipolville siis noista asioista, joihin hän itse sanoo paenneensa: elokuvista, valtiopäiviltä, matkoista,  matkakirjoista, reportaaseista, arvosteluista tai mihin moneen muuhunkin mies on ehtinyt? Löytyykö merkitys Donnerista itsestään kulttuurihenkilönä, joka on oma itsensä eikä suostu kumartelemaan muille kuin Ingmar Bergmanille? Tuskin sitä kuitenkaan kannattaa etsiä naissankarin maineesta tai aktiivisesta seksuaalisuudesta.



Tutkijana hän laiminlyö lähdeluettelot ja vie näin teoksiltaan pysyvämmän merkityksen pois, kuten Elmer Diktoniuksen elämäkerrasta, jota Lasse Koskela suomii ankarasti:

"Surkuhupaisan kontekstinrakentelun, käsitteellisen tarkk, vaan Donnerin elämän eri osa-alueitauden vieroksumisen, lukematta jättämisen ja yleisen huolimattomuuden lisäksi Donnerin teosta rasittaa ylenmääräinen donnerkeskeisyys ja veltosti rönsyävä esitystapa, jonka turvin Donner pääsee esittelemään tunnettuja kamujaan Mikko Pesälästä Pablo Nerudaan." s. 276

Kirja ei etene kronologisesti, vaan Donnerin elämän eri osa-alueita ja erityisesti työn kohteita käsitellen. Se tuo kirjaan hyvän ja uutta löytävän vireen. Käsittelytapa ei kuitenkaan sulje pois Donnerin omalaatuisuutta, ahkeruutta ja monipuolisuutta. Sitä alleviivaa yhden luvun otsikkokin : Miten tullaan Donneriksi?

Donner ei halunnut tulla määritellyksi suomenruotsalaiseksi, vaan suomalaiseksi, joka puhuu myös ruotsia. s.173

Donnerin uppopaistettu itsekkyys on rehellisyyden peruskurssi s.298


Laajaa tuotantoa ei olisi ilman suurta tunnollisuutta. Kaikki nämä korreloivat suureen narsistiseen älykkyyteen, josta yhteiskuntamme palkitsee. Se ei palkitse nöyryydestä, luonteen harmaudesta tai sosiaalisesta mielenlaadusta. s. 311

Kirja jätti hiukan surullisen olon. Sitä sen suuremmin miettimättä olen aina ihaillut Donnerin, omapäisyyttä ja uskallusta sanoa mielipiteensä, vaikka Gambia-keikan aikohin olin kahden vaiheilla. Nuorempana ihailin kaiketi myös edustavaa ulkomuotoa , vanhempana annoin Donnerin kaunokirjallisuudelle arvoa pelkästään yhden lukemani kirjan (Finlandia-palkittu) ja tuttavien mielipiteiden perusteella. Nyt häntä ei enää ole. Tulee  ikävä, vaikkakin hämmästyin median huomiosta Donnerin  kuoleman jälkeen.

Kirja myös muutti käsitystäni Donnerin merkityksestä. Se on reipas ja raikas analyysi, joka ei kumartele yhtään sen enempää kuin kohdehenkilönsäkään. Kerrassaan loistava elämäkerta, jota ei ole tehty kuolemaa kunnioittaen. Onneksi Ekholm kehtasi.

Olga Tokarczuk 2019 Nobel-puheessaan: "Kirjallisuus on yksi harvoista elämänalueista, jotka yrittävät pitää meidät kiinni maailman konkretiassa, sillä kirjallisuus on luonnostaan aina 'psykologista'. Se näet keskittyy henkilöidensä sisäisiin näkökulmiin ja motiiveihin, paljastaa heidän kokemuksensa tavalla, joka muutoin on täysin suljettu toisilta ihmisiltä, tai ihan vain provosoi lukijan tulkitsemaan heidän käyttäytymistään psykologisesti." s. 298

