Lina Wolff: Lihan aika

 

...mestariteos ihmisen tarpeista ja hengellisyydestä. Sielusta ja ruumiista. Näin kertoi kustantaja kirjan takakannessa. Minä en löytänyt kirjasta kovin paljoa hengellisyyttä, vaikka yksi kirjan keskeisistä henkilöistä onkin nunna, Lucia. Muita henkilöitä ovat Madridiin taiteilijaresidenssiin matkustanut ruotasalaiskirjailija Bennedithja hänen siellä tapaamansa mies Mercuro, joka osallistuu tv-ohjelmaan saadakseen sovitetuksi uskottomuutensa sydänsairaalle vaimolleen. Ikäänkuin sivujuonteena kirjailija tarjoutuu muistisairaasta miehestään huolta pitävän naisen avuksi motiivinaan tehdä jotain hyvää ja tärkeää.

Ihmisillä on siis pyrkimys tehdä hyvää ja sovittaa syntejään, mutta kovin pitkälle eivät heidän tekonsa kanna tai he itse eivät ole valmiita etenemään vaatimusten mukaan. Ihmisen päämääränä on lopulta vain selvitä omasta elämästään ehjin nahoin ja mahdollisesti nauttia kokemastaan. Selviämisstrategioita on monenlaisia:

Olin rakentanut elämäni uppoamattomaksi Titaniciksi, selitän. - Olin luonut lukuisia huoneita ja eristänyt ne toisistaan, niin että vaikka muutama täyttyisi vedellä, kokonaisuus ei uppoaisi. Kuten varmasti tiedätte, Titanic oli teoriassa uppoamaton, sillä haverin sattuessa vain rajallinen määrä tiloja täyttyisi vedellä. Samalla tavoin katastrofi yhdellä elämäni osa-alueella ei voisi levitä toiselle - ellei sitten tapahtuisi jotakin niin epätodennäköistä kuin että liian suuren nopeuden vuoksi jäävuori repisikin auki aluksen koko kyljen ja... (Mercuro)

Mercuro ja Bennedith lähtevät Madridin kuumuutta pakoon yhteiselle matkalle, jonka aikana heidän seuraansa liittyy ruotsalainen Johnny. Tilanne kärjistyy ja muuttaa radikaalisti tapahtumien kulkua. Samalla aiemmat teoriat elämästä muuttuvat.

Katastrofit ovat kuin piileviä sairauksia, jotka jokin ärsyke laukaisee.. Ihminen voi olla sairauden kantaja, ja äkkiä sairaus aktivoituu. Tulee finni naamaan, kasvain vatsaan. Tapahtuu jotakin, mikä yhtäkkiä romuttaa terveyden. Kuin sieluun syntyisi äkkiä musta aukko. (Johnny)

Koska yksi kirjan päähenkilöistä on kirjailija, tarjoaa kirja muutaman keskenään vastakkaisenkin näkemyksen kirjoittamiseen. Kumpaakaan on vaikaea kiistää.

Kirjoittaminen on niin mukavaa. Kivi vierähtää sydämeltä ja samalla näkee itsensä ulkopuolelta. (Lucia)

Kirjoittaessa on luotava itse tilanteita ja niiden välisiä yhteyksiä, mutta elämähän tarjoilee niitä ilmaiseksi. Hän sanoo niin Mercurolle, ja Mercuro sanoo, että kirjoittaminen on juuri sellaista työtä, josta tulee burnout. Hinta maksetaan sielulla, ja yhtenä kauniina päivänä sielu on käytetty loppuun.

Kulttiteos, mainostaa kustantaja. Kirja oli hyvin kirjoitettu ja luin sen mielenkiinnolla, mutta en oikein ymmärrä, mitä uutta tai ihmeellistä se olisi lukijalle tarjonnut. Olen tyytyväinen löytämiini kiteytyksiin ja kirjan hurjiin käänteisiin, jotka eivät heivanneet lukijaa kyydistä vaan sitoivat tiukemmin jatkamaan loppuun. Silti jäi jotenkin tyhjä olo. Kun kerran sielukkuutta ja henkisyyttä luvattiin, mutta tarjottiinkin vain outoja tapahtumia ja vetävä juoni...

Lina Wolff: Lihan aika. Otava, 2925. Ruotsinkielinen alkuteos: Köttets tid 2019. - Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kannen suunnittelu : Jenni Saari. -- (Otavan kirjasto 323). - 233 sivua

Hannu Väisänen : Viisikko

 

Hannu Väisänen on Anterona kertonut omaa ja sisarustensa tarinaa lapsuudesta vanhuuteen. Ihastuin hänen kerrontatapaansa jo sarjan aloittaneesta Vanikan paloista lähtien, mutten en ole kaikkia 7-osaisen sarjan kirjoja lukenut. Kun nyt taas pääsin sisään tarinaan, taidan lukea nuo lukemattomatkin. Vaikka hyvin toimi tämäkin lukukokemus suoraan ikääntyneen Anteron maailmaan asetettuna.

Antero asuu Ranskassa ja siellä vietetään viisikon yhteisiä syntymäpäiviä entisessä pappilassa. Paikalla on neljä veljestä ja Sisko. Runoileva ja alkoholin pauloissa rimpuileva isä on kasvattanut sisasrukset yksin vaihtelevien äitipuoliehdokkaiden kanssa. Äiti on kuollut jo lasten ollessa hyvin pieniä. Kasvupaikka oli Oulun kasarmialue isän työn takia.

Santeri on perinyt isän taipumuksen ryyppyputkiin, hänellä on pitkä letitetty parta, joka päättyy sormukseen. Fysioterapeutti Aleksi on kiinnostunut Nepalista ja terveellisestä elämästä, Siskon elämää ohjaavat taivasnäyt. Joukon komistus on Santeri, jolla on kehitysvamma. Tässä romaanissa sisarusten elämä on asettunut uomiinsa ja Anteron Ranskan talo pannaan jo myyntiin, vaikka siellä vielä juhlia vieteäänkin

Sumu ei hälvene. Mutta muistin suuret pariovet avautuvat, ensin paukkuen, sitten saranat vinkuen. Ja parioven takaa lähtee kulkeutumaan luokseni kaikenlaisia unohdettuja muistoja, mikä liikkuen hontelosti kahdella tikkujalallaan, mikä länkisäärisenä, mikä hämähäkin muotoisena. Valtava unohdettujen asioiden joukko lähestyy minua, tuijottaa, lähestyy, katsoo minua unohdetun asian suurilla, syyttävillä silmillä.

 Vanhuus on läsnä niin puissa, tippukiviluolissa kuin veljesten omassa elämässä. Pahimmin se iskee muistiaan kadottavaan Siskoon. Muistista ja muistoista tulee tärkeä osa kirjaa.Siskon auttaminen tuntuu vaikealta, melkein mahdottomalta. Samanlaiselta tuntuu sivusta seuraaminen, menneen olemuksen ja sisaren tapaojen muistaminen.

Yhtäkkiä minulla on tunne, että olen ensiapukurssin huonoin oppilas. Olen pidellyt ihmistä esittävää nukkea ylösalaisin sylissäni, enkä tiedä mistä kohdasta tekohengitys kuuluisi aloittaa. Enkä osaa asettaa muistiproteesia oikein.

Hannu Väisäsen teksti on kuvailevaa ja toteavaa, yksityiskohtia täynnä. Kirjan avulla pääsee  ransakalaiseen maalaispappilaan, ikivanhan marjakuusen luo, tippukiviluolaan ja karuun rivitaloasuntoon Kouvolassa. Mitään erityisesti korostamatta Väisänen tarjoaa tekstissä oivalluksia ja yhteenvetoja, jotka tekee mieli painaa mieleen. Samaistumispintaa riittää - ainakin vanhenevilla ihmisillä. Liikaa ei kerrota, eikä myöskään liian vähän. Tässä on kaikki kohdillaan.

Hannu Väisänen : Viisikko - romaani._ Siltala, 2024.- 199 sivua

Kari Hotakainen: Helmi

Hänestä tuntui, että häneltä oltiin viemässä pois jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. 

Toni ja Mira löytävät sienimetsästä harhailemasta vanhan naisen, joka ei muista nimeään eikä osoitettaan. He vievät naisen kotiinsa, soittavat hätäkeskukseen ja tarjoavat yösijan lastenhuoneessa, jolle ei koskaan ole tullut käyttöä. Siitä alkaa hotakaismainen pyöritys, jossa mukaan tulevat huumeet ja mielikuvitukselliset käänteet. Päähuomio on kuitenkin ihmisissä, heidän ongelmissaan ja selviytymisyrityksissään.

Vaikka Tonin ammatti näyttelijänä, joka imitoi eläimien ääntelyä ei ole menestystarina, on lapsettomuus kuitenkin pariskunnan suurin ongelma. Helmi ei sure lapsettomuuttaan tai naimattomuuttaan, sillä hän on saanut elämänsä aikana riittävästi pitää huolta vallattomista nuorukaisista rockbändissä, jonka mukana kiersi Eurooppaa.

Muutaman kerran Helmi oli joutunut maksamaan edustamiensa rocknuorukaisten särkemiä televisioita sekä muuta irtaismistoa, ja selittämään yhden jos toisenkin hotellin johdolle, että rockbisneksen turbulenssi rasitti nuoria miehiä niin suunnattomasti, että joskus heidän oli purettava ahdistuksensa syyttömiin huonekaluihin.

Helmin murhe on muistin heikkeneminen ja siitä johtuvat pelot. Hänellä on riittävästi rahaa toimeentuloon, mutta ystäviä löytyy vain naapurin uskovaisesta Ailasta, joka pitää huolta miehestään Oskarista. Oskari on vielä heikommassa kunnossa kuin Helmi, sillä muistin lisäksi hänen liikuntakykynsä on hiipunut. Helmin ja hänet löytäneen pariskunnan välille syntyy kuitenkin side, joka antaa toivoa ja tuo vähitellen myös uusia ratkaisuja.

Pääasia on, että saan elämäni takaisin, kaikki muistot ja totuudet. Ihmisellä sanotaan olevan vain yksi elämä, se ei pidä paikkaansa, ihmisellä on monta elämää, jos yhden unohtaa, alkaa elää toista, jos toinen jää taakse, kolmas aukeaa edessä. Siinä kohtaa Helmin ajatuksia aukesi ovi, ja entinen elämä astui sisään.

Helmi on kirjan päähenkilö ja Hotakainen kohtelee häntä kauniisti. Pidän siitä, että muistisairaat ihmisen kuvataan kokonaisina ihmisinä eikä vain harhailevina ja huolenpitoa vaativina olentoina. Helmi menneisyyksineen, suunnitelmineen ja rahoineen on täysi toimija, vaikkei häneltä oikeinkirjoitus enää suju. Helmin varassa tämäkin kirja toimii.

En etsinyt kirjaa intohimoisesti käsiini, koska sen julkisuus Pirkka-kirjana kääntyi kirjaa vastaan. En ehkä innostunutkaan tästä lukiessani niin paljon kuin olen jostain muusta Hotakaisen kirjoittamasta kirjasta riehaantunut. Lukeminen oli kuitenkin helppoa, oivallukset ja rinnastukset virkistivät. Kyllä kirja kannatti kirjoittaa ja lukea.

Kari Hotakainen: Helmi. Siltala, 2024. -Kannen kuvat Mika Tuominen. - 294 sivua

Tarja Lindholm : Mummo kumossa ja muita kertomuksia

 

Olen aina pitänyt arvossa sitä, että kirjailija antaa äänen heille, jotka eivät pysty itse saamaan ääntään kuuluviin. Näissä 18 novellissa ääneen pääsevät muistamattomat ihmiset, jotka yrittävät elää paremmin muistavien joukossa, heidän rinnallaan, heistä eristyksissä tai apua ja hoitoa tarvitsevina. Tarja Lindholm tekee usein näkymättömiksi, työläiksi ja rasittavaksi koetut muistamattomat vanhukset inhimillisiksi ja tunteviksi olennoiksi, joilla on menneisyys ja oikeus elämään omilla ehdoillaan ja kyvyillään, vaikka yhteiskunta luo järjestelmiä, joissa tämä yhä kasvava väestönosa halutaan raivata syrjään.

Mutta idea onkin se, että ihmiset tulee vapauttaa töistä muihin töihin. Kaikkialla missä ihmisen työ voidaan koneella korvata, niin tulee toimia, ja vähintäänkin vanhusten huollossa. Vanhukset ovat nopeasti uusiutuva luonnonvara. Heitä on paljon. He tarvitsevat siten hoitajiakin paljon ja ihmistyö on kallista.

TUOTTAVUUS, TALOUDELLISUUS, JOUSTAVUUS, NOPEUS, TEHOKKUUS... (Meeri ja Aaretti)

Novellissa Ikkuna mummon elämä on rajattu kerrostalokotiin ja sieltä avautuvaan ikkunanäkymään. Seurana hänellä on papukaija, kissa ja yksinäisyys. Kasvattipoikakin on lakannut käymästä, mutta tilaa sentään ruokapalvelun kautta ruuat - aina samat - äidilleen. Pihan tapahtumat tuovat vähän vaihtelua ja niiden kuvaukseen käytetyt sanat olkoon esimerkkinä siitä värikkäästä ilmaisusta, jota lukija sujuvasti etenevän juonen matkassa pysähtyy maistelemaan. Pitkäpartainen, viinaanmenevä mies töntterehtii ja hänen kulkunsa on leveäraiteista ja holjakkaa. Vaan miten kääntyy yksinäisen vanhuksen elämä, kun hän näkee ikkunastaan jotain niin kauheaa, että tämäkin viihdyke on lopetettava? Ja mitä hän näkee? Kyllä Lindholm osaa tarinoihinsa käänteitä punoa.

Joskus käänteet tapahtuvat vain ihmisen mielessä. Reipas marjankerääjä eukko harmittelee aviopuolison tasaisuutta - ja laiskuutta. Puoliso ei taas ymmärrä syytä jatkuvaan vattupensaissa ravaamiseen. Vaan toisiaan täydentävä pari löytää kuitenkin sopusoinnun ja ymmärryksen pitkään yhteiseen taipaleeseen.

Jo alkoi oman ukon arvo kohota aatoksissa. Ei tainnut tuo hassumpi ollakaan. Jos nyt ei ihan parasta laatua ollut, niin ei huono kumminkaan. Vaikka verkkainen, niin kiltti ja tasainen. Sellainen turvallinen mörökölli ja mörönpelotti. (Mörönpelotti ja marjankaristaja)

Halusin pyyhkäistä pois sen, mitä kirjailija kertoo kirjan alussa enkä edes lukenut kirjan esipuhetta, jonka on kirjoittanut geriatrian emiritusprofessori Jaakko Valvanne. Mielestäni tein oikein, sillä nämä kertomukset ovat kirjallisuutta eivätkä tapauskertomuksia. Yksittäisten ihmisten tarinat vaikuttavat siten kuin novelli voi:  leikkaavat pois rönsyt, joita jokaisen elämään tulee kun elämää kuvataan alusta loppuun tai sairaskertomuksena. Novelli paljastaa juuri sen, mikä on olennaista juuri tuossa vaiheessa elämää. Itse en voi pyyhkäistä pois tietoa siitä, että tekijä on työskennellyt muistisairaiden vanhusten parissa, mutta voin ihmetellä ja iloita kerronnan oivalluksista ja lämmöstä, joka siitä huokuu kuvattavia kohtaan. Luulen muidenkin löytävän väylän suurempaan ymmärrykseen ja oivallukseen näiden kahdeksantoista kertomuksen kautta.

Tarja Lindholm : Mummo kumossa ja muita kertomuksia . Basam Books, 2024. Esipuhe: Jaakko Valvanne. - Kannen kuva Peter Herrmann. - 107 sivua

Paul Auster: Baumgartner

 

.sillä toisin kuin maineikkaat rationalistit ovat vuosikausia meille tolkuttanet, jumalat ovat onnellisimmillaan ja jumalallisimmillaan juuri heittäessään noppaa.

Baumgartner on kirjallisuuden professori ja kirjailija, hyvin läheistä henkistä sukua Austerille itselleen. Ikääntynyt ja vähän sairas vanhus tuntuu tutulta ja läheiseltä hahmolta - ja hyvin uskottavalta. Hän katselee maailmaa hieman sivusta, tietäen parhaiden vuosien jo menneen. Samoin kuin monessa aikaisemmassa kirjassaan, tässäkin Auster korostaa sattuman merkitystä.

Suru sumentaa edelleen Baumgartnerin elämää, vaikka vaimon kuolemasta on jo kymmenisen vuotta. Anna oli päättänyt mennä vielä kerran uimaan mereen ja iso aalto oli heittänyt hänet rannalle ja murtanut selän. Baumgartner ei ole oikein toipunut pitkäaikaisen elämäntoverinsa menetyksestä eikä eläkkeelle jääminen auta tilannetta ollenkaan, vaikka työkään ei enää tunnu mielekkäältä.

Kuinka kamalaa olisikaan kuukahtaa akateemisissa valjaissa, kyyristyneenä jälleen kerran raapustamaan kommenttia jonkun opiskelijan esseeseen.. Ei, niin ei saa käydä; kun loppu tulee, pysähtyköön sydän arvokkaasti, juuri kun hän on pinnistämässä viimeistä omaa lausettaan, mieluiten jotain suorasanista vittuilua maailmaa hallitseville vallanhimoisille hulluille. Tai vielä hienompaa olisi, jos henki lähtisi, kun hän astelisi kohti keksiyön kohtaamista, jonka hän on sopinut rakastamansa naisen kanssa.

Kulku on huteraa ja talon korjaukset jäävät aikomuksen asteelle, mutta  Baumgartner olisi vielä valmis uuteen rakkauteen. Kun kohdalle sattuu lapsuudesta asti tuttu Naomi, Baumgartner on varma, että yhteinen tulevaisuus takaa onnen. Hän ei vain muista varmistaa vastapuolen tuntemuksia.

Sy Baumgartnerin muistot ja pohdiskelut täyttävät kirjan sivut ja vievät kerrontaa eteenpäin vastaansanomattomasti. Austerin problematiikka on pysynyt ennallaan, mutta hän osaa kirjoissaan punoa samojen kysymysten äärelle uudenlaisen tarinan. Tämäkin, vanhenevan miehen ajatus kulkee loogisesti hypähdellen asiasta toiseen.

Olen siis palannut alussa esittämääni kysymykseen, johon ei ole vastausta: mitä ihminen uskoo, kun hän ei voi olla varma, onko oletettu fakta totta vai ei?

Kustantajan mainoslause kuvaa Paul Austerin viimeiseksi jäänyttä kirjaa mielestäni täydellisesti:

Hurmaava farssi ajan hampaasta, elämän pienistä nöyryytyksistä ja suurista fiaskoista, kun suru tekee seniiliksi mutta kirjallisuus kaiken voittaa..

Auster  sai ainakin tämän lukijan mukaansa. Kirja jäi  mieleen hieman haikeana, mutta lukukokemus oli hyvä..

Paul Auster: Baumgartner. Tammi, 2024. - Englanninkielinen alkuteos: Baumgartner, 2023. Suom. Arto Schroderus (Tammen keltainen kirjasto 547.- 204 sivua.

Meriluoto Aila: En minä vielä pääty - päiväkirja vuosilta 2008-2010

 

Koen olevani hankala esine, jota pitää siirrellä sinne tänne. Häiritsevä. Sellaista siis on vanhuus, tämä jo pitkälle mennyt. Ehkä ihminen ei kuole ennen kuin kokee elämänsä liian hankalaksi. Suostuu kuolemaan.

Tartuin Aila Meriluodon päiväkirjoihin vuosilta 2008-2010 sattumalta, kun näin kirjan esillä kirjastossa. Aiemmin muistan lukeneeni näin henkilökohtaista tilitystä häneltä kirjassa Peter, Peter, joka on puhtaasti kaunokirjallinen teos, avainromaani. Meriluoto on julkaissut aiemminkin päiväkirjojaan, mutta jostain syystä en ole niitä saanut käsiini.

Meriluoto on avoin näissä merkinnöissä kuten on ollut aiemminkin. Hän on myös utelias ja ahne elämälle ja ihmettelee sitä itsekin. Tässä kirjassa hän on myös vanha ja merkintöjen edetessä vanhenemisen traagisuus hiipii mukaan. Tämä päiväkirja jäi hänen viimeiseksi julkaisukseen sillä muistisairauden uuvuttama kirjailija menehtyi yli 90-vuotiaana 2019.

Minä tarvitsen näitä muutamia läheisiä ihmisiä, koska minun todellisuuteni kaikkia pieniä käytännöllisyyksiä myöten hupenee kummasti, jättää kuin keskelle metsää, josta ei löydy polkuja. Minne? Elämiseen. Todellisuuteen. Elämisen mahdollisuuteen. Miksi minä eläydyn näihin helkkarin sijaiselämiin? Kun minulla on aika hienoa elämää itsellänikin.Sisälläni. Unissani.

Näissä merkinnöissä löytää sekä naisen, vanhuksen ja runoilijan. Aila Meriluoto on vahvasti näitä kaikkia yhä yli 80-vuotiaana. 

Kuule kuule kuka lienet/anna mulle runoja, anna minun vielä olla/oivallusten punoja. (12.3.2010 keskiyöllä)

Kirjassa on mukana myös uusi mies, Antero, joka käy melkein päivittäin ja puhuu kuin ensimmäinen aviomies Lauri Viita aikoinaan. Meriluoto kuuntelee ja ihmettelee, miksei hän vieläkään saa miehiltä suunvuoroa. Silloin tällöin hän ottaa sen. Anteron käynnit muodostuvat pian rutiiniksi, jota ilmankaan ei haluaisi olla. Kesää Meriluoto viettää mökillään Takametsässä, jonne kokoontuu myös suuri joukko lapsia ja lapsenlapsia.

Voi että on jo laumoittain näitä minun lapsiani ja lapsenlapsiani joista on huolissaan, eikä se mitään auta.

Olen kyllästynyt rutiiniin ja pelkään sen muutosta.

Kirjailija ei välty pettymyksiltä. Panu Rajala on kirjoittamassa hänestä elämäkertaa. Meriluoto on avokätisesti antanut hänen käyttöönsä päiväkirjojaan, mutta katuu sitä, kun huomaa Rajalan käyttäneen niitä suoraan, paljastaen sellaista, jota Meriluoto ei olisi halunnut julkisuuteen.

Ihminen purkaa päiväkirjoihinsa tulikuumaa nykyisyyttään päästäkseen siitä irti, harmonisoituakseen.

Haavikko oli kuolemaisillaan oleva mies ja nyt minä kai olen kuolemaisillani oleva nainen - siis kutakuinkin luvallista saalista molemmat. Kun vain minäkin ehtisin kupsahtaa ennen kirjan ilmestymistä! (viittaus Mauno Saaren Haavikko-kirjaan ja Panu Rajalan elämäkertaan Aila M:sta)

Lopussa muisti tuottaa yhä enemmän ongelmia ja lasten, lähinnä vanhimman Ursula-tyttären apua tarvitaan yhä enemmän. Siitä huolimatta tämän kirjan pääsisältö on ihmettely ja luottamus elämään. Siitähän oiva nimikin kertoo.

 Mikä ura, mikä rohkeus, mikä elämä!

Aila Meriluoto: En minä vielä pääty - päiväkirja vuosilta 2008-2010. Toim. Anna-Liisa Haavikko. - Siltala 2022. Graafinen muotoilu M-L Muukka. 186 sivua

Riel Ane: Tiima

 

Tässä kirjassa kerrotaan tarinaa Almasta, joka asuu yksin mökissään tapaamatta juuri ketään. Alma on vanha ja kuuro. Muistikaan ei enää oikein toimi. Kulkeminen on hankalaa, eikä Alma ole aikoihin poistunut kodistaan. Ihmiset pelottavat, mutta ison kaappikellon, jota kutsutaan vaimoksi, hän muistaa vetää joka ilta.

Kaikki päivät olivat hänelle samanlaisia. Ja hänen ajatuksistaan oli tullut yhtä hitaita kuin hänen liikkeistäänkin.

Ehkä oli hyvä, että hän ei nähnyt lähettiä, postinkantajaa eikä kaupan lähettiä. Silloin ei ollut myöskään vaaraa, että he näkisivät hänet. Hän ei halunnut puhua heidän kanssaan. Hän ei halunnut päästää ketään sisään. Hänen oli pakko tunnustaa, että hän pelkäsi heitä. Pelkäsi muita ihmisiä.

Kaappikelloja on ollut useampia: mies ja neitikin vielä. Almalla on hajanaisia muistoja menneestä: aviopuoliso Otosta, tyttärestä, miehen kellosepänliikkeestä. Hyvistä ajoista, jotka ovat kääntyneet huonommiksi.

Alma totesi, että kaikki, mitä Otto oli koskettanut, oli ajan myötä kulunut. Työkalut. Keppi. Alma.

Kun ihminen tuli vanhaksi, kaikki hänessä alkoi painua maata kohti. Näkö, luut, liha. Ja jonakin päivänä ihminen joutui itsekin maahan, mullan alle, hän ajatteli joskus. Loppuun käytettynä. Ei edes uusiokäyttöön kelvannut

Enää asiat eivät olleetkaan yhteydessä muistoihin. Ne olivat hyvin usein kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia.

Eräänä päivänä Alma näkee mökkinsä ikkunasta pienen pojan, joka taluttaa koiraa. Pari kulkee samaa reittiä useampana päivänä. Vaikka poika vaikuttaa ensin säikähtävän ikkunasta katsovaa vanhaa naista, Alma onnistuu viimein houkuttelemaan koiran sisään. Siitä alkaa vanhuksen ja lapsen ystävyys, sillä Almallakin on ollut koira, Täplä. Vähitellen Alman muistoista nousee asioita, joita hän ei haluaisi muistaa ja jotka vaativat toimenpiteitä.

Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli.

Pimeys oli merkillinen ilmiö, yhtä aikaa turvaton ja turvallinen.

Täplä oli hänen eikä Otolla ollut siihen mitään sanomista. Siinä kohtaa Alma oli tinkimätön. Oli tuntunut hyvältä olla tinkimätön.

Olen aina pitänyt arvossa sellaisia tekstejä, jotka antavat äänen äänettömille, vaikka sitten mielikuvituksen kautta. Erityisesti muistisairaan kokemusmaailma on mielestäni kaivannut kuvaamista, koska muutos itsenäisestä toimijasta autettavaksi kokijan näkökulmasta kerrottuna on nähdäkseni terveellinen muistutus jokaiselle, joka vielä muistaa ja lukee. Anu Riel tekee tämän oivallisesti. Vaikka Alman päivien, hitaan liikkumisen, mökin huoneiden ja kalustuksen kuvaamisen voisi kuvitella pitkästyttävän, se ei sitä tee. Sekä yhteyden rakentaminen pihatielle ilmestyneeseen lapseen että unohduksiin painetut ikävät muistot luovat kerrontaan sellaista jännitettä, jonka houkuttamana lukija etenee pinnistelemättä sivulta toiselle. Kerronnassa on kirkkautta ja lämpöä, joka saa lukijan asettumaan Alman asemaan. Vähäisissä tapahtumissa on väriä kuin Alman tekemässä tilkkutäkissä, jota aviopuolisokin ihasteli. Anu Rieliltä on aiemmin suomennettu palkittu jännityskirja Pihka, joten juonenkuljetuksen hän osaa.

Tämä on kirja, jonka jokaisen pitäisi lukea! 

Ane Riel: Tiima. Aula & Co 2022, Tanskankielinen alkuteos Urvärk, 2021. Suom. Katriina Huttunen. Kansi: Tuomo Parikka. 214 sivua

Maijala Minna: Pirkko Lahti - Kuuntelija

"Inhoan elämäkerrallisia paljastuskirjoja, ja siksi ajatus omasta elämäkerrasta oli pitkään vieras"

Minäkään en ole elämäkertojen lukija, mutta Pirkko Lahdesta kertovan elämäkerran halusin lukea ja vartavasten tilasin sen kirjastosta. Jonoa oli, joten muutkin olivat henkilöstä kiinnostuneita. Eikä ihme, sillä onhan Lahti ollut vuosikymmeniä mediassa esillä - Rouva Mielenterveydeksikin nimettynä. Minun kiinnostukseni herätti kirjan julkistamisen yhteydessä se, mitä Lahti sanoi  surusta: Ei kaikkeen suruun tarvita terapiaa, vaan sille on annettava aikaa. Muistamani mukaan Lahti jatkoi mainitsemalla surun kuuluvan elämään. Mielestäni tämä kertoo Pirkko Lahden maanläheisestä tavasta nähdä elämää ja pitää koulutuksensa rinnalla arkijärki mukana.

Tämä kirja kertoo niin ikään tuosta suhtautumistavasta - työsaavutusten ja elämänvaiheiden lisäksi. Lahti sai kodistaan sosiaalidemokraattisen perinnön, joka on kantanut vanhuuspäiviin asti ja vienyt välillä eu-parlamentti- ja eduskuntaehdokkaaksikin. Poliitikkona hän ei pysty itseään näkemään, sillä ymmärtää mielestään liikaa vastakkaisia näkemyksiä. Ahkeruus ja loppuuntekemisen vaade tulivat myös jo kotoa.

 "Äiti ei tykännyt 'toi pitäis tehdä' -ajattelusta.Piti tehdä heti, mieluiten eilen."... Äiti opetti, että aina pystyi oppimaan uutta. Epäonnistuakin sai, mutta piti ponnistella. "Ahkera pitää olla, kaikkea pitää yrittää ja valittaa ei saa"

Valittamista olisi kotioloista riittänyt äidin toisen avioliiton jälkeen isäpuolen mielenterveysongelmista ja väkivaltaisuudesta. Omaa isäänsä Lahti ei osannut kaivata, sillä hänellä ei ole muistikuvia sodassa kaatuneesta miehestä.

Olen poiminut kirjasta itseäni puhuttelevia lausahduksia, jotka osaltaan kertovat Pirkko Lahden asenteesta Mielenterveysseuran toiminnanjohtajana ja valistajana, joka halusi tehdä mielenterveysasioita tavalliselle, ei-koulutetulle ihmiselle ymmärrettäväksi.

Rantaselta (edeltäjältään Mielenterveysseurassa) Pirkko Lahti oppi, kuinka tärkeää oli luopua asiantuntijoille tyypillisestä jargonista ja pyrkiä puhumaan kaikille ymmärrettävällä tavalla.

 Kirjassa käydään läpi Lahden työuran vaiheet, mutta juuri näissä oivalluksissa on mielestäni sanoma, joka Lahden työstä on jäänyt näkyväksi perinnöksi. Onhan hänellä toki omiakin julkaisuja lähes tusinan verran, mutta yhteistyö Minna Maijalan kanssa on kiteyttänyt sanottavaa.Näissä lukijalle tiivistetyissä viesteissä on lämmintä oivallusta ja  sellaista ymmärrystä, joka hyväksyy ihmisen riippumatta hänen saavutuksitaan tai asemastaan yhteiskunnassa.

"Jokaisen perheessä tulisi olla yksi mielenterveyspotilas, yksi alkoholisti, yksi työtön, yksi vanhus ja yksi vammainen, koska verbaalilla ja kognitiivisella tasolla kaikki tietävät, kuinka näistä asioista tulee puhua, mutta vasta tunnetasolla selviää, kuinka ihminen oikeasti suhtautuu näihin."

Pirkko Lahden mielestä 'syrjäytynyt' on leimaava nimitys ja syyllistää ihmistä hänen omasta osattomuudestaan. Se on totaalimuotoinen ja ikäänkuin oikeuttaa ihmisen sivuuttamisen.

"Yhteiskuntaamme luonnehtivat nykyään eriytyminen, erikoistuminen ja lohkoutuminen. Jokainen haluaa olla erikoisasiantuntija. Siksi terveyskeskukseiin on vaikea saada yleislääkäriä", Pirkko Lahti pohtii. " Seuraamme tässä Amerikan mallia. Siellä on oikean ja vasemman silmän lääkäreitä, vaikka molempien silmien yhteistyö on a ja o."

Jäätyään eläkkeelle viisitoista vuotta sitten Pirkko Lahti jatkoi aktiivista elämää ja piti mm. edelleen luentoja. Rinnalle tuli myös vapaaehtoista auttamista ja kuuden hengen ystäväporukkaan hän pitää edelleen päivittäin yhteyttä, vaikkapa tarkistamalla puhelinsoitolla läheisen tilanteen. Aviopuolisonsa hän on menettänyt ensin alzheimerin taudille ja sitten kokonaan raskaan kymmenen vuotta kestäneen omaishoitovaiheen jälkeen.  Tämänkin  Pirkko Lahti osaa kääntää sanoiksi ja toimii yhä kokemusasiantuntijana myös muille itse vanhetessaan.

"Aktiivinen vanheneminen on luopumista, oma-aloitteista pois antamista, kuten eläkkeelle jääminen. Passiivinen vanheneminen on sitä, että asioita alkaa jäädä elämästä pois, ei vain jaksa enää."

"Kuolemassa on neljä vaihetta. Ensin ihminen luopuu yhteiskunnasta, sitten sosiaalisista suhteista. Kolmannessa vaiheessa ihminen ei enää välitä itsestään, aistien toiminta heikkenee ja ihminen ei enää tartu impulsseihin. Varsinainen kliininen kuolema, sydämen pysähtyminen ja ruumiista irti päästäminen, on vasta neljäs ja viimeinen vaihe"

Vaikka kirjan alaotsikko, kuuntelija pitää varmasti paikkansa, on tämän kirjan suurin anti ehdottomasti kuuntelemisen tuloksena syntyneet ajatukset. Olen valtavan kiitollinen niistä, tästä kirjasta ja siitä uteliaasta ja henkisesti anteliaasta elämästä, jota  Pirkko Lahti on elänyt.

Minna Maijala: Pirkko Lahti -Kuuntelija.- Otava, 2022. - 187 sivua