Kerstin Ekman: Suden jälki

 

Tunnettu ja arvostettu ruotsalainen kirjailija oli 88-vuotias, kun hänen kirjansa Löpa varg ilmestyi. Seuraavana vuonna Pirkko Talvio-Jaatisen kääntämänä teos ilmestyi suomeksi Suden jälki -nimisenä. Teos oli 2022 Pohjoimaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Minusta kirja on todistus uskomaatomasta luomisvoimasta ja -kyvystä. Luin sitä mielelläni.

Pääosassa on urossusi, Pitkässääri, jonka metsästäjä Ulf näkee vuoden alussa, 70-vuotis syntymäpäivänään. Suden selviytyminen on hänelle tärkeää ja se rinnastuu oman elämän tapahtumiin, vanhenemiseen, luopumiseen ja sairastumiseen. Sydäninfarkti kesken hirvijahdin pakottaa luopumaan metsästyksen johdosta eikä seuraaja miellytä Ulfia. Seudulta löytyy raadeltuja lampaita, koira ja loukkaantunut ihminen. Ulf kirjaa tapahtumia muistikirjaansa:

Kun on kerran aloittanut kirjoittamisen, on vaikea enää lopettaa. Kirjoittaminen on oma maailmnsa. Ei minulle kirjoittaessa tule huono olo, vaikka kokemus Elnan luona oli etonut. Minussa soi. Se vanha pääsiäisvirsi: Pois vieritetty kivi on...

Vaimonsa Ingan kanssa Ulf harrastaa myös lukemista. Tärkein kirja on jo kuluneeksi luettu Turgenjevin Metsämiehen muistelmat. Inga on ollut ranskan opettaja, muttei ikävöi taakseen jättämäänsä työtä, vaan jakaa mielellään miehensä kanssa arjen ja maailmankatsomuksen.

Tiesin mitä ajattelin: että me valloitamme maapallon.. Teemme siitä ison, myrkyllisen ja avohakatun yhteisön. Tapamme kaiken elämän meristä ja metsistä, enkä halua enää olla mukana sellaisessa. Mutta sitä minun ei ole lupa sanoa. Minun on jatkettava reippain mielin ja meidän pitää elellä tässä talossa, joka Zuzannan mukaan on harva hevosloimi. Tämähän on eräänlainen viihtyisä kahden hengen vanhainkoti. Me itse olemme henkilökunta. 

Pariskunnan keskinäistä luottamusta ja rakkauden kuvausta on mukavaa lukea. Ekman ei tee oikeamielisistä sankareita, mutta silti lukukokemus on puhdistava ja lämmin. Koko ajan pariskunnan kardemummapullan tuoksuisen elämän taustana on luonto, metsä ja sen eläimet. Vaikka Ulf on metsästäjä ja kalastaakin, ei hän halua tappaa vain osoittaakseen voimaansa tai taitavuuttaan. Hänellä on vakaumus ja hän haluaa elää sovussa itsensä ja luonnon kanssa sekä noudattaa sääntöjä, jotka turvaavat rinnakaiselon. Suden tappaminen on rikos ja siitä tulee kertomuksen ydin.

Enempää sanomatta lienee selvää, että pidin tästä kirjasta. Ekman on aloittanut dekkaristina ja hän luo kerrontaansa loppuun asti kantavan jännitteen. Kirjan sanoma on kuitenkin rikoksen selvittämistä tärkeämmässä roolissa. Tässä kirjassa vanheneminen ja rinnakkaiselo luonnon kanssa nousevat tärkeiksi teemoiksi.

Kerstin Ekman: Suden jälki - Kertomus. Tammi, 2022. - Ruotsinkielinen alkuteos: Löpa varg, 2021. - Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. - Kannen valokuva Rainer Fuhrmann. - Keltainen kirjasto, 529. - 176 sivua. 

Maijala Minna: Pirkko Lahti - Kuuntelija

"Inhoan elämäkerrallisia paljastuskirjoja, ja siksi ajatus omasta elämäkerrasta oli pitkään vieras"

Minäkään en ole elämäkertojen lukija, mutta Pirkko Lahdesta kertovan elämäkerran halusin lukea ja vartavasten tilasin sen kirjastosta. Jonoa oli, joten muutkin olivat henkilöstä kiinnostuneita. Eikä ihme, sillä onhan Lahti ollut vuosikymmeniä mediassa esillä - Rouva Mielenterveydeksikin nimettynä. Minun kiinnostukseni herätti kirjan julkistamisen yhteydessä se, mitä Lahti sanoi  surusta: Ei kaikkeen suruun tarvita terapiaa, vaan sille on annettava aikaa. Muistamani mukaan Lahti jatkoi mainitsemalla surun kuuluvan elämään. Mielestäni tämä kertoo Pirkko Lahden maanläheisestä tavasta nähdä elämää ja pitää koulutuksensa rinnalla arkijärki mukana.

Tämä kirja kertoo niin ikään tuosta suhtautumistavasta - työsaavutusten ja elämänvaiheiden lisäksi. Lahti sai kodistaan sosiaalidemokraattisen perinnön, joka on kantanut vanhuuspäiviin asti ja vienyt välillä eu-parlamentti- ja eduskuntaehdokkaaksikin. Poliitikkona hän ei pysty itseään näkemään, sillä ymmärtää mielestään liikaa vastakkaisia näkemyksiä. Ahkeruus ja loppuuntekemisen vaade tulivat myös jo kotoa.

 "Äiti ei tykännyt 'toi pitäis tehdä' -ajattelusta.Piti tehdä heti, mieluiten eilen."... Äiti opetti, että aina pystyi oppimaan uutta. Epäonnistuakin sai, mutta piti ponnistella. "Ahkera pitää olla, kaikkea pitää yrittää ja valittaa ei saa"

Valittamista olisi kotioloista riittänyt äidin toisen avioliiton jälkeen isäpuolen mielenterveysongelmista ja väkivaltaisuudesta. Omaa isäänsä Lahti ei osannut kaivata, sillä hänellä ei ole muistikuvia sodassa kaatuneesta miehestä.

Olen poiminut kirjasta itseäni puhuttelevia lausahduksia, jotka osaltaan kertovat Pirkko Lahden asenteesta Mielenterveysseuran toiminnanjohtajana ja valistajana, joka halusi tehdä mielenterveysasioita tavalliselle, ei-koulutetulle ihmiselle ymmärrettäväksi.

Rantaselta (edeltäjältään Mielenterveysseurassa) Pirkko Lahti oppi, kuinka tärkeää oli luopua asiantuntijoille tyypillisestä jargonista ja pyrkiä puhumaan kaikille ymmärrettävällä tavalla.

 Kirjassa käydään läpi Lahden työuran vaiheet, mutta juuri näissä oivalluksissa on mielestäni sanoma, joka Lahden työstä on jäänyt näkyväksi perinnöksi. Onhan hänellä toki omiakin julkaisuja lähes tusinan verran, mutta yhteistyö Minna Maijalan kanssa on kiteyttänyt sanottavaa.Näissä lukijalle tiivistetyissä viesteissä on lämmintä oivallusta ja  sellaista ymmärrystä, joka hyväksyy ihmisen riippumatta hänen saavutuksitaan tai asemastaan yhteiskunnassa.

"Jokaisen perheessä tulisi olla yksi mielenterveyspotilas, yksi alkoholisti, yksi työtön, yksi vanhus ja yksi vammainen, koska verbaalilla ja kognitiivisella tasolla kaikki tietävät, kuinka näistä asioista tulee puhua, mutta vasta tunnetasolla selviää, kuinka ihminen oikeasti suhtautuu näihin."

Pirkko Lahden mielestä 'syrjäytynyt' on leimaava nimitys ja syyllistää ihmistä hänen omasta osattomuudestaan. Se on totaalimuotoinen ja ikäänkuin oikeuttaa ihmisen sivuuttamisen.

"Yhteiskuntaamme luonnehtivat nykyään eriytyminen, erikoistuminen ja lohkoutuminen. Jokainen haluaa olla erikoisasiantuntija. Siksi terveyskeskukseiin on vaikea saada yleislääkäriä", Pirkko Lahti pohtii. " Seuraamme tässä Amerikan mallia. Siellä on oikean ja vasemman silmän lääkäreitä, vaikka molempien silmien yhteistyö on a ja o."

Jäätyään eläkkeelle viisitoista vuotta sitten Pirkko Lahti jatkoi aktiivista elämää ja piti mm. edelleen luentoja. Rinnalle tuli myös vapaaehtoista auttamista ja kuuden hengen ystäväporukkaan hän pitää edelleen päivittäin yhteyttä, vaikkapa tarkistamalla puhelinsoitolla läheisen tilanteen. Aviopuolisonsa hän on menettänyt ensin alzheimerin taudille ja sitten kokonaan raskaan kymmenen vuotta kestäneen omaishoitovaiheen jälkeen.  Tämänkin  Pirkko Lahti osaa kääntää sanoiksi ja toimii yhä kokemusasiantuntijana myös muille itse vanhetessaan.

"Aktiivinen vanheneminen on luopumista, oma-aloitteista pois antamista, kuten eläkkeelle jääminen. Passiivinen vanheneminen on sitä, että asioita alkaa jäädä elämästä pois, ei vain jaksa enää."

"Kuolemassa on neljä vaihetta. Ensin ihminen luopuu yhteiskunnasta, sitten sosiaalisista suhteista. Kolmannessa vaiheessa ihminen ei enää välitä itsestään, aistien toiminta heikkenee ja ihminen ei enää tartu impulsseihin. Varsinainen kliininen kuolema, sydämen pysähtyminen ja ruumiista irti päästäminen, on vasta neljäs ja viimeinen vaihe"

Vaikka kirjan alaotsikko, kuuntelija pitää varmasti paikkansa, on tämän kirjan suurin anti ehdottomasti kuuntelemisen tuloksena syntyneet ajatukset. Olen valtavan kiitollinen niistä, tästä kirjasta ja siitä uteliaasta ja henkisesti anteliaasta elämästä, jota  Pirkko Lahti on elänyt.

Minna Maijala: Pirkko Lahti -Kuuntelija.- Otava, 2022. - 187 sivua

Bomann Ann Catherine: Agathe

 Miksi kukaan ei kertonut särkevistä nivelistä, löysästä ihosta ja näkymättömyydestä? Vanheneminen, ajattelin katkeruuden hyökyessä ylitseni, oli ennen kaikkea sen havainnoinnista, miten ero mielen ja ruumiin välillä kasvoi yhä suuremmaksi, kunnes jonain päivänä ihminen oli muuttunut itselleen täysin vieraaksi. s.20

Eläkepäiviään odotteleva psykiatri laskee asiakkaiden käyntikertoja ennen kuin hän lopettaisi vastaanottonsa. Hän on turhautunut työhönsä eikä näe sen merkitystä asiakkailleen. Hän tuntee toimivansa vastuullisesti, kun kieltäytyy ottamasta enää uusia asiakkaita.

En ollut koskaan ollut sellainen ihminen, joka poikkesi valitulta tieltä, ja vaikka minun puutarhaportiltani oli naapurin portille vain kaksitoista metriä, se oli kiertotie, jonne en koskaan kääntyisi. s.28 

Psykiatri/kertoja ei ole oikein koskaan osannut elää omaa elämäänsä, vaan on toiminut niin kuin hänen on oletettu elävän. Siihen hän on saanut mallin jo lapsena. Hän ei osaa nauttia edes vapaa-ajastaan muuten kuin kuuntelemalla yksin kotonaan klassista musiikkia. Mies tuntuu kaiken kaikkiaan tyytymättömältä elämäänsä ja kipuilee oman yksinäisyytensä ja sosiaalisen lahjattomuutensa kanssa.

On jotenkin yksinäistä, kun ei elä. Aivan kuin katselisi jalka paketissa muiden leikkiä sivusta. s. 48

"Tarkoitan, että tunnette olevanne täysin ainutlaatuinen ja samaan aikaan täysin yhdentekevä." s.69

Äkkiä muistin päivän jolloin itse ymmärsin, että soitin viulua ainoastaan isän vuoksi. Että olin harjoitellut vain jotta isä ei pettyisi minuun, että soittaessani hyvin en tuntenut muuta kuin helpotusta. s.75

Ihmissuhteissaan hän on hyvin arka eikä hänellä ole ystäviä tai tuttaviakaan. Tavallaan se häiritsee häntä, mutta hän kokee olevansa kykenemätön lähestymään muita ilman ammatin suomaa etäisyyttä tai asetelmaa vastaanottohuoneessa.

Miten   voi auttaa vierasta ihmistä hyväksymään kuoleman, kun ei edes osaa elää omaa elämäänsä? s. 64

Psykiatrin apuna vastaanotossa ja arkistoinnissa työskentelevä rouva päästää miehen vastalauseista huolimatta Agathen potilaaksi. Keskustelut Agathen kanssa saavat psykiatrin ymmärtämään paljon myös itsestään ja tajuamaan elämättömän elämänsä, yksinäisyytensä ja tarpeen muutokseen.

Pienellä kirjalla on paljon sanottavaa huolimatta lähes olemattomista tapahtumista. Kerronta keskittyy kertojan päänsisäisiin liikkeisiin, jotka kirjailija kiteyttää välillä keskusteluissa, välillä ajatuksina. Näkymätön päähenkilö löytää viimein uskalluksen ja minuutensa. Hän uskaltaa lähestyä toista ihmistä omana, aitona itsenään. Siinä lienee tämän kirjan arvo. Näkymättömästä tehdään näkyvä. Luulen, että  sen kirjailija halusi todistaa. Ainakin minä luin ja ymmärsin tästä kirjasta juuri tuon viestin.

Ann Catherine Bomann: Agathe. Gummerus, 2022.- Tanskankielinen alkuteos: Agathe 2017. - Suom. Sanna Manninen.- Kannen kuvat Fine Pic/Schutterstock. - 122 sivua 

Mazzarella Merete : Syksystä syksyyn

Merette Mazzarella on kirjoittanut paljon kirjoja, jotka pääosin perustuvat hänen omaan elämäänsä (Ensin myytiin piano), matkoihin, tekemisiin, läheisten kohtaloihin ja omaan suhtautumiseen läheisiin (Juhlista kotiin, Illalla pelataan Afrikan tähteä). Kuitenkaan Mazzarella ei kirjoita päiväkirjaa julkisuuteen, vaikka sanookin kirjoittamisen olevan elämän pohjavirta, joka antaa päiville sisällön ja tuo ajatteluun selkeyttä.

Mutta ajattelu tapahtuu kirjoittaessa, kirjoittaminen on löytöretkeilyä, eihän sitä tiedä mitä tahtoo sanoa, ennen kuin on alkanut puhua ja kuulee miltä se kuulostaa. s.90

 Tässä viimeisimmässä teoksessa on pääosassa vanheneminen ja korona. Kerronta etetnee kuukausi kerrallaan syyskuusta 2019 seuraavan vuoden syyskuuhun. Matkaa tehdään tässäkin, Australiaan tapaamaan ystäviä. Matka jää kuitenkin torsoksi, sillä metsäpalot estävät liikkumisen ulkona ja pakottavat pariskunnan palaamaan suunniteltua aiemmin. Sitten tulee korona, joka pakottaa pysymään kotona Helsingissä tai mökillä Tammisaaressa. Molemmat ympäristöt ovat tuttuja, mutta tarkka havainnoitsija löytää niistä aina uusia asioita ja kohdatut ihmiset, etäältäkin, johtavat uusiin pohdintoihin. 

Paljon Mazzarella käsittelee lukemiaan kirjoja, joista poimii ajatuksia ja pohtii niitä edelleen, suhteuttaa omaan elämäänsä, persoonaansa ja ajatteluunsa. Peili-ihmisestä puhuu kuitenkin hänen australialainen ystävänsä Laurie.

En ole peili-ihminen. s.75

Ajatus on ehkä kulunut, mutta kuluneetkin ajatukset ovat ajattelemisen arvoisia. s.129

Korona, ikääntyminen ja eristäytyminen pakottavat kerran toisensa jälkeen havaitsemaan oman hyväosaisuuden ja -kuntoisuuden. Mazzarella tekee kesällä puolisonsa kanssa päivittäin uintiretkiä meressä ja tajuaa niiden merkityksen kehotuntemuksena.

Parin, ehkä jopa kolmen sukupolven ajan olemme ajatelleet minun elämääni, minun terveyttäni, minun toiveitani ja minun projektejani, mutta nyt joudumme meukautumaan kollektiiviseen järjestykseen, joka asettaa etusijalle yhteisen hyvän. s.206

Tavaroiden ja rahan liikkuvuus kasvaa, mutta ihmisten pienenee. Eniten pienenee köyhien liikkuvuus. s.258

 Mazzarella ei ole luopunut kokonaan työstään, vaan opettaa ja osallistuu edelleen, vaikka tajuaa etäyhteyksien puutteet aitoon tapaamiseen ja kokoontumiseen verrattuna. 

Mitä enemmän olen Zoomissa, sitä tietoisemmaksi tulen siitä, että ruutu on asuttamattoman lattea. Ei voi keskustella spontaanisti, täytyy puhua vuorotellen, Ei saa aitoa katsekontaktia, ei pysty lukemaan toisten ilmeitä ja kehonkieltä. s.219

Pidän Mazzarellan tyylistä ja rauhallisesta tavasta puntaroida ja esittää ajatuksiaan. Hän ei julista, vaan toteaa johdatellen, perustelee. Vain Bolsonoron koronatartunnasta hän sanoo olevansa iloinen, sitä sen kummemin perustelmatta. Yleensäkin hän nostaa naiset, esim. Suomen hallituksessa koronakriisissä onnistuviksi päätöksentekijöiksi, miehet taas mahtipontiseksi epäonnistujiksi, Boris Johnsonista Trumpiin ja Putiniin. Anna-Maja Henrikssonia hän vertaa Angela Merkeliin asiallisena poliitikkona. 

On minun myönnettävä, etten olisi jaksanut tässä vaiheessa lukea koronasta ja eristäytymisestä ja vanhojen ihmisten erityiskohtelusta näin paljon. Onneksi sen kaiken kertauksen välistä pilkahteli aina Mazzarellan oma lause ja oivallus. Kuten:

tiedämme, että viimeinen kerta voi tulla paljon aikaisemmin kuin on odottanut, mutta onneksi se voi tulla myös myöhemmin. s. 334

Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn. Tammi, 2021. - Från höst till höst, 2021. - Suom. Raija Rintamäki, 336 sivua

Leino Piia: Yliaika

Omaan haluaa takertua, oli se sitten mies, työ, raha tai aika, vaikka pohjimmiltaan tietää, ettei mitään omaa ole, on vain lainaa, käsistä valuvaa ja vähenevää. s.135

Annastiina Kankaanrinta on tullut siihen ikään, jolloin menettää kansalaisuutensa ja sen myötä oikeutensa terveydenhuoltoon. Pankkitilit siisrtyvät perillisille eikä ihminen ole enää oikeustoimikelpoinen. Hän valmistautuu jättämään elämän, käy parhaan ystävänsä kanssa lounaalla, hoitaa itseään kauniiseen kuolemaan, kuten kunnon kansalaisen tuleekin. Hän on itse miehensä Riston ideaa toteuttaen ollut eduskunnassa ajamassa lakia, jonka tarkoitus on tuottaa säästöjä, kun vanhenevien ihmisten terveydenhoitokustannukset jäävät toteutumatta ja sen myötä häntä on ruvettu kutsumaan kuoleman kuningattereksi.

- Suomalaisella kuolemalla on eri maissa vähän eri merkityksiä. Sillä voidaan viitata hyvään kuolemaan, mutta myös ennenaikaiseen. Sitä esiintyy myös vitseissä ja pilakuvissa, että olisiko vaikka anoppisi aika nauttia yksi "Finish". s.156

Päivää ennen määräaikaa, hyvin valmistuneena hän lähteekin pois, pakenee itse säätämäänsä kohtaloa. Hän ajaa autolla Keski-Suomeen, nostaa tililtään rahaa, kun pankkikortti vielä toimii ja ostaa itsellen retkeilyvarusteet metsässä piileskeleyä varten. Hän ymmärtää olevansa Suomessa lainsuojaton ja pohtii vaihtoehtoja säilyttää henkensä.

Olisi tavattoman noloa palata poliisien saattelemana Suomeen, joka ei tarjoaisi hänelle enää mitään. Ei virallista nimeä, ei sosiaaliturvatunnusta, pankkitiliä tai terveydenhuoltoa. Olisi vain häpeä ja henki. s.71

Annastiina oivaltaa viimein elämästä enemmän kuin silloin, kun hän teki uraa miehensä rinnalla ja kasvatti tämän lapsia. Omia lapsia hän ei halunnut, mutta saattoi pelastaa kasvattipoikansa kiusaajien kynsistä niillä kyvyillä, jotka oli kehittänyt työssään.

Hänpä ei ollutkaan kasvattaja, vaan sanasotien ammattilainen, eikä hänellä ollut vaikeuksia sivaltaa suoraan teinipoikien pohjimmiltaan mimosanherkkään sieluun ja huojuvaan miehuuteen.

- Sanoit niitä minikikkeleiksi ja uhkailit kymmenientuhansien eurojen vahingonkorvauksilla. s.133

Otsikot iltapäivälehdissä hämmästelevät tunnetun poliititkon katoamista ja kääntyvät häntä vastaan, kun on käynyt ilmeiseksi, että Kankaanrinta on ryhtynyt metsämummoksi. Annastiinalle itselleen tämä merkitsee kuitenkin vapautta. Hän on jopa vapautunut aiemmasta huomiohakuisuudestaan, joka oli  työn tuloksellisuutta tärkeämpää.

Toinen nauttii tuloksesta ja toinen huomiosta, molemmissa tavoissa oli vahvuutensa, joskin huomioon nojautuva saattoi pettyä helposti ja joutua herkästi eksyksiin. s.189

Hän on nyt niin vapaa kuin ihminen voi olla, ei enää ihminen, sillä ihmisestä tulee ihminen toisten katseiden alla, odotusten muovaamana. Kukaan ei odota Annastiinalta enää muuta kuin poissaoloa. s.86

Tämä mielenkiintoinen suomalaiseen yhteiskuntaan sijoittuva dystopia on sujuvasti kirjoitettu, loogisesti etenevä ja tuottaa lukijalleen kiteytettyjä oivalluksia elämästä. Sujuvasti Piia Leino asettuu tässä kolmannessa kirjassaan vanhan naisen nahkoihin. Pidin kovasti kirjasta, vaikka ensin alkuasetelmaa kavahdinkin. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!

 Elämä on korkeimmillaan silloin, kun ei edes ehdi ajatella elävänsä. s.39

Piia Leino: Yliaika : Lex 75. -S&S, 2020. Kansi Jussi Karjalainen. 232 sivua