Mooses Mentula: Toiset meistä

Mooses Mentula

toiset meistä
WSOY 2020
247 sivua

Koko Tinon aikuinen elämä oli ollut kuin haiden seassa uimista. Joka kerta, kun hän edes vähän elätteli toivetta tilanteen paranemisesta, paniikki potkaisi takaisin petojen armoille. Enää pitkään aikaan hän ei ollut uskaltautunut astumaan edes laiturille. s.36

Tinon vanhemmat olivat asettaneet poikaan suuret toiveet ja Tino oli kuvitellut täyttävänsä toiveet helposti, kunnes lääketieteelliseen tiedekuntaan pyrkiessään Tinoon iski paniikki eikä hän pystynyt tekemään ainuttakaan tehtävää. Sama toistui vielä äärimmäisen huolellisen valmistautumisen jälkeen seuraavana vuonna. Eikä Tino ole tuon jälkeen voinut kenellekään väittää pitävänsä välivuotta, sillä aika kuluu enimmäkseen ihmisiä vältellen vatupassissa sohvalla. Kaupassakäyntikin vaatii rohkeutta, jonka saa vain oluttölkistä. Kunnes ihmispakoilu johtaa Tinon antikvariaattiin, jossa epämääräinen kauppias pakottaa lunastamaan kirjakassin. Tuon kassin sisältö avaa Tinolle uuden maailman.

Kauppias paljastuu Charles Bukowskiksi, joka ryhtyy mentoroimaan Tinoa ja vähentämään tämän pelkoja elämää ja rakkautta kohtaan. Tino luo itse tarinaansa kirjailijoiden kirjoissaan antamien viitteiden perusteella. Mukaan fantasiaan pääsee  kadulla pakoiltu Mirjami tyttärineen ja kun Bukowski saa ohjausapua  Jack Kerouacilta, alkaa matka, joka vie kauas pois kotisohvalta akvaarion ääreltä. Nämä kaksi kaveria eivät selviä Tinon ohjauksesta , mutta kassissa riittää kirjoja ja apua tulee niin George Orwellilta kuin Jane Austenilta ja Edgar Allan Poelta.

Eli tämä on se porukka, jonka on toimittava, Jane sanoi ja jatkoi: -Charlesin ja Georgen lapsellisen uhon aikana ennätin pohtia tarinaa sen verran, että ymmärsin jotain. Tinon pitää antaa itselleen lupa sairastaa ja tajuta, ettei hänen elämänsä tarvitse edustaa kenellekään muulle mitään, Jane sanoi. s.213

 Pidin kirjasta kovasti. Hienosti lähti niin mielikuvitus kuin kirjallinen maailma näyttämään Tinolle tietä parempaan tulevaisuuteen, mikä viehätti erityisesti. Tämän lisäksi tarina on kerrottu sujuvasti ja se tekee siitä uskottavan - hmm, no, ainakin lähtökohdiltaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kotimainen uutuus.

Keskisarja Teemu: Saapasnahka-torni

Teemu Keskisarja
Saapasnahka-torni - Aleksis Kiven elämänkertomus
Siltala 2018
271 sivua

Vaikka kannessa jököttää sama korkeaotsainen ja vakava kirjailija, joka murehtii kaikkea patsaana kansallisteatterin edessä, on Keskisaaren kirja virkistävä poikkeus Kivi elämänkertoihin. Keskisarja esittää Kiven epäkäytännölliseksi haaveilijaksi, joka sittemmin masentuu velkojensa ja ennenkaikkea itsearvostuksen puutteen takia. Olihan masennukseen varmaan syytä jälkipolville Kiven teilaajina muistetut August Ahlqvist, joka taisteli itämurteiden puolesta ja poliitikko Meurman. Tämä halusi esiintyä yksinkertaisena kansanmiehenä, joka ei joutaviin taidehömpötyksiin ryhtynyt. Pitkään ja paljon venytti Kivi tukijoidensa kärsivällisyyttä ja velkojen maksuja. "Klasi on jäänyt", Kivi vakuutteli kirjeissään jatkuvasti ja perusteetta. Seittemän veljestä ei tuottanut tuloja toivotulla tavalla. Velkoihin Kivi saattoi suojelijansa Charlotte Lönnqvistinkin, mikä hävetti kirjailijaa suuresti.

Siitä huolimatta Keskisarjan kuvaama Aleksi Stenvall on pitkään iloinen velikulta, joka lipsuu opinnoissa, vaikka ne eivät ole kraatarin pojalle itsestäänselvyys, käyskentelee metsissä ja viihtyy kaupunkiretkillään kapakoissa, kunnes rahat loppuvat. Hän on kaunis mies, joka ei kuitenkaan saa itselleen vaimoa. Pehtoorin toimesta haaveilu kaatuu loppujen lopuksi huonoon vaateparteen, josta kurjuus ja juoppous paistaa läpi.

Kirjallisella saralla tulee menestystäkin, kun Lea-näytelmä esitetään Suomalaisessa Teatterissa, mutta esiintymiskammoinen kirjailija juo päänsä täyteen ja pakenee kiitoksia. Seitsemän veljestä kyllä noteerataan merkittäväksi teokseksi, Ahlqvistkin arvelee sen monen parjauskirjoituksen arvoiseksi.

Ja loppujen lopuksi: kirjailija saa komeat hautajaiset veljensä mökissä kuoltuaan. Vasta arkussa hänet ikuistetaan piirroksin, joten ei ihme, että hahmo on väsähtäneen ja surullisen

oloinen.Kirja keinot eli kirjallisuus (s.62) sai hahmosta traagisen stereotyypin, jonka normaalimpaa eloa tämä kirja raottelee.

Kivi ei mennyt läpi harmaan kiven yksittäistaistelijana vaan liukkaana luikkuna, joka rapsutti sen vähän, mikä irtosi kulttuurirahattomasta kotomaasta. Aikaansa aseteltuna hän oli melkein systeemin syöttiläs. Tuttavansa Holmströmin - muutenkin suorasukaisen muistelijan - mielestä Kivi oli "heikko ja vetelä, mutta huonoon kohteluun hän ei voinut hukkua." s. 106

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Kyung-sook Shin
Jään luoksesi

Into 2017
Koreankielinen alkuteos: Eodiseonga na-reol chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010
Suomentanut koreasta Taru Salminen
Kansi: Nina Kairisalo
302 sivua

Uskon vakaasti kirjojen kykyyn avartaa maailmankuvaa ja edistää vieraiden kultturien ymmärtämistä. Siinä mielessä tartuin tähän eteläkorealaisen kirjailijan toiseen suomennettuun kirjaan. Olen lukenut myös hänen esikoisteoksensa  Pidä huolta äidistä (Into 2015). Molempien kirjojen lukemisen jälkeen en ole ihan varma ymmärrykseni lisääntymisestä. Maisema tuli tutummaksi, ehkä myös surumielinen ajattelutapa. Vaan onko jälkimmäinen enemmän kirjailijan ominaislaatua kuin maan kansalaisten luonteenpiirre? Minulla oli vaikeuksia nimien kanssa, ja jouduin välillä pohtimaan, kuka oli kuka.

Onneksi henkilöitä ei ollut liikaa, vaan neljän päähenkilön lisäksi mainittiin nimeltä vain kolme muuta, professori Yun, ujo opiskelutoveri ja tuleva arkkitehti sekä kadonnut isosisko. Kiistattomat päähenkilöt olivat Myeong-seo ja Jeong Yun, jotka tapaavat professorin luennolla. Myeong-seon mukana on Miru, joka täyttää taukoa omassa yliopistossansa  kuuntelemalla professorin luentoja. Miru etsii kuolleen isosikonsa Mireun poikaystävää, joka on yhtäkkiä kadonnut. Kun professori kutsuu nuo kolme nuorta työhuoneeseensa (saadakseen puhtaaksikirjoittajan käsikirjoitukselleen!!), käy ilmi, että nuoren Mirun kädet ovat ryppyiset kuin vanhan naisen. Yunin äiti on kuollut melkein heti opintojen aloittamisen jälkeen ja kotiseudulle on jäänyt myös  Dan, taiteellisesti lahjakas lapsuudenystävä.

Tunsin oloni tyhjäksi ja halusin tarttua kiinni johonkin. Katsoin Dania, joka poltti tupakkaa tsinnian vieressä ja liikehti hermostuneesti, koska jossain saattoi olla hämähäkki, ja melkein kysyin häneltä: "Rakastatko minua?" Jos olisin kysynyt sitä, olisimme varmasti etääntyneet toisistamme peruuttamattomasti. Nielaisin sanani ja tuijotin äidin hautaa. Ajattelin, että oli aika palata kaupunkiin..
- Yliopistolla on nykyään koko ajan mielenosoituksia,
Puristin vielä vähän multaa palloksi ja panin sen taskuuni.
- Hakkasin kaverini s. 36

Syöminen ja ruuasta nauttiminen nousevat yhdeksi juonteeksi, ja siitä tulee lopulta keskeinen käänne juonen kuljetukseen. Danin hakkaama kaveri söi mielellään ja sitä piirrettä Yun ihailee myös Mirua katsellessaan

Äidistäni olisi ollut mukava katsella, kun Miru syö. Miru söi yllättäen yhtä hyvällä ruokahalulla kuin isäni. Äiti olisi taputtanut häntä hartioille, hymyillyt ja sanonut, että Mirun tapa syödä tuo onnea. Äiti kuvaili erilaisia tilanteita ruoan kautta. Jos jollekin tapahtui jotain pahaa, hän sanoi sen johtuvan nirsoilusta syödessä. Jos taas jollekin tapahtui jotakin hyvää, se johtui siitä, että tämä söi hyvällä ruokahalulla.
-Onpa sinulla hyvä ruokahalu.
-Ai minulla?
-Niin.
Mirun silmät pyöristyivät kuin hän olisi kuullut sen ensimmäistä kertaa.
- Äidistäni olisi ollut kiva katsella, kun syöt. Hän sanoi aina, että ihmisten pitää osata nauttia ruoasta. Että silloin ei jää nälkäiseksi, meni minne tahansa. Että ne, jotka osaavat nauttia ruoasta ymmärtävät sen arvon. s.107

Miru jopa kirjaa kaiken syömänsä muistikirjaansa, jota kantaa mukanaan. Ruokien kautta lukija pääsee myös lähemmäs kulttuuria.

Miru mumisi ruokien nimiä kuin kirjojen nimiä ääneen lukien:retikkakimchi, haudutettu lootuksen juuri, paistettu takiaisen juuri.Hän ihmetteli ruoan määrää ja kysyi, olinko tehnyt kaiken itse.
-Vanhempi serkkuni asuu lähistöllä. Hän toi nämä tänne.
- Sinähän sanoit, ettei sinulla ole muuta kuin seesaminlehtikimchiä.
-En itsekään muistanut, että näitä on näin paljon. Avaan nämä ensimmäistä kertaa.
Osoitin astioita, joissa oli paistettua takiaisen juurta ja haudutettua lootuksen juurta.
-Mikset ole syönyt niitä?
-Kaikkia ei tule otettua esiin, koska syön yksin.
Söin, koska olin nälkäinen, en siksi, että ruoka oli hyvää. s. 103

Toinen teema on käveleminen.
Oli hyvä, että päätin tutustua kaupunkiin kävelemällä. Käveleminen sai minut ajattelemaan enemmän ja tarkastelemaan kaikkea olevaista. Kun laitoin jalkaa toisen eteen ja liikuin eteenpäin, tuntui kuin lukisin kirjaa. Vastaan tuli metsäisiä polkuja ja kapeita torikujia, joilla minulle tuntemattomat ihmiset juttelivat keskenään, pyysivät toisiltaan apua ja huusivat toisiaan nimeltä. Ihmiset ja maisema olivat olemassa yhtä aikaa. s. 69

Minulla oli tapana kävellä yksin kaupungissa, mutta nyt aloin kävellä yhä useammin kolmisin Myeong-seon ja Mirun kanssa. 
Kävelimme rinnakkain, kunnes tie kapeni ja muodostimme jonon, jota Myeong-seo johti, Miru kulki toisena ja minä viimeisenä perässä. Tien levennyttyä kävelimme taas rinnakkain. Oli erilaista kävellä kolmistaan. Luulin, etten näkisi kaikkia kaupungin yksityiskohtia niin kuin yksin kävellessäni, koska kun meitä on kolme, kiinnittäisimme enemmän huomiota toisiimme. Mutta nähtävää olikin enemmän juuri siksi, että meitä oli kolme. Kun joku meistä osoitti jotakin ja sanoi: "Katsokaa tuota", katsoimme sitä yhtä aikaa. Näin asioita, joita en olisi yksin nähnyt. s.118

Miru osoittelee taivaalle, Myong-seo näkee ihmiset ja minäkertoja Yun rakennuksia.

Teksti on paikoin hyvin runollista ja länsimaisen kirjallisuuden lainauksiakin on paljon.Professori Yunin opettama pyhän Kristoforoksen myytti nousee esiin usein.

Pyhää Kristoforosta kunnioitetaan yhä muun muassa kuljettajien ja merimiesten pyhimyksenä, koska hän kantoi lapsen joen yli.
...Kristus kantoi hartioillaan ristiä, ja pyhä Kristoforos kantoi hartioillaan Jeesusta. Jos lauseen kääntää toisin päin, niin risti kantoi Kristusta ja Jeesus johdatti Pyhän Kristoforoksen pelastuksen tielle. Heillä molemmilla oli kutsumus, jolle he omistivat koko elämänsä, ja molemmilla oli kohtalokas kohtaaminen, joka teki mahdolliseksi kutsumuksen toteuttamisen. Onko minullakin siinä tapauksessa kutsumus? Tehtävä, jota minun on tarkoitettu toteuttavan koko loppuelämäni ajan? Milloin mahdollisuus seurata kutsumusta mahtaa löytää tiensä luokseni? Vaikka olen reilusti yli kaksikymmentä, minusta tuntuu kuin hapuilisin yhä pimeässä yrittäen löytää tietä eteenpäin. ss.100-101

Maailmankuva ja omat arvot määräytyvät ympäristön, kasvatuksen ja lapsuudenkokemusten perusteella. Kun Myong-sun yrittää ostaa tietyn runokokoelman Yonille, ilmoittaa kauppias, ettei kokoelma ole myytävänä, koska hänen ensirakkautensa oli antanut sen hänelle.

"Paljonko aiot maksaa siitä? 350 woniako? Vai kuinka paljon? luulen että on merkityksellisempää antaa se sinulle. Jos joku myöhemmin haluaa kirjan, joka on vain sinulla, anna se hänelle."Katsoin, kun kirjakauppias käveli takaisin liikkeeseensä. Muistin professori Yunin sanat: "Kukin määrittelee arvon omalla tavallaan."...
...Toivon että kaikki, minä mukaan lukien, ovat itsenäisiä ja itsevarmoja. Haluan, että ihmissuhteissani ei ole salaisuuksia, eikä niissä arvostella toista. s.149


  Rakkaus ja ystävyys ovat pääteemoja, vaikka rakkaus tulee esille niin vaivihkaa ja verhotusti, etten oikein osannut pitkään aikaan päätellä, kuka rakastaa ja ketä. Välillä syntyy yhteys, mutta sen jälkeen se taas katoaa.

Pidän sinusta yhtä paljon kuin silloin tunsin iloa......
Tykkään sinusta yhtä paljon kuin tunsin silloin surua. s.126

Jäähyväiset saavat meidät kai ojentamaan kätemme niillekin, joille emme ole pystyneet sitä ojentamaan, vaikka olisimme halunneet. Ehkä myös välitämme enemmän niistä, joiden kanssa emme ole olleet kovin läheisiä. s197

- Minäkin tykkään olla yksin. En yrittänyt tulla lähellesi, koska pelkäsin satuttavani sinua. Jos joskus kuitenkin satutan sinua, ethän vihaa minua.s.162

Ilmaukset "Muistetaan tämä päivä ikuisesti." toistuu yhtä usein kuin "Jonakin päivänä". Toistoa käytetään kaiketi romanttisena, ehkä vähän siirappisenakin tehokeinona. Onneksi kirja ei ole kuitenkaan niin siirappinen kuin ennakkoon ja kirjan nimen perusteella kuvittelin. Oikeastaan ylimääräinen makeus vältetään kokonaan ja välillä ympäröivän yhteiskunnan raaka todellisuus kyynelkaasuineen, mielenosoituksineen ja kadonneine ihmisineen tuodaan lukijan eteen henkilöiden arkisena elinympäristönä. Danin armeijakokemukset ovat tällaista kuvausta.

Aikaisemmin uskoin, että minä olen minä, että olen arvokas, mutta tajusin, että uskoni ei ole muuta kuin tomua, ei mitään muuta kuin näkymätöntä tuulta, ja sen tajuaminen täyttää minut katkerista katkerimmalla tuskalla, joka kalvaa sisintäni.Olen oppinut jälleen kerran täällä armeijassa, että ihmiset eivät ole mitään muuta kuin hiiriä, jotka juoksevat ikuisesti ympyrää labyrintissa, josta ei ole ulospääsyä. s.200

Kustantaja kirjoittaa kirjan takakannessa: Jeong Yunin puhelin soi ja langan päässä on hänen nuoruudenrakastettunsa. Ja vielä:Henkesalpaavan tuskallisissakin tilanteissa kohtaamme, rakastamme, unelmoimme ja kasvamme.

Kyllä nämä lauseet kuvaavat kirjaa, jonka luin. Eivätkä ne kuitenkaan kerro kaikkea. Moneen suuntaan kurkottavaa ja hieman salaperäistä  teosta ei voikaan parilla lauseella tyhjentää. Enkä minäkään tällä kuvailuyrityksellä siihen pysty. Itse pitää kirja lukea ennenkuin pääsee tähän sisään. Kyllä se kannatttaa, vaikka lukemisen jälkeenkin jäi vähän sellainen olo kuin kutittaisi jostain sellaisesta kohdasta, jota ei yletä raapimaan. Kirjassa lähestyttiin jotain olennaista, mutta tavoittamatta se jäi, ainakin minulta. Kirjan oikoluvussa on pieniä puutteita, mutta eivät ne minua liiemmin haitanneet.

Punnitsin mielessäni, tartunko tähän kirjaan vai paljon lukijoita puhuttaneeseen Han Kangin Vegetaristi-kirjaan (etelä-)korealaiseen todellisuuteen tutustuakseni. Ehkä tämä oli lempeämpi ja toiveikkaampi vaihtoehto johdatuksena eteläkorealaiseen elämänmuotoon.

-Aloitimme aamut aina sillä kaivolla. Äitini nousi aamunkoitteessa ja nosti kaivosta vettä. Isä ja minä pesimme kasvomme ja hampaamme kaivolla. Nykyään kylään tulee vesijohtovesi, joten kaivo on peitetty. Joka kerta, kun käyn siellä, nostan kantta ja kuristan kaivoon. Syvällä kaivossa on yhä vettä. On ihanaa nähdä se. On rauhoittavaa tietää, että ensimmäinen näkemäni vesi ei ole kuivunut. 
Hän katsoi minua hiljaa.
- Tykkään sinusta yhtä paljon kuin siihen kaivoon katsomisesta. s. 